Dilthey, Wilhelm
Erna Oesch (julkaistu 26.2.2013, muokattu 12.9.2014)
Saksalainen filosofi Wilhelm Dilthey (1833–1911) on yksi modernin tai filosofisen hermeneutiikan perustajista. Hän on tärkeä välittäjä siinä ihmistieteiden tiedollista perustaa tutkivassa filosofian traditiossa, jonka ensimmäisiä edustajia olivat Friedrich Schleiermacher (1768–1834) ja Johann Gustav Droysen (1808–1884), ja jota 1900-luvulla kehittivät edelleen Martin Heidegger (1889–1976), Hans-Georg Gadamer (1900–2002) ja Paul Ricoeur (1913–2005). Dilthey kutsui filosofista projektiaan historiallisen järjen kritiikiksi. Hän katsoi, että Immanuel Kantin kriittinen filosofia (ks. "Kant: Puhtaan järjen kritiikki") ei antanut vastausta historiallisten tieteiden tiedollisiin ongelmiin, ja halusi siksi täydentää Kantin filosofiaa erityisesti kokemuksen transsendentaalisten ehtojen osalta.
Dilthey ilmoitti jo vuonna 1860 aikovansa kirjoittaa uuden puhtaan järjen kritiikin, joka perustuisi historiallis-filosofiselle maailmankatsomukselle. Transsendentaalifilosofia säilyi Diltheyn käsitteellisenä viitekehyksenä läpi hänen filosofisen uransa. Hänen filosofinen projektinsa kesti yli viisikymmentä vuotta, mutta mitään kokonaista teosta historiallisen järjen kritiikistä hän ei saanut kirjoitetuksi. Sen sijaan historiallisen järjen kritiikki on luettavissa erilaisine kehittelyvaiheineen siinä mittavassa tuotannossa erilaisia tekstejä, jotka hän elämänsä aikana kirjoitti. Diltheyn filosofista tuotantoa tarkasteltaessa on hyvä muistaa hänen ajatelleen – Karl Marxia mukaillen – että filosofian tehtävä ei ole selittää maailmaa vaan muuttaa sitä. Tämän toiminnallisen lähtökohdan kautta myös hänen filosofinen laaja-alaisuutensa tulee parhaiten ymmärretyksi.
- Elämä
- Historiallisen järjen kritiikki
- Dilthey saksalaisen filosofian traditiossa
- Empirie nicht Empirismus
- Tietoteoria
- Hermeneutiikka
- Etiikka ja estetiikka
- Projekti
- Dilthey Suomessa
- Suositeltavaa jatkolukemista
Dilthey syntyi Biebrichissä lähellä Mainzia pappisperheeseen, jossa harrastettiin paljon kulttuuria, erityisesti musiikkia ja kirjallisuutta. Tämä harrastus näkyi myöhemmin Diltheyn lukuisissa esteettisissä ja taiteenfilosofisissa kirjoituksissa. Kymnaasin jälkeen hän siirtyi opiskelemaan teologiaa Heidelbergiin, jossa hänen opettajanaan oli filosofi Kuno Fischer (1824–1907), jonka oma filosofinen ura oli kulkenut hegeliläisyydestä kohti empirismiä. Fischerin ohjauksessa Dilthey tutustui teologi ja filosofi Friedrich Schleiermacherin ajatteluun. Fischer pohti myös elämän käsitettä tavalla, jonka heijastumia on nähtävissä Diltheyn filosofiassa. Teologian opinnot eivät kuitenkaan tyydyttäneet Diltheyta, ja hän vaihtoi ne filosofiaan Berliinin yliopistossa, jossa tärkeiksi vaikuttajiksi tulivat organistista filosofiaa kehitellyt Schleiermacherin oppilas Friedrich von Trendelenburg (1802–1872) sekä Leopold von Ranken (1797–1886) johtama historiallinen koulukunta. Berliinissä Dilthey sai erittäin vahvan historiallisen koulutuksen. Täyttäessään 70 vuotta hän sanoi juhlapuheessaan: ”Kun tulin Berliiniin, merkittävä liike oli nousemassa, liike jonka toiminnan tuloksena historia määriteltiin tieteenä ja sen seurauksena hengentieteet (Geisteswissenschaften) ylipäätään.” Tämän historiallisen taustan tunteminen on välttämätöntä Diltheyn ajattelun ymmärtämiseksi, sillä se määrittää niitä kysymyksiä, joita hän asettaa pohtiessaan hengentieteiden tiedollisia ongelmia.
Dilthey väitteli tohtoriksi Berliinissä 1864. Historialliset opinnot ja filosofia vieraannuttivat hänet uskonnosta. Äidilleen hän kirjoitti, että häntä riivasi tiedonjano, jota uskonto ei voi tyydyttää. Hänen kiinnostuksensa uskontoa kohtaan kuitenkin säilyi läpi elämän, samoin kuin jonkinlainen romantikoilta omaksuttu panteistinen maailmankatsomus. Diltheyn varhaiset Berliinin vuodet olivat ahkeran kirjoittamisen aikaa. Hänen lukeneisuutensa määrä oli miltei käsittämätön, ja hän kirjoitti artikkeleita filosofian historiasta Spinozasta Wolffiin ja Kantiin, Schellingistä Comteen ja Schopenhaueriin, Schleiermacherista Nietzscheen. Hän oli myös ahkera kirjallisuuden ja musiikin harrastaja ja kirjoitti esseitä muun muassa Shakespearesta, Goethesta ja Cervantesista ja säveltäjistä Bach, Mozart, Chopin, Liszt ja Wagner. Tämän lisäksi hän opiskeli englantia, hepreaa, kreikkaa ja latinaa. Näinä vuosina hän myös piti ensimmäiset luentonsa Schleiermacherista ja alkoi kiinnostua hermeneutiikasta.
Väiteltyään Dilthey siirtyi filosofian professoriksi Baseliin, jossa hän opetti sekä psykologiaa että filosofiaa. Baselin vuodet olivat tärkeitä hänen myöhemmän filosofisen kehityksensä kannalta. Siellä hän kirjoitti suurtyötään Schleiermacherin elämäkertaa sekä tärkeät tekstit kuten Goethe und die dichterische Phantasie ja merkittävään kulttuurifilosofiseen esseekokoelmaansa Das Erlebnis und die Dichtung, joka kokonaisuutena ilmestyi vasta vuonna 1906. Tällä kokoelmallaan Dilthey vakiinnutti maineensa yhtenä aikakautensa merkittävimmistä kulttuuri- ja kirjallisuushistorioitsijoista. Vuonna 1867 Dilthey tapasi myös amerikkalaisen filosofin ja psykologin William Jamesin (1842–1910), joka teki häneen suuren vaikutuksen. Dilthey ei kuitenkaan viihtynyt Baselissa vaan kaipasi Saksaan ja lähelle Berliiniä. Hän kuului merkittävän taide- ja kulttuurihistorioitsijan ja kulttuurihistorian isän Jacob Burckhardtin (1818–1897) piiriin, mutta vierasti tämän pessimistisiä ennustuksia Euroopan tulevaisuudesta. Vuonna 1869 Dilthey nimitettiin filosofian professoriksi Kieliin juuri Burckhardtin suosituksesta. Diltheyn seuraajaksi Baseliin nimitettiin nuori lupaus Friedrich Nietzsche (1844–1900), josta oli tullut Burchardtin suosikki. Diltheyn oma suhde Nietzscheen oli kaksijakoinen. Aluksi hän kirjoitti myönteisiä arvioita tämän teoksista, mutta myöhemmin hänen suhtautumisensa muuttui hyvin kriittiseksi. Kielin vuosinaan Dilthey viimeisteli Schleiermacher-elämäkertansa ensimmäisen osan ja aloitti Historiallisen järjen kritiikin kirjoittamisen.
