yliopistot

Julkinen keskustelu yliopistouudistuksesta on vaimennut, vaikka enemmistö henkilöstöistä onkin uudistukseen pettynyt, kuten Tieteentekijöiden liiton ja Professoriliiton kysely osoitti. [1] Keskustelua tarvittaisiin kuitenkin juuri nyt vielä enemmän kuin lakikiistan aikaan. Parhaillaan on lausuntokierroksella vielä lakia merkittävämpi uudistus: yliopistojen uusi rahoitusmalli, jonka ehdotus Laadukas, kansainvälinen, profiloitunut ja vaikuttava yliopisto julkistettiin 21. marraskuuta. [2] Yliopistojen muutokseen vaikuttaa eniten juuri se, millaisin kriteerein valtio jatkossa jakaa rahoitusta.

Valtion budjetista katetaan lähes kaksi kolmasosaa yliopistojen toimintamenoista, vuonna 2011 n. 1,8 miljardia euroa. Rahoitus on opetus- ja kulttuuriministeriön tärkein ohjausinstrumentti, keino antaa keppiä ja porkkanaa. [3]

Yliopistojen rehtoraatti ja hallitus ovat uuden lain mukaisessa hallintomallissa aiempaa itsevaltaisempia suhteessa yliopistoyhteisöön. [4] Lain henki velvoittaa heitä toimimaan organisaation taloudellisen kokonaisedun puolesta, hieman yritysjohdon tapaan tehokkuutta tavoitellen ja toimintaa virtaviivaistaen. On selvää, että jokaisen yliopiston johto koettaa saada yliopistonsa "profiloitumaan" niin, että OKM:n rahoitusmallin kriteereitä seurataan yliopiston taloudellisen menestyksen kannalta parhaalla tavalla.

Ehdotettu malli jakaa rahoituksen aiempaan tapaan kolmeen pääosioon: koulutukseen (41%) ja tutkimukseen (34%) sekä koulutus- ja tiedepoliittisten tavoitteiden osuuteen (25%). Nämä kolme säilyvät kokonaisrahoituksen osuuksina käytännössä samassa keskinäisessä suhteessa kuin aiemmin, mutta laskentaperusteet on laitettu uusiksi.


 

Koulutus

Koulutuksessa tehokkuuteen patistellaan esimerkiksi sillä, ettei rahoitus enää määräytyisi lainkaan opiskelijamäärän (ja aloituspaikkojen) perusteella, vaan ratkaisevaa olisi valmistuneiden tutkintojen ja suoritettujen opintopisteiden määrä. Opiskelijoiden kannustaminen ja piiskaaminen viidessä vuodessa maistereiksi (tai kolmessa kandeiksi) tulisi siis entisestään korostumaan yliopistojen arjessa.

Koulutuksen tuloksellisuusmittareissa suoritettujen ylempien tutkintojen merkitys olisi 15% kokonaisrahoituksesta, alempien korkeakoulututkintojen 9 %, ja vähintään 55 opintopistettä suorittavien opiskelijoiden määrä vaikuttaisi 11 % osuudella (josta 3 % laskettaisiin vuodesta 2015 alkaen nyt suunnitteilla olevan yliopistojen yhteisen opiskelijapalautejärjestelmän perusteella [5]). Muita laskentaperusteita koulutuksen rahoitusosuudessa olisivat avoimen yliopiston ja erillisten opintojen suoritetut opintopisteet (2 %), ulkomaalaisten yliopistossa suorittamat ylemmät korkeakoulututkinnot (1 %), yliopistosta lähtevä ja yliopistoon saapuva kansainvälinen opiskelijavaihto (2 %) ja yliopistosta valmistuneet työlliset (1 %).

Viimeisenä mainitun kriteerin on tietenkin tarkoitus ohjata yliopistoja suuntaamaan aloitus- ja koulutuspaikkoja aiempaa halukkaammin ennakoidun työvoimatarpeen mukaisesti. Työvoimatarpeen ennakointi on ollut aina aikaisemminkin mukana koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmassa, jossa arvioidaan koulutuspaikkojen uudelleensuuntaamisen tarpeita. Suoraan rahoitukseen vaikuttavaa kriteeriä siitä ei ole aiemmin yritetty luoda. Nyt kun näin aiotaan tehdä, on syytä myös ottaa vakavasti kriittinen keskustelu ennakoinnissa käytettyjen argumenttien, tietopohjan ja laskelmien pätevyydestä. [6]


 

Tiede- ja koulutuspoliittiset tavoitteet

Keppiä ja porkkanaa pyritään lisäämään myös siten, että tiede- ja koulutuspoliittisten tavoitteiden "strateginen" osuus on nostettu 10 prosenttiin aiemmasta 6,25 prosentista. Tällä rahoituserällä yliopistoja palkitaan profiloitumisesta ja virtaviivaistumisesta ministeriön toiveiden suuntaisesti.

Tarkoituksena on kannustaa yliopistoja kehittämään ja keskittämään toimintojaan sen mukaisesti, mitä yliopistot ovat omiin strategioihinsa kirjanneet. Strategioita ei ole kuitenkaan tehty vapaasti yliopistojen toiveista lähtien, vaan opetusministeriö ohjasi strategiatyötä ja lopulliset strategiat on hyväksytty neuvotteluissa ministeriön kanssa. Strategiatyön keskeinen tavoite oli johdattaa yliopistoja luopumaan ministeriön näkökulmasta liiallisesta monialaisuudestaan ja "rönsyistä" siten, että yliopistojen tuli valita itselleen painopistealueita, joille koulutusta ja tutkimusta erityisesti suunnataan. Strateginen rahoitus palkitsee siis yliopistoja sen mukaisesti, kuinka hyvin ne käytännössä toteuttavat strategioihinsa kirjattua profiloitumista ja keskittymistä painopistealueille. Tämä edellyttää luonnollisesti vastaavasti joistain toiminnoista ja koulutus- ja tutkimusaloista luopumista. [Yliopistojen strategioihin voi käydä tutustumassa kunkin yliopiston verkkosivuilla, ks. linkkejä lopussa viitteestä 7.]


 

Tutkimus ja julkaiseminen

Tutkimuksen mittareiksi rahoitusmalli esittää suoritetut tohtorintutkinnot (9 %), julkaisut (13%), kilpaillun tutkimusrahoituksen saannin (9 %), ulkomaalaisten suorittamat tohtorintutkinnot (1 %) ja ulkomaalaisen opetus- ja tutkimushenkilöstön määrän (2 %). Kansainvälistymisen mittareille laitetaan selvästi aiempaa enemmän painoa.

Yksi suurimmista muutoksista koskisi julkaisumäärien painoarvoa tutkimuksen laatua ja vaikuttavuutta arvioitaessa. Nykyisessä rahoitusmallissa julkaisujen painoarvot kokonaisuudessa ovat seuraavat: ulkomailla julkaistut 1,18125% ja muut tieteelliset julkaisut 0,50625%. Ehdotuksen mukaan vuodesta 2013 alkaen osuudet olisivat 10% ulkomailla julkaistuista ja 3% muista.

Julkaisumäärien vaikutus siis moninkertaistuisi. Toisekseen ulkomaisten julkaisujen arvostus painottuisi entisestään.

Tosin ehdotuksessa esitetään myös, että vuodesta 2015 eteenpäin ulkomainen/kotimainen -jaon korvaisivat Tieteellisten seurain valtuuskunnan koordinoiman, parhaillaan käynnissä olevan julkaisufoorumihankkeen määrittämät julkaisujen laatutasot. [8] Tällöin ulkomaisten referee-julkaisujen osuus korvautuisi julkaisufoorumin määrittämien 2 ja 3 tasojen julkaisuilla ja muiden tieteellisten julkaisujen sijaan käytettäisiin julkaisufoorumin tason 1 julkaisujen määrää. Muutos ei kuitenkaan ole suuri, sillä suomenkielisillä lehdillä ja aikakausjulkaisuilla ei ole tuossakaan jaossa pääsyä korkeampiin tasoluokituksiin. Kirjakustantajista on kuitenkin nostettu korkeammalle kakkostasolle neljä suomalaista: Gaudeamus, Suomalainen tiedeakatemia, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Vastapaino. [9]

Laskentamallissa vain määrä merkitsee: julkaisut lasketaan samanarvoisiksi niiden laajuudesta ja kirjoittajien luvusta riippumatta. Mikä tahansa ulkomainen referoitu julkaisu – esimerkiksi konferenssikokoelmassa ilmestyvä pieni artikkeli – olisi näin ollen yliopiston tuloksellisuuden mittarina yli kolme kertaa painavampi kuin suomeksi kirjoitettu tieteellinen monografia, siis kokonainen kirja. Kun lisäksi monilla aloilla julkaistaan etupäässä useiden tutkijoiden yhteisartikkeleita, päädytään asetelmaan, jossa vaikkapa kuuden kirjoittajan konferenssiartikkeli olisi monin verroin merkittävämpi tuotos yliopiston rahoitusta laskettaessa kuin yhden kirjoittajan monivuotinen työ monografiamuodossa.

