Deleuze: ajattelu ja teokset


Julius Telivuo (julkaistu 8.1.2025)

Deleuze määritteli filosofian käsitteiden luomisena. Luovuus, uuden syntyminen ja kehittyminen ovatkin hänen tuotantonsa kantavia teemoja. Deleuzen ensimmäiset teokset kuitenkin keskittyvät filosofian ja kirjallisuuden historiaan. Hänen historialliset tekstinsä ovat huolellisesti perusteltuja mutta esittävät myös omaperäisiä tulkintoja. Deleuze tunnetaan maailmanlaajuisesti parhaiten yhteistyöstään Félix Guattarin (1930–1992) kanssa. Heidän tärkein yhteistuotoksensa on teospari Capitalisme et schizophrénie (Kapitalismi ja skitsofrenia): L’Anti-Œdipe, 1972 ja Mille plateaux, 1980, joka analysoi yhteiskunnallisten ja psyykkisten ilmiöiden risteyskohtia. Deleuze kirjoitti myös paljon taiteista, erityisesti kirjallisuudesta, mutta myös elokuvasta, kuvataiteesta ja musiikista. Hänen tuotantonsa onkin poikkeuksellisen monipuolista, ja siinä näkyy vaikutteita niin eri taiteista, luonnontieteistä, yhteiskuntatieteistä kuin psykoanalyysistakin.

  1. Deleuzen ajattelu ja tuotanto: käsitteiden luomista
  2. Vuodet 1952–1967: Filosofian historiaa, kirjallisuutta ja psykoanalyysia   
         2.1 Filosofian historiaa: Hume, Nietzsche ja Kant
         2.2 Kirjallisuutta ja psykoanalyysia: Proust ja Sacher-Masoch
         2.3 Bergsonismi: kohti Deleuzen omaa ajattelua
         2.4 Spinoza voiman ja kyvyn ajattelijana
  3. Vuodet 1968–1969: eroa, toistoa ja merkityksen logiikkaa   
         3.1 Eroava toisto ja toistuva ero
         3.2 Intensiivinen yksilöityminen
         3.3 Merkityksen merkitys
  4. Yhteistyö Guattarin kanssa: Kapitalismi ja skitsofrenia, vuodet 1970–1980   
         4.1  Anti-Oidipus
         4.2 Kafkaa ja rihmastoja
         4.3  Mille plateaux – tuhat tasankoa
  5. Taiteentutkimusta ja paluu filosofian historiaan (1980-luku)   
         5.1 Laskoksia: Foucault ja Leibniz
  6. Viimeiset vuodet   
         6.1  Mitä filosofia on?
         6.2 Kontrolliyhteiskunta, Kriittisiä ja kliinisiä esseitä ja elämän immanenssi
  7. Vastaanotto ja vaikutus   
         7.1 Kritiikkiä Deleuzen filosofiaa kohtaan
  8. Deleuze Suomessa
  9. Deleuzen tuotanto
  10. Suositeltavaa jatkolukemista ja lisämateriaalia

 

Deleuzen ajattelu ja tuotanto: käsitteiden luomista

Teoksessa Qu-est-ce que la philosophie?, 1991 (Mitä filosofia on?, 1993) Deleuze ja Guattari määrittelevät filosofian ytimekkäästi käsitteiden luomisena. Filosofia ei Deleuzen mukaan tavoittele ensisijaisesti tietoa tai totuutta, jotka ovat pikemminkin tieteen päämääriä ja ihanteita. Tämän voi nähdä uutena tulkintana klassisesta filosofian määritelmästä viisauden rakastamisena tai ystävyytenä (kreik. filia). Antiikin Kreikassa filosofi erotettiin viisaasta ja tietäjästä, joilla on tieto hallussaan. Deleuze ajatteli samansuuntaisesti, ettei filosofiaan liity erityistä tiedonalaa tai taitoa, vaan se on luovaa toimintaa, joka muotoilee käsitteitä. Käsitteet eivät sisällä varsinaista tietoa, vaan ne auttavat ymmärtämään ja jäsentämään ilmiöitä. Filosofia ei Deleuzen mukaan selvennä olemassa olevia aatejärjestelmiä kuten aatehistoria vaan päinvastoin muotoilee uusia.

Luovuus on yleisemminkin Deleuzen ajattelua ohjannut aihe. Hänen keskeisimmät käsitteensä kytkeytyvät läheisesti luovuuden teemaan, niin inhimillisen kulttuurin, yhteiskunnan kuin luonnonilmiöidenkin yhteydessä. Deleuze analysoi inhimillistä luovuutta filosofian lisäksi pääsääntöisesti kirjallisuuden, kuvataiteen, musiikin ja elokuvan piirissä, mutta näiden lisäksi myös luonnontiede ja tekniikka ovat hänen näkökulmastaan tärkeitä luovuuden ilmentymiä. Deleuzeen vaikutti voimakkaasti Henri Bergsonin (1859–1941) tuotanto. Bergsonin filosofian keskeinen kysymys on, miten vakiintuneiden ja toistuvien ilmiöiden keskeltä voi syntyä jotain uutta. Kysymys ohjaa myös Deleuzen ajattelua. David Lapoujade vuorostaan on ehdottanut ”poikkeavia liikkeitä” (ransk. mouvements abérrants) Deleuzen ajattelun ytimeksi. Tämä kiteyttääkin Deleuzen ajatuksen siitä, että niin luonnossa kuin yhteiskunnassakin ensisijaisia ovat poikkeukselliset ja ”pakenevat” taipumukset, eivät säännönmukaiset tapahtumakulut (Lapoujade 2014).

Luovuuden lisäksi Deleuzen filosofian toinen keskeinen piirre on toiminnan näkökulma. Deleuzen mukaan filosofin kirjoitusten todellinen ymmärtäminen synnyttää välittömiä vaikutuksia ajattelussa ja toiminnassa. Toisin sanoen filosofia ei kuvaa todellisuutta, vaan pyrkii saamaan ajattelun eri tavoin liikkeelle. Vaikuttava ja merkittävä filosofia, kirjallisuus ja taide eivät koskaan ainoastaan kuvaa tai tulkitse todellisuutta siitä irrallaan vaan haastavat ihmisten käsityksiä ja toimintatapoja.

Deleuze ja Guattari jäsentävät ilmiöiden toiminnallista ja moniaineksista luonnetta koneen (machine) ja koneellisuuden (machinique, machinisme) käsitteillä. Koneessa olennaista ei ole, miltä se näyttää, vaan miten se toimii. Deleuzelle olennaisinta ilmiöissä on niiden toimintatapa, ja koneiden tapaan ilmiöt koostuvat aina moninaisista osatekijöistä ja ovat mukana muissa toiminnallisissa kokonaisuuksissa – muissa koneissa. Koneet muodostavatkin Deleuzen ja Guattarin mukaan aina koneellisen verkoston. Esimerkiksi tekniset koneet ovat olennaisesti osa tiettyä taloudellis-yhteiskunnallista koneistoa.

Toiminnallisuutta jäsentää myös affektin käsite. Affektilla tarkoitetaan yleensä voimakasta tunnereaktiota, mutta Deleuze määrittelee sen Spinozan ajatteluun nojaten muutokseksi yksilön tavassa olla ja toimia. Deleuzeläinen kone, eli erityinen toiminnallinen kokonaisuus, rakentuukin sille ominaisista affekteista. Palaamme affektien merkitykseen erityisesti Spinoza-kirjojen ja teoksen Mille plateaux käsittelyn yhteydessä.

Vuodet 1952–1967: Filosofian historiaa, kirjallisuutta ja psykoanalyysia

Deleuze aloitti uransa filosofian historioitsijana. Hänen historiallisiin kirjoituksiinsa liittyy kaksi keskenään jännitteistä näkökulmaa. Yhtäältä Deleuze tunnetaan tarkkanäköisenä ja huolellisena lukijana ja tulkitsijana. Toisaalta hänen merkittäviä filosofeja esitteleviä teoksiaan on syytetty siitä, että hän keskittyy niissä liiaksi kehittämään omaa filosofiaansa. Deleuze itse näkee sekä uskollisuuden että innovatiivisuuden osana filosofian historiasta kirjoittamista: ”Filosofian historian ei pidä esittää mitä filosofi sanoo, vaan se, mitä hän välttämättä ilmaisee rivien välissä, se, mitä hän ei sanonut, mutta joka on kuitenkin läsnä hänen sanomassaan” (Deleuze 2005a, 74).

Deleuze vertaakin filosofian historiaa muotokuvamaalaukseen: hyvä muotokuva on tunnistettava kuva kohteestaan, mutta se väistämättä myös korostaa tiettyjä piirteitä. Vastaavasti filosofian historian päämääränä ei voi olla filosofinen fotorealismi, vaan mielekkään esittelyn on väistämättä tehtävä rajauksia ja korostuksia. Korostusten on kuitenkin kummuttava kuvauksen kohteena olevasta ajattelijasta itsestään.

Filosofian historiaa: Hume, Nietzsche ja Kant

Deleuzen ensimmäinen varsinainen teos Empirisme et subjectivité (Empirismi ja subjektiviteetti) vuodelta 1953 käsittelee David Humen filosofiaa. Skotlantilaisen Humen filosofia oli omaperäinen aihevalinta 50-luvun Ranskassa, jossa on oma vahva filosofinen perinteensä ja jossa saksalainen filosofia ja fenomenologia olivat olleet muodissa 1930-luvulta lähtien. Deleuzen toinen opettaja Jean Wahl oli tosin tehnyt englantilaista ja amerikkalaista filosofiaa laajemmin tunnetuksi Sorbonnessa, erityisesti amerikkalaista pragmatismia ja A. N. Whiteheadin (1861–1947) ajattelua. Wahlin Nietzsche- ja Bergson-kurssit tekivät myös suuren vaikutuksen Deleuzeen.

Englantilainen ja amerikkalainen filosofia (lähinnä Hume, Peirce ja Whitehead) sekä amerikkalainen kirjallisuus ovat tärkeässä asemassa Deleuzen tuotannossa, ja hän luonnehti omaa filosofiaansa englantilaisen perinteen mukaisesti empirismiksi tai ”transsendentaaliseksi empirismiksi”. Osittain Deleuzen anglofiliassa on tosin kyse vastareaktiosta suhteessa Ranskan homogeeniseen ja sisäsiittoiseen kulttuurimaailmaan. On nimittäin perusteltua väittää, että Deleuzen empirismi pohjautuu enemmän Spinozaan, Nietzscheen ja Bergsoniin kuin Humeen. Toisaalta Deleuze nimenomaan tuo esiin näiden mannermaisten ajattelijoiden empiristisemmän puolen korostamalla heidän ajattelunsa aistimellisia ja luonnonfilosofisia aineksia.

Deleuze kyseenalaistaa Hume-luennassaan empirismin tunnusmerkkeinä pidettyjä oppeja, kuten sen, että passiivinen aistikokemus edeltäisi ajattelua, sekä käsityksen mielen synnynnäisestä tyhjyydestä (vrt. Hume, David.). Hän korostaa uskomusten ja minuuden kehittymisen taustalla olevien mielen toimintojen merkitystä. Keskeisin tällainen toiminto on Deleuzen mukaan mielikuvitus tai kuvittelu (ransk. ja engl. imagination). Mielikuvitus on Humelle vaikutelmien virtaa, jossa elämän kannalta hyödylliset mielleyhtymät, kuten jatkuvuus, yhdennäköisyys ja seuraussuhde (kausaalisuus), voimistuvat. Nämä mielleyhtymän muodot synnyttävät kuvan pysyvästä todellisuudesta. Ihmismieli kuitenkin myös ylittää pelkät kokemuksen ja havaintojen sisällöt muodostamalla uskomuksia ja yleisiä periaatteita. Lisäksi Deleuze korostaa moraalisen ja yhteiskunnallisen ulottuvuuden keskeisyyttä Humen ajattelussa; uskomukset ja ihmisen luomat normit saavat merkityksensä tässä laajemmassa viitekehyksessä.

Hume-kirjan julkaisemista seuraavien kahdeksan vuoden aikana Deleuze julkaisi vain muutaman lyhyen artikkelin. Toisaalta hän kirjoitti tuona aikana Bergsonista, joka on keskeisessä roolissa myös Deleuzen myöhemmässä ajattelussa. Lisäksi hän muotoili jo vuonna 1954 ajatuksen ”puhtaan eron ontologiasta”, joka on hänen 60-luvun pääteoksensa Différence et répétition johtoaihe (Deleuze 2002, 22).

Myös Deleuzen toisen teoksen Nietzsche et la philosophie, 1962 (Nietzsche ja filosofia, 2005) aihe oli yllättävä valinta 60-luvun alun Ranskassa. Kirja aloitti jonkinlaisen Nietzsche-ilmiön maan akateemisissa piireissä (ks. esim. May 2019). Tosin esimerkiksi Georges Bataille ja Pierre Klossowski olivat jo tätä ennen pohjanneet ajattelunsa vahvasti Nietzscheen. Deleuzen opettaja Jean Wahl oli myös tutkinut tämän ajattelua. Deleuzen teoksen jälkeen Nietzscheä koskeva tutkimus lisääntyi huomattavasti, ja esimerkiksi Michel Foucault’n kiinnostus Nietzscheen heräsi. Foucault ja Deleuze osallistuivat molemmat 1960-luvun lopulla myös Nietzschen koottujen teosten toimitustyöhön Giorgio Collin ja Mazzino Montinarin johdolla.

Nietzsche-kirjassaan Deleuze korostaa elämän affirmoimisen eli myöntävän vahvistamisen teeman tärkeyttä Nietzschen ajattelussa. Tästä näkökulmasta ajattelu on aina joko vahvistavassa tai rajoittavassa suhteessa elämään. Nietzschen mukaan suhde elämään määrittää ajattelun arvon. Elämän myöntäminen kytkeytyy läheisesti Nietzschen teoriaan aktiivisten ja reaktiivisten voimien suhteista. Aktiiviset voimat kehittyvät ja toimivat itsenäisesti ja omaehtoisesti, kun taas reaktiiviset voimat määrittyvät ainoastaan suhteessa itselleen ulkoisiin voimiin ja ilmiöihin. (Ks. Nietzsche, Friedrich.) Elämän myöntävät voimat ovat aktiivisia, ja reaktiiviset voimat sitä vastoin rajoittavat ja vaimentavat elämää. Nietzsche piti taiteellista luovuutta keskeisenä esimerkkinä elämää myöntävästä, aktiivisesta voimasta. Valta- ja voimasuhteiden aihe sai keskeisen roolin myös Foucault’n ajattelussa (ks. Foucault, Michel).

Nietzsche-kirjassa on kiinnitetty myös huomiota Deleuzen kuvaamaan vastakkainasetteluun Nietzschen ja Georg Wilhelm Friedrich Hegelin (1770–1831) välillä (esim. Dosse 2007, 130; Le Rider 1999, 212). Deleuzen mukaan Nietzsche pyrkii vapauttamaan ajattelun dialektisista rakenteista ja negatiivisuudesta. Siinä missä Hegel palauttaa historialliset kehityskulut käsitteellisiin vaiheisiin, joissa seuraava vaihe kumoaa edellisen, Nietzschen genealogia pyrkii selvittämään arvojen voimasuhteita. Nietzsche-kirjassa Deleuze kyseenalaistaa Ranskassa tuolloin yleisen hegeliläisen ajatusmallin, joka oli saanut innoituksen Alexandre Kojèven 1930-luvun Hegel-luennoista.

Nietzsche on yksi keskeisimmistä ajattelijoista Deleuzelle. Haastattelussa vuodelta 1988 Deleuze sanoo, että hän on sisäistänyt perusteellisesti ainoastaan Nietzschen ja Spinozan ajattelun; kaikki muu lähdekirjallisuus hänen täytyy kerrata ja opetella uudelleen kutakin teosta varten (Boutang 2004). Väite on epäilemättä liioiteltu, mutta se kuvastaa Nietzschen ja Spinozan tärkeyttä Deleuzelle ja myös vahvaa yhteyttä, jonka tämä näkee heidän välillään. Deleuzen mukaan Nietzschen ja Spinozan yhteisenä pyrkimyksenä on aktiivisten kykyjen ja voimien vahvistaminen. He käsitteellistävät sitä, miten yksilöstä voi tulla aktiivinen, eli miten yksilö voi toiminnassaan ja ajattelussaan vahvistaa sitä, mihin se omin ehdoin, omista lähtökohdistaan kykenee. Toisaalta kummatkin filosofit myös jäsentävät toimintamalleja, jotka saavat yksilön alistumaan toisten valtaan (Deleuze ja Guattari 1972, 37). Alistuessaan ihminen vain reagoi ulkoisiin ärsykkeisiin ja vahvistaa itseään sortavia voimia sen sijaan, että yrittäisi vapautua niistä.

Nietzsche-kirjan jälkeen Deleuze paneutui hyvin toisenlaisen filosofin, Immanuel Kantin (1724–1804) ajatteluun. La philosophie critique de Kant, 1963 (Kantin kriittinen filosofia, 2010) on tiivis ja systemaattinen kokonaisesitys Kantin kolmesta pääteoksesta: Puhtaan järjen kritiikki (1781/1787), Käytännöllisen järjen kritiikki (1785) ja Arvostelukyvyn kritiikki (1790). Deleuze esittää Kantin kriittisen filosofian mielenkykyjen (ransk. faculté, engl. faculty, saks. Vermögen) vaihtelevien suhteiden kautta. Aktiivisia mielenkykyjä ovat Kantilla järki, ymmärrys ja kuvittelukyky, joiden yhteistoiminnan eri muodot rajaavat tiedon, moraalin ja estetiikan alueet. Kantin kolmesta kritiikistä kukin koskee yhtä näistä aihealueista, jota kutakin määrittää erilainen mielenkykyjen suhde. Tiedon luonnetta selvittävässä Puhtaan järjen kritiikissä määräävässä asemassa on empiiriseen kokemukseen kohdistuva ymmärrys, jonka palveluksessa kuvittelukyky ja järki ovat. Moraalin perustaa tutkivassa Käytännöllisen järjen kritiikissä puolestaan ehdottomia moraalilakeja itselleen muotoileva järki on määräävässä asemassa, jolloin ymmärrys, kuvittelukyky ja tieto ovat sen palveluksessa.

Deleuzen mukaan Arvostelukyvyn kritiikissä mikään mielenkyky ei kuitenkaan ole määräävä, vaan mielenkyvyt asettuvat kauneutta ja ylevyyttä koskevassa esteettisessä arvostelmassa vapaaseen sopusointuun ja harmoniaan. Tämä ratkaisu on siitä erityinen, että se muodostaa perustan myös tiedolle ja moraalille ja siten myös koko Kantin järjestelmälle. Yllättävää on se, että mielenkykyjen sopusointu on kuitenkin pohjimmiltaan satunnainen – sillä ei ole lopullista perustaa. Deleuze myös esittää, että Kant muotoilee uudenlaisen geneettisen eli syntytapaa koskevan analyysin ylevän tunteesta: Kant ei pyri määrittelemään ainoastaan mielenkykyjen suhdetta toisiinsa vaan jäljittää ylevän kokemuksen synnyn dynamiikan.

