Filosofia.fi - minnesskrift

Matthew Lipman (1923–2010)

toimitus — Tue, 04 Jan 2011 21:29:07 +0200

Treating children as persons might be a small price to pay, in the long run, for some rather substantive social gains.
Matthew Lipman

Filosofian opetuksen tunnettu kehittäjä ja Filosofiaa lapsille -ohjelman (Philosophy for Children, P4C) luoja, emeritus professori Matthew Lipman, kuoli vakavan sairauden murtamana 26.12.2010 West Orangessa New Jerseyssä. Lipman oli syntynyt 24.8.1923 Vinelandissa. Hän vietti suurimman osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan pienessä Woodbinen maalaiskylässä eteläisessä New Jerseyssä. Isänsä Wolfin ja äitinsä Sophien vanhempien kautta Lipmanin perheen sukujuuret ulottuivat Saksaan ja Liettuaan. Vuonna 1952 Lipman avioitui Wynona Mooren (1932–1999) kanssa. Lipmaneille syntyi kaksi lasta. Vuonna 1974 Lipman avioitui Theresa Smithin (k. 2006) kanssa.

Lipmanin lähes neljä vuosikymmentä kestänyt vallankumouksellinen työ filosofian liittämiseksi jo pienten lasten kouluopetukseen on saanut poikkeuksellisen laajaa kansainvälistä huomiota ja sen pohjalta kouluopetusta on pyritty uudistamaan lukuisissa maissa. Lipmanin kunnianhimoisena tavoitteena oli kyseenalaistaa koulun perinteinen, suoraan opettamiseen keskittynyt diskurssi ja siirtää päähuomio lasten ajatteluun. Tämän mahdollistamiseksi Lipman muokkasi filosofian sellaiseen muotoon, että se tuli lasten ja heidän opettajiensa ulottuville. Koululuokka tulisi Lipmanin mukaan muuntaa lapsen ainutkertaista persoonaa kunnioittavaksi yhteisen ajattelun ja sokraattisen keskustelun läpäisemäksi tutkailuyhteisöksi.

Lipmanille filosofoiminen lasten kanssa kypsyi vähitellen monenlaisista aineksista. Sen merkittävimmän pohjavireen muodostaa filosofinen pragmatismi ja sille rakentuva kasvatusajattelu. Aluksi Lipman aikoi insinöörin uralle kunnes kiinnostui 1940-luvun alussa palavasti filosofiasta. Omaelämäkerrassaan Lipman kirjoittaa:

Philosophy opened my view of things and was like discovering a camera that produced pictures that were so much more beautiful and clear than anything else I´d ever seen before. Discovering philosophy was like learning to speak and write in a different language. In fact, philosophy was more than a language, it was a language of languages.

Nuorena sotilaana rintamalla Euroopassa Lipman kantoi leipälaukussaan Joseph Ratnerin toimittamaa kirjaa Intelligence in the Modern World: John Dewey´s Philosophy (1939). Epäilemättä rankat sotakokemukset keskitysleirien löytymisineen vaikuttivat suuresti hänen myöhempään ajatteluunsa. Lipman oli aloittanut yliopisto-opintonsa Stanfordissa, mutta hakeutui sodan jälkeen opiskelemaan filosofiaa New Yorkiin Columbian yliopistoon paljolti juuri siksi, että Dewey oli työskennellyt siellä pitkään. Tuolloin hän luonnollisesti perehtyi myös muiden pragmatistien kuten Charles Sanders Peircen ja George Herbert Meadin ajatteluun. Columbiassa Lipmanin opettajina ja myöhempinä työtovereina työskentelivät muiden muassa Herbert Schneider, Meyer Schapiro, John Herman Randall Jr., Ernest Nagel ja Justus Buchler.

Akateemisen uransa alussa Lipman oli erityisen kiinnostunut ajattelun suhteesta sosiaaliseen ja kulttuuriseen kontekstiin sekä kokemuksen sosiaalisesta muotoutumisesta. Columbiassa hän perehtyi Schneiderin välityksellä Meadin 1900-luvun alkupuolen sosiaalipsykologiseen tuotantoon ja muutamia vuosia myöhemmin Meadin Mind, Self and Society (1934) teki häneen suuren vaikutuksen. 1940-luvun lopulla Lipmanin käsiin osui venäläisen Lev Vygotskin Psychiatry-lehdessä jo vuonna 1939 julkaistu artikkeli "Thought and Speech". Vaikka tämä varhainen kosketus Vygotskin ajatteluun ei välittynyt esimerkiksi Lipmanin ensimmäisiin kirjallisiin töihin, jäi hänelle siitä vahva yhteyden kokemus, jonka Lipman löysi uudestaan kaksi vuosikymmentä myöhemmin Vygotskin Ajattelu ja kieli -teoksen ilmestyttyä englanniksi vuonna 1962.

Omaan väitöskirjaansa liittyen Lipmanin kävi v. 1950 vilkasta kirjeenvaihtoa tuolloin jo hyvin iäkkään Dewey’n kanssa ja vieraili myös tämän kotona Manhattanilla. Vielä samana vuonna Lipman matkusti saamansa apurahan turvin opiskelemaan kahdeksi vuodeksi Eurooppaan, aluksi Pariisin Sorbonneen ja myöhemmin Wieniin. Euroopassa Lipman tutustui eurooppalaiseen filosofiaan, joka sittemmin vaikutti moniin P4C:n ideoihin. Lipman mainitsee nimeltä ainakin Simmelin, Weberin, Durkheimin, Schilderin, Sartren, Bachelardin, Merleau-Pontyn, Austinin, Rylen ja Wittgensteinin. Lipman kertoo tuolloin perehtyneensä myös Jean Piaget’n psykologisiin käsityksiin sekä panneensa merkille ranskalaisten lasten ja heidän vanhempiensa välittömän suhteen ja tietynlaisen älyllisen toveruuden. Palattuaan Euroopasta Lipman väitteli Columbiassa vuonna 1954 aiheesta Problems of Art Inquiry ja ryhtyi opettamaan Columbiassa ja New Yorkin City Collegessa, joissa työskenteli myöhemmin filosofian professorina kahdeksantoista vuotta.

Vielä 1950-luvulla Lipman ei ollut erityisen kiinnostunut kasvatuksesta. Kiinnostus heräsi vasta 1960-luvulla, jolloin hän innostui siitä yhtä kovasti kuin aikanaan filosofiasta toisen maailmansodan aikana. Tätä kautta kehittyi myös ajatus niiden jonkinlaisesta yhdistämisestä. Varsinaisesti P4C:n idut alkoivat kuitenkin hahmottua vasta 1960-luvun lopulla, jolloin Lipman osallistui aktiivisesti keskusteluun lasten, taiteen ja kasvatuksen suhteista. Samaan aikaan hän pohdiskeli myös sitä, oliko hänen logiikan kursseistaan lainkaan hyötyä opiskelijoille. Oliko logiikan opiskeleminen vasta yliopistossa jo liian myöhäistä? Vuoden 1968 yliopistomellakat saivat Lipmanin pohtimaan erityisesti kouluissa tapahtuvaa kasvatusta. Lipman huomasi, että niin Columbian yliopiston henkilökunta sen paremmin kuin opiskelijatkaan eivät kyenneet asioiden rauhalliseen harkintaan vaan toimivat jokseenkin holtittomasti. Tällöin hän päätteli, että ongelman varsinaisena syynä oli kenties se koulujärjestelmä, jonka kaikki olivat läpikäyneet. Lipman ryhtyi myös miettimään, olisiko hänen mahdollista uudistaa logiikan ja kriittisen ajattelun kurssiaan sellaiseksi, että opiskelijat saisivat todellisia valmiuksia ajatella arvostelukykyisemmin ja kriittisemmin.