Laadun korvaaminen määrällä tuottaakin usein juuri tällä tavoin vääristyviä mittareita, joilla on kiistatta jatkossa voimakasta vaikutusta tutkimustyön arviointiin ja kehittämiseen yliopistoissa. Lisäksi se asettaa julkaisukäytännöiltään, luonteeltaan ja yhteiskunnalliselta rooliltaan erilaiset tieteenalat eriarvoiseen asemaan.


 

Mallin eriarvoistavat vaikutukset

Ulkomaista ja vieraskielistä julkaisemista vahvasti suosiva rahoitusmalli soveltuu parhaiten niille aloille, joilla tutkimus on teknistä ja erikoistunutta sekä lähtökohtaisesti kansainvälistä. Esimerkiksi lääketieteessä ja luonnontieteissä kuhunkin erikoistuneeseen kohteeseen keskittyy rajattu määrä tutkimusryhmiä maailmassa. On selviö, että tutkimusryhmät pyrkivät raportoimaan tuloksistaan muutamissa tunnetuissa alansa julkaisuissa. Sama pätee formaaleihin ja teoreettisiin tieteisiin, samoin sellaiseenkin perinteikkääseen alaan kuin filosofia, jossa ei tutkita mitään erityispiirteisesti "suomalaista".

Toisin on etenkin niissä empiirisissä tutkimuksissa, joiden kohteina ovat esimerkiksi suomalainen kulttuuri, historia, kirjallisuus, koulutus, sosiaalipolitiikka, oikeusjärjestelmä ja monet muut yhteiskunnalliset instituutiot. Ensisijainen tieteellinen kohderyhmä löytyy usein kotimaasta. Näillä aloilla ei myöskään erikoistuta yhtä kapeisiin erityiskysymyksiin kuin luonnontieteissä. Tutkijan kehittymisen ja tutkimusten laadukkuuden kannalta harkittu monipuolisuus ja kyky seurata tieteenalan tapahtumia laaja-alaisesti on päinvastoin vahvuus.

Lisäksi tutkimukset ovat tietenkin aivan toisin kieleen sidottuja kuin luonnontieteissä. Eikä pelkästään kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimuksessa, vaan myös empiirisessä yhteiskuntatutkimuksessa, jossa haastattelut, kyselyt, dokumentit ja etnografisesti kerätyt aineistot ovat suomen- tai ruotsinkielisiä. Aineistojen kääntäminen toiselle kielelle, ennen kuin tuloksista voi raportoida, on aina vähintäänkin keinotekoista. Joidenkin tutkimuskohteiden parissa se on oikeastaan mahdotonta ilman, että kadotetaan tutkimuskohteen kannalta olennaisia merkityksiä.

Jos tutkimuksen "impaktiarvoa" tutkaillaan pintaa syvemmältä, on todellisuudessa monilla näistä tutkimuskentistä kotimainen julkaiseminen ulkomaista vaikutuksellisempaa. Lisäksi monografian tai artikkelikokoelman saaminen läpi kotimaisella tiedekustantajalla on hyvin tavallisesti selvästi vaikeampaa kuin yksittäisen lehtiartikkelin julkaisu ulkomailla.

Ulkomailla julkaisemisen asettaminen ensisijaiseksi alaan katsomatta muistuttaakin toisinaan keisarista uusine vaatteineen. Suurimmilla tieteenaloilla on valtaisa määrä englanninkielisiä aikakausjulkaisuja ja vuosittaisia konferensseja. Päinvastoin kuin kuvitellaan, ei ole useinkaan kovin haasteellista saada niissä läpi artikkeleita ja esitelmiä. Samalla monet ulkomailla julkaistut tekstit jäävät ilman vaikuttavuutta, hyvin tavallisesti ne eivät kerää viittauksia, ja jotkut jäävät jopa kokonaan ilman lukijoita, joita kaikki kotimaiset julkaisut sentään saavuttavat.

Perimmiltään kohdataankin syviä eroja tutkimusalojen luonteessa. Kulttuuri- ja yhteiskuntatieteiden taustatekijät eroavat suuresti luonnon- ja lääketieteistä. Niillä on erilainen historia, erilainen tiedon käytön ja soveltamisen arvo, eri tehtävä yhteiskunnassa ja hallinnossa, erilainen yhteys opetukseen eri oppiasteilla ja niin edelleen. [10]

Ainakin 1990-luvun alusta saakka on keskusteltu ulkomaista julkaisemista yhdenmukaisesti korostavan trendin ongelmista. Viime vuosina myös ministeriön edustajat ovat vihdoin tunnustaneet, että tieteenalojen erilaiset julkaisuprofiilit ja erilainen yhteiskuntasuhde pitäisi ottaa paremmin lukuun. On valitettavaa, että yliopistojen tärkeintä ohjausinstrumenttia luotaessa tämä ymmärrys loistaa poissaolollaan.

Ulkomaista julkaisemista yksinomaisesti suosiva kehitys on ollut jo pitkään käynnissä. Vielä kymmenisen vuotta sitten artikkeliväitöskirjoihin suhtauduttiin humanistis-yhteiskuntatieteellisissä yksiköissä toisinaan jopa torjuvasti tai ainakin epäillen. Nyt tuulen suunta on tiedossa ja niitä jopa suositellaan – juuri siksi, että ne tuovat määrällisesti paljon enemmän julkaisuarvoa yksiköille kuin monografia. Toisin sanoen useasta erillisestä artikkelista koostuva artikkeliväitöskirja on yhtä väitöskirjamonografiaa moninkertaisesti arvokkaampi julkaisu toiminnan tuloksellisuutta laskettaessa. Näin siitä huolimatta, että monissa tutkimusaiheissa laajempi julkaisukokonaisuus soveltuisi tutkimuksen raportoimiseen paljon paremmin.

Sama trendi on toki jo kauan näkynyt myös rekrytoinnissa. Humanistisissa ja yhteiskuntatieteissäkin on jo yksiköitä, joiden hakukilpailuissa otetaan huomioon enää ainoastaan hakijoiden ulkomaiset julkaisut. Samoin niiden painoarvo on korostunut rahoituspäätöksissä. Uusi rahoitusmalli ohjaisi entistä enemmän samaan suuntaan.

Edeltävien havaintojen ja huomautusten tarkoituksena ei ole suinkaan esittää, että ulkomainen julkaiseminen, englanninkielisyys ja kansainvälistyminen olisivat negatiivisia asioita. Myös kulttuuri- ja yhteiskuntatieteissä englanninkielinen tai muu vieraskielinen julkaiseminen kansainvälisillä foorumeilla on monille tutkijoille ja monissa tutkimusaiheissa luontevaa, tavoiteltua tai jopa välttämätöntä tutkimusaiheesta käytävän keskustelun kannalta. Tätä puolta asiasta ei ole mitenkään syytä vähätellä.

On kuitenkin tunnistettava ja tunnustettava, että joidenkin alojen tiettyjen tutkimusaiheiden parissa on joko ensisijaista tai vähintäänkin rinnasteista merkitystä kotimaisella julkaisemisella ennen ulkomaisia foorumeita ja kieliä. Tällä hetkellä juuri tämä ymmärrys näyttää olevan katoamassa kun kansainvälinen julkaiseminen asetetaan yksiviivaisesti etusijalle. Malli on alun perin lähtöisin luonnontieteellisen tutkimuksen historiasta. Nyt kaikkia tieteitä ja tutkimusaloja arvioidaan yhä selvemmin luonnontieteitä jäljittelevän mallin mukaisesti.