Deleuzen suhtautuminen Kantin ajatteluun on mutkikkaampaa kuin muiden hänelle keskeisten ajattelijoiden kohdalla. Yhtäältä Deleuze omaksuu monia Kantin käsitteitä. Vincent Descombes luonnehtikin 1970-luvun lopulla Deleuzeä ”jälkikantilaiseksi” ajattelijaksi (Descombes 1979, 178). Toisaalta myöhemmissä teoksissaan Deleuzen kriittinen suhtautuminen Kantiin ajatteluun tulee kuitenkin selväksi: Kant ei loppujen lopuksi kyseenalaista vallitsevaa tiedettä, moraalia ja uskontoa vaan päinvastoin valjastaa kriittisen koneistonsa niiden palvelukseen selvittämällä niiden ”transsendentaaliset mahdollisuusehdot”, eli niiden muodollisen perustan kokemuksen rakenteessa. Tästä huolimatta Kant Deleuzen mukaan onnistuu metafysiikan kritiikissään murentamaan perustan dogmaattiselta ajattelulta. Deleuze omaksuukin Kantilta ajatuksen ”immanentista kritiikistä”, jolla tarkoitetaan kritiikin kohteen arvioimista kohteen omin ehdoin ikään kuin sisältäpäin. (Ks. Kant, Immanuel .)

Mielenkykyjen sopusoinnun dynaamisen analyysin ohella Deleuze pitää kokemuksen ajallisuuden käsitteellistämistä Kantin keskeisimpänä saavutuksena. Kantin mukaan ajallisuus on kaiken kokemisen ehto. Tämä saattaa täysin uuteen valoon esimerkiksi Descartesin kuuluisan cogito-argumentin: ajattelun subjekti, ”minä”, ei voi tiedon ja kokemuksen kohteena olla puhdas ajatteleva olento, vaan sen voi tuntea ja kokea vain ajallisena. Kokemuksen ajallisuuden korostaminen on Deleuzen mukaan ratkaisevaa kaiken Kantin jälkeisen filosofian kannalta. Ajallisuuden analyysin vaikutukset näkyvätkin selvästi saksalaisessa idealismissa sekä Nietzschen, eksistentialistien, Bergsonin ja fenomenologien ajattelussa, joskin hyvin eri tavoin.

Deleuze hyödyntää näitä Kantin analyyseja erityisesti teoksessa Différence et répétition. Hän myös tiivistää myöhemmin Kantin tärkeimmät ajatukset lyhyessä artikkelissa ”Neljä poeettista muotoilua, jotka voisivat tiivistää Kantin filosofian” (1986, teoksessa Deleuze 2007). Artikkeli perustuu Deleuzen Kant-seminaariin vuodelta 1978, jossa Deleuze kehittelee eniten Kantin ajatuksia suhteessa omaan ajatteluunsa. (Ks. myös Boutang 2004, ”K comme Kant”.)

Kirjallisuutta ja psykoanalyysia: Proust ja Sacher-Masoch

Filosofian historian tutkimisen jälkeen Deleuze paneutui 1960-luvulla kaunokirjallisuuteen, jolla oli merkittävä asema koko hänen tuotannossaan. Deleuze totesikin, että heti filosofian opintojen alussa puhuttelevimmat filosofiset käsitteet tuntuivat hänestä yhtä eläviltä kuin parhaiden romaanien henkilöhahmot (Boutang 2004, ”L comme litérature”).

Deleuze viittasi usein amerikkalaisen kirjallisuuden moderneihin merkkiteoksiin. Artikkelissa ”Angloamerikkalaisen kirjallisuuden ylivertaisuudesta” (1977, suom. 2005a) hän tuntuu suorastaan halveksuvan ranskalaista kirjallisuutta. Tästä huolimatta on perusteltua väittää, että kaikkein tärkein kirjailija Deleuzelle on ranskalainen Marcel Proust (1871–1922), jonka tuotannolle hän omisti ensimmäisen kirjallisuutta käsitelleen teoksensa Proust et les signes (Proust ja merkit) vuodelta 1964 (2. laitos 1971).

Proust-kirjassa Deleuze kyseenalaistaa henkilökohtaisten kokemusten ja muistojen – esimerkiksi kuuluisan madeleine-leivoksen – keskeisyyden Proustin teoksissa. Sen sijaan analysoimalla erilaisten merkkien ja vaikutelmien roolia kirjojen tapahtumissa Deleuze valottaa päähenkilön kokemaa oppimisprosessia. Taideteosten henkiset, aineellisuuden yläpuolelle nousevat merkit ja piirteet poikkeavat Proustilla muusta kokemuksen virrasta. Taiteen merkit ilmenevät aineellisesti, mutta erottautuvat aineellisesta perustastaan itsessään merkityksellisinä (Deleuze 1971, 53). Niinpä Proust itsekin päätyy tutkimaan menneisyyttä rakentaen ja luoden sen uudelleen kirjallisten aistimusten muodossa.

Psykoanalyyttinen näkökulma on vahvasti läsnä Deleuzen 60-luvun tuotannossa, myös Proust-kirjassa. Selkeimmin psykoanalyysiin tukeutuu kuitenkin tiivis teos Présentation de Sacher-Masoch (1967). Kirjoitus julkaistiin alun perin esipuheena Leopold Sacher-Masochin (1836–1895) teoksen Venus turkiksissa ranskannokseen. Teos pohjautuu Deleuzen jo 1961 julkaisemaan artikkeliin Sacher-Masochista.

Sacher-Masochin aikalainen psykiatri Richard von Krafft-Ebing (1840–1902) muotoili masokismin käsitteensä Sacher-Masochin kirjoitusten innoittamana. Sacher-Masochin kirjallinen tuotanto painui unholaan, mutta sana "masokismi" jäi elämään psykiatriassa ja yleiskielessä. Deleuze halusi tuoda esiin Sacher-Masochin kirjoitusten moniulotteisuuden, jonka ainoana sisältönä ei ole oman kärsimyksen tavoittelu. Vaikka Sacher-Masochin kirjoitukset perustuvat kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin, Deleuzen mukaan tämä myös onnistuu taitavan kliinikon tavoin erottelemaan kokemustensa huomionarvoisimmat piirteet ja merkit. Deleuzen yksi pitkäaikainen hanke olikin nimeltään critique et clinique (kriittinen ja kliininen), jonka tutkimuskohteena olivat erilaisten psyykkisten poikkeavuuksien kirjalliset ilmentymät. Deleuze myös julkaisi tämännimisen esseekokoelman vuonna 1993 (suom. Kriittisiä ja kliinisiä esseitä, 2007).

Proust-kirjan tavoin Sacher-Masoch-kirja ilmentää Deleuzen varhaista kiinnostusta psykoanalyysiin. Deleuze korostaa kirjassa sopimuksen keskeisyyttä masokismissa (Deleuze 2015, 192). Ajatus sai vastakaikua myös toisten tutkijoiden kirjoituksissa. Hän kyseenalaistaa vakiintuneen käsityksen, että masokisti olisi pelkkä sadistin peilikuva. Deleuze esittää, että masokismissa olennaista on mielihyvän ääretön lykkääminen: masokisti ei koe mielihyvää kärsimyksestä vaan pyrkii kärsimyksen kautta hidastamaan mielihyvän tuloa ja näin vapauttamaan halun toiminnan mielihyvän palveluksesta.

Bergsonismi: kohti Deleuzen omaa ajattelua

Deleuze mainitsee Spinozan ja Nietzschen tärkeimpinä filosofisina esikuvinaan, mutta tosiasiassa Henri Bergsonilla on ollut suurempi vaikutus Deleuzen käsitteistöön ja tapaan lähestyä filosofisia ongelmia. Vuonna 1966 Deleuze julkaisi tiiviin Bergson-esittelyteoksensa, Bergsonismi (Le bergsonisme, suom. 2018). Bergsonin vaikutus näkyy vahvasti teoksissa Différence et répétition ja kahdessa Cinéma-kirjassa.

Bergsonismissa Deleuze osoittaa Bergsonin peruskäsitteiden kuten intuitio ja kesto filosofisen täsmällisyyden ja omaperäisyyden. Deleuze pyrkii ravistelemaan Bergsonia koskevia vallitsevia käsityksiä ja korostaa toisaalta tämän ajattelussa aiheita, jotka hän ottaa osaksi omaa filosofista järjestelmäänsä teoksessa Différence et répétition (1968).

Deleuzen metafysiikkaa onkin monilta osin hedelmällistä tarkastella Bergsonin filosofian jatkokehittelynä. Deleuze omaksuu erityisesti Bergsonin ajattelun prosessinäkökulman, jossa todellisuutta lähestytään jatkuvasti muuttuvana ja eriytyvänä. Teoksessa Différence et répétition Deleuze myös muotoilee metafyysisen teorian ajasta, joka pohjautuu merkittävissä määrin Bergsonin muistin (mémoire) ja keston (durée) käsitteille. Deleuze pohjaa myös keskeiset virtuaalisen (le virtuel) ja moneuden (multiplicité) käsitteensä Bergsonin ajatteluun. Myöhemmin Cinéma -kirjoissa (1983, 1985) Deleuze kehittää elokuvallista metafysiikkaa Bergsonin kuvan käsitteen pohjalta. Toisaalta teoksessa Mille plateaux (1980) Deleuze ja Guattari kehittelevät edelleen bergsonilaista ajatusta tekniikasta evoluution jatkeena.

Deleuze omaksuu Bergsonilta intuition käsitteen, jolla hän tarkoittaa sisäistä näkökulmaa ilmiöiden tarkasteluun. Tällainen sisäinen näkökulma mahdollistaa ongelmien järjestelmällisen käsittelemisen. Intuition metodin tarkoituksena onkin Deleuzen mukaan jäsentää ongelmat niiden sisäisten erottelujen kautta ja näin paljastaa näennäisongelmat. Esimerkiksi laadullisten erojen (différence de nature) ja aste-erojen (différence de degré) sekoittaminen on Bergsonin mukaan syynä moniin filosofisiin näennäisongelmiin (Deleuze 1966, 9–10). Tämä erottelu on olennainen myös Deleuzen ajattelussa.

Deleuzen mukaan ”eriytyminen” (différenciation) on Bergsonin teosten läpikulkeva teema. Selkeimmin ajatus on muotoiltu elämän ja tietoisuuden kehittymistä käsittelevässä teoksessa Évolution créatrice, 1907 (Luova evoluutio). Deleuzen mukaan bergsonilainen menneisyys muodostaa ajattoman virtuaalisen kokonaisuuden, jonka eri tasot toteutuvat eriytyvinä, kestollisina kehityskulkuina (Deleuze 1966, 97). Näin kesto ja elämän luova liike (élan vital) on ensin eriytynyt aineeksi ja elämäksi. Sitten elämä on muotoutunut kasveiksi ja eläimiksi, ja lopulta elämän liike eriytyy eläimissä vaistoksi ja älyksi. Deleuzeä kiinnostaa tämän prosessin virtuaalinen horisontti, josta hän muotoilee oman teoriansa teoksessa Différence et répétition: miten olioiden menneisyys ja tulevaisuus ovat läsnä niiden elämässä ja nykyhetkessä?

Deleuze lainaa Bergsonilta myös keskeisen moneuden (multiplicité) käsitteensä. Bergson erottelee Deleuzen mukaan kaksi moneutta: jatkuvan ja diskreetin (matematiikassa ja fysiikassa puhutaan useimmiten ”monistoista”, engl. manifold). Hän näkee tilan ja avaruuden diskreettinä moneutena, jonka voi jakaa erillisiin, keskenään homogeenisiin eli samanlaatuisiin osiin. Ajallista kestoa taas luonnehtii Bergsonin mukaan jatkuva, virtuaalinen moneus, jonka osat kietoutuvat toisiinsa ja eroavat toisistaan laadullisesti. Deleuze kehittelee tätä kahden moneustyypin erottelua koko uransa ajan, myöhemmin esimerkiksi määrän (quantité), tason (plan) ja tilan (espace) käsitteiden yhteydessä. Erotteluissa on kyse vaihtoehtoisista tavoista nähdä kokonaisuuden ja sen osien välisten suhteiden luonne.

Spinoza voiman ja kyvyn ajattelijana

Bergsonin ja Nietzschen ohella Spinoza on erityisasemassa Deleuzen tuotannossa. Teoksessa Mitä filosofia on? Spinozaa luonnehditaan ”filosofien ruhtinaaksi” ja jopa ”filosofien Kristukseksi”. Deleuzen mukaan Spinoza onnistuu luomaan filosofisen näkökulman, jossa ajattelu erottautuu empiirisestä todellisuudesta mutta kuitenkin kytkeytyy siihen saumattomasti, ”immanentisti”.

Deleuze julkaisi 1968 toisen väitöskirjansa Spinoza et le problème de l’expression (Spinoza ja ilmaisun ongelma), jonka hän oli aloittanut jo 50-luvun lopulla. Spinozan ajattelun nivoutuminen Deleuzen omaan ajatteluun näkyy kuitenkin selvästi vasta artikkelissa ”Spinoza ja me” (”Spinoza et nous” 1978, muokattuna teoksessa Spinoza ja käytännöllinen filosofia, 1981, suom. 2012) sekä etenkin teoksessa Mille plateaux (1980).

Ensimmäisessä Spinoza-kirjassaan Deleuze jäsentää Spinozan ajattelua ilmaisun (expression) käsitteen avulla. Ilmaisu on Deleuzen mukaan suhde, joka kytkee yhteen substanssin, attribuutit ja moodit. Spinozan ontologiassa substanssi on todellisuuden yhtenäinen kokonaisuus, joka kuitenkin ilmenee eri tavoin. Spinoza nimittää todellisuuden eri ilmenemistapoja ”attribuuteiksi”. Attribuutteja on periaatteessa ääretön määrä, mutta ihmiset tuntevat niistä kaksi: ajattelun ja ulottuvaisuuden. Kaikki olemassaolevat yksilöt ovat hybridejä, jotka muodostuvat attribuuttien osista eli moodeista – ideoista ja ulottuvaisista kappaleista. Ihmisyksilön tapauksessa hänen mielensä on ajateltu moodi ja hänen ruumiinsa ulottuvaisuuden moodi. (Ks. Spinoza, Benedictus de.)

Deleuzen ensimmäisen Spinoza-kirjan omaperäisimmät teesit koskevat yhtäältä kyvyn eli potentian luonnetta ja toisaalta äärellisen olemassaolon keskeisyyttä Spinozan ajattelussa. Ensinnäkin Deleuze kiinnittää huomion Spinozan määritelmään, jonka mukaan yksilön olemus (ransk. essence, lat. essentia) on kykyä tai voimaa (ransk. puissance, lat. potentia). Deleuzen mukaan spinozalainen potentia on olemassaolevan yksilön konkreettista kykyä, joka määrittää yksilön toimintaa ja ajattelua – mitä pystyn tekemään ja miten kykenen ajattelemaan. Kyvyn yksilöllisyydestä huolimatta yksilöllinen kyky on kuitenkin lopulta vain osa todellisuuden kokonaiskykyä ja ”kaikkivoipuutta”. Deleuze muotoilee kyvykkyyden analyysin yhteydessä intensiivisyyden käsitteen, josta tulee keskeinen osa hänen filosofiaansa. Intensiteetti on potentian tai kyvyn aste, joka määrittyy sisäisenä erona suhteessa kykyjen vaihtelevaan verkostoon. Deleuze esittää laajemman intensiivisyyden teoriansa teoksessa Différence et répétition.

Toisena pääteesinään Deleuze korostaa äärellisen olemassaolon merkitystä Spinozalla. Spinoza-tutkimuksessa on perinteisesti korostettu ontologisia rakenteita ja ajattelun keskeisyyttä. Ajattelulla onkin tärkeä asema Spinozan järjestelmässä, sillä hänen mukaansa ajattelu pyrkii luonnostaan vapautumaan passiivisuudesta, johon äärellinen, ruumiillinen olemassaolo sen lähtökohtaisesti kahlitsee. Deleuze kuitenkin korostaa, ettei olemassaolon passiivisuudesta voi täysin vapautua. Hänen mukaansa Spinozan analyysin olennaisena päämääränä on kuitenkin kartoittaa tapoja, joilla toimintakykyä heikentäviä ulkoisia vaikutuksia voi vähentää ja voimistavia vaikutuksia taas vähitellen lisätä (Deleuze 1968b, 267).

Vuonna 1970 Deleuze julkaisi toisen Spinoza-kirjansa Spinoza ja käytännöllinen filosofia. Deleuze epäilemättä halusi tarjota helpommin lähestyttävän esityksen väitöskirjansa kurinalaisen akateemisen Spinoza-analyysin vastapainoksi. Hän täydensi teosta huomattavasti vuonna 1981. Toisessa laitoksessa näkyy Guattarin kanssa kirjoitetun Kapitalismi ja skitsofrenia -teosparin vaikutus, jossa erityisesti Spinozan affektiivisuuden käsitteellä on keskeinen rooli. Selvitän Spinozan merkitystä Deleuzen myöhemmälle ajattelulle teoksen Mille plateaux (1980) esittelyn yhteydessä.

Vuodet 1968–1969: eroa, toistoa ja merkityksen logiikkaa

Deleuze alkoi muotoilla omaa filosofista järjestelmäänsä 60-luvun lopulla teoksissa Différence et répétition, 1968 (Ero ja toisto) ja Logique du sens, 1969 (Merkityksen logiikka). Ensin mainittu teos muodostaa hänen metafyysisen järjestelmänsä ytimen, jonka peruskäsitteet esiintyvät kaikissa hänen myöhemmissä teoksissaan. Nämä kaksi teosta ovat myös yhteenveto Deleuzen varhaisista tutkimuksista.

Teoksessa Différence et répétition Deleuze muotoilee metafyysisen järjestelmänsä suhteessa moniin filosofian historian hahmoihin. Selvimmät taustavaikuttajat teoksessa ovat Bergson, Nietzsche, Gilbert Simondonin (1924–1989) teoria yksilöitymisestä, psykoanalyysi ja 60-luvun Ranskassa hyvin vaikutusvaltainen strukturalismin tutkimussuuntaus. Teosta Logique du sens taas värittää vahva psykoanalyyttinen näkökulma merkityksen kielellisiin ja ruumiillisiin ulottuvuuksiin. Toisaalta Deleuze kehittää filosofisia käsitteitä ja jäsennyksiä myös kaunokirjallisuuteen tukeutuen.

Eroava toisto ja toistuva ero

Teosta Différence et répétition sanotaan usein Deleuzen päätyöksi. Siinä Deleuze muotoileekin ensimmäistä kertaa metafyysisen järjestelmänsä keskeisiä käsitteitä, kuten moneus (multiplicité), virtuaalisuus (le virtuel) ja intensiivisyys (intensité). Teos kuuluu metafysiikan alaan ja keskustelee hyvin monipuolisesti filosofian klassikoiden ja myös vähemmän tunnettujen hahmojen kanssa, aina esisokraatikoista Bergsoniin.

Deleuze pyrkii teoksessa Différence et répétition muotoilemaan uudenlaisen metafyysisen teorian, joka perustuu eroavuuksiin ja toistuviin mutta vaihteleviin prosesseihin. Deleuze analysoi toistoa perustavana tottumusten ja ajallisuuden rakenteena. Hän tukeutuu esimerkiksi Humen, Bergsonin, Nietzschen ja Kierkegaardin toiston analyyseihin. Hän viittaa toiston kekseliääseen hyödyntämiseen myös aikansa kirjallisuudessa ja lähestyy toistoa lähtökohtaisesti uutta luovana ilmiönä.

