
Deleuze, Gilles
Julius Telivuo (julkaistu 8.1.2025)
Gilles Deleuze (1925–1995) on yksi 1900-luvun jälkipuoliskon viitatuimmista ja monipuolisimmista ranskalaisfilosofeista. Deleuzen tuotannon kantavana teemana on luovuuden ja kokeellisuuden käsitteellistäminen filosofian, taiteen, tieteen ja yhteiskunnallisen toiminnan näkökulmista. Hänet tunnetaan erityisesti yhdessä Félix Guattarin (1930–1992) kanssa kirjoitetusta teosparista Kapitalismi ja skitsofrenia, jonka keskeisenä lähtökohtana on yhteiskunnallisten ja psyykkisten ilmiöiden erottamattomuus. Deleuze tunnetaan myös filosofian klassikoita oivaltavasti jäsentävistä teoksistaan ja kaunokirjallisuuden tulkinnoistaan. Hänen poikkeuksellisen laaja-alainen tuotantonsa sivuaa luonnontieteitä, taiteita, psykoanalyysia, yhteiskuntatieteitä ja humanistisia tieteitä. Deleuzen käsitteitä hyödynnetäänkin filosofian ohella runsaasti myös taiteentutkimuksessa ja yhteiskuntatieteissä.
- Oppivuodet 1925–1953
- Ensimmäiset teokset 1953–1967
- Väittely, Vincennesin yliopisto ja 1960-luvun loppu
- Yhteistyö Guattarin kanssa 1969–1980
- Taidefilosofiaa ja filosofiesittelyjä 1980–1988
- Viimeiset vuodet 1988–1995
- Deleuzen tuotanto
- Suositeltavaa jatkolukemista ja lisämateriaalia
Gilles Deleuze syntyi Pariisissa 18. tammikuuta 1925. Hänen vanhempansa kuuluivat ylempään keskiluokkaan, isä oli insinööriyrittäjä ja äiti kotiäiti. Deleuzellä oli myös vanhempi veli Georges. Perhe asui Pariisin porvarillisessa 17. kaupunginosassa. Deleuze kuvasi lapsuuttaan tavanomaiseksi. Hän pärjäsi koulussa keskinkertaisesti, harrasti tennistä ja keräili postimerkkejä. Toisen maailmansodan seurauksena 14-vuotias Gilles joutui vuonna 1939 muuttamaan Deauvillen rantakaupunkiin Pohjois-Ranskassa. Deauvillessä hänen opettajansa Pierre Halbwachs innosti oppilaitaan ranskalaisen kirjallisuuden pariin. Tämän jälkeen nuori Deleuze myös alkoi suhtautua intohimoisesti opintoihinsa.
Deleuze palasi aselevon jälkeen miehitettyyn Pariisiin ja vanhaan kouluunsa Lycée Carnot’hon. Lukion viimeisellä luokalla vuonna 1943 hän aloitti filosofian opinnot opettajansa Pierre Vialin johdolla (Dosse 2007, 115). Myös filosofi Maurice Merleau-Ponty (1908–1961) opetti samassa lukiossa. Vial sytytti Deleuzen innon filosofiaan, ja heidän keskustelunsa jatkuivat usein myös oppituntien jälkeen. Deleuzen filosofinen lahjakkuus huomattiin laajemminkin. Maurice de Gandillacin (1906–2006) kutsumana Deleuze alkoi käydä Marie-Magdeleine Davyn (1903–1998) kotonaan järjestämissä keskustelutilaisuuksissa, joissa kävi Ranskan filosofipiirien keskeisiä hahmoja, kuten esimerkiksi Jean-Paul Sartre (1905–1980), Alexandre Kojève (1902–1968), Georges Bataille (1897–1962), Gaston Bachelard (1884–1962), Jean Wahl (1888–1974), Jean Hyppolite (1907–1968) ja Pierre Klossowski (1905–2001).
Deleuzen isoveli Georges opiskeli kadettikoulussa ja oli mukana Saksan miehityksen aikaisessa vastarintaliikkeessä. Vuonna 1944 saksalaiset pidättivät Georgesin, ja tämä kuoli junassa matkalla kohti keskitysleiriä.