Akateeminen kysymys -kirjassa julkaistussa yliopistouudistuksen koulutuspoliittisessa analyysissa muistutan, että on tärkeää tutkailla uudistuksen merkitystä eri yliopistollisten alojen kannalta. Tiivistän näkökulmia seuraavasti:

"Jo uudistuksen kriitikoiden jakaantuminen epätasaisesti eri tieteenaloille osoittaa, etta huolta kannetaan eriarvoistavista vaikutuksista. Esimerkiksi kotimaisen kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimus ovat potentiaalisia häviäjiä monella tasolla: koulutustarvearvioinnissa, kilpaillun ulkomaisen rahoituksen hankinnassa, sopimussuhteisen R&D-yritysrahoituksen saannissa, houkuttelevuudessaan toimia yliopiston johdon näkökulmasta ulkoisen imagon ja lahjoitusvarojen kannalta osuvana painopistealana, kansainvälistymisessä ja englanninkielisen tutkimusjulkaisemisen mielekkyydessä ja määrässä. Erityistä pontta huoli saa siitä, että hyvä tai huono kehitys voi olla vahvasti kumuloituvaa. Tuloksellisuuden ja laadun arvioinnin kriteerit sekä strateginen rahoitus suuntaavat lisäresursseja aloille, jotka jo entuudestaan kykenevät hankkimaan muita enemmän ulkoista, yrityslähtoista tai kilpailtua rahoitusta ja jotka menestyvät kansainvälisen tutkimuskilpailun indikaattoreilla mitattuna. [...] Minkään tieteenalan näkökulmasta yliopistojen tutkimusrahoitukseen kokonaisuudessaan suunnattu lisäpanostus ei ole suoranaisesti kielteistä. Ratkaiseva ero aiempaan nähden seuraa kuitenkin nykyisestä rakenteellisen kehittämisen pakosta. Tähän saakka rahoitus on lisääntynyt tietyillä aloilla massiivisesti toisia enemmän, muttei silti muiden tappioksi. Tästä eteenpäin strateginen muutos ja painoalueisiin keskittyminen tuottavat kuitenkin perusrahoituksen siirtoja joiltain yksiköilta ja aloilta toisten hyväksi. Tästä periaatteesta on tehty yksi yliopistouudistuksen johtolangoista, joten riippumatta yliopistojen tahdosta puolustaa kaikkia nykyisiä toimintojaan, yksiköitaan ja koulutusalojaan, voi pitää odotettavana, että valtio ei ohjauspolitiikassaan tyydy tähän. Toisin sanoen: yliopistouudistus tuo mukanaan voittajia ja häviäjiä. Näiden jako on vahvasti myos arvovalinta, joten on ymmärrettävää ja oikeutettua, että potentiaaliset häviäjät kritisoivat jaottelun kriteereitä." ("Yliopistolaki taustoineen. Koulutuspoliittinen tarkastelu", Akateeminen kysymys? Yliopistolain kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta, 186–187.)

Suurin vaara yliopistouudistuksessa tuskin onkaan se monesti maalattu uhka, että yliopistot alistettaisiin suoraan elinkeinoelämän palvelukseen. Todellinen riski on sen sijaan yliopistollisen toiminnan moninaisuuden kaventuminen, jos tieteenalojen ja tutkimuskohteiden omaleimaisuutta ei oteta huomioon. Juuri tämä riski on rahoitusuudistuksen ytimessä.

Humanistis-kulttuuristen, kasvatuksellisten ja yhteiskunnallisten alojen kannattaisi jo viimein herätä puolustamaan myös omia erityispiirteitään. Panoksena on näiden alojen yhteiskunnallinen ja sivistyksellinen arvo ja anti.


 

Tuukka Tomperi

(Tutkija, Nuorisotutkimusverkosto & Tampereen yliopisto)


 

[Teksti on julkaistu myös Akateeminen kysymys? -kirjan verkkosivuilla: http://akateeminenkysymys.wordpress.com/]


 

Viitteet 

[1]  Ks. Acatiimi 1/2011: http://www.acatiimi.fi/1_2011/01_11_05.php

[2] Laadukas, kansainvälinen, profiloitunut ja vaikuttava yliopisto – ehdotus yliopistojen rahoitusmalliksi vuodesta 2013 alkaen ministeriön sivuilla: http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2011/yliopistot.html?lang=fi

[3] Nykyisen rahoitusmallin määrittävä laki ja opetusministeriön asetus löytyvät sivulta: http://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/koulutuspolitiikka/Hankkeet/Yliopistolaitoksen_uudistaminen/

[4] Yliopistojen ja ministeriön väliset nykyiset tulossopimukset sekä ministeriön antamat palautteet: http://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/yliopistokoulutus/hallinto_ohjaus_ja_rahoitus/yliopistojen_tulossopimukset/?lang=fi

[5] Ks. Rehtorien neuvoston ja Suomen Ylioppilaskuntien liiton YOPALA-hankkeen esiselvitys: http://www.helsinki.fi/halvi/srno/lausunnot_ja_kannanotot/yopalaseminaari280110/YOPALARAPORTTI_010210.pdf

[6] Ks. Acatiimi 7/2011, Petri Koikkalaisen artikkeli työvoimatarpeen ennakkoinnin ongelmallisuudesta yliopistollisilla aloilla: http://www.acatiimi.fi/7_2011/07_11_08.php

[7] Yliopistojen strategioihin voi tutustua yliopistojen verkkosivuilla. Tässä muutamia suoria linkkejä: Aalto-yliopiston strategia: http://www.aalto.fi/fi/about/strategy/ Helsingin yliopiston strategia: http://www.helsinki.fi/strategia/index.html Itä-Suomen yliopiston strategia: http://www.uef.fi/uef/strategia Lapin yliopiston strategia: http://www.ulapland.fi/Suomeksi/Tietoa_yliopistosta/Strategia.iw3 Tampereen yliopiston strategia: http://www.uta.fi/esittely/strategia/index.html Turun yliopiston strategia: http://www.utu.fi/faktat/strategia/ Åbo Akademis strategi: http://www.abo.fi/public/strategi_20102019

[8] Julkaisufoorumi-hankkeen verkkosivut: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/

[9] Ks. luokittelulistaukset: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/kanavaluettelot.html

[10] Ks. Kasvatus-lehden numerossa 4/2011 Juhani Tähtisen & Risto Ikosen, Juha Hakalan, Olli Löytyn ja Pauli Siljanderin erinomaiset artikkelit, joissa monipuolisesti taustoitetaan, tarkastellaan ja keskustelutetaan nykyistä julkaisupolitiikkaa. (Lehden sisällysluettelo ja pääkirjoitus verkossa: http://ktl.jyu.fi/img/portal/21213/Kasvatus_4-2011.pdf?cs=1317708311)


 
Terry Eagleton kirjoittaa The Guardianissa yliopistosta ja humanistisista oppiaineista. Hänen mukaansa yliopisto ilman humanistisia aineita, kuten historiaa ja filosofiaa on kuin pub ilman alkoholia: mahdottomuus. Sellaisen kutsuminen yliopistoksi olisi huijaamista.

Humanististen oppiaineiden arvo ei ole siinä, että ne auttavat jokapäiväisessä elämässä tai tuottavat sovelluksia arjen iloksi. Juuri se, että ne eivät ole kiinni arkisessa aherruksessa, mahdollistaa niiden tärkeimmän tehtävän täyttämisen: konventionaalisen ajattelun kyseenalaistamisen. Tämän vuoksi myös insinööriksi, ekonomiksi tai juristiksi opiskelevien opetusohjelmaan tulisi sisällyttää humanistisia oppiaineita.

Notre Damen yliopistossa vaikuttava Eagleton kirjoittaa erityisesti Britannian tilanne mielessään, mutta hänen ajatuksensa kantavat yli valtiorajojen.

http://www.guardian.co.uk/commentisfree/2010/dec/17/death-universities-m...

Britanniasta kuuluu muutenkin kummia:

http://www.independent.co.uk/news/uk/crime/brain-op-for-student-hit-by-t...

Sami Syrjämäki
Oulun yliopisto on heti uuden yliopistolain myötä alkanut yhä voimakkaammin profiloitua teknokraattiseksi business-yliopistoksi. Yliopiston uusi hallitus on ulkopuolisten tahojen hallinnassa ja akateeminen edustus on harvinaisen heikko. Yliopiston heikoin lenkki on aina ollut humanistis-yhteiskuntatieteellinen ala: humanistinen ja kasvatustieteellinen tiedekunta ovat pieniä ja yhteiskuntatieteellistä tiedekuntaa ei ole. Monet keskeiset tieteenalat kuten psykologia, sosiologia ja filosofia ovat edustettuina ainoastaan sivuaineina. Vaikka Oulun yliopisto mainostaa itseään monialaisena tiedeyliopistona, se ei sellainen todellisuudessa ole ainakaan ihmistieteiden näkökulmasta. Maaliskuussa käytyjen yhteistyöneuvottelujen tuloksena tämä monialaisuus heikkenee edelleen supistusten kohdistuessa lähinnä kasvatustieteelliseen tiedekuntaan, jossa on tehty mm. kansainvälisesti merkittävää kasvatusfilosofista tutkimusta.
 
