Etnisyyksistä Portugalissa

PORTUGAL NA EURO. Yleisradioyhtiö RTP:n televisiokanava RTP-Áfrican käyttämässä tekstiplanššissa ei vahvisteta maan kuulumista yhteisvaluutta-alueeseen. Se tahtoo sanoa, että Portugalin miesten maajoukkue on juuri, 15. marraskuuta 2011 klo 23, selvittänyt tiensä karsinnoista ensi vuonna Puolassa ja Ukrainassa järjestettäviin jalkapallon EM-kisoihin. Joitakin hetkiä aikaisemmin, kun voitto alkaa varmistua, Lissabonin Luz-stadionilta lähetettävä suora kuva vuorottelee kenttätapahtumissa ja niin kotijoukkueen huojentuneenhilpeissä kuin vierasjoukkueen myrtyneissä kannattajissa. Erityisesti tv-ohjaaja ihastuu yhteen mustaan nuorukaiseen, jonka nähdään toistuvasti riemuitsevan hienoista maaleista käsissään Portugalin lippu. Lopulta poika suutelee ankarasti liehuttamaansa satavuotiaan tasavallan symbolia.

Valvontakamerakuva viime toukokuulta on lähes yhtä hyvälaatuista¹. Portugalin nykyinen pääministeri, viime kevään parlamenttivaalit voittanut oikeistososiaalidemokraattisen PSD:n puheenjohtaja Pedro Passos Coelho (1964–) meni kuin menikin kampanjassaan lohkaisemaan: ”Minä olen kaikista ehdokkaista afrikkalaisin.”

Ehkä johtava oppositiopoliitikko haeskeli hätäpäissä haastajarooliinsa sopivaa tyylilajia ammattinyrkkeilyn punnitustilaisuuksien ja rapmusiikin bätläysten maailmasta. Oli miten oli, Passos Coelho esitti juhlallisen vakuutuksensa vieraillessaan Lissabonin kylkeen vuosien saatossa villisti syntyneessä, afrikkalaisperäisten siirtolaisten kansoittamassa Amadoran esikaupungissa. Hän perusteli väitettään viittaamalla afrikkalaiseen vaimoonsa ja tyttäreensä: ”Olen käytännössä naimisissa Afrikan kanssa.”

Heittoja pidettiin niin mauttomina, että harva viitsi edes kokeeksi ajatella niitä tosina. Kierretohtorit ja muut hutunkeittäjät olivat unohtaneet kertoa Passos Coelholle, että flamboijanssikin kysyy eleganssia. Laajassa julkisuudessa koheloinnin pääsivät tuomitsemaan esimerkiksi Afrikasta tulleiden maahanmuuttajien asioita järjestökentällä edistäneet Timóteo Macedo ja Celeste Correia. Heistä Correia tunnetaan entisen valtapuolueen, vasemmistososiaalidemokraattisen PS:n pitkäaikaisena kansanedustajana ja kansalaisaktiivi Macedo taas pienemmän ja vasemmistolaisemman BE:n miehenä. Niinpä kiistelyssä oli vahvasti mukana eri keskustavasemmisto–vasemmistoryhmien keskinäistä välienselvittelyä ja kannatuskilpailua, ellei peräti europoliitikkojen pyristelyä toinen toisiaan afrommiksi. Ja kesäkuun viidentenä uurniin sujautetuista äänistä meni rökälevoittavat 38,7 % Passos Coelhon poppoolle.