Deleuzen erojen ja eroavuuden analyysin filosofinen ja akateeminen viitekehys heijastelee voimakkaasti aikansa vallitsevia suuntauksia. Deleuzen kiinnostusta aiheeseen pohjusti ensinnäkin strukturalismin nousu Ranskassa: strukturalismissa erilaisia ilmiöitä (kieltä, yhteiskuntaa, psyykeä) lähestytään rakenteina, joiden osaset määrittyvät olennaisesti erojensa kautta. Strukturalismin isänä pidetään kielitieteilijä Ferdinand de Saussurea (1857–1913), mutta Deleuzelle tärkeimmät strukturalistit olivat antropologit Claude Lévi-Strauss (1908–2009) ja Georges Dumézil (1898–1986), psykoanalyytikko Jacques Lacan (1901–1981) sekä marxilainen filosofi Louis Althusser (1918–1990). Strukturalismi oli tärkeä taustatekijä niin Deleuzelle, Foucault’lle kuin Jacques Derridallekin (1930–2004), ja heihin viitataankin toisinaan ”jälkistrukturalisteina”. Deleuzen varhaisesta kiinnostuksesta strukturalismiin saa hyvän kuvan hänen kirjoituksestaan ”À quoi reconnaît-on le structuralisme?” (1972, teoksessa Deleuze 2002, Mistä tunnistaa strukturalismin?).

Eron käsitteen ajankohtaisuutta 60-luvun mannermaisessa filosofiassa lisäsivät Martin Heideggerin (1889–1976) ontologista eroa käsittelevät kirjoitukset. Jacques Derrida muotoili juuri samaan aikaan Deleuzen kanssa vieläkin kuuluisamman eron käsitteen différance. Deleuzen ja Derridan filosofisissa peruspyrkimyksissä on yhtymäkohtia, mutta Derrida problematisoi eron käsitteellään ajatuksen läsnäolosta ajattelun ja tiedon lähtökohtana, kun taas Deleuzen kritiikin kohteena on identiteetin eli samuuden perustavuus länsimaisessa filosofiassa (ks. Derrida, Jacques).

Teoksen näkyvin teema on kuitenkin representaation kritiikki. Deleuze esittää, että länsimainen ajattelu on kiinnittynyt kokemuksen kuvauksiin todellisen kokemuksen sijaan. Ongelmana ei Deleuzen mukaan ole todellisuuskuvamme virheellisyys, vaan se että suhtaudumme ajatteluun kuvan kaltaisena todellisuudesta irrallisena heijastuksena, josta teemme todellisuuden mittapuun. Deleuze kritisoi erityisesti Aristotelesta (384–322 eaa.), joka projisoi ajattelun abstraktit kategoriansa suoraan todellisuuteen. Myöhemmin Kant korjasi tätä lähestymistapaa määrittelemällä käsitteelliset hahmotustapamme (kategoriat) kokemuksen subjektiivisiksi ehdoiksi. Lopputuloksena on tällöinkin kuitenkin se, että voimme tuntea ja kokea todellisuuden vain, jos se mukailee mielemme käsitteellisiä rakenteita. Deleuzen vaihtoehtoisena ratkaisuna on transsendentaalinen empirismi, jossa ajattelu saa välittömän oikeutuksensa aistittavasta, mutta samalla ajattelu luo koettavaan todellisuuteen uuden, käsitteellisen näkökulman. Näin ajattelu ei vain peilaile aistikokemusta muttei myöskään määrää sen rajoja.

Eron ja toiston analyysissaan Deleuze kyseenalaistaa länsimaisen filosofian perusoletuksia ykseyden ja samuuden perustavuudesta. Hänen mukaansa on juuri ajattelun representaatiokeskeisyyden tulosta, että eroavuus kuvataan negatiivisesti ja epäsuorasti ”ei-samana” ja toisto sisällöttömänä monistamisena. Deleuzen mukaan prosessuaalisesta ja dynaamisesta näkökulmasta katsottuna todellisuuden voi kuitenkin ymmärtää ainoastaan eroavuuksien verkostona, jossa samuus tarkoittaa olennaisesti vähäistä eroavuuden astetta.

Deleuze muotoilee myös uudenlaisen toiston käsitteen esittämällä, ettei toisto ilmennä ensisijaisesti samuutta tai samankaltaisuutta vaan päinvastoin variaatiota eli vaihtelua ja muuntelua. Toiston samankaltaisuus on tästä näkökulmasta ainoastaan vähäisempien poikkeamien tuottama vaikutelma. Esimerkiksi teollisen sarjatuotannon toistuvuus on Deleuzen mukaan toiston erikoistapaus, ei sen perustavin olemus. Muuntelun perustavuudesta kertoo sekin, että suhteellisen muuttumattoman, toistuvan prosessin tuottaminen on usein ihmisen tietoisen pyrkimyksen tulos, jonka ylläpitäminen vaatii työtä.

Deleuzen analyysissa ero ja toisto tulee ymmärtää konkreettisesti tapahtuvina todellisina ilmiöinä, ei kuvauksen abstrakteina kategorioina. Salaman synnyttää todellinen potentiaaliero eli jännite maan ja pilven vastakkaisten sähkövarausten välillä. Musiikkikappaleen rytmi puolestaan levittäytyy aikaan iskujen vaihtelevana seuraantona, joka näyttäytyy saman yksikön toistumisena vain nuottipaperilla.

Deleuzen mukaan välittömät kokemuksemme muodostuvat positiivisista eroista; todellisuus näyttäytyy välittömästi eroina ja eroavuuksina. Hän käyttää tällaisesta konkreettisesta, positiivisesta erosta myös termejä ”intensiteetti” ja ”intensiteettiero”. Intensiivinen ero erottuu poikkeamana ympäristöstään. Useimmiten intensiteetit liittyvät ilmiön tapahtumiseen, sen dynaamisiin ja affektiivisiin piirteisiin, kun taas ekstensiiviset ominaisuudet ovat tyypillisesti staattisia, liikkeestä riippumattomia ominaisuuksia kuten pituus ja tilavuus. Deleuze hyödyntää intensiivisyyden käsitettään teoriassaan yksilöitymisessä, johon palaamme myöhemmin.

Toiston käsitteen avulla Deleuze kehittää kosmisen teorian ajasta, joka pohjautuu Bergsonin ja Nietzschen filosofioihin. Hän liittää nykyisyyteen, menneisyyteen ja tulevaisuuteen kuhunkin ominaisen toiston muodon eli ”ajan synteesin”. Näitä ovat tottumus, muisti ja ikuinen paluu. Ajan analyysi tuo esiin kaksi olennaista piirrettä Deleuzen toiston käsitteestä: toisto koskee aina toisistaan eroavia aineksia ja kytkee toisiinsa kokonaisuuden ja sen osan.

Ajan ensimmäinen synteesi on tottumus (habitude), joka synnyttää nykyhetken. Todellisuus syntyy Deleuzen mukaan jatkuvasti uudelleen tottumuksien moninaisuutena. Kukin ajan kolmesta synteesistä on itsessäänkin kolmijakoinen: esimerkiksi ensimmäisessä, tottumuksen synteesissä nykyisyyttä vastaa ulkoinen vaikutus tai ärsyke, menneisyyttä vaikutuksen pysyvyys ja tulevaisuutta vaikutusten odotus ja ennakointi. Tottumuksessa siis syntyy kytkös vaikutuksen ja seurauksen välillä. Deleuzen radikaali väite on, että aika itsessään muodostuu tällaisista tottumuksen paikallisista, passiivisista synteeseistä, joissa erilaiset ainekset kytkeytyvät toisiinsa.

Muistin analyysinsa Deleuze pohjaa suoraan Bergsonin ajatteluun. Deleuzen mukaan muisti ja menneisyys muodostavat virtuaalisen perustan, jonka varaan nykyhetki rakentuu. Virtuaalinen, puhdas menneisyys muodostaa kokonaisuuden, jossa kaikki todellisuuden potentiaaliset ainekset piilevät jännitteisissä, differentiaalisissa suhteissa. Deleuze ei kuitenkaan samasta ilmiöiden virtuaalista ainesta menneisyyteen, vaan se näyttäytyy olennaisesti ongelmina. Menneisyys on siis läsnä ongelmina, joiden ratkaisuyrityksiä eri tottumukset ovat. Tällöin kysymykseksi nousee, eivätkö ratkaisuyritykset sitten suuntaa eteenpäin, kohti tulevaa. Tulevaisuus näyttäytyykin Deleuzen mukaan tänä ongelmien ja todellisuuden avoimuutena.

Deleuzen tulevaisuuden analyysin lähtökohtana on Nietzschen ikuisen paluun käsite (saks. ewige Wiederkunft, ransk. éternel retour, engl. recurrence tai return) (ks. Nietzsche, Friedrich). Ajan tulevaisuusulottuvuus näyttäytyy Deleuzen mukaan poikkeuksellisissa teoissa ja muodonmuutoksissa, joiden näkökulmasta mennyt ja tuleva ovat keskenään epäsymmetrisiä. Esimerkiksi historialliset vallankumoukset ovat tapauksia, joissa tulevaisuus on ollut aidosti avoimena ja joita edeltäneeseen aikaan ei ole paluuta. Deleuze tulkitsee Nietzschen ikuisen paluun käsitteen olennaisesti avoimuutena todellisuuden tapahtumiselle ja prosesseille, jolloin ”paluu” ei yllättäen merkitsekään muuttumatonta toistoa eikä kehämäistä aikakäsitystä vaan päinvastoin muutoksen pysyvyyttä ja vääjäämättömyyttä.

Intensiivinen yksilöityminen

Deleuzen mukaan todellisuus on jatkuvaa, moninaista eriytymistä, jonka piirissä samuus on vain suhteellista ja väliaikaista. Eriytymisprosessit ovat kuitenkin olennaisesti yksilöllisiä, ja ilmiöt erottuvat toisistaan yksilöitymisprosessin tuloksena (Deleuze 1968, 56–57). Esimerkiksi eläinyksilö lähtee kehittymään eriytymättömästä alkiosta, jonka jakautumisen tuloksena yksilön eriytyneet osat ja ominaisuudet syntyvät. Deleuze kutsuu tällaista yksilöitymisen ympäristöä ”yksilöitymiskentäksi” (champ d’individuation) (Deleuze 1968, 317–318).

Spinoza-kirjassa Deleuze tarkasteli yksilöitymistä yksilön kykyjen näkökulmasta, kun taas teoksessa Différence et répétition Deleuze lähestyy yksilöitymistä olentojen ja ilmiöiden syntyprosessin näkökulmasta. Deleuzen analyysi sai paljon vaikutteita Gilbert Simondonin teoksesta L’individu et sa genèse physico-biologique, 1964 (Yksilö ja sen fyysis-biologinen synty). Yksilö ei palaudu kulloiseenkin ulottuvaiseen, ”ekstensiiviseen” olemukseensa, jota voisi ajatella eräänlaisena kolmiulotteisena valokuvana yksilöstä tai esimerkiksi yksilöityneestä luonnonilmiöstä kuten ukkosesta tai virtauksesta. Sen sijaan yksilö on jatkuvassa muutoksen tilassa, ja tätä kehitystä luonnehtivat erilaiset vaikutukset ja dynamismit, joita Deleuze luonnehtii ”intensiivisiksi” (ks. Telivuo 2020, 88–89).

Intensiivisen yksilöitymisprosessin tuloksena ovat Deleuzen mukaan yksilön tai ilmiön aktuaaliset, ulottuvaiset osat ja laadulliset ominaisuudet. Yksilöitymisprosessi ei kuitenkaan yksinään selitä yksilön näkyvää, aktuaalista muotoa, joka perustuu taustalla vaikuttaviin virtuaalisiin periaatteisiin. ”Virtuaalisella” Deleuze tarkoittaa todellisuuden ainesta, jolla on todellisia vaikutuksia, mutta joka ei ole aktuaalinen eli suoraan havaittavissa ajassa ja avaruudessa. Konkreettisen prosessin virtuaalisilla aineksilla on todellinen vaikutus prosessiin mutta ainoastaan suhteessa muihin samankaltaisiin aineksiin virtuaalisen moneuden verkostossa. Esimerkiksi biologisen yksilön geenit ovat tällaisia virtuaalisia aineksia, jotka ohjaavat yksilönkehitystä. Kuten todettu, virtuaalinen ilmenee ongelmina, joiden osittaisratkaisuja aktuaaliset ilmiöt ja olennot ovat. Geenit toimivat olennaisesti verkostona, joiden suhteet määrittävät yksilön näkyvän muodon, fenotyypin.

Deleuze kuvaa virtuaalisen moneuden ainesten välisiä suhteita ”differentiaalisiksi”, differentiaalilaskennasta lainatun mallin mukaisesti. Siinä missä intensiteetti on puhdas aistittava ero, virtuaalinen differentiaali on ideaalinen, ajattelun tavoittama ero. Differentiaali dx ei ole itsessään mitään, mutta differentiaalisuhde dy/dx ilmaisee hetkellisen muutosnopeuden. Deleuzen mukaan ilmiöiden tausta tulee nähdä tällaisina differentiaaliverkostoina, mistä geenien verkosto on hyvä esimerkki. Ihmisyksilön ilmiasua säätelevä dna-ketju geeneineen – eli ihmisyksilön virtuaalinen, moninainen aines – löytyy ihmisen jokaisesta solusta. Solun välitön, intensiivinen ympäristö kuitenkin määrittää, mitkä geenit konkreettisesti aktivoituvat ja mitkä ominaisuudet aktualisoituvat.

Deleuze kutsuu virtuaalisia, differentiaalisia ongelmia myös ”ideoiksi”. Deleuzen radikaali väite on, että aika itsessään muodostuu tällaisista tottumuksen paikallisista, passiivisista synteeseistä, joissa erilaiset ainekset kytkeytyvät toisiinsa. Näin hän tulkitsee uudelleen Platonin ja Kantin ajattelua. Deleuzen differentiaaliteoriaan vaikuttivat myös vahvasti ranskalaisen filosofi-matemaatikon, Albert Lautmanin (1908–1944) kirjoitukset sekä liettuanjuutalaisen Salomon Maimonin (1753–1800) Kant-tulkinta. Deleuzen mukaan ilmiöiden taustalla olevat virtuaaliset periaatteet – ongelmat – voi tavoittaa vain ajattelun avulla. Deleuzen ”transsendentaalisen empirismin” keskeinen ajatus kuitenkin on, että näiden ideaalisten suhteiden konkreettiset ilmentymät voi kuitenkin vain aistia. Todellisuuden toimintamekanismeja ei siis voi tavoittaa pelkän järkeilyn avulla vaan ideaaliset suhteet täytyy löytää aistittavien ilmiöiden sisältä.

Merkityksen merkitys

Teoksessaan Différence et répétition Deleuze kritisoi perinteistä metafysiikkaa, joka pitää eroavuuden ja toiston ilmiöitä alisteisina perustavalle samuudelle. Pääsyynä tähän on Deleuzen mukaan tietoisuuden näkökulman keskeisyys filosofiassa. Tietoisuuden keskeiseen asemaan kytkeytyy myös vahva kielellinen viitekehys. Filosofiassa on antiikista nykypäivään asti ollut hyvin tavallista ajatella, että ajattelu on sidoksissa tietoisuuteen ja että tietoinen ajattelu näyttäytyy luonnostaan väitelauseina. Deleuze taas pyrkii osoittamaan, että tietoisuus ja väitelauseet ovat vain eräänlaisia päätepisteitä, jotka edellyttävät monimutkaisia esitietoisia ja esikielellisiä kehityskulkuja.

”Tietoisuuden väitelauseista” ponnistava ajattelu on perusteellisen kritiikin kohteena teoksessa Différence et répétition. Niinpä kielen analyysi jää teoksessa sivuosaan. Deleuze kuitenkin tutki samoihin aikoihin myös kielellisen merkityksen rakentumista kielitieteen, filosofisen logiikan ja psykoanalyysin näkökulmista ja julkaisi vuonna 1969 teoksen Logique du sens (Merkityksen logiikka). Teos tutkii ruumiillisuuden ja kielen suhdetta yllättävän aineiston pohjalta. Siihen kuuluvat kirjailija Lewis Carrollin (1832–1898) ja Antonin Artaud’n (1896–1948) teokset, psykoanalyyttinen teoria sekä stoalainen logiikka. Deleuze myös käsittelee analyyttisen filosofian isähahmojen Gottlob Fregen (1848–1925) ja Bertrand Russellin (1872–1970) merkitysteorioita. Siinä missä Frege ja Russell kuitenkin näkevät merkityksen ytimen todennettavissa väitelauseissa, Deleuze valottaa merkityksen luonnetta sen ääritapausten ja merkityksettömyyden näkökulmasta.

Englantilainen Carroll ja ranskalainen Artaud edustavat Deleuzelle kahta eri tapaa ymmärtää merkityksettömyys tai mielettömyys ja hölynpöly eli nonsense (ransk. non-sens). Carroll kartoittaa Deleuzen mukaan merkityksellisyyden rajoja kielen sisältä käsin, kun Artaud taas tutkii kielen ja ajattelun ruumiillista ulottuvuutta.

Teoksestaan Liisa ihmemaassa tunnettu Carroll tuo tuotannossaan Deleuzen mukaan esiin sen, että kielen merkityksellisyys perustuu mielettömyydelle. Merkitykselliset ilmaisut ikään kuin piirtyvät esiin taustasta, joka on kielellinen, mutta jolla ei ole varsinaista merkitystä. Kielen perustava merkityksettömyys tulee esiin esimerkiksi sellaisissa ilmaisuissa kuten ”juttu”, ”hilavitkutin”, ”öö” ja ”tota”. Myös pienten lasten kielellinen kommunikointi alkaa väistämättä ilmaisuilla, joilla ei ole selvää merkitystä ja joiden eriytyneempi merkitys on aikuisen tulkinnan tulosta.

Näytelmäkirjailija ja dramaturgi Antonin Artaud tuo Deleuzen mukaan taas esiin kielen ruumiillisen ulottuvuuden ja sen esiintuomat kielen rajat. Artaud pyrki ”Julmuuden teatterissaan” luomaan voimakkaan ruumiillista teatteri-ilmaisua, joka ei perustu kielelliseen ymmärtämiseen vaan välittömään, affektiiviseen aistimiseen ja kokemiseen.

Deleuze omaksuu Artaud’lta käsitteen ”elimetön ruumis” (corps sans organes). Käsite korostaa elävän ruumiin tai kehon toiminnallista ja aistillista puolta. Elimetön ruumis tarkoittaa ruumista yhtenäisenä, välittömästi aistivana ja reagoivana oliona; sitä määrittää olennaisesti sen suhde ulkopuoleensa. Toisin sanoen elimetön ruumis ei ole elimistö eli organismi, joka määrittyy olennaisesti sisäisen rakenteensa ja järjestyksensä kautta. Elimetön ruumis on tärkeässä osassa erityisesti myöhemmässä teoksessa Anti-Oidipus, jossa sen avulla luonnehditaan skitsofreenikon välitöntä kokemusmaailmaa.

Deleuze luonnehti teosta Logique du sens viimeiseksi, jossa hän hyödynsi psykoanalyyttisia teorioita jokseenkin kritiikittä (Deleuze 2003, 60). Psykoanalyytikko Jacques Lacan arvosti teosta suuresti, ja myös esimerkiksi Slavoj Žižek (1949–) on maininnut sen suosikikseen Deleuzen tuotannossa (Žižek 2004). Tämän jälkeen Deleuze otti etäisyyttä psykoanalyysiin. Muutos lähestymistavassa näkyy hyvin selvästi seuraavassa teoksessa Anti-Oidipus, jonka Deleuze kirjoitti yhdessä Félix Guattarin kanssa.

