politiikka

Vastakkainasettelut ja kiistat kuuluvat politiikkaan jokaisessa yhteiskunnassa, jossa ihmisillä on aineellisia ristiriitoja. Jos tuloerot kasvavat ja jos tulotaso vaikuttaa yhä enemmän ihmisen yhteiskunnallisiin mahdollisuuksiin (kuten koulutukseen, välttämättömäksi tehtyyn teknologiaan, terveydenhuoltoon, elämän turvaverkkoihin ja politiikkaan osallistumiseen), on pelkästään hyväksi, että näistä asioista tulee kiihkeänkin poliittisen kamppailun teemoja.

Parhaimmillaan näin pakotetaan esiin perusteellisesti erilaisia näkemyksiä hyvinvoinnin tuottamisesta, tarpeellisesta elintasosta tai vaikka taloudellisen eriarvoisuuden merkityksestä – onko se kannustava kehityksen voima vai itseään ruokkiva ilmiö? Vielä tärkeämpää on yhä uudelleen kysyä, mistä tuloerojen kasvu juontuu. Onko se luontainen kehityksen suunta vai politiikan ja talouden keinoin tuotettu ilmiö?

Marraskuisessa A-studion syrjäytymiskeskustelussa Jari Sarasvuo ja Emilia Kukkala kiistelivät eriarvoisuuden merkityksestä. Kukkala korosti eriarvoisuutta vallitsevan talousjärjestelmän ominaispiirteenä ja voittajien etuna. Sarasvuo taas väitti, että eriarvoisuuden kasvu ei ole kenenkään etu eikä ainakaan yhteiskunnan etu. Helsingin Sanomien kirjoituksessaan hän asetti oman näkemyksensä vasten ”ideologista” jankkaamista ja kuvasi yhteiskuntaa yhteistyön tuloksena. Politiikan ja talouden suhde onkin Suomessa eittämättä Kukkalan kuvausta monisäikeisempi, globaalilla tasolla köyhyydestä saatu etu on suoraviivaisempaa[1]. Mutta Sarasvuon kuvaus yhteiskunnasta on kuitenkin sikäli ongelmallisempi, että se yksinkertaistaa kuvan eriarvoisuuden synnystä ja koko yhteiskunnasta.

Yhteiskunta ei ole yksi ja yhtenäinen, vaan se muuntuu erilaisten intressien kamppailussa[2]. Politiikan ja talouden toimin voidaan kasvattaa eriarvoisuutta, vaikka se ei ajan oloon varmasti olekaan ihmisten enemmistön etu. Toisten etujen turvaaminen joskus vain rapauttaa toisia. Suomalainen yhteiskunta on muuttunut tässä suhteessa.

Keskusteluilta on hyvä esimerkki siitä, että suomalaiseen keskusteluun on hiipinyt pitkästä aikaa ajatus yhteiskuntaluokista. Luokkakäsitteitä on monenlaisia, mutta niitä yhdistää suunnilleen samanlainen ajatus: mikäli tuotettua hyvää jaetaan systemaattisesti eriarvoisesti, mikäli hyvän määrä rajoittaa ihmisten mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen elämään, ja ennen kaikkea mikäli nämä jakolinjat alkavat periytyä tai muuten määräytyä vahvasti etukäteen, eletään luokkayhteiskunnassa. Luokkakäsitteen nousu keskusteluun kertoo ennen kaikkea siitä huolesta, että yhteiskunta on siirtymässä yhä vahvemmin tähän suuntaan.

On sitten eri asia, nähdäänkö taustalla kapitalismin vääjäämätön logiikka, talouskriisin hyväksikäyttö uusjaon tekemiseksi, hyvinvointivaltion ”yhteiskuntasopimuksen” rapautuminen, teknologinen rakennemuutos, globaalin kilpailuasetelman muutos tai talouden ja politiikan valtasuhteiden mullistuminen viime vuosikymmeninä – tai sekoitus näistä tekijöistä.

Historiallisista syistä luokkakäsitettä on nostettu eniten esiin tietysti vasemmistossa.

Näin korostuu toisaalta siirtymän tarkoituksellisuus, esimerkiksi hyvinvointivaltion tulonsiirtojen rapauttaminen, toisaalta luokkayhteiskunnan ja kapitalismin syvä suhde. Näkemysten esittäjät ovat saaneet toistuvasti vastaansa syytöksen ”ideologisuudesta”. Tällöin ideologiasta puhutaan negatiivisessa mielessä: se on väärää tietoisuutta, sumutusta tai illuusiota, kyvyttömyyttä ja haluttomuutta katsella maailmaa sellaisena kuin se on. Ideologinen ihminen ”näkee kaiken ideologian lasien läpi”.

Ideologian käsitteeseen ei kuitenkaan väistämättä liity näitä merkityksiä. Ideologiasta on puhuttu myös positiivisessa mielessä, yrityksenä ymmärtää yhteiskunnallista todellisuutta. Tästä näkökulmasta ”luokka” ei ole maailmaa vääristävä linssi vaan työkalu, jolla nostetaan esille todellinen ilmiö, eriarvoisuuden kasvu ja jäykistyminen yhteiskunnalliseksi rakenteeksi.

*

Luokkapuhe voi kuitenkin helposti irtaantua tästä näkökulmasta ja muuttua osaksi eräänlaista ideologista pakettiratkaisua, jolloin se menettää tuota tarkasteluvoimaansa.

Carl ja Chuck Dyke tarkastelivat tätä ilmiötä niin & näin -lehden numerossa 4/2011 julkaistussa artikkelissaan ”Identiteetit”. Luokka muuttuu todellisuuden kritisoimisen välineestä osaksi identiteettikategoriaa. Mitä moninaisimpia moraaliin, uskomuksiin ja elämäntapoihin tarttuvia kysymyksiä asetetaan rinnakkain toisiaan tukeviksi sarjoiksi. Luokka ei enää kuvaakaan ensisijaisesti yhteiskunnan materiaalista todellisuutta vaan erilaisia maailmankatsomuksia tai elämäntapoja. Yhteiskunta näyttäytyy vastakkain asettuvina asiakysymysten kimppuina.

Tällä on taipumus yksinkertaistaa ajattelua ja yhteiskunnallista keskustelua, ja taipumus ulottuu paljon luokkakysymyksiä laajemmalle. Yhteiskunnallisessa keskustelussa ihmisillä on valmiit odotukset siitä, mitä mieltä pitäisi olla jokaisesta uudesta kiistakysymyksestä. On mielikuva talouden, politiikan, moraalin ja identiteettien maantieteestä, josta voi ja pitää valita paikkansa. Juuri tämä on ideologiaa heikossa muodossa, edellä mainitussa sumentavassa mielessä: muuntuva maailma on jo etukäteen maalattu valmiin värikartan mukaan. Suomalainen julkinen keskustelu on harpannut pitkälle tähän suuntaan.

Asetelma ruokkii keskustelua, jossa on leimattava ”ne” mahdollisimman kärjekkäästi korostaakseen oman ja ”meidän” näkemyksen arkijärkisyyttä, väistämättömyyttä tai luonnollisuutta. Juuri tällä tavalla esimerkiksi Matti Apunen rakentaa useissa kirjoituksissaan rykelmäkuvan ideologisten idioottien joukosta, jolle hän voi sälyttää haluamansa ajattelun virheet ja huonot näkemykset. Kasvukritiikin voi ohittaa puhumalla ”degrowthin kaltaisesta vastuuttomuudesta” yksilöimättä lainkaan, millaisista näkemyksistä puhutaan ("Yhteiskuntaopin kirja kasvattaa kuuliaisia veronmaksajia"; Puhumattakaan siitä, että "kuuliainen veronmaksaja" ohitetaan pelkällä tölväisyllä.)  Presidentti Niinistön syrjäytymisaloitteen vaihtoehtona ovat esimerkiksi ”oppinut, kyyninen tekemättömyys” ja ”viisastelevat dosentit” ("Sedällä on asiaa".) Sen sijaan että Apunen onnistuisi kritisoimaan lukkiutuneen syrjäytymiskeskustelun umpikujia, hän toistaa sen hedelmätöntä henkeä.

Ideologisen idiootin hahmoa vasten on helppo esittää yksioikoisiakin yhteiskunnallisia tai taloudellisia näkemyksiä ilmiselvinä totuuksina ilman suurempia perusteluita. Kun joku jossain on sanonut jotain tyhmää, oma näkemys on varmasti arkijärkistä. ”Ne” eivät ymmärrä sitä eivätkä yhteiskunnan luonnetta ideologisuudessaan.

