Onko kaikki muuttunut?

Katastrofien ja verilöylyjen jälkeen on tapana todeta, että kaikki on muuttunut. Ei ole oikeastaan väliä sillä, vyöryvätkö vesimassat tiheään asutuille rannoille, räjähtääkö pommi kauppakeskuksessa, lentääkö ammustehdas ilmaan, ohjaavatko kiihkomielet matkustajakoneita päin tornitaloja, vai päättääkö joku ampua ihmisiä lomasaarella tai koulussa. Tekijä voi olla kasvoton luonto tai murhaaja, jolle voidaan antaa nimi ja mieli (tai jota voidaan pitää mielettömänä), joka tapauksessa kaikenlaisten lintujen kodot järkkyvät.
 
Vain jatkuvan väkivallan tai köyhyyden uhkaamat ihmiset eivät tee onnettomuuksista ja murhatöistä tällaista numeroa, koska he tietävät, että kaikki muuttuu koko ajan. Ilman edes näennäistä yhteiskuntajärjestystä, on se kuinka riitainen tai sovinnollinen tahansa, ei ole varaa pohtia arkisen maailman järkkymistä. Koska kiistat ja kurjuus ovat alati näkyvissä, ei Norjan murhatöiden kaltaisilla teoilla ole vastaavaa voimaa. Irakissa, Afganistanissa, Palestiinassa ja lukuisissa muissa paikoissa ihmiset yrittävät elää elämäänsä arjeksi tulleen väkivallan keskellä. Toistuvat kuivuudet ja tuhotulvat ovat kohtalo, johon on sopeuduttava.
 
Siksi yhdenkään pohjoismaalaisen on turha yrittää todistaa järkkymättömyyttään tapahtuneen edessä vetoamalla ihmisen julmuuden historiaan ja siihen, että aina jossain toisaalla on kuollut tai kuolee enemmän. Katastrofin voima ei ole lukumäärissä vaan siinä, että se katkaisee arjen. Järjestyksen oloissa tapahtumista kerrotaan aina tarinoita, joiden avulla käydään kamppailua siitä, millaista arkipäivä pohjimmiltaan on. Kun sanotaan ”kaikki on muuttunut”, tapahtuma kytketään osaksi laajempaa tarinaa, ja sitä kertomalla yritetään kertoa omasta yhteiskunnasta ja maailmasta.
 
*
 
Kukaan ei voisikaan käsitellä Norjan tapahtumia ”epäpoliittisesti” tai ”tasapuolisesti”. Breivikin teko, kuten kenen tahansa terroristin, koulusurmaajan tai Turmiolan Tommin, ei tapahdu tyhjiössä yksinkertaisesti siitä syystä, että ihminen on pohjimmiltaan maailmassa elävä ja siihen kasvava olento. Mitään merkityksellistä tekoa ei voi erottaa siististi yksityiseen ja yleiseen osaan. Koska tekojen yksilöpsykologiset ja yhteiskunnalliset syyt nivoutuvat peruuttamattomasti toisiinsa, ei myöskään perimmäistä syytä voi koskaan löytää. Teon syiden ymmärtämisessä psykologinen selitys ei sulje pois poliittista, eikä poliittinen psykologista, koska yksikään selitys ei ole täydellinen.
 
Teon seurauksien kannalta, sen varsinaisen merkityksen kannalta, syiden kaiveleminen ei kuitenkaan ole olennaisinta. On Breivikin teon yksityinen patologia millainen tahansa, teko on poliittinen siksi, että hän pyrki tekemään siitä sellaisen. Pommin ja luotien uhrit oli valittu tarkkaan sopimaan hänen analyysiinsä, toiminnan taustalla oli laajempaa poliittista liikehdintää, ja teko kohdistui sekä puolustuskyvyttömiin uhreihin että kuumaan ja erittäin laajaan kiistakysymykseen. Reaktioineen kaikkineen se oli syvällisesti poliittinen alusta saakka. Koulusurmat olivat hyvin erilaisia, koska ampujien kirjoituksista huolimatta kytkökset tiettyihin ideologioihin tai liikkeisiin olivat paljon heiveröisemmät. Yksilöpsykologia asettui paljon luontevammin osaksi keskustelua, ja yhteiskunnallisessakin tulkinnassa teemat olivat rajatumpia ja ennakoitavampia.
 