Samoihin aikoihin Lipmanille tarjoutui mahdollisuus havainnoida neurologisesti sairaiden lasten lukemaan opetusta. Hän ehdotti lapsille erilaisia, loogisten johtopäätösten tekemistä kehittäviä harjoituksia ja huomasi siitä olevan apua. Tämä vahvisti Lipmanin aavistusta ajattelutaitojen opetuksen hyödyllisyydestä jo koulussa. Lipmanista alkoi entistä enemmän näyttää siltä, että oppilaiden päättelytaitoja ja moraalista arvostelukykyä oli kehitettävä jo varhain, koska myöhemmin esimerkiksi yliopistossa siihen ei voida enää merkittävästi vaikuttaa.

Tästä seurasi filosofian ja kasvatuksen yhdistämisen oivallus. Lipmanin katse kääntyi luonnollisesti filosofiaan, erityisesti logiikkaan ja etiikkaan. Kaikkien ällistykseksi Lipman jätti arvostetun professuurinsa Columbiassa vuonna 1972 perustaakseen Filosofiaa lapsille -instituutin (Institute for the Advancement of Philosophy for Children) New Yorkin kupeessa sijaitsevaan silloiseen Montclair State Collegeen. Seuraavien vuosikymmenten aikana Lipman omistautui filosofisen oppimateriaalin kehittämiseen, lasten ajattelun tutkimiseen ja filosofiseen opettajankoulutukseen saavuttaen tällä alueella legendaarisen maineen kaikkialla maailmassa. Lipmanin merkityksestä alansa uranuurtajana saa hyvän käsityksen UNESCO:n julkaisemasta, filosofianopetuksen maailmanlaajuista tilaa ja tulevaisuutta käsittelevästä raportista Philosophy – A School of Freedom. Teaching philosophy and learning to philosphize: Status and prospects (2007; ks. suomeksi kirjassa Sokrates koulussa, toim. Tuukka Tomperi & Hannu Juuso, niin & näin -kirjat 2008).

Työuransa aikana Matthew Lipman julkaisi n. 30 teosta ja kirjoitti runsaasti tieteellisiä artikkeleita. Hänelle myönnettiin kaksi kunniatohtorin arvoa. Lipman jäi eläkkeelle Montclairin valtionyliopistosta vuonna 2001, mutta jatkoi akateemista työtään aina vuoteen 2008, jolloin julkaisi omaelämäkertansa A Life Teaching Thinking. Elämänsä viimeiset vuodet Lipman vietti Montclairin kotinsa lähellä sijaitsevassa vanhusten palvelutalossa.

Hannu Juuso

Post scriptum

Minulla oli kunnia tuntea Mat henkilökohtaisesti. Vuonna 1993 onnistuin saamaan Oulun yliopiston tutkija-apurahan ulkomaille. Kirjoitin hänelle kiinnostuksestani lasten filosofian opettamiseen ja sain välittömästi kutsun IAPC:n vierailevaksi tutkijaksi. Instituutissa, jossa tuolloin työskenteli myös samoin 2010 edesmennyt professori Ann Margaret Sharp, vallitsi työntäyteinen, kodinomainen ja lämmin ilmapiiri. Opin tuntemaan Matin tavattoman charmanttina, ystävällisenä ja auttavaisena ihmisenä, joka nautti kaikkien tapaamieni ihmisten suurta kunnioitusta ja arvostusta. IAPC:ssa viettämäni aika lukuisine keskusteluineen ja seminaareineen vaikutti merkittävästi omaan pedagogiseen ajatteluuni. Pienenä anekdoottina tuolta ajalta on mieleeni jäänyt se, kuinka Mat muistutti minua usein keittiön oven huolellisesta sulkemisesta. Miss Elly – Matin lemmikkikissa – ei saanut missään nimessä päästä karkaamaan metsään. No, eräänä lokakuun aamuna …

Lukukauden aikana osallistuin useille Matin pitämille filosofian kursseille. Niillä hän ei oikeastaan koskaan pitänyt perinteistä luentoa, vaan opiskelu perustui filosofiseen keskusteluun, jota käytiin joko ennalta sovitun lukumateriaalin tai osallistujien kirjoittamien papereiden pohjalta – Miss Ellyn seuratessa tyynesti taustalla.

Mat teki viimeisen ulkomaille suuntautuneen matkansa Suomeen vuonna 1996. Samoihin aikoihin ilmestyi Kasvatus-lehdessä hänestä tekemäni haastattelu. Sen lopussa Mat vastaa kysymykseen ”Mitä Filosofiaa lapsille - ohjelma voisi tarjota Suomelle?” seuraavasti:

Voi olla, että se, mitä ihmiset Suomessa odottavat filosofialta ei ole sama asia kuin mitä filosofia voisi tarjota. Mikäli sen avulla pyritään kehittämään kognitiivisia ja oppimiseen liittyviä taitoja, mielestäni se voi sen tehdä, mutta samalla sen avulla voidaan saavuttaa myös monia muita asioita. … Myös suomalaiset lapset voisivat huomata, että tällainen toiminta – tarinoiden lukeminen ja keskusteleminen – on humaani, sivistynyt ja demokraattinen tapa opiskella.

Suomalaisia julkaisuja Lipmanista ja P4C-menetelmästä

Juuso, Hannu, Lapset, filosofia ja tutkiva yhteisö. Matthew Lipmanin haastattelu. Kasvatus 25 (3), 1994, 287–293.
Juuso, Hannu, Ajattelu kasvatuksessa. Matthew Lipmanin Filosofiaa lapsille -ohjelman pääpiirteet. Teoksessa Jussi Kotkavirta (toim.), Filosofia koulunpenkillä. Painatuskeskus, Helsinki 1995, 48–69.
Juuso, Hannu, Philosophy and Education for Democracy. Teoksessa Jussi Kotkavirta (toim.), Pespektiven zur Didaktik der Philosophie. Filosofian laitoksen julkaisuja 63, Jyväskylän yliopisto 1995
Juuso, Hannu, Lapset ja filosofia. Antiikin paideiasta arvostelukyvyn pedagogiikkaan. Teoksessa Timo Laine (toim.), Kasvatus filosofiaan. Filosofian julkaisuja 66, Jyväskylän yliopisto 1999, 73–95.
Juuso, Hannu, Lapsi, filosofia ja kasvatus. niin & näin 4/2007, 70–74.
Juuso, Hannu, Child, Philosophy and Education. Discussing the intellectual sources of Philosophy for Children. Acta Universitatis Ouluensis, Scientia Rerum Socialium E 91, Oulu 2007. 247 s. (Verkossa osoitteessa http://herkules.oulu.fi/isbn9789514285509/isbn9789514285509.pdf)

Juuso, Hannu, Ajatteleva koulu. Matthew Lipman ja P4C. Teoksessa Tuukka Tomperi & Hannu Juuso (toim.), Sokrates koulussa. Itsenäisen ja yhteisöllisen ajattelun edistäminen opetuksessa. niin & näin -kirjat, Tampere 2008.

