Abstraktin ajattelun harmonia

toimitus — Mon, 27 Sep 2010 18:13:25 +0300

Thomas Hobbesin Leviathanin mukaan ihmisen elo luonnontilassa on, Tuomo Ahon suomennoksen sanoin, "yksinäinen, kurja, häijy, raaka ja lyhyt". Jeff McMahan, joka toimii filosofian professorina Rutgersin yliopistossa New Jerseyssa, on puolestaan havahtunut siihen, ettei luonto olekaan se sopusointuinen onnela, josta siniset unelmat kertovat, vaan että eläimet listivät ja ahmivat toisiaan siekailematta.

McMahan yrittelee myrskyä vesilasiin New York Times -verkkokolumnissaan "The Meat Eaters" (http://opinionator.blogs.nytimes.com/2010/09/19/the-meat-eaters/?ref=opi...), jossa hän päättelee, että kärsimyksen eliminoimisen nimissä meillä on syy toivoa kaikkien lihaa syövien lajien kuolemista sukupuuttoon. Se, että lihansyöjät hankkivat ravintoa, tuottaa ruoaksi joutuville suunnattomasti piinaa, jolta kasvissyöjien maailmassa säästyttäisiin. Ihmiskunnalla ei vielä ole pomminvarmoja välineitä muiden lajien kehityksen ohjailuun, mutta mitä enemmän vaihtoehtoja eläimistöön vaikuttamiseen saadaan, linjaa McMahan, sitä suuremmalla syyllä ihmisen tulisi pyrkiä suosimaan kasvissyöjien selviytymistä lihansyöjien kustannuksella.

McMahan oivaltaa, että tässä tilanteessa ihmiskuntaa voitaisiin syyttää "Jumalan leikkimisestä". Hänellä on kaksi puolustuskonstia: ensinnäkin se, että silloin tuomitaan moraalinen toiminta, kun taas samalla sallitaan moraalisesti neutraali toiminta, jolla olisi samanlaiset seuraukset. Toinen vasta-argumentti on se, ettei ole Jumalaa, jonka varpaille ihmiskunta voisi astua. Luontoon vetoaminen kokee McMahanin käsittelyssä saman kestämättömän metafysiikan kohtalon kuin Jumalaan vetoaminen. Ja jos eläimille aiheutuva kärsimys on paha asia silloin, kun sen aiheuttaa ihminen, se on paha asia myös silloin, kun sen aiheuttavat toiset eläimet, päättelee McMahan. Siksi ihmisillä on moraalinen syy estää eläinten kärsimys, ja lihaa syövien predaattorien joukkokato säästäisi lukuisilta väkivaltaisilta kuolemilta.

Voisi arvella, että McMahanin artikkelin pontimena on itse asiassa löytää argumentti, jonka tarkoituksena on päästä eroon luonnon epädialektisesta epäinhimillisyydestä, siitä, että luonto todella merkitsee ihmisen näkökulmasta täydellistä vierautta. Hänen päättelyketjunsa paljastaa, miten vasta ihmisen puuttuminen asioihin, tässä tapauksessa elävien lajien olemassaolon säätely, tekee luonnon todelliseksi ihmiselle. Mutta metafysiikkakriittisten ajattelijoiden suosikkisiirtoa käyttäen McMahan on korvannut kritisoimansa metafysiikan omalla metafysiikallaan, jota hän ei vain myönnä metafysiikaksi. Kärsimyksen estämisen konkretia katoaa ja siitä tulee abstrakti periaate, jonka painon alle kaikki asiayhteydet ja kokemussuhteet romahtavat. McMahanin menetelmällä voitaisiin päätyä ties millaisiin johtopäätöksiin vain pääperiaatetta vaihtelemalla.

Vuonna 1807 Hegel kirjoitti esseen "Kuka ajattelee abstraktisti?" ja nälvi siinä niitä, jotka nostavat yhden irrallisen seikan kaiken muun yläpuolelle ja oikovat siten mutkat suoriksi. Kun ajattelu on abstraktia, sen avulla pääsee aina haluamiinsa johtopäätöksiin.

Tapani Kilpeläinen

(Hegelin essee on ilmestynyt suomeksi lehdessä niin & näin 3/03, suom. Vesa Oittinen.)

Taylor kulttuurikuolemista

TT — Thu, 24 May 2007 14:39:37 +0300

New York Review of Booksin numerossa 7/07 Charles Taylor kirjoittaa Jonathan Learin kirjasta Radical Hope: Ethics in the Face of Cultural Devastation (Harvard UP 2007). Learin kirja tutkii kulttuurimurhaa, erityisesti tapausta, jossa ihmiset jäävät elämään kulttuurinsa kuoltua. Esimerkkinä ovat crow-intiaanit.