Juuri Breivikin tekojen luonteen ja kytkösten vuoksi Norjan joukkomurhasta on olennaista keskustella nimenomaan poliittisesta näkökulmasta.
 
*
 
Lähtökohtaisen yhteiskunnallisuutensa vuoksi tällaisesta väkivallanteosta on tärkeää käydä yhteiskunnallista keskustelua. Politisoitumisensa vuoksi, ei kuolleiden lukumäärän vuoksi, se ”muuttaa kaiken” – kunnes asiat muuttuvat taas uudelleen. Toisin kuin politisoinnista tai ruumiiden yllä tanssimisesta valittavat haluaisivat uskotella, tämä ei itsessään ole ongelmallista vaan olennaista. Se ei kuitenkaan takaa, että keskustelu synnyttää jotain tärkeää. Koska ”kaikki muuttuu” vasta tapahtumiin reagoimisen myötä, sillä tavalla muutokseen vaikutetaan.
 
Fanaatikko ei koskaan ymmärrä tätä, vaan hän uskoo voivansa määritellä tekonsa seuraukset etukäteen, ohjelmoida ne tekoonsa. Breivik halusi kohteensa valinnalla ja manifestillaan ottaa tilanteen haltuun jo etukäteen ja valita sen tarinan, johon hänen tekonsa kytkeytyy. Toistaiseksi hän tuntuu onnistuneen tässä hyvin, sillä lopulta hänen murhatöille antamansa tulkinta ohjaa ymmärrystä tapahtuneesta. Mitä mieltä tilanteesta ollaankin, ytimessä on ”kulttuurisuus”. Sen arjen, joka katkesi, määrittää yhä vahvemmin keskustelu kulttuurisuudesta, vaikka sitten kuinka monikulttuurisesti. Myös keskittyminen ”maahanmuuttokriittisten” puheenvuorojen sisältöön seuraa tätä merkityksenantoa – niin olennaiselta kuin tuntuisikin pakottaa avoimen muukalaisvihamieliset ihmiset tunnustamaan väriään.
 
Jos tämä pitää vääntää rautalangasta: on se kumma, että Suomessa puhutaan taas etupäässä perussuomalaisista eikä pystytä juuri tarjoamaan muunlaista näkökulmaa tilanteeseen. Aika harvaa perussuomalaista varmaankaan innostaa kammitsoituminen Breivikin verilöylyyn, mutta siitä huolimatta he ovat kotikentällään, jos keskustelu jatkuu tämän viitoittamalla tiellä. Ainoa keino voittaa fanaatikon logiikka on osoittaa hänen tilanteelle ja tapahtumille itse antamansa selityksen kapeus ja ahdasmielisyys, ei yrittää olla oikeassa hänen ehdoillaan.
 
Steven Gaghanin elokuvassa Syriana (2005) on kohtaus, jossa on tavoitettu tästä jotain olennaista. Koraanikoulua pitävä fundamentalisti korostaa oppilailleen, että heidän ongelmansa eivät johdu kansainvälisestä eriarvoisuudesta, köyhyydestä tai muista perinteisistä vasemmistolaisista teemoista – koska niihin tukeutuminen rikkoisi kulttuurisuuden tarinan puhtautta. Ongelmana on läntinen kulttuuri, kokonaisuudessaan. Monisyinen yhteiskunnallinen kritiikki on fundamentalismin pahin vihollinen – tämän jännitteen pelottavia jälkiä tullaan näkemään lähivuosina Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä.
 
Juuri tästä syystä Breivik otti vasemmiston kohteekseen: vaikka eurooppalainen vasemmisto on ollut alakynnessä ja käsittämättömän hampaaton viime vuosien kriiseissä, sillä olisi edes etäinen mahdollisuus tarjota kulttuurikeskeiselle ajattelulle mielekäs vaihtoehtoinen analyysi. Vaikka Breivik tulkitsee tilanteen kieron islamofiilisalaliiton kautta – joka olisi varmasti yksi maailmanhistorian epäonnistuneimpia salaliittoja, jos vasemmiston menestystä arvioi – ei luoti osunut kauas maalista. Murhaajia ei pidä aliarvioida.
 
*
 
Miten kamppailla fundamentalistin logiikkaa vastaan? Ja millaista kuvaa maailman luonteesta vastarinnan tavoilla luodaan? Monet tosiaan vaativat, että tapahtuneen jälkeen pitäisi ”viheltää peli poikki”, antaa hautarauha ja pohtia rauhassa tapahtuman todellisia syitä. Näiksi syiksi nimetään yleensä yksilöön ja kasvuympäristöön liittyvät syyt ja ylipäänsä tekijät, jotka kytketään irti ”poliittisesta” taustasta.
 