Diltheylla oli kuitenkin uralleen kunnianhimoisempia tavoitteita. Mahdollisuus niiden toteutumiseen tuli vuonna 1882. Hermann Lotze (1817–1881), joka piti Berliinin yliopistossa hallussaan filosofian professuuria, jonka aikaisempia haltijoita olivat olleet Hegel ja Trendelenburg, kuoli 1881. Diltheyn haave paluusta Berliiniin heräsi. Hän epäili mahdollisuuksiaan, koska hänellä ei ollut valmiina sellaista systemaattista laajaa filosofian tutkimusta, jota professuuri edellytti. Kun kaksi muuta paikkaa havittelevaa ehdokasta vetäytyivät, Dilthey ymmärsi tilaisuutensa tulleen. Hän viimeisteli pikavauhtia valmiiksi historiallisen järjen kritiikin ensimmäisen osan ja julkaisi sen nimellä Einleitung in die Geisteswissenschaften. On epäselvää, miksi hän vaihtoi tutkimuksensa alkuperäisen nimen vaatimattomammaksi nimeksi Johdatus hengentieteisiin, vaikka hän itse viittasi siihen aina myöhemmin nimellä Historiallisen järjen kritiikki. Diltheyn kreivi Paul Yorck von Warttenburgin kanssa käymästä kirjeenvaihdosta löytyy jonkinlainen vihje nimenmuutoksen syistä. Tutkimuksen omistuskirjoituksessa Dilthey nimittäin viittaa heidän varhaisiin keskusteluihinsa, jolloin: ”… vielä rohkenin kutsua tekeillä olevaa tutkimustani nimellä 'Historiallisen järjen kritiikki'.” Vaihtoiko hän nimen omasta päätöksestään vai kreivin suosituksesta, jää avoimeksi. Tutkimus kuitenkin sai valitsijat vakuuttuneiksi Diltheyn kyvyistä systemaattisena filosofina, ja hänet nimitettiin vuonna 1882 filosofian professoriksi Berliinin yliopistoon, jossa hän työskenteli kuolemaansa saakka.
Diltheyn kiinnostuksen kohteet Berliinin vuosina olivat hyvin laaja-alaiset ja käsittivät käytännöllisesti katsoen kaikki humanististen ja sosiaalitieteiden alueet, tai kaikki hengen- ja historialliset tieteet 1800-luvun termejä käyttääksemme. Koska Dilthey määritteli kaikki nämä tieteet tulkitseviksi tieteiksi, kietoutuvat hänen tutkimuksensa laajasti ottaen hermeneutiikan ympärille. Pitkän uransa aikana hänen näkökulmansa hermeneutiikkaan kuitenkin vaihtelivat keskittyen aluksi hengentieteiden ontologis-eksistentiaalisiin kysymyksiin ja ymmärtämisen analyysiin. Merkittävinä vaikuttajina tämän vaiheen tutkimuksissa ovat Schleiermacher ja Johann Gustav Droysen (1808–1884), johon Dilthey tutustui jo opiskeluaikanaan Berliinissä Ranken piirissä. Historiatieteen teoreettisista ja filosofista kysymyksistä kiinnostuneen Droysenin vaikutus Diltheyn ajatteluun on huomattava, ja Diltheyn ajattelu voidaan nähdä osin juuri Droysenin historianfilosofian jatkokehittelynä. Uransa myöhemmässä vaiheessa Diltheyta alkoivat kiinnostaa metodiset kysymykset. Vuonna 1901 tapahtui vielä merkittävä käänne, kun Dilthey tutustui Edmund Husserlin (1859–1938) (ks. "Husserl, Edmund") Logische Untersuchungen -teokseen. Dilthey näki merkittävää samankaltaisuutta Husserlin ja omassa ajattelussaan, ja hän otti yhteyttä Husserliin. Husserl vetäytyi keskustelusta, mikä oli Diltheylle suuri pettymys. Myöhemmin Husserl kuitenkin toi esiin, että Diltheyn ajatteluun tutustuminen sai hänet muuttamaan joitakin keskeisiä filosofisia käsityksiään.
Diltheyn filosofinen projekti on niin laaja-alainen, monitasoinen ja fragmentaarinen, että siitä on vaikea saada otetta. Kaiken kaikkiaan hänen filosofinen työnsä voidaan ymmärtää pyrkimykseksi osoittaa, ettei luonnontieteiden tiedollisia lähtökohtia määrittävä positivistinen tieteenihanne ole sellaisenaan sovellettavissa hengentieteisiin. Diltheylta jäi mittava filosofinen perintö, joka sisältää poikkeuksellisen paljon luonnoksen tasolle jääneitä tekstejä. Hänen koottujen teostensa toimittaminen ja julkaiseminen alkoi vuonna 1914 ja jatkuu edelleen. 32-osaiseksi suunnitellusta teosten kokonaisuudesta on nyt ilmestynyt 27 osaa. Julkaisemisprojektin alkuun saattamisessa tärkeä rooli oli Georg Mischillä, joka oli Diltheyn pitkäaikainen assistentti, hänen työnsä jatkaja ja hänen tyttärensä Claran aviopuoliso. Misch kirjoitti jo hyvin varhain kriittisen katsauksen Heideggerin ja Husserlin filosofioista Diltheyn ajattelun näkökulmasta nimeltä Lebensphilosophie und Phänomenologie: Eine Auseinandersetzung der Diltheyschen Richtung mit Heidegger und Husserl (1930). Koottujen teosten julkaisuprosessi ei kuitenkaan ole ollut ongelmaton. Kansallissosialistien noustua valtaan 1930-luvulla Dilthey joutui uusien vallanpitäjien epäsuosioon vapaamielisten ajatustensa vuoksi, ja hänen koottujen teostensa julkaiseminen keskeytettiin. Diltheyn ajattelulle keskeyttämisen voidaan sanoa tuovan kunniaa, mutta asiassa on myös ironisia piirteitä: hänen ajattelunsa tärkeinä taustavaikuttajina ovat monet sellaiset saksalaiset filosofit, joita kansallissosialistit ihailivat, kuten Johann Gottfried Herder (1744–1803). Diltheyn tulkinta edeltäjiensä ajattelusta vain oli hyvin erilainen kuin natsien.
Vaikka ajatus historiallisesta tietoisuudesta, joka määrittää historiallis-tulkitsevia tieteitä, alkoi muotoutua jo 1700-luvulla esimerkiksi Herderin ja varhaisromantikkojen ajattelussa ja tuli merkittäväksi osaksi Droysenin historian filosofiaa, sai se systemaattisen muotoilun vasta Diltheyn maailmankatsomustieteessä (Weltanschauungslehre), jonka tavoitteena on osoittaa metafysiikan mahdottomuus. Historiallisen tietoisuuden ajatusta on kuitenkin hyödyllistä soveltaa myös Diltheyn oman filosofisen toiminnan ymmärtämiseen. Diltheyn filosofiselle uralle on ominaista sekä poikkeuksellisen monipuolinen kiinnostus aikakautensa henkisiin virtauksiin että uusien ajatusten nopea omaksuminen ja soveltaminen hänen omaan työhönsä. Tämä asettaa omat haasteensa Diltheyn filosofian tutkimukselle ja tulkinnalle, sillä aina ei ole helppoa erottaa hänen omia ja muilta omaksumia ajatuksiaan. Ongelma on hyvä tiedostaa, mutta mitään erityistä vaikeutta se ei mielestäni aiheuta Dilthey-tutkimukselle. Päinvastoin – Dilthey ehkä sanoisi – ketä tahansa filosofia voidaan ymmärtää vain oman aikakautensa kontekstissa ja ketä tahansa tutkijaa määrittävät hänen historiallisen tilanteensa asettamat rajat.
Historiallisen järjen kritiikki
Pinnallisesti katsoen näyttää liki mahdottomalta muodostaa selkeää kokonaiskuvaa Diltheyn filosofisesta tuotannosta tai jakaa sitä pienempiin selkeisiin kokonaisuuksiin. Asiaa ei tee helpommaksi se, että hän oli hyvin niukkasanainen omista pyrkimyksistään. Myöhemmällä iällä Diltheyn oppilaat ja apulaiset tuskittelivat sitä, että hänellä näytti olevan selkeä käsitys siitä, millä tavalla hänen kirjoituksensa liittyivät toisiinsa, mutta hän ei koskaan halunnut paljastaa sitä oppilailleen, jotka alkoivatkin kutsua häntä ”mystiseksi vanhaksi mieheksi”. Diltheyn filosofisesta ajattelusta on kuitenkin löydettävissä tietynlainen johtoajatus, jonka kehittelyn ympärille merkittävä osa hänen tuotannostaan ja erityisesti sen filosofisesti merkittävin ja historiallisesti kestävin osa voidaan sijoittaa. Tätä ydinkokonaisuutta voidaan nimittää historiallisen järjen kritiikiksi, jonka alkusysäyksenä voidaan pitää Diltheyn jo vuonna 1860 kirjoittamaa palkintokirjoitusta ”Schleiermacherin hermeneutiikka suhteessa varhaisempaan protestanttiseen hermeneutiikkaan”, josta hänen elinaikanaan ilmestyi vain katkelmia muiden tekstien yhteydessä, ja jonka Martin Redeker julkaisi täydellisenä vasta vuonna 1966. Diltheyn keskeiset ideat syntyivät sitä kirjoittaessa. Se myös kiinnittää hänen filosofis-tieteellisen ajattelunsa alusta pitäen hermeneutiikkaan.