Moraalipoliittisessa asemasodassa oletus oikeassa olevien ja väärässä olevien ryhmien selvärajaisuudesta on niin vahva, että tämä menee läpi ”hyvänä retoriikkana” tai ”hyvinä kärjistyksinä”. Tietysti se omalla tavallaan toimii. Apunen saa ärsytyksillään aikaan juuri sellaista paheksuntaa, joka taas saa varsinaisen yleisön nielemään hänen omat näkemyksensä – koska suuttuneet ihmiset edustavat väärää arvokoalitiota. Syvällisyydessään tämä ei kuitenkaan juuri eroa perussuomalaisten monista provokaatioista.

Kärjistetty vastakkainasettelu on vanha retorinen keino, mutta keinon pitkä historia ei tee siitä hyvää, rakentavaa tai kiinnostavaa. Tällainen retoriikka on sitä toimivampaa ja houkuttelevampaa, mitä polarisoituneempi yhteiskunta on ja mitä vahvemmin valmiit asetelmat lyövät yli kriittisen ajattelun ja julkisen keskustelun. Tällaisen retoriikan suosio kertoo paljon enemmän yhteiskunnan tilasta kuin keinojensa taidokkuudesta.

*

Monet pitävät ääriasetelmista, koska ne tuntuvat piristävän poliittista keskustelua. Ne kuitenkin kuihduttavat poliittista mielikuvitusta ja estävät uudenlaisten poliittisten liittolaisuuksien syntyä. Moraalisiin karsinoihin jakautunut keskustelu pakottaa poliittisia ryhmiä omaksumaan kantoja, jotka eivät ole niille edullisia eivätkä välttämättä edes mieluisia, koska vastakohta-asetelmat lyövät elävän politiikan yli.

Perussuomalaisten, vihreiden ja vasemmistolaisten keskinäiset kinastelut kuvaavat hyvin tätä asetelmaa. Eräs ystäväni kuvasi ”refleksivasemmistolaisuudeksi” tapaa ottaa kärkevästi kantaa mihin tahansa julkisuudessa olevaan ilmiöön täysin ennustettavalla tavalla, mutta aivan hyvin voisi puhua refleksivihreydestä tai refleksiperussuomalaisuudesta. Heidi Hautalan ja Timo Soinin aikanaan käymiä väliin samanmielisiä, väliin erimielisiä sananvaihtoja vaalikeskusteluissa olisi mahdotonta kuvitella nykyisessä tilanteessa.

Ihmiset eivät oikeassa elämässä asetu siististi tällaisiin moraalikarsinoihin. He kuuluvat mitä moninaisimpiin ryhmiin, heillä on vihollisuuksia ja ystävyyksiä rajojen sisällä ja yli, ja mikäli he pysähtyvät tarkastelemaan erilaisia intressejään irti jäykistyneestä moraalipoliittisesta asetelmasta, he huomaavat, että joissain asioissa heillä voi olla paljon yhteistä vihamiestensä kanssa.

Jatkuva moraalikamppailun käyminen kaikilla rintamilla, kaikkien kysymysten kytkeminen yhteen, voi tuntua hyvässä mielessä ideologisuuden paluulta, mutta itse asiassa se vaikeuttaa asiakysymysten ymmärtämistä niiden omilla ehdoilla. Suhdetta yksittäisiin asiakysymyksiin alkavat määrittää toiset asiakysymykset ja oletukset siitä, mitä mieltä toiset ovat asiasta. Ja juuri eriarvoisuuden ja yhteiskuntaluokkien aineellisen luonteen ja historiallisen taustan ymmärtäminen kärsii tästä.

*

Moraaliset kysymykset ovat ilmiselvästi tärkeitä, mutta niistä voi tulla liian tärkeitä. Seksuaalipolitiikasta, uskonnosta, kasvatuksesta, maahanmuutosta ja monista muista asioista on paljon helpompi muodostaa näkemyksiä kuin taloudesta ja sosiaalipolitiikasta. Käykin helposti niin, että moraalipolitiikka alkaa ohjata poliittisia liittoumia, ja aineellisempi politiikka, joka tietysti on myös moraalisesti merkityksellistä, jää sen jalkoihin. Vai onko joku oikeasti sitä mieltä, että sukupuoliasenteet ja tuloverotus ovat kohtalonyhteydessä toisiinsa?

Juuri tähän on vienyt yhdysvaltalainen ”kulttuurien kiista”, joka tekee mahdolliseksi moraalipoliittisten intressiryhmien suhteettoman vallan. Yhteiskunnan rakenteellinen muuttaminen on erittäin vaikeaa, jos tietyt taloustoimet ovat automaattisesti homojen tai punaniskojen hommaa. Ihmiset voivatkin helposti päätyä kannattamaan talouspolitiikkaa, joka on täysin heidän omien etujensa ja arvostustensa vastaista.

Presidentti Niinistön tekemien syrjäytymis- ja palkka-avausten ympärille siinnyt keskustelu kuvastaa hyvin tätä asiakysymysten yhteenkietoutumista. Etenkin vasemmistossa on yritetty viedä keskustelua kohti sosiaalipolitiikkaa tai progressiivisen verotuksen maineenpalautusta, mutta toisaalta vasemmiston reaktioiden moralismi vetää toiseen suuntaan.

Jokainen oikeistolaiseksi tulkittu ele luetaan automaattisesti epärehelliseksi, todellisia motiiveja peittäväksi populismiksi tai korkeintaan vanhakantaiseksi hyvinvointiajatteluksi, jossa kapitalismin tuottamia ongelmia ei oteta tosissaan. Lopulta ahneutta, naiiviutta, juonikkuutta tai epärehellisyyttä korostava retoriikka keskittää huomiota nahisteluun yksilöiden motiiveista ja vaikeuttaa keskustelun viemistä koko yhteiskunnan ja talouden alueelle.

Vastustaja tulkitaan ensisijaisesti valmiin moraalipoliittisen vastakkainasettelun kautta, eikä haluta tai osata nähdä esimerkiksi sitä, miten monenlaisia historiallisia kerrostumia ”oikeiston” ajatusmaailmassa edelleen on. Hyväntekeväisyyden ja vastuun korostaminen on itse asiassa yhden ”oikeistolaisen” juonteen peruspiirteitä – mutta se tietysti kytkeytyy ajatukseen, että niillä torjutaan nykyisen talousjärjestyksen väistämättömiä ongelmia. Talouden laeille ei nähdä vaihtoehtoja, joten tämä on ainoa, joskin kivulias, tie hyvinvoinnin laajenemiseen.

Naljailu yksilöiden motiiveista vie sivuun pääasiasta: näkemykset talouden ja politiikan suhteista poikkeavat toisistaan radikaalisti. Samaan hengenvetoon voi sanoa, että esimerkiksi Niinistön peräänkuuluttama ”arvoista” puhuminen tarvitsee rinnalleen myös keskustelua ja väittelyä siitä, millainen yhteiskuntamme itse asiassa on. Arvoja ei ole tyhjiössä, vaan ne voidaan ymmärtää vain muuta ihmiselämää vasten.

Mikä avuksi? Mitään ihmelääkettä ei ole, koska aineelliset intressit ja ristiriidat eivät pelkästään keskustelemalla ja neuvottelemalla katoa. Talous on tässä mielessä elämälle perustavaa – vaikka kuten nähtiin, erilaiset symbolit, arvostukset ja uskomukset voivatkin välillä käydä sen ylitse. Perustavaa se on myös siksi, että luokkayhteiskunnan syntyminen rapauttaa demokratian perusedellytystä, mahdollisuutta osallistua poliittiseen elämään.

Yhteiskuntien taloudellisen ja sosiaalisen järjestyksen muuttaminen vaatii niihin pureutuvaa politiikkaa. Muihin moraalisesti merkityksellisiin kysymyksiin tarttuminen vaatii niille sopivaa politiikkaa. Kaiken nivominen yhteen luo poliittisen tilanteen, jossa oikein mitään ei voi tehdä, koska pitää yrittää tyydyttää omaa, lopulta melko satunnaisesti syntynyttä, moraalista koalitiota.