Näinä vuosina yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti toimeliaasta Jean-Paul Sartresta tuli Deleuzen esikuva. Sartren vuonna 1945 pitämä esitelmä ”Eksistentialismikin on humanismia” oli kuitenkin nuorelle Deleuzelle pettymys. Deleuze oli juuri Sartren innoittamana alkanut luonnostella ei-ihmiskeskeistä ajattelutapaa, jonka keskiössä ei olisi inhimillinen tietoisuus (Dosse 2007, 120). Deleuze kuitenkin omaksui pysyvästi Sartren tavan ymmärtää filosofia yhteiskuntaan ja kulttuuriin välittömästi kytkeytyvänä toimintana.
Lukion jälkeen Deleuze pääsi 1944 Louis-le-Grandin yliopistoihin ja korkeakouluihin valmistavalle luokalle, jossa häntä opettivat Ferdinand Alquié (1906–1985) ja Jean Hyppolite. Tämän jälkeen Deleuze hyväksyttiin Sorbonneen lukemaan filosofiaa Georges Canguilhemin (1904–1995), Bachelardin ja de Gandillacin johdolla. Hän suoritti agrégation-yliopistotutkintonsa 1948. Tämän jälkeen vuosina 1948–1957 hän opetti filosofiaa lukioissa Amiensissa, Orléansissa, ja Pariisin Louis-le-Grandissa. Vuonna 1956 Deleuze meni naimisiin Denise Paul ”Fanny” Grandjouanin (1935–2021) kanssa. Heille syntyi kaksi lasta: Julien (1960–), ja Émilie (1964–).
Deleuze oli tehnyt väitöskirjansa Baruch Spinozasta (1632–1677) käytännössä valmiiksi jo 1950-luvun lopulla Sorbonnessa, mutta työ jäi tauolle ilmeisesti johtuen erimielisyyksistä ohjaaja Alquién kanssa. Deleuze kuitenkin julkaisi useita teoksia ennen väitöstään. Ensimmäisen, David Humen (1711–1776) filosofiaa käsittelevän teoksensa hän julkaisi jo vuonna 1953. Seuraavina kahdeksana vuotena 1953–1961 Deleuze ei julkaissut varsinaisia teoksia, ja hän luonnehtikin tätä ajanjaksoa filosofiseksi ”aukoksi” (Deleuze 1990, 189). Hän opetti kouluissa, julkaisi erinäisiä artikkeleita ja työsti väitöskirjaansa, jonka hän viimeisteli vasta 1968. Hän toimi filosofian historian assistenttina Sorbonnessa 1957–1960 ja omistautui opetustyölleen. Deleuzen luennot Sorbonnessa olivat hyvin suosittuja, ja kuulijakunta täytti usein sekä luentosalin että sen ulkopuolisen käytävän.
Vuosina 1960–1964 Deleuze oli tutkijana CNRS:ssä (Centre national de la recherche scientifique), mikä mahdollisti aktiivisemman kirjoittamisen ja julkaisemisen. Deleuze julkaisikin vuonna 1962 kirjan Friedrich Nietzschen (1844–1900) ajattelusta Nietzsche et la philosophie, (Nietzsche ja filosofia, 2008), ja tätä seurasi kirja vuosittain: La philosophie critique de Kant, 1963 (Kantin kriittinen filosofia, 2010), Proust et les signes, 1964 (toinen, uusittu laitos 1971, Proust ja merkit), Nietzsche: sa vie, son œuvre, avec une pŕesentation de sa philosophie, 1965 (Nietzsche: hänen elämänsä, teoksensa ja hänen filosofiansa esittely), Le bergsonisme, 1966 (Bergsonismi, 2018), Présentation de Sacher-Masoch, 1967 (Sacher-Masochin esittely).