Entä jos Coimbrassa syntynyt ja Sintrassa asuva maitonaama mustine omaisineen todella oli tarjolla olevista äänestettävistä afrikkalaisimpia? Missä luurasivat Afrikassa syntyneet tai afrikkalaista sukua olevat poliitikot ja politiikonidut? No, kalpeakasvoparlamentaarikko Correia itse asiassa on syntynyt Kap tahi Cabo Verdessä. Ja hänen musta maanmiehensä (vaan ei sukulaisensa), sähköasentaja Manuel Correia valittiin vuoden 1992 parlamenttivaaleissa ensimmäisenä mustana Portugalin kansalliskokoukseen kommunistisen PCP:n riveistä. Onhan sekin jotain, kun ottaa huomioon, että Portugalin 10,6 miljoonasta asukkaasta kumminkin yli 100 000 on entisistä afrikkalaisista siirtomaista – Kap Verdestä, Guinea(-Bissau)sta, Angolasta ja Mosambikista – tulleita laillisia maahanmuuttajia. Jos mukaan laskettaisiin kapverdeläistä, guinealaista, angolalaista tai mosambikilaista sukujuurta olevat enemmän tai vähemmän portugalilaistuneet afrikkalaistaustaiset kansalaiset sekä laittomasti etelästä maahan tulleet ihmiset, saataisiin suurehko luku.

Mutta laskea ei saa, sillä Portugalin laki kieltää etnospesifin tilastoinnin. Públicosta tuttu, nykyään LSE:ssa opiskeleva Joana Gorjão Henriques kirjoitti pari kuukautta sitten Guardianissa Portugalia vaivaavasta ”rotusokeudesta”. Uutisissa oli ollut juttua koulutettujen portugalilaisten joukkopaosta emämaan entisiin kolonioihin: vanha siirtomaamahti on ajautunut EU-jäsenenä jatkuviin talousvaikeuksiin, pahenevaan työttömyyskierteeseen ja äityvään aivovuotoon². Gorjão Henriquesin mukaan muuttoliike Iberian niemimaalta etelään, portugalinkielisiin Afrikan maihin, ei kuitenkaan ole mikään uusi trendi. Yksin Angolassa elää jo satatuhatta portugalilaista, joitten lisäksi maahan virtaa portugalilaisia tuotteita. Gorjão Henriques huomauttaa, että portugalilaisessa valtamediassa näistä liikahduksista kerrotaan kultamaaestetiikan mukaisesti: ”[M]enestyvät emigrantit kuvataan vaeltelemassa suurten huviloittensa mailla pomoilemassa palvelusväelleen.”³

Ehkä hän vinoilee tässä Passos Coelhonkin suuntaan. Portugalin politiikan ykköstoimeenpanija vietti lapsena monta vuotta lääkäri-isänsä työn vuoksi Angolassa. Sinne hän teki juuri valtiovierailunkin, joka sai tiedotusvälineet arvuuttelemaan, milloin hätäpäissä yksityistettävien portugalilaisten valtionyhtiöiden osakkeita aletaan ostaa angolalaisilla öljyrahoilla. Entiset siirtomaat pystyvätkin tietyissä asioissa sanelemaan yhteistoiminnan ehtoja entisille herruuttajilleen. Roimin esimerkki on luonnollisesti koko EU:n yhdeksi pelastajaksi viime aikoina hahmottunut Brasilia. ”Valtasuhteiden nurinkääntyminen” saattaakin Gorjão Henriquesin sanoin ”vihdoin pakottaa Portugalin kohtaamaan rotuasiat”. Edessä on ”huomattava kulttuurinen käänne”. Gorjão Henriques kirjoittaa:

”Vuosien saatossa moderni Portugali on etsinyt tapaa puhua kansallisesta identiteetistä ja rodusta. Vaikka Portugalissa valkoinen enemmistö rotuprofiloi, tekee rasistisia rikoksia ja alistaa päivittäin mustia, useimmat portugalilaiset kiistäisivät erityiset ’rotuongelmat’ omassa maassaan – niitähän tavataan jossain Yhdysvalloissa, Ranskassa tai Britanniassa. Nämä asenteet ovat perua diktatuurin vuosilta ja brasilialaisen Gilberto Freyren 50-luvulla luomasta ’lusotropikalismin’ ideologiasta, jonka mukaan portugalilaiset olivat muita parempia siirtomaaherroja – ja että brittien ja ranskalaisten jatkuvat rodulliset sieluntuskat johtuvat ’huonosta kolonisoinnista’.”