Teoksen Logique du sens vahva keskittyminen kielen ja merkityksen analyysiin on poikkeuksellista Deleuzen muun tuotannon näkökulmasta. Deleuze ja Guattari käsittelevät kieltä ja kielitiedettä myös teoksessa Mille plateaux (1980), mutta korostavat pragmatiikan ja kielellisten käytäntöjen näkökulmaa. Jo teoksessa Logique du sens voikin erottaa olennaisemmat ongelmakentät, joiden merkitystä Deleuze korostaa kielen analyysin sijaan: materiaalisuus, aistittavuus ja ruumiillisuus. Deleuzen mukaan filosofian tulee lähestyä ilmiöitä niiden omilla ehdoilla aineellisina ja aistittavina, eikä kielellisten kategorioiden kautta. Toisaalta hän kehittää teoriaa merkeistä esikielellisenä viestimisenä, joka tuo esiin myös kielen aineellisen ja aistittavan, ei-merkitsevän ulottuvuuden.

Yhteistyö Guattarin kanssa: Kapitalismi ja skitsofrenia, vuodet 1970–1980

Deleuze tapasi psykoanalyytikko ja aktivisti Félix Guattarin 60-luvun lopulla. Guattari oli psykoterapeutti, joka opiskeli pitkään Jacques Lacanin johdolla. Hän työskenteli myös uraauurtavalla La Borde -klinikalla, jossa hoito perustui institutionaaliseen psykoterapiaan ja yhteisölliseen toimintaan. Deleuzeä ja Guattaria kumpaakin kiinnosti psykoanalyyttisen teorian uudistaminen, mikä antoi kipinän yhteistyölle.

Deleuze oli aiemmin pitänyt ajattelussaan etäisyyttä yhteiskunnallisiin ja poliittisiin teemoihin, mutta Guattarin kanssa hän ryhtyi korostamaan ajattelun ja toiminnan ulottuvuutta. Teosparin Kapitalismi ja skitsofrenia viitekehyksenä onkin marxilaisen yhteiskuntafilosofian ja freudilaisen psykoanalyysin synteesi, jossa psyykkinen ja poliittinen kietoutuvat toisiinsa erottamattomasti.

Freudilais-marxilaisuudella oli jo pitkähköt perinteet Saksassa ja Neuvostoliitossa 1920-luvulta alkaen. Deleuzen ja Guattarin merkittävin freudilais-marxilainen esikuva oli Wilhelm Reich (1897–1957), joka julkaisi vuonna 1927 teoksensa Dialektischer Materialismus und Psychoanalyse (Dialektinen materialismi ja psykoanalyysi). Tunnettuja marxilaisen yhteiskuntateorian psykoanalyyttisia tulkintoja ovat esittäneet myös saksalaiset Erich Fromm (1900–1980) ja Herbert Marcuse (1898–1979) sekä ranskalainen Louis Althusser. Nykyään tunnetuin freudilais-marxilainen ajattelija on epäilemättä slovenialainen Slavoj Žižek, joka analysoi yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ilmiöitä hegeliläis-marxilaisesta näkökulmasta, lacanilaisen psykoanalyysin käsittein. 

Deleuzen ja Guattarin lähestymistavassa omaperäistä on se, että he kyseenalaistavat voimakkaasti monet niin freudilaisen kuin marxilaisenkin perinteen keskeisistä oletuksista. Kapitalismi ja skitsofrenia -teosparin ensimmäisen osan Anti-Oidipus (1972) nimestäkin jo selviää, että freudilaisessa perinteessä Deleuze ja Guattari kritisoivat ajatusta oidipaalisuudesta. Freudilla oidipaalisuus viittaa näkökulmaan, jossa ihmisen halu rakentuu perhesuhteiden, erityisesti äiti- ja isäsuhteen varaan. Deleuze ja Guattari kritisoivat ajatusta, että ihmisyksilön lapsuus ja perhe-elämä määrittäisivät hänen myöhemmän psyykkisen elämänsä ja toimintansa sekä niissä ilmenevät ongelmat. Lisäksi heidän mukaansa oidipaalisuudessa halun toiminta eristetään muusta todellisuudesta ja yhteiskunnallisista ilmiöistä irralliseksi, yksityiseksi perhepiirin ilmiöksi. Deleuze ja Guattari kuitenkin omaksuvat psykoanalyysista ajatuksen halujen ja tiedostamattoman keskeisyydestä. He pyrkivätkin omassa tuotannossaan edistämään halun ja tiedostamattoman vapauttamista oidipaalisuuden rajoittavasta kehikosta.

Marxilaisuudessa Deleuze ja Guattari taas kyseenalaistavat erityisesti ajatuksen yhteiskunnan ”ala- ja ylärakenteesta”. He kritisoivat myös ylärakenteeseen kuuluvaa ideologian käsitettä sekä ajatusta historiallisesta dialektiikasta. He kuitenkin omaksuvat Marxin oivalluksen kapitalismin keskeisestä roolista yhteiskunnan luonteen ja dynamiikan määrittäjänä ja toisaalta myös näkemyksen, jonka mukaan kapitalismi on historiallisen kehityksen tulosta eikä yliaikainen välttämättömyys. Lisäksi he kytkevät halun toiminnan suoraan kapitalismin taloudellis-yhteiskunnalliseen dynamiikkaan. (Deleuze 2002, 365–368.)

Anti-Oidipus

Anti-Oidipuksessa (1972) Deleuze ja Guattari kritisoivat freudilaisen psykoanalyysin perusajatuksia ja hoitokäytäntöjä. Yksi syy skitsofreenikon hahmon keskeisyyteen kirjassa on se, että Freud koki skitsofreenikot erityisen hankaliksi hoidettaviksi. Deleuzen ja Guattarin mukaan tämä on hyvä osoitus psykoanalyyttisen lähestymistavan puutteista. He pitävät skitsofreenikon kokemusmaailmaa eräänlaisena inhimillisen kokemuksen perustasona. Tästä näkökulmasta normaali kokemusmaailma on vähitellen opittu ja kerrostunut tottumuskokoelma, joka taas skitsofreniassa alkaa horjua ja purkautua. Yleisemminkin Deleuze pyrkii ajattelussaan lähestymään ilmiöitä niiden äärimmäisten tai poikkeuksellisten muotojen kautta. Hänen mukaansa äärimmäisyydet paljastavat ilmiöstä enemmän kuin keskiarvot ja yleistykset.

Deleuzen ja Guattarin skitsofreniakuvauksia on kritisoitu pinnallisuudesta ja romantisoimisesta. Eikö skitsofrenia ole ensisijaisesti tuskallinen tila, joka pitäisi jättää lääketieteen ja psykiatrien hoidettavaksi? Deleuzen ja Guattarin skitsofreniakuvauksen tarkoituksena ei ole vähätellä skitsofreniaan liittyvää kärsimystä eikä myöskään kyseenalaistaa skitsofreenikoiden hoidon tarpeellisuutta.  He kuitenkin kritisoivat skitsofrenian aiempia määritelmiä (Clérambault, Kraepelin, Bleuler, Binswanger) liiallisesta idealismista ja peräänkuuluttavat materialistista tulkintaa skitsofreniasta. Heidän materialistisen lähestymistapansa ytimessä ovat halun ja tuotannon näkökulmat. Deleuzen ja Guattarin mukaan skitsofreniaa ja hulluutta ei voi typistää neurologisiin mekanismeihin ja niiden häiriöihin vaan mekanismit täytyy nähdä osana halun toimintaa, jonka piirissä ne saavat merkityksensä. Toisaalta tällöin halu täytyy ymmärtää tuottavana toimintana, eikä subjektiivisina mieltymyksinä ja toiveina (Deleuze ja Guattari 1972, 29–31.)

Skitsofrenian olemusta koskeva väärinymmärrys on siis Deleuzen ja Guattarin mukaan osa laajempaa vinoumaa, jossa ei huomata halun tuottavaa, prosessuaalista luonnetta ja sen kytköstä historialliseen ja yhteiskunnalliseen viitekehykseen. Deleuze lähtee oletuksesta, että skitsofreniassa on näkyvillä halun ja tiedostamattoman toiminnan perusluonne. (Deleuze 2005a, 28–29.) Skitsofreenikkojen kokemuksia luonnehtii esimerkiksi todellisuuden eri piirien vapaa sekoittuminen ja vaikeus erottaa oman ruumiin tuntemuksia ulkoisista tapahtumista. Nämä piirteet tekevät skitsofreenikon tuntemuksista ja aistimuksista usein kokonaisvaltaisia ja siten sietämättömiä.

Deleuzen ja Guattarin mukaan skitsofreenikon kokemus tuo poikkeuksellisuudestaan huolimatta esiin joitakin inhimillisen kokemuksen perustavia piirteitä. Suomalainen psykiatri ja poliitikko Claes Andersson (1937–2019) onkin tuonut esiin, että ennen varhaismodernia aikakautta nykykäsityksen mukaisiin skitsofrenian oireisiin suhtauduttiin usein myönteisemmin, erityisesti jumalaisuuden merkkinä (Andersson, 2008). On myös ollut tavallista, että tällaisia olotiloja on pyritty aikaansaamaan uskonnollisissa ja rituaalisissa yhteyksissä erilaisten rohtojen sekä lääke- ja huumausaineiden avulla.

Deleuze ja Guattari pyrkivät jäsentämään skitsofreenista kokemusmaailmaa käsitteellisesti ja tätä kautta ymmärtämään ihmisen ja yhteiskunnan toimintaa laajemmin. He näkevät yllättävän yhteyden skitsofrenian ja kapitalismin välillä: skitsofrenia merkitsee vakiintuneiden psykofyysisten toimintamallien rikkoutumista, ja heidän mukaansa kapitalismi perustuu vastaavasti erilaisten vakiintuneiden käytäntöjen eli ”koodien” purkautumiselle, mikä mahdollistaa markkinatalouden leviämisen eri elämänalueille ja toiminnanmuotoihin. (Deleuze ja Guattari 1973, 40–41.) Esimerkiksi valtavat kouluttamattomat työläismassat olivat edellytys 1800-luvun tehdastuotannon räjähdysmäiselle kasvulle. Koodien purkautuminen ei kuitenkaan Deleuzen ja Guattarin mukaan ole ensisijaisesti psyykkinen eikä yhteiskunnallinen ilmiö. He pyrkivätkin analysoimaan psyykkisiä ja yhteiskunnallisia prosesseja rinnakkaisina ja yhteenkietoutuneina halun ilmentyminä, ei toistensa metaforina.

Deleuzen ja Guattarin kapitalismikäsitys perustuu Marxin analyysiin. He kuitenkin sanoutuvat irti marxilaisuuteen yhdistetystä ajatuksesta, jonka mukaan historia kehittyisi dialektisesti. Sekä psyyken rakenne että Marxin yhteiskunta-analyysi tulee heidän mukaansa tulkita vain kulloisenkin historiallisen tilanteen dynamiikan kuvauksena. 

Anti-Oidipuksessa Deleuze ja Guattari analysoivat halun toimintaa ja yhteiskunnan dynamiikkaa ”halukoneen” (machine désirante) käsitteen avulla. Halukoneella he tarkoittavat halun toiminnan tuottavaa ainesta. Halukoneiden verkosto muodostaa yksilön ja yhteiskunnan tuottavan koneiston. Ihmisyksilöiden tasolla esimerkiksi äidin rinta ja vauvan suu ovat halukoneita, jotka kytkeytyvät toisiin halukoneisiin (maitorauhaset, ruoansulatus jne.). Periaatteessa halukoneet voivat viitata mihin tahansa todelliseen prosessiin, mutta käytännössä Anti-Oidipuksessa halukoneet ovat psyykkisten ja yhteiskunnallisten ilmiöiden osatekijöitä. 

Yhteiskunnallisella tasolla taloudelliset tuotannon tekijät ovat halukoneita, jotka muodostavat talouden virtauksen ja kierron. Deleuzen ja Guattarin mukaan siis kaiken toiminnan lähteenä ovat tuottavat ja tiedostamattomat haluprosessit, jotka eivät kuitenkaan rajoitu yksilön mielenmaisemaan vaan vaikuttavat suoraan yhteiskunnan ja talouden toiminnassa. Haluprosessien, eli halukoneiden toiminnan ja niiden yhteiskunnallisten varausten, panostusten tai ”investointien” (ransk. investissement, Freudilla saks. Besetzung) diagnoosia he kutsuvat ”skitsoanalyysiksi”. Freudkin puhui psyykkisen energian kanavoimisesta ja säännöstelystä ”psyykkisenä taloutena”, mutta Deleuze ja Guattari ulottavat tämän näkökulman koko yhteiskuntaan.

Halun psyykkis-yhteiskunnallista toimintaa määrittää halukoneiden ja elimettömän ruumiin jännitteinen vuorovaikutus, jota Deleuze ja Guattari kutsuvat ”kirjautumiseksi” (inscription) ja ”rekisteröitymiseksi” (enregistrement). Halutuotanto tarvitsee jonkinlaisen viitekehyksen eli ”kirjautumispinnan” (surface d’inscription), jonka avulla se yhtenäistää ja vakinaistaa toimintonsa. Halutuotannon kirjautuminen on saanut erilaisia vallitsevia muotoja historian saatossa. Niinpä esimerkiksi alkukantaisen ihmisen toiminta jäsentyy keskeisimmin suhteessa luontoon, maahan ja myös omaan ruumiiseen osana luontoa, kun taas modernille ihmiselle hallitsevan kollektiivisen viitekehyksen muodostaa taloudellinen pääoma. Nämä historialliset ja kulttuuriset hahmot ovat kuitenkin Deleuzen ja Guattarin mukaan vain elimettömän ruumiin ilmentymiä ja historiallisia hahmoja. He käyttävät elimettömän ruumiin yhteiskunnallisesta hahmosta nimeä socius (Deleuze ja Guattari 1973, 16). Socius on keskiö, jonka ympärillä yhteiskunnallinen halutuotanto pyörii. Varsinainen elimetön ruumis on vain halun toiminnan viitepiste ja kosketuspinta, jolla ei ole mitään pysyvää hahmoa.

Elimettömän ruumiin käsite saakin Anti-Oidipuksessa keskeisen roolin. Ruumis on kuin sokea piste tai tausta, joka mahdollistaa merkityksellisen toiminnan. Skitsofreenikon välitön kokemusmaailma on Deleuzen ja Guattarin mukaan yksilöllisen elimettömän ruumiin perusmuoto. Yhteiskunnan tasolla tämä tausta saa eri aikoina eri hahmoja, jotka näyttävät mahdollistavan yhteiskunnan toiminnan. Vaikka elimetön ruumis mahdollistaa halutuotannon, sitä itseään luonnehtii perustava tuottamattomuus. Tämän vuoksi elimetön ruumis myös osittain hylkii halukoneita. Hylkiminen näyttäytyy psyykkisinä häiriöinä suhteessa omaan ruumiiseen ja toisaalta myös kapitalismin erilaisina kriiseinä.

Kafkaa ja rihmastoja

Vuonna 1975 Deleuze ja Guattari julkaisivat lyhyen teoksen Franz Kafkasta, Kafka: pour une littérature mineure (Kafka: vähemmistökirjallisuuden puolesta). Teoksessa he kehittelevät uutta käsitteistöään, joka saa tarkemman muotoilunsa heidän seuraavassa suurteoksessaan Mille plateaux, 1980 (Tuhat tasankoa). He kehittävät ajatusta kirjallisuuden koneellisuudesta ja toiminallisuudesta: kirjallisuus ei olennaisesti kuvaile itselleen ulkoista kohdetta vaan pyrkii toimimaan ja tuottamaan vaikutuksia. Kafkan teoksissa todellisuus näyttäytyy heidän mukaansa konemaisina verkostoina.

Kafka-kirjassa Deleuze ja Guattari myös luonnostelevat kuuluisaa ”rihmaston” käsitettään (rhizome, oik. maavarsi). He julkaisivat samoihin aikoihin myös tiiviin kirjasen Rhizome, 1975 (”Rihmasto”, 1992, kokoelmassa Autiomaa). Kirjasta tuli hieman muokattuna myöhemmän teoksen Mille plateaux johdantoluku.

Rihmaston käsite on Deleuzen ja Guattarin vaihtoehto perinteiselle käsitykselle ajattelusta, jota Deleuze kritisoi jo teoksessaan Différence et répétition. Kirjoitus reagoi myös ajankohtaiseen tietojenkäsittelyn ja kybernetiikan nousuun. Deleuze ja Guattari erottavat rihmaston puurakenteesta (arborescence), joka on heidän mukaansa hallinnut länsimaista ajattelua. Kaikenlaiset luokittelut ovat Aristoteleesta alkaen saaneet puurakenteisen muodon, jossa yleisemmät tasot jakautuvat eriytyneempiin alahaaroihin. Deleuzen ja Guattarin mukaan puurakenne ei ole pelkkä neutraali esitystapa, vaan se ohjaa ajattelua, toimintaa ja tapaamme hahmottaa todellisuus yhtenäisenä ja hierarkkisena. (Ks. Telivuo 2015.)

Rihmasto taas edustaa puurakenteesta poikkeavia periaatteita. Rihmaston käsitteen biologisena esikuvana ovat erilaiset suvuttomasti lisääntyvät maavarret (ransk. rhizome), eivät ensisijaisesti sienirihmastot. Maavarsi pyrkii jatkuvasti kasvamaan ja levittäytymään, eikä noudata ennalta määrättyä kaavaa, kuten suvullisesti lisääntyvät kasvit. Monet rikkaruohot leviävät maavartta kasvattamalla, ja niillä on monilla se rihmastomainen piirre, että pienestäkin kasvin osasta voi kasvaa uusi kasvi. Rihmastomaisuuden toiminnallisena esimerkkinä Deleuze ja Guattari mainitsevat sissisodankäynnin: vaikka sissisotilailla on jonkinlainen yhtenäinen viitekehys, yksittäiset sotilaat toimivat olennaisesti itsenäisesti ja siksi monissa tilanteissa tehokkaammin kuin järjestynyt ja hierarkkinen armeija (Deleuze ja Guattari 1980, 26–27).

Mille plateaux – tuhat tasankoa

Deleuze ja Guattari esittävät rihmaston uutena kirjan mallina. ”Puurakenteinen” (arborescent) kirja jakautuu hierarkkisesti lukuihin ja alalukuihin, kun Mille plateaux, 1980 (Tuhat tasankoa tai tasoa) sitä vastoin etenee heidän mukaansa rihmastomaisen epälineaarisesti ja epähierarkkisesti: luvut voi lukea missä vain järjestyksessä, ja samoihin teemoihin palataan toistuvasti eri yhteyksissä. Deleuze ja Guattari kutsuvatkin kirjansa lukuja ”tasangoiksi” (plateau), joita ei määrittele niinkään esitelty asiasisältö, vaan eräänlainen ympäristö tai ilmapiiri. Toisaalta rihmaston ja maavarren ajatus toteutuu kirjassa sikäli, että samat teemat toistuvat ikään kuin eri ympäristöissä, jolloin lukujen välille muodostuu yllättäviä yhteyksiä.

Deleuze ja Guattari työstivät teosta Mille plateaux useiden vuosien ajan ja julkaisivat jo vuonna 1975 sen ensimmäisen luvun ”Rihmasto”. Lisäksi Deleuze julkaisi vuonna 1978 oppilaansa Claire Parnet’n kanssa teoksen Dialogues (Dialogeja), jossa hän esittelee ja kehittelee työn alla olleita käsitteitä ja teemoja. Kyseisestä teoksesta on suomennettu erinäisiä kirjoituksia kokoelmassa Haastatteluja (2005a).