Teoksista eniten huomiota sai epäilemättä Nietzsche ja filosofia, joka aloitti suoranaisen Nietzsche-buumin Ranskassa. Kirja teki suuren vaikutuksen esimerkiksi Michel Foucault’hon (1926–1984), jonka kanssa Deleuze teoksen ilmestyttyä ystävystyi. Deleuzen tulkinta Henri Bergsonin (1859–1941) filosofiasta puolestaan teki epämuodikkaasta Bergsonista jälleen varteenotettavan ajattelijan 1960-luvun Ranskassa. Bergson-kirja on edelleenkin yksi vaikutusvaltaisimmista Bergson-tulkinnoista, ja se on herättänyt myös viime vuosikymmeninä uutta kiinnostusta Bergsonin filosofiaa kohtaan. Deleuzen Sacher-Masoch-analyysi vuorostaan oli hänen ensimmäinen kannanottonsa psykoanalyysin teemoihin, jotka olivat tärkeässä asemassa Deleuzen ajattelussa seuraavien vuosien ajan, aina Anti-Oidipukseen (1972) asti.
Väittely, Vincennesin yliopisto ja 1960-luvun loppu
Deleuze julkaisi ensimmäisen väitöskirjansa Différence et répétition vuonna 1968 ja viimeisteli samalla myös toisen väitöskirjansa Spinoza et le problème de l’expression (Spinoza ja ilmaisun ongelma). Vuonna 1970 hän julkaisi toisen Spinozaa käsittelevän tiiviimmän teoksen Spinoza: philosophie pratique, 1970 (Spinoza ja käytännöllinen filosofia, 2012), jota hän täydensi merkittävästi vuonna 1981.
Juuri väittelyn alla vuonna 1968 Deleuzellä todettiin tuberkuloosi, ja hän joutui pitkään sairaalahoitoon. Keuhkovauriot vaivasivat Deleuzeä tämän loppuelämän. Hän pääsi väittelemään tammikuussa 1969. Elettiin poikkeuksellista aikaa, sillä yliopiston tiloissa oli edelleen levotonta vuoden 1968 historiallisten opiskelijamellakoiden jäljiltä. Mellakat ja yleislakko alkoivat opiskelijoiden protesteista, mutta ne heijastelivat laajempaa tyytymättömyyttä yhteiskunnan epätasa-arvoisuutta, kaupallistumista, työttömyyden lisääntymistä ja de Gaullen konservatiivista politiikkaa kohtaan. Kumouksellisuuden ajattelijana Deleuze samastui vuoden 1968 tapahtumiin ja henkeen. Vuoden 1968 tapahtumien mielenmaisemaa heijastelee erityisesti hänen yhdessä Félix Guattarin kanssa kirjoittama Anti-Oidipus (1972), jossa he analysoivat halun toimintaa tuottavana yhteiskunnallisena voimana.
Michel Foucault oli 1960-luvun lopulla mukana perustamassa Vincennesin kokeellista yliopistoa (nyk. Paris 8 Vincennes–Saint-Denis) Pariisiin ja suositteli Deleuzeä filosofian professoriksi. Deleuze pysyi virassa aina vuoteen 1988 asti, kunnes jäi eläkkeelle. Foucault pyrki haalimaan Vincennesiin aikansa lupaavimpia ajattelijoita, ja opettajina oli esimerkiksi Jean-François Lyotard (1924–1998), Michel Serres (1930–2019), François Châtelet (1925–1985), Alain Badiou (1937–) ja monia muita arvostetun École normale supérieuren (ENS) kasvatteja. Vincennes oli aluksi avoimen vasemmistolainen yliopisto, ja myös maolaisuus oli suosittua opettajien keskuudessa. Monet opettajista olivat psykoanalyytikko Jacques Lacanin (1901–1981) oppilaita, ja psykoanalyyttinen teoria sävytti vahvasti myös monia Deleuzen 60-luvun teoksia.
