Lacoue-Labarthe, Philippe
Fabien Chambon ja Susanna Lindberg (Julkaistu 19.1.2009, muokattu 22.9.2014)
Philippe Lacoue-Labarthe on 1900-luvun jälkipuolella ja 2000-luvun alussa vaikuttanut ranskalainen filosofi, jonka voidaan katsoa kuuluvan "dekonstruktion" piiriin. Tärkein hänen tutkimistaan käsitteistä on mimesis: hän tutkii sitä temaattisesti ja tarkastelee sen vaikutuksia metodisesti. Hänen työnsä ei koske pelkästään filosofiaa vaan myös taiteita (etenkin teatteria ja kirjallisuutta) ja politiikkaa, joita hän tutkii filosofisesti ja joissakin tapauksissa myös käytännössä.
- Elämä
- Filosofia
- Taide
- Politiikka
- Metodi
- Lacoue-Labarthe Suomessa
- Valikoitu kirjallisuusluettelo
- Lacoue-Labarthea käsittelevää kirjallisuutta
- Elokuvia
Philippe Lacoue-Labarthe syntyi Toursissa 6.3.1940 ja kuoli Pariisissa 27.1.2008. Hänen tärkein opettaja le Mansin hypokhâgnessa oli Gérard Genette ja Bordeaux'n yliopistossa Gérard Granel ja Jean-Marie Pontévia. Tärkeimmät intellektuaaliset vaikutteensa hän sai kahden filosofin teoksista. Ensimmäinen heistä oli Martin Heidegger, jonka filosofia teki Lacoue-Labartheen lähtemättömän vaikutuksen mutta jonka poliittinen virhe järkytti häntä syvästi. (ks. "Heidegger, Martin".) Toinen Lacoue-Labrtheen eniten vaikuttaneista filosofeista oli Jacques Derrida, (ks. "Derrida, Jacques") josta tuli vanhemmalla iällä hänen läheinen ystävänsä.
Lacoue-Labarthe suoritti agréagation-kokeensa vuonna 1963, opetti sen jälkeen lukiossa Bordeaux'ssa ja siirtyi vuonna 1967 filosofian assistentiksi (maître-assistant) Strasbourgin yliopistoon. Täällä hän tutustui Jean-Luc Nancyyn, josta tuli hänen elinikäinen ystävänsä ja lähin työtoverinsa. He osallistuivat yhdessä toukokuun 1968 tapahtumiin ja heistä molemmista tuli filosofian professoreita Strasbourgin yliopistoon. He organisoivat aktiivisesti kollokvioita ja tutkimusryhmiä, osallistuivat kustannustoimintaan ja ennen kaikkea kirjoittivat paljon ja tekivät sen usein yhdessä. Esimerkiksi kirjat L'absolu littéraire, Le titre de la lettre ja suomeksikin käännetty Natsimyytti ovat yhdessä kirjoitettuja. He loivat Strasbourgin yliopistoon erittäin hedelmällisen kansainvälisen tutkimusympäristön. (ks. "Nancy, Jean-Luc".)
Lacoue-Labarthen väitöksen (doctorat d'État) aihe oli Philosophie comme onto-typologie; hänen habilitationsa (habilitation) oli nimeltään La fiction du politique (1986). Lacoue-Labarthe kirjoitti paljon jo ennen näitä akateemisia opinnäytteitä (ks. kirjallisuusluettelo). Hän myös opetti paljon ulkomailla, etenkin Berkeleyssä (USA). Filosofintyönsä lisäksi hän on myös kääntänyt ranskaksi lukuisia tekstejä, etenkin Hölderliniä, Heideggeria, Nietzscheä ja Benjaminia. Hän on myös ohjannut teatteriin ranskaksi kääntämänsä Hölderlininin käännökset Sofokleen Antigonesta ja Oidipuksesta, sekä yhdessä Michel Deutschin kanssa kirjoittamansa näytelmän Sit Venia Verbo, joka käsittelee Heideggeria.