Gorjão Henriques ei peittele vertailuaan etenkin USA:n ja Ison-Britannian tilanteisiin. Angloamerikkalaisesta katselukulmasta ja angloamerikkalaiselle yleisölle kirjoittaen hän toteaa, ettei Portugalissa käytetä termiä ”lusoafrikkalainen” (taikka ”portugalinafrikkalainen”), saatikka sanaa ”musta”. Kattokäsitettä ’rotu’ ei pahemmin ääneen lausuta. Sen sijaan puhetapoihin ovat kulkeutuneet ilmaisut ”toisen sukupolven siirtolaiset”, ”emigranttien jälkeläiset” tai ”uudet portugalilaiset”. Nämä viestivät Gorjão Henriquesin mielestä ”ei-valkoisille”, että he ovat pysyvästi tulokkaita omassa maassaan, jossa sentään on ollut mustia 1400-luvulta lähtien. Muiden muassa dominikaaniveli ja humanistihistorioitsija Fernão de Oliveira (n. 1507–n. 1581) kiinnitti aikoinaan huomiota orjalaitoksen heikkoihin uskonnollis-moraalisiin perusteluihin sen monesti hartaina teologiseeranneiden oikeuttajien keskuudessa. Väärinkäytösten vuoksi hän laati orjakauppaa lakkautettavaksi, mutta hänkään ei aikansa lapsena tuominnut orjuutta sinänsä. Portugalin kruunun edut olivat niin elintärkeät, voitot niin sievois-viekoittelevat ja orjat niin yleistä mukavuutta tarpeeksi monille hyvinvoiville, että orjien aseman parantaminen sai odottaa valtaväestöä edustavien maatalous- ja teollisuuskurjien kohtalon nousemista yleiseurooppalaiseksi puheenaiheeksi.⁴

Joidenkin mukaan rodusta puhuminen on jo itsessään diskriminoivaa, Gorjão Henriques muistaa muistuttaa. Mutta kun tottumus vältellä moista puhetta yhdistetään virallisen Portugalin tapaan vaieta roduista kokonaan, ei voida liioin keskustella järkevästi esimerkiksi yksien väestöryhmien huonommasta ja toisten paremmasta sosioekonomisesta asemasta. Gorjão Henriquesin mukaan tuloksena on illuusio täysvalkoisesta Portugalista, jonka asukkaista yhtä kaikki ehkä – kukaan ei tiedä – yli viisikin prosenttia on mustia, joita sentään on myös yli sadantuhannen maassa asuvan brasilialaisen joukossa: ”Olemme rotusokeita väärin perustein.” Gorjão Henriques lopettaa artikkelinsa sanomalla, että ”mustasta vaimosta” huolimatta mikään ei konservatiivisen Passos Coelhon esityslistalla oireile siirtymisestä rotuseikkoja tähänastista piirua tai paria herkkävaistoisemmin käsittelevään politiikkaan.

Kysymys on vähintäänkin äärihankala. Ehkä Portugalissa on jotain mennyt oikeinkin, kun kokemus etnojännitteistä ilmaistaan verraten yleisestikin olankohautuksella ja kanssakäyminen eri kansanosien välillä rullaa luontevansorttisesti. Joka tapauksessa Passos Coelho ja Gorjão Henriques mestaroivat valkoisen valtaväestön edustajina asiassa, jossa heillä on kummallakin omanlaistaan vakuuttavuutta ja vakuuttamattomuutta, valtuutettuutta ja valtuuttamattomuutta. Ainakaan he eivät, yhtään enempää kuin Celeste Correia tai Timóteo Macedo, voi – Passos Coelhon tapauksessa pitäisi kai sanoa, ettei edes hän ilkeä – puhua Fernando Kan tavoin ”meistä mustista afrikkalaisista”.

