Kokemuksellista metafysiikkaa etsimässä

David Hume ja metafysiikka tuntuvat hankalalta yhdistelmältä. Varhaisessa tutkielmassaan A Treatise of Human Nature (1739–1740) Hume yrittää rakentaa ”mielen uuden järjestelmän” tiukan empiristisestä lähtökohdasta. Kaikki perustuu vaikutelmiin ja ideoihin, jotka ovat vaikutelmien heikkoja kopioita, sekä näiden välisiin suhteisiin. Lisäksi toisen pääteoksensa An Enquiry Concerning Human Understanding (1748) ensimmäisessä luvussa Hume tuomitsee perinteisen metafysiikan varsin tylyyn sävyyn, joka ennakoi paitsi Kantia myös Wienin piirin näkemyksiä:
 
”Oikeutetuin ja painavin vastaväite huomattavaa osaa metafysiikkaa kohtaan on se, ettei metafysiikka ole varsinaisesti tiede, vaan peräisin – – inhimillisen turhamaisuuden hedelmättömistä yrityksistä tunkeutua aiheisiin, jotka ovat lähtökohtaisesti ymmärryksen tavoittamattomissa”.
 
Silti Treatisea lukiessa ei voi välttyä huomaamasta, että suurin osa ensimmäisestä kirjasta tarkastelee sellaisia aiheita kuin aika, paikka ja kausaatio, joiden yleensä ajatellaan kuuluvan metafysiikkaan. Hume ei kuitenkaan suostu käsittelemään metafysiikkaa perinteiseen tapaan substanssin ja voimien avulla, vaan olettaa vain vaikutelmat, ideat ja niiden väliset suhteet. Metafysiikka voi pohjautua ainoastaan välittömästi havainnossa annettuun.

Hume-tutkimuksessa metafysiikka on suhteellisen tuore aihepiiri, mutta suomalainen alan tutkimus – joka tällä hetkellä henkilöityy pitkälti Tampereen yliopiston tutkijatohtori Jani Hakkaraiseen – kulkee ketterästi kehityksen kärjessä. Humen syntymän 300-vuotisjuhlaa vietettiin Tampereen yliopistossa pidetyssä kolmipäiväisessä kongressissa, jonka otsikko oli ”Humen metafysiikka ja humelainen metafysiikka”. Hakkarainen oli koonnut Tampereelle vaikuttavan joukon sekä eturivin Hume-skolaareja että nykymetafyysikkoja.

Nykymetafysiikassa Hume tunnetaan lähinnä David Lewisin välityksellä. Lewisin sorvaama käsite ’humelainen supervenienssi’ viittaa kantaan, että maailmassa on vain valtava mosaiikki ”paikallisia”, ajassa ja avaruudessa sijaitsevia pisteenkokoisia yksittäisiä tosiasioita. Kaikki muu on päältämis- tai päällekkäisyyssuhteessa (supervenience) mainittuihin tosiasioihin. Monien mielestä kvanttiteoria osoittaa tämän vanhanaikaiseen fysiikkaan ja äärinominalismiin perustuvan näkemyksen vääräksi, mutta konferenssin ensimmäisenä päivänä kuultiin toisenlaisiakin näkemyksiä. Ensimmäinen pääpuhuja Helen Beebee esitteli aiheen ja pohti kattavasti humelaisen supervenienssin pätevyyttä. Philipp Keller ja George Darby yrittivät niin ikään puhaltaa henkeä heikossa hapessa olevaan oppiin, mutta Tuomas Tahko arvioi tylymmin, ettei teoria pysty selittämään lakien ilmeistä modaalista voimaa. Crawford Elder piti humelaista supervenienssiä suorastaan savuverhona ilman substanssia, siitäkin huolimatta että Lewisin muotoilema doktriini on edelleen tärkeä ja vaikutusvaltainen. Selvästi paremmin jaksaa niin kutsuttu trooppiteoria, jota Markku Keinänen esitteli monipuolisesti keynote-esitelmässään. Keinänen argumentoi Humea ja Keith Campbellia vastaan, että troopit ovat olennaisesti riippuvaisia toisistaan.

Kokoontumisen toisena päivänä pureuduttiin heti aluksi Humen voimia koskevaan kritiikkiin. Humen mukaan voimia ei voida tuntea a priori eikä a posteriori sellaisina, jotka tekisivät vaikutuksensa välttämättömiksi. Yleensä tutkimuksessa on oletettu, että Hume ei tunnusta metafyysisten voimien olemassaoloa lainkaan, vaan luottaa jälleen kerran vain vaikutelmiin, ideoihin ja niiden välisiin suhteisiin: luonnossa vallitsevat lait on muodostettava havaituista säännönmukaisuuksista. Metafyysikko Stephen Mumford kuitenkin pyrki osoittamaan Humea vastaan, että metafyysisten voimien olemassaolo voidaan havaita tendensseinä, kokemuksen myötä ja oman ruumiin välityksellä.