Philippe Lacoue-Labarthen ensimmäinen intohimo oli kirjallisuus; filosofia tuli sen jälkeen. Myös filosofina häntä kiinnosti erityisesti se, mitä filosofia sanoo kirjallisuuden ja yleisemminkin taiteen kautta, ja hän onkin kirjoittanut tärkeitä teoksia musiikista, teatterista ja runoudesta. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt, että hän olisi jättänyt kirjallisuuden filosofian takia tai päinvastoin. Sen sijaan hän pohti näiden yhteyttä: taiteen perustavalaatuista mutta silti usein huomaamatta jäänyttä tai suorastaan torjuttua roolia metafysiikan historiassa. Yksi Lacoue-Labarthen keskeisistä väitteistä onkin, että ontologia (olemisen ajatteleminen) on olennaisella tavalla riippuvainen poetiikasta ("poetiikka” tulee tässä ymmärtää sanan laajimmassa mahdollisessa mielessä "taiteen itseymmärryksenä"). Tämä väite on lähellä nuoren Derridan ajatusta siitä, että filosofia on riippuvainen kirjoituksesta. Lacoue-Labarthe kehittelee ajatusta edelleen tarkastelemalla sitä filosofian historian klassisten tekstien ja käsitteiden varassa. Hänen ajattelunsa kehittyy siten, että hän tuo näkyville erään unohdetun tai torjutun kerrostuman filosofian historiassa: kysymyksen poetiikan paikasta filosofiassa. Tästä historiasta on syytä nostaa esiin ainakin seuraavat nimet ja käsitteet:
Platon ja Aristoteles. Lacoue-Labarthe korostaa tapaa, jolla taiteesta ja etenkin tragediasta tulee filosofian kilpailija Platonilla; kilpailun panoksena on oikeus hallita valtiota. Tässä valossa filosofia määrittelee itsensä sekä vastustamalla tragediaa (huomiota herättävästi) että kuitenkin jäljittelemällä sitä (huomiota herättämättä). Lacoue-Labarthe näyttää, kuinka tämä monimielisyys kiteytyy termiin mimesis. Kreikan sana mimesis käännetään yleensä "jäljittelyksi", mutta Lacoue-Labarthe osoittaa, että sen filosofinen merkitys on tosiasiassa paljon tätä laajempi. Yhtäältä platonilainen filosofia torjuu mimesiksen: se on pelkkää jäljittelyä, ei totuutta eikä niin muodoin ajatteluakaan, ja se jää taiteen epäilyttäväksi, epätodeksi ja poliittisesti vaaralliseksi alueeksi (Katso Platon, Valtio, kirjat II, III ja X; Lait VII, 817b.) Mutta toisaalta filosofia itse nojautuu mimesikseen monella tavalla. Ensinnäkin sen oma esitys on sekin "kirjallista" (Platonilainen dialogi tragedian jäljittelynä). Toiseksi, mikä tärkeämpää, platonilainen ideaoppi, jonka mukaan oliot ovat ideoiden jäljitelmiä ja taideteokset puolestaan näiden olioiden jäljitelmiä edellyttää sellaisen metafyysisen jäljittelyn (mimesis) tai osallistumisen (meteksis) ajatuksen, jota Platon ei enää selitä. Juuri tämä "mimesis" jää filosofiaan ei-ajatelluksi perustaksi. Aristoteles puolestaan on antanut mimesikselle positiivisemman roolin Runousopissa (Aristoteles, Runousoppi, § 4), ja hän selittää sen ontologisen merkityksen Fysiikassa (Aristoteles, Fysiikka, B, 194a, 199a). Aristoteles selittää samaa ongelmaa tekhnen eli "tekniikan" termein: tekhne ei suinkaan tuota todellisen luonnon (fysis) heikentynyttä kuvajaista, vaan se päinvastoin vie päätökseensä sen mitä luonto ei itse pysty tuottamaan. Mimesis on tosiasiassa "tekniikka", jonka avulla oliot tulevat siksi mitä ne ovat.
Kant sekä saksalainen idealismi ja romantiikka. Lacoue-Labarthe osoittaa, miten Platonin ja Aristoteleen luonnostelema ajatus mimesiksestä ja tekhnestä filosofian perustalla muuttuu jälleen tärkeäksi Kantin ja hänen seuraajiensa töissä. Etenkin saksalaisessa romantiikassa ja idealismissa kysymys filosofian ja taiteen suhteesta tuli uudelleen keskeiseksi, sillä filosofian keskiöön tuli kysymys filosofian omasta esityksestä (filosofian vaatimasta esitystavasta: kielestä, tekstistä, logiikasta, tyylistä, teoksesta, jne.) Mimesiksen ongelma muuttui kysymykseksi siitä, mitä filosofiassa on "esitys" (Vorstellung, Darstellung), ja mikä ”esityksen” suhde on käsitteeseen (Begriff). Filosofia käsitti sekä itsensä että koko tutkimansa todellisuuden teokseksi, ja tutki siis sitä tekniikkaa, tuotantoa ja luomista, jonka ansiosta tällainen teos tulee olemaan. Tällä tavalla filosofia tulkitsi itseään analogisesti taiteen kanssa. Toisin kuin kreikkalaisessa filosofiassa, subjekti oli tästedes filosofian keskeinen käsite. Sen takia kaikki edellä mainitut kysymykset "esityksestä" tulkittiin yhtäältä siksi mitä subjekti tekee (subjekti työn, taiteen ja vapauden subjektina) ja toisaalta siksi, miten subjekti itse koostuu (subjekti työn, taiteen ja vapauden objektina: subjekti itse on "teos").