Miksi hermeneutiikka tulee ajankohtaiseksi, ja mikä on sen asema ja tehtävä Diltheyn filosofisessa projektissa? Kysymys on tärkeä kahdesta syystä. Diltheyn jälkeisessä filosofian historian kirjoituksessa hänet on yleensä ongelmattomasti liitetty hermeneutiikan tai filosofisen hermeneutiikan traditioon. Dilthey itse kuitenkin käyttää termiä ”hermeneutiikka” hyvin säästeliäästi, liittäen sen oikeastaan vain Schleiermacherin hermeneutiikkaa tai hermeneutiikan historiaa koskeviin kirjoituksiinsa. Vasta hyvin myöhäisissä 1900-luvun kirjoituksissaan hän alkaa kehitellä hermeneutiikkaa hengentieteiden metoditieteenä. On kuitenkin selvää, että Diltheyn tavoitteena on luoda uudenlainen hermeneuttinen tai ymmärtävä filosofia, joka tarjoaisi vastapainon aikakauden vallitsevalle positivistiselle ajattelulle ja perustan hengentieteiden tietoteoreettisten kysymysten tarkastelulle. Tätä projektiaan Dilthey itse nimittää historiallisen järjen kritiikiksi, ja sitä on myöhemmässä filosofianhistorian kirjoituksessa alettu kutsua filosofian hermeneuttiseksi käänteeksi.
Se, että Dilthey nimittää projektinsa historiallisen järjen kritiikiksi kertoo selkeästi, että hän näki itsensä Kantin työn jatkajana ja Kantin kriittisen filosofian kehittäjänä. Kant on kuitenkin vain lähtökohta, sillä Diltheyn ajattelun keskiössä olivat nousevat hengentieteet ja luonnontieteiden kehittymisen ja valtaannousun myötä hallitsevaksi tieteelliseksi ajattelumalliksi noussut positivismi. Positivismin isä Auguste Comte (1798–1857) onkin Diltheylle yhtä tärkeä kritiikin kohde kuin Kant. Vaikka Diltheylla ei ollut tapana tehdä laajoja yhteenvetoja ajattelustaan, ovat historiallisen järjen kritiikin perusperiaatteet kuitenkin luettavissa teoksen Einleitung in die Geisteswissenschaften (1883) johdannossa sekä suppeassa mutta Diltheyn filosofian kannalta erittäin valaisevassa teoksessa Das Wesen der Philosophie, joka ilmestyi vuonna 1907 vain neljä vuotta ennen hänen kuolemaansa, ja jota voidaan pitää ainoana yhteenvedon luontoisena tekstinä hänen teostensa ja kirjoitustensa joukossa.
Dilthey saksalaisen filosofian traditiossa
1700-luku on tärkeä ja käänteentekevä ajanjakso niin saksalaisessa kuin eurooppalaisessa filosofiassa laajemminkin. Sen ajatukselliset lähtökohdat voidaan johtaa 1600-luvun rationalismiin ja empirismiin, Descartesiin ja Lockeen, mutta ennen kaikkea se on tietoteorian esiinnousun vuosisata, jolloin niin rationalismi kuin empirismikin tulivat kriittisen tarkastelun kohteeksi keskusteluissa, joiden aiheena olivat tiedon mahdollisuuden ehdot. Kyse ei kuitenkaan ollut vain rationalismista ja empirismistä. Elettiin Valistuksen aikakautta, ja vallankumoukselliset ajatukset levisivät kaikkialla, niin valtioiden sisällä kuin tieteessä ja taiteessa. Taiteessa vaadittiin mielikuvituksen vallankumousta, ja keskustelu antiikin kannattajien ja modernistien välillä kävi kiihkeänä. Herder vaati puolestaan filosofiaan ”kopernikaanista vallankumousta”, joka asettaa ihmisen filosofisen tutkimuksen keskiöön. Kant omalla tahollaan uskoi toteuttaneensa filosofian kopernikaanisen käänteen Puhtaan järjen kritiikissä. Dilthey oli eri mieltä. Mutta mistä oli kysymys näissä kiistoissa, joihin myös Diltheyn ajattelun lähtökohdat ovat johdettavissa?
Johdannossa hengentieteisiin Dilthey asettaa 1700-luvun radikaaliksi käänteeksi niin tieteellisessä kuin filosofisessakin ajattelussa. Hän erottaa aikakaudella kolme suurta mullistusta: 1. luonnontieteiden nousu ja irtaantuminen filosofiasta, 2. historiallisen tietoisuuden kehittyminen ja tähän liittyen historiallisten tieteiden alkava eriytyminen, ja 3. filosofian tietoteoreettinen käänne. Tämä on kuitenkin vain asian toinen puoli, sillä mullistuksista huolimatta filosofia jäi Diltheyn mielestä kiinni metafysiikan traditioon sekä abstraktiin ajatteluun, ja historialliset tieteet jäivät luonnontieteiden varjoon ja ahdistamiksi. Hän kohdisti tässä katseensa erityisesti ranskalaiseen ajatteluun, jolle ajatus historiallisesta tietoisuudesta jäi vieraaksi. Saksassa kaikki oli toisin. Saksalainen koulufilosofia (Schulphilosophie) ei tosin Diltheyn mielestä kyennyt irtaantumaan rationalismin perinteestä Kantin yrityksistä huolimatta. Sen takasi jo Christian Wolffin (1675–1754) vaikutus sekä hänen kehittämänsä saksalaisen filosofian kieli uusine käsitteineen. Koulufilosofialle syntyi kuitenkin Saksassa vastaliike ”historiallinen koulukunta”, joka Herderin suulla vaati filosofista vallankumousta ja filosofian kehittämistä ihmistutkimuksen suuntaan tai filosofiseksi antropologiaksi. Vastaliikkeen merkittäviä edustajia olivat Herderin lisäksi muun muassa taidehistorioitsija Johann Winckelmann (1717–1768), historioitsija Barthold Niebuhr (1776–1831), saksalaiset varhaisromantikot, Leopold von Ranken koulukunta ja Droysen. On huomionarvoista, että Dilthey puhuu historiallisesta koulukunnasta hyvin laajassa merkityksessä niin ajallisesti kuin ajatuksellisesti. Erityisesti Herder ja varhaisromantikot olivat voimakkaasti Diltheyn ajattelun muotoutumisen taustalla. Kiinnostavaa on, että Herderiä mukaillen myös Dilthey ajatteli filosofian ajan myötä muuttuvan ihmistutkimukseksi tai filosofiseksi antropologiaksi. Tieteiden jaottelua ajatellen hän sisällytti filosofian itsestään selvästi hengen- tai ihmistieteisiin.
Historiallinen koulukuntakaan ei kuitenkaan Diltheyn mielestä pystynyt murtamaan rajoja, jotka estivät sen teoreettisen kehityksen ja vaikutuksen itse elämään. Jättäessään tietoisuuden tosiasiat tarkastelunsa ulkopuolelle sen tutkimus oli vailla filosofista perustaa. Koska siltä puuttui terve suhde tietoteoriaan ja psykologiaan, se ei pystynyt kehittämään selittävää metodia (erklärende Methode). Pelkkä historiallinen visio ja komparatiiviset menetelmät eivät pysty luomaan hengentieteiden autonomista järjestelmää tai vaikuttamaan elämään, ja juuri hengentieteiden autonomisuudesta Diltheyn historiallisen järjen kritiikissä on kysymys. Hänen ajattelunsa toiminnallisuus taas kumpuaa hengentieteiden ja elämän vastavuoroisuuden tai elämänykseyden (Lebenszusammenhang) oivaltamisesta. Dilthey korosti, että hengentieteet eivät pelkästään tutki sosiaalis-kulttuurista todellisuutta vaan myös muuttavat sitä.
