Autonomia ja yliopiston perustehtävä
Martina Reuter
Kysymys autonomiasta on aina ollut yliopistolle kohtalon kysymys. Sokrateen ongelmat valtaa pitävien kanssa ilmensivät nekin ajattelun vapauden ja poliittis-taloudellisten intressien ristiriitaa. Platonin kuoleman jälkeinen Ateenan Akatemia on vielä puhuvampi esimerkki varhaisilta ajoilta: se eli vallan kanssa hyvässä sovussa, mutta oli filosofisesti lähes täysin steriili. Keskiajan yliopistot suojelivat autonomiaansa suhteessa kirkkoon, ajoittain paremmalla ja ajoittain huonommalla menestyksellä.
Suomessa taistelu yliopiston autonomiasta on käyty suhteessa valtioon. Ruotsin valtiolla oli omat päämääräänsä perustaessaan Turun akatemiaa. Venäjän vallan aikana yliopiston autonomia oli moneen otteeseen varsin konkreettinen pulma. Voi perustellusti ajatella että nyt käynnissä oleva yliopistouudistus on yliopistollisen autonomian suurin kriisi sitten näiden sortokausien. Suurin – varsin valitettava – ero on siinä, että tuolloin yliopiston johdosta löytyi yleensä edes joku joka oli valmis laittamaan arvovaltansa ja jossain tapauksissa jopa virkansa peliin autonomian puolustamiseksi. Nyt tällaista henkilöä ei näytä löytyvän.
Kun taistelu yliopiston autonomiasta käydään yliopiston ja valtion välillä, vastakkain ovat, yksinkertaistaen, yhtäältä yliopistollisen tutkimuksen ja opetuksen kohteena olevat perimmäiset arvot, kuten totuuden ja hyvän luonne, ja toisaalta yhteiskunnallinen hyöty. Useimmat ihmiset ajattelevat että yhteiskunnallisessa hyödyssä on jotain hyvää. Siksi kysymys yliopiston autonomiasta ei näyttäydy kovin ongelmallisena niinä aikakausina, jolloin valtio aidosti edustaa yhteiskunnallista hyötyä ja jopa hyvää.
Haluan kuitenkin väittää, että yhteiskunnallinen hyvä ei ole tutkimustyön kohdalla viaton tavoite. Yhteiskunnallinen hyvä on tärkeä arvo, mutta sen pitää olla politiikan, ei tutkimuksen tavoite. Tutkimuksesta ei saa tehdä poliittisten tavoitteiden saavuttamisen väline. Nähdäkseni yliopiston autonomia tarkoittaa ennen kaikkea totuutta ja ymmärrystä tavoittelevan tutkimuksen ja siihen perustuvan opetuksen autonomiaa suhteessa kaikkiin ulkoisiin intresseihin.
Näkökulmani on voimakkaasti perustutkimuksen näkökulma. Käsitykseni mukaan juuri perustutkimus määrittelee yliopiston olemusta. Sovellettua tutkimusta, jossa tutkimuksenasetteluun vaikuttaa jokin tutkimuksen ulkopuolinen, esimerkiksi sosiaalipoliittinen tavoite, tehdään paljon yliopistojen ulkopuolella erillistutkimuslaitoksissa ja valtion virastoissa. Tällä tutkimuksella ja näillä laitoksilla on tärkeä tehtävä yhteiskunnan kokonaisuuden ja erilaisten yhteiskuntapoliittisten ja taloudellisten tavoitteiden kannalta, mutta sovellettu tutkimus ei sisälly yliopiston perustehtävään. Pitää myös muistaa, että sovellettu tutkimus edellyttää perustutkimusta. Esimerkiksi: Opetushallitus ei voi tehdä luotettavaa sovellettua tutkimusta peruskoululaisten äidinkielentaidoista ilman, että perustutkimus ensin kehittää luotettavia välineitä näiden taitojen mittaamiseen.
Tämä ei tarkoita ettei perustutkimus välillisesti myös lisäisi yhteiskunnallista hyvää. Uskon itse vakaasti, että maailman ymmärtäminen vapauttaa. Perustutkimuksen tavoite on totuuden ja ymmärryksen saavuttaminen. Tämä juuri vapauttaa. Ymmärryksen saavuttaminen ja sen jakaminen opiskelijoiden kanssa on pähkinänkuoressa se, mitä itse ymmärrän sivistysyliopistolla.
Mikä on sitten muuttunut, kun yliopisto joutuu tänään puolustamaan autonomiaansa paitsi valtion myös talouselämän puristuksessa? Uskon että talouselämän roolia yliopistouudistuksessa voi jäsentää vain tietokapitalismista käydyn keskustelun avulla. Keskeinen tietokapitalismin piirre on se, että siinä tulee yhä vaikeammaksi hahmottaa erilaisten taloudellisten intressien ääriviivoja ja suhteuttaa niitä muihin, esimerkiksi emansipatorisiin arvoihin.