Teoksessa Mille plateaux Deleuze ja Guattari muotoilevat uudenlaista ajatusjärjestelmää. Sekä analyyttisessa että mannermaisessa ajattelussa on ensimmäisen maailmansodan jälkeen suhtauduttu varauksella perinteisiin ”suuriin kertomuksiin” ja mahtipontisiin metafyysisiin järjestelmiin. Hegel lienee tunnetuin perinteisen metafysiikan viimeisistä edustajista. Deleuze kuitenkin pitää ajatusjärjestelmiä filosofian elinehtona – järjestelmän luonne tulee vain ymmärtää uudella tavalla. Filosofisen järjestelmän ei hänen mukaansa tarvitse olla hegeliläinen, kaikenkattava käsitejärjestelmä, vaan se voi olla myös moninainen, avoin ja muuttuva verkosto. Tällaisen järjestelmän periaatteet Deleuze ja Guattari ilmaisevat erityisesti rihmaston käsitteensä avulla. Olennainen ero perinteiseen (ja hegeliläiseen) järjestelmän käsitteeseen on se, että Deleuze ja Guattari eivät oleta järjestelmää valmiiksi ja kokonaiseksi, eivätkä he edes tähtää sellaiseen, vaan näkevät järjestelmänsä olemuksellisesti keskeneräisenä ja muuttuvana.

Teoksen Mille plateaux rajaus on vielä kunnianhimoisempi kuin Anti-Oidipuksen: tarkastelussa eivät ole pelkästään psyyken ja yhteiskunnan suhde ja historia vaan myös eräänlainen metafyysinen luonnonhistoria (luvussa 3: ”Moraalin geologia”). Inhimillisen kulttuurin yhteiskunnalliseen historiaan kytketään nyt myös taide ja tekniikka.

Usein on huomautettu, että Mille plateaux on ilmaisultaan maltillisempi kuin Anti-Oidipus. Jotkut kriitikot väittivät Anti-Oidipuksen myönteisten skitsofreniakuvausten innoittaneen opiskelijoiden huumeiden käyttöä. Ranskan yliopistomaailma oli 1970-luvun alussa myllerryksessä, ja erityisesti Vincennesin yliopisto tunnettiin boheemista opiskelijakulttuurista, jossa huumeet ja myös mielenterveysongelmat olivat arkipäivää. Kritiikki oli epäilemättä liioiteltua, mutta Deleuze ja Guattari ottivat sen vakavasti. Tämä näkyy välillisesti teoksen Mille plateaux monipuolisemmissa analyyseissa. He eivät esimerkiksi enää esitä haluvirtojen vapauttamista pelkästään toivottavana asiana, vaan korostavat siihen liittyviä vaaroja ja esittävät hienovaraisempia analyyseja ja erotteluita.

Teoksessa Mille plateaux halu ei enää näyttäydykään konservatiivisista rajoituksista vapauttavana voimana, vaan halu itse kykenee niin rajoittamiseen, vapautumiseen kuin näiden kahden ääripään myötäilemiseenkin. Lisäksi kullakin halun kolmesta hahmosta on rakentava ja tuhoava muotonsa. Halun vapauttava voima kykenee Deleuzen ja Guattarin mukaan myös suurimpaan väkivaltaan. Toisaalta halun jäykät ja rajoittavat rakenteet eivät ainoastaan tukahduta yksilöiden pyrkimyksiä vaan tuovat usein myös turvallisuutta.

Halun toiminnassa piilevät vaarat tulevat parhaiten ilmi Deleuzen ja Guattarin fasismianalyysissa. He analysoivat fasismia halutuotannon nihilistisenä ja tuhoisana kiihtymisenä, jonka päämääränä on kuolema (Deleuze & Guattari 1980, 281–283). Lisäksi he ottavat käyttöön ”mikrofasismin” käsitteen, joka viittaa kaikenlaisissa tilanteissa ja jokaisessa yksilössä piilevään fasismin siemeneen. Fasismin ensisijaisena vaarana ei heidän mukaansa ole ylhäältä päin sortava vallankäyttö vaan sen ruohonjuuritason mukaansatempaavuus. Deleuzen ja Guattarin mukaan olennaista fasismin vastustamisessa onkin sen tunnistaminen arkisissa tilanteissa, ei niinkään tietyn aggressiivisen puolueen valta-aseman rajoittaminen poliittisin ja juridisin keinoin.

Asetelmia, kerrostumia ja alueellista etologiaa

Teoksessa Mille plateaux Deleuze ja Guattari päivittävät Anti-Oidipuksen analyysia halun tuottavuuden luonteesta. Halukoneiden sijaan he lähestyvät yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ilmiöitä nyt sekä materiaalisina että kielellisinä asetelmina, sommitelmina tai järjestelyinä (agencement, engl. assemblage). Asetelman kaksi ulottuvuutta ovat ruumiiden ja kappaleiden koneellinen asetelma (agencement machinique de corps) ja lausumien kollektiivinen asetelma (agencement collectif d’énonciation). Toisin sanoen Deleuze ja Guattari lähestyvät tilanteita ja ilmiöitä erilaatuisten, heterogeenisten ainesten toiminnallisina tai ”koneellisina” yhteenliittyminä. Lisäksi näitä tilanteita säestää aina erityinen, kollektiivinen ilmaisujen ja lausumien ulottuvuus.

Asetelmat ovat suhteellisen herkästi muuttuvia muodostelmia todellisuuden vakiintuneempien osa-alueiden eli ”kerrostumien” (strate) piirissä. Kerrostumien kolme päätyyppiä ovat Deleuzen ja Guattarin mukaan fyysis-kemiallinen ”eloton luonto”, elävä luonto sekä antropomorfinen kulttuuri. Deleuze ja Guattari pitävät asetelmien uudistumistaipumusta eli ”deterritorialisoitumista” (déterritorialisation) niiden keskeisenä piirteenä. Deleuze ja Guattari tarkoittavat käsitteellään perustavaa mullistusta käytännöissä ja tottumuksissa. Deterritorialisoituminen tarkoittaa kirjaimellisesti elinalueelta (territoire) poistumista. Se saa mallinsa eläinten käyttäytymisestä ja sitä koskevasta tutkimusalasta, etologiasta. Deterritorialisoituminen tapahtuu asteittain: vakiintunutta yhteiskunnallista järjestystä vastaa matala vaihtelun ja muutoksen aste, kun taas äärimmillään yhteiskunta voi kokea vallankumouksen. Etologisen ja territoriaalisen näkökulman tarkoituksena on käsitellä erityisesti luovuutta ilmiönä, joka pohjautuu tiettyihin totunnaisiin toimintatapoihin ja tapoihin olla ja toimia tilassa. Deleuze ja Guattari lähestyvät luovuutta perustavana taipumuksena muokata ja uudistaa tottumuksia ja käyttäytymismalleja.

Deleuze ja Guattari omaksuvat eläinten käyttäytymisen tutkimuksesta peräisin olevan etologisen näkökulmansa baltiansaksalaiselta biologilta Jakob von Uexkülliltä (1864–1944) ja yllättäen myös Spinozalta, joka on tärkeässä osassa teoksessa Mille Plateaux. Deleuze myös julkaisi pian tämän teoksen jälkeen uuden version teoksesta Spinoza: käytännöllinen filosofia, johon hän oli lisännyt kirjoituksen etiikasta etologiana. Deleuzen mukaan Spinozan etiikassa ei ole kyse yleisistä moraaliperiaatteista vaan siitä, miten kukin olento voi parhaiten toteuttaa kykyjään. Olennon kyvyt ilmenevät sen affekteina eli tapoina reagoida ärsykkeisiin. Deleuze ja Guattari määrittelevätkin etologian affektien tutkimukseksi (Deleuze & Guattari 1980, 314). Kreikan sanan ethos eri merkitykset elinalueena, elintapana ja olemisen tapana ovat taustalla niin etologian kuin etiikan käsitteissä, jotka Deleuze ja Guattari kytkevät toisiinsa.

Deleuze ja Guattari muotoilevat Spinozan ajattelun pohjalta myös ruumiillisuuden ja affektiivisuuden käsitteensä. Kaikkia olentoja koskee kaksi välitöntä näkökulmaa: ekstensiivinen ja intensiivinen. Intensiivinen näkökulma koskee olennon toimintakykyä ja affekteja, kun taas ekstensiivinen näkökulma koskee olennon ulottuvaisten osien suhteita ja laadullisia ominaisuuksia. Olion toimintakyvyllä on eri asteita eli intensiteettejä nollatason ja huipputason välillä. Toisin sanoen olennon toimintakyky on vaihteleva, ja toimintakyvyn vaihtelevat muodot ovat saman jatkumon eri asteita. Affektiivisuuden käsitteen avulla Deleuze ja Guattari jäsentävät toiminnallisuutta ja toimintakyvyn vaihtelua, sen voimistumista ja heikentymistä. Olennon toimintakyky on kullakin hetkellä aina sen aineellisen koostumuksen ja ympäristön määrittämää, mutta se kykenee myös muutokseen. Tämä kuitenkin edellyttää muutosta materiaalisen tilanteen tai asetelman rakenteessa.

Sotakoneita ja valtiokoneistoja

Teosparin Kapitalismi ja skitsofrenia ensimmäinen osa Anti-Oidipus on ennen kaikkea yhteiskuntafilosofinen teos. Myös sen seuraajassa yhteiskunnallisten ilmiöiden analyysi on tärkeässä osassa. Teoksessa Mille plateaux Deleuze ja Guattari analysoivat yhteiskuntaa asetelmien (agencement) muuttuvana joukkona. Asetelman käsite periaatteessa korvaa aiemman halukoneen käsitteen. He kuitenkin luonnehtivat halun asetelmia edelleen ”koneellisina”. Lisäksi yhteiskuntafilosofisissa tarkasteluissaan he määrittelevät ”sotakoneen” (machine de guerre) luovaksi ja kumoukselliseksi asetelmaksi. Vastaavasti ”valtiokoneisto” (appareil d’État) on vakiinnuttava ja konservatiivinen yhteiskunnallinen asetelma.

Kuten jo Anti-Oidipuksessa, valtion keskeinen rooli on Deleuzen ja Guattarin mukaan toimia ”kapitalismin aksiomatiikan” toteuttajana ja valvojana (Deleuze ja Guattari 1972, 299). Kapitalismin aksiomatiikassa on heidän mukaansa olennaista aksioomien eli toimintaperiaatteiden keskinäinen riippumattomuus ja mahdollisuus lisätä ja poistaa periaatteita tarvittaessa. Kapitalismissa ei heidän mukaansa ole mitään yksittäistä, jäsentynyttä päämäärää, vaan sen kasvaminen ja levittäytyminen perustuu olennaisesti kykyyn luoda itsensä yhä uudelleen. Toisaalta kapitalismi ei ole puhtaan luovaa toimintaa, vaan se koordinoi kaikkea piirissään tapahtuvaa toimintaa rahassa mitattavana ja vaihdettavana – sen toimintaperiaatteet ovat aina keskenään yhteensopivia. 

Deleuze ja Guattari puhuvatkin kapitalismin piirissä olevien toiminnanmuotojen ”heterogeenisestä isomorfiasta” eli eriluontoisten toimintojen rakenneyhtäläisyydestä. Heidän mukaansa kapitalismi tekee keskenään lähtökohtaisesti yhteismitattomista elämänalueista, toiminnoista ja kansantalouksista muodollisesti yhteensopivia. Vaikka kapitalismin leviäminen on usein merkinnyt perinteisten elämänmuotojen väistymistä, se on myös sopeutunut hyvin erilaisiin yhteiskuntamuotoihin. Kapitalismin luonnollisena ympäristönä pidetään liberaalia demokratiaa, mutta Deleuzen ja Guattarin mukaan sen maailmanlaajuinen verkosto kykenee sisällyttämään itseensä myös sosialistisia ja totalitaarisia valtioita. Vastaavasti kapitalistinen tuotanto perustuu heidän mukaansa vahvasti perifeerisiin kehitysmaihin, jotka ovat halvan työvoiman ja raaka-aineiden lähteitä, mutta joiden elintaso ei kohoa kapitalismin keskusten tasolle (Deleuze ja Guattari 1980, 544.)

Sotakoneteoriaansa Deleuze ja Guattari taas kutsuvat ”nomadologiaksi”. Nomadismi eli paimentolaisuus on heidän mukaansa deterritorialisoitunein elämänmuoto. Kuuluisia nomadikansoja ovat esimerkiksi Tšingis kaanin johtamat mongolit 1100-luvulla sekä muinaisessa Egyptissä 1900-luvulla eaa. alkaen vaikuttaneet hyksot. Nomadien vakiintumaton elämäntapa eroaa Deleuzen ja Guattarin mukaan olennaisesti valtion järjestyneistä toimintamalleista. He asettavatkin vastakkain vakiintuneen valtiokoneiston (appareil d’État) ja nomadisen sotakoneen (machine de guerre).

Nomadismissa on olennaista vapaa levittäytyminen tilaan. Vapaa levittäytyminen ei kuitenkaan merkitse rajoitteiden poissaoloa. Nomadiheimo levittäytyy aina jollekin alueelle, mutta vaihtaa myös usein aluetta. Alueen rajoista pitää myös neuvotella muiden ihmisryhmien kanssa, välillä sotaisasti. Vakiintunut valtakunta puolestaan pitää hallussaan tarkkarajaista aluetta, jota perinteisesti suojataan muurein. Deleuzen ja Guattarin mukaan aloilleen asettuminen eli ”sedentismi” (sédentarité) rajaa ja jakaa tilan ikään kuin ylhäältä päin ja kaikenkattavasti, ”globaalisti”, kun taas nomadit rajaavat alueensa paikallisesti ja tapauskohtaisesti (Deleuze ja Guattari 1980, 471–474).

Deleuze ja Guattari yhdistävät ajatuksen sotakoneesta luovuuteen – mutta mitä luovaa sotakoneissa voi olla? Deleuzelle ja Guattarille sotakone on monimuotoinen käsite, jonka he liittävät myös luovaan taiteelliseen toimintaan, esimerkiksi kirjailijoihin kuten Kafka ja Heinrich von Kleist. Kirjallisuus voi myös eri tavoin horjuttaa vallitsevaa järjestystä. Deleuze ja Guattari korostavat eri elämänpiirien rihmastomaista kietoutumista, ja uuden ajattelutavan luominen kirjallisuuden piirissä voi olla poliittinen teko siinä missä yhteiskunnallisen uudistuksen edistäminenkin. 

Sotakone on kuitenkin ensisijaisesti yhteiskunnallinen ja poliittinen käsite. Yhteiskunnallinen luovuus usein näyttäytyykin vallitsevan järjestyksen kumoamisena. Lisäksi Deleuze ja Guattari korostavat, ettei luovan sotakoneen päämääränä ole sota, vaan sota on seurausta sotakoneen ja valtiokoneiston yhteentörmäyksestä tai siitä, että valtiokoneisto imaisee sotakoneen osaksi itseään. Toisaalta he eivät romantisoi ajatusta sotakoneesta, vaan luonnehtivat esimerkiksi fasismin tuhoisaa liikettä sotakoneen erityistapauksena, jossa sotakone vuorostaan ottaa valtion haltuunsa (Deleuze & Guattari 1980, 281). 

Deleuze ja Guattari kuvaavat laveaa politiikkakäsitystään ”mikropolitiikkana”, joka viittaa ihmisten välittömään, paikalliseen olemiseen ja toimintaan. Samantapaisesta näkökulmasta on kyse Michel Foucault’n ”vallan mikrofysiikassa”, joka viittaa vallankäytön hienovaraisiin, konkreettisiin muotoihin erotuksena poliittisista instituutioista ja niiden muodollisesta vallasta (ks. Foucault, Michel).

Taiteentutkimusta ja paluu filosofian historiaan (1980-luku)

1980-luvulla Deleuze keskittyi etenkin taiteentutkimukseen ja filosofian historiaan. Kuten Deleuzen koko tuotantoa, näitäkin teoksia leimaa ensisijaisesti pyrkimys kehittää filosofisia, käsitteellisiä työkaluja suhteessa tiettyyn ilmiöön, ei niinkään vain esitellä ja tulkita taitelijoiden ja filosofien tuotantoa.

Deleuze julkaisi vuonna 1981 kirjan Francis Bacon: Logique de la sensation (Aistimuksen logiikka) irlantilais-brittiläisestä taidemaalarista, Francis Baconista (1909–1992). Baconin taiteessa Deleuzeä kiinnosti sen äärimmäinen visuaalinen ilmaisuvoima mutta myös teosten ruumiillisuus ja toiminnallisuus. Baconin teokset eivät ole klassisen esittäviä, mutta ne eivät myöskään koostu abstrakteista sommitelmista. Sen sijaan ne kanavoivat Deleuzen mukaan välittömiä ruumiillisia tunnetiloja ja -reaktioita, eli affekteja. Hänen mukaansa kaikki taide toimii jossain määrin näin, mutta Baconin taiteessa affektiivinen ruumiillisuus on erityisen vahvasti läsnä.

Seuraavaksi Deleuze paneutui elokuvaan. Jo teosparissa Kapitalismi ja skitsofrenia vilisi useita elokuvaviittauksia. Hän kuitenkin käsitteli elokuvaa itsenäisenä alana vasta kirjoissa Cinéma 1: image-mouvement (liikekuva, 1983) ja Cinéma 2: image-temps (aikakuva, 1985), jotka muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Elokuvakirjoissa Deleuze kehittelee erityisesti bergsonilaista ajatusta todellisuudesta kuvien joukkona. Kuvan käsitteen myötä Bergson pyrkii samanaikaisesti eroon subjektivistisesta ja objektivistisesta näkökulmasta todellisuuteen: ilmiö ei ole kuvana riippuvainen havaitsevasta subjektista, mutta se ei ole myöskään olemassa ilmiasustaan riippumatta.

Tästä näkökulmasta elokuva luo uutta todellisuutta kuvien muodossa. Luominen kuitenkin pohjautuu olemassaoleviin aineksiin, aistimuksiin, affekteihin, liikkeisiin ja ääniin, jotka elokuva piirtää esiin uudella tavalla, uusissa yhdistelmissä. Näin elokuva kykenee myös tuomaan näkyviin jotakin uutta todellisuudesta. Vastaavasti filosofia voi auttaa ymmärtämään todellisuutta uudella tavalla. Kuten kirjallisuutta ja maalaustaidetta tutkivissa teoksissaan, myöskään elokuvan kohdalla Deleuze ei pyri analysoimaan taideteosten merkitystä vaan tuomaan käsitteillään esiin niille ominaisen vaikutustavan. Merkittävä elokuva tuottaa aistimuksia erityisellä tavalla, joka on toisaalta sukua muun todellisuuden toimintavoille mutta samalla myös täysin uusi ja omanlaisensa.

Deleuze jatkaa elokuva-analyysissaan Proust-kirjassa alkanutta ja Mille plateaux -teoksessa jatkunutta merkkien tutkimustaan. Semiotiikassa Deleuzeä epäilemättä puhuttelee merkkien lähtökohtainen riippumattomuus kielellisistä merkityksistä ja rakenteista. Bergsonin ohella toinen keskeinen lähde Deleuzen elokuvakirjoissa onkin C. S. Peircen (1839–1914) monisyinen teoria merkeistä, jota Deleuze täydentää uusilla merkkikategorioilla. Hän analysoi elokuvan kuvia erilaisina merkkeinä, mutta ei itsensä ulkopuolelle viittaavina kielellisinä symboleina vaan konkreettisemmin eräänlaisina signaaleina tai merkinantoina. Deleuzen mukaan Peirce itse tosin päätyy tulkitsemaan merkit ja semiotiikan nimenomaan kielellisen merkityksen näkökulmasta (Deleuze 1985, 46).