Yliopisto on lähtenyt myös varsin kovin keinoin kilpailemaan opetusministeriön rahoituksesta. Tällä hetkellä kuumin kysymys on tutkintotuotannon maksimointi, koska opetusministeriö on luvannut, että yliopistojen vuosina 2009–2011 saavuttamat kunkin koulutusalan tulokset siirtyvät kauden 2013–2016 tavoitetasoiksi. 2009–2011 tuotos siis vaikuttaa suoraan rahoitukseen. Helpoin keino tehostaa tutkintotuotantoa on tutkintojen laajuuden pitäminen lähellä minimiä. Tämä keino ollaan nyt Oulun yliopistossa ottamassa käyttöön.
 
Oulun yliopiston koulutuksesta vastaava vararehtori, tekniikan tohtori Olli Silvén kuvaa yliopiston strategiaa henkilöstölehti Tietopiston tuoreimmassa numerossa seuraavasti: ”Tässä tilanteessa Oulun yliopiston on toimittava rationaalisesti: jos myöhemmät toimintaedellytykset riippuvat lyhyellä aikavälillä tuotettavista maisterintutkinnoista, niitä on tuotettava mahdollisimman paljon. Tätä varten on tunnistettu nopeimmin ja eniten lisätutkintoja tuottamaan pystyvät koulutusohjelmat.” Erityisesti on ”pyrittävä parantamaan koulutusalojemme läpäisyjä vähentämällä keskeyttämisiä ja nopeuttamalla opintoja”. Koulutuksen ja tutkimuksen laatu on kuitenkin pidettävä korkeana. (Silvén, Olli: Resurssit tulokselliseen käyttöön. Tietopisto 2/2010, maaliskuu.) Puhe laadun säilyttämisestä tuntuu tässä yhteydessä selittelyltä – toki perusteellisemmat opinnot (määrä) nostavat myös laatua.
 
Silvénin aiemmin tekemistä selvityksistä kävi ilmi, että erityisesti humanistisen tiedekunnan perinteisesti laaja-alaiset tutkinnot ovat opetusministeriön kriteerien täyttymisen kannalta ongelmallisia, vaikka tutkintotulos on muutoin hyvä. Heikoimmin tutkintoja tuotetaan teknisessä ja luonnontieteellisessä tiedekunnassa – tuntuisi loogiselta tehostaa toimintaa siellä. Näyttää kuitenkin siltä, että tehostamista on alettu toteuttamaan voimakkaimmin humanistien parissa. Ja humanistit näyttävät varsin huolettomasti hyväksyneen tämän – ehkäpä se tuo kauan kaivattua lisärahoitusta? Toivossa on hyvä elää...
 
Humanistit kävivätkin ripeästi toteuttamaan yliopiston johdon toiveita. Humanistinen tiedekunta päätti 18. 3. 2010 tekemällään päätöksellä säätää maisteritutkinnon maksimilaajuudeksi 130 opintopistettä (minimilaajuus on 120 op). Tiedekunta päätti äänin 9–4 (kaikkien opiskelijajäsenten vastustaessa), että ”maisterintutkinnon maksimilaajuus 1. 9. 2011 jälkeen on 130 opintopistettä”. Lisäksi päätettiin myöntää maisterintutkinnon suorittaneelle maksuton opinto-oikeus tutkintoa täydentäviin opintoihin. Oikeus on voimassa ”kaksi lukuvuotta valmistumislukuvuoden lopusta lukien”. (Hutk Pöytäkirja B10/2010).
 
Päätös on herättänyt ihmetystä ja huolta erityisesti opiskelijoissa mutta myös yliopiston kehityksestä huolissaan olevassa henkilökunnassa. Itse mm. yliopistomme etiikkatyöryhmän jäsenenä huolestuin asiasta alun perin opiskelijoiden perusoikeuksien näkökulmasta. Huomasin kuitenkin pian, että päätöksellä voi olla huomattavasti laajempia tiedepoliittisia seurauksia.
 
Päätös näyttääkin monessa suhteessa ongelmalliselta. Kiinnitän huomiota lähinnä kolmeen keskeiseltä vaikuttavaan ongelmaan: (a) päätöksen laillisuus uuden yliopistolain puitteissa, (b) mahdollisen toimeenpanon seuraukset opiskelijoiden oikeuksien ja työllistymisen kannalta ja (c) seuraukset humanistisen alan ja koko yliopiston profiilin kannalta.
 
(a) Uusi yliopistolaki ei millään tavalla rajoita maisterintutkinnon laajuutta. Se antaa vain ”tavoitteelliset suorittamisajat”, useimmilla aloilla 5 vuotta. (§ 40). Tämäkään ei ole ehdoton yläraja, vaan § 41 ja 42 takaavat oikeuden useiden vuosien lisäaikaan. Tutkintojen maksimilaajuudesta ei tietääkseni uuden yliopistolain valmistelussa edes keskusteltu. Ilmeisesti opiskelijan vapaus määrätä omasta tutkinnostaan katsottiin niin itsestään selväksi oikeudeksi, ettei sitä – ainakaan siinä vaiheessa – haluttu horjuttaa.
 
Kysymys tutkinnon maksimilaajuudesta onkin sen luokan periaatteellinen kysymys, ettei siitä yksittäinen tiedekunta tai edes yksittäinen yliopisto voine päättää. Yliopistolain mukaan (§ 7) tutkinnoista säädetään tarkemmin joko valtioneuvoston tai opetusministeriön asetuksella. Tutkinnon maksimilaajuus on nähdäkseni tämän suuruusluokan kysymys. Onko päätöstä valmisteltaessa asialle saatu OPM:n siunaus? Onko asiasta tulossa kansallisen tason päätös OPM:n toimesta? Ellei näin ole, humanistisen tiedekunnan päätös on mitä ilmeisimmin laiton.
 
(b) Opiskelijan akateemisena perusoikeutena voidaan pitää paitsi tutkinnon sisällön, myös sen laajuuden määräämistä. Käytännössä vapaus toki vaihtelee, mutta humanistisilla aloilla se on perinteisesti ollut hyvin suuri, koska niin tarkkaan määriteltyjä ammattikuvia kuin esim. lääkäreillä tai tuomareilla ei ole. Esimerkiksi historiatieteiden alalla ammattitehtävät vaihtelevat hyvin suuresti, joten muidenkin tiedekuntien oppiaineet (esim. taloustiede, maantiede, tiedotusoppi jne.) voivat olla tarpeellisia.
 
Tutkintojen laajuuksien rajoittaminen saattaisi toteutuessaan Oulun yliopiston opiskelijat eriarvoiseen asemaan muiden yliopistojen opiskelijoiden kanssa, ellei asiasta päätetä yhtäaikaisesti kaikkia yliopistoja koskien. Humanistisilla, yhteiskuntatieteellisillä ja kasvatustieteellisillä aloilla suositut laajahkot tutkinnot ovat välttämättömiä mm. opiskelijoiden työllistymisen kannalta. Esimerkiksi historian opettajan viroista on niin kova kilpailu, ettei suppealla tutkinnolla ole mitään mahdollisuuksia saada työtä. Myös humanististen tieteiden ja sivistyksen erityisluonne vaatii laaja-alaisten opintojen myötä syntyvää kokonaisnäkemystä ja kriittistä ajattelua. Kuten esimerkiksi Martha Nussbaum on korostanut, näiden alojen yksi perustehtävä on kriittisten ja demokraattisten kansalaisten kasvattaminen. Tämän oleellisen tehtävän on kansallisen talouskasvun edistämiseen yhä enemmän keskittyvä yliopistokoulutus kaikkialla unohtamassa. (Nussbaum, Not for Profit: Why Democracy Needs the Humanities, Princeton 2010). Yleisemmin myös tutkijoille suositeltu poikkitieteellisyys edellyttää laaja-alaisia opintoja. Siksi ko. päätös heikentää alamme yliopistollisen koulutuksen laatua, jos se leviää myös muiden yliopistojen kilpailustrategian osaksi.
 