Yliopiston kohdalla tämä tarkoittaa, että taloudellinen ja yhteiskunnallinen valta hakeutuu monia huomaamattomia reittejä yliopiston sisälle. Muuttuu vaikeaksi nähdä, mitä yliopiston autonomia tarkoittaa. Venäjän valtakunta oli aikanaan paljon selkeämmin erottuva uhka kuin vähitellen ja jo pitkän aikaa yhä täydempään sopusointuun kehittynyt valtion ja talouselämän liitto.
Millä tavoin talouselämä sitten tunkeutuu yliopiston sisälle? Näkisin että kysymys yliopistojen hallitusten kokoonpanosta on ongelmista pienin. Pyrkimys keskittää huoli yliopiston autonomiasta juuri tälle tasolle, on osittain yliopistojen johdon keino peittää toisia, seurauksiltaan kohtalokkaimpia uudistuksia. On poliittisesti naiivia ja strategisesti epäviisasta kantaa yletöntä huolta siitä että yliopistojen hallitukset joutuvat ”talouselämän panttivangeiksi”. Todellisen kritiikin ydin on toisaalla.
Itse näen (ainakin) kolme ongelmakohtaa; kolme tapaa jolla taloudelliseen tuottavuuteen liittyvät intressit siirtyvät lakiuudistuksen myötä yhä syvemmälle yliopiston perusrakenteisiin. Ensiksi on kysymys yliopistohallinnon managerisoinnista: nykyisessä mallissa yliopistoyhteisön jäsenet valitsevat johtajansa kolmikantamallin mukaan laitos-, tiedekunta- ja yliopistotasolla; uudessa mallissa johto valitsee alaisiaan. Helsingin yliopiston konsistori on salamannopeasti käyttänyt mahdollisuutta hyväkseen ja pyrkii uutta lakia ennakoiden uudistamaan laitosjohtajien ja dekaanien valintaprosessi jo kauan ennen kun laki on käsitelty eduskunnassa, saati hyväksytty.
Toinen keskeinen ongelma liittyy edelliseen. Talouselämän malleja mukaillen on omaksuttu myös idea korvata yliopistojen henkilökunnan julkisoikeudelliset virkasuhteet yksityisoikeudellisilla työsuhteilla. Tästä seuraa luopuminen nykyisestä virkavastuusta. Uudessa yliopistossa esimerkiksi sisäänpääsykokeita ja opinnäytetöitä arvioivat yliopistolehtorit, dosentit ja professorit eivät enää olisi vastuussa julkiselle vallalle vaan työnantajalleen. Uudet hallinto- ja vastuumallit uhkaavat vakavasti myös opetus- ja tutkimushenkilökunnan kollegiaalista autonomiaa. Virkavastuun korvaaminen työnantajaan kytketyllä yksityisoikeudellisella vastuulla voi esimerkiksi oppiriitojen yhteydessä (joita yliopistoissa on aina ollut ja tulee aina olemaan) vakavasti vahingoittaa yksittäisen tutkija/opettajan mahdollisuuksia päättää omasta tutkimuksestaan ja opetuksestaan, koska työ tehdään työnantajan työnjohdon alaisuudessa. Täten uudistus uhkaa suoraan yliopiston perustehtävän, perustutkimuksen ja siihen perustuvan opetuksen, autonomiaa.
Kolmas, kaikista vaikeimmin erottuva ongelma liittyy opetuksen tuotteistamiseen. Lakiehdotuksessa tuotteistaminen huipentuu maksullisuuskokeiluun, joka antaa yliopistoille koeluontoisesti mahdollisuuden myydä maisteriohjelmatasoista opetusta EU-alueen ulkopuolelta tuleville opiskelijoille. On helppo nähdä maksullisuuteen liittyviä ongelmia, mutta on paljon vaikeampaa erottaa, miten opetuksen tuotteistaminen ilman maksullisuuttakin muuttaa yliopiston perustehtävää. Kysymys on erityisen hankala siksi, että monet tuotteistamisen mallit, kuten esimerkiksi potentiaalisesti myytävät maisteriohjelmat, saattavat nivoutua yhteen aidon yhteiskunnallisen hyvän kanssa. Esimerkiksi monitieteinen, useiden oppiaineiden yhdessä toteuttama maisteriohjelma ”Multicultural understanding” vaikuttaisi varmasti useimpien mielestä ensi näkemältä varsin järkevältä opetusresurssien käytöltä.
Tämä oli fiktiivinen esimerkki, mutta jonkinlaista yhteiskuntahyödyllisyyttä tavoittelee myös todellinen, Helsingin yliopiston taiteiden tutkimuksen laitoksen ja Helsingin kauppakorkeakoulun yhdessä toteuttama maisteriohjelma ”Art Theory, Criticism and Managment”. Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan tiedotteessa (4.12.2008) hanketta kuvataan näin:
Taideteoriaa ja -kritiikkiä, analyysiä ja tutkimusta tarkastelevaan opetukseen liitetään hallinnon, markkinoinnin ja kulutuksen sekä johtamistaitojen koulutus. Tavoitteena on vastata tämän päivän kulttuurikentän muuttuviin tarpeisiin, kuten taideorganisaatioiden hallinnoinnin ongelmiin. Ohjelmasta valmistuvien odotetaan sijoittuvan laaja-alaisesti taide- ja kulttuurialalle, elämyssektorin liiketoiminta-aloille sekä media- ja mainosalalle.