Nietzsche ja Freud. Siinä missä idealistinen subjekti on itsestään varma, itsetietoinen ja autonominen, romanttiseen subjektiin kuuluu myös tiedostamaton ja toisten vaikutuksen vallassa oleva "pimeä" puolensa. Tämä subjektin tiedostamattoman ja "hullun" puolen kuvaaminen saavutti huipentumansa Nietzschen (ks. "Nietzsche, Friedrich") ja Freudin töissä. Lacoue-Labarthe on tutkinut paljon tätä subjektin hajoamista. Hän on kirjoittanut etenkin siitä miten mimesis vaikuttaa subjektin muodostumiseen: inhimillinen subjekti ei itse asiassa olekaan autonominen, "oman ajatuksensa lapsi". Päinvastoin, subjekti kehkeytyy monenlaisissa mimeettisissä suhteissa toisiin subjekteihin, eikä subjekti ole mitään ennen eikä mitään muuta kuin nämä jäljittelysuhteensa. Subjektin ydin ei olekaan positiivinen "minä", vaan se on pelkkä tyhjä, anonyymi "paikka", jonka läpi monenmoiset mimeettiset kaksoissidokset kulkevat vähän niin kuin Diderot'n tai Nietzschen kuvaama näyttelijä, joka kykenee niin monenlaisiin rooleihin juuri siksi, ettei hänellä ole mitään omaa ominaislaatua. Psykoanalyysi puolestaan näyttää, kuinka subjektin identifikaatio – hänen käsityksensä ja tunteensa omasta subjektiivisuudestaan – onkin tiedostamaton mimeettinen rakennelma. Lyhyesti voisi sanoa, etteivät Lacoue-Labarthen mukaan psykoanalyysin tai taiteen kuvaamat riivaustilat ole mitään patologioita, vaan kuvausta subjektin alkuperäisestä olemisen tavasta.
Heidegger. Heidegger on ajattelija, jonka kanssa Lacoue-Labarthe kävi välienselvittelyä kaikkein pisimpään. Hän arvostaa Heideggeria erityisesti siksi, että tämä on näyttänyt taiteen merkityksen ajattelulle, (ks. "Heideggerin taidefilosofia") ja siksi, että tämä on avannut mahdollisuuden vielä radikaalimpaan modernin subjektiviteetin kritiikkiin kuin Nietzsche ja psykoanalyysi. Lacoue-Labarthe muotoili ajatuksen onto-typologiasta Heideggerin metafysiikan, subjektivismin ja tekniikan kritiikkien varassa. Siinä missä Heideggerilla "olemisen historia" on olemiskysymyksen peittävien olemisen "hahmojen" historia ("hahmo" on tässä vain ylimalkainen vastine sanalle Ge-stell), Lacoue-Labarthe tulkitsee tällaiset "hahmot" "tyypeiksi". Pelkistetysti sanottuna "tyypit" (Gestalt) ovat ihmishahmoisia figuureja, jotka toimivat myös ihmisten (poliittisen, moraalisen) toiminnan esikuvina. Uusimmalle ajalle leimallisimpia tyyppinä ovat olleet "Työläinen" ja "Oidipus". Lacoue-Labarthen mukaan ymmärrämme hyvin miten tällaiset hahmot ohjaavat ihmisten käyttäytymistä paljon vahvemmin kuin mitkään järkiperusteet. Lacoue-Labarthen filosofintyön tärkein motiivi onkin ollut sen näyttäminen, miten metafysiikan historia on osaltaan tuottanut tällaisen pakon ajatella figuurein, tai ainakaan se ei ole sitä estänyt: tässä perusmotiivi hyvin perustavalaatuiselle filosofian itsekritiikille. Näin siirrytään Platonin "mytopoietiikan" kritiikistä Heideggerin "ontoteologian" kritiikin kautta Lacoue-Labarthen "ontotypologian" kritiikkiin.
Mutta jos Heidegger tekikin tällaisen analyysin mahdolliseksi, hän ei itse suinkaan vienyt analyysiä näin pitkälle. Päinvastoin hän syyllistyi suureen poliittisen virheeseen (sanan moraalisessa merkityksessä faute, eikä erreur joka voi tarkoittaa myös pelkkää erehdystä) sitoutuessaan natsismiin (varsinkin vuonna 1933), ja Lacoue-Labarthen mielestä etenkin siksi, ettei hän sodan jälkeenkään koskaan tuominnut julkisesti ja selvästi keskitysleirejä. Heideggerin sietämätön poliittinen virhe on Lacoue-Labarthen suurin syy lähteä tutkimaan metafysiikan sisäistä poliittista patologiaa. Hän pyrkii osoittamaan, että Heideggerin sitoutumisen natsipolitiikkaan teki mahdolliseksi hänen nojautumisensa tietynlaiseen esteettiseen politiikkaan. Esteettinen politiikka on ajatus siitä, että poliittista yhteisöä pitäisi ajatella kuten taideteosta: ne luodaan analogisella tavalla vastaamaan jotakin ideaalista tyyppiä. Lacoue-Labarthe on näyttänyt, kuinka tällainen käsitys poliittisesta yhteisöstä "poieettisena" luomuksena on filosofiassa hyvin vanha ja keskeinen: se löytyy niin Platonilta, Hegeliltä kuin Heideggeriltakin. Tässä mielessä kuolemanleirit ovat suoraa seurausta länsimaisen filosofian historiasta. Mutta Lacoue-Labarthen mukaan tästä ei pidä vetää sitä johtopäätöstä, että koko länsimaisesta filosofiasta tai ainakin sen platonilaisesta perinnöstä pitäisi luopua: ikään kuin ajattelemisesta luopuminen tuottaisi moraalista ylemmyyttä. Päinvastoin juuri tämä filosofia on ainoa keino löytää ja diagnosoida meidänkin poliittisen todellisuutemme patologiat.