(c) Edellä viitattiin jo päätöksen seurauksiin humanististen alojen kannalta: ko. päätös on omiaan heikentämään humanistisen koulutuksen laatua. Oulun yliopiston humanistinen ala on ollut uusimmissa arvioissa lähellä kansallista kärkeä, ja tämä kehitys vaarantuu tutkintojen kapea-alaistumisen myötä. Alan houkuttelevuus opiskelupaikkana kärsii, jos opiskelijan oikeudet ovat heikommat kuin muualla ja sivuaineiden tarjonta on vähäisempää. Todennäköisesti sivuaineopetuksen määrä tulee entisestään vähenemään, kun niitä otetaan aikaisempaa vähemmän. Tämä heikentää myös Oulun yliopiston mainetta monialaisena tiedeyliopistona.
 
Oulun yliopiston julkisuuskuva – ja sitä myötä sen houkuttelevuus opiskelijoiden kannalta – on varsin heikko mm. juuri päättyneiden yhteistyöneuvotteluiden takia. Kun ko. päätös tutkintokatosta tulee julkisuuteen, on todennäköistä että opiskelijat hakeutuvat sellaisiin yliopistoihin, joissa oman tutkintonsa saa rakentaa vapaasti.
 
Tutkinnon maksimilaajuuden asettamisen symbolista merkitystä ei tule väheksyä. Se ilmaisee humanistien astuneen tielle, joka voi johtaa tutkintojen polkumyyntiin ja halpatuotantoon. Ollaan liukuvalla pinnalla (slippery slope): taloudellisten toimintaedellytyksien parantamisen nimissä akateemista vapautta ja opiskelijan oikeuksia ollaan valmiita enenevästi kaventamaan. Seuraava askel saattaa olla esimerkiksi lisäopintojen määrän tai ajan kaventaminen, jos sen havaitaan nopeuttavan tutkintotuotantoa.
 
Tähän saatetaan joutua, koska alkuperäinen päätös on helppo kiertää.
Tiedekunnan päätös saattaa nimittäin pikemminkin pidentää kuin lyhentää valmistumisaikoja. Koska tiedekunta lupaa kahden vuoden ilmaisen opiskeluoikeuden valmistumisen jälkeen, kannattaa laaja-alaista tutkintoa tarvitsevan opiskelijan ottaa tutkinto ulos vasta seitsemän vuoden jälkeen ja opiskella sitten vielä kaksi vuotta tarvitsemiaan lisäopintoja. Tiedekuntahan ei ole säätänyt, missä ajassa viimeistään maisterintutkinto tulee ottaa ulos. Ainakin tuollainen päätös olisi suoraan lainvastainen. Mutta koska ajallista maksimia ei voida säätää, tutkintokattokin jää tehottomaksi.
 
Mitä tästä opimme? Nähdäkseni opetusministeriön sanelemia kriteereitä tulisi tavoitella uhraamatta niille eri alojen koulutuksen oleellisia laadullisia ominaisuuksia, humanistien tapauksessa esimerkiksi Nussbaumin korostamia kriittisen ja demokraattisen kansalaiskasvatuksen päämääriä. Tai poikkitieteellisen tutkijankoulutuksen vaatimaa laaja-alaisuutta. Tai lahjakkaan opiskelijan ja tutkijan akateemista vapautta: oikeutta kulkea totuudenetsinnässään omia polkujaan.
 
Oulun yliopiston koulutusrehtori Silvén näyttää tuomitsevan tällaisiin laatueroihin vetoavan ajattelun helppohintaisena kirjoittaessaan: ”Yliopistoissa ohjaustoimet on tosin helppo tulkita Procrusteen vuoteeksi, jossa kaikki sovitetaan samaan muottiin seurauksista välittämättä. Procrustes oli kreikkalaisen mytologian vuoristorosvo, joka kutsui ohikulkijoita lepäämään rautavuoteeseensa. Jos vieras ei ollut riittävän pitkä, hänet venytettiin vuoteen mittaan ja liian pitkät taas menettivät päänsä ja jalkansa. Kukaan ei välttynyt tuollaiselta kohtalolta, sillä Procrustes sääti vuoteen jokaiselle sopimattomaksi” (emt.). Silvén osuu tarkoittamattaan (vaiko sittenkin salaivaisesti?) käänteisesti asian ytimeen: opetusministeriön arvostama panos–tuotos-ajattelu on todellakin Prokrusteen vuode, joka näyttää eri tavoin tekevän hallaa akateemiselle koulutukselle missä vain sitä välineellisesti tehokkaimmin pyritään soveltamaan.      

Kari Väyrynen
(Filosofian yliopistonlehtori, dosentti,
Oulun yliopisto)
 
 
Panu Raatikainen


Suomen yliopistolaitos on todettu kansainvälisissä arvioissa – pienehköistä
resursseistaan huolimatta – toistamiseen laadultaan erittäin korkeatasoiseksi ja peräti esimerkilliseksi; Helsingin yliopisto on jopa luettu Euroopan tutkimusyliopistojen kärkikymmenikköön. Suomalainen tutkimus ja korkein opetus ovat yleisen käsityksen mukaan kansainvälistä huipputasoa. Ja mitä tästä päättelevät valtionhallinnon virkamiehet ja poliittiset päättäjät? Että on syytä mullistaa täydellisesti yliopistojen organisaatio! Suomessa ajetaan tällä hetkellä läpi hengästyttävän nopealla tahdilla ennennäkemättömän suuria muutoksia yliopistoille merkitsevää uutta yliopistolakia.

Jääkiekkovalmentajien vanha nyrkkisääntö on, että voittavaa maalivahtia ei vaihdeta. Ja vanha viisaus sanoo, että ei pidä korjata sitä mikä ei ole rikki. Toivoisi, että vastaavaa terveen järjen oivallusta ymmärrettäisiin soveltaa myös yliopistoihin ja niiden oletettuihin muutostarpeisiin. Uuden lain tarvetta on toistuvasti perusteltu muissa maissa tapahtuvalla kehityksellä. Eli koska häviävät joukkueetkin vaihtavat alvariinsa maalivahtia, niin varmasti meidänkin sitten pitäisi – vaikka voitamme? Ajatuksen logiikkaa voi vain ihmetellä.

En ota kantaa lain periaatteellisena lähtökohtana olevaan ajatukseen yliopistojen muuttamisesta valtion tilivirastoista, jollaisia ne nyt ovat, julkisoikeudellisiksi oikeushenkilöiksi. Mutta tämän, ehkäpä perustellunkin uudistustarpeen kylkiäisinä uuteen yliopistolakiin ollaan ujuttamassa mukaan asioita, joita tämä uudistus itsessään ei millään tavalla edellytä. Ne perustuvat joidenkin erityisten tahojen poliittisiin ja taloudellisiin intresseihin.

Erityisen oudoksuttavaa lakiesityksessä on vaatimus, että yliopistoissa korkeinta valtaa käyttäviin hallituksiin tulisi enemmistö yliopistojen ulkopuolisia henkilöitä. Tällainen hallitus ei olisi vastuussa tekemisestään millekään muulle taholle. Tämä loukkaisi räikeästi yliopistojen perustuslakiin kirjattua autonomiaa. Mitään kunnollisia perusteluja tälle linjaukselle ei ole esitetty. On irvokasta, että lakia on puolustettu väittämällä, että se lisää yliopistojen autonomiaa.

Lausuntokierroksella tämä hallitusten kokoonpanoa koskeva esitys saikin osakseen ankaraa arvostelua erittäin monilta tahoilta – mm. kaikki yliopistoja edustavat eri tahot vastustivat ehdotusta – ja sitä kannatti lähinnä vain Elinkeinoelämän keskusliitto. Määrääkö siis sen tahto yksin yliopistopolitiikan suunnan? Löytyykö sieltä todellakin paras ja ainoa asiantuntemus siitä, kuinka tieteellisen tutkimuksen ja korkeimman opetuksen toimintaedellytyksiä olisi parhainta kehittää? Vai ollaanko nyt ajamassa väkisin läpi yhden intressiryhmän mielihaluja suomalaisen tieteen ja korkeakouluopetuksen kohtalosta piittaamatta?

On vaikea uskoa, että yliopistojen ulkopuolelta tulevat hallitusten jäsenet aina tai edes pääsääntöisesti haluaisivat uhrata aikaansa ja energiaansa hallitustyöskentelyyn puhtaasta pyyteettömästä halusta edistää yliopistojen hyvää, pikemmin kuin halusta ajaa hallituksessa edustamansa intressitahon tarpeita ja toiveita. Näin onkin pelättävissä, että yliopistojen hallitukset muuttuisivat erilaisten taloudellisten ja poliittisten intressiryhmien väliseksi taistelutantereeksi, missä yliopistojen kokonaisetu ei paljoa paina.