Ensimmäisen elokuvakirjan pääteemana on ”liikekuva” (image-mouvement). Liikekuvia Deleuze löytää erityisesti varhaisista Hollywood-elokuvista, joissa tarina kerrotaan liikkeen kautta ja aika on ikään kuin alisteinen liikkeelle. Myöhemmin italialaisissa neorealistisissa elokuvissa kerronnan katkaisevat näennäisen staattiset kuvat, jotka ilmaisevat ajatuksia ja tuntemuksia. Näitä näkymiä Deleuze nimittää ”aikakuviksi” (image-temps). Aikakuvat ovat puhtaan optisia tai auditiivisia (sonore): aikakuva ei tukeudu totunnaisiin mielleyhtymiin ja toimintamalleihin, vaan tuo ilmi jotain, mikä ylittää ne. Esimerkiksi De Sican elokuvassa Umberto D raskaana oleva kotiapulainen kuvataan ensin tekemässä arkisia askareitaan, kunnes näkymä siirtyy naisen vatsaan ja huolestuneisiin kasvoihin. Äärellistä suorittamista seuraa näin tietoisuus tilanteesta, joka ylittää nykyhetken viitekehyksen ja siihen kytkeytyvän toiminnan. Deleuzen mukaan aika muodostaakin erillisen ulottuvuuden, joka ei palaudu kronologisiin tapahtumiin, vaan avaa kussakin tilanteessa erillisen kokonaisuuden näkökulman. Tämä ajan kokonaisuus on jatkuvasti läsnä menneisyyden rinnakkaisuutena, mutta myös tulevaisuuden avoimuutena.

Laskoksia: Foucault ja Leibniz

Deleuzen ystävä ja kollega Michel Foucault kuoli AIDSiin vuonna 1984, ja vuonna 1986 Deleuze julkaisi tämän ajattelua esittelevän teoksensa Foucault, joka perustui osittain jo julkaistuille artikkeleille. Deleuze kehitteli kirjan ajatuksia perusteellisesti myös luennoillaan.

Deleuze jakaa Foucault’n ajattelun kolmeen vaiheeseen: tiedon arkeologiaan, vallan diagrammien kartografiaan ja ajattelun topologiaan. Tiedon arkeologian pyrkimyksenä on hänen mukaansa löytää keskeisiä lausumia (énoncé) ja diskursiivisia muodostumia, jotka kiteyttävät tietyn aikakauden tiedon. Vallan diagrammit taas viittaavat dynaamisiin rakenteisiin ja strategisiin voimasuhteisiin, jotka tuottavat vallan käytännöt ja instituutiot, kuten esimerkiksi vankilan ja siihen kytkeytyvän diskurssin (Deleuze 1986, 42). ”Ajattelun topologiaksi” Deleuze taas kutsuu näkyvän ja lausutun välistä jännitettä sekä sen suhdetta ajattelun luovuuden mahdollisuuteen. Miten voi ajatella muuten kuin tiedon kerrostumien lausumien mukaisesti ja vallankäytön diskurssien sanelemalla tavalla?

Seksuaalisuuden historian kolme osaa jäivät Foucault’n viimeisiksi teoksiksi. Niissä Deleuzen mukaan keskeisenä aiheena on subjektivoituminen. Hän esittää subjektin muodostumisen Foucault’lla ”laskostumisena” (plissement): subjekti syntyy ympäröivään todellisuuteen nähden erillisenä sisäisyyden piirinä, joka on kuitenkin perustavasti ulkopuolensa muovaama. (Ks. Foucault: Seksuaalisuuden historia.)

Laskostuminen on keskeinen teema myös Deleuzen seuraavassa teoksessa Le pli: Leibniz et le baroque (1988, Taitos: Leibniz ja barokki), joka analysoi Leibnizin ajattelua ja barokin ajatusmaailmaa. Deleuze näkee Leibnizin perustavasti barokin hengen mukaisena ajattelijana, jolle yksilö ei ole itsenäinen olento vaan laajemman kokonaisuuden yksittäinen muunnelma. Deleuzen mukaan barokin keskeisimmät piirteet ovat kompleksisuus ja muuntelevuus: todellisuuden osat ja ilmiöt muodostuvat mikroskooppisten muunnelmien tuloksena. Tämä näkyy myös barokin ajan arkkitehtuurissa, muotoilussa ja musiikissa sekä tietysti Leibnizin itsensä ja Newtonin kehittämässä differentiaalilaskennassa.

Deleuze näkee monia yhtymäkohtia Leibnizin ja nykytieteen maailmankuvan välillä. Kompleksisuus, fraktaalit ja kaaosteoria ovat matemaattisia malleja, jotka jäsentävät äärettömän pienen ja äärettömän suuren välistä jännitettä. Leibnizin differentiaalilaskenta ja filosofia panivat alulle tämän ongelmakentän systematisoinnin. Yleisemmin Deleuzeä kiinnostavat eräänlaisen uusbarokin myöhemmät ilmentymät kirjallisuudessa (Stéphane Mallarmé 1842–1898), musiikissa (Pierre Boulez 1925–2016) ja kuvataiteessa (Simon Hantaï 1922–2008). Filosofian saralla Deleuze mainitsee A. N. Whiteheadin (1861–1947) Leibnizin keskeisenä seuraajana 1900-luvulla. Whitehead onkin viimeisiä englanninkielisiä filosofeja, joka muotoili kattavaa metafyysistä järjestelmää.

 

Viimeiset vuodet (1990–1995)

Deleuzen viimeisiä julkaisuja 1980-luvun lopulta vuoteen 1995 leimaa pyrkimys selventää hänen filosofiansa kokonaisuutta ja sen keskeisiä teemoja. Vuonna 1987 Deleuze antoi entiselle oppilaalleen ja kollegalleen Claire Parnet’lle pitkän haastattelun, joka julkaistiin myöhemmin nimellä L’Abécédaire. Haastattelun punainen lanka on yksinkertainen: Deleuze kertoo ajattelustaan yksittäisten sanojen pohjalta, aakkosjärjestyksessä.

Deleuzen pyrkimys koota yhteen ja selventää tuotantoaan näkyy selvimmin Guattarin kanssa tehdyssä teoksessa Mitä filosofia on? (1991), jota Deleuze tosin oli suunnittelut jo 1980-luvun alkupuolelta alkaen.

Mitä filosofia on? 

Deleuzen ja Guattarin viimeinen yhteinen teos Mitä filosofia on? (Qu’est-ce que la philosophie?, 1990, suom. 1993) on työparin tilinpäätös, jossa he kertaavat filosofisen järjestelmänsä keskeisimmät käsitteet. Ilmeisesti teos on enimmäkseen Deleuzen käsialaa, mutta se palaa moniin aiheisiin, jotka ovat keskeisiä Kapitalismi ja skitsofrenia -teosparissa.

Deleuzen ja Guattarin mukaan filosofia on käsitteiden luomista. Filosofia on siis heidän mukaansa olennaisesti aktiivista ja toiminnallista, ei ainoastaan tiedollista. He kirjoittavat:

Kuten Nietzsche toteaa, käsitteet eivät mahdollista minkäänlaista tietoa, ellei niitä ole ensin luotu eli koottu niille ominaisessa näkymässä [intuition]: tämä näkymä on kenttä, taso, tai maaperä, joka ei tyhjene käsitteisiin vaan tarjoaa alustan käsitteiden iduille ja niitä viljeleville hahmoille. Konstruktivismissa kaikki luominen merkitsee rakentamista tasolla, joka mahdollistaa rakennelmalle itsenäisen olemassaolon. Vähintäänkin käsitteiden luominen on jonkinlaista tekemistä. (Deleuze ja Guattari 1991, 12–13, kirjoittajan suomennos.)

Filosofia on siis olennaisesti luovaa ja toiminnallista. Deleuze ja Guattari kritisoivat kolmea perinteistä filosofiakäsitystä, jotka samastavat filosofian ja ajattelun johonkin näiden osatekijään. Antiikissa ajattelu nähtiin heidän mukaansa älyllisenä tarkasteluna eli kontemplointina (contemplation). Uudella ajalla filosofia taas samastettiin itsekriittiseen pohdintaan eli reflektointiin (reflection)Viimeisimpänä filosofian ihannekuvana oli heidän mukaansa taas viestintä eli kommunikointi (communication). Deleuze ja Guattari katsoivat, että näiden filosofiakäsitysten yhteisenä virheenä on filosofialle ominaisen viitekehyksen, ”immanenssin tason”, sekoittaminen yleiskäsitteisiin kuten kontemplointi, reflektointi tai kommunikointi. Tällöin yleiskäsitteestä, joka vain nimeää filosofisen toiminnan tietyn ulottuvuuden, tehdäänkin kaiken ajattelun olemus ja perusta. Filosofian erityisyys tulee kuitenkin esiin vasta käsitteiden luomisessa. Käsitteet eivät synny tyhjästä, vaan niillä on sisäinen rakenteensa ja aineksensa, joista ne koostetaan. Näiden ainesten kautta käsitteet kytkeytyvät arkiajatteluun ja filosofian historiaan, mutta myös muihin ajattelun ja toiminnan muotoihin kuten tieteeseen ja taiteeseen.

Deleuzen keskeisimpiä ja vaikeaselkoisimpia käsitteitä ovat epäilemättä immanenssi ja immanenssin taso, joita käsitellään perusteellisesti teoksessa Mitä filosofia on? Immanenssi tarkoittaa sitä, että ajattelu ja sen rakenteet ovat todellisuudelle ja kokemukselle sisäisiä. Todellisuuteen ei siis ole olemassa siitä irrallista, kaikenkattavaa ja transsendenttia näkökulmaa. Immanenssin ja transsendenssin vastakkainasettelun Deleuze lainaa Kantilta. Hän kuitenkin liittää immanenssin vaatimuksen erityisesti Spinozaan, jonka mukaan todellisuus muodostaa yhden kokonaisuuden, jota ei voi tarkastella ulkopuolelta. 

Immanenssin taso on käsitteellisen ajattelun ja toiminnan välitön viitekehys, jossa käsitteet järjestyvät keskinäisiin suhteisiinsa ja toiminta rakentuu yhtenäisenä. Deleuze puhuu immanenssin tasosta ilmentääkseen sitä, ettei todellisuudessa ole erillisiä tasoja eikä perustavia hierarkioita tai kaikenkattavia näkökulmia, vaan kaikki oleva levittäytyy samalle tasolle. Filosofian käsitteillä ei myöskään ole lopullista perustaa, vaan niiden merkitys perustuu ympäristöön ja aineksiin, joita ne jäsentävät. Deleuze ja Guattari kutsuvat tätä käsitteiden äärellistä ja suhteellista puolta niiden yhtäpitävyydeksi tai yhtenäisyydeksi, eli ”konsistenssiksi” (consistance).

Mitä filosofia on? tarkastelee filosofian luonnetta suhteessa kahteen muuhun luovaan alaan: tieteeseen ja taiteeseen. Kukin näistä luovista toiminnanmuodoista horjuttaa vakiintuneita käsityksiä tuomalla esiin uusia puolia todellisuudesta. Deleuze ja Guattari puhuvat tästä maailmankuvan horjuttamisesta kaaokselle altistamisena (Deleuze ja Guattari 1991, 190). Tiede, taide ja filosofia siis hämmentävät arkiajatteluamme, mutta myös tekevät todellisuuden hämmentävistä, kaoottisista ilmiöistä helpommin käsiteltäviä. 

Filosofian, tieteen ja taiteen välinen ero kiteytyy Deleuzen ja Guattarin mukaan siihen, mitä kukin ala luo sekä alalle ominaiseen viitekehykseen eli ”tasoon”, jolla luominen tapahtuu. Filosofialle ominainen luomus on käsite, ja käsitteiden luomisen viitekehyksenä on immanenssin taso. Deleuze ja Guattari kuitenkin ilmaisevat filosofisen käsitteen itsenäisyyden suhteessa viitekehykseensä siten, että käsitteet säilyttävät ”ajattelun äärettömät nopeudet” (Deleuze ja Guattari 1991, 112). Tämä tarkoittaa, että vaikka käsite auttaa hahmottamaan todellisuutta, tämä selventäminen ei edellytä ilmiön ”hidastamista”, eli sen kvantitatiivista mallintamista (kuten luonnontieteissä) eikä sen pukemista aistittavaan tai kuviteltavaan muotoon (kuten taiteessa). Filosofinen käsite kanavoi ajattelua sitomatta sitä tieteellisiin, mitattaviin suureisiin tai taiteellisiin aistimuksiin.

Luonnontiede luo funktioita ja niiden osatekijöitä, ”funktiiveja”, jotka suhteutetaan toisiinsa ”viittauksen tasolla” (plan de référence). Tiede rajaa tutkimansa ilmiöt vakioiden avulla, esimerkiksi fysiikassa tällaisia ovat valonnopeus ja lämpötilan absoluuttinen nollapiste. Deleuze ja Guattari näkevät myös logiikan tutkimuksen tieteellisenä projektina, joka rajaa tarkastelunsa väitelauseisiin eli propositioihin. Siinä missä luonnontieteen viittauksen taso rajaa empiirisiä ilmiöitä, logiikan kohteena on väitelauseiden totuusarvo. 

Taide puolestaan toimii "komposition tasolla", jolla sen luomat aistimukset yhdistyvät. Taiteen luomat aistimukset (sensation) jakautuvat havaittaviin aistimuksiin eli persepteihin sekä tunteisiin vetoaviin ja liikuttaviin affekteihin. Olennaista taiteen luomuksissa on Deleuzen ja Guattarin mukaan niiden itsenäinen, aistittava olemassaolo, joka ei palaudu yleisön havaintoihin ja tulkintoihin muttei myöskään taitelijan tarkoituksiin. 

Deleuze ja Guattari määrittelevät aivot eräänlaisena kohtauspaikkana, jossa eri luovat alat kohtaavat. Heidän mukaansa kunkin alan erityinen luomisen tapa säilyttää aina erityisyytensä, mutta luomukset ja niiden ainekset eivät ole tietyn luovan toiminnan omaisuutta. Tämä mahdollistaa filosofian, tieteen ja taiteen väliset yhtymäkohdat ja kytkökset.

Kontrolliyhteiskunta, Kriittisiä ja kliinisiä esseitä ja elämän immanenssi

Vuonna 1990 Deleuze julkaisi kokoomateoksen Pourparlers 1972–1990 (Neuvotteluja), jonka kirjoituksia on myös suomennoskokoelmassa Haastatteluja. Teoksen esseet ja haastattelut ovat helpommin lähestyttäviä kuin Deleuzen ja Guattarin monografiat, ja niiden kantavana teemana onkin Deleuzen tuotantoa koskevien tulkintojen ja keskustelujen selventäminen.

Kokoelman tunnetuin teksti on epäilemättä ”Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin” (Post-scriptum sur les sociétés de contrôle, oikeammin ”jälkikirjoitus kontrolliyhteiskunnista”). Essee pohjautuu Deleuzen esitelmään vuodelta 1987 ja Antonio Negrin tekemään haastatteluun vuodelta 1990. Deleuze omaksui ilmaisun ”kontrolliyhteiskunta” William S. Burroughsin kirjasta Electronic Resistance (1970). Kontrolli eli valvonta (contrôle) on Deleuzen mukaan nyky-yhteiskunnan hallitseva vallankäytön muoto, joka perustuu tietoon ja informaatioon. Deleuzen mukaan vallankäyttö ei enää olennaisesti perustu ruumiilliseen rankaisemiseen eikä laitokseen sulkemiseen, vaan tiedonkeruuseen. Enää tärkeintä ei ole esimerkiksi estää vangin liikkumista, vaan kerätä jatkuvasti tietoa vangin olinpaikasta, esimerkiksi digitaalisen jalkapannan avulla.

Tiedon välityksellä tapahtuva vallankäyttö on epäilemättä tietyssä suhteessa humaanimpaa ja pehmeämpää kuin perinteisempi, ruumiillinen vallankäyttö. Toisaalta kontrollivallan seurauksena ihmisen yksityisyyden piiri kaventuu huomattavasti. Informaatioteknologia esimerkiksi näyttäytyy kätevänä keinona pitää nopeasti ja vaivattomasti yhteyttä toisiin. Tämän kätevyyden hintana kuitenkin on, että ihminen on jatkuvassa valmiudessa laitteidensa äärellä. On vallan toiminnalle tyypillistä, että jatkuva tavoitettavuus ei ole välttämättä kenenkään tietoinen pyrkimys, mutta julkinen ja kaupallinen vallankäyttö ohjaa erilaisia käytäntöjä sitä kohti. Samalla ihmisistä tulee helpommin hallittavia.

Deleuze julkaisi vuonna 1993 toisen tekstikokoelman Kriittisiä ja kliinisiä esseitä (Critique et clinique), joka kokoaa yhteen hänen kirjallisuutta koskevia kirjoituksiaan. Kirjan otsikko viittaa Deleuzen pitkäkestoiseen hankkeeseen, jonka puitteissa hän tuo esiin kirjailijoiden diagnostisia kykyjä, kuten myös varhaisessa Sacher-Masoch-kirjassaan. Deleuzen mukaan kirjallisuus ei niinkään analysoi mielisairautta vaan tuo pikemminkin näkyviin elämän erilaisia mahdollisuuksia. Kirjallisuus ei hänen mukaansa ole henkilökohtaisten kokemusten ja muistojen erittelyä vaan suoraan kytköksissä todellisuuden ja historian tapahtumiin. Deleuze ja Guattari kehittivät tätä ajatusta myös 70-luvulla rihmaston käsitteen ja kirjan rihmastomaisuuden kautta: kirja ei ole todellisuuden kuva, vaan se kytkeytyy suoraan maailmassa oleviin ajatuksiin, aistimuksiin ja toimintoihin ja vie niitä uusiin suuntiin.

Deleuzen viimeisiksi kirjoituksiksi jäivät artikkeli ”Immanenssi: eräs elämä” (L’immanence: une vie, 1995, suom. 2008) ja artikkeliluonnos ”L’actuel et le virtuel” (1996, Aktuaalinen ja virtuaalinen). Jälkimmäisessä kirjoituksessa Deleuze tiivistää ja yhdistää teoksessa Différence et répétition ja Cinéma-kirjoissa esittämänsä analyysit aktuaalisen ja virtuaalisen käsitteistä. Virtuaalinen muodostaa tietoisen kokemuksen aktuaalisten kohteiden epämääräisen ja tiedostamattoman, mutta yhtä lailla todellisen taustan.

Immanenssia koskevassa kirjoituksessa Deleuze puolestaan selvittää immanenssin käsitettä elämän erityisyyden kautta. Deleuzen mukaan ei siis ole ”elämää yleensä”, vaan elämä on olemuksellisesti paikallinen ja yksilöllinen ilmiö. Paradoksaalisesti elämän yksilöllisyys on hänen mukaansa kuitenkin persoonatonta. Elämä yksilöityy mutta pakenee identiteettiä, minuutta ja omakuvaa – eli ulkokohtaisia käsityksiä ja kuvauksia, joita tiettyyn henkilöön liitetään ja henkilö itse liittää itseensä. Deleuzen mukaan elämän yksilöllinen persoonattomuus rakentuu sen erityisyyksistä ja omintakeisuuksista. Yksilöllisyys näyttäytyy välittömästi erityislaatuisina tai ”singulaarisina”, konkreettisina tapoina ja eleinä, olemisen tapana, joka ei kiinnity henkilön persoonaan tai identiteettiin.