Poliittisen kulttuurin ja julkisen keskustelun muuttuminen on prosessi, johon voi vaikuttaa. Yksilölle ensimmäiset askeleet ovat helppoja. Joka ainoaan tyrmistystä aiheuttavaan asiaan ei ole pakko reagoida. Joka ikistä asiaa ei tarvitse politisoida. Kannattaa muistaa, että toisissa asioissa erittäin väärässä oleva ihminen voi olla oikeassa joissain toisissa.

Keskustellessa ja neuvotellessa ei kuitenkaan tarvitse unohtaa ristiriitoja tai erilaisia näkemyksiä yhteiskunnasta, politiikasta ja taloudesta. Mutta jos moraalipoliittisen lukkotilanteen syntyä haluaa vastustaa, täytyy olla valmis olemaan välillä samoilla linjoilla ”huonojen ihmisten” kanssa.

Rasismi ja muukalaisviha on hankala mutta erittäin tärkeä esimerkki. Rasistiset asenteet eivät ole tietenkään pelkästään minkään luokka-aseman ohjelmoinnin tuloksia tai syrjäytymisen aiheuttamaa ”väärää tietoisuutta”. Ihmiset ovat tätä paljon monimutkaisempia, ja heidän näkemyksensä kumpuavat monista lähteistä. Rasismikysymyksessä eri linjoilla olevilla ihmisillä voi kuitenkin olla paljon yhteistä niissä luokkakysymyksissä, joista puhuttiin edellä, ja paljon eroa ihmisiin, jotka ovat heidän kanssaan samoilla linjoilla rasismikysymyksessä. Juuri siksi jokaista kamppailua ei voi käydä täysillä joka hetki. Jos etsii vain ihmisiä, jotka jakavat tietyn arvostusten listan, ei voi kuin marginalisoitua.

Poliittisen kulttuurin tasolla asia on paljon vaikeampi. Viime vuosina Suomeen on tuotu aggressiivisesti yhdysvaltalaista persoonallisuuteen ja tyyliin keskittyvää politiikkaa – etenkin vaaleissa. Kampanjoinnin ja retoriikan malleja on otettu kulttuurista, jossa moraalipoliittisten koalitioiden vastakkainasettelut ovat erittäin vahvoja. Tällöin korostuu kaikkiruokaisuus, tasapainottelu ja varovainen suhde politiikan sisältöihin. Retoriikka ja tyyli alkavat hallita sisältöä. Näitä totuttuja totuuksia vastaan pitää uskaltaa kamppailla.

Ville Lähde

Viitteet:
[1] Mihin Kukkala viittaakin kärkevässä jälkikirjoituksessaan: http://pantterin.blogspot.fi/2012/11/kuka-elaa-ja-kenen-kustannuksella.h...
[2] Tuoreessa kirjoituksessaan Sarasvuo maalailee samaa ”ihmeen”
kaltaista yhteistyöyhteiskunnan kuvaa, jota ”idealistit” (jonka voinee
korvata ”ideologilla”) eivät näe: http://yle.fi/puhe/ohjelmat/jari_sarasvuo/
jari_sarasvuo_miksi_idealistit_eivat_tee_ihmeita_5067.html
Ajatuspajaksi itseään kutsuva Magma järjesti viikko sitten seminaarin. Suomenruotsalaisten säätiöitten 2008 pystyyn polkaisema tankesmädjan ei ole mikä tahansa think tank. Se on riippumattomuuttaan teroittava, laajapohjaiselta vaikuttava ja SvenskFinlandin etuja puolustava yhdistysmuotoinen ideahautomo, joka mielii analyyseillaan ja aloitteillaan parantaa päätöksentekoa. Suurin osa sen julkaisuista on selvitellyt asiallisensorttisesti ruotsin kielen ja ruotsinkielisyyden tilaa ja tulevaisuutta Suomessa. Magma palkkasi ensimmäiseksi pomokseen nelikymppisen historioitsijan, Topeliuksen ’elämänfilosofiasta’ 1999 väitelleen Nils Erik Forsgårdin. Hän avasi myös Helsingin ytimessä pidetyt kinkerit ’liberalismin’ nykyjamasta. Nyt oli suomenruotsalaisuuden sijasta framilla yritteliäisyyden puolustus.

Velmuillen tarinoinut Forsgård korosti liberaaliutta taipumuksena nähdä yksilössä ja yhteiskunnassa kihisevä lupaavuus. ”Mobiilit eliitit” vapaamielis-irtonaisine individeineen eivät kuitenkaan voi harhautua pitämään koko maailmaa pelikenttänään: esimerkiksi kapitalismin ja modernin rahatalouden kotimaan Britannian väestöstä peräti puolet asuu vielä isoherrain vuonna 2012 korkeintaan kivenheiton päässä synnyinpaikastaan. ”Puolet”, Forsgård toisti vakavoituneena. Viihdytykseen palaten hän erotti Suomesta pitkän linjan: Anders Chydeniuksen ajoista lähtien oli jouduttu sinnittelemään konservatiivisuutta vastaan. Niin ”kansakunnan rakentamisen” kivulias hanke yleensä kuin 1900-lukua hallinnut rinnakkaiselo Neuvostoliiton kanssa olivat pitäneet ’avoimen yhteiskunnan’ ystävät altavastaajan asemassa. Siunauksensa tälle ajattelulle olivat Forsgårdin sanoin antaneet niin J. V. Snellman kuin Zachris Topeliuskin, joille ”kaikki inhimillinen toimeliaisuus palveli valtion hyvää”. Vaikkei tapana olekaan, heitä voisi hyvinkin kutsua ”totalitaristeiksi”, historioitsijamme letkautti. Vastavoimaksi, ”liberalismin varsinaiseksi sankariksi”, kelpaa filosofi Wilhelm Bolin. Puolustaessaan ruumiintuhkausta tämä filosofi osasi torjua niin maallisen kuin hengellisenkin vallan puuttumiset elävien ja kuolleiden yksilöiden yksilöllisyyteen. Krematoinnin salliminen ja suosiminen saattaakin olla, Forsgård vihjasi, tuiki ratkaiseva kehitysindikaattori, kerma lipilaarin kahvissa.

Seuraavatkin puhujat olivat myhäileviä verraten hiettömien pajojen miehiä. Ensimmäisenä Forsgårdin lämmittelyn jälkeen pääsi ääneen Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Risto E. J. Penttilä. Tehokkaassa katsauksessaan hän suri 90-luvulla vielä hyvässä iskussa olleen ja megatrendeistä mekastavimpana porskuttaneen liberalismin laskusuhdannetta. Etenkin talouteen ja eritoten Eurooppaan katseensa tarkentaen Penttilä pikapiirsi viimeaikaiset tapahtumat. Reaalisosialismin vararikosta vuosituhannenvaihteeseen (1989–2001) ulottuneella kaudella vapausaatteella – kaikissa ilmenemismuodoissaan, kai – meni lujaa. Penttilän sanoin tätä muun muassa Bill Clintonin valtakauteenkin osunutta ajanjaksoa pitää jälkikäteen arvioida ”suhteellisen hyväksi”. Toisin sanoen Joseph Stiglitzin ja Paul Krugmanin kaltaiset uusliberalismin kriitikot kertovat ”vain yhden puolen tarinasta”.

Yhdysvaltoja koetelleiden terroristi-iskujen jälkeen alkoi aina Lehman Brothersin konkurssiin (2001–2008) kestänyt autoritäärisyyden aika. Poliittinen vapaus vaihdettiin turvallisuuteen. Perinteisiä kapitalismeja kapitalistisempi – joskaan Penttilä ei käyttänyt tätä epiteettiä – Kiina nousi talousmahdiksi. Ehkä yllättäenkin hän suositteli tämän vaiheen lisälukemiseksi vasurihtavasta New Statesmanista (1913–) tutun toimittajan John Kampfnerin kirjaa Freedom for Sale (2009).

Kansainvälisen rahoituskriisin ja taantuman leimaamaa aikaa (2008–) otsikoi Penttilän mukaan parhaiten populismi. Vaikka se saa useimmiten oikeistolaisia muotoja, hän rinnastaa siihen myös esimerkiksi Occupy-liikkeen. Oikeistopopulismi on Penttilälle epämääräisen asenteen sijasta hyvinkin tiukka ideologinen paketti, joka koostuu viidestä pääasiasta:

i) vastustetaan Euroopan unionia
ii) torjutaan monikulttuurisuus
iii) suositaan nationalismia (aina hyvinvointisovinismiin saakka)
iv) kallistutaan yhteiskunnalliseen konservatiivisuuteen
v) ollaan ylpeästi populistisia (ja eliittien vastaisia)

Aste-eroista ja muunnelmista huolimatta nykypopulismit istuvat Penttilän mukaan tähän kuvaukseen. Oikea vertailukohta niiden äärimmäisillekään muodoille ei hänestä ole 30-luvun fasismi tai natsismi. Kun tämän päivän populisti lausuu ”Mitäs me sanoimme: multikulti johtaa sekasortoon”, tämä rinnastuu II maailmansodan jälkeisten eurokommunistien hokemaan: ”Mitäs me sanoimme, fasismi vie sotaan.”