Kansanedustajanakin 90-luvulla vaikuttanut Ka kirjoitti päivälehti Públicon tuoreimmassa sunnuntainumerossa afrikkalaisperäisen väestönosan huonosta jamasta nykypäivän Portugalissa. Näkyvyyttä paikallis- tai kansallistason valtarakenteissa ei ”mustalla yhteisöllä” (comunidade negra) ole, ostrakismia ja marginalisointia sille kyllä suodaan. Passos Coelholta ei odotettu välitöntä tilanteen korjaamista, mutta hänen kampanjapuheensa, jos näkemyksellisyytensäkin, herättivät toiveita muutoksesta: ”Emme me kaipaa pääministeriltä suosionosoituksia vaan oikeutta. Tulee hyvittää useiden vuosisatojen aikana kannetut korret Portugalimme suurenmoiseen kekoon, alkaen 1400-luvun mustista orjista ja päätyen 25. huhtikuuta [1974 tapahtuneen neilikkavallankumouksen, joka lopetti 1926 alkaneen ja lähes loppuun saakka António de Oliveira de Salazarin (1889–1970) johtaman diktatuurin,] jälkeen entisistä siirtomaista tulleisiin afrikkalaisiin siirtolaisiin. Heidän käsillään on rakennettu tätä maata.”⁵

Vauhtiin päästyään Ka ei malta olla vertaamatta muiden yhteisöjen panokseen: mustat afrikkalaiset huhkivat Portugalin puolesta jo ennen kuin Pedro Álvares Cabral (1467/8–1520) edes osui laivoineen ja miehistöineen Uuden Maailman rannikolle. ”Vasta afrikkalaiset orjat ja portugalilaiset tekivät intiaanien maasta Brasilian brasilialaisineen.”

Ka ottaa kantaa periaatekeskusteluun vähemmistövaltuutetun (o alto comissário para a imigração e diálogo intercultural) viran täytöstä. Joidenkin mielestä mustan nimittäminen johtaisi suurten brasilialaisten ja itäeurooppalaisten yhteisöjen vaatimuksiin omista edustajistaan korkeissa valtion viroissa. Ennakkoluuloa kihisevä tekosyy ei Kan mukaan peitä Portugalin surrealistista tilannetta, jossa maahanmuutto- ja kulttuurienvälisyysasiain johdosta ”vastaa, ainoana maana Euroopassa, valkoinen mies”.

Tähän voisi jotain vertailevaa ja oikaisevaa sanoa. Mutta tärkeämpää on tapa, jolla Ka teroittaa rasistiksi leimautumisen pelosta johtuvaa saamattomuutta: monet jättävät peräämättä heille tasavertaisuuden nimissä kuuluvaa osuuttaan julkisesta tilasta. ”Meidän mustien afrikkalaisten täytyy taistella oikeuksiemme puolesta tässä yhteiskunnassa, joka on myös meidän. Nuo oikeudet eivät ole lahjoja vaan, niin, vaivalloisia valloituksia.”

Kan sanoin portugalilaiset poliitikot havahtuvat kummasti mustiin afrikkalaisiin aina kampanjoidessaan, mutta vaalihuoneistojen sulkeuduttua ei tätä väkeä haluta nähdä mailla halmeilla. Hän kaipaa yhteisönsä organisoitumista yhtä ääntä käyttäväksi ja kunniansa tavoittavaksi poliittiseksi voimaksi. Itse kunkin mielistyminen milloin mihinkin puolueeseen suuntaa huomion pois laajan yhteiskunnallisen näkyvyyden varmistamisesta mustille ja hukkaa kannatuksen ”vieraille pyyteille”. Ka sutkauttaa, että ”rosvolle ei voida kärrätä kultaa loputtomiin ilman mitään vastiketta.” Niinpä hän jää odottamaan Passos Coelholta lisävalaistusta tämän afrikkalaisuudelle.