Vincennesin yliopiston opetuksessa oli poikkeuksellista lähinnä se, että kursseja sai suorittaa vapaassa järjestyksessä, ja ne olivat periaatteessa avoimia kaikille opiskelijoille (Deleuze 1990, 190). Tämä oli kuitenkin 1960-luvun lopun Ranskassa hyvin uusi ilmiö. Deleuzen opetus oli muodoltaan melko perinteistä luennointia, joskin myös opiskelijat pitivät pitkiä puheenvuoroja, ja toisinaan Deleuzen kutsumat tutkijat esittelivät yksittäisiä aihealueita. Deleuze työsti luennoillaan useimmiten tulevien teostensa aiheita.
Yhteistyö Guattarin kanssa 1969–1980
Samoihin aikoihin kun Deleuze alkoi opettaa Vincennesissä, Deleuzen ja Félix Guattarin yhteinen tuttava Jean-Pierre Muyard esitteli heidät toisilleen, ja yhteistyö lähti nopeasti käyntiin. Deleuze ja Guattari työstivät ajatuksiaan yhdessä käytännössä koko 1970-luvun ajan, ja työn tärkein hedelmä on teospari Kapitalismi ja skitsofrenia, johon kuuluivat teokset L’Anti-Œdipe (1972; Anti-Oidipus, 2008) ja Mille plateaux (1980, Tuhat tasankoa). Näiden teosten välissä he kirjoittivat myös kirjan Franz Kafkan tuotannosta: Kafka: pour une litérature mineure (Kafka: vähemmistökirjallisuuden puolesta, 1975).
Guattarin kanssa kirjoittaminen näyttäytyy vahvana muutoksena Deleuzen tuotannossa. Deleuze ei ollut ennen Anti-Oidipusta kirjoittanut yhteiskunnallisista aiheista, ja myös teoksen tyyli oli provosoiva verrattuna edellisten teosten tiiviiseen vähäeleisyyteen. Kyseessä oli myös Deleuzen ensimmäinen teos, joka sai maailmanlaajuista huomiota. Tyylinvaihdoksen takia teoksen uudet ainekset on usein pantu Guattarin kontolle. Kirjoittajien työnjaossa Guattari olikin päävastuussa kirjoittamisesta, kun taas Deleuze vastasi enemmän tekstimassan järjestämisestä kirjaksi. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, ettei ero Deleuzen aiempaan tuotantoon selity Guattarin kirjoitustyylillä, vaan pikemminkin yhteistyön ansiosta Deleuze itse uskaltautui kirjoittamaan yhteiskunnallisista aiheista ja muotoilemaan provosoivampia kantoja.
Taidefilosofiaa ja filosofiesittelyjä 1980–1988
1980-luvulla Deleuze ryhtyi taas kirjoittamaan pääosin yksin. Tämän vuosikymmenen merkittävin teos on kaksiosainen, elokuvaa käsittelevä Cinéma 1–2: Image-mouvement, 1983 (Liikekuva) ja Image-temps, 1985 (Aikakuva). Vaikka elokuvan historian merkkiteokset ovat teosten keskiössä, tyylilleen uskollisena Deleuze muotoilee kuitenkin ensisijaisesti omaa filosofiaansa ja käsitteitään elokuvallisen ilmaisumuodon pohjalta.
Myös teos Foucault (1986) on erityisasemassa 80-luvun tuotannossa. Deleuze kirjoitti teoksen pian ystävänsä kuoleman jälkeen. Deleuzen ja Foucault’n filosofiat nähdään usein toisilleen läheisinä, ja Deleuzen kunnianosoitus kollegalleen on epäilemättä yksi syy tähän. Lisäksi Deleuzen tunnettu myöhäisteksti ”Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin” (alkup. ”Post-scriptum sur les sociétés de contrôle”, 1991; suom. 2004) kehittelee nimenomaan foucault’laista vallankäytön tematiikkaa. Foucault vuorostaan kirjoitti vuonna 1970 Deleuzen teoksesta Différence et répétition hyvin myönteisen artikkelin ”Theatrum philosophicum” ja lisäksi esipuheen Anti-Oidipuksen englanninkieliseen laitokseen (1977).