P4C -ohjelman tähän mennessä suomennetut oppimateriaalit

Gregory, Maughn, Filosofiaa lapsille ja nuorille. Käytännön käsikirja. niin & näin -kirjat, Tampere 2009.
Nukkesairaala sekä Kuka minä olen -opettajan opas. niin & näin -kirjat, Tampere 2010.
Elfie sekä Pohdimme yhdessä -opettajan opas.
Kim ja Jonna sekä Ihmettelemme maailmaa -opettajan opas.
Harri sekä Päättelyn taitoja -opettajan opas.
Liisa sekä Eettisiä kysymyksiä -opettajan opas.
Kaikki jälkimmäiset Painatuskeskus, Helsinki 1994–1995.

Denis Dutton (1944–2010)

toimitus — Mon, 03 Jan 2011 00:18:07 +0200

Yhdysvaltalaissyntyinen filosofi, toimittaja ja media-aktivisti Denis Dutton menehtyi Uudessa-Seelannissa 66-vuotiaana 28. joulukuuta 2010. Hän oli syntynyt Los Angelesissa 9. helmikuuta 1944.

Dutton valmistui filosofian tohtoriksi Kalifornian yliopistosta Santa Barbarassa vuonna 1975, minkä jälkeen hän opetti muun muassa Santa Barbaran ja Michigan-Dearbornin yliopistoissa, kunnes siirtyi vuonna 1984 Uuteen-Seelantiin Canterburyn yliopiston filosofian professoriksi. Hänen oli määrä jäädä eläkkeelle vuoden 2011 alussa.

Duttonin tunnetuin teos on vuonna 2009 ilmestynyt The Art Instinct: Beauty, Pleasure, and Human Evolution, jossa hän esittää darwinistisen estetiikan teoriansa. Lisäksi Dutton tunnetaan Philosophy and Literature -lehden toimittajana ja ennen kaikkea korkeatasoisia taide- ja kirjallisuusarvioita ja -esseitä kokoavan Arts & Letters Daily -verkkosivun perustajana.

Uutinen Duttonin kuolemasta The New Zealand Herald -lehden verkkoversiossa:
http://www.nzherald.co.nz/nz/news/article.cfm?c_id=1&objectid=10696919

The Washington Postin muistokirjoitus:
http://www.legacy.com/obituaries/washingtonpost/obituary.aspx?n=denis-du...

The New Yorkerin muistokirjoitus:
http://www.newyorker.com/online/blogs/newsdesk/2010/12/denis-dutton.html

Arts & Letters Daily:
http://aldaily.com

Jukka Mikkonen

Claude Lévi-Strauss (1908–2009) in memoriam

tommi — Wed, 04 Nov 2009 18:41:27 +0200

Modernin ihmistieteen jättiläinen

Ranskalainen antropologi, filosofi, strukturalistisen metodologian isä ja osallistuva intellektuelli Claude Lévi-Strauss kuoli 100-vuotiaana Pariisissa sunnuntaina 1. marraskuuta. Hän oli syntynyt Brysselissä 28. marraskuuta 1908.

Filosofiksi valmistunut Lévi-Strauss aloitti tutkijanuransa 1935 São Paulon yliopiston vierailevana sosiologian professorina. Hänen vaimonsa Dina toimi samalla laitoksella vastaavassa virassa. Yhdessä he aloittivat neljä vuotta kestäneen etnografisen kenttätyön Mato Grosson ja keskisen Amazonasin alueilla. Lyhyeksi jääneen Ranskan-vaiheen 1939–1941 jälkeen juutalaista sukujuurta ollut Lévi-Strauss joutui ja pääsi muuttamaan Yhdysvaltoihin. Hän opetti New Yorkin School for Social Researchissa, jossa työskenteli myös kielitieteilijä Roman Jakobson (1896–1982). Lévi-Strauss ja Jakobson pohjustivat sotavuosina teoriaansa strukturalismista eli merkitsevien järjestelmien rakenneopista. Palattuaan Ranskaan 1948 Lévi-Strauss väitteli etnologian alaan kuuluvilla teoreettis-käytännöllisillä tutkimuksillaan sosiaalisista suhteista ja sukulaisuudesta. Hänestä tuli ensin 1950 École pratique des Hautes Étudesin uskontotieteen professori ja sitten 1959 Collège de Francen sosiaaliantropologian professori. Ranskan akatemiaan hänet valittiin 1973.

Lévi-Straussin maailmanmaine perustuu ennen kaikkea teoksiin Anthropologie structurale ja La pensée sauvage. Niissä hän puolusti psykologistis-funktionalistiset ja litteraaris-historialliset kulttuuriselitykset syrjäyttävää lingvistis-strukturalistista tutkimusotetta ja esitteli bricoleurin ja inginieurin avainhahmot. Riita strukturalismin ytimestä ja perinnöstä jatkuu oppialat ylittävänä problematiikkana. Etnologikollega Jean Pouillon näki kiistakapulan 40 vuotta sitten näin: ”Monille ’rakenteesta’ puhuminen soveltuu oikeuttamaan varsin räikeän sekaannuksen: puhutaan mistä sattuu sillä tekosyyllä, että yhteiskunta muodostaa systeemin, ja yhdistellään sitten eri sarjan ilmiöitä tarkastelematta, onko rinnastelu lainkaan perusteltua. Parhaimmillaan käsitteellä tehdään fenomenologiset kuvaukset juohevammiksi. Lévi-Straussilla ’rakenne’ päinvastoin valtuuttaa ylittämään puhtaan kuvailun, siirtymään aistillisesta tai eletystä järkiperäiseen, kohti [antropologisessa kenttätutkimuksessa kerättyjen tietojen keskinäisten] suhteitten saattamista laskettaviksi.”

Lévistraussilaisuuteen kuuluu kuitenkin pyrkimys tehdä oikeutta konkreettisille elämänmuodoille. Toinen ydinteema onkin ajatus insinööritaidosta erkanevasta mutta sen valtakaudellakin esiintyvästä kyhäämisestä. Teoria käsillä olevan luovaan käyttämiseen ja kesyttämättömään kulttuuriseen arvostelukykyyn perustuvan jokapaikanhöylyyden merkityksestä myös teollisissa yhteiskunnissa on pitänyt Lévi-Straussin ’villin ajattelun’ mukana filosofisissa ja sivilisaatiokriittisissä keskusteluissa. Jo Unescon 1952 kustantamassa puheenvuorossa Race et histoire hän puhui kulttuurin moninaisuuden ja toiseuden ymmärtämisen puolesta. Antropologisuuruus itse ajautui vähitellen länsimaisen omahyväisyyden kriitikon roolistaan uuteen positioon: puolustamaan eurooppalaisen pluralismin arvoa etenkin eroja ja vapautta uhkaavan islamistisen suvaitsemattomuuden haasteelta. Vastaavasti vielä 70-luvulla vallankumoukselliseksi luonnehdittu, taisteleva strukturalismi on jo 60-luvulta alkaen ja 80-luvulta tiivistyen jäänyt pahasti jälkistrukturalistisiksi niputettujen radikaalien ajatussuuntien varjoon. Ja strukturalismissa elinvoimaiseksi on usein koettu paremminkin (de Saussuren ja) Jakobsonin kielitieteellinen kuin Lévi-Straussin sosiaalitieteellinen perinne. 1900-luvun ehkä vaikutusvaltaisimman ranskalaisen tutkijan ja älykön tuotannon uudelleenarviointi ja rehabilitointi on kuitenkin hyvässä vauhdissa.