Tästä pitäisi ilmeisesti päätellä, että populismi on uutta konservatismia antifasistisin tuntomerkein. Tai johdella, että Kauppakamarille mieleisen liberalismin varsinainen huoli ja haitta on kansa eli enemmistö, sikäli kuin se ei ole säyseitä alaisia vaan valveutuneita työntekijöitä eikä auliita kuluttajia vaan kriittisiä kansalaisia. Tässä mielessä liberalismista, joka syntyi kansalaisten mahdollisen ja 1700-luvun loppuun mennessä tosiasialliseksi tulleen vaikutusvallan kasvusta, olisi varttunut uusien kansanliikkeitten haastamaa tämän päivän konservatismia. Mutta eihän Penttilä tätä tarkoita, hänelle kun liberalismi on konnien kiusaama mutta pintansa pitävä ylihistoriallinen hyvä. Hän sanoo sen aktuellin päävihollisen eli nykypopulismin muistuttavan jossain määrin sotaa edeltäviä totalitarismeja. Sitä ei voi kuitenkaan Penttilän sanoin erottaa sodanjälkeisestä Euroopan yhdentymiskehityksestä, jolle se muodostaa suorastaan ”virallisen opposition”.

Seminaarin varsinainen juju paljastui viimeistään RKP:n Johan Ekmanin esittämässä yleisökysymyksessä. Hän tiedusteli Penttilältä, kuinka tämä hoitelisi populismin pulman: asettumallako suoraan vastaan vai ottamallako mukaan vastuunkantoon. Magma olikin julkaissut lokakuussa raportin perussuomalaisten populismista. Parikymmensivuisen selvityksen laativat liberaaliksi itseään onnittelevan Ajatuspaja e2:n pomo, keskustan politiikasta 2003 väitellyt Karina Jutila ja Magman salaperäinen tutkimusvastaava Björn Sundell. Siinä päädyttiin olemaan suosittelematta persujen eristämistä. Sama viesti oli kuultu jo Magman, e2:n ja Vihreän Sivistysliiton yhteisessä, yleiseurooppalaisiinkin näkymiin kurkottavassa vaalikirjassa keväällä 2011.

Penttilän tuore seminaarivastaus kuului, että ”pragmaattisena suomalaisena” on kannatettava osallistamista samaan tapaan kuin aikoinaan kommunistien kanssa. Vaan jos ”sivistyneistä periaatteista” luisutaan ulos, yhteispeli tulee jättää sikseen.

Toisin sanoen yhtä lailla rahvashapatusta ja vasemmistoideologioita kuin myös konservatiiveja kavahtavan liberaalin tulee etsiä toimivia liittolaisuuksia kaikenkarvaisten vapaudenrajoittajien vastaisessa kampanjassaan. Vaan mitä oikein on käynyt autoritäärisyyden, valtiokapitalismin ja populismin jalkoihin jääneelle liberalismille?

Kuri ja järjestys
Jo 30-luvulta alkaen Saksan Freiburgissa kehiteltiin uutta talousoppia. Professori Walter Eucken (1891–1950), filosofi Rudolf Euckenin (1846–1926) poika, halusi tovereineen välttää sekä valtiouskoisen interventionismin että markkinauskoisen laissez faire -liberalismin tuhoisiksi nähdyt seuraukset. Piti edetä valtion taustatukemaan tai mahdollistamaan ja valvomaan mutta yrittäjyyttä ja tehokkuutta suosivaan markkinaekonomiaan. Penttilä ei korosta Euckenin, Franz Böhmin (1895–1977), Leonhard Mikschin (1901–1950) ja Hans Großmann-Doerthin (1894–1944) hahmoihin viitatessaan näistä alkavaksi katsottua, oikeudenmukaisuutta teroittavan ’sosiaalisen markkinatalouden’ perinnettä. Hän painottaa mainittujen tutkijoitten hahmottamaa ”vahvasti sääntelevää” toimenkuvaa valtiolle, jonka ei tule ängetä toimijaksi muitten joukkoon, vaan omaksua ohjaava ja sovitteleva erotuomarin rooli. Niinpä 50-luvulla julkaisusarjasta ORDO – Jahrbuch für die Ordnung von Wirtschaft und Gesellschaft (1948–) nimen Ordoliberalismus saanut koulukunta saa luvan edustaa nimenomaan talouspoliittisen järjestyksenpidon vähitellen Euroopassa vallitsevaksi käynyttä suuntausta.

Ordoliberalismia määrittelee Penttilän mukaan valtioiden kattava talousvastuu. Budjettikuri on keino toteuttaa ”välttämättömiä uudistuksia”. Keskuspankeilla pitää olla riippumaton asema. Hintojen täytyy pysyä vakaina. Monopolien muodostuminen on ehkäistävä. Ammattiyhdistysliike on tärkeä osapuoli. Penttilän mukaan Saksan ja koko Euroopan talousajattelua viime vuodet kuvastanut ordnunki-ekonomia pitäisi pintansa, vaikka sosiaalidemokraatit pitelisivät vallankahvasta Berliinissä. Hän lukuvinkkaa lontoolaisen ajatushautomon The European Council on Foreign Relationsin 2010 julkaiseman Sebastien Dullienin ja Ulrike Guérot’n kirjan The Long Shadow of Ordoliberalism. (Niin se kuin muutkin Penttilän luonnehdinnat tästä ismistä sisältyvät myös ilmeisimpään verkkolähteeseen.)

Uusliberaali luottamus markkinoiden itsesäätelyyn ei saa tukea ordoliberalismilta. Talouden suuresta koneesta on sen mielestä saatava ulos ennustettavampia tuotoksia kuin mitä anglosaksisessa, tuottavuutta itseisarvona pitävässä kapitalismissa ylisummaan ajatellaan. Penttilä tähdentää ordoliberalismissa kuitenkin eroa toiseen valtiokeskeiseen talousajatteluun eli keynesiläisyyteen. John Maynard Keynesin (1883–1946) suhdannevaihteluiden tasaamiseen keskittynyt ja hyvinvointivaltion taustarakennelmiin kuulunut oppi on järjestysliberaaliuden näkökulmasta moraalitonta tuhlaamista. Jenkkityyppisen libertarismin nousuun Ayn Randeineen vaikkapa Ruotsissa Penttilä tyytyi ohimennen ottamaan kepeän huvittuneen asenteen, eikä esittänyt tulkintaa Björn Wahlroosin randologisista taidoista. Sen sijaan hän oli valmis pohtimaan lopuksi kotimaan tapausta yleisemmin.

Penttilän sanoin Suomi on kuin onkin kaikkien aikojen hegeliläisin valtio. Määrittelemättä tätä tarkemmin hän antoi ymmärtää kyseenalaisen kunnian juontuvan yksilönsuojan alikorostumisesta ja Forsgårdin kuvaamasta kaiken alistamisesta kansakunta- ja valtiokokonaisuuden edulle. Penttilä sentään myönsi, että Snellmanillakin oli ollut liberaali puolensa, mutta hänen esimerkkinään tästä olivat luonnollisestikin Saiman ja Litteraturbladin kansalaisyhteiskuntakirjoitusten sijasta snellmanilaiset kannanotot kauppapolitiikkaan. Chydeniusta hänkin piti silti liberaalin yksilöajattelun ja markkinareiluuden suomalaisena kummisetänä. Tähän verrattuna Snellman oli ”yhteistoiminnan yhtenäisyyden” ja vahvan valtion asianajaja, joka näkemyksineen ”voitaisiin helposti sovittaa ordoliberalismiin”. Penttilä pitääkin viime aikojen Suomea syksyyn 2008 saakka anglosaksis-chydeniuslaisena mutta siitä eteenpäin saksalais-snellmanilaisena maana. Tämä on osin paluuta vanhaan, sillä Penttilän mukaan liberaalit on vanhastaan koettu Suomessa veneenkeikuttajiksi. Asiaa ei auttanut LKP:n ja uusnuorsuomalaisten vaillinainen onnistuminen puoluepolitiikassa, minkä Penttilä entisenä nusuna auliisti myönsi. Eikä sitä avita ”uusliberalismi”-termin hänen sanojensa mukaan ”poikkeuksellisen kielteinen sävy” suomessa. Omat tulevaisuuden toiveet ja pelkonsa Penttilä tiivisti näin:

                 ”Keynesläisyys ei palaa, koska ei ole enää rahaa jäljellä.
                  Populismi todennäköisesti jatkuu, mikä on arveluttavaa.
                 Ordoliberalismia on luvassa lisää ja lisää. Ja se on ihan hieno
                  juttu, jos sitä täydennetään kunnon annoksella anglosaksista
                 liberalismia.”