Vuonna 1987 Deleuze julkaisi teoksen Le pli: Leibniz et le baroque (Taitos: Leibniz ja barokki) rationalistifilosofi Gottfried Wilhelm Leibnizista (1646–1716), jonka ajatteluun hän tukeutui jo teoksessa Différence et répétition.
Deleuze jäi eläkkeelle 63-vuotiaana 1988 ja teki yhdessä oppilaansa Claire Parnet’n kanssa pitkän haastatteluvideon L’Abécédaire (Boutang 2004, suom. Aapinen), jossa he keskustelevat Deleuzen filosofiasta kirjain ja käsite kerrallaan. Alun perin haastattelu piti julkaista vasta Deleuzen kuoleman jälkeen, mutta Parnet’n suostuttelun tuloksena Deleuze antoi luvan näyttää haastattelun televisiossa jo loppuvuodesta 1994.
Eläkkeellä Deleuze jatkoi kirjoittamista ja julkaisi Guattarin kanssa viimeisen yhteisteoksen Qu’est-ce que la philosophie? (1991, Mitä filosofia on?, 1993). Teos on eräänlainen filosofinen tilinpäätös, ja siinä esitetään kuuluisa ajatus filosofiasta käsitteiden luomisena. Guattari kuoli sydänkohtaukseen seuraavana vuonna 1992. Deleuze myös julkaisi tuotantoaan selventävän kirjoitus- ja haastattelukokoelman Pourparlers (1990) sekä filosofiaa ja kirjallisuutta koskevien esseidensä kokoelman Kriittisiä ja kliinisiä esseitä (Critique et clinique, 1993; suom. 2007).
Tässä vaiheessa Deleuzen keuhkot olivat aiemman tuberkuloosin ja tupakoinnin takia niin huonossa kunnossa, että hän oli jatkuvasti riippuvainen happipulloista, ja hänen liikkumisensa ja kirjoittamisensa oli hyvin vaivalloista. Hän myös ilmaisi avoimesti tilansa aiheuttaman ahdistuksen (Dosse 2007, 591). Deleuze kuoli 70-vuotiaana 4. marraskuuta 1995 heittäytymällä alas kotinsa ikkunasta (ks. HS 6.11.1995). Hänet haudattiin Limogesin alueelle, jossa sijaitsi Fanny Deleuzen suvun kesähuvila.
Timothy S. Murphy on koonnut kattavan listan Deleuzen julkaisuista: https://f.hypotheses.org/wp-content/blogs.dir/3888/files/2017/06/Deleuze...
Listasta kuitenkin puuttuu esimerkiksi André Cressonin kanssa kirjoitettu varhainen esittelyteos Humesta:
(1952). David Hume: sa vie, son œuvre, avec un exposé de sa philoophie. Paris: Presses Universitaires de France.
Kokoomateoksessa L’Île déserte (Deleuze 2002) on David Lapoujaden kokoama lista Deleuzen julkaisemista artikkeleista.
Deleuzen pääteokset:
(1953). Empirisime et subjectivité. Paris: Presses universitaires de France.
(1962). Nietzsche et la Philosophie. Paris: Presses Universitaires de France.
(1963). La philosophie critique de Kant. Paris: Presses universitaires de France.
(1964). Proust et les signes. Paris: Presses Universitaires de France (2. täydennetty painos 1971).
(1965). Nietzsche: sa vie, son œuvre, avec un exposé de sa philosophie. Paris, Presses Universitaires de France.
(1966). Le bergsonisme. Paris: Presses Universitaires de France.
(1967). Présentation de Sacher-Masoch. Le froid et le cruel, Paris: Les Éditions de Minuit. (Alun perin julkaistu Sacher-Masochin teoksen Venus turkiksissa (saks. Venus im Pelz) ranskannoksen La Vénus à la fourrure yhteydessä).
(1968a). Différence et répétition. Paris: Presses Universitaires de France.
(1968b). Spinoza et le problème de l’expression. Paris: Éditions de Minuit.
(1969). Logique du sens. Paris: Éditions de Minuit.
(1970). Spinoza: Philosophie pratique. Paris: Éditions de Minuit. (2. muokattu laitos 1981).