Dilthey otti tehtäväkseen määritellä ihmistieteille perusta, jonka historiallisen koulukunnan edustajat olivat jättäneet huomiotta. Se ei ollut mahdollista perinteisen metafysiikan käsittein eikä empiristien tai positivistien menetelmin. Diltheyn kritiikki suuntautuu kahtaalle: Kantin transsendentaaliseen filosofiaan, joka Kantin yrityksistä huolimatta ei kyennyt asettamaan empiiristä, kokevaa subjektia tietoteorian keskiöön, sekä Comten positivismiin, joka poisti tietävän subjektin kokonaan tieteen kentältä korostaessaan luonnontieteen objektiivisia menetelmiä kaiken tieteellisen tiedon ihanteena. Comte-kritiikkiin sisältyy myös perinteisen empirismin kritiikki. Diltheyn kritiikin taustalla on koko hänen filosofiaansa kannattava vakaumus, että luonnontieteet ja hengentieteet eroavat toisistaan, koska niiden tutkimat todellisuudet ovat olemuksellisesti erilaiset. Luonnontieteet tutkivat fysikaalista todellisuutta, mikä mahdollistaa kokeellisten menetelmien käytön ja tiedon objektiivisuuden. Hengentieteiden kohteena sitä vastoin on ihmisen itsensä luoma merkitystodellisuus, jonka erottamaton osa ihminen itse on. Tämän vuoksi hengentieteiden objektiivisuus voi olla vain suhteellista ja historiaan sidottua, eikä Comten vaatima metodinen monismi ole mahdollinen.
Perustellessaan hengentieteiden itsenäistä asemaa Dilthey totesi, että sekä kantilainen että empiirinen tietoteoria selittävät kokemusta perustalta, joka on puhtaasti ideaalinen ja abstrakti. Locken, Humen ja Kantin rakentaman tietävän subjektin suonissa ei virtaa oikea veri vaan järjen laimennettu liemi pelkkänä ajattelutoimintana. Hän ei vastustanut abstraktia ajattelua sinällään vaan niitä logiikan ja metafysiikan abstrakteja kategorioita, jotka ovat täysin irtaantuneet elämän käsitteistä eivätkä siksi voi tarjota perustaa hengentieteiden kehittämiseksi. Hän halusi ottaa tutkimuksen kohteeksi kokonaisen ihmisen kaikessa moninaisuudessaan – tietävänä, tahtovana, tuntevana ja havainnoivana olentona. Se edellytti, että hengentieteille yhtäältä luodaan uusi käsitevälineistö, jonka avulla on mahdollista kuvata hengentieteiden tutkiman todellisuuden historiallis-dynaaminen luonne ja toisaalta kehitetään hengentieteille niiden edellyttämät menetelmät. Nämä pyrkimykset ovat luonnollisesti vastavuoroisia ja edellyttävät toisiaan.
Hengentieteitä keskeisesti määrittävä ongelma on kysymys yksilöllisen ja universaalin välisestä suhteesta. Dilthey katsoi, ettei luonnontieteiden kokemusperäinen metodi soveltunut tutkimukseen, jonka kohteena on yksilöllinen ainutkertainen kokemus. Tämä ajatus tuottaa hänen filosofiaansa sen keskeiset käsitteelliset erottelut, joista tärkein liittyy itse kokemuksen käsitteeseen. Empirie nicht Empirismus, vaati Dilthey: empiriaa, ei empirismiä. On selvää, että hengentieteet ovat empiirisiä tieteitä, mutta ne eivät ole empiirisiä luonnontieteiden kokemusperäisyyden merkityksessä.
Osoittaakseen eron luonnontieteiden ja hengentieteiden välillä Dilthey toi perinteisen kokemusta merkitsevän käsitteen ”Erfahrung” rinnalle uuden elettyä kokemusta merkitsevän käsitteen ”Erlebnis”. Käsiteparin avulla hän pyrki sekä tuomaan esiin eron luonnontieteiden ja hengentieteiden tiedollisissa lähtökohdissa että osoittamaan perinteisen metafysiikan mahdottomuuden. Erfahrung kuuluu reflektoivan tietoisuuden alueelle ja on siten eräänlainen toisen asteen kokemus. Se on kokemus, joka on tullut arvostelman tai käsitteen alaiseksi ja kuuluu siksi representoivan tiedon piiriin. Erlebnis sen sijaan kuuluu esitietoisen alueelle eikä ole käsittein selitettävissä. Se kuuluu esiymmärryksen alueelle, jossa subjekti–objekti-dikotomia ei vielä ole toteutunut. Toisin sanoen se kuuluu sille kokemuksen tasolle, jossa kokeva subjekti ja kokemuksen sisältö vielä ovat yhtä. Käsitteellisen erottelunsa avulla Dilthey pyrki erottamaan sen, mikä on sisällämme, siitä, mikä on ulkopuolellamme.
Mutta miksi eletyn kokemuksen käsite on tärkeä hengentieteille? Sitä voidaan pitää vastauksena Diltheyn pyrkimykseen perustaa hengentieteet elettyyn elämään itseensä ja pyrkimykseen kyseenalaistaa perinteinen metafysiikka. Ennen kaikkea sen tarkoitus on kuitenkin tuoda tietoteorian keskiöön ajatus empiirisestä subjektista, joka Diltheyn mielestä puuttui Kantin filosofiasta. Eletty kokemus ja elämä saivat Diltheyn filosofiassa eräänlaisen absoluutin aseman, jossa toteutuu se olemassaolon perustavanlaatuinen historiallisuus, joka muodostaa horisontin kaikelle historialliselle tiedolle. Tämä on tärkeä näkökohta. Siihen kiteytyi Diltheyn uudenlainen ajattelu, jossa positivistisen tieteen objektiivisuus ja verifioitavuus sai rinnalleen ajatuksen tiedosta, joka on subjektiivista ja tulkinnalle avointa. Dilthey korostaakin, että subjektiivisuus on moderni tapa tarkastella asioita.
Schleiermacherin vaikutus Diltheyn ajatteluun on ehkä selkeimmin nähtävissä juuri hänen käsitteellisissä erotteluissaan. Hermeneutiikan luentoihinsa liittyen Schleiermacher toisti usein kysymyksen, miten ymmärtäminen ylipäätään on mahdollista. Vastauksena kysymykseen hän kehitti uudenlaisen yleisen tai filosofisen hermeneutiikan, jossa filologisten ja historiallisten menetelmien rinnalle nostetaan kysymys tulkinnan psykologisesta ulottuvuudesta. Myös Schleiermacher katsoi näin tekevänsä tarvittavan korjauksen Kantin tiedon kritiikkiin. Dilthey kehitti ajatuksen pidemmälle. Korostaessaan, että historiallisen järjen kritiikki edellyttää ymmärtämisen analyysia, hän teki psykologiasta eräänlaisen perustavan tieteen hengentieteiden sisällä. Se kuitenkin edellytti uudenlaista käsitystä psykologiasta. Diltheyn psykologian kohteeksi asettuikin historiallinen, yksilöllinen kokemus, itselle-oleminen, eletty kokemus ja elämä. Kaikkein systemaattisimmin hän kehittelee psykologiaansa ns. Basel-logiikassa, laajassa hermeneutiikan luentosarjassa, jota hän piti Baselin yliopistossa otsikolla ”Logik und System der philosophischen Wissenschaften”, sekä erittäin tärkeässä ja käänteentekevässä kirjoituksessa ”Ideen über eine beschreibende und zergliedernde Psychologie” (Hahmotelma kuvailevaksi ja analyyttiseksi psykologiaksi) vuodelta 1894. Jälkimmäisellä tekstillä on ollut laajat seurannaisvaikutukset, jotka ovat nähtävissä niin Husserlin, Heideggerin kuin Jürgen Habermasinkin ajattelussa.