Aikalaisfilosofit. Vaikka Lacoue-Labarthe käykin äärimmäisen lähellä sitä johtopäätöstä ettei filosofialla ole Auschwitzin jälkeen enää mieltä, hän päättelee kuitenkin, että filosofiaa tarvitaan, jos ei muuhun niin poliittisen vaaran diagnosoimiseen. Huolimatta siitä, että hän kritisoi ankarasti myös "metafysiikan historian" "fallogosentrisiä" teemoja, hän ei vedä sitä "postmodernistista" johtopäätöstä, että totuutta ei olisi ja kaikki käy, vaan katsoo, että filosofia ja laajemmin ajattelu tapahtuu aina totuuden vaatimuksesta. Totuus on vain ajateltava uudelleen sen jälkeen kun klassinen totuuden määritelmä ei enää tunnu toimivalta.
Lacoue-Labarthe on käynyt monien aikalaisfilosofian kanssa keskusteluja siitä, mitä filosofia voi olla nykymaailmassa. Hän on kirjoittanut siitä yhdessä Jean-Luc Nancyn kanssa ja he järjestivät yhdessä myös ensimmäisen Jacques Derridaa käsittelevän seminaarin ("Les fins de l'homme – à partir du travail de Jacques Derrida", 1980). Lacoue-Labarthe on kirjoittanut Derridasta artikkeleissa "À Jacques Derrida – Au nom de" teoksessa L'Imitation des modernes ja "Fidélités" teoksessa L'animal autobiographique (toim. Marie-Louise Mallet), ja Derrida on kirjoittanut Lacoue-Labarthesta englanninkielisen Typography-kirjan esipuheeksi kirjoitetussa tekstissä "Désistance". Blanchot'ta Lacoue-Labarthe käsittelee artikkelissaan "Agonie terminée, agonie interminable", Lyotardia artikkeleissaan "À Jean-François Lyotard – Où en étions-nous?" (L'Imitation des modernes) ja "La scène est primitive" (Le sujet de la philosophie), ja Badiouta artikkelissaan "Poésie, philosophie, politique" (Heidegger – la politique du poème). Lacanista ja yleisemminkin psykoanalyysistä kertovat Nancyn kanssa kirjoitetun kirjan Le titre de la lettre lisäksi etenkin artikkelit "La scène est primitive" (Le sujet de la philosophie), "Le dernier philosophie – Oedipe comme figure" (L'imitation des modernes) ja suomeksikin käännetty "De l'éthique: à propos d'Antigone" (Lacan avec les philosophes).
Taiteen alalla Lacoue-Labarthen kiinnostuksen kohteista merkittävin on tragedia, ja tragedioista tärkeimmät hänelle ovat Sofokleen Oidipus ja Antigone. Kuten jo mainittiin, hän on kääntänyt ranskaksi Hölderlinin saksankieliset käännökset Sofokleen Antigonesta ja Oidipuksesta, ja osallistunut niiden ohjaamiseen teatterissa. Kiinnostus juuri näihin teoksiin on kuitenkin alkujaan filosofinen: Lacoue-Labarthe on osoittanut, miten ne olivat keskeisiä ajattelun matriiseja saksalaiselle idealismille ja romantiikalle; Hölderlinille ja Nietzschelle, ja vieläpä Heideggerille sekä psykoanalyysille. Tässä filosofisessa perinteessä pohditaan tragedian kautta sitä miten ihmishenki voi kestää ajattelun ja todellisuuden ristiriitoja, ja mitä nämä ristiriidat tms. konfliktit oikein ovat. Tragedia määritti myös teoriaa poliittisesta yhteisöstä ja historiallisuudesta.
Lacoue-Labarthen tulkitsemana tragedia auttaa ymmärtämään tapaa, jolla moderniin poliittisen yhteisön perustalla tavalla vaikuttava "kansallis-estetismi" toimii. Esteettisessä politiikassa koko poliittinen yhteisö jäsentyy eräänlaisena teatterina, jonka keskipisteenä on sankarihahmo, johon yleisö tavalla tai toisella (rakastaen tai inhoten) samastuu, ja jonka kohtalot ohjaavat yleisön/kansalaisten passioita voimakkaasti. Voidaan ajatella, että tällainen poliittis-esteettinen projekti hahmottui ensimmäistä kertaa Wagnerilla, niin kuin tämän ensimmäinen kannattaja ja ensimmäinen kriitikko Nietzsche näytti. Lacoue-Labarthe on analysoinut Wagner-ilmiötä kirjassaan Musica ficta.
Lacoue-Labarthe korostaa innoituksen (enthousiasme) vaarallisuutta niin taiteessa kuin politiikassa ja filosofiassakin. Hän on kirjoittanut Hölderlinin ajatuksesta "kesuurasta" (kesuura on runousopin termi ja tarkoittaa rytminvastaista katkosta) sekä Hölderlinin ja Benjaminin ajatuksista "raittiudesta" taiteen sisäisinä keinoina "katkaista" entusiasmi ja "selvittää" "inspiraation juovuttama" teksti tms. ilmaisu. Voidaan siis sanoa, että hänen eräänlaisena kirjallisena ihanteenaan onkin proosa (jos unohtaa hetkeksi sen, ettei ilmaisu "ihanne" ollenkaan sovi Lacoue-Labarthelle): epäilemättä Blanchot'n kirjoitus on lähinnä taidetta, joka on kyennyt katkaisemaan esteettisen juopumuksen houkutuksen.