Tuskinpa eduskunnan enemmistö todella haluaa tätä. Pikemminkin on luultavaa, että asiaa ei ole ajateltu aivan loppuun asti. Ja kun kyseessä kerran on nimellisesti hallituksen esitys, hallituspuolueiden edustajien on sitä sitten tuettava – tuli mitä tuli. Olisi kunniaksi päättäjillemme, jos nyt vain rehellisesti myönnettäisiin, että lakiesitykseen on jäänyt selviä ongelmia, jotka vaativat korjausta. Ei huonoa ja pitkäkantoista lakia kannata ajaa läpi väkisin jääräpäisesti, ikään kuin kunniakysymyksenä. Asia on tätä tärkeämpi.

Suomalainen hyvinvointi on perustunut ja perustuu edelleen keskeisesti korkeatasoiseen tieteelliseen tutkimukseen ja siihen olemuksellisesti nojautuvaan korkeimpaan opetukseen. Ne puolestaan edellyttävät suhteellisen suurta tieteen autonomiaa. Sen radikaali rajoittaminen ja tutkimuksen suitsiminen poliittisin perustein voisi pahimmillaan merkitä Suomen taantumista tieteen ja teknologian kehitysmaaksi – hieman samaan tapaan kuin kävi natsi-Saksassa tai Stalinin Neuvostoliitossa. Niiden ”Arjalainen tiede” ja ”proletariaatin tiede” olivat kelvottomia tieteen irvikuvia, eivätkä lopulta hyödyttäneet edes niitä ajaneita valtajärjestelmiä. Joko tiede on vapaata, tai se ei ole tiedettä ollenkaan. Tämä olisi hyvä pitää mielessä myös kotoisia yliopistojamme uudistettaessa.


(Panu Raatikainen
Akatemiatutkija
Teoreettisen filosofian dosentti, Helsingin yliopisto)

-----------------
 
Muita yliopistolakia, -uudistusta ja -politiikkaa käsitteleviä kirjoituksia löytyy sivulta:
Filosofia.fi/yliopistolaki
Tekstien joukkoon on 8.4. lisätty Thomas Wallgrenin artikkeli "Yliopistolaki on kolonisaatiolaki" (Tiede & edistys 1/09).

Martina Reuterin kolumni Filosofia.fi-verkkolokissa:
"Autonomia ja yliopiston perustehtävä"
 
 
Filosofia.fi-portaalin arkistoon on lisätty 13.3. kirjoituksia, analyyseja ja puheenvuoroja yliopistolain ja -uudistuksen taustoista.  Sivuilta löytyvät nyt seuraavat tekstit:

Tuukka Tomperi:
Yliopistouudistuksen eteneminen, ydin ja motivaatioperusta. Lyhyt koulutuspoliittinen katsaus yliopistolakiesityksen taustoihin

Matti Vesa Volanen:
Puheenvuoroja yliopistokysymyksestä
 
Antti Salminen, Tere Vadén & Juha Suoranta:
Tuleva yliopisto

Tutustu teksteihin sivulla:
http://filosofia.fi/yliopistolaki

Muista myös Martina Reuterin aiempi lokikirjoitus:
Autonomia ja yliopiston perustehtävä
 
 
Martina Reuter

Kysymys autonomiasta on aina ollut yliopistolle kohtalon kysymys. Sokrateen ongelmat valtaa pitävien kanssa ilmensivät nekin ajattelun vapauden ja poliittis-taloudellisten intressien ristiriitaa. Platonin kuoleman jälkeinen Ateenan Akatemia on vielä puhuvampi esimerkki varhaisilta ajoilta: se eli vallan kanssa hyvässä sovussa, mutta oli filosofisesti lähes täysin steriili. Keskiajan yliopistot suojelivat autonomiaansa suhteessa kirkkoon, ajoittain paremmalla ja ajoittain huonommalla menestyksellä.

Suomessa taistelu yliopiston autonomiasta on käyty suhteessa valtioon. Ruotsin valtiolla oli omat päämääräänsä perustaessaan Turun akatemiaa. Venäjän vallan aikana yliopiston autonomia oli moneen otteeseen varsin konkreettinen pulma. Voi perustellusti ajatella että nyt käynnissä oleva yliopistouudistus on yliopistollisen autonomian suurin kriisi sitten näiden sortokausien. Suurin – varsin valitettava – ero on siinä, että tuolloin yliopiston johdosta löytyi yleensä edes joku joka oli valmis laittamaan arvovaltansa ja jossain tapauksissa jopa virkansa peliin autonomian puolustamiseksi. Nyt tällaista henkilöä ei näytä löytyvän.

Kun taistelu yliopiston autonomiasta käydään yliopiston ja valtion välillä, vastakkain ovat, yksinkertaistaen, yhtäältä yliopistollisen tutkimuksen ja opetuksen kohteena olevat perimmäiset arvot, kuten totuuden ja hyvän luonne, ja toisaalta yhteiskunnallinen hyöty. Useimmat ihmiset ajattelevat että yhteiskunnallisessa hyödyssä on jotain hyvää. Siksi kysymys yliopiston autonomiasta ei näyttäydy kovin ongelmallisena niinä aikakausina, jolloin valtio aidosti edustaa yhteiskunnallista hyötyä ja jopa hyvää.

Haluan kuitenkin väittää, että yhteiskunnallinen hyvä ei ole tutkimustyön kohdalla viaton tavoite. Yhteiskunnallinen hyvä on tärkeä arvo, mutta sen pitää olla politiikan, ei tutkimuksen tavoite. Tutkimuksesta ei saa tehdä poliittisten tavoitteiden saavuttamisen väline. Nähdäkseni yliopiston autonomia tarkoittaa ennen kaikkea totuutta ja ymmärrystä tavoittelevan tutkimuksen ja siihen perustuvan opetuksen autonomiaa suhteessa kaikkiin ulkoisiin intresseihin.

Näkökulmani on voimakkaasti perustutkimuksen näkökulma. Käsitykseni mukaan juuri perustutkimus määrittelee yliopiston olemusta. Sovellettua tutkimusta, jossa tutkimuksenasetteluun vaikuttaa jokin tutkimuksen ulkopuolinen, esimerkiksi sosiaalipoliittinen tavoite, tehdään paljon yliopistojen ulkopuolella erillistutkimuslaitoksissa ja valtion virastoissa. Tällä tutkimuksella ja näillä laitoksilla on tärkeä tehtävä yhteiskunnan kokonaisuuden ja erilaisten yhteiskuntapoliittisten ja taloudellisten tavoitteiden kannalta, mutta sovellettu tutkimus ei sisälly yliopiston perustehtävään. Pitää myös muistaa, että sovellettu tutkimus edellyttää perustutkimusta. Esimerkiksi: Opetushallitus ei voi tehdä luotettavaa sovellettua tutkimusta peruskoululaisten äidinkielentaidoista ilman, että perustutkimus ensin kehittää luotettavia välineitä näiden taitojen mittaamiseen.

Tämä ei tarkoita ettei perustutkimus välillisesti myös lisäisi yhteiskunnallista hyvää. Uskon itse vakaasti, että maailman ymmärtäminen vapauttaa. Perustutkimuksen tavoite on totuuden ja ymmärryksen saavuttaminen. Tämä juuri vapauttaa. Ymmärryksen saavuttaminen ja sen jakaminen opiskelijoiden kanssa on pähkinänkuoressa se, mitä itse ymmärrän sivistysyliopistolla.

Mikä on sitten muuttunut, kun yliopisto joutuu tänään puolustamaan autonomiaansa paitsi valtion myös talouselämän puristuksessa? Uskon että talouselämän roolia yliopistouudistuksessa voi jäsentää vain tietokapitalismista käydyn keskustelun avulla. Keskeinen tietokapitalismin piirre on se, että siinä tulee yhä vaikeammaksi hahmottaa erilaisten taloudellisten intressien ääriviivoja ja suhteuttaa niitä muihin, esimerkiksi emansipatorisiin arvoihin.

Yliopiston kohdalla tämä tarkoittaa, että taloudellinen ja yhteiskunnallinen valta hakeutuu monia huomaamattomia reittejä yliopiston sisälle. Muuttuu vaikeaksi nähdä, mitä yliopiston autonomia tarkoittaa. Venäjän valtakunta oli aikanaan paljon selkeämmin erottuva uhka kuin vähitellen ja jo pitkän aikaa yhä täydempään sopusointuun kehittynyt valtion ja talouselämän liitto.