Hahmotelman kuvailevaksi ja analyyttiseksi psykologiaksi oli tarkoitus sekä täydentää teosta Einleitung in die Geisteswissenschaften että saattaa ymmärtämisen analyysi lopulliseen muotoonsa, mutta se joutui heti ilmestyttyään ankaran kritiikin kohteeksi. Se synnytti kiihkeän keskustelun psykologian luonteesta, jossa hänen päävastustajakseen tuli psykologi Hermann Ebbinghaus (1850–1909), joka oli kokeellisen psykologian kehittäjä ja kiivas kannattaja. Hän syytti Diltheyta kokeellisen psykologian pilkkaamisesta sekä irrationalismin ja introspektion puolustamisesta. Kiistan taustalla oli luonnollisesti aikakauden yleisempi keskustelu luonnon- ja hengentieteistä. Ebbinghaus näki psykologian osana luonnontieteitä eikä hyväksynyt Diltheyn hengentieteiden erillisyyttä esiintuovia näkökulmia. Tämän päivän näkökulmasta Ebbinghausin kritiikki oli kuitenkin kohtuutonta. Dilthey havaitsi itsekin tekstiinsä liittyvät ongelmat, mutta Ebbinghausilta jäi huomaamatta, että Diltheyn näkökulma psykologiaan oli filosofinen, ja että hän tästä näkökulmasta pyrki kuvailemaan psykologiaa strukturaalisena kokonaisuutena, jossa inhimillisen tietoisuuden rakentumista tarkastellaan suhteessa maailmaan ja historiaan.
Erityisen kiinnostavan episodin kiistassa muodostaa Husserlin mielenmuutos. Luettuaan Ebbinghausin kritiikin Husserl aluksi kieltäytyi lukemasta Diltheyn tekstiä. Päätettyään lopulta kuitenkin lukea sen, Husserl kutsui sitä nerokkaaksi työksi. Yhtenä syynä mielenmuutokseen on todennäköisesti se, että hänellä oli kyky ymmärtää Diltheyn tekstin filosofinen luonne. Tekstissä on myös huomattavaa samankaltaisuutta Husserlin myöhempien kirjoitusten kanssa – erityisesti teoksen Die Krisis der europäischen Wissenschaften und die transzendentale Phänämenologie, joka ilmestyi vuonna 1937, mutta jonka ajatuksia Husserl oli kehitellyt pitkään. Dilthey ajautui avoimeen kiistaan psykologian luonteesta myös uuskantilaisten Wilhelm Windelbandin ja Heinrich Rickertin kanssa. Vaikka uuskantilaisilla ja Diltheylla oli osittain samoja filosofisia päämääriä ja molemmat katsoivat olevansa Kantin filosofisen perinteen jatkajia, oli heillä merkittäviä erimielisyyksiä esimerkiksi siitä, miten psykologia asettui tieteiden kentällä. Uuskantilaiset eivät hyväksyneet Diltheyn yksiselitteistä ajatusta psykologiasta osana hengentieteitä, ja erityisesti Rickert halusi irrottaa psykologian filosofiasta. Dilthey itse kirjoitti Ebbinghausin kritiikkiin laajan vastineen, joka on julkaistu sekä hänen kootuissa teoksissaan että englannin kielisissä valituissa teoksissa.
Diltheyn saamalla kritiikillä oli kuitenkin merkittävä vaikutus hänen ajatteluunsa, varsinkin kun hän oli myös itse havainnut tietynlaisen umpikujan, johon ymmärtämisen analyysi saattoi olla ajautumassa. Historiallisen järjen kritiikin tehtävänä oli tarkastella hengentieteellisen tiedon perustaa, ehtoja ja rajoja. Koska elämä itsessään, eletty kokemus, ei ole meille annettuna, ajateltuna tai käsittein kuvattavissa, oli Diltheyn ratkaistava sisäisen ja ulkoisen välistä suhdetta koskeva ongelma – toisin sanoen vastattava kysymykseen, miten oma eletty kokemukseni voi tulla tietämisen kohteeksi ja miten itse voin tietää toisen eletyn kokemuksen. Hengentieteiden metodologia vaati tarkistamista ja täydennystä, ja Dilthey käänsi katseensa hermeneutiikkaan.
Hermeneuttinen käänne tarkoitti Diltheyn paluuta varhaiseen ajatteluunsa ja Droysenin historian filosofiaan. Jo Basel-logiikassaan Dilthey otti käyttöön luonnon- ja historiallisten tieteiden metodista erilaisuutta kuvaavan käsiteparin ymmärtäminen–selittäminen: ”Haluamme ymmärtää ihmisiä”, sanoi Dilthey tekstissään ”Die Entstehung der Hermeneutik ”. Kaikkien muiden objektien suhteen intressimme on selittää, ihmisten suhteen intressimme on ymmärtää”. Käsiteparin ymmärtäminen–selittäminen oli kuitenkin kehittänyt jo Droysen historiatieteen teoriaa ja metodologiaa käsittelevissä luennoissaan, jotka hänen elämänsä myöhäisessä vaiheessa julkaistiin nimellä Historik: Vorlesungen über Enzyklopädie und Methodologie der Geschichte. Droysen irtaantui Ranken historiallisesta koulukunnasta teoreettisten ja metodologisten erimielisyyksien vuoksi. Hän ei Ranken tavoin uskonut, että historiankirjoitus pystyisi koskaan tuottamaan objektiivista tietoa historiasta tai uudelleen luomaan menneisyyttä sellaisena kuin se oli ollut. Ihmiselämän peruuttamattomasta historiallisuudesta johtuu, että menneisyys pysyy meille aina tavoittamattomana, koska historialliset kysymykset aukeavat meille aina nykyisyydessä. Meillä on tulkittavana vain menneisyyden jälkiä – dokumentteja, kirjoja, monumentteja, lakitauluja, taloudellisia järjestelmiä – pyrkiessämme ymmärtämään menneisyyttä. Droysen alkoikin kehittää historiatieteen metodologiaa Schlelermacherin hermeneutiikan pohjalta. Hän määritteli historiatieteen menetelmän tutkivaksi ymmärtämiseksi (forschendes Verstehen) ja erotti samalla kolme erillistä, niin tiedon objektien kuin ihmismielen luonteesta juontuvaa menetelmää tiedon tavoittamiseksi. Spekulatiiviset tieteet (filosofia ja teologia) pyrkivät selvittävään tietoon (erkennen), luonnontieteet pyrkivät selittämään (erklären) fysikaalista todellisuutta ja historialliset tieteet ymmärtämään (verstehen) menneisyyttä ja kulttuurista todellisuutta. Näistä Droysenin ajatuksista ja niiden kehittelystä tuli tärkeä osa Diltheyn historiallisen järjen kritiikkiä. Diltheyn suhde Rankeen ja tämän historialliseen koulukuntaan säilyi kuitenkin hyvin arvostavana.