Lacoue-Labarthen politiikan ajattelun ytimessä on kysymys natsismista: miten itse ilmiö oli mahdollinen, ja miten Heideggerin tasoiset ajattelijat ovat voineet tukea liikettä? Huomattakoon kuitenkin, ettei Lacoue-Labarthe ole kuitenkaan koskaan pitänyt Heideggeria banaalina natsi-ideologina: Heidegger ei seurannut natsihallinnon kantoja olennaisissa käytännön kysymyksissä kuten rotuopissa. Sen sijaan Lacoue-Labarthe on pyrkinyt näyttämään millä tavalla Heideggerin ajattelussaan vaikuttaa sellainen "arkkifasismi", joka tekee mahdolliseksi "suuruuden" näkemisen kansallissosialistisessa liikkeessä. Lacoue-Labarthe argumentoi myös, että tällainen suuntaus on filosofiassa hyvin vanha, ulottuen aina Platonin Valtioon asti. (ks. "Platon: Teokset".)
Lacoue-Labarthen politiikan ajattelu ei koske päivänpolitiikkaa (la politique) vaan kysymystä poliittisuudesta sinänsä (le politique): siitä mihin yhteisö filosofisesti ottaen perustuu. Hänen ajattelunsa toimiikin hyvin vahvana diagnostiikkana, jonka avulla voi jäljittää tosiasiallisten historiallisten yhteisöjen taustafilosofioita ja etenkin niiden mahdollisia totalitaarisia tendenssejä. Lacoue-Labarthen politiikan ajattelu on kriittis-diagnostista mutta se ei tarjoa positiivista ohjelmaa, ja siksi häntä on joskus syytetty myös epäpoliittisuudesta tai poliittisesta tehottomuudesta (kasto esim. Simon Critchley, Ethics of deconstruction). Hänen henkilökohtaiset poliittiset mieltymyksensä on helppo luetella: hän vastusti totalitarismeja kaikissa muodoissaan sekä Algerian sotaa, hän oli lähellä eräänlaista vuoden 1968 ilmapiiriä, Claude Lefortin Socialisme et barbarie-ryhmää, situationisteja ja Hannah Arendtin ajattelua. Mutta hän ei tehnyt näistä henkilökohtaisista sympatioista filosofista ohjenuoraa tai ideologiaa, vaan keskittyi mieluummin analysoimaan roolia, jonka filosofia kulloinkin jättää politiikalle.
Lacoue-Labarthen ajattelun ytimessä on kahtalainen kysymys mimesiksestä: yhtäältä teoksen esityksestä, toisaalta subjektin omista mimeettisistä kaksoissidoksista "toisiinsa". Tällainen problematiikka heijastuu filosofin omaan työhön: Lacoue-Labarthe on tietoinen mimesiksen vaikutuksesta omaan filosofintyöhönsä, ja hän myös hyödyntää eräitä sen efektejä.
Lacoue-Labarthe ei luo systeemiä eikä hän oikeastaan juurikaan esitä varsinaisia teesejä, vaan hänen työnsä on perusluonteeltaan kritiikkiä. Useimmiten hän lukee jo klassikoiksi muotoutuneita filosofisia tekstejä. Toki hän kyseenalaistaa niissä esitettyjä ilmeisiä teesejä; mutta sen lisäksi hän kritisoi myös niissä huomaamattomammin vaikuttavia mytologisia konstruktioita tai johdattelevia lukutapoja, ja tämän hän tekee usein yksinkertaisesti tuomalla ne esiin ja antamalla niille äänen. Tällainen projekti edellyttää tavanomaisten kriittisten eleiden lisäksi keskittymistä itse kieleen ja sen mukana tuleviin käännöksiin. Tämän vuoksi Derridan analyysi Lacoue-Labarthen filosofisesta tyylistä "vetäytymisenä" (désistance) onkin niin osuva. Lacoue-Labarthen tyylille on ominaista lausuvan subjektin vetäytyminen ja ajattelun kehkeytyminen tekstien subjektien kyseenalaistaessa toisiaan.
On osin sattuman oikku, että Philippe Lacoue-Labarthea on tutkittu Suomessa oikeastaan enemmän kuin ketään muuta "dekonstruktioon" liittyvää filosofia. Hän nimittäin vieraili Suomessa jo 1993, jolloin hän puhui Helsingin Lacan-piirin järjestämässä seminaarissa Antigone ja est-etiikka, jonka innoittanut esitelmä "Etiikasta: Lacan ja Antigone" on myös suomennettu.
Vaikkei Lacoue-Labarthenkaan pääteoksia ole saatavilla suomeksi, häneltä on kuitenkin suomennettu useita tekstejä mm. yhdessä Nancyn kanssa kirjoitettu Natsimyytti, sekä esitelmät "Hölderlinin teatteri" sekä "Kirjallisuuden keskenmeno". Häntä koskevasta sekundaarikirjallisuudesta mainittakoon Susanna Lindbergin kirja Filosofien ystävyys sekä Susanna Lindbergin ja Ari Hirvosen toimittama esseekokoelma Mikä mimesis? Philippe Lacoue-Labarthen filosofinen teatteri (ilmestyy 2009). Lacoue-Labarthea käsitteleviä esseitä on ilmestynyt etenkin Nuori Voima-lehdessä, joista mainittakoon erityisesti Sami Santasen artikkelit "Eron tragedia: Hölderlin ja Sofokles" sekä "Inhimillinen katastrofi - taiteen ja runouden katkos".