Neuvoja Alankomaista
Toisena pääpuhujana esiintyi Hans van Mierlon säätiötä edustava Frank van Mil. Hollantilainen taloustoimittaja van Mierlo (1931–2010) perusti 1966 sosiaaliliberaaliksi luonnehdituin D66-puolueen. Hänen nimeään kantava säätiö on tämän 12 paikkaa syksyn vaaleissa edustajainhuoneen 150 paikasta saaneen puolueen oma ajatushautomo. Historioitsijataustainen van Mil tuli Helsinkiin kertomaan, miten hänen kotimaassaan on opittu pärjäämään kansansuosioon hankkiutuneitten populistien kanssa.

Hän selitti ensin, mistä oikeistopopulismi oli kummunnut Alankomaissa. 90-luvulla työväenpuolueen ja D66:a isomman ja vanhoillisemman liberaalipuolueen kokoomushallitus oli omaksunut ”teknokraattis-pragmaattisen” linjan. Sen ansiosta yhteiskuntaa modernistettiin van Milin mukaan kiitettävästikin, mutta globaalistuminen, yksilöllistyminen ja maallistuminen jäivät vaille huomiota. Tuloksena oli piilevän tyytymättömyyden kanavoituminen karismaattisen oikeistopopulistin Pim Fortuynin hurjaksi kannatukseksi. Toukokuussa 2002 murhatun Fortuynin jälkeen populismin soihtua on kantanut uuden Vapauspuolueen PVV:n puheenjohtaja Geert Wilders. Tähän höyrypäähän verrattuna aikoinaan järkyttänyt Fortuyn on osoittautunut jälkikatsannossa suorastaan maltilliseksi kiihottajaksi.

Mutta van Milin varsinainen viesti oli valmennuksellinen. Hänen mukaansa liberaaleiksi ja edistyksellisiksi esittäytyneet ysäri- ja nolkytvaltapoliitikot eivät osanneet vastata populistien ylläkköön. Tämä taas johtui siitä, etteivät edes ammattipoliitikot tunne oman ydinvakaumuksensa perustaa tai taustaa. Rasismi saatettiin yleisesti kokea vääräksi, ”mutta pitää osata kertoa, mikä siinä on vikana”. Nykypoliitikoilla on onneksi ideahautomot apunaan. van Mil toteaakin oman ja ajatuspajansa tehtävän: kirkastaa juurilleen palaavan liberaalisuuden ydinajatuksia.

Pitää uskoa ihmisten kykyihin. Pitää olla kansainvälisiä. Pitää palkita saavutuksista. Pitää vaalia kestävää yhteiskuntaa perusoikeuksineen ja jaettuine arvoineen. Ja pitää muistaa ”pohjimmainen filosofinen vakaumus”, jonka mukaan ”kellään ei ole hallussaan ehdotonta totuutta”. Näin yksilö voi avoimesti ja vastavuoroisesti ”etsiä omaa totuuttaan ja vaihtaa sitä”. van Milin pinnallinen esitys typistyi otsikkotasoiseksi identiteettipolitiikan viitoitteluksi: ”Tärkeää on yhdenvertaisuus lain edessä muttei suinkaan erojen kieltäminen. On tultava toimeen rajojen kanssa, todellisten ja kuviteltujen. Täytyy tarjota yhteensopivia ajatuksia. Muuankin populisti vaati ’irtisanomisia pannaan’…” Tämä anekdootti kirvoitti seminaaripäivän yleisöstä hereimmät naurunhörähdykset, eivätkä hymyt hyytyneet van Milin kalseasta jatkostakaan: ”… vaikka vähemmänkin fiksujen ihmisten pitäisi tajuta paremmin.”

Ruotsista kajahtaa
Paljon sen lämpöisemmin ei tuulahdellut Pohjanlahden takaa. Kahvitauon jälkeen puheenvuoron ottanut Håkan Tribell edustaa tukholmalaista, länsinaapurin patruunavallasta 1978 siinnyttä think tankia nimeltä Timbro. Hän on esipuheistanut pajansa julkaisemat Isaiah Berlinin käännösesseet ja toimittanut antologiat Porvarillinen optimisti ja Porvarillinen tulevaisuus. Ihmekö siis, jos Tribell laittoi seminaarissa jakoon kehyskertomuksellisen Francis Fukuyaman kevythistorianfilosofiaa ja vielä kevyempää talouspsykologiaa: ”Liberaalin kapitalismin suurin haaste tulee sisältämme.”

Ikuisen rauhan idealismin ja sokean byrokraattisuuden sijaan tarvittiin nimittäin ymmärrystä ”ilmiselvistä poliittisista realiteeteista”. Tribellin sanoin ”ihmisen tuppaavat käymään kauppaa, kun molemmat osapuolet hyötyvät. Kauppasuhteissa oppii toisen persoonasta.” Kyynisyyden, romantiikan ja ideologioiden sijaan kaivataan käytännöllistä tajua sitä, mikä vapaassa kaupustelussa hyödyttää, ja häiriötöntä mahdollisuutta olla sillä lailla kaupoissa. Hyvinvointivaltiota uhkaavat Tribellin mielestä pörssipelureita ja yrityslobbareita enemmänkin työntekijäjärjestöt sekä Attacin ja Occupyn kaltaiset aktivismit. Vapaaksi väitettyyn vaihtoon samastuva liberalismi voi kuitenkin hänen mukaansa paremmin kuin koskaan: jotkin Kreikan mellakat ovat ”pieniä töyssyjä tiellä" onnelaan.

Emeritusarkkipiispa klousaa

Etukäteen pahaenteisintä koko seminaarissa oli viimeiseksi puhujaksi kiinnitetty John Vikström tai ainakin otsikkonsa ”ihmiskasvoinen liberalismi”. Keskuskauppakamarin toimitusjohtajasta entiseen arkkipiispaan jännittyvä alustajien kaari näytti olevan täynnä toinen toistaan kiusallisempia koplaus- ja ylitulkintamahdollisuuksia. Joku saattoi pelätä, että jahka esteetöntä kilpailua on riittämiin legitimoitu ja justifioitu, se vielä kaiken päälle konsekroidaan. Heti kärkeen Vikström tarjosikin komiikkahuojennusta: ”Olen usein viimeinen puhuja. Teologit kutsutaan hätiin, kun loppu on lähellä.”

Moni muisti tämän miehen saatelleen viimeiselle matkalleen muiden muassa Urho Kaleva Kekkosen. Sitten Vikström esitelmöi liberaalin ajattelun traditiosta oppineemmin, vaatimattomammin ja miellyttävimmin kuin muut yhteensä. Siunauksellista tai ei, seminaari saavutti viime tingassa seminaarillisen tason. Ensinnäkin Vikström kiisti liberalismin yksimuotoisuuden. Kaikessa vaihtelevuudessaan sitä maksoi vaivan jäsentää angloamerikkalaiseksi ja mannermaiseksi pääperinteiksi. Britanniassa ja Yhdysvalloissa vapausaate merkitsi ennen kaikkea empiiris-naturalistista otetta Hobbesin, Locken, Humen, Smithin, Benthamin ja Millin vanavedessä. Manner-Euroopassa se yhdistyi ennen kaikkea Kantin ja Fichten idealismiin. Angloamerikkalaisessa muunnelmassaan liberalismi korosti itsesäilytystä, oman edun ajamista, välinerationaalisuutta, vapautta pakosta ja vaihdantaa ”elämän valtavalla torilla”. Saksalaisperäisessä variantissaan se painotti moraalista toimijuutta, päämäärärationaalisuutta, vapautta positiivisena oikeutena ja pyrkimystä jonkinmoisen ihanneihmisyyden itsetoteutukseen. Näistä lähtökohdista voitiin hahmottaa minimivaltion ja kannustaja- tai hyvinvointivaltion vaihtoehdot.