Diltheyn varsinainen paluu hermeneutiikkaan tapahtui hänen ehkä tunnetuimman tekstinsä ”Die Entstehung der Hermeneutik” myötä vuonna 1900. Tässä tekstissä Dilthey jatkaa varhaisempia hengentieteiden metodologiaa koskevia pohdintojaan tärkeänä taustanaan ”Ideen über eine beschreibende und zergliedernde Psychologie” ja sen kohtaama kritiikki. ”Die Entstehung der Hermeneutik” on hyvin suppea ja tiivis teksti, joka nostaa esille lähinnä niitä kysymyksiä, jotka jatkossa hallitsivat Diltheyn ajattelua, antamatta kuitenkaan vielä mitään selkeitä vastauksia. Hänen käsitteistöönsä alkaa kuitenkin tulla aiemmin vähemmälle huomiolle jääneitä termejä, kuten ”objektiivisuus”. Heti hermeneutiikka-kirjoituksensa alussa Dilthey toteaa, että kaikki historialliset tieteet perustuvat oletukselle, että yksilöllisestä ja ainutkertaisesta voidaan saada objektiivista tietoa, ja kysyy: mikäli näin on, miten tällaisen tiedon tavoittaminen on mahdollista? Tämä ei tarkoita, että hän olisi luopunut hengentieteiden erillisyyttä ja itsenäisyyttä koskevista näkemyksistään, vaan että hän halusi saattaa tämän erillisyyden tieteellisesti kestävälle pohjalle. Diltheyn omin sanoin: ”Ihmistieteiden metodologinen varmuus riippuu siitä, voidaanko ainutkertaisen ymmärtäminen saattaa universaalisti päteväksi. Siten hengentieteiden kynnyksellä kohtaamme ongelman, joka on vain niille erityinen ja täysin irrallaan luonnontieteiden käsitteellisestä tiedosta”. (”Die Entstehung der Hermeneutik”) Ymmärtämisen analyysin tehtävä oli tuoda esille ihmistieteellisen tiedon välttämättömät ehdot. Tätä Dilthey tarkoittaa sanoessaan, että psykologia on kaikkien ihmistieteiden perustiede. Kaikkein systemaattisimmin Dilthey esittelee psykologiset näkemyksensä kirjoituksessaan ”Ideen über eine beschreibende und zergliedernde Psychologie”, joka pyrkii osoittamaan, että ihmistä ja inhimillistä toimintaa ei voi tutkia irrallaan niistä moninaisista kulttuurisista muodosteista, joissa tietoisuus rakentuu. Tämä perustelee sen, miksi Dilthey näkee kokeellisen psykologian ongelmallisena. On kuitenkin tärkeää huomata, että hän myöntää kokeellisen psykologian tärkeän merkityksen yhtenä psykologisen ihmistutkimuksen osa-alueena. Jokainen ihminen kuitenkin kohtaa kulttuurin yksilönä oman eletyn kokemuksensa kautta. Tämän yleisen ja yksityisen, henkilökohtaisen ja yhteisöllisen peruuttamattoman yhteen kietoutumisen hyväksyminen on välttämätöntä ihmistieteelliselle tutkimukselle. Varsinkin myöhäisissä kirjoituksissaan Dilthey käyttää usein termiä ”tiedostamaton”, jonka hän omaksui niin saksalaisten varhaisromantikkojen ajattelusta kuin Friedrich Schellingiltä ja Schleiermacherilta. ”Tiedostamaton” liittyy tässä yhteydessä tietoisuuden transsendentaalisiin (historiallis-kulttuurisiin) ehtoihin tai tietoisuutta hallitseviin maailmankatsomuksiin (Weltanschauung).
Hengentieteiden tiedollisen ja metodologisen ongelman ratkaiseminen vaati subjektin ja objektin erottamista toisistaan. Sanoihan Dilthey, että eletty kokemus ei vielä sisällä subjektin ja objektin erottelua, mutta muodostaa tämän erottelun perustan. Tähän problematiikkaan Dilthey tarttui erityisesti teoksessaan Der Aufbau der geschichtlichen Welt in den Geisteswissenschaften (1910), joka on ehkä hänen lainatuin ja vaikutusvaltaisin kirjoituksensa. Myös tämä teos jäi keskeneräiseksi, mutta hänen varsin viimeistellyt muistiinpanonsa teoksen jatko-osaksi on julkaistu kootuissa teoksissa nimellä ”Luonnoksia historiallisen järjen kritiikiksi”. Näiden luonnoksien merkittävintä antia ovat monet pitkälle kehitellyt käsite-erittelyt ja uudet käsitteet tai ”elämän kategoriat” (Lebenskategorie) hengentieteiden erityisluonteen korostamiseksi. Merkittävää teoksessa ovat myös selkeät Husserlilta saadut vaikutteet. Näyttää siltä, että Dilthey uskoi löytäneensä ratkaisun hengentieteiden metodologisiin kysymyksiin Husserlin intentionaalisuuden käsitteestä; kuitenkin niin, että Diltheylla käsite saa hieman toisenlaisen sisällön. Hän alkoi puhua elämänykseydestä, joka muodostuu kolmesta elementistä:
eletty kokemus – elämänilmaus – ymmärtäminen
Ajatus on, että inhimillistä olemassaoloa määrittää inhimillisen tietoisuuden suuntautuminen itsensä ulkopuolelle, ihmisen pyrkimys ymmärtää itseään ja maailmaa. Elämä ilmaisee itsensä elämänilmauksina tai objektivaatioina, jotka tulevat tiedetyiksi ymmärtämisen prosesseissa. Tämä tarkoittaa, että elämä – myös oma elämämme – voi tulla tiedetyksi vain objektivaatioidensa kautta. Elämänilmauksen käsite on sisällöllisesti tavattoman laaja, mikä tuo oman ongelmansa sen tulkintaan. Luonnoksissaan historiallisen järjen kritiikiksi Dilthey esittelee erilaisia ja eritasoisia elämänilmauksia – ilmeistä ja eleistä abstrakteihin käsitteellisiin järjestelmiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin instituutioihin ja lopulta suuriin filosofisiin, tieteellisiin ja kaunokirjallisiin teoksiin, joissa elämä saa kaikkein totuudellisimman ilmauksensa. Diltheyn filosofiassa elämänilmausten tarkoitus on sekä kuroa umpeen yksilöllisen ja kulttuurisen välille auennut kuilu että tuottaa hengentieteille niiden tarvitsema tutkimuskohde. Jo teoksessa Einleitung in die Geisteswissenschaften Dilthey esittää Hegel-kritiikkinsä tavalla, jossa kiteytyvät eräät hänen historiallisen järjen kritiikkinsä ydinideat poikkeuksellisen selkeästi:
”Tänään meidän on lähdettävä liikkeelle elämän todellisuudesta (Realität des Lebens); hengen ykseys toteutuu elämässä. Hegel rakensi metafyysisesti; me analysoimme annettua. Siksi emme voi ymmärtää objektiivista henkeä järjen avulla vaan meidän on palattava ihmisten ja yhteisöjen strukturaalisiin yhteyksiin. Emmekä voi sijoittaa objektiivista henkeä ideaaliseen konstruktioon vaan meidän on otettava lähtökohdaksi sen historiallinen todellisuus, jota pyrimme ymmärtämään ja kuvaamaan sopivien käsitteiden avulla.”
(Dilthey 1981, 183)
Lainauksessa kiteytyy Diltheyn torjuva suhde perinteiseen metafysiikkaan, joskin on todettava, että sitoutuminen transsendentaalifilosofiaan hieman hämärtää hänen metafysiikan kritiikkiään. Tärkeämpää on kuitenkin, että lainaus antaa vihjeitä siitä, miten eletyn kokemuksen ja objektiivisen hengen suhteet alkoivat hänen myöhäisessä ajattelussaan rakentua. Eletty kokemus säilyy hengentieteiden perustana, mutta yksilö elää, ajattelee ja toimii aina yhteisen alueella, ja vain siellä on ymmärtäminen mahdollista.
Varsinkin 1890-luvulta lähtien näyttäisi, että historiallisen järjen kritiikkiä alkaa hallita ajatus minän perustavanlaatuisesta suhteissa-olemisesta (fyysiseen ympäristöön, toisiin ihmisiin, kulttuuriin). Nämä suhteet eivät kuitenkaan ole lainalaisia luonnonlakien merkityksessä vaan jatkuvassa muutoksen tilassa. Tälle perustalle ihmistieteiden on rakennettava käsitteensä, metodinsa ja teoreettiset pyrkimyksensä. Samanaikaisesti Diltheyn käyttämien käsitteiden joukossa alkaa toistua yhä useammin struktuurin (Struktur) käsite. Ei riitä, että luodaan uusia käsitteitä, on myös tarkasteltava näiden käsitteiden – eletty kokemus, elämänilmaus, ymmärtäminen, objektiivinen henki, merkitys – sisäistä rakennetta ja niiden muodostamaa rakenteellista ykseyttä.
Historiallisen järjen kritiikki huipentuu teoksessa Der Aufbau der geschichtlichen Welt in den Geisteswissenschaften ja sen luonnoksen tasolle jääneessä jatko-osassa. Diltheyn ajattelussa se edustaa sekä jatkuvuutta että muutosta. Vaikka Schleiermacherilta peritty kysymys, miten ymmärtäminen ylipäätään on mahdollista, säilyy Diltheyn ajattelua ohjaavana kysymyksenä, on selvästi nähtävissä, miten Diltheyn tieteellis-filosofisessa ympäristössä tapahtuvat muutokset muokkaavat myös hänen tieteellistä toimintaansa. Positivistisen tieteenihanteen voittokulku saa myös Diltheyn tarkistamaan käsitystään positivismista myönteisempään suuntaan. Olisi oma kiinnostava tutkimuksenaiheensa, miten hyvin hän tunsi esimerkiksi sitä kehitystä, joka tapahtui sosiologiassa Emile Durkheimin toiminnan myötä, ja mistä käsite struktuuri siirtyi hänen filosofiaansa. Muutos Diltheyn suhtautumisessa positivismiin on selkeimmin nähtävissä ”Die Entstehung der Hermeneutik” tekstiin kirjoitetussa liiteosassa ja tärkeässä välivaiheen tekstissä ”Beiträge zum Studium der Individualität” vuodelta 1897. Molemmissa hän nostaa esille luonnon- ja ihmistieteitä erottavan selittäminen–ymmärtäminen dikotomian heuristisen luonteen ja korostaa, että kaikki tieteet käyttävät samoja loogisia päättelyoperaatioita. Tieteiden olemukselliseen peruserotteluun se ei kuitenkaan vaikuta – luonnontieteissä yksittäiset ilmiöt alistetaan yleisille lainalaisuuksille, ihmistieteiden tehtävä on ymmärtää ilmiöitä niiden ainutkertaisuudessa.