Kuten sanottu, ajatus tällaisesta irtikytkennästä nojaa todellisuuspakoiseen ihmiskuvaan. Breivikin mahdollinen mielipuolisuus ei poista sitä, että hänen järjestämänsä verilöyly oli kuin suoraan terroristin käsikirjasta ja hänen manifestinsa vain hiukan sekaisempi versio laajalle levinneestä muukalaisvihamielisestä aatteesta. Tätä puolta asiasta ei lakaista maton alle ronkkimalla yksilön psykologiaa. Tietysti senkin pohdinnalla on oma paikkansa, kuten Breivikin oikeudenkäyntiä ja hänen tuomiotaan pohdittaessa. Eikä muutenkaan jokainen terroritekoja jo työnsä puolesta analysoiva psykologi pelkästään yritä häivyttää sitä ”psykologisoimalla” tai ”medikalisoimalla”.
 
Mutta yhteiskunnallisten vaikuttajien vetoomuksena tällainen kääntyy väistämättä yhteiskunnallisen status quon peräänkuuluttamiseksi. Hyvin samaan tapaan Jyrki Katainen vaati Fukushiman onnettomuuden jälkeen hautarauhaa sen sijaan, että olisi vaikka pohdittu nyky-yhteiskuntien haavoittuvaisuutta ja energiaturvallisuutta muuttuvassa maailmassa. Tällöin tapahtuneesta tehdään kirjaimellisesti tragedia, askel kohtalon tiellä, murhenäytelmä, jolla on alku ja loppu. Tragedia ei saa olla signaali mistään tai reaktio mihinkään, vaan se on häiriö normaalitilanteessa. On olennaisinta muistaa kuolleita ja varmistaa, että ”mitään tällaista” ei tapahtuisi enää koskaan. Järjestys pitää olla.
 
Halla-ahon ja Soinin kritiikillä ”politisoimista” vastaan on tietysti selvempi intressi. Ensimmäinen välttelee ja vähättelee tuttuun tapaan oman julkisen toimintansa merkitystä, koska hän ei ole suunnannut väkivaltaa tai muukalaisvihaa tihkuvia tekstejään suurelle yleisölle argumentteina, vaan ne ovat vain liikkeen rakentamisen välineitä, ”pelkkää retoriikkaa”. Jälkimmäinen yrittää pitää koossa Hullunkuristen perheiden korttipakkaa – toisaalta perustellusti turhautuneena koko puolueen leimaamiseen, mutta samaan aikaan kuva perussuomalaisista puolueena ja Soinista itsestään puoluejohtajana asettuu yhä oudompaan valoon.
 
*
 
Elokuvaohjaaja Lars von Trier kuuluu pelästyneen sitä, että hänen elokuvansa Dogville (2003) oli Breivikin lempileffojen listalla. Häntä kylmäsi ajatus, että elokuvan lopun teurastuskohtaus olisi innoittanut murhatekoihin. Tämä kertoo ehkä etenkin ohjaajan hybriksestä. Dogville on kuitenkin osuva elokuva tähän kohtaan, mutta ei avoimen väkivallan vuoksi, vaan juuri status quota puolustavaa asennetta symboloivan filosofihahmon vuoksi. Hän ei voi katsoa silmiin yhteisössään ja maailmassaan piilevää väkivaltaa, jonka muukalainen tuo esiin. On parempi nähdä muukalaiskonflikti häiriönä, pitää yllä julkisivua ja yrittää säilyttää oma inhimillisyys. Minua kylmää paljon enemmän ajatus, että Breivik naureskeli tälle liberaalin irvikuvalle suunnitelmiensa äärellä.
 
Toisin sanoen status quota puolustavan asenteen ydinsanoma on: maailma ei saa muuttua. Breivikin kaltaisesta poliittisesta murhaajasta tehdään tsunaminlainen kasvoton voima, jota vastaan pitää kehittää varoitusjärjestelmiä, ei muuttaa yhteiskuntaa syvemmin.
 