Mutkattomana miehenä ja virkeänä bricoleurina eli näprääjänä tunnettu Lévi-Strauss otti 100-vuotissyntymäpäivillään, jo liikuntakykynsä menettäneenä, vastaan presidentti Sarkozyn tervehdyksen ”koko Ranskan kansalta”.

Jarkko S. Tuusvuori

Muistokirjoituksia

Le Nouvel Observateur
http://tempsreel.nouvelobs.com/actualites/culture/20091103.OBS6718/lanthropologue_claude_levistrauss_est_mort.html

Le Monde (sis. Roger Pol-Droit’n henkilökuvan vuodelta 2008)
http://www.lemonde.fr/carnet/article/2009/11/03/l-ethnologue-claude-levi-strauss-est-mort_1262337_3382.html

Le Figaro
http://www.lefigaro.fr/culture/2009/11/03/03004-20091103ARTFIG00574-claude-levi-strauss-est-mort-.php

Le Point
http://www.lepoint.fr/culture/2009-11-03/disparition-la-mort-de-claude-levi-strauss/249/0/391432

Ks. myös Eerika Koskinen-Koivisto & Janne Juhana Rantala, Claude Lévi-Strauss täytti sata vuotta. Elore 1/09:
http://www.elore.fi/arkisto/1_09/ajank_koskinen_01_09.pdf

Teoksia

La vie familiale et sociale des Indiens Nambikwara. 1948
Les structures élémentaires de la parenté. 1949
Introduction à l’œuvre de Marcel Mauss. 1950
Race et histoire. 1952 (Rotu, historia ja kulttuuri. Suom. Jussi Träskilä. 2004)
Tristes Tropiques. 1955/1962 (Tropiikin kasvot. Suom. Ville Keynäs. 1997/2003)
Anthropologie structurale. 1958
Entretiens avec Georges Charbonnier. 1960
Le totémisme aujourd’hui. 1962/1965
La pensée savage. 1962
Le cru et le cult [Mythologiques I]. 1964
Du miel aux cendres [Mythologiques II]. 1966
L’origine des manières de table [Mythologiques III]. 1968
L’homme nu [Mythologiques IV]. 1971
Anthropologie structurale II. 1973
La voie des masques. 1972
Paroles donnés. 1984
Le regard éloigné. 1983
La potière jalouse. 1985
De près et de loin. 1988
Des symboles et leurs doubles. 1989
Histoire de lynx. 1991
Regarder, écouter, lire. 1993

Elämä filosofiassa – Marjorie Grene (1910–2009) in memoriam

toimitus — Wed, 23 Sep 2009 12:43:08 +0300

Ei ole liioiteltua sanoa, että modernin biologian filosofian teki angloamerikkalaisessa maailmassa mahdolliseksi tieteen yhtenäisyyden idean vähittäinen murtuminen 1960-luvulta alkaen. Vielä vähemmän liioiteltua on sanoa, että Marjorie Glicksman Grene (1910–2009) oli keskeinen tuon uuden filosofisen tutkimusalan innoittaja. Filosofiseen julkisuuteen uuden alan tosin nostivat David Hull ja Michael Ruse, jotka sittemmin ovat olleet sen näkyviä edustajia.[1] Mutta Marjorie Grene vaikutti taustalla: hänen kiinnostuksensa elämän asettamia filosofisia ongelmia kohtaan periytyi 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Se oli myös modernia harrastusta moniulotteisempaa erityisesti sikäli, että häntä kiinnostivat biologiatiedettä edeltäneet tulkinnat ja perinteet. Tämän kiinnostuksen voi tiivistää kahdeksi kysymykseksi: Miten elämän ilmiöiden selittäminen poikkeaa fysikaalis-kemiallisen maailman ilmiöiden selittämisestä? Entä mitä merkitsee ihmiskäsitykselle se, että ihminen on yksi eläinlaji muiden joukossa – ja kuten nykyisin tiedämme, biologisen evoluution tuote?[2]

Grenen uran alkuvaiheissa mikään ei ennakoinut hänelle merkittävää roolia nimenomaan elämän filosofina ja modernin biologian filosofian taustainnoittajana.[3] Hänen opiskelijanuransa alkukohta oli Wellesley College (”women's liberal arts college”, 1927), missä hänen pääaineekseen muodostui eläintiede. Määrätietoiset filosofian opintonsa hän käynnisti vaihto-opiskelijana Saksassa 1931–33. Hänen opettajinaan olivat Martin Heidegger Freiburgissa edellisenä vuonna ja Karl Jaspers Heidelbergissä jälkimmäisenä. Yhdysvaltoihin palattuaan Grene viimeisteli väitöskirjansa Radcliffe Collegessa, ”jota lähemmäs ei nainen tuolloin päässyt Harvardia”[4], aiheenaan käsite Existenz saksalaisessa nykyfilosofiassa. Hän onnistui kahden välivuoden jälkeen pääsemään Chicagoon assistenttiopettajaksi Rudolf Carnapin kurssille. Chicagon kausi kuitenkin loppui 1944: ”Minulle sanottiin, ettei palveluksiani enää tarvittu.”[5] Seuraavat puolitoista vuosikymmentä Grene vietti akatemian ulkopuolella – maatilan emäntänä yhdessä aviomiehensä kanssa aluksi Yhdysvalloissa, sitten Irlannissa. Hän harjoitti kuitenkin koko ajan filosofiaa: hänet kutsuttiin kirjoittamaan mannereurooppalaista filosofiaa ja erityisesti eksistentialismia esitteleviä tekstejä useisiin eri yhteyksiin.[6]

Grene sai uudelleen tilaisuuden opettaa akatemiassa 50-luvun lopussa ensin tilapäisesti Manchesterissa ja Leedsissä, sitten päätoimisesti Belfastissa. Hän siirtyi takaisin Yhdysvaltoihin 1965 (University of California, Davis) saatuaan vakinaisen paikan, jossa hän toimi eläköitymiseensä asti eli vuoteen 1978. Sen jälkeen hän toimi vierailevana tutkijana ja luennoitsijana lukuisissa eri yliopistoissa. Viimeiset kaksi vuosikymmentä hänen tukikohtanaan oli Virginia Tech, missä hänen tyttärensä toimii kasvipatologian professorina.[7]

Varhaisimmaksi ajatteluaan ohjanneeksi vaikutteeksi Grene mainitsee epäuskon, jonka hänessä herätti Wellesleyssä ehdottomana dogmina pidetty kartesiolainen cogito. ”Työni kestävä teema on uskoakseni ollut, että olen kieltäytynyt hyväksymästä cogitoa.”[8] Toinen varhainen vaikute oli pettymys loogiseen positivismiin. Grenelle kehittyi vakaumus, että tietoa ei voi johtaa loogisista periaatteista vaan se syntyy käytännöllisen toiminnan tuloksena. Hänen näkemyksensä tutkimuskäytäntöjen merkityksestä vahvistui olennaisesti, kun hän työskenteli 50-luvulla kemisti Michael Polanyin avustajana toimittaen tämän tieteenfilosofista esseekokoelmaa Personal Knowledge.[9] Yksi Polanyin teoksen ydinteemoista on tacit knowedge – eli kehollisten, esiartikuloitujen toimintojen ja rutiinien merkitys artikuloidun tiedon kantajana ja tukipisteenä. Ajatus tuki Grenen naturalistista näkemystä: inhimillinen tieto kasvaa todellisista vuorovaikutuksista aineellisen maailman kanssa. Tietäminen on maailmassa elävälle, historialliselle oliolle mahdollinen kyky. ”Tietämisen luonnetta perätessämme pohdimme sellaista, mitä me ja jotkut muut eläimet teemme.”[10]