Edellä on käynyt ilmi, että Diltheyn filosofinen tuotanto on niin fragmentaarinen, laaja-alainen ja keskeneräinen, että siitä on hyvin vaikeaa muodostaa selkeää kokonaisuutta tai jakaa sitä pienempiin selkeisiin kokonaisuuksiin. Tämä johtuu pääsääntöisesti siitä, että hänen laajassa projektissaan hyvin erilaisetkin tekstit ovat osa historiallisen järjen kritiikin kehittelyä. Tämä pätee myös etiikkaan ja estetiikkaan. Dilthey ei ole kirjoittanut mitään kokonaisuutta, josta voitaisiin käyttää nimeä etiikka, mutta hän luennoi aiheesta useaankin otteeseen. Luennoista tärkein on Berliinin yliopistossa vuonna 1890 pidetty luentosarja, joka Diltheyn kuoleman jälkeen julkaistiin nimellä System der Etik, ja jossa hän pyrkii kehittämään jonkinlaista psyko-eettistä lähestymistapaa. Diltheyn ajatus on, että tunteita on tarkasteltava viettien, vaistojen ja halujen antropologisen analyysin kautta, ja että tunteiden alkuperä on tietyissä vieteissä, joiden joukossa seurallisuudella ja solidaarisuudella on keskeinen asema.
Solidaarisuus sisältää tunteen yhteisyydestä tai yhteisestä toiminnasta (Mitbewegung), josta kaikki sympatian (Mitgefühl) muodot kuten myötätunto (Mitleid) tai empatia (Mitempfindung) voidaan johtaa. Vaikka olemme luonnostaan solidaarisia toisia kohtaan, solidaarisuuden taso vaihtelee ja on riippuvainen niistä maailmankatsomuksellisista rakenteista (Weltanschauungen), joissa olemme kasvaneet. Diltheylla eettisyys liittyy toiminnallisuuteen, eli niihin tapoihin, joilla osoitamme hyväntahtoisuutta (Wohlwollen). Etiikan lähtökohta on ihmisen eletyssä kokemuksessa, mutta se toteutuu vain eettisenä toimintana elämänilmauksissa. Näyttääkin selvältä, että historiallisen järjen kritiikki on sellaisenaan peruslähtökohdiltaan eettinen tai toisin ilmaisten, että Diltheyn hermeneuttinen tai ymmärtävä filosofia on olemukseltaan etiikkaa. Tätä tulkintaa puoltaa sekin, että näin etiikan keskiöön asettuisi eettinen, toimiva subjekti Kantin formaalieettisten imperatiivien sijaan.
Myös monet estetiikan alueen tekstit palvelevat historiallisen järjen kritiikin kehittelyä. Estetiikalla on kuitenkin myös oma itsenäinen merkityksensä Diltheyn ajattelussa, ja hänen esteettiset kirjoituksensa ovat hyvin monipuolisia käsittäen niin puhtaasti taidehistoriallisia pohdintoja kuin taiteilijan mielikuvituksen analyysia ja eletyn kokemuksen käsitteellistä erittelyä ja täsmentämistä. Estetiikassa Diltheyta kiehtoo psyko-historiallinen näkökulma. Hänen tarkastelunsa keskiössä on taiteilijan mielikuvitus ja sen psykologiset osatekijät. Dilthey ei kuitenkaan tarkastele mielikuvitusta yksilöpsykologian näkökulmasta Hän ei koskaan irrota taiteilijan psyykkistä elämää tämän sosiaalishistoriallisesta kontekstista. Dilthey korostaa, etteivät mielikuvituksen toiminnot synny tyhjästä, vaan taide saa ravintonsa historiallisista tosiasioista, jotka taiteilijan eletty kokemus on suodattanut osaksi taiteilijan psykohistoriaa. Diltheyn näkemys on mielenkiintoinen, kun sitä tarkastelee aikakauden esteettisen keskustelun kontekstissa. Romantiikan edustajien ajatukset taiteilijasta yksinäisenä luovana nerona alkoivat 1800-luvun puoliväliin tultaessa kohdata voimakasta kritiikkiä realististen ja naturalististen näkemysten edustajilta, jotka halusivat palauttaa taiteen osaksi yhteiskunnallista toimintaa. Dilthey yritti luovia romantikkojen ja naturalistien välissä. Hän korostaa, ettei taiteilijan työtä voi rajata todellisuuden realistiseen kuvaukseen. Taiteilijalla on oltava visioita, joiden avulla hän voi ylittää sen, mikä on kokemuksessa annettuna.
Voidaan sanoa, että juuri taiteessa korostuvat puhtaimmillaan Diltheyn tärkeät elämänkategoriat ”merkitys”, ”arvo” ja ”päämäärä”, joiden funktio on johdettavissa siitä aikaperspektiivistä, johon ne ovat liitettävissä. Arvot liittyvät nykyhetkeen ja siihen tapaan, jolla annamme merkityksiä ympärillämme oleville asioille. Päämäärät suuntautuvat tulevaisuuteen, jossa pyrimme toteuttamaan sen, minkä koemme arvokkaaksi. Taide, ja erityisesti runous, antaa meille välineitä ymmärtää, miten elämänkategoriat liittyvät inhimilliseen toimintaan. Dilthey korostaa, että taiteilijan visiot eivät saa olla mielivaltaisia, vaan niiden pitäisi pyrkiä paljastamaan se, mikä todellisuudessa on olemuksellista ja tyypillistä. Diltheyn tärkeimmät esteettiset kirjoitukset, esimerkiksi laajat Goethe- ja Shakespeare-tekstit sisältyvät kokonaisuuteen Das Erlebnis und die Dichtung. Hänen tärkein estetiikan alan tekstinsä on edelleen ajankohtainen ja filosofisesti hiottu ”Die Einbildungskraft des Dichters: Bausteine für eine Poetik” (1878), joka sisältää hyvin monitasoisen Erlebnis-käsitteen kehittelyn ja jota voidaan tarkastella myös osana psykologisia tekstejä ja tätä kautta osana historiallisen järjen kritiikkiä.
Diltheyn filosofinen ”odysseia” on saanut paljon kritiikkiä osakseen. Erityisesti on muistutettu, ettei hän lopultakaan kyennyt ratkaisemaan niitä hengentieteiden ongelmia, joiden ratkaisuun hänen elämäntyönsä keskittyi. Mutta jos näitä tieteitä tarkastellaan niiden tämänhetkisten teoreettisten ja metodologisten ongelmien kannalta, voidaan ehkä todeta, että Dilthey pikemminkin osoitti, että monet näistä ongelmista ovat perimmiltään ratkaisemattomia. Yhtenä esimerkkinä voidaan mainita se ajoittain kiihkeäkin keskustelu, jota viime vuosikymmenien aikana on käyty subjekti–objekti-dikotomiasta. Diltheyn pysyvä merkitys on hänen kyvyssään kyseenalaistaa ja osoittaa, että subjektia ja objektia koskeva kysymys on hengentieteissä ongelmallinen ja monitasoinen, ja että subjekti–objekti-dikotomia nousee esiin juuri siellä, missä oletimme sen murtuneen.