 

Vastaanotto ja vaikutus

Kuten muidenkin tunnettujen ranskalaisten nykyfilosofien, myös Deleuzen kansainvälinen maine perustuu pitkälti englanninkielisten, erityisesti yhdysvaltalaisten tutkijoiden työhön. Myös Australiassa ja Isossa-Britanniassa on monia vaikutusvaltaisia Deleuze-tutkijoita. Daniel W. Smith on kenties vaikutusvaltaisin yksittäinen Deleuze-tutkija, joka on kirjoittanut laajalti Deleuzen eri teemoista. James Williams on taas kirjoittanut ensimmäisiä laajoja yleisesityksiä Deleuzen pääteoksista. Ian Buchanan on puolestaan Deleuze and Guattari Studies -julkaisun (ent. Deleuze Studies) päätoimittaja ja ollut mukana toimittamassa useita Deleuzeä koskevia julkaisuja sekä johtanut Deleuze and Guattari Studies -konferenssien toimikuntaa. Buchanan on tutkinut erityisesti Deleuzen ja Guattarin poliittista ajattelua. Paul Patton ja John Protevi ovat myös tunnettuja Deleuzen ja Guattarin yhteiskuntafilosofian tulkitsijoita. Claire Colebrook ja Dorothea Olkowski ovat taas kirjoittaneet hyvin monipuolisesti Deleuzen metafysiikasta, taidefilosofiasta ja sukupuolen analyysista. Esimerkiksi Ronald Bogue, Stephen Zepke ja Patricia Pisters ovat myös tutkineet Deleuzen taidefilosofiaa. Colebrookin ja Olkowskin lisäksi Elisabeth Grosz ja Rosi Braidotti ovat kehitelleet edelleen Deleuzen ajattelua feministisen teorian näkökulmasta.

Deleuzen matematiikkaa koskevat ajatukset ovat herättäneet paljon kiinnostusta. Esimerkiksi Simon Duffy, Manuel DeLanda, Arkady Plotnitsky ja Daniel Smith ovat käsitelleet valaisevasti Deleuzen matemaattisia ajatuksia. Simon Duffy on selventänyt Deleuzen tapaa hyödyntää differentiaalilaskennasta peräisin olevia käsitteitä erityisesti teoksessa Différence et répétition. Manuel DeLanda taas esittelee laajemmin matemaattisia työkaluja ja malleja, jotka hänen mukaansa ovat Deleuzen ajattelun taustalla. DeLanda on myös muotoillut Deleuzen ja Guattarin asetelman (agencement, engl. assemblage) käsitteen pohjalta oman sosiologisen teoriansa nimeltä assemblage theory eli asetelma- tai sommitelmateoria. Asetelmateorian lähtökohtana on, että historiallisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä tarkastellaan aineellisina kokoelmina ja prosesseina, ei niinkään abstraktien käsitteiden ja ideologioiden ilmentyminä.

Deleuze on myös innoittanut ”uutena materialismina” tunnettua tutkimussuuntausta, johon kytkeytyy läheisesti ns. affektiteoria. Affektiteorian taustalla on erityisesti Brian Massumi, joka on myös kääntänyt englanniksi teoksen Mille Plateaux. Affektiteoria pohjautuu Deleuzen Spinoza-luentaan, joka korostaa affektien keskeisyyttä Spinozan ajattelussa. Spinozalla affekti tarkoittaa yksilön toimintakyvyn lisääntymistä tai heikentymistä ja näihin välittömästi kytkeytyvää tunnetta – iloa tai surua. Deleuzeä seuraten affektiteoria kuitenkin laajentaa käsitteen alaa koskemaan kaikenlaisia reaktioita ärsykkeisiin. Uuden materialismin kuuluisimpia nimiä taas on Rosi Braidotti, jonka tutkimuksessa yhdistyvät materialistinen, posthumanistinen ja feministinen näkökulma.

Toinen Deleuze-vaikutteinen materialistinen nykysuuntaus on ”objektisuuntautunut ontologia” (Object-oriented ontology, OOO), jonka kuuluisimpia edustajia ovat Graham Harman ja Levy Bryant. Objektisuuntautuneen ontologian keskiössä ovat aineelliset oliot käsitteellisen näkökulman sijaan. Suuntaus pyrkii selvästi noudattamaan Deleuzen transsendentaalisen empirismin periaatetta, jonka mukaan filosofian pitäisi analysoida todellisen kokemuksen ehtoja mahdollisen kokemuksen sijaan. Esimerkiksi Harmanin ajattelu kuitenkin eroaa Deleuzestä sikäli, että Harman tuntuu palaavan jokseenkin aristoteeliseen puhetapaan erilaisista aktuaalisista olioista (objekteista), kun taas Deleuzelle ruumiit tai kappaleet määrittyvät olennaisesti toimintansa ja affektiensa kautta. Deleuzen ajattelussa merkittävää on myös asioiden kehkeytyminen ja muuntuvuus, mistä kertoo esimerkiksi tulemisen (devenir), virtuaalisuuden ja intensiivisyyden käsitteiden keskeinen asema.

Kansainvälisesti tunnettu slovenialainen filosofi Slavoj Žižek ei ole varsinainen Deleuze-tutkija, mutta hän on omistanut Deleuzen ajattelulle teoksen Organs Without Bodies (Žižek 2004). Žižek konstruoi omintakeisen tulkinnan, jossa Deleuzen varhainen teos Logique du sens (merkityksen logiikka, 1969) muodostaa tämän tuotannon ytimen, joka kuitenkin unohtuu Guattari-yhteistyön myötä. Žižekiä puhuttelee teoksessa Deleuzen tapa käsitellä kokemusta, tiedostamatonta ja seksuaalisuutta merkityksen näkökulmasta. Deleuze myös tukeutuu vahvasti psykoanalyyttiseen teoriaan, joka on myös Žižekin keskeisin teoreettinen viitekehys. Todellisuudessa Deleuze kuitenkin päätyi Logique du sens -teoksen jälkeen muotoilemaan oman ajattelunsa juuri psykoanalyysin kritiikkinä yhdessä Guattarin kanssa. Tyylilleen uskollisesti Žižek myös pyrkii osoittamaan, että Deleuzen Hegel-kriittisyys itse asiassa kielii äärimmäisestä läheisyydestä Hegelin ajatteluun.           

Ranskassa Deleuzen kirjoitukset herättivät huomiota akateemisissa piireissä hänen toisesta teoksestaan Nietzsche ja filosofia alkaen. On myös luonnollista, että muiden filosofisten perinteiden näkökulmasta vaikeasti lokeroitava Deleuze on kotimaassaan näyttäytynyt selkeämmin osana ranskalaisen filosofian perinnettä ja 60–70-lukujen vaihteen kumouksellista mielenmaisemaa. Deleuze tunnettiin akateemisissa piireissä jo 60-luvun lopulla, mutta vasta Guattarin kanssa kirjoitettu Anti-Oidipus herätti laajaa huomiota Ranskassa ja muualla. Teosta on jopa kuvattu bestselleriksi. Anti-Oidipus oli myös Deleuzen ensimmäinen englanniksi käännetty teos (vuonna 1977). Englanninnoksesta ovat todennäköisesti seuranneet myös hieman myöhemmin ensimmäiset kirjoitukset Deleuzestä Suomessa.

Anti-Oidipuksen herättämään huomioon oli useita syitä, päällimmäisinä epäilemättä sen poleeminen sävy ja hyökkäys Ranskan silloisten intellektuellipiirien kahta hallitsevaa ajatteluperinnettä vastaan: psykoanalyysia ja marxilaisuutta. Tämä oli erityisen ajankohtaista vuoden 1968 opiskelijamellakoiden jälkeisinä vuosina. Kaksi hallitsevaa ihannetta mellakoissa olivat seksuaalisuuden ja halujen vapauttaminen sekä kommunismin esittäminen vaihtoehtona hallitsevalle kapitalismille ja konsumerismille. Deleuze ja Guattari pyrkivätkin jäsentämään näitä halun ja marxilaisuuden teemoja uudella tavalla. (Ks. Buchanan 2008, 7–12.)

Myös Deleuzen ja Kantin ajattelun välinen suhde on herättänyt keskustelua. Esimerkiksi Vincent Descombes on kuvannut Deleuzeä kantilaiseksi ajattelijaksi, ja monet muutkin Deleuze-tutkijat ovat myöhemmin kiinnittäneet huomiota Deleuzen Kant-kytköksiin (mm. Claire Colebrook, Joe Hughes, Beth Lord, Melissa MacMahon, Anne Sauvagnargues, Daniel Smith). Suurin osa näistä tutkijoista kuitenkin tuo myös esiin, että Deleuzen näkökulma Kantiin on pääosin kriittinen, vaikka hän omaksuukin tältä monia ajatuksia ja käsitteitä.

Ranskassa David Lapoujade ja Pierre Montebello ovat selventäneet vakuuttavasti Deleuzen keskeisiä käsitteitä, ja Montebello on lisäksi kirjoittanut Deleuzen taidefilosofiasta. Anne Sauvagnargues on kirjoittanut Deleuzen metafysiikasta, taidefilosofiasta ja tekniikan filosofiasta yhteydessä Gilbert Simondoniin. Jo edesmennyt François Zourabichvili tutki Deleuzen metafysiikkaa ja Spinozan filosofiaa sekä selvensi Deleuzen keskeisiä käsitteitä. Eric Alliez on puolestaan kirjoittanut taidefilosofiasta ja poliittisesta filosofiasta deleuzeläisistä lähtökohdista.

Kansainvälisesti tunnetuin Deleuzen ranskalainen tulkitsija ja kriitikko lienee kuitenkin Alain Badiou. Teoksessaan Deleuze: la clameur de l’être, 1997 (Deleuze: olemisen häly) hän esittää, että Deleuzen ajattelu perustuu ajatukselle todellisuuden ykseydestä ja että hänen puheensa moninaisuudesta on vain näennäistä. Badioun tulkinta perustuu Deleuzen ajatukseen olemisen yksiselitteisyydestä tai ”yksiäänisyydestä” (univocité de l’être), jonka tämä lainaa skolastikko Duns Scotukselta (1266–1308). Jon Roffe on kuitenkin tuonut esiin, ettei tämän opin olennaisena sisältönä ole todellisuuden ykseys vaan sen osasten välinen immanenssi (ks. Roffe 2012, 22–23). 

Deleuzen ajattelu on levinnyt kenties voimakkaimmin taiteentutkimuksen eri aloilla. Kuitenkin myös sosiologian piirissä on sovellettu ahkerasti Deleuzen käsitteitä. Monet sosiologit, esimerkiksi ranskalainen Michel Callon, ovat omaksuneet Deleuzen ja Guattarin asetelman käsitteen. Callon ja Bruno Latour ovat lisäksi kehittäneet niin sanotun ”toimijaverkkoteorian” (Actor-Network-Theory, ANT), joka yhdistelee monia deleuzeläisiä ajatuksia. Latour on tuonut esiin sen yhteyden rihmaston käsitteeseen (Latour 1999, 19).

Italian marxilainen yhteiskuntateoria ”operaismo” on myös elinvoimainen deleuzeläinen tutkimussuuntaus. Suuntauksen edustajia ovat esimerkiksi Antonio Negri, Maurizio Lazzarato, Christian Marazzi ja Paolo Virno. Suuntaus on myös vaikuttanut vahvasti suomalaiseen Deleuze-tutkimukseen. Negri oli aktiivisesti yhteydessä Deleuzeen ja Guattariin ja kirjoitti myös yhteisteoksen Guattarin kanssa (Guattari & Negri 1985). Negri on kirjoittanut myös amerikkalaisen Michael Hardtin kanssa hyvin deleuzeläisiä tutkimuksia, jotka ammentavat erityisesti Deleuzen spinozalaisuudesta, mutta ne kohdistuvat vahvemmin nyky-yhteiskunnan sosiologiseen analyysiin.

Kritiikkiä Deleuzen filosofiaa kohtaan

Deleuze oli yksi niistä ranskalaisista ajattelijoista, joita Sokal ja Bricmont kritisoivat kirjassaan Impostures intellectuelles (1997, Älyllisiä huijauksia). Kirjan kantavana ajatuksena on, että monet tunnetut ranskalaiset nykyfilosofit (esimerkiksi Deleuze, Derrida, Lacan ja Kristeva) käyttävät tieteellisiä käsitteitä huolimattomasti ymmärtämättä niiden merkitystä. Teos herätti paljon kiihkeää keskustelua, johon viitattiin jopa ”tiedesotana”. Aihetta käsiteltiin myös Suomessa esimerkiksi niin & näinin sivuilla.

Sokal ja Bricmont syyttävät Deleuzeä ja Guattaria siitä, etteivät he noudata tieteen ja tieteenfilosofian konventioita. Deleuze kuitenkin toteaa moneen kertaan lähestyvänsä luonnontieteitä filosofisen analyysin tasolla eikä ota kantaa luonnontieteiden väitteiden ja tulosten paikkansapitävyyteen. Hänen luonnontieteisiin liittyvät kirjoituksensa perustuvat ajatukseen, ettei luonnontieteilijöillä ole yksinoikeutta tieteen laajemman merkityksen, sen yhteiskunnallisen roolin tai tieteen ja muun inhimillisen toiminnan suhteen arvioimiseen. On kuvaavaa, etteivät Sokal ja Bricmont argumentoi Deleuzen väitteitä vastaan, vaan julistavat ne joko merkityksettömiksi tai toisinaan itsestään selviksi (Sokal & Bricmont 1998, 154–168). Arkady Plotnitsky (Plotnitsky 2002) onkin tuonut vakuuttavasti esiin aukkoja Sokalin ja Bricmontin argumenteissa, samoin kuin Smith, Protevi ja Voss (2022, lisäksi Protevi haastattelussa Delanda, Protevi & Thanem 2005). Näiden tutkijoiden lisäksi Manuel DeLanda, Simon Duffy ja Isabelle Stengers ovat tuoneet esiin Deleuzen tieteenfilosofisen ajattelun mielekkyyden.

Peter Hallward on puolestaan kritisoinut Deleuzen filosofiaa sen epäpoliittisuudesta. Hallward ammentaa näkemyksensä erityisesti Alain Badioun Deleuze-tulkinnasta. Hänen kritiikkinsä noudattaa myös tiettyä yleisempää Deleuze-kritiikin kaavaa, joka syyttää Deleuzeä eräänlaisesta todellisuudesta irtautuneesta estetismistä (esim. Bouveresse 1984, 127; Onfray 2013). Kirjassaan Out of this world (2006) Hallward väittää, että Deleuzen metafyysinen ajattelu pyrkii olennaisesti pois vallitsevista olosuhteista ja ajatusmalleista. Siten sillä ei ole mitään annettavaa poliittiselle ajattelulle, jonka täytyy toimia vallitsevasta tilanteesta käsin. Lisäksi Hallward tulkitsee tämän vaihtoehtojen etsimisen passiiviseksi havainnoimiseksi tai kontemploinniksi. Erinn Gilson (2009) on eritellyt kattavasti Hallwardin Deleuze-kuvan puutteita. On esimerkiksi hyvin ongelmallista, että Hallward jättää Deleuzen yhteiskunnalliset kirjoitukset huomiotta kritisoidessaan tätä epäpoliittisuudesta.

Vaikka Deleuze on innoittanut feminististä tutkimusta, hänen ajattelunsa on saanut osakseen myös feminististä kritiikkiä. Paradoksaalisesti samat Deleuzen ajattelun piirteet ovat olleet sekä feministisen innoituksen että kritiikin aiheena. Ne kiteytyvät erityisesti ”naiseksi tulemisen” tai ”nais-tulemisen” (devenir-femme) käsitteeseen. Deleuze ja Guattari liittävät mieheyden enemmistön staattiseen valta-asemaan, kun taas muutos ja luovuus edellyttävät heidän mukaansa tämän valta-aseman kyseenalaistamista ja sivuuttamista. Tulemisen näkökulma liittyy ensisijaisesti vähemmistöihin ja naisiin, koska nämä on suljettu enemmistön vakiintuneen valta-aseman ulkopuolelle. (Deleuze & Guattari 1980, 133–134.) Suopeammat feministiset tulkinnat näkevät kannatettavana naiseuden liittämisen luovuuteen ja identiteetin häilyvyyteen osana yleisempää tasa-arvotaistelua ja vanhojen rakenteiden kyseenalaistamista. Kriitikot taas ovat esittäneet, että tällöin naiseus ja feministinen liike menettävät erityisyytensä ja saavutetun edistyksen.

 

Deleuze Suomessa

Suomessa alettiin kiinnittää huomiota Deleuzen ajatteluun 1980-luvulla. Tuolloin Hannu Sivenius viittasi luennoillaan Deleuzeen ja kirjoitti Deleuzen Nietzsche-kirjasta Tiede ja edistykseen (1/1984). Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan provosoiva esseekokoelma Jälkisanat/Sianhoito-opas taas tukeutui Deleuzen ja Guattarin ajatuksiin kirjallisuudesta (Eskelinen ja Lehtola 1987; ks. Helle 2009).

Jussi Vähämäki on ensimmäisten joukossa Suomessa tutkinut Deleuzeä ja suomentanut tämän kirjoituksia. Vähämäki hyödyntää Deleuzen käsitteitä erityisesti marxilaisessa yhteiskuntatutkimuksessa. Vähämäen Deleuze-luentaan on vaikuttanut vahvasti viime vuosikymmenten italialainen marxilainen tutkimus ja operaismo-liike, joissa Deleuze sekä jälkistrukturalistinen ajattelu ovat keskeisessä asemassa. Vähämäki, Keijo Rahkonen ja Jussi Kotkavirta toimittivat vuonna 1992 ensimmäisen Deleuzen filosofiaa esitelleen artikkelikokoelman Autiomaa: Kirjoituksia vuosilta 1967–1986. Vähämäki työskentelee Itä-Suomen yliopistolla. Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntapolitiikan professori Mikko Jakonen on myös hyödyntänyt Deleuzen ajattelua yhteiskuntateoriassa.

Suomalaisista kustantajista Gaudeamus julkaisi ensimmäisenä Deleuzen kirjoituksia suomeksi. Tämän jälkeen Tutkijaliitto on julkaissut käytännössä kaikki Deleuze ja Guattari -suomennokset. Aktiivisinta Deleuze-keskustelua on käyty Tutkijaliiton tieteellisessä aikakausjulkaisussa Tiede ja edistysNiin & näinissä on myös melko tasaisesti julkaistu Deleuzeä käsitteleviä tai sivuavia artikkeleita, joskin keskustelu on ollut vähäisempää viime vuosina. Nuoren voiman sivuilla on myös usein viitattu Deleuzen ajatteluun, ja vuonna 2007 julkaistiin Deleuze/Anti-Oidipus -teemanumero, johon kirjoittivat Lieven Ameel, Markku Koivusalo, Janne Kurki, Martti-Tapio Kuuskoski, Juuso Paaso, Janne Vanhanen ja Eetu Viren.

Markku Koivusalo, Turo-Kimmo Lehtonen ja Mika Ojakangas esittelivät Deleuzen tuotantoa yleisesti Tiede ja edistyksessä 2/96. Samassa numerossa Deleuzestä kirjoittivat myös Sami Santanen, Hannu Sivenius ja Jussi Vähämäki. Sivenius ja Santanen olivat myös mukana perustamassa nykyfilosofian lukupiiriä, joka tunnetaan ”Lacan-piirinä” (Ks. Tontti 1999; Aula, Hirvonen ja Santanen (toim.) 1999). Akseli Virtanen on kirjoittanut Deleuzestä ja Guattarista talous- ja yhteiskuntatieteen näkökulmasta. Eetu Viren on puolestaan soveltanut Deleuzen ajatuksia vuonna 2018 julkaistussa väitöskirjassaan (Itä-Suomen yliopisto) ja muissa yhteiskuntateoreettisissa kirjoituksissaan. Viren on myös suomentanut Deleuzen teoksia. Leidenin yliopiston professori ja ranskalaisen nykyfilosofian asiantuntija Susanna Lindberg on myös sivunnut Deleuzeä kirjoituksissaan ja kursseillaan. Janne Vanhanen taas väitteli vuonna 2010 Deleuzen filosofiasta estetiikan oppiaineesta Helsingin yliopistossa. Hän on kirjoittanut Deleuzen taidefilosofiasta ja viime vuosina erityisesti musiikista. Historiantutkija Ilkka Levä tutkii työn ja kapitalismin ilmiöitä Deleuzen ja Guattarin viitekehyksessä. Kasvatustieteiden näkökulmasta Deleuzen ajattelua ovat soveltaneet väitöskirjoissaan myös Hanna Guttorm (2014) ja Antti Paakkari (2020), molemmat Helsingin yliopistolta.

Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin emeritusprofessori Vesa Oittinen on ensimmäisten joukossa Suomessa kirjoittanut Deleuzen filosofiasta. Oittinen on erikoistunut Hegeliin, marxilaiseen filosofiaan, Kantiin ja Spinozaan. Hänen näkökulmansa Deleuzeen on ollut lähinnä kriittinen. Oittinen väitteli Oulun yliopistosta vuonna 1994 aiheenaan Spinozan filosofian tulkinnat ranskalaisessa nykyfilosofiassa. Väitöskirjassaan hän kritisoi Deleuzen Spinoza-luennan nietzscheläisiä piirteitä. Oittinen lähestyy Deleuzen empirismiä hegeliläisistä ja idealistisista lähtökohdista.

Helsingin yliopiston musiikkitieteen ja etnomusikologian emeritaprofessori Pirkko Moisala on kirjoittanut Deleuzestä musiikkitieteen näkökulmasta. Moisala, Taru Leppänen, Milla Tiainen ja Hanna Väätäinen ovat esimerkiksi toimittaneet teoksen Musical Encounters with Deleuze and Guattari (Bloomsbury, 2016).

Turun yliopiston elokuvatutkimuksen emeritusprofessori Jukka Sihvonen on tutkinut Deleuzen elokuvateoriaa. Jussi Parikka taas on digitaalisen estetiikan ja kulttuurin tutkimuksen professori tanskalaisessa Aarhusin yliopistossa ja soveltaa tutkimuksessaan myös Deleuzen ajattelua. Oslon yliopiston taidehistorian professori Pasi Väliaho väitteli Turun yliopistossa Deleuzen elokuvafilosofiasta vuonna 2007. Väliaho myös toimitti yhdessä Teemu Tairan kanssa artikkelikokoelman Vastarintaa nykyisyydelle (2004), jossa suomalaiset tutkijat esittelevät Deleuzen ajattelua. Taira on puolestaan kirjoittanut esimerkiksi uskonnon sosiologiasta ja affektiivisuudesta.

Turun yliopistossa tehdään muutenkin aktiivisesti Deleuze-vaikutteista taiteentutkimusta. Katve-Kaisa Kontturi on tutkimuksissaan soveltanut Deleuzen esteettistä teoriaa. Kontturin tutkimuksen viitekehyksen muodostavat nykytaiteen tutkimus, uusmaterialismi ja feministinen teoria. Hän työskentelee Turun yliopistossa, jossa hän myös väitteli vuonna 2012 taidehistoriasta. Milla Tiainen ja Taru Leppänen hyödyntävät Deleuzen ja Guattarin ajattelua musiikkitieteen alalla. Kaisa Kurikka on soveltanut Deleuzen ja Guattarin käsitteistöä kirjallisuuden tutkimukseen. Varpu Rantala on väitellyt Turun yliopistossa mediatutkimuksesta vuonna 2016 ja soveltaa väitöskirjassaan Deleuzen elokuvateoriaa.

Kari Yli-Annala on kirjoittanut Deleuzen elokuvateoriasta, ja Deleuzen tuotanto on myös innoittanut hänen taiteellista toimintaansa. Yli-Annala työskentelee Kuvataideakatemiassa ja Aalto-yliopistossa. Deleuze on myös vaikuttanut kuvataideakatemian yliopistolehtori Maiju Loukolan tutkimukseen ja taiteelliseen toimintaan, jotka lähestyvät kaupunkitilaa toiminnallisesta näkökulmasta. Kimmo Turusen väitöskirja (2019, Aalto-yliopisto) käsittelee televisuaalisuutta ja lavastamista deleuzeläisestä näkökulmasta. 

Anna Helle väitteli vuonna 2009 Jyväskylän yliopistossa aiheenaan jälkistrukturalismi suomalaisessa kirjallisuuden tutkimuksessa, erityisesti Jälkisanoissa. Hän esittelee lyhyesti Deleuzen vaikutusta suomalaiseen kirjallisuuteen ja runouteen (Helle, 2009, 20). Helle on myös suomentanut Deleuzen kirjoituksia. Kirjallisuustieteestä deleuzeläisessä tulkintakehyksessä ovat väitelleet myös Juri Joensuu (2012, Jyväskylä), Laura Piippo (2020, Jyväskylä) ja Mikko Mäntyniemi (2022, Tampereen yliopisto). Jiri Nieminen on soveltanut Deleuzen ajattelua sukupuolentutkimukseen väitöskirjassaan (2013, Tampereen yliopisto).

Julius Telivuo väitteli Jyväskylän yliopistossa vuonna 2020 Deleuzen tekniikan filosofiasta ja intensiivisyyden teoriasta. Juho Rantala on taas tutkinut Deleuzen filosofiaa nykyisen informaatioteknologian näkökulmasta ja tarkastellut sitä suhteessa Gilbert Simondonin ajatteluun.

Pontus Purokuru on kirjailija, tutkija, blogikirjoittaja ja toimittaja, jonka kirjoituksissa näkyy vahva Deleuzen vaikutus. Hän selventää Deleuzen tuotantoa ”Selitä mulle” -podcastissaan ja on aiemmin kirjoittanut Deleuzestä ”Vallankumouksen hedelmiä” -blogissaan.

 

Deleuzen tuotanto

Timothy S. Murphy on koonnut kattavan listan Deleuzen julkaisuista: https://f.hypotheses.org/wp-content/blogs.dir/3888/files/2017/06/Deleuze...

Listasta kuitenkin puuttuu esimerkiksi André Cressonin kanssa kirjoitettu varhainen esittelyteos Humesta: 

(1952). David Hume: sa vie, son œuvre, avec un exposé de sa philoophie. Paris: Presses Universitaires de France.

Kokoomateoksessa L’Île déserte (Deleuze 2002) on David Lapoujaden kokoama lista Deleuzen julkaisemista artikkeleista.

Deleuzen pääteokset:

(1953). Empirisime et subjectivité. Paris: Presses universitaires de France.

(1962). Nietzsche et la Philosophie. Paris: Presses Universitaires de France.

(1963). La philosophie critique de Kant. Paris: Presses universitaires de France.

(1964). Proust et les signes. Paris: Presses Universitaires de France (2. täydennetty painos 1971). 

(1965). Nietzsche: sa vie, son œuvre, avec un exposé de sa philosophie. Paris, Presses Universitaires de France.

(1966). Le bergsonisme. Paris: Presses Universitaires de France.

(1967). Présentation de Sacher-Masoch. Le froid et le cruel, Paris: Les Éditions de Minuit. (Alun perin julkaistu Sacher-Masochin teoksen Venus turkiksissa (saks. Venus im Pelz) ranskannoksen La Vénus à la fourrure yhteydessä).

(1968a). Différence et répétition. Paris: Presses Universitaires de France.

(1968b). Spinoza et le problème de l’expression. Paris: Éditions de Minuit.

(1969). Logique du sens. Paris: Éditions de Minuit.

(1970). Spinoza: Philosophie pratique. Paris: Éditions de Minuit. (2. muokattu laitos 1981).

(1972). L’Anti-Œdipe: Capitalisme et schizophrénie. Kirjoitettu yhdessä Félix Guattarin kanssa. Paris: Éditions de Minuit (2. muokattu laitos 1973). 

(1975). Kafka. Pour une littérature mineure. Yhdessä Félix Guattarin kanssa. Paris: Les Éditions de Minuit, 1975.

(1976). Rhizome. Yhdessä Félix Guattarin kanssa. Paris: Les Éditions de Minuit. (Muokattuna teoksessa Mille Plateaux.)

(1977). Dialogues. Yhdessä Claire Parnet’n kanssa. Paris: Flammarion. (2. laitos 1996, sisältää kirjoituksen L'actuel et le virtuel.)

(1979). Superpositions. Yhdessä Carmelo Benen kanssa. Paris, Les Éditions de Minuit.

(1980). Mille plateaux: Capitalisme et schizophrénie, 2. Yhdessä Félix Guattarin kanssa. Paris: Éditions de Minuit. 

(1981). Francis Bacon: Logique de la sensation. Paris, Éditions de la Différence. (Alkuperäinen teos sisältää kuvia Baconin töistä. Myöhemmin painettu ilman kuvitusta, Paris: Éditions du Seuil, 2002.)

(1983). Cinéma 1: L’Image-mouvement. Paris: Éditions de Minuit. 

(1985). Cinéma 2: L’Image-temps. Paris: Éditions de Minuit. 

(1986). Foucault. Paris: Éditions de Minuit. 

(1988). Le pli: Leibniz et le baroque. Paris: Éditions de Minuit. 

(1990). Pourparlers, 1972–1990. Paris: Éditions de Minuit. 

(1991). Qu’est-ce que la philosophie? Yhdessä Félix Guattarin kanssa. Paris: Éditions de Minuit

(1993). Critique et clinique. Collection Paradoxe. Éditions de Minuit. 

Kolme postuumia artikkeli- ja kirjekokoelmaa:

(2002). L’Île déserte. Textes et entretiens 1953–1974. Toim. David Lapoujade. Paris: Éditions de Minuit. 

(2003). Deux régimes de fous. Textes et entretiens 1975–1995. Toim. David Lapoujade. Paris: Éditions de Minuit.

(2015). Lettres et autres textes. Toim. David Lapoujade. Paris: Éditions de Minuit.

Suomennetut teokset ja kokoelmat

(1992). AutiomaaKirjoituksia vuosilta 1967–1986. Helsinki: Gaudeamus.

(1993). Mitä filosofia on? (Qu’est-ce que la philosophie?, 1991). Suom. Leevi Lehto. Helsinki: Gaudeamus.

(2005a). Haastatteluja. Suom. Anna Helle, Vappu Helmisaari, Janne Porttikivi ja Jussi Vähämäki. Helsinki: Tutkijaliitto. 

(2005b). Nietzsche ja filosofia. (Nietzsche et la philosophie, 1962). Suom. Tapani Kilpeläinen. Helsinki: Tutkijaliitto.

(2007). Kriittisiä ja kliinisiä esseitä. (Critique et clinique, 1993). Suom. Anna Helle, Merja Hintsa ja Pia Sivenius. Helsinki: Tutkijaliitto. 

(2007). Anti-Oidipus. (L'Anti-Œdipe, 1972). Suom. Tapani Kilpeläinen. Helsinki: Tutkijaliitto. 

(2010). Kantin kriittinen filosofia. (La philosophie critique de Kant, 1963). Suom. Julius Telivuo. Helsinki: Tutkijaliitto. 

(2012). Spinoza: Käytännöllinen filosofia. (Spinoza: Philosophie pratique, 1970). Suom. Eetu Viren. Helsinki: Tutkijaliitto. 

(2018). Bergsonismi. (Le bergsonisme, 1966). Suom. Eetu Viren. Helsinki: Tutkijaliitto.

 

Suositeltavaa jatkolukemista ja lisämateriaalia

Boutang, Pierre-André (ohj.) (2004). L’abécédaire de Gilles Deleuze. Haastattelija: Claire Parnet. Paris: Editions Montparnasse.

– Haastettelukokonaisuus-DVD, jossa Deleuze käy läpi filosofiansa käsitteitä ja aiheita aakkosellisessa järjestyksessä. Haastattelu on kuvattu vuonna 1988 ja ensiesitetty vuosina 1994–1995. Deleuze kertoo elämänsä vaiheista erityisesti osiossa ”E comme Enfance”.

Purokuru, Pontus: ”Selitä mulle” -podcast. 

– Purokuru johdattaa Deleuzen ajatteluun selkeällä ja helposti lähestyttävällä tavalla Deleuzen yksittäisten teosten pohjalta.

Smith Daniel, Warren (2012). Essays on Deleuze. Edinburgh University Press Series. Edinburgh: Edinburgh University Press.

– Johtavan Deleuze-tutkijan artikkelikokoelma. Smith tutkii poikkeuksellisen laaja-alaisesti ja tarkkanäköisesti Deleuzen tuotantoa ja kirjoittaa hyvin selkeästi.

Zourabichvili, François (2003). Vocabulaire de Deleuze. Paris: Ellipses. Käännetty myös englanniksi käännöksen Deleuze: A Philosophy of the Event (2012) yhteydessä.

– Tietosanakirjan muotoon kirjoitettu selkeä esittelyteos Deleuzen peruskäsitteistä.

Lapoujade, David (2014). Deleuze, les mouvements aberrants. Paris: Éditions de Minuit. Käännetty myös englanniksi.

– Ranskan johtava Deleuze-tutkija. Lapoujade analysoi Deleuzen ajattelua kattavasti ja tarkasti, mutta teoksen laajuus tekee siitä jokseenkin haastavan.

Verkkolähteet

Deleuzen yliopistoluentoja löytyy monilta sivustoilta: Webdeleuze, Paris 8 sekä Ranskan kansalliskirjasto BnF. Daniel W. Smithin ja Charles J. Stivalen johtama työryhmä on kääntänyt luennot englanniksi, ja aiempia käännöksiä löytyy myös Webdeleuze-sivustolta. Luennoilla Deleuze on opettajan roolissa ja selittää sekä työstää ajatuksiansa perusteellisemmin kuin teoksissaan, jotka ovat tyyliltään tiiviimpiä.

https://www.webdeleuze.com

– Deleuzen luentoäänityksiä ja -litteraatteja vuosilta 1959–1987, myös käännettynä muille kielille.

http://www2.univ-paris8.fr/deleuze/article.php3?id_article=1

– Deleuzen luentoäänityksiä ja -litteraatteja vuosilta 1980–1986.

https://gallica.bnf.fr/html/und/enregistrements-sonores/gilles-deleuze-cours-donnes-luniversite-paris-8-vincennes-saint-denis-1979-0?mode=desktop

– Luentoäänityksiä vuosilta 1979–1987 Ranskan kansalliskirjaston BnF:n kokoelmissa.

https://deleuze.cla.purdue.edu/about/

– Luennot 1956–1987 ja haastattelu L’Abécédaire englanniksi litteroituina.

Muu kirjallisuus

Andersson, Claes (2008). Hulluudestamme ja hulluudestanne. Helsinki: Kirjapaja. 

Aula, Hirvonen ja Santanen (toim.) (1999). Totuuden raivo: Hannu Siveniuksen 50-vuotisjuhlakirja 19.7.1999. Loki-kirjat, Helsinki.

Badiou, Alain (1997). Deleuze: la clameur de l’être. Hachette.

Bergson, Henri (2007) [1907]. L’Évolution créatrice. Paris: Presses Universitaires de France. 

Bouveresse, Jacques (1984). Rationalité et Cynisme. Paris: Éditions de Minuit.

Buchanan, Ian (2008). Deleuze and Guattari’s Anti-OedipusA Reader’s Guide. London: Continuum. 

DeLanda, Manuel, John Protevi & Torkild Thanem (2005). ”Deleuzian Interrogations: A Conversation with Manuel DeLanda and John Protevi”. Tamara: Journal of Critical Postmodern Organization Science 3(4).

Descombes, Vincent (1979). Le Même et l’autre: quarante-cinq ans de philosophie française (1933-1978). Paris: Éditions de Minuit.

Dosse, François (2007). Gilles Deleuze et Félix Guattari: biographie croisée. Paris: La Découverte.

Eskelinen, Markku ja Jyrki Lehtola (1987). Jälkisanat: sianhoito-opas. Helsinki: WSOY.

Foucault, Michel (2014) [1970]. ”Theatrum philosophicum”. Suom. Tapani Kilpeläinen. Teoksessa Foucault: parhaat. Suom. Tapani Kilpeläinen, Simo Määttä ja Johan L. Pii. Tampere: niin & näin, 87–115. 

Gilson, Erinn (2009). ”Peter Hallward: Out of this world: Deleuze and the philosophy of creation”. Continental Philosophy Review 42, 429–434. DOI 10.1007/s11007-009-9114-0 

Guattari, Félix & Toni Negri (1985). Nouveaux espaces de liberté. Paris: Éditions Lignes.

Hallward, Peter (2006). Out of this World: Deleuze and the Philosophy of Creation. London: Verso.

Helle, Anna (2009). Jäljet sanoissa: jälkistrukturalistisen kirjallisuuskäsityksen tulo 1980-luvun Suomeen. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. 

Latour, Bruno (1999). On Recalling ANTThe Sociological Review, 47(1_suppl), 15–25. https://doi.org/10.1111/j.1467-954X.1999.tb03480.x

Le Rider, Jacques (1999). Nietzsche en France de la fin du XIXe siècle au temps présent. Paris: Presses Universitaires de France. 

May, Todd (2019). ”Philosophies of difference”. Teoksessa: The Cambridge History of Philosophy, 1945–2015. Toim. Kelly Becker ja Iain D. Thomson. Cambridge University Press, 427–441.

Onfray, Michel (2013). Le Magnétisme des solstices, Journal hédoniste V. Paris: Flammarion.

Plotnitsky, Arkady (2002). The Knowable and the Unknowable: Modern Science, Nonclassical Thought, and the “two Cultures”. University of Michigan Press.

Roffe, Jon (2012). Badiou’s Deleuze. Montreal: McGill-Queen's University Press.

Simondon, Gilbert (1964). L'individu et sa genèse physico-biologique (l'individuation à la lumière des notions de forme et d'information). Paris: Presses Universitaires de France.

Smith, Daniel Warren, John Protevi ja Daniela Voss (2022). ”Gilles Deleuze”. Teoksessa: Stanford Encyclopedia of Philosophy. Toim. Edward Zalta. https://plato.stanford.edu/archives/sum2023/entries/deleuze/

Sokal, Alan & Jean Bricmont (1998). Fashionable Nonsense. Postmodern Intellectuals’ Abuse of Science. New York: Picador. (Julkaistu ensin ranskaksi nimellä Impostures Intellectuelles. Éditions Odile Jacob, 1997). 

Telivuo, Julius (2015). ”Rihmasto”. Teoksessa: Verkostot yhteiskuntatutkimuksessa. Toim. Kai Eriksson. Helsinki: Gaudeamus, 42–63. 

Telivuo, Julius (2020). Intensive Technics. Immediate Materiality and Creative Technicity in Gilles Deleuze’s Philosophy. Jyväkylän yliopisto.

Uexküll, Jakob (1934). Streifzüge durch die Umwelten von Tieren und Menschen Ein Bilderbuch unsichtbarer Welten. G. Berlin: Julius Springer. 

Žižek, Slavoj (2004). Organs Without Bodies: Deleuze and Consequences. Routledge. 

Zourabichvili (2012) Deleuze: A Philosophy of the Event, together with The Vocabulary of Deleuze. (Deleuze: une philosophie de l’événement, 1994; Vocabulaire de Deleuze, 2003). Käänt. Kieran Aarons. Toim. Daniel Smith ja Gregg Lambert. Edinburgh: Edinburgh University Press.

Katso myös:

Deleuze, Gilles

Yläartikkeli: 
Deleuze, Gilles