Päivän toisessa kutsuesitelmässä Anthony Eagle käsitteli Humen persoonallisen identiteetin ongelmaa, eli niin sanottua kimpputeoriaa, lähinnä nykyfilosofian pohjalta. Perdurantismia kannattavat nykyteoreetikot ovat saanet herätteitä Humen näkemyksestä, jonka mukaan identiteettimme koostuu vain ajassa olevista osista. Havaintokimpun takana ei ole mitään. Myös perdurantismikiista liitetään usein David Lewisiin, joten hän nousi Humen ohella keskeisimmäksi hahmoksi konferenssin toisenakin päivänä. Tosin myös Saul Kripkestä ja E. J. Lowesta puhuttiin. Aiheet vaihtelivat kausaatiosta (Panu Raatikainen) runsauden periaatteeseen (Roberta Ballarin) ja ominaisuuksista (Benjamin Curtis ja Pasi Valtonen) substanssidualismiin (Heikki J. Koskinen).

Tapahtuman kolmantena päivänä keskityttiin suoremmin David Humen filosofiaan. Aamun aloitti yksi Hume-tutkimuksen kärkinimistä, Don Garrett, joka pureutui kiivastempoisessa ja paljon materiaalia sisältäneessä esitelmässään Humen näkemykseen persoonallisesta identiteetistä. Garrett piti Treatisen ensimmäisessä osassa esitettyä mielen kimpputeoriaa ongelmallisena, sillä sen mukaan kaikki erilliset havainnot ovat erikseen olemassa. Mielen yhtenäisyyttä ei kuitenkaan voida selittää vaikutelmien ja ideoiden assosiaatioilla kuten Hume väittää. Mieli on kuin teatteri, jossa havainnot seuraavat toisiaan, mutta koska niiden välille ei voida olettaa kausaatiosuhdetta, ei myöskään voida olettaa yhtä mieltä, jonka havaintoja ne ovat.

Päivän toisessa pääesitelmässä Bayle-tutkijanakin tunnettu Todd Ryan puhui Humen ajan metafysiikasta ja tyhjiön käsitteestä. Ryanin mukaan kesto koostuu Humella osista. Tässä hän seuraa Pierre Baylea, jonka mukaan ei voi olla sekä ulotteisia että jakamattomia olioita. Konferenssin viimeisen kutsuesitelmän piti toinen Hume-supertähti Donald M. Baxter, joka keskittyi Humen abstraktiokritiikkiin. Humen mukaan perinteinen abstraktiokäsitys, jota esimerkiksi Locke kannattaa, erottelee mielessä sen, mitä ei voida erotella todellisuudessa. Tilanne johtaa hänen mukaansa siihen, että abstraktio olisi jonkin asian mentaalista erottamista siitä itsestään. Koska mikään ei kuitenkaan voi olla erillinen itsestään, abstraktio on mahdottomuus. Ongelma syntyy siitä, että abstraktio liittyy olennaisesti Humen käsitykseen identiteetistä. Baxter näytti vieneen tilanteen umpikujaan, mutta löysi kuitenkin ratkaisun identiteetin käsitteen uudesta tulkinnasta.

Samansuuntaiseen aiheeseen paneutui Jani Hakkarainen, joka käsitteli yksinkertaisten ominaisuuksien riippumattomuutta. Esitelmässä yhdistettiin Hume trooppiteoriaan ja Lewisiin. Hakkaraisen mukaan Hume ajatteli erotettavuus- ja kuviteltavuusperiaatteidensa pohjalta, että jokainen yksinkertaista ominaisuutta koskeva havainto on todella erillinen muita entiteettejä koskevista havainnoista. Abraham Anderson keskittyi puolestaan kuviteltavuusperiaatteeseen sekä Treatisessa että jännittävässä vuoropuhelussa Dialogues Concerning Natural Religion (1779). Humen mukaan kaikki mitä voimme kuvitella on mahdollista. Herää kysymys, voidaanko Jumalaa kuvitella. Humen vastaus näyttäisi olevan, että pystymme kuvittelemaan välttämättömän olennon mahdollisuuden, mutta sitä on mahdoton todistaa. Tässäkin suhteessa Hume on ja pysyy johdonmukaisena skeptikkona ja empiirikkona. Mutta kuten konferenssi osoitti, Humen filosofiasta voidaan löytää myös positiivista sisältöä – oli se sitten niukasti eksplikoitua tai ei. Humelaista metafysiikkaa on kuin onkin olemassa, kunhan sitä lähestytään filosofin omasta näkökulmasta eikä perinteisestä rationalistisesta metafysiikasta käsin.

 
Markku Roinila