Belfastissa Grene sai tehtäväkseen opettaa klassista filosofiaa. Hän tutustui systemaattisesti Aristoteleen teksteihin, erityisesti Aristoteleen biologiaan.[11] Hänen suhtautumisensa Aristoteleeseen heijastaa hyvin hänen näkemystään historian merkityksestä filosofialle yleisemminkin. Hän ei ollut ”aristoteelikko”, vaan hän pyrki oppimaan Aristoteleelta erityisesti sitä, millä tavoin elollisen ja elottoman luonnon keskinäinen suhde voidaan ymmärtää. Biologia alkoi näyttää filosofisesti erityisen lupaavalta tieteenalalta, koska se poikkesi olennaisesti tuonaikaista tieteenfilosofiaa hallinneesta klassisen fysiikan ihanteesta. Grene päätyi näkemykseen, että läntisen filosofisen perinteen käsitys tieteestä olisi kehittynyt erilaiseksi, jos sen ihanteeksi olisi otettu fysiologia eikä fysiikka. ”Ehdotin, että käsitystä tieteenfilosofiasta itsestään tulisi paljolti uudistaa ottamalla biologia olennaiseksi tarkastelun kohteeksi.”[12]

Polanyin ohella Grenen elämää, biologiaa ja ihmisluontoa koskeviin filosofisiin näkemyksiin vaikuttivat erityisesti Helmut Plessner, Maurice Merleau-Ponty ja J. J. Gibson; Merleau-Pontya mahdollisesti lukuun ottamatta kaikki ovat Polanyin tavoin angloamerikkalaisen filosofian valtavirrassa jokseenkin tuntemattomia. Plessnerin filosofisesta antropologiasta hän omaksui näkemyksen eläinten ’paikantuneisuudesta’ (positionality). J. J. Gibsonin ’ekologisen psykologian’ avainkäsite on ’tarjouma’ (affordance): organismien suhteet ympäristöönsä eivät jäsenny passiivisen havainnoinnin kautta, vaan päinvastoin organismit ovat ympäristössään aktiivisia. Ne käyttävät hyväkseen ympäristön positiivisia ja välttävät negatiivisia tarjoumia. Tämä lähestymistapa antoi tukea hänen tiedenäkemykselleen: ”Gibsonin ’ekologinen lähestymistapa’ tarjoaa nähdäkseni niin epistemologisesti kuin ontologisesti vakaan lähtökohdan nykyisille pyrkimyksille ymmärtää tieteen käytäntöjä, mikä korvaa kuluneet ’loogisen rekonstruktion’ abstraktiot.”[13]

Marjorie Grenen moniulotteinen lukeneisuus sekä hänen kykynsä yhdistää elämän filosofian perusongelmien pohdintaan moninaisia käsitteellisiä ja empiirisiä aineksia tekevät hänen tekstiensä lukemisen poikkeuksellisen virkistäväksi. Grene oli ensimmäinen naisfilosofi, jolle on omistettu sarjan The Library of Living Philosophers teos. Sen 23 esseetä sekä erityisesti Grenen railakkaan kriittiset vastaukset tarjoavat kokonaisuudessaan laaja-alaisen joskin valtavirta-ajattelusta poikkeavan läpileikkauksen elämän ja biologian filosofisiin ongelmiin. Grene tiesi itse olevansa sivussa valtavirrasta: ”harvoja ja yksinäisiä ovat ne, jotka jakavat filosofiset taipumukseni.”[14] Mutta se ei häntä erityisemmin häirinnyt – jos ei ilahduttanutkaan.

Grenen elämänkaari kattoi huomattavan osan 1900-luvun keskeistä filosofiaa. Hän ei kehittänyt systemaattista koulukuntaa; pikemminkin hän piti itseään opettajana (”kaikki opettajat tietävät oppivansa vain sen, mitä he opettavat”[15]). Hänen uransa oli monipolvinen, mutta tämä ei ollut jälkikäteen arvioiden pelkkä rasite vaan teki hänelle mahdolliseksi koota yhteen monipuolisia vaikutteita. ”Joukko vaikutteita ja mielenkiinnon kohteita ovat auttaneet minut löytämään ilmeisesti lupaavan kehyksen, jonka avulla reflektoida minua kiinnostaneita ongelmia: persoonan luonne, tietoväitteiden luonne, tieteenfilosofian ongelmat paitsi biologiassa myös yleisemmin.”[16]

Yrjö Haila
(Ympäristöpolitiikan professori, Tampereen yliopisto)

Viitteet
1 David L. Hull, Philosophy of Biological Science. Prentice-Hall, Englewood Cliffs, 1974; Michael Ruse, The Philosophy of Biology. Hutchinson, London 1973.
2 Grenen kiinnostuksen moniulotteisuudesta antaa hyvän kuvan hänen esseekokoelmansa The Understanding of Nature. Essays in the Philosophy of Biology. Boston Studies in the Philosophy of Science, XXIII; D. Reidel, Dordrecht, 1974; Katso myös Marjorie Grene & David Depew, The Philosophy of Biology. An Episodic History. Cambridge University Press, Cambridge 2004.
3 Grenen omaelämänkerrallisia tekstejä ovat A Philosophical Testament. Open Court, Chicago 1995 (=PT); sekä Intellectual Autobiography. Teoksessa The Philosophy of Marjorie Grene. The Library of Living Philosophers Volume XXIX. Toim. R.E Auxier & L.E. Hahn. Open Court, Chicago 2002 (=IA).
4 IA, 7.
5 IA, 10.
6 Tulokseksi syntyi muiden muassa kaksi kohteidensa suhteen hyvin kriittistä kirjaa: Dreadful Freedom. A Critique of Existentialism (1948) sekä Heidegger (1957).
7 Nimikkeenään ”Honorary University Distinguished Professor and Adjunct Professor of Philosophy and Science Studies”.
8 IA, 4.
9 The University of Chicago Press, Chicago 1958.
10 PT, 47.
11 Grene, A Portrait of Aristotle. The University of Chicago Press, Chicago 1963.
12 IA, 19.
13 IA, 24.
14 IA, 26.
15 PT, 17.
16 IA, 26.

Polish philosopher Leszek Kolakowski dead at 81

toimitus — Tue, 21 Jul 2009 20:35:09 +0300

Polish philosopher Leszek Kolakowski (1927-2009) died on Friday, July 17.

Obituary by Reuters:
-------------------------------------

WARSAW (Reuters) - Leading Polish philosopher Leszek Kolakowski, who turned against his Marxist beliefs, went into exile and then branded his old doctrine "the greatest fantasy of the 20th century," died on Friday aged 81.

Kolakowski, who won international renown with his monumental "Main Currents of Marxism," died in hospital in Oxford, the PAP state news agency said. Kolakowski had lived and taught mainly at Oxford since leaving communist Poland as a dissident in 1968.