Valikoitu kirjallisuusluettelo
Lacoue-Labarthe, Philippe:
“Typographie” (1975). Teoksessa Agacinski, Sylviane, et al., Mimesis des articulations. Aubier-Flammarion, Paris. “Typography”, teoksessa Typography: Mimesis, Philosophy, Politics.
– Termi "ontotypologia" luodaan Platon-, Nietzsche-, Heidegger- ja Girard-luentojen kautta.
"L'imprésentable" (1975). Poétique n° 21. Seuil, 53–95.
Le Sujet de la philosophie: Typographies I (1979). Aubier-Flammarion, Paris. (The Subject of Philosophy, käänt. Thomas Trezise et al. University of Minnesota Press, Minneapolis, 1993)
– Artikkelikokoelman keskiössä on Nietzsche, jota tarkastellaan saksalaisen romantiikan, Heideggerin ja Freudin kautta. Sinä nähdään, kuinka ajatuskulku, jonka piti hajottaa metafysiikan ajatus subjektista, itse asiassa vahvistaakin sitä.
Portrait de l'artiste, en général, (1979). Christian Bourgois, Paris.
Retrait de l’artiste en deux personnes, avec François Martin / “Retrait” of the Artist, in Two Persons (bilingual ed.) (1985). Käänt. Mira Kamdar. Arte Facts, Lyon.
L'Imitation des modernes: Typographies II (1985). Galilée, Paris. Osa artikkeleista julkaistu englanniksi teoksessa Typography: Mimesis, Philosophy, Politics.
– Keskeinen artikkelikokoelma mimesiksen käsitteestä mm. Diderot'n, Hölderlinin, Nietzschen ja Heideggerin ajattelun kautta esitettynä.
La Poésie comme expérience (1986), Bourgois, Paris. Poetry as Experience. (1999) Käänt. Andrea Tarnowski. Stanford University Press, Stanford.
– Kirja Paul Celanista. Siinä käsitellään Celanin tulkintoja Heideggerista runoissa "Tübingen" ja "Todtnauberg". Näin jatketaan Heideggerin dialogia Hölderlinin kanssa, mutta niin että lähtökohdaksi tuleekin kysymys kielestä Auschwitzin jälkeen.
La Fiction du politique - Heidegger, l'art et la politique (1987) Christian Bourgois, Paris. Heidegger, Art, and Politics: the Fiction of the Political (1990). Käänt. Chris Turner. Basil Blackwell, Oxford.
– Keskeinen teos politiikan ja filosofian suhteesta Heideggerilla.
“Vérité sublime”, teoksessa Courtine, Jean-François, et al., Du sublime (1988). Éditions Belin, Paris. “Sublime Truth”, teoksessa Courtine, Jean-François, et. al., Of the Sublime: Presence in Question (1993). Käänt. Jeffrey S. Librett. State University of New York Press, Albany.
Sit venia verbo (1988) avec Michel Deutsch. Christian Bourgois, Paris.
Typography: Mimesis, Philosophy, Politics (1989). Käänt. Christopher Fynsk ym. Harvard University Press, Cambridge.
"La réponse d'Ulysse" (1989). Cahiers Confrontation, n° 20, dossier Après le sujet qui vient, Aubier, Paris. "The Response of Ulysses". Translated by Avital Ronell. Teoksessa Cadava, Eduardo, et al., Who Comes after the Subject? (1991) Routledge, New York.
"Le désastre du sujet" (1990). Teoksessa Vies d'artistes. Paris: La différence, Mobile matière, 16–22.
"De l'éthique: à propos d'Antigone". Teoksessa Lacan avec les philosophes. (1991), Paris: Bibliothèque du Collège international des Philosophes, Albin Michel, , 19-36. Etiikasta: Lacan ja Antigone (1993). Suomentanut Janna Jalkanen ja työryhmä. Loki-kirjat, Helsinki.
"L'avortement de la littérature" (1992). Teoksessa Du féminin. Le griffon d'argile & Presses Universitaires de Grenoble, Trait d'union, Grenoble. "Kirjallisuuden keskenmeno", suomentanut Marko Pasanen, Nuori Voima, Vol. 4/1997, 21–26.
"Filosofia, mimesis ja arkkietiikka. Haastattelu" (1994). Haastettelijoina Tuomas Nevanlinna, Sami Santanen & Hannu Sivenius. Tiede & Edistys, Vol. 19, No. 4, 290–300.
Musica ficta: figures de Wagner (1991). Christian Bourgois, Paris. Musica ficta: Figures of Wagner (1994) Translated by Felicia McCarren., Stanford University Press, Stanford.
– Käsittelee musiikkia ja etenkin Wagnerin vastaanottoa Baudelairen, Mallarmén, Heideggerin ja Adornon ajattelussa.
– Musiikkia käsittelee myös artikkeli "Echo du sujet" teoksessa Le sujet de la philosophie sekä lapsille esitetty Le chant des muses.