Vikström suositteli luettavaksi ruotsalaisen toimittajan Göran Rosenbergin kirjaa Plikten, profiten och konsten att vara människa (2004). Haluperustainen tuotto ja tarveperustainen velvollisuus tuli nähdä vapausaatteen monesti eri suuntiin kiskovina liikevoimina. Velvollisuuksien aluetta uhkaavat kaiken aikaa hyötylaskelmat. Kantin kategoriseen imperatiiviin ja kultaiseen sääntöön viitaten Vikström totesi, että paremminkin kuin vapaus muista ihmisen tekee ihmiseksi riippuvaisuus muista. Hän ei kuitenkaan lopettanut viittauksella sen enempää välimerelliseen Raamattuun kuin itämerelliseen Käytännöllisen järjen kritiikkiin. Olisi ollut kohdallaan, että Keskuskauppakamarinkin toimitusjohtaja olisi jaksanut seminaarin päätökseen saakka, sillä Vikström lopetti pokkana viittaamalla erääseen ranskalaiseen tapahtumaan:

            ”Jos liberalismi on ’ihmiskasvoista’ laatua, se ei perustu ainoastaan vapauteen. Se perustuu vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon.”


ps. Liberalismista ja konservatismista on luvassa kunnon satsi kirjoituksia filosofisen aikakauslehden 75. numerossa: niin & näin 4/12 ilmestyy verkkoekstroineen (netn.fi) joulukuun puolimaissa.

Lisälukemista
Harisalo, Risto & Ensio Miettinen, Klassinen liberalismi. Tampere University Press, Tampere 1997.
Liberaalit ja konservatiivit. Toim. Mikko Ketola & Matti Myllykoski. Vartija, Helsinki 2012.
Populismi. Kriittinen arvio. Toim. Matti Wiberg. Edita, Helsinki 2011.
Suvanto, Pekka, Konservatismi Ranskan vallankumouksesta 1990-luvulle. SHS, Helsinki 1994.


Jarkko S. Tuusvuori

toimittaja
08.05.2012
”Kotona, vedessä, minun filosofiani on: vailla rihman kiertämää. Rakastan olla alasti, vapaana liikkeissäni.”

Sanat eivät ole François Hollanden (1954–) vaan yhden kilpakumppaninsa. Sosiaalidemokraattisen PS-puolueen Hollande voitti heidät kaikki sunnuntaina ratkenneissa vaaleissa. Hänestä tuli Ranskan 24. presidentti. Onneksi tiedetään vain vähän Hollanden suhteesta pukimettomuuteen. Kuten uutistoimistot ovat väsymättä toistelleet, ranskalaiset halusivat ”normaalin” presidentin. Sekä väistyvän hallitsijan, keskustaoikeistolaisen UMP:n oikeistosiivellä eläneen Nicolas ”Bling Bling” Sarkozyn (1955–; vallassa 2007–2012), että demarien ykköskandidaatilta aina viime kevään raiskausepäilyyn saakka vaikuttaneen Dominique Strauss-Kahnin (1949–) jäljiltä he halusivat nuhteettomuutta ja matalaa profiilia. Valteiksi nousivat Hollandessa tunnistetut aggressiottomuus ja arroganssittomuus. Näitä alleviivasivat toissailtana myös suomalaiset Pariisin-kirjeenvaihtajat, YLEn Raine Tiessalo ja MTV3:n Helena Petäistö, jonka edellisenä päivänä jututtama politiikan kommentaattori Alain Duhamel lisäsi hollandelaisiin hyveisiin älykkään, järkevän, tasaisen ja tehoisan briljanssittomuuden.

Tästäkö aukeaa samalla uuden presidentin filosofinen ulottuvuus? Virkansa puolesta viisausdimensiota käsitteli populaari Philosophie magazine (2006–), jonka tuoreimmassa huhtikuisessa numerossa 58 keskitytään erittelemään Sarkozyn ja Hollanden ajattelua ja ideologiaa. Kepeistä elämäntaito-oppaista ja pykälää painavammasta Dostojevski-kirjastaan tunnettu Michel Eltchaninoff tyypittelee teemapaketissa Sarkon hobbesilaisen ankaruuden ja Hollanden rousseaulaisen muutoksen miehiksi. Koko lailla sisällökkäämpää keskustelua nähtiin samoilla palstoilla viime lokakuussa (n:o 53), kun Collège de Francen historianprofessorina vaikuttava monialavälkky Pierre Rosanvallon tenttasi Hollandelta, kuinka ”pelastaa vasemmisto”.

Mutta filosofista keskustelua on käyty yleisemmilläkin foorumeilla. 16. maaliskuuta Hollande suostui Strasbourgin kaupunginteatterissa järjestettyyn julkiseen ajatustenvaihtoon saksalaisen kohufilosofin Peter Sloterdijkin kanssa. Hollande selitti asiaa paikallislehdelle:

”Minusta on hyödyllistä, että vaalikampanjointiimme saadaan mukaan eurooppalaisen tason julkista kiistaa. Meidän toukokuun 6. päivän tuloksellamme on vaikutusta koko Euroopan suuntaan. Kelpaa kuunnella, mitä filosofilla on meille sanottavanaan näistä vaaleista ja niiden vaikutuksesta mantereemme elämään.”

Tyypilliseen tapaansa Hollande omaksuu näin lausuessaan kuulijan roolin. Filosofien sanomisia hän saattaa kuulostella siitäkin päätellen, että hänen tuekseen asettui näkyvästi esimerkiksi Bordeaux’ssa toimivan Michel de Montaigne -yliopiston professori, esteetikko Fabienne Brugère. Kannatuksensa julkisti myös Paris-VIII-yliopistossa työskentelevä ja kirjailija-journalistina parhaiten tunnettu Mazarine Pingeot, joka julkaisi viime vuonna kirjasen Cartesiuksesta. Kolmantena filosofina joukkoon liittyi useissa yliopistoissa ja lehdissä vaikuttanut demokratiateoreetikko Joël Roman.

Oli miten oli, Hollandelle ei ole näyttänyt olevan sen enempää luonteenomaista kuin kampanjataktisesti juonittuakaan puhua yhdysvaltalaiseen malliin tuosta taikka tästä ”omasta filosofiastaan”. Moiseen retoriikkaan kykeni sen sijaan ilmeisen vaivattomasti keskustalaisen Modem-puolueen ehdokas François Bayrou (1951–), joka lasketteli helmikuussa taitavasti tauotellen omasta ”pedagogisesta doktriinistaan” ja ”filosofiastaan koulun kehittämiseksi”. Historiakirjoistaankin tunnettu Bayrou ilmoitti toisella kierroksella äänestävänsä Hollandea, samaan aikaan kun esimerkiksi uusvanhoillinen viikkomakasiini Le Point (1972–) antoi veteraanisosialisti Claude Allègren (1937–) kannattaa Sarkozya numerossa (n:o 2065), jossa yleisöä peloteltiin 23,5-sivuisella raportilla uhkaavasta ”Ranskan tilasta”.

Vaaleista vain ei monikaan filosofi innostunut. Omaa tietään kulkeva anarkisti Michel Onfray (joka monien ällistykseksi avustaa myös Le Pointia) oli jo ensimmäisen kierroksen edellä ehtinyt sanomalehti Le Mondessa (1944–) puolustaa nukkuvien puoluetta ja tyhjää äänestäviä. Samassa välineessä äänestämistä puolsi mutta kampanjan ja vaalien täyttä mädännäisyyttä tuskaili muutamaa päivää aiemmin filosofi Michel Serres: 81-vuotias akateemikko leimasi koko touhun vanhojen partojen mittelöksi. Tuoreimpana kollegana aiheeseen tarttui lauantaisen Le Monden sivulla École normale supérieuren professori Alain Badiou otsikkonaan ”Älykköjen rasismi”.