(1972). L’Anti-Œdipe: Capitalisme et schizophrénie. Kirjoitettu yhdessä Félix Guattarin kanssa. Paris: Éditions de Minuit (2. muokattu laitos 1973).
(1975). Kafka. Pour une littérature mineure. Yhdessä Félix Guattarin kanssa. Paris: Les Éditions de Minuit, 1975.
(1976). Rhizome. Yhdessä Félix Guattarin kanssa. Paris: Les Éditions de Minuit. (Muokattuna teoksessa Mille Plateaux.)
(1977). Dialogues. Yhdessä Claire Parnet’n kanssa. Paris: Flammarion. (2. laitos 1996, sisältää kirjoituksen L'actuel et le virtuel.)
(1979). Superpositions. Yhdessä Carmelo Benen kanssa. Paris, Les Éditions de Minuit.
(1980). Mille plateaux: Capitalisme et schizophrénie, 2. Yhdessä Félix Guattarin kanssa. Paris: Éditions de Minuit.
(1981). Francis Bacon: Logique de la sensation. Paris, Éditions de la Différence. (Alkuperäinen teos sisältää kuvia Baconin töistä. Myöhemmin painettu ilman kuvitusta, Paris: Éditions du Seuil, 2002.)
(1983). Cinéma 1: L’Image-mouvement. Paris: Éditions de Minuit.
(1985). Cinéma 2: L’Image-temps. Paris: Éditions de Minuit.
(1986). Foucault. Paris: Éditions de Minuit.
(1988). Le pli: Leibniz et le baroque. Paris: Éditions de Minuit.
(1990). Pourparlers, 1972–1990. Paris: Éditions de Minuit.
(1991). Qu’est-ce que la philosophie? Yhdessä Félix Guattarin kanssa. Paris: Éditions de Minuit
(1993). Critique et clinique. Collection Paradoxe. Éditions de Minuit.
Kolme postuumia artikkeli- ja kirjekokoelmaa:
(2002). L’Île déserte. Textes et entretiens 1953–1974. Toim. David Lapoujade. Paris: Éditions de Minuit.
(2003). Deux régimes de fous. Textes et entretiens 1975–1995. Toim. David Lapoujade. Paris: Éditions de Minuit.
(2015). Lettres et autres textes. Toim. David Lapoujade. Paris: Éditions de Minuit.
Suomennetut teokset ja kokoelmat
(1992). Autiomaa. Kirjoituksia vuosilta 1967–1986. Helsinki: Gaudeamus.
(1993). Mitä filosofia on? (Qu’est-ce que la philosophie?, 1991). Suom. Leevi Lehto. Helsinki: Gaudeamus.
(2005a). Haastatteluja. Suom. Anna Helle, Vappu Helmisaari, Janne Porttikivi ja Jussi Vähämäki. Helsinki: Tutkijaliitto.
(2005b). Nietzsche ja filosofia. (Nietzsche et la philosophie, 1962). Suom. Tapani Kilpeläinen. Helsinki: Tutkijaliitto.
(2007). Kriittisiä ja kliinisiä esseitä. (Critique et clinique, 1993). Suom. Anna Helle, Merja Hintsa ja Pia Sivenius. Helsinki: Tutkijaliitto.
(2007). Anti-Oidipus. (L'Anti-Œdipe, 1972). Suom. Tapani Kilpeläinen. Helsinki: Tutkijaliitto.
(2010). Kantin kriittinen filosofia. (La philosophie critique de Kant, 1963). Suom. Julius Telivuo. Helsinki: Tutkijaliitto.
(2012). Spinoza: Käytännöllinen filosofia. (Spinoza: Philosophie pratique, 1970). Suom. Eetu Viren. Helsinki: Tutkijaliitto.
(2018). Bergsonismi. (Le bergsonisme, 1966). Suom. Eetu Viren. Helsinki: Tutkijaliitto.