Millä tavoin talouselämä sitten tunkeutuu yliopiston sisälle? Näkisin että kysymys yliopistojen hallitusten kokoonpanosta on ongelmista pienin. Pyrkimys keskittää huoli yliopiston autonomiasta juuri tälle tasolle, on osittain yliopistojen johdon keino peittää toisia, seurauksiltaan kohtalokkaimpia uudistuksia. On poliittisesti naiivia ja strategisesti epäviisasta kantaa yletöntä huolta siitä että yliopistojen hallitukset joutuvat ”talouselämän panttivangeiksi”. Todellisen kritiikin ydin on toisaalla.

Itse näen (ainakin) kolme ongelmakohtaa; kolme tapaa jolla taloudelliseen tuottavuuteen liittyvät intressit siirtyvät lakiuudistuksen myötä yhä syvemmälle yliopiston perusrakenteisiin. Ensiksi on kysymys yliopistohallinnon managerisoinnista: nykyisessä mallissa yliopistoyhteisön jäsenet valitsevat johtajansa kolmikantamallin mukaan laitos-, tiedekunta- ja yliopistotasolla; uudessa mallissa johto valitsee alaisiaan. Helsingin yliopiston konsistori on salamannopeasti käyttänyt mahdollisuutta hyväkseen ja pyrkii uutta lakia ennakoiden uudistamaan laitosjohtajien ja dekaanien valintaprosessi jo kauan ennen kun laki on käsitelty eduskunnassa, saati hyväksytty.

Toinen keskeinen ongelma liittyy edelliseen. Talouselämän malleja mukaillen on omaksuttu myös idea korvata yliopistojen henkilökunnan julkisoikeudelliset virkasuhteet yksityisoikeudellisilla työsuhteilla. Tästä seuraa luopuminen nykyisestä virkavastuusta. Uudessa yliopistossa esimerkiksi sisäänpääsykokeita ja opinnäytetöitä arvioivat yliopistolehtorit, dosentit ja professorit eivät enää olisi vastuussa julkiselle vallalle vaan työnantajalleen. Uudet hallinto- ja vastuumallit uhkaavat vakavasti myös opetus- ja tutkimushenkilökunnan kollegiaalista autonomiaa. Virkavastuun korvaaminen työnantajaan kytketyllä yksityisoikeudellisella vastuulla voi esimerkiksi oppiriitojen yhteydessä (joita yliopistoissa on aina ollut ja tulee aina olemaan) vakavasti vahingoittaa yksittäisen tutkija/opettajan mahdollisuuksia päättää omasta tutkimuksestaan ja opetuksestaan, koska työ tehdään työnantajan työnjohdon alaisuudessa. Täten uudistus uhkaa suoraan yliopiston perustehtävän, perustutkimuksen ja siihen perustuvan opetuksen, autonomiaa.

Kolmas, kaikista vaikeimmin erottuva ongelma liittyy opetuksen tuotteistamiseen. Lakiehdotuksessa tuotteistaminen huipentuu maksullisuuskokeiluun, joka antaa yliopistoille koeluontoisesti mahdollisuuden myydä maisteriohjelmatasoista opetusta EU-alueen ulkopuolelta tuleville opiskelijoille. On helppo nähdä maksullisuuteen liittyviä ongelmia, mutta on paljon vaikeampaa erottaa, miten opetuksen tuotteistaminen ilman maksullisuuttakin muuttaa yliopiston perustehtävää. Kysymys on erityisen hankala siksi, että monet tuotteistamisen mallit, kuten esimerkiksi potentiaalisesti myytävät maisteriohjelmat, saattavat nivoutua yhteen aidon yhteiskunnallisen hyvän kanssa. Esimerkiksi monitieteinen, useiden oppiaineiden yhdessä toteuttama maisteriohjelma ”Multicultural understanding” vaikuttaisi varmasti useimpien mielestä ensi näkemältä varsin järkevältä opetusresurssien käytöltä.

Tämä oli fiktiivinen esimerkki, mutta jonkinlaista yhteiskuntahyödyllisyyttä tavoittelee myös todellinen, Helsingin yliopiston taiteiden tutkimuksen laitoksen ja Helsingin kauppakorkeakoulun yhdessä toteuttama maisteriohjelma ”Art Theory, Criticism and Managment”. Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan tiedotteessa (4.12.2008) hanketta kuvataan näin:

Taideteoriaa ja -kritiikkiä, analyysiä ja tutkimusta tarkastelevaan opetukseen liitetään hallinnon, markkinoinnin ja kulutuksen sekä johtamistaitojen koulutus. Tavoitteena on vastata tämän päivän kulttuurikentän muuttuviin tarpeisiin, kuten taideorganisaatioiden hallinnoinnin ongelmiin. Ohjelmasta valmistuvien odotetaan sijoittuvan laaja-alaisesti taide- ja kulttuurialalle, elämyssektorin liiketoiminta-aloille sekä media- ja mainosalalle.

Erikseen mainitaan – ei kovin yllättävästi – että:

Maisteriohjelma soveltuu hyvin myös uuden Aalto-yliopiston profiiliin.

Tämä hanke kiteyttää meneillään olevaa yliopistouudistusta pähkinänkuoreen. Se osoittaa kouriintuntuvalla tavalla miten järjettömiin hankkeisiin humanisti on valmis ryhtymään, kun pelkää tarpeeksi tulevaisuutensa puolesta. Tämän maisteriohjelman ensisijainen tavoite ei ole kaupata opetusta EU:n ulkopuolelta tuleville opiskelijoille vaan päästä kiinni niihin valtiollisiin ja yksityisiin rahoihin, joita Aalto-yliopiston ympärillä oletetaan tulevaisuudessa liikkuvan.

Ohjelma havainnollistaa myös, miten kiinteästi yliopistojen uudistamispyrkimykset liittyvät laajempaan kulttuuri- ja opetussektorin kaupallistumiseen ja managerisointiin. Seuraukset ulottuvat pitkälle yliopiston ulkopuolelle. Tulevaisuuden museonjohtaja – jopa kuraattori tai taidekriitikko – on saattanut korvata puolet maisteritason taideteorian ja -kritiikin opinnoistaan kaupallisella pikakoulutuksella, johon sisältyy ripaus johtajankoulutusta.

Syksyllä 2009 aloittavaan ohjelmaan otetaan 12 opiskelijaa Helsingin yliopistosta ja 8 opiskelijaa Helsingin kauppakorkeakoulusta. Tämä tarkoittaa maisteritason opiskelijaryhmää, joiden kandintutkintoon sisältyy hyvin erityyppisiä opintoja. Kaupallisen peruskoulutuksen saaneet eivät kykene seuraamaan kovin syventävää taideteorian tai -kritiikin opetusta, ja kääntäen humanistisen peruskoulutuksen saanet eivät kykene seuraamaan yksityiskohtiin pureutuvaa kaupallisten alojen ongelmien analyysiä.

Nykyisten Bolognan sopimuksen mukaisten maisteriopintojen on tarkoitus vastata vanhojen tutkintovaatimusten syventäviä opintoja, joskin supistetussa muodossa. ”Art Theory, Criticism and Managment” -tyyppisessä maisteriohjelmassa syventyminen korvataan kuitenkin erilaisilla yleiskatsauksilla. Tällaisella ohjelmalla hankittu maisterintutkinto ei enää pohjaudu yliopistoon kuuluvalle, tutkimukseen perustuvalle korkeammalle opetukselle, vaan vastaa lähinnä opisto- tai ammattikorkeakoulutasoista koulutusta.

Tällainen opetuksen perusrakenteisiin kohdistuva uudistus ei ole ongelma vain opiskelijoille, jotka eivät saa akateemisia standardeja vastaavaa koulutusta. Se on mitä suurimmassa määrin ongelma opetushenkilökunnalle, joka ei voi opettaa oman alansa syventäviä kursseja, vaan joutuu maisteritasollakin opettamaan eräänlaisia peruskursseja. Tämä haittaa väistämättä opettajien mahdollisuuksia integroida opetukseensa varsinaiseen perustutkimukseen kuuluvaa tutkimustyötä.