Remarque sur Adorno et le jazz. D'un désart obscur (1994). Rue Descartes n° 10, Albin Michel, Paris.
Pasolini, une improvisation: d’une sainteté (1995). William Blake & Co, Bordeaux. Pasolini, an improvisation: Of a Saintliness (2005). Käänt. Steven Miller Umbr(a).
,
"L'esprit du national-socialisme et son destin" (1997), Cahiers philosophiques de Strasbourg, Vol. 5. "Kansallissosialismin henki ja sen kohtalo" (2002). Suomentanut Janne Porttikivi, teoksessa Philippe Lacoue-Labarthe & Jean-Luc Nancy, Natsimyytti. Tutkijaliitto, Helsinki.
"Syberberg: De l'Allemagne après Hitler" (1998). Trafic n° 25. POL, Paris.
”Fidélités” (1999). Teoksessa L’animal autobiographique: autour de Jacques Derrida, toim. Marie-Louise Mallet, Galilée. Paris.
"Stagings of Mimesis. An Interview." ”(2003). Haastattelija Peter Hallward, käänt. Jane Hiddleston. Angelaki: Journal of Theoretical Humanism, Vol. 8, No. 2, 56–72.
Métaphrasis, suivi de "Le théâtre de Hölderlin" (1998). PUF, Paris. "Hölderlinin teatteri", suomentanut Esa Kirkkopelto, teoksessa Friedrich Hölderlin, Huomautuksia Hölderlinin kääntämisestä (2001). Loki-kirjat, Helsinki.
– Käsittelee teatteria, etenkin Hölderlinin ajatusta antiikin ja modernin teatterin eroista. Teatterista myös artikkelit "La césure du spéculatif" ja "Le paradoxe du comédien" teoksessa L'imitation des modernes sekä "La scène est primitive" teoksessa Le sujet de la philosophie.
Phrase (2000). Christian Bourgois, Paris.
– Kirjallisia ja teoreettisia tekstejä
Poétique de l'histoire (2002). Galilée, Paris.
– Tragedian tulkinnasta Rousseaulla ja saksalaisessa idealismissa.
"Avant-propos" (2002). Teoksessa Laporte, Roger, Le Carnet posthume, Lignes, Paris.
"Agonie terminée, agonie interminable" (2003). Teoksessa Maurice Blanchot, Récits Critiques. Farrago – Léo Scheer, Tours.
Heidegger: la politique du poème (2002). Galilée, Paris. Heidegger and the Politics of Poetry (2007). Käänt. Jeff Fort. University of Illinois Press.
"Présentation de Heidegger: La pauvreté" (2004). Teoksessa Heidegger, Martin, La Pauvreté (Die Armut). Presses Universitaires de Strasbourg, Strasbourg. 7–65.
"Eu égard", teoksessa Nicolas Faure, Ph. Lacoue-Labarthe ja J-L Nancy, Portraits / Chantiers (2004). Musee d'art moderne et contemporain, Genève, 11–36.
Le Dehors absolu (2005). Filigranes éditions, Paris.
"De Hölderlin à Marx: mythe, imitation, tragédie" (2005). Haastattelija Bruno Duarte. Labyrinthe. Actualité de la recherche, Vol 8, No 22, Verkossa: www.revuelabyrinthe.org.
Le Chant des muses (2005). Bayard, Paris.
L'« Allégorie », suivi de Un Commencement de Jean–Luc Nancy (2006). Galilée, Paris.
– kirjallisia tekstejä, jotka on alun perin julkaistu lehdessä "Première livraison"
La Vraie Semblance (2005). Galilée, Paris.
Écrits sur l'art (tulossa). Toimittanut Leonid Kharlamov. Éditions Mamco, Genève.
Lacoue-Labarthe, Philippe ja Nancy, Jean-Luc
Le Titre de la lettre - une lecture de Lacan (1973). Galilée, Paris. The Title of the Letter: A Reading of Lacan (1992). Käänt. François Raffoul & David Pettigrew. State University of New York Press, Albany.
L'Absolu littéraire - théorie de la littérature du romantisme allemand (1978). Seuil, Paris. The Literary Absolute: The Theory of Literature in German Romanticism. (1988) Käänt. Philip Barnard & Cherly Lester. State University of New York Press, Albany.
"La panique politique" (1979). Cahiers Confrontation, No. 2, dossier "L'État cellulaire", Aubier, Paris.
"Le peuple juif ne rêve pas" (1981). Teoksessa La Psychanalyse est-elle une histoire juive? Seuil, Paris.
Les Fins de l'homme: à partir du travail de Jacques Derrida (1981). Toimittaneet Ph. Lacoue-Labarthe ja Jean-Luc Nancy. Galilée, Paris. Lacoue-Labarthen ja Nancyn artikkelit on käännetty englanniksi teoksessa Retreating the Political.
Le Mythe nazi (1991). L'Aube, La Tour d’Aigues. The Nazi Myth, käänt. Brian Holmes. Critical Inquiry 16 (winter 1990), 291–312. Natsimyytti (2002). Suom. Merja Hintsa. Tutkijaliitto, Helsinki.
"Scène" (dialogue entre Jean-Luc Nancy et Philippe Lacoue-Labarthe) (1992). Nouvelle revue de la psychanalyse, No. 46, Gallimard, Paris.