Suositeltavaa jatkolukemista ja lisämateriaalia
Boutang, Pierre-André (ohj.) (2004). L’abécédaire de Gilles Deleuze. Haastattelija: Claire Parnet. Paris: Editions Montparnasse.
– Haastettelukokonaisuus-DVD, jossa Deleuze käy läpi filosofiansa käsitteitä ja aiheita aakkosellisessa järjestyksessä. Haastattelu on kuvattu vuonna 1988 ja ensiesitetty vuosina 1994–1995. Deleuze kertoo elämänsä vaiheista erityisesti osiossa ”E comme Enfance”.
Purokuru, Pontus: ”Selitä mulle” -podcast.
– Purokuru johdattaa Deleuzen ajatteluun selkeällä ja helposti lähestyttävällä tavalla Deleuzen yksittäisten teosten pohjalta.
Smith Daniel, Warren (2012). Essays on Deleuze. Edinburgh University Press Series. Edinburgh: Edinburgh University Press.
– Johtavan Deleuze-tutkijan artikkelikokoelma. Smith tutkii poikkeuksellisen laaja-alaisesti ja tarkkanäköisesti Deleuzen tuotantoa ja kirjoittaa hyvin selkeästi.
Zourabichvili, François (2003). Vocabulaire de Deleuze. Paris: Ellipses. Käännetty myös englanniksi käännöksen Deleuze: A Philosophy of the Event (2012) yhteydessä.
– Tietosanakirjan muotoon kirjoitettu selkeä esittelyteos Deleuzen peruskäsitteistä.
Lapoujade, David (2014). Deleuze, les mouvements aberrants. Paris: Éditions de Minuit. Käännetty myös englanniksi.
– Ranskan johtava Deleuze-tutkija. Lapoujade analysoi Deleuzen ajattelua kattavasti ja tarkasti, mutta teoksen laajuus tekee siitä jokseenkin haastavan.
Verkkolähteet
Deleuzen yliopistoluentoja löytyy monilta sivustoilta: Webdeleuze, Paris 8 sekä Ranskan kansalliskirjasto BnF. Daniel W. Smithin ja Charles J. Stivalen johtama työryhmä on kääntänyt luennot englanniksi, ja aiempia käännöksiä löytyy myös Webdeleuze-sivustolta. Luennoilla Deleuze on opettajan roolissa ja selittää sekä työstää ajatuksiansa perusteellisemmin kuin teoksissaan, jotka ovat tyyliltään tiiviimpiä.
– Deleuzen luentoäänityksiä ja -litteraatteja vuosilta 1959–1987, myös käännettynä muille kielille.
http://www2.univ-paris8.fr/deleuze/article.php3?id_article=1
– Deleuzen luentoäänityksiä ja -litteraatteja vuosilta 1980–1986.
– Luentoäänityksiä vuosilta 1979–1987 Ranskan kansalliskirjaston BnF:n kokoelmissa.
https://deleuze.cla.purdue.edu/about/
– Luennot 1956–1987 ja haastattelu L’Abécédaire englanniksi litteroituina.
Muu kirjallisuus
Dosse, François (2007). Gilles Deleuze et Félix Guattari: biographie croisée. Paris: La Découverte.
Foucault, Michel (2014) [1970]. ”Theatrum philosophicum”. Suom. Tapani Kilpeläinen. Teoksessa Foucault: parhaat. Suom. Tapani Kilpeläinen, Simo Määttä ja Johan L. Pii. Tampere: niin & näin, 87–115.
Le Rider, Jacques (1999). Nietzsche en France de la fin du XIXe siècle au temps présent. Paris: Presses Universitaires de France.
May, Todd (2019). ”Philosophies of difference”. Teoksessa: The Cambridge History of Philosophy, 1945–2015. Toim. Kelly Becker ja Iain D. Thomson. Cambridge University Press, 427–441.
Smith, Daniel Warren, John Protevi ja Daniela Voss (2022). ”Gilles Deleuze”. Teoksessa: Stanford Encyclopedia of Philosophy. Toim. Edward Zalta. https://plato.stanford.edu/archives/sum2023/entries/deleuze/
Katso myös