Vuonna 1920 crow-päällikkö Plenty Coups sanoi: ”Kun biisonit katosivat, kansani sydämet putosivat, eivätkä he saaneet nostettua niitä ylös. Sen jälkeen mitään ei ole tapahtunut.” Lear ei halua tulkita lausetta ”Sen jälkeen mitään ei ole tapahtunut” psykologisesti masennuksena, vaan kirjaimellisesti. Crow-kansa eli metsästämällä biisoneita ja liikkumalla niiden mukana. Samalla omaa aluetta eli omia biisonilaumoja oli puolustettava. Tämä tapahtui iskemällä keihäs maahan: sen rajaamaa aluetta crow-soturi puolusti kuolemaan asti. Menestyksellistä alueen puolustamista samoin kuin hyvää metsästysreissua kutsuttiin nimellä coup.

Kun biisonit hävisivät ja crow’t pakotettiin reservaattiin, coup ja siihen perustuva elämäntapa kävivät mahdottomiksi. Kirjaimellisesti mitään ei voi tapahtua, kun liikkuvia rajoja ja biisoneita ei ole. Crow-kulttuurille merkityksellinen näkökulma on hävinnyt maailmasta, kuten Lear kirjoittaa: ”Asian ydin on, että crow’t ovat kadottaneet käsitteet, joilla he voisivat rakentaa omaa kertomustaan. Tämä on todellinen menetys, ei pelkästään menetys jostain tietystä näkökulmasta nähtynä. Se on kokonaisen katsantokannan katoaminen.”

Taylor erottaa Learin tarinan avulla toisistaan tavallisen ja radikaalin mahdottomuuden. Tavallista mahdottomuutta on mahdottomuus ostaa kahvia kaupasta kun kahvi on loppu. Radikaalia mahdottomuutta on mahdottomuus ostaa kahvia kaupasta maailmassa, jossa ei ole kauppoja eikä rahataloutta. Taylor näkee, että länsimaistumisen ja globalisaation tuottamat kulttuurimurhat etenevät, koska muuttuvaan ja muokattavaan identiteettiin tottuneet globaalit menestyjät katsovat aiheuttavansa korkeintaan tavallista mahdottomuutta.

Taylor lukee Learin kirjasta radikaalin toivon sanoman; mihinkään perustumattoman toivon, että omasta perinteestä voi löytyä jokin silta ulos umpikujasta:

”Mikä tämän lyhyen ja valaisevan kirjan anti on minulle? Ammennan siitä oman versioni radikaalista toivosta, sovellettuna hyvin toisenlaisiin olosuhteisiin. Kuten Learin kertomalla tavalla crow-kansan historiassa, tässäkin lähtökohtana on musertava havainto: taloudellisesti, poliittisesti ja kommunikatiivisesti perin yhdenmukaisen maailmansivilisaation kehkeytymisestä on maksettu ja maksetaan jatkuvasti hirvittävää inhimillistä hintaa kulttuurien täydellisinä tai lähes täydellisinä kuolemina. Ja tilannetta entisestään pahentaa nykysivilisaatiota hallitsevien ihmisten kykenemättömyys käsittää, millainen tämä hinta on.

Toivo kumpuaa Learin crow-yhteisön kuvauksesta: ihmiset voivat löytää keinot palata takaisin kuilun partaalta ja keksiä uuden elämäntavan, joka on luovaa jatkumoa kuolemaan tuomitulle perinteelle, kuten crow-kansan onnistui tehdä asettumalla aloilleen viljelemään maata.

Toivo on ”radikaali”, koska on käytännössä mahdotonta tietää ennakolta, millainen tuo uusi elämänmuoto on. Sen on tultava esiin omansalaisina uusina muotoina, jotka ovat lähtöisin kunkin yhteisön erityisistä kulttuurisista aineksista. Mitään yleistettävia periaatteita ei ole, paitsi tyystin tyhjinä ja puhtaasti muodollisina: ’löytäkää ennennäkemättömiä ratkaisuja omien perinteidenne varassa’.”

Plenty Coups näki unen, jonka perusteella johti heimonsa maanviljelykseen ja vastentahtoiseen yhteistoimintaan Yhdysvaltojen kanssa. Taylorin mukaan tämä oli radikaalin toivon kannattelema uudelleentulkinta rohkeutta vaativasta coup’ista. Oliko se sitten parempi ratkaisu kuin Istuvan Härän ja kumppaneiden päätös sotia loppuun asti ja olla suostumatta yhteistyöhön? Lear ei halua arvioida asiaa, mutta Taylor antaa etusijan Plenty Coupsille. Valitettavasti tämä sanoi sanansa vain hiukan ennen kuolemaansa, siis heimon elintavan uudistumisen jälkeen. Kirjaimellinen tulkinta ei tue Taylorin näkemystä kovin vahvasti.

New York Review of Books ja Taylorin artikkeli verkossa osoitteessa: http://www.nybooks.com/articles/20110

TV & TT

Filosofia.fi - etiikka

Abstraktin ajattelun harmonia

Taylor kulttuurikuolemista