"We have lost a man who rendered remarkable services in the cause of a free and democratic Poland," the speaker of Poland's parliament, Bronislaw Komorowski, told deputies who observed a minute of silence for Kolakowski.

Starting off as an orthodox Marxist in postwar Poland, Kolakowski became progressively disenchanted and his calls for a more democratic version of socialism led him into conflicts with the censors which finally forced him to move to the West.

In exile, first at Berkeley University in California and then at Oxford's All Souls, Kolakowski wrote books on the history of ideas, culminating in his "Main Currents of Marxism," published in 1978, which chronicled the origins, rise and decline of Karl Marx's philosophy.

Kolakowski argued that the totalitarian cruelty of Josef Stalin's Soviet Union was the logical end of Marxist thought.

From Britain, he backed Poland's pro-democracy Solidarity movement which finally overthrew communist rule in 1989. In his later years, Kolakowski wrote plays and short stories and took a keen interest in religious issues.

(Writing by Gareth Jones, editing by Ralph Boulton.)

Source:
http://www.reuters.com/article/entertainmentNews/idUSTRE56G67Q20090717

---------------------------------------

Obituary by Christopher Hitchens (Slate, 20.7.2009):
http://www.slate.com/id/2223212/

Some of the other obituaries:
http://www.guardian.co.uk/world/feedarticle/8616935
http://www.opendemocracy.net/article/leszek-kolakowski-1927-2009-a-life-...
http://pajamasmedia.com/rogerkimball/2009/07/17/leszek-kolakowski-rip/
http://www.insidehighered.com/blogs/university_diaries/in_memory_of_lesz...
http://www.demdigest.net/blog/regions/leszek-kolakowski-1927-2009.html
http://sanseverything.wordpress.com/2009/07/17/leszek-kolakowski-rip/

Val Plumwood in memoriam

TT — Wed, 26 Mar 2008 15:23:02 +0200

Val Plumwood in memoriam

(11.8.1939 – 28.2.2008)

Australialainen ympäristöfilosofi Val Plumwood kuoli helmikuun lopussa kotonaan Braidwoodissa Canberran lähettyvillä. Hänet löydettiin maaliskuun 1. päivänä syrjäisestä kotitalostaan, minne hän oli menehtynyt päivää paria aiemmin. Alkujaan hänen kerrottiin menehtyneen käärmeenpuremaan, mutta poliisin tutkimuksissa kuolinsyyksi paljastui sairaskohtaus.

Val Plumwoodia pidetään yhtenä modernin ympäristöfilosofian pioneereista, ja kotiseuduillaan hänen muistetaan ennen kaikkea toiminnasta Australian sademetsien puolesta. Kansainvälisesti hänet tunnetaan kuitenkin parhaiten dualismikriittisistä kirjoituksista, etenkin teoksesta Feminism and the Mastery of Nature (1993). Tässä teoksessa ja monissa muissa kirjoituksissaan Plumwood pyrki erittelemään eräänlaista herruuden logiikkaa, joukkoa tekniikoita, joilla dualistisia ajattelumalleja rakennetaan ja ylläpidetään.
Häntä on sekä arvostettu että kritisoitu kattavasta ”Läntisen” rationaliteetin kritiikistään, jossa hän pyrki osoittamaan erilaisten alistavien suhteiden välisiä teoreettisia ja historiallisia suhteita. Plumwoodin mukaan ympäristökriisin juuret ovat pitkät, ja se kumpuaa ennen kaikkea perustavista kulttuurisista ajattelumalleista.
Hänen kritiikkinsä kohdistui myös moniin ympäristöliikehdinnän ja feminismin suuntauksiin, etenkin ekofeminismin sellaisiin suuntauksiin, jotka korostivat ”naisellisen” yhteyttä luonnollisuuteen. Laajemminkin hän arvosteli sellaisia dualistisia suhteita kritisoivia projekteja, jotka eivät olleet herkkiä itse dualismin logiikalle. Tässä hän oli samoilla linjoilla monien 1990-luvun ympäristöfilosofien kanssa – tuolloin oli käynnissä laaja ympäristöfilosofian sisäisen kritiikin ja uudistumisen vaihe.

Val Plumwood, omaa sukua Morrell, syntyi vuonna 1939 Sydneyn laitamilla. Ensimmäisestä avioliitosta hänellä oli kaksi lasta, jotka molemmat kuolivat jo aiemmin. Hänen toinen aviomiehensä oli ympäristöfilosofi Richard Routley, jonka kanssa hän kirjoitti Val Routleyn nimellä useita artikkeleita sekä kirjan Australian metsätuhoista. Heidän kirjoituksensa vaikuttivat syntyvään moderniin ympäristöfilosofiaan merkittävästi. Avioeron jälkeen hän otti nimen Plumwood kotiseutunsa Plumwood Mountainin mukaan. Hänen elämänsä keskeinen muovaava kokemus oli krokotiilin hyökkäys vuonna 1985 Kakadun kansallispuistossa. Myöhemmässä tuotannossaan ja esitelmissään hän viittasi usein tähän kokemukseen ja sen aiheuttamaan kategorioiden mullistukseen: miten vieraalta riistana olo nykyihmisestä tuntuukaan.

Plumwood vieraili vuonna 1998 Porissa ja Tampereella kansainvälisessä ympäristötutkimuksen seminaarissa. Samassa yhteydessä hän esittäytyi tamperelaisille filosofian opiskelijoille ja antoi haastattelun niin & näin -lehdelle. Hän oli mieleenpainuva ja kärkäs ihminen, joka oli tottunut kamppailemaan väheksyntää vastaan naisena, ympäristönsuojelijana ja filosofina.

Ville Lähde

Ks. niin & näin -lehden haastattelu numerossa 4/98, verkossa:
http://www.netn.fi/498/netn_498_plum.html

Plumwoodin muistosivusto:
http://valplumwood.com/

Muistokirjoitus André Gorzille

TT — Tue, 23 Oct 2007 15:47:23 +0300

Tommi Wallenius

Muistokirjoitus André Gorzille (1923–2007)

Nimellä André Gorz tunnettu filosofi, kirjailija ja lehtimies teki itsemurhan 24. syyskuuta 2007 yhdessä syöpää sairastaneen vaimonsa Dorinen kanssa. Heidät löydettiin vieretysten kuolleena Vosnonin (Auben departementissa, Pariisista kaakkoon) talostaan, lähimmille ystävilleen ja sukulaisilleen kirjoittamiensa viestien keskeltä.

André Gorz syntyi Wienissä vuonna 1923 Gerard Hirsch -nimisenä. Gorzin äiti oli saksalaissyntyinen katolinen, hänen isänsä oli ajan antisemitistisen ilmapiirin vuoksi katolilaiseksi kääntynyt juutalainen. Koulussa häntä kutsuttiin saksalaisittain nimellä Horst, mutta muuttaessaan Pariisiin vuonna 1949 oli suotavampaa aloittaa lehtikirjoittelu ranskalaistetulla nimellä Michel Bosquet. Pariisilaistunut Gorz sai Ranskan kansalaisuuden vuonna 1954. Vuonna 1957 hän julkaisi ensimmäisen kirjansa Le traître kirjailijanimellä André Gorz, koska pelkäsi kirjojensa kumouksellisen luonteen vaarantavan hänen työmahdollisuutensa toimittajana. Työskenneltyään Paris-Press ja L’Expess -lehdissä hän siirtyi Jean Danielin ja kumppanien kanssa perustamaan vasemmistolaista, vuonna 1964 ilmestymisensä aloittanutta viikkolehteä Le Nouvel Observateur. Hän osallistui myös sartrelaisen Les Temps Modernes -lehden toimitustyöhön.