Retreating the Political (1997). Toim. Simon Sparks. Routledge, London.
"Dialogue sur le dialogue" (2005). Les études théâtrales, No. 31–32, dossier "Dialoguer" – vol 1 "Dialogismes". Centre d'études théâtrales, Louvain-La-neuve.
Käännöksiä
Hölderlin, Friedrich (1978). Antigone de Sophocle. Christian Bourgois, Paris.
Hölderlin, Friedrich (1998). Oedipe le tyran de Sophocle. Christian Bourgois, Paris.
Lacoue-Labarthea käsittelevää kirjallisuutta
L’Animal, No. 19–20, hiver 2008. (Lacoue-Labarthe -erikoisnumero)
Critchley, Simon (1992). The Ethics of Deconstruction: Derrida and Levinas. Blackwell, Oxford.
Deguy, Michel & Malabou, Cathérine (2003), "Deux lectures de La Politique du poème de Philippe Lacoue-Labarthe". Po&sie, Vol. 105, 149–159.
Derrida, Jacques (1989). "Désistance” teoksessa Psyché II, invention de l’autre. Galilée. Paris, 697–638. Englanninkielinen käännös teoksessa Lacoue-Labarthe, Typography: Mimesis, Philosophy, Politics.
Gerstmeier, Joachim & Müller-Schöll, Nikolaus (2006). "Politik der Vorstellung". Theater und Theorie. Theater der Zeit, Berlin.
Gruber, Eberhard, "Mimesis de quoi? En discussion avec Philippe Lacoue-Labarthe", Teoksessa Borsche et al., Zeit und Zeichen. Wilhelm Fink Gmbh, München. 143–160.
Janicaud, Dominique (2001). "Entretien avec Philippe Lacoue-Labarthe", teoksessa Heidegger en France, Vol. 2. Albin Michel, Paris.
Hirvonen, Ari & Lindberg, Susanna (toim.) (ilmestyy 2009). Mikä mimesis? Philippe Lacoue-Labarthen filosofinen teatteri. Tutkijaliitto, Helsinki.
Jay, Martin (1998), "Mimesis and mimetology: Adorno and Lacoue-Labarthe", julkaisussa Cultural Semantics. Keywords of our time. University of Massachusetts Press, Amherst.120–137.
Kofman, Sarah (1978), "L'espace de la césure". Critique, Vol. 34, No. 379, 1143–1150.
www.lachutedanslavallee.info/lacoue.php
Lignes, No. 22, Mai 2007
– Lacoue-Labarthe -erikoisnumero, jossa myös Lacoue–Labarthen julkaisemattomia tekstejä.
Lindberg, Susanna (1998). "Filosofien ystävyys". Philippe Lacoue-Labarthe, Jean-Luc Nancy ja Yhteisön kaksi mieltä. Tutkijaliitto, Helsinki.
Lindberg, Susanna (2008). "René Girardin ja Philippe Lacoue-Labarthen mimeettinen kamppailu mimesiksestä". Nuori Voima, Vol. 6.
Martin, Jean-Clet (2007). "L'imitation des modernes (en hommage à Philippe Lacoue-Labarthe)", teoksessa Constellation de la philosophie. Kimé, Paris.
Martis, John (2005). Philippe Lacoue-Labarthe: Representation and the Loss of the Subject. Fordham University Press, New York.
Nancy, Jean–Luc (2006). “Un Commencement” teoksessa Philippe Lacoue-Labarthe, L’”allégorie”. Galilée, Paris.
Nevanlinna, Tuomas (2002). "Totalitarismista." Jälkisanat kirjaan Philippe Lacoue-Labarthe & Jean-Luc Nancy, Natsimyytti. Tutkijaliitto, Helsinki.
Porttikivi, Janne (2002). "Keskeytetty myytti." Jälkisanat kirjaan Philippe Lacoue-Labarthe & Jean-Luc Nancy, Natsimyytti. Tutkijaliitto, Helsinki.
Ronell, Avital (1998). "The Differends of Man" teoksessa Finitude's Scores, Essays for the End of the Milennium. University of Nebraska Press, Nebraska.
Ross, Alison (2007). The Aesthetic Paths of Philosophy: Presentation in Kant, Heidegger, Lacoue-Labarthe and Nancy. Stanford University Press, Stanford.
Schäfer, Martin (2003). Jörg, Schmerz zum Mitsein. Zur Relektüre Celans und Heideggers durch Philippe Lacoue-Labarthe und Jean-Luc Nancy. Königshausen & Neumann, Würzburg.
The Ister. A film by David Barison & Daniel Ross (sisältää myös Lacoue-Labarthen, Jean-Luc Nancyn ja Benard Stieglerin haastatteluja).
Proëme de Philippe Lacoue-Labarthe. Elokuva, tekijöinä Christine Baudillon ja François Lagarde. Sisältää Christine Baudillonin ja Philippe Lacoue-Labarthen tekemän lyhytelokuvan Andenken / Je pense à vous. Friedrich Hölderlin (1803) sekä Jean-Christophe Baillyn tekemän haastattelun Entretiens de l'île Saint-Louis. 2007, Éditions Hors-œil, Montpellier.