Saharan eteläpuolisen Afrikan ”läsnäoloa” Lissabonissa on kuvattu vaikkapa Madridia tai Barcelonaa huomattavasti ”ilmeisemmäksi”⁶. Luonnehdinta on viimeaikaista urbaania iberialaisuutta ruotineilta tutkijoilta, jotka valottavat hiljattaisia virtauksia Lusitanian pääkaupungin nuorisoskenessä ja pöperöympyröissä. Mutta tunnetuin esimerkkitapaus on hieman hiphoppia vanhempi muodostuma, jo periportugalilaiseksi kansallisaarteeksi mielletty fado eli kohtalokkaan kaihoisa laulumusiikki. Noin kaksisataa vuotta sitten esiin murtautunutta perinnettä selitettiin sitkeästi länsieurooppalaisilta maaseuduilta juontavaksi bardeiluksi tai trubaduureiluksi, kunnes tutkimuksessa päästiin riittävään yksituumaisuuteen sen afrobrasilialaisista juurista. Brasilialainen toimittaja, tietokirjailija, kriitikko ja levynkeräilijä José Ramos Tinhorão on kirjoissaan Os negros em Portugal (1988) ja Fado (1994) laajentanut populaarin etnomusikologian keinoin fadon tapauksen suoranaiseksi ”hiljaisen portugalilaisen mustuuden” sosiologiaksi, joka pyrkii argumentoimalla lakkauttamaan läpivalkoiseksi mytologisoidun kuvan Portugalista. Erään eurooppalaisen suurkaupungin ja erään amerikkalaisen siirtomaan alimmat luokat tekivät Ramos Tinhorãon mukaan vuosisatojen kuluessa ja kekseliäiden toisintojen avulla olennaisesti mustasta musiikista käypää taidetta, viihdettä ja ylösrakennusta myös ylemmille, tyypillisesti valkoisille luokille.⁷

Kielessä, taiteissa ja gastronomiassa jo näkyvät kulttuurimuutokset eivät totisesti käänny suoraan edustuksellisen demokratian ilmiöiksi tai julkisiksi kuviksi. Portugalilainen päivänpolitiikka ja portugalilaiset mainokset ovat rutkasti valkoisempia kuin portugalilainen katukuva. Kun vaikkapa Portimãon moni-ilmeinen pikkukaupunki esittelee komeassa brošyyrissa uutta EU-tuella avattua koululaisten tietokeskustaan, värikuvissa hymyilevät vain valkoiset nuoret. Kun kolme isoa sekakuoroa ja täysimittainen orkesteri esittävät kantaatin toisessa algarvelaisessa cidadessa, ei muusikoiden – eikä yleisön – joukossa näy mustia edes kummoiseksi vähemmistöksi asti.

Mutta mustien syrjintä ei suinkaan ole ainoa edistyksellisistä tasa-arvolaeistaan kuuluisan Portugalin yhdenvertaisuusrötöksistä. Vähän aikaa sitten jouduttiin raportoimaan Euroopan sosiaalisten oikeuksien komitean johtopäätöksestä, jonka mukaan Portugalissa loukataan romanien oikeuksia. Maailman kaltoinkohdelluimpien ihmisten joukkoon luettavia henkilöitä oli ESOKin mukaan ”ghettoutettu” portugalilaisissa kunnissa takamaiden hylkykortteereihin vailla säällistä infrastruktuuria.⁸

Ehkä siksikään jalkapalloillen saatu voitto ei ole pelkkää kavahdettua kansallista ylpeyttä ikävien euronöyryytysten jälkeen. Vallankin kun lissaboninromani Quaresma pääsi 83. minuutilla mukaan peliin vaihtomiehenä, kapverdeläislähtöisen Nanin tilalle. Jotkut Suomessakin, ja kaikki Portugalissa, muistavat vielä Mosambikissa syntyneen Eusebion (1942–), maailman ensimmäisen universaalisti arvostetun mustan jalkapallotähden, joka johdatti yhdeksällä turnausmaalillaan Portugalin vuoden 1966 Englannissa pidetyissä MM-kisoissa pronssimitaleille. Eilen kaatui balkanisoitumisesta tutulta alueelta tullut vastustaja vihoviimeisessä oljenkorsimatsissa, josta leipoutui hieno mittelö, tulos 6–2 ja kunnon juhlat⁹. Nuori mutta vanha Bosnia-Herzegovina hävisi keski-iältään ukkoutuneemmalla ja etnisesti yhtenäisemmällä kokoonpanollaan vanhan mutta nuoren Portugalin poikamaisemmalle porukalle, jossa riittää lusoafrobrasilialaista älyä ja taitoa. Miksei joskus sitäkin lippua liehuttaisi.