Gorz oli valmistunut Lausannessa kemisti-insinööriksi vuonna 1945, muuta yliopisto-tutkintoa hänellä ei ollut eikä hän koskaan toiminut opettajana. Filosofikirjailija Gorz antoi hyvin vähän haastatteluja ja suhtautui varauksellisesti julkisuuteen, vaikka olikin ahkera ja kantaaottava kirjoittaja ja mielipidevaikuttaja. Hän vierasti sitoutumista mihinkään identiteettiin, mutta Gorzia on liitetty eksistentialismiin, marxismiin ja ekologiseen liikkeeseen. Gorz vitsaili englantilaisten pitävän häntä Jean-Paul Sartren perillisenä, saksalaisten Frankfurtin koulukunnan jälkeläisenä, Ranskassa hän taas käy paremminkin Ivan Illichin oppilaasta.

Sartren tapaan André Gorzin eksistentialistisen marxismin keskipisteessä oli yksilön autonomia, joka taas oli välttämättön ehto myös yhteiskunnan muuttamiseksi. Gorz kritisoi voimakkaasti yhteiskunnan alistamista ekonomiselle järjelle ja vaati puolestaan talouden alistamista poliittiselle ohjaukselle. 1960- ja 1970-lukujen vaihteesta lähtien radikaali kapitalistisen tuotantojärjestelmän ja konsumerismin kritiikki kehittyi hänen ajattelussaan vahvaksi ekologiseksi painotukseksi. Nopeita ja radikaaleja muutoksia tuotantotapoihimme ja kulutustottumuksiimme vaatinutta Gorzia pidetäänkin Ranskassa yhtenä ekologisen ajattelun isänä. Myöhemmin hän tuli tunnetuksi myös proletariaatin kulttiin ja perinteiseen palkkatyön malliin käpertyneen vasemmiston kritiikistä. Gorz itse kävi dialogia Marxin teosten kanssa kehitellen kansalaisten perustulolle pohjautuvaa utopiaa, jonka tarkoitus oli haastaa palkkatyölle perustuneet mallit, jotka ovat käyneet vanhanaikaisiksi työn yhä vähentyessä ja muuttuessa materiaalisesta immateriaaliseksi.

André Gorzin paristakymmenestä kirjasta viimeiseksi jäi hänen englantilaissyntyiselle vaimollensa omistama, vuonna 2006 ilmestynyt Lettres à D. – Histoire d’un amour. Hän kirjoittaa kirjeen muotoon laaditussa tekstissään katuvansa sitä, kuinka hän oli kuvannut puolisoaan totuudenvastaisesti ensimmäisessä romaanissaan, ja sitä, miten vähän Dorine oli myöhemminkin esillä hänen kirjoituksissaan, vaikka juuri tämä oli mahdollistanut teokset ja koko hänen eksistenssinsä. Gorz kirjoittaa Lettres à D.:ssä: »Täytät pian 82 vuotta. Olet lyhentynyt kuudella senttimetrillä, painat enää vain neljäkymmentäviisi kiloa, ja olet yhä kaunis, viehkeä ja haluttava. Viisikymmentäkahdeksan vuotta olemme eläneet yhdessä ja rakastan sinua enemmän kuin koskaan. Viime aikoina olen uudelleen rakastunut sinuun, ja uudestaan kannan sisälläni raatelevaa tyhjyyttä, joka täyttyy vain kun kehosi painautuu omaani vasten.» Gorz jatkaa toisaalla samassa teoksessa: »Emme kumpikaan haluaisi elää kauemmin kuin toinen meistä. Olemme usein sanoneet, että jos meillä olisi toinen elämä – mikä on vastoin kaikkea todennäköisyyttä – haluaisimme viettää sen yhdessä.»

André Gorzin teoksia

• Le traître (1957)
• La morale de l'histoire (1959)
• Stratégie ouvrière et néocapitalisme (1964)
• Le socialisme difficile (1967)
• Réforme et révolution (1969)
• Critique du capitalisme quotidien (1973)
• Critique de la division du travail (1973)
• Écologie et politique (1975)
• Écologie et liberté (1977)
• Fondements pour une morale (1977)
• Adieux au prolétariat – Au-delà du socialisme (1980)
• Les Chemins du Paradis – L’agonie du capital (1983)
• Métamorphoses du travail – Critique de la raison économique (1988)
• Capitalisme, Socialisme, Écologie (1991)
• Misères du présent, richesse du possible (1997)
• L’immatériel – Connaissance, valeur et capital (2003)
• Lettre à D. – Histoire d'un amour (2006)

Suomennoksia

• Työväenliike ja sosialismi. Huutomerkki-sarja, 1971.
• Eläköön työttömyys! Kirjoituksia työstä, ekologiasta, vapaudesta. Suomennettu useista alkuteoksista, toim. Keijo Rahkonen, suom. Risto Heiskala. Helsinki, Kansan sivistystyön liitto 1982.

Logokseen on lisätty artikkeli André Gorz, jonka on kirjoittanut Tommi Wallenius.

Richard Rorty kuollut

TT — Mon, 11 Jun 2007 16:55:58 +0300

Richard Rorty (1931–2007)

Yhdysvaltain tunnetuin filosofi Richard Rorty kuoli haimasyöpään 8. päivä kesäkuuta. Uuspragmatisti Rorty työskenteli niinsanotun analyyttisen ja niinkutsutun mannermaisen filosofian välisellä ei-kenenkään-maalla. Hänen teoksiaan olivat:

Philosophy and the Mirror of Nature (1980), Consequences of Pragmatism (1982), Contingency, Irony, and Solidarity (1988), Philosophical Papers I–III (1991 & 1998), Achieving Our Country: Leftist Thought in Twentieth Century America (1998) ja Philosophy and Social Hope (2000).

(Ks. http://www.phillwebb.net/history/TwentiethCentury/Pragmatism/Rorty/Rorty.htm)

Näin Rorty kuvasi hankettaan Risto Kuneliuksen tekemässä niin & näin -haastattelussa:

”Metafyysinen perinne on tikapuut, joita pitkin olemme kiivenneet, mutta joita emme tarvitse enää. Voimme heittää tikapuut kädestämme ja jatkaa matkaa ilman niitä. Metafysiikka on huikea perinne, joka jatkuu aina Ranskan vallankumoukseen asti. Se tekee koko vallankumouksen mahdolliseksi. Mutta sen jälkeen metafysiikan voi vähin erin panna syrjään ja unohtaa. Siitä on tullut vanhentuneiden työkalujen kokoelma. Emme tarvitse sitä enää.

[…]

Jeesus ilmaantui jostain ja sanoi: ”Kaikki ihmiset ovat veljiä keskenään.” Kaikki ajattelivat, että hän oli järjiltään, mutta ajatus kuitenkin tarttui. Se oli hyvä ajatus, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mistä se sai alkunsa. Marx väitti, että Euroopan porvaristo riistää työväenluokkaa – ja oli oikeassa. Mutta mistä se tuli hänen mieleensä. En tiedä. Hyvä että jonkun mieleen tuli.