Aina tähän asenteeseen ei välttämättä liity suunnitelmallista konservatiivisuutta tai saavutettujen erioikeuksien puolustamista: taustalla voi olla myös naiivi usko siihen, että nykyinen elämäntapa ja melko turvallinen maailma voi pysyä ennallaan, kunhan häiriötekijät torjutaan. Norjalaisten julkilausuttu halu pitää yhteiskunta ennallaan, kulkea pystypäin terrorin miekanterän alta, on ymmärrettävä arkinen asenne, mutta yhteiskunnallisena asenteena se välttelee todellisuutta. Missään ja koskaan ei ole ollut sitä yhtenäistä yhteiskuntaa, johon voidaan palata, vaan yhtenäisyyden ajatkin on rakennettu ja pidetty yllä.
 
*
 
Toinen suosikki on tunnistaa teon poliittisuus, mutta kytkeä se ja taustalla oleva kulttuurisuuskonflikti saumatta osaksi yhtä ja yhtenäistä kokonaiskertomusta. Breivikistä ja tämän taustavoimista tulee jonkin suuremman oireita. Tällöin ilmiön yhteiskunnallistamisessa mennään toiseen ääripäähän. Breivikin teko ja laajempi muukalaisvihamielisyys ovat vain ja ainoastaan heijastumaa syvemmästä konfliktista. Tällöin vaarana on se, mitä vältellään, eli koko maailmantilanteen palauttaminen yhdeksi ja ainoaksi kertomukseksi. Muukalaisvihaan ja kiihkokansallisuuteen liittyvät paikalliset merkitykset häviävät vaikkapa globaalin eriarvoisuuden, modernin konkurssin tai riittämättömän kehityksen tarinan taakse. Maailmasta tulee yksinkertainen paikka. Näin voidaan saada mobilisoitua väkeä, mutta samalla poliittinen mielikuvitus ja erittelykyky heikkenee – tehdään tyhmyyden politiikkaa – ja sen myötä rapautuu kyky ymmärtää myös tulevia muutoksia ja uusia ilmiöitä. Tämä on jokaisen totalisoivan analyysin ongelma.
 
On tärkeää ymmärtää, että ”yhteiskunnallinen tulkinta” ei ole takuu oikeassa olemiselle, eikä se liioin ole minkään yhden näkökulman synonyymi. ”Yhteiskunnallinen” pitää aina sisällään ristiriitaisia teemoja, jotka eivät asetu samoille akseleille: uskonnollinen, etninen, taloudellinen, poliittinen, tapakulttuurinen, väkivaltainen, ympäristöllinen... Fundamentalistin logiikkaa tai status quon voimaa vastaan ei käydä luomalla oma kokonaisvaltainen ”vastakertomus” vaan pitämällä yllä poliittisen ajattelun ja toiminnan kriittistä voimaa, kykyä reagoida jatkuviin muutoksiin.
 
Fundamentalisti siis luulee hallitsevansa tekonsa seuraukset, mikä ei koskaan pidä paikkansa. Jokaisen kansallisen vapaustaistelun rikkonainen historia ja vallankumouksen syödyt lapset todistavat tästä. Sama koskee yrityksiä vaikuttaa terroritekojen ja katastrofien merkitykseen ja siihen, miten ”maailma muuttuu” ihmisten mielissä. Järjettömän nopea ja sietämättömän laaja keskustelumahdollisuus luo illuusion, että aikaa on vähän, ja harmaan arjen monotonian rikkovaa politisoitumisen ikkunaa ei sovi hukata. Voitto se on pienikin voitto, ajatellaan kai. Tietysti myös Norjan kauhujen jälkeen tuntuu sietämättömältä, että kukaan kykenee puolustelemaan silkkaa muukalaisvihaa.
 
Juuri siksi vaikkapa Halla-ahon poliittisen uran murskaamisesta tulee elämää suurempi asia – mutta samalla unohdetaan marttyyrien luomisen riski. Juuri tällaisessa tilanteessa ei pitäisi päästää ketään näyttelemään uhria. Juuri sellaiselta pohjalta Breivikin kaltaiset todella vaaralliset ihmiset haluavatkin ponnistaa. He haluavat olla vihattuja, jotta heitä voisi rakastaa.
 
Nurkan takana on kuitenkin yhä uusia tapahtumia, jotka yrittävät viedä huomiomme ja kaapata tarinamme. Jos niiden annetaan hallita tilannetta ja ”muuttaa kaikki” yhä uudelleen, voidaan unohtaa ajatus politiikasta, joka yrittää ymmärtää maailmaa ja muuttaa sitä itsekin.
 

 
Ville Lähde