Hän aloitti kysymällä, miksi kaikki tuomitsevat populismin, vaikka kaikkien mielestä vallan lähteenä demokratiassa on kansa tai demos eli populus. Äärioikeistolaisen FN-puolueen populistisen ja nationalistis-muukalaisvihamielisen politiikan menestys oli järkyttänyt tai näennäisjärkyttänyt, saihan sen kandidaatti Marine Le Pen (1968–) ensimmäisellä kierroksella kolmossijan kahmaistuaan peräti 18 prosenttia äänistä. Kuitenkin poliitikkojen irtautuminen kansasta tai niin sanottujen tavallisten kansalaisten arjesta alkaa jo olla tilastollinen fakta: kun vielä 1978 vain 15 % kyselytutkimukseen vastanneista katsoi, että poliitikkoja ”ei lainkaan” kiinnosta ”teidän kaltaistenne ihmisten” ajatukset, 2010 näin arveli jo 42 %. Syypäitä luottamuksen katoon ovat Badioun mukaan johtavien poliitikkojen lisäksi johtavat intellektuellit: FN:n menestyksenä näkyvä populistinen protesti on tuotettu ylhäältä päin.

Valtapoliitikot ovat myötäilleet äärioikeiston monikulttuurisuuden vastaista kampanjaa tunnustamalla isä Jean-Marie Le Penin (1928–) ja tytär Marine Le Penin kiistakysymykset oikein asetetuiksi. Siksi sosialistinen pääministeri Lionel Jospin (1937–; vallassa 1997–2002) ei mielinyt muuttaa konservatiivisen sisäministerin Charles Pasquan (1927–; vallassa 1986–1988 & 1993–1995) ajamia ”ksenofobisia lakeja”; siksi Hollande on jo ennalta ilmoittanut suhtautuvansa laittomien siirtolaisten ”sääntelyyn” samalla tavalla kuin lain ja järjestyksen miehenä tunnettu Sarkozy. Badiou summaa: ”Suuntauksen jatkuvuus ei jätä epäilystäkään. Valtion härkäpäisesti rohkaisema pahuus muotoilee reaktiivista ja rodullista näkökantaa, ei suinkaan toisin päin.” Jos Sarkon usko ”rakkaan länsimaisen sivistyksemme” ylemmyyteen on selviö, täytyy vielä erikseen havahtua siihen, kuinka vasemmisto on taantunut peesaamaan tätä vakaumusta oikeusvaltioperiaatteenkin uhraamalla. Badioun sanoin tunnustuksettomuudestakin on tullut kultti, jonka suojissa Le Penit hengenheimolaisineen ja suurpuolueitten myötäjuoksijoineen tai silittelijöineen voivat ajaa vauraitten valkoisten ei-islamilaisten etuja. Hän ei pidättäydy puhumasta ”rehottavasta fasismista”, kun on kuvattava ranskalaista nykytodellisuutta:

”Tosiasiassa islamofobian salaisuus on intellektuellien keksimä kansanvastainen väkivalta, joka kohdistuu erityisesti suurkaupunkien nuorisoa vastaan. […] Hävetkööt hallitukset, jotka peräperää ovat kilpailleet turvallisuuden ja ’maahanmuutto-ongelman’ yhdistyneistä teemoista, ettei kävisi liian ilmeiseksi heidän palveluksensa taloudellisen harvainvallan pyyteille! Hävetkööt ääliönationalismi- ja uusrotuoppiälyköt, jotka ovat kärsivällisesti täyttäneet kommunistisen hypoteesin väliaikaista pimentoon joutumista seuranneen tyhjiön hölynpölykerroksella islamilaisesta vaarasta ja ’arvojemme’ rappiosta!”

Totutun summittaisesti kirjoittavan Badioun puheenvuorosta, jossa ei mainita nimeltä yhtään vikapääintellektuellia, jää puuttumaan muun muassa yksi kiintoisa kulma. Marine Le Penin ovelaksi taktiikaksi nousi vaaleissa itsensä ja puolueensa asemoiminen ”järjestelmänvastaiseksi” vaihtoehdoksi. Perussuomalaisten puheenjohtajan Timo Soinin suusta kuultuna tuntuisi siirto ”vanhojen puolueiden” mollaamisesta ”systeemin” sättimiseen melkoiselta sammakonhypyltä. Kuinka vain, Le Penin onnistui hyvinkin tyrehdyttää juuri tällä painotuksellaan vasemmistolaisen PG-puolueen ehdokkaan Jean-Luc Mélenchonin näkökulmasta riippuen lupaavalta tai uhkaavalta tuntunut nousu kohti pronssimitalia. Esimerkiksi kapitalismikriittisen elokuvaohjaajan Robert Guédiguianin oli helppo pitää ensimmäisen kierroksen veikkailuissa vasemmistolle parasta ennakoitavissa olevaa tulosta, Hollanden (toteutunutta) kakkoskierrokselle pääsemistä ja Mélenchonin (haaveeksi jäänyttä) kolmatta sijaa, suoranaisena ”vallankumouksena”. Kampanjansa huipentaneessa Marseillen ulkoilmapuheessaan Mélenchon halusikin esiintyä taistelijana, joka haastaa sekä suuret pääpuolueet että kaksipuoluejärjestelmän keskustalaiset ja oikeistolaiset kyseenalaistajat. Keskusteluissa paikallisten kanssa tuli vain moniaalta esiin parlamentaarisen vasemmiston kokonaiskurjuus: Hollanden hampaattomuus suurpankkien ja -yritysten edessä sekä Mélenchonin populismi, johon mahtuu sympatiaa esimerkiksi Hugo Chávezin yksinvaltaiselle uuskommunismille.

Vasta valitun presidentin filosofiasuhteesta saatiin lisätietoa aivan ratkaisevan uurnapäivän kynnyksellä. Le Monde julkaisi näet presidentinvaaliaattona haastattelun, jossa Hollandea puhutti 90-vuotias Edgar Morin, Gallian kookkaimpiin iki-intellektuelleihin laskettu vasemmistolainen sosiologi-filosofi. Samalla Le Monde saattoi ilmoittaa, ettei Sarkozya ollut saatu lupautumaan samanlaiseen eikä yhtään minkäänlaiseenkaan juttutuokioon.

Vasemmistokäsityksistä lämmiteltäessä Morin luonnosteli rutiininomaisesti libertaariset, sosialistiset ja kommunistiset aatejuonteet. Näistä 1800-luvun vasemmistolaisista kilpaveljistä kommunismi tärväytyi sittemmin Maon ja Stalinin käsissä, sosialismi kuivahti demariudeksi, kun taas libertarismi sinnittelee yhä marginaaleissa. Nyt ne olisi Morinin mielestä yhdistettävä: ne täytyy yksilöä kunnioittaen koplata uudelleen niin keskenään kuin erityisesti neljännen, ekologisen idealähteen, kanssa. Hollande puolestaan näki kaikissa vanhoissa varianteissa elonmerkkejä. Nykysosialismin vain kuului XIX vuosisadan edeltäjistään poiketen saada asioita aikaan niin paikallisyhteisöissä kuin ”valtion huipullakin”. Tärkeintä oli saattaa jälleen ”demokratia markkinoita vahvemmaksi”, niin että ”politiikka ottaa taas valvontaansa rahoitusalan ja mestaroi maapalloistumista”. Ennen muuta vasemmiston tuli Hollanden sanoin ”kuvitella uusia politiikkoja”.

Sitten tehtiin välejä selviksi mitterrandilaisuuteen. Morin totesi edellisen sosialistipresidentin François Mitterrandin (1916–1996) valtakauden (1981–1995) alkaneen lupaavasti, kunnes alettiin ”käännyttää ranskalaista yhteiskuntaa uusliberalismiin”. Hollande ei oitis syyttänyt 80-luvun puoluetovereitaan finanssikapitalismille antautumisesta, vaan aloitti kiittämällä näitä maan modernistamisesta. Mutta hän myönsi, että vasemmistokin lähti mukaan Euroopan mieltämiseen ennemminkin ”suurena markkinana” kuin ”suurena projektina”. Tulemisen – tai bergsonilaisittain ’keston’ – tilassa pysyvän vasemmiston itsekritiikin osana täytyi nyt olla liberalismin kritiikki. Vain sillä keinoin päästään, ”talous-, energia-, ekologia- ja sukupolvisiirtymitse”, ulos kriisistä: ”En ole ehdokkaana oikeiston suistamiseksi, joidenkin poliittisten ja sosiaalisten uutuuksien esittelemiseksi ja sitten paikkani jättämiseksi. Tahdon panna alulle pitkävaikutteisen yhteiskunnan muodonmuutoksen, joka pystyy vakuuttamaan myös vasemmiston ulkopuolella. […] Vasemmiston pitää tietää aina, minkä puolesta se kamppailee. Se kamppailee, jotta kävisi päinsä siirtyä yhteiskunnasta toiseen, aikakaudesta seuraavaan.”