[…]

Pragmatismi on paljon radikaalimpi ajattelutapa kuin useimmat ihmiset ajattelevat. Se nakertaa maata monien tavanomaisten uskomustemme alta. Aika usein pragmatismia moititaan siitä, että se on arkijärkistä, yritys ilmaista tavanomaisia, arkisia itsestäänselvyyksiä filosofisesti. Mutta pragmatismi on itse asiassa monien arkijärkisten asettamustemme vakavaa koettelemista.

[…]

Minusta kaiken kritiikin muoto pitäisi olla yksinkertaisesti ajatus: ”Ei asioiden tarvitse olla näin, ne voisivat olla myös noin.”

(niin & näin 2/99)

Stanfordin lehdistötiedote:

http://news-service.stanford.edu/news/2007/june13/rorty-061307.html

Todd Gitlinin muistokirjoitus:

http://www.tpmcafe.com/blog/coffeehouse/2007/jun/10/richard_rorty_1931_2007

Washington Postissa julkaistu muistokirjoitus:

http://www.washingtonpost.com/wp-dyn/content/article/2007/06/10/AR2007061001268.html

New York Timesissa julkaistu muistokirjoitus:

http://www.nytimes.com/2007/06/11/obituaries/11rorty.html?_r=1&ref=obituaries&oref=slogin

Verkkolinkkejä:

http://www.continental-philosophy.org/2007/06/10/richard-rorty-1931-2007/

Laaja online- ja offline-tekstien bibliografia:

http://www.phillwebb.net/history/TwentiethCentury/Pragmatism/Rorty/Rorty.htm

Jean Baudrillard kuollut 6.3.

TT — Wed, 07 Mar 2007 21:22:47 +0200

Ranskalainen sosiologi ja filosofi Jean Baudrillard kuoli 77-vuoden iässä
kotonaan Pariisissa pitkällisen sairauden jälkeen.

Le Monden verkkosivulle kerättyjä linkkejä muistokirjoituksiin:

http://www.lemonde.fr/web/article/0,1-0,36-880003,0.html

Muistokirjoitus Le Mondessa:

http://www.lemonde.fr/web/article/0,1-0,36-879957,0.html

Muistokirjoitus Pierre Assoulinen blogissa Le Monden verkkosivuilla:

http://passouline.blog.lemonde.fr/2007/03/07/pour-saluer-baudrillard/

Guardian-lehden muistokirjoitus:

http://www.guardian.co.uk/obituaries/story/0,,2028464,00.html

Julian Bagginin kirjoittama muistokirjoitus Guardianin verkkolehdessä:

http://commentisfree.guardian.co.uk/julian_baggini/2007/03/the_shadow_of_his_former_self.html

Times-lehden muistokirjoitus:

http://www.timesonline.co.uk/tol/comment/obituaries/article1483898.ece

Lacoue-Labarthe kuollut

TT — Tue, 30 Jan 2007 11:59:11 +0200

Mannermaisen nykyfilosofian johtaviin nimiin lukeutunut Strasbourgin yliopiston estetiikan professori ja teatteriohjaaja Philippe Lacoue- Labarthe (s. 1940) kuoli Pariisissa 27.1.2007. Lacoue-Labarthen terveys oli jo pitkään ollut heikko. Suomessakin 1993 vieraillut Lacoue-Labarthe tunnettiin ennen kaikkea Martin Heideggerin, Jacques Derridan ja Jacques Lacanin ajattelua sekä mm. Paul Celanin ja Friedrich Hölderlinin runoutta seurailevasta työstään, johon liittyi kiinteästi teatterin tekemisen
teoria ja käytäntö. Hänen läheisin työtoverinsa oli samassa yliopistossa opettanut Jean-Luc Nancy; sekä Lacoue-Labarthe että Nancy esiintyivät vuonna 2004 valmistuneessa dokumenttielokuvassa The Ister, joka perustuu Heideggerin vuonna 1942 pitämiin Hölderlin-luentoihin.

Alla Libération-lehden ranskankielinen muistokirjoitus.

Jussi Backman

-----------------------------------

Subject: Article de Libération. Décès de Ph. Lacoue Labarthe

Philippe Lacoue-Labarthe est mort d'insuffisance respiratoire dans la

nuit de samedi à dimanche, à l'hôpital Saint-Louis à Paris.

Philosophe, germaniste, traducteur et homme de théâtre, professeur

d'esthétique à l'université de Strasbourg, il avait 67 ans.

Assise. Etait-il venu à la philosophie à cause de la très haute idée

qu'il se faisait de la littérature, à laquelle il se destinait au

commencement ? Ou s'était-il mis à l'écriture justement à travers les

accointances de celle-ci avec l'acte même de penser, au moins depuis

Platon ? Questions probablement aporétiques pour Lacoue-Labarthe et

proprement circulaires, qui trouvaient pourtant chez lui une assise,

un point de stabilisation dans sa conception, et de la pensée et de la

littérature, comme des arts de la mise en scène.

Dans ce théâtre mental dont il est le piètre héros, le sujet moderne

se sauve pourtant s'il parvient à franchir indemne l'épreuve du

langage. Ce combat, chez Lacoue-Labarthe, n'a pas été que

métaphorique, lorsqu'on songe que la langue philosophique, qu'il s'est

agi pour lui de parler et de refuser à la fois, n'est autre que celle

de Martin Heidegger. A travers quel équilibre instable, entre respect

et rejet, peut-on accueillir la grandeur vivifiante de l'oeuvre tout

en continuant à se (dé)battre contre la noirceur éthique du philosophe

allemand ? Une génération de philosophes français est passée par là ;

Lacoue-Labarthe est celui qui, certainement, a été le plus loin dans

ce questionnement inépuisable, orientant et sans doute marquant ses

lectures de Hölderlin, Diderot, Celan, Blanchot, Rimbaud, Benjamin,

Marx... jusqu'aux romantiques allemands.

Ami de Michel Deutsch, Jean-Pierre Vincent, Gilberte Tsaï et

Jean-Christophe Bailly, Philippe Lacoue-Labarthe était au théâtre

comme chez lui, fournissant par exemple une traduction en français de

la traduction allemande par Hölderlin d' Antigone de Sophocle. Ou

encore d' oedipe du même Sophocle via le même Hölderlin. Avec la

traduction sa pratique, ses enjeux théoriques Lacoue-Labarthe

s'est débattu sa vie durant, non pas comme une activité parmi

d'autres, mais comme l'expérience d'une traversée de la pensée, voire

son transport d'une langue à une autre qui ne peut se faire qu'à

travers une expérience proprement poétique.

Amour. Ami de Jean-Luc Nancy, il a formé avec Jacques Derrida un trio

intellectuel qui venait confirmer le geste platonicien fondateur qu'il

ne peut y avoir de pensée qu'érotique, que c'est l'amour qui fait

penser, l'amour de la pensée en l'occurrence. Derrida le soulignait

encore dans un colloque, peu avant de mourir : «Ce que je partage avec

Lacoue-Labarthe, nous le partageons aussi tous deux, quoique

différemment, avec Nancy. Si quelque chose a bien dû nous rassembler,

il n'y a jamais eu entre nous aucune ligne commune, mais quelque chose

a dû favoriser un sens respectueux non seulement du droit à la

philosophie, de la justice dans la pensée, c'est-à-dire aussi la

probité dans l'écriture, l'éthique, le droit et la politique.»