Diltheyn ajattelua tarkasteltaessa on muistettava, että hänen näkemyksensä mukaan ihmistieteiden perustana on aina yksilöllisesti eletty elämä, mutta häntä kiinnostaa, miten yksilöllisesti eletty elämä asettuu tieteellisen tutkimuksen kohteeksi. Tämä on historiallisen järjen kritiikin ydinkysymys, ja vain sen kautta tulevat ymmärrettäviksi Diltheyn keskeiset käsitteet ”eletty kokemus”, ”elämänilmaus” ja ”ymmärtäminen”. Filosofisena projektina historiallisen järjen kritiikki on mielenkiintoinen myös siksi, että Diltheyn tiedon intressit muuttuvat sen eri vaiheissa. Tämä selittää Diltheyn tuotannon poikkeuksellisen suuren luonnosmaisuuden ja ajoittaisen kaoottisuuden. Konkreettisemman ongelman tiedon intressien vaihtuminen aiheuttaa käsitteellisellä tasolla. Dilthey sitoi filosofisen projektinsa pyrkimykseen luoda hengentieteille niiden tarvitsema käsitteellinen välineistö. Historiallisen järjen kritiikin eri vaiheissa käsitteet näyttävät kuitenkin saavan hieman erilaisia merkityssisältöjä, mikä aiheuttaa omat ongelmansa kokonaisfilosofian tulkinnalle. Samalla Diltheyn filosofinen projekti itsessään kertoo paljon luovan mielen työskentelytavoista ja siitä, miten nopeasti muuttuva ulkopuolinen todellisuus vaikuttaa elämänmittaiseen tieteelliseen projektiin. Ihmeteltävää ei olekaan se, että historiallisen järjen kritiikki jäi keskeneräiseksi vaan se, miten terävästi Dilthey kykeni havaitsemaan ja analysoimaan niitä ongelmia, joiden ratkaiseminen oli ja on edelleen välttämätöntä ihmistieteiden tieteellisen kehittymisen kannalta.
Diltheyn kiinnostus oli suuntautunut laajasti hengen- ja historiallisiin tieteisiin, mistä johtuu, että Dilthey tutkimuskin on perinteisesti ollut monitieteistä. Kiinnostus hänen ajatteluaan kohtaan on viime vuosikymmeninä lisääntynyt erityisesti Saksassa ja angloamerikkalaisessa maailmassa johtuen siitä, että osa hänen keskeisistä teksteistään on alkanut ilmestyä vasta 1980-luvulta alkaen. Vuonna 1983 perustettiin Saksassa Bochumissa sijaitsevan Ruhr -yliopiston filosofian yksikön yhteyteen Dilthey tutkimuskeskus, joka on lisännyt filosofin tuntemusta sarjalla Dilthey Jahrbuch für Philosophie und Geschichte der Geisteswissenschaften. Sarjan toimittajana toimii koottujen teosten päätoimittaja Frithjof Rodi. Tutkimuskeskus myös tukee Diltheyn teosten kääntämistä ja Dilthey tutkimusta muualla maailmassa. Merkittävä on Diltheyn valittujen teosten julkaisuprojekti englannin kielellä Princetonin yliopistossa 1980-luvun lopulta alkaen.
Suomessa Diltheyta on tutkittu varsin vähän johtuen siitä, että hermeneuttisen filosofian vaikutus on täällä ollut hyvin kapea-alaista. Filosofiassa Diltheysta on jonkin verran kirjoittanut Juha Varto ja laajemmin Erna Oesch. Oeschilla on tekeillä ensimmäinen väitöskirjatasoinen tutkimus Diltheyn filosofiasta työnimeltään Empirie nicht Empirismus – Towards a Critique of Hermeneutical Reason. Taustavaikuttajana Diltheyn filosofia on viime aikoina herättänyt kiinnostusta myös joidenkin fenomenologiaa edustavien suomalaisten filosofien keskuudessa. Jonkin verran Diltheyta on tarkasteltu myös kasvatustieteen, oikeustieteen ja psykologian piirissä. Samoin teologisissa tiedekunnissa on ymmärrettävästi ollut kiinnostusta hänen hermeneuttisiin kirjoituksiinsa.
Diltheyn teokset
Gesammelte Schriften, I-XXVII (34-osaiseksi suunnitelluista Kootuista teoksista on nyt ilmestynyt 27 osaa).
Keskeiset tekstit sijoittuvat seuraavasti:
Einleitung in die Geisteswissenschaften, GS, I
Ideen über eine beschreibende und zergliedernde Psychologie, GS, V
Der Aufbau der geschichtlichen Welt in den Geisteswissenschaften
Die Entstehung der Hermeneutik, GS, VII
System der Ethik, GS, X
Leben Schleiermachers GS, XIII
Logik und System der philosophischen Wissenschaften, GS, XX
Das Erlebnis und die Dichtung, GS, XXVI
Muita tekstejä:
Der Aufbau der geschichtlichen Welt in den Geisteswissenschaften (Einleitung von Manfred Riedel), Suhrkamp (1981/1970)
Das Wesen der Philosophie, Reclam (1998)
Dilthey und die Hermeneutik; Diltheys Begründung der Hermeneutik und die Geschichte ihrer Rezeption, Metzler, Christofer Zöckler (1975) sisältää hyvän valikoiman otoksia Diltheyn teksteistä eri aikakausilta
Suhrkamp, Frankfurt am Main
Saksalaisten koottujen teosten toimittaja Frithjof Rodi ja amerikkalainen Dilthey tutkija Rudolf Makkreel ovat vuodesta 1985 lähtien toimittaneet kuusiosaista Diltheyn teosten englanninkielistä kokoelmaa, josta on ilmestynyt viisi osaa:
Wilhelm Dilthey – Selected Works (1985 –), Princeton University Press, Princeton.
Keskeistä Dilthey-tutkimusta Suomessa ja muualla
Frithjof Rodin ja Rudolf Makkreelin kirjoittamat johdannot yllä mainittuihin Diltheyn englanninkielisiin koottuihin teoksiin tajoavat erinomaisen ja erittäin laajan esittelyn ja analyysin Diltheyn filosofiasta.
Rickman, H.P. (1988). Dilthey Today – A Critical Appraisal of the Contemporary Relevance of His Work, Greenwood Press, New York
– Perusteos, josta saa varsin kattavan kuvan Diltheyn moninaisista kiinnostuksen kohteista.
Jos de Mul (2005). The Tragedy of Finitude – Dilthey’s Hermeneutics of Life, Yale University Press, New Haven
– Filosofisesti ansiokas kokonaisuus, joka laajentaa tutkimusta sekä Diltheyn taustavaikuttajiin että hänen filosofiseen perintöönsä, esimerkiksi Husserliin ja Heideggeriin.
Makkreel, Rudolf (1985). Dilthey; Philosopher of the Human Studies, Princeton Up, Princeton
Oesch, Erna (1994). Tulkinnasta; Tulkinnan tiedolliset perusteet modernissa ja filosofisessa hermeneutiikassa, Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistossa 53, Tampere
Oesch, Erna (2003). "Wilhelm Dilthey ja eletty kokemus". Teoksessa Kokemus (toim. Leila Haaparanta ja Erna Oesch), Acta Philosophica Tamperensia, Tampere
Orth, Ernst Wolfgang (toim.) (1986). Dilthey und die Philosophie der Gegenwart, Verlag Karl Alber, (sisältää artikkeleita aikamme merkittävimmiltä Dilthey tutkijoilta)
Makkreel, R. Scanlon, J. (toim.) (1988). Dilthey and Phenomenology, University Press of America, Washington DC
Makkreel, Rudolf (1985). Dilthey; Philosopher of the Human Studies, Princeton UP, Princeton
Misch, Georg (1967/1932). Lebensphilosophie und Phänomenologie; Eine Auseinandersetzung der Diltheyschen Richtung mit Heidegger und Husserl, B. G. Teubner, Darmstadt
Rodi, Frithjof (1969). Morphologie und Hermeneutik: Zur Methode Diltheys Aesthetik, Kohlhammer, Stuttgart
Diltheyta on tutkittu erittäin paljon filosofisen hermeneutiikan piirissä. Hänen filosofiaansa ovat eri yhteyksissä analysoineet esimerkiksi Edmund Husserl, Hans-Georg Gadamer ja Paul Ricoeur.
Tässä on syytä mainita myös Jürgen Habermasin teos Erkenntnis und Intresse, joka ei ole varsinaisesti Dilthey tutkimusta, mutta sisältää kaksi laajaa lukua Diltheyn filosofiasta, joka vaikutti merkittävällä tavalla Habermasin tiedonintressiteorian syntymiseen.