”Aina pitää ruokkia unelmia. Portugali on historiansa aikana esiintynyt kunniakkaasti suurten kilpailujen huipentumissa. Nyt pelaajat lepäävät ja nauttivat hetkestä ja suuntaavat sitten seurajoukkueisiinsa. He ovat ylpeitä ja tyytyväisiä jatkoonpääsystä. Tämä on joukkueen ja kaikkien pelaajien ansiota. Ei tässä kysellä, ollaanko parempia tai huonompia kuin ennen. Pelaajat otettiin suunnattoman hienosti vastaan. He osoittivat valtaisaa antaumusta hetkestä hetkeen. Portugali pystyi omaksumaan uuden filosofian ja uusia käsityksiä.”¹⁰
 

Jarkko S. Tuusvuori

Viitteet

¹ Ks. esim. http://www.tvi24.iol.pt/videos/pesquisa/Passos+coelho/video/13429283/7

² Ks. esim Ash 2011. Portugalilaisissa viestimissä ei ole viime kuukausina juuri mistään muusta puhuttukaan kuin eurokriisistä, ”troikasta” ja Passos Coelhon hallituksen toteuttamasta, julkista palvelua rapauttavasta ja huono-osaisimpia rääkkäävästä säästöohjelmasta.

³ Gorjão Henriques 2011. Vrt. Portugaliin suuntautuneen siirtolaisuuden trendeistä King 2001.

⁴ Ks. orjien ja vapautettujen orjien asemasta Portugalissa löytö- tai ryöstöretkien ensimmäisellä satavuotiskaudella Saunders 1982, erit. 46.

⁵ Ka 2011. Vrt. Esteves & Caldeira 2001, erit. kapverdeläistaustaisiin lissabonilaisiin keskittyvä artikkeli ”maahanmuuttajien myönteisistä, rikastavista ja innovatiivisista panoksista” valtakulttuuriin. Públicon nettiarkistosta löytyy Kasta pieni uutisjuttu lokakuulta 2008. Sen mukaan mies olisi maksanut Lissabonin kaupungilta 1984 vuokraamastaan viiden huoneen ja puutarhan käsittävästä asunnosta vielä parlamentaarikkonakin vain viisi euroa kuussa. Uutisen perässä olevissa kommenteissa rakentuu muun muassa vastakkainasettelu ”meidän portugalilaisten” ja ”emigranttien” välille. Miestä itseään Público ei tavoittanut kommentoimaan tapausta, mutta onpa siis yhä valmis ottamaan korkealaatuisille sivuilleen kolumnin tältä kiistellyltä hahmolta, joka erosi PS-puolueesta 00-luvun alussa molemminpuolisten rasismisyytösten sinkoillessa. Se on selvää, että Guinea-Bissausta 1969 Lissabonin fransiskaaniseen pappisseminaariin saapunut Ka on luonut Associação Guineense de Solidariedade Socialistaan monessa tähdellisessä hankkeessa mukana olevan yleisvasemmistolaisen yhdistyksen. Ks. esim. Morén-Algret 2001,137–140.

⁶ Ks. Morén-Algret 2001,119.

⁷ Ramos Tinhorão 1988 & 1994. Vrt. DaCosta Holton 2006.

⁸ Ks. Maia 2011, jonka uutisjuttu vie lehtensä ”Yhteiskunta”-osaston yhdeksännestä sivusta 2/5 palstaleveyttä ja puolet palstakorkeutta. Tekstin löytää, jos löytää, hirtehisesti Ford-mainoksen vierestä, vielä hirtehisemmin FC Portin ja RTP:n yhteistyökuvioita setvivän pääjutun varjosta ja kaikkein hirtehisimmin teemaotsakkeen ”Asuminen” alta.