Erikseen mainitaan – ei kovin yllättävästi – että:
Maisteriohjelma soveltuu hyvin myös uuden Aalto-yliopiston profiiliin.
Tämä hanke kiteyttää meneillään olevaa yliopistouudistusta pähkinänkuoreen. Se osoittaa kouriintuntuvalla tavalla miten järjettömiin hankkeisiin humanisti on valmis ryhtymään, kun pelkää tarpeeksi tulevaisuutensa puolesta. Tämän maisteriohjelman ensisijainen tavoite ei ole kaupata opetusta EU:n ulkopuolelta tuleville opiskelijoille vaan päästä kiinni niihin valtiollisiin ja yksityisiin rahoihin, joita Aalto-yliopiston ympärillä oletetaan tulevaisuudessa liikkuvan.
Ohjelma havainnollistaa myös, miten kiinteästi yliopistojen uudistamispyrkimykset liittyvät laajempaan kulttuuri- ja opetussektorin kaupallistumiseen ja managerisointiin. Seuraukset ulottuvat pitkälle yliopiston ulkopuolelle. Tulevaisuuden museonjohtaja – jopa kuraattori tai taidekriitikko – on saattanut korvata puolet maisteritason taideteorian ja -kritiikin opinnoistaan kaupallisella pikakoulutuksella, johon sisältyy ripaus johtajankoulutusta.
Syksyllä 2009 aloittavaan ohjelmaan otetaan 12 opiskelijaa Helsingin yliopistosta ja 8 opiskelijaa Helsingin kauppakorkeakoulusta. Tämä tarkoittaa maisteritason opiskelijaryhmää, joiden kandintutkintoon sisältyy hyvin erityyppisiä opintoja. Kaupallisen peruskoulutuksen saaneet eivät kykene seuraamaan kovin syventävää taideteorian tai -kritiikin opetusta, ja kääntäen humanistisen peruskoulutuksen saanet eivät kykene seuraamaan yksityiskohtiin pureutuvaa kaupallisten alojen ongelmien analyysiä.
Nykyisten Bolognan sopimuksen mukaisten maisteriopintojen on tarkoitus vastata vanhojen tutkintovaatimusten syventäviä opintoja, joskin supistetussa muodossa. ”Art Theory, Criticism and Managment” -tyyppisessä maisteriohjelmassa syventyminen korvataan kuitenkin erilaisilla yleiskatsauksilla. Tällaisella ohjelmalla hankittu maisterintutkinto ei enää pohjaudu yliopistoon kuuluvalle, tutkimukseen perustuvalle korkeammalle opetukselle, vaan vastaa lähinnä opisto- tai ammattikorkeakoulutasoista koulutusta.
Tällainen opetuksen perusrakenteisiin kohdistuva uudistus ei ole ongelma vain opiskelijoille, jotka eivät saa akateemisia standardeja vastaavaa koulutusta. Se on mitä suurimmassa määrin ongelma opetushenkilökunnalle, joka ei voi opettaa oman alansa syventäviä kursseja, vaan joutuu maisteritasollakin opettamaan eräänlaisia peruskursseja. Tämä haittaa väistämättä opettajien mahdollisuuksia integroida opetukseensa varsinaiseen perustutkimukseen kuuluvaa tutkimustyötä.
Yhdistettyinä yliopistojen johtajuusmallien uudistuksiin tämänkaltaiset maisteriohjelmat avaavat painajaismaisia mahdollisuuksia; näkymiä ohjelmista innostuneista laitosjohtajista, jotka esimiesasemastaan käsin kannustavat ja ehkä jopa pakottavat alaisuudessaan toimivia yliopistolehtoreita ja professoreita opettamaan maisteritason peruskursseja, joilla ei ehkä ole mitään tekemistä opettajien oman tutkimustyön kanssa. Vakinaiseen opetushenkilökuntaan kohdistuvia paineita voi periaatteessa vähentää jos maisteriohjelma tuo laitoksille vaadittava määrä ylimääräisiä opetusresursseja. Mutta on tärkeä huomata että tässäkin tapauksessa säilyy se ongelma, että ohjelman opiskelijat eivät saa varsinaista yliopistollista koulutusta.
Maisteriohjelmaa ”Art Theory, Criticism and Managment” on helppo kritisoida jo senkin takia että se niin innokkaasti edistää taide- ja kulttuurialan kaupallistumista. On kuitenkin tärkeä huomata että opetuksen tasoon ja opettajien työnkuvaan liittyvät ongelmat ovat yhtä todellisia silloin kun maisteriohjelma kokoaa eri alojen opiskelijoita yhteen opiskelemaan jotain niin aidosti arvokasta kuin fiktiivisessä esimerkissäni esiintyvää monikulttuurista ymmärtämistä.
***
Kirjoitus perustuu Kapitalismi ja sivistys –seminaarissa 29.11.2008 pidettyyn alustukseen. Kirjoittaja on filosofi, FT, akatemiatutkija, Helsingin yliopisto/Suomen Akatemia.
www.vasemmistofoorumi.fi