Yhdistettyinä yliopistojen johtajuusmallien uudistuksiin tämänkaltaiset maisteriohjelmat avaavat painajaismaisia mahdollisuuksia; näkymiä ohjelmista innostuneista laitosjohtajista, jotka esimiesasemastaan käsin kannustavat ja ehkä jopa pakottavat alaisuudessaan toimivia yliopistolehtoreita ja professoreita opettamaan maisteritason peruskursseja, joilla ei ehkä ole mitään tekemistä opettajien oman tutkimustyön kanssa. Vakinaiseen opetushenkilökuntaan kohdistuvia paineita voi periaatteessa vähentää jos maisteriohjelma tuo laitoksille vaadittava määrä ylimääräisiä opetusresursseja. Mutta on tärkeä huomata että tässäkin tapauksessa säilyy se ongelma, että ohjelman opiskelijat eivät saa varsinaista yliopistollista koulutusta.

Maisteriohjelmaa ”Art Theory, Criticism and Managment” on helppo kritisoida jo senkin takia että se niin innokkaasti edistää taide- ja kulttuurialan kaupallistumista. On kuitenkin tärkeä huomata että opetuksen tasoon ja opettajien työnkuvaan liittyvät ongelmat ovat yhtä todellisia silloin kun maisteriohjelma kokoaa eri alojen opiskelijoita yhteen opiskelemaan jotain niin aidosti arvokasta kuin fiktiivisessä esimerkissäni esiintyvää monikulttuurista ymmärtämistä.

***
Kirjoitus perustuu Kapitalismi ja sivistys –seminaarissa 29.11.2008 pidettyyn alustukseen. Kirjoittaja on filosofi, FT, akatemiatutkija, Helsingin yliopisto/Suomen Akatemia.
 
www.vasemmistofoorumi.fi
 

Yhdysvalloissa on tehty tutkimus, jonka mukaan yhteensä n. 90 prosenttia professoreista mieltää itsensä ’liberaaleiksi’(44.1%) tai vähintäänkin ’maltillisiksi’ (46.1%) ja alle 10 prosenttia ’konservatiiveiksi’ (Neil Gross & Solon J. Simmons ”The Social and Political Views of American Professors”, 2007). Matthew Woessnerin ja April Kelly-Woessnerin tutkimuksen mukaan tämä selittyy henkilökohtaisten arvovalintojen kautta. Tutkijan ura ei tue konservatiivien arvojen toteuttamista.

Yhdysvaltalainen äärivasemmisto ja liberaalit olivat Woessnerin & Kelly-Woessnerin tutkimuksen mukaan huomattavasti kiinnostuneempia väitöskirjan tekemisestä kuin konservatiivit ja oikeisto. Siinä missä liberaalit arvostivat selvästi enemmän elämänfilosofian kehittämistä ja originaalien teoksien kirjoittamista, konservatiivit arvostivat puolestaan perhe-elämää ja taloudellista menestystä. Liberaalit ilmoittivat arvostavansa intellektuaalista vapautta ja luovuutta. Konservatiivit arvostivat henkilökohtaisia saavutuksia, järjestelmällisyyttä ja käytännöllisiä ammatteja, joissa voi tienata hyvin.

Liberaalit valitsivatkin humanistisia ja yhteiskuntatieteellisiä aineita kaksi kertaa useammin kuin konservatiivit, jotka puolestaan valitsivat luonnontieteitä enemmän. Vasemmiston ja liberaalien osuus yliopistosta valmistuneista oli suurempi kuin konservatiivien ja äärioikeiston.

Suomessa Jorma Hietamäki kirjoitti jokin aika sitten Tieteessä tapahtuu –lehdessä tutkimuksestaan, joka käsittelee suomalaisten tieteentekijöiden maailmankuvia. Siinä on osuus, jossa tarkastellaan tutkijoiden poliittista suuntautuneisuutta. Hietamäen mukaan Vihreät saavat eniten kannatusta ja toiseksi eniten Kokoomus. Muut puolueet ovat selvästi perässä kahden suurimman saadessa yhteensä 65 prosentin kannatuksen (Vihreät 37%, Kokoomus 28%, seuraavana SDP 11%, Keskusta 10% Vasemmistoliitto 8% , RKP ja Kristilliset 4-5% ja loput alle 3%).  Helsingin Sanomissa ehdittiin jo hötkyillä ja lukijoita kehotettiin muistamaan, että kun yliopistotutkijalta seuraavan kerran kysytään ilmastonmuutoksesta, niin vastaaja on todennäköisesti Vihreiden kannattaja. Johtopäätös on tietenkin väärä sillä haastateltava tutkija kannattaa 63 prosentin todennäköisyydellä jotain muuta puoluetta kuin Vihreitä.

Suomen kohdalla on vaikea arvioida mikä vasemmiston ja oikeiston suhde yliopistolla tarkkaan ottaen on, koska Vihreiden kannatus on suuri. Vihreiden suuri kannatus kertonee kuitenkin siitä, etteivät konservatiivit ole Suomen yliopistossakaan kovin vahvoilla. Luvuista näkyy myös se, että selkeästi porvaripuolueita (Kokoomus, Keskusta, RKP, Kristilliset) kannattaa yli 40 prosenttia  tutkijoista, mikä merkitsee sitä, että vanha hokema yliopistoväen punaisuudesta ei pidä paikkaansa, vaikka Vihreiden kannattajat laskettaisiin mihin leiriin tahansa. Grossin & Simmonsin tutkimus paljastaa saman asian Yhdysvalloista. Väitteet yliopiston äärivasemmistolaisuudesta eivät pidä paikkaansa (edes Yhdysvaltalaisella mittapuulla). Yliopistolla on yhä vähemmän sikäläiseen oikeistoon lukeutuvia konservatiiveja, mutta niin on myös äärivasemmistolaisia. Suurin osa tuntee olevansa poliittisesti keskikastia, ”moderate”. Suuntaus pois vasemmistolaisuudesta näyttää olevan trendi: nuorista professoreista vain 3.8 prosenttia kuvasi itsensä ”radikaaliksi vasemmistolaiseksi” ja 1.3 prosenttia ”vasemmistolaiseksi aktivistiksi”. Vastaavat luvut yli 50-vuotiaiden kohdalla olivat 14.3 ja 17. Nuorissa oli myös vähiten liberaaleiksi ja konservatiiveiksi tunnustautuvia ja eniten ”maltilliseksi” itseään kuvaavia.

Se, millä tavoin olettamani konservatiivien vähyys näkyy Suomalaisessa yliopistomaailmassa, onkin kysymisen arvoista. Yliopiston edustajien kannanotot eivät  enimmäkseen vaikuta radikaaleilta. Olisiko niin, että nyky-Suomessa ei tarvitse olla kovinkaan liberaali (saati sitten radikaali) erottuakseen konservatiiveista tai että merkittävin erottautumistapa onkin olla ”maltillinen”?

Vaikka konservatiivien kato yliopistolla on mahdollisesti liberaalien ja vasemmistolaisten katoa suurempi, niin näyttäisi siltä, että yliopisto keskiluokkaistuu sekä oikeisto-vasemmisto että liberaali-konservatiivi –akseleilla. Yliopiston keskivartalo kasvaa muiden osien kustannuksella


Sami Syrjämäki

Hietamäen artikkeli (pdf):
http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/view/289/256

Woessneriin ja Kelly-Woessnerin artikkeli (pdf):
http://www.aei.org/docLib/20071114_WOESSNER.pdf

Gross ja Simmons (pdf):
http://www.wjh.harvard.edu/~ngross/lounsbery_9-25.pdf

Yhteenveto ja kommentaari Grossin ja Simmonsin tutkimukseen: Larry Summers, “The Liberal (and Moderating) Professoriate,”, 2007:
www.insidehighered.com/news/2007/10/08/politics
 





Historian professori Daniel J. Cohen on kehittänyt suorastaan nerokkaan hakuohjelman, joka etsii verkosta kursseja ja opetussuunnitelmia. Hakukonetta käyttäen voi esimerkiksi kokeilla erilaisilla filosofian aihealueilla, millaisia kursseja ja kurssisuunnitelmia on tarjolla englanninkielisissä yliopistoissa:
http://chnm.gmu.edu/tools/syllabi/

Hakukonettaan hyödyntäen Cohen on tehnyt myös ”empiirisen” selvityksen siitä, mitkä kurssit verkon käyttäjiä kaikkein eniten kiinnostavat. Selausten määrän perusteella suosituimmaksi on selvinnyt professori Julie Van Campin (California State University) kurssi Philosophy of Art and Beauty:  
http://www.dancohen.org/2006/05/21/10-most-popular-philosophy-syllabi/

Dan Cohen on itse erikoistunut etenkin matematiikan ja digitaalisen median historiaan.

 
Syndicate content