⁹ RTP-África jatkoi suoraa lähetystään Valo-stadikalta loppuvihellyksen jälkeen kokonaisen muun ohjelmiston syrjäyttävän tunnin, jonka aikana ehdittiin haastatella Portugalin palloliiton pomoja, jo laajalti ja läheltä epäpäteväksi haukuttua, huippupelaajat Bosingwan ja Ricardo Carvalhon hyllyttänyttä päävalmentajaa Paulo Bentoa, niin ”Pommiksi” ristityn ensimmäisen maalin ampunutta Christiano Ronaldoa kuin ”Ei-Tästä-Maailmasta”-nimen saaneen toisen maalin tykittänyttä Nania sekä entisistä tähtipelureista muiden muassa nuorentuneelta näyttänyttä Luis Figoa ja tyylikausissaan jo manierismiin ehtinyttä kokonaistaideteosta Abel Xavieria. Muissakin tiedotusvälineissä toisteltiin oitis Portugalin liittymistä Saksan, Espanjan, Italian ja Ranskan kanssa niihin jalkapallomaihin, jotka ovat selvinneet karsinnoista kaikkiin tämän vuosituhannen EM- ja MM-kisoihin. Sitä ei jaksettu mainita, että lajin maailman kattojärjestön FIFAn rankijärjestyksessä Portugali arvotettiin vielä syyskuussa viidenneksi ja lokakuussakin kahdeksanneksi parhaaksi jalkapallomaaksi maailmassa, siinä missä Bosnia-Herzegovinan sijoitus oli 22. ja 21. ”Totaalisen” arvokisakarsintasuorittamisen alleviivaajiin kuulunut Lopes 2011 kirjoitti Portugalin eilisestä triumfista ”murskauksena” ja ”ylellisyysesityksenä”, mutta myös reilun pelin paluusta katsomoihinkin turhankin turskiksi riistäytyneen ensimmäisen osaottelun jälkeen.

¹⁰ Näin sanaili heti koitoksen jälkeen valmentaja Bento, jonka kähein äänin deliveroiduista irtolauseista lehdet rakentelivat omanlaisiaan kokonaisuuksia; tässä yksi sommitelma.

Kirjallisuus

Ash, Lucy, Portugal’s Jobless Graduates Flee to Africa and Brazil. BBC News 1/ix/11. Verkossa: http://www.bbc.co.uk/news/world-14716410

DaCosta Holton, Kimberly, Fado Historiography. Old Myths and New Frontiers. Portuguese Cultural Studies. Vol. 0, 2006, 1–17.

Esteves, Alina & Maria José Caldeira, Reinventing Cultures. The Contributions of the Cape Verdean Community to the Cultural Dynamics of Lisbon. Teoksessa The Mediterranean Passage. Migration and New Cultural Encounters in Southern Europe. Toim. Russell King. Liverpool University Press, Liverpool 2001, 95–118.

Gorjão Henriques, Joana, Portugal Is Race Blind, But Not for the Right Reasons. The Guardian 12/ix/11.
Verkossa: http://www.guardian.co.uk/commentisfree/2011/sep/12/portugal-race

Ka, Fernando, Passos Coelho, a africano – a comunidade negra na sociedade portuguesa. Público 12/xi/11.

King, Russell, The Troubled Passage. Migration and Cultural Encounters in Southern Europe. Teoksessa The Mediterranean Passage, 1–21.

Lopes, Gonçalo, Portugal totalista neste milénio. Diário de Notícias 16/xi/11.

Maia, Afredo, Portugal viola direitos de ciganos. Jornal de Notícias 9/xi/11.

Morén-Alegret, Ricard, African Immigrants and Their Organisations in Lisbon. Between Social and Systemic Influence. Teoksessa The Mediterranean Passage, 119–145.

Ramos Tinhorão, José, Os negros em Portugal. Uma presença silenciosa. Caminho, Lisboa 1988.

Ramos Tinhorão, José, Fado. Dança do Brasil, cantar de Lisboa. O fim de um mito. Caminho, Lisboa 1994.

Saunders, A. C. de C. M., A Social History of Black Slaves and Freedmen in Portugal 1441–1555 (1982). Oxford University Press, Oxford 2010.