Morin tiukkasi, eikö parempi olisi puhua siirtymästä uuteen maailmaan uusine poliittisine logiikkoineen. Hollande ei vastustellut vaan vannoi, Morinin omaa avainsanaa lainaten, ”monimutkaisuuden ajattelemisen” nimeen.

Päästiin edistykseen ja kasvuun. Morin muistutti, että Condorcet’n hahmottama itsetoimiva edistyminen on ”kuollut käsitys”. Koko kuva teknis-taloudellisesta veturista kiskomassa lainomaisesti eteenpäin kulkevaa historiaa tulee hylätä. Se pitää korvata uudella tahdonalaisella ja tietoisella, kulutusyhteiskuntaa määrittelevästä ”ikuisen kasvun myytistä” irtautuvalla progressiivisuudella. Hänen mukaansa kuitenkin ”steriili” vastakäsite décroissance sietää korvata ”vihreän kasvun, sosiaalisen ja solidaarisen talouden” kaltaisilla ajatuksilla: vaikka silkkaa talouskutistusta tarvitaankin täsmäsektoreilla, tärkeintä olisi uudistaa konsumerismia eli nykymuodoissaan kerskakulutusta, muuta haaskausta ja koronkiskontaa lietsovia rahoitusta, tuotantoa ja kaupantekoa.

Sitten Hollande väläyttää aforistikon taitojaan: ”Edistys ei ole enää ideologia. Mutta se on yhä hedelmällinen idea.” Omaa edistysmielisyyttään hän luonnehtii suorastaan militantiksi: ”Torjun kaikki ajatukset, jotka asettavat kyseenalaiseksi tieteellisen, yhteiskunnallisen ja ekologisen edistymisen.” Mutta hän vetoaa kuin vetoaakin Rousseaun opetuksiin, kun hän viittaa teknisen edistyksen ja moraalisen tai inhimillisen edistyksen eriparisuuteen. Vasemmistolle olennainen humaani, solidaarinen, globaali edistys edellyttää hänen linjaamanaan sekä markkinoitten tehokkuudesta huolehtimista että kaupustelun tuolla puolen olevien hyvyyksien vaalintaa. Kasvussa tulee katsoa toimeliaisuuden kasvua ja ympäristön kestämistä. Teknologia on avuksi tuhlaamisen hillitsemisessä: ”Raittius ei ole kukoistuksen vastakohta. Kaikille kuuluu tarjota vapautta muttei törsyytä.”

Kansainvälisen kilpailun aihelmasta Morin tiivistää näkemyksensä näin: ”Tuotannon delokalisaation, paikoiltaan siirtymisen, hyvänä puolena on ollut se, että elintaso on kohonnut kehitysmaiksi luokitelluissa maissa. Mutta oman teollisuutemme muualle siirtymisiltä ja häipymisiltä olisi suojauduttava. Pitää yhtaikaa maapalloistaa ja purkaa maapalloisuutta: pitää jatkaa kaikkea sitä, missä globaalistuminen tuo tullessaan yhteistyötä, hedelmiä kantavaa vaihdantaa, kulttuuria ja yhteisyyttä, mutta pitää varjella seutuja, elvyttää viljelysmaita, suojella itsehallintoja. On asemoiduttava eroon koko mondialisaatio–demondialisaatio-vaihtoehdosta.” Hollande vuorostaan tokaisee, että mondialisaatio on poliittinen rakennelma. Ja politiikan kuuluu asettaa yhteiseen eettiseen harkintaan ja kansalaiskeskusteluun perustuvat rajat niin tieteelle kuin taloudelle. ”Kasinotaloutta ja pörssikeinottelua” vastaan on tuettava ”työntekijän arvokkuutta” ja ”ympäristö- ja yhteiskuntanormeihin varaavaa kilpailua”. Hän jatkaa:

”Työn tekeminen ei ole oikeiston arvo vaan kansalaisarvo: oikeus työhön tunnustetaan sitä paitsi perustuslaissakin. Työ takaa palkan, paikan yhteiskunnassa, suhteen toisiin. Meidän aikakautemme on liiallisuuden aikakautta: on palkkojen, voittojen, kurjuuden, epäoikeudenmukaisuuksien liiallisuutta. Politiikan tehtävänä on taistella liiallisuuksia, riskejä, uhkia vastaan ja typistää ne epävarmuuksiksi. Tarvitsemme humaanistamista, jottemme hukkaisi tajua siitä, minkä tähden tuotamme, vaihdamme, kaupitsemme.”

Sosiaalidemokraattis-newlabourihtäväiseen vuoropuheluun tulee uutta kulmaa ja hajontaa, kun heittäydytään demografisiksi. Morinin tiedetään ehdottaneen perustuslakiin lisäystä, mainintaa Ranskasta tunnustuksettoman yhtenäisenä mutta monikulttuurisena tasavaltana. Hän viittaa haastattelussa baskeihin, flaameihin ja alsacelaisiin, merentakaisten kolonioiden asukkaisiin ja maahanmuuttajiin, jotka kaikki kaipaavat erityisyytensä tunnustamista. Hollande puhuu perättäisistä yhdentymisistä Ranskassa, joka jo käsitteenä kaiuttaa diversiteettiä. Sen sijaan multikulti-käsite vie hänestä pois huomiota yhteisistä viitepisteistä. Tunnustuksettomuus ja ykseys ovat ranskalaisen tasavaltalaisuuden ydinasiat, jotka Hollanden mukaan riittävät pohjustamaan kaikkien kansalaisten vapauden ja veljeyden, kaikkien uskontojen yhtäläisen aseman.

Morin tivaa, eikö viimeaikaisten Montaubanin ja Toulousen ammuskelujenkin jälkeen olisi syytä kutsua koolle heinäkuusta 1790 muistuttava ranskalainen kansainkokous suuren, etnisesti kirjavan kansakunnan vahvistamiseksi? Hollande sanoo moista viritelleensäkin ja moiseen ranskalaisten-koolle-saamiseen-Ranskan-uudelleen-pohtimiseksi keskittyvänsäkin. Hänen ajattelussaan ’monikulttuurisuus’ horjuttaa tällaista yhteyden tavoittelemista.

Le Monde kysyy lopuksi kummaltakin herralta, ketkä ajattelijat tai poliitikot ovat innoittaneet heitä heidän poliittisissa koitoksissaan. Morin mainitsee nimet Herakleitos, Montaigne, Pascal, Rousseau, Hegel, Marx ja von Foerster sekä lähempinä tuttavuuksina Claude Lefortin ja Cornelius Castoriadisin. Näiden lisäksi tulevat kirjailijat Dostojevski ja (myöhäis-)Hugo. Hollande vastaa tähän tapaan:

”Marxin tuotanto on yhä hyödyksi, jotta ymmärtää kapitalismia, vaikka onkin myönnettävä kapitalismin muuttaneen muotoaan ja mittojaan. Jaurès kuuluu sosialismin ja tasavallan suuriin viitepisteisiin, koska hän oli niin ylenpalttisen älykäs, kultivoitunut, hengeltään korkea, herpaantumatta synteesiin pyrkivä. Tiedän, että Edgar Morinin ajattelussa mieluusti pidetään yllä antagonismeja, jotka sitten osoitetaan vastakohtien sijasta toinen toisiaan täydentäviksi. Tässä on siitä hyvä esimerkki: minun politiikkanäkemyksessäni pariutuvat ihanteen puolustus ja todellisen toiminnan puolustus. Samaa halusi sanoa Aimé Césaire oivallisella kiteytyksellään ’selväjärkisestä toivosta’. Victor Hugo taas on yhtä melskettä. Suuttumuksen ja selväpäisyyden voimaa. Ja mitä oikeudentuntoa! Nuoresta monarkistisesta ja romanttisesta dandysta tulee suuri tasavaltalainen, yksinvallan vastustaja, maastapakoakaan pelkäämätön Napoleon Pienen vastustaja… Valitsen vielä yhden hahmon: Albert Camus muistuttaa meitä siitä, että taistelu ihmisyyden puolesta pitää kerrata hetkestä hetkeen.”

Hollanden mainitsema ”Napoleon Pieni” oli keisari Napoleonin veljenpoika Louis Napoléon Bonaparte (1808–1873), joka kaappasi yksinvallan joulukuussa 1852 ja kruunautti itsensä keisari Napoleon III:ksi. Kirjailija Hugo lähti maasta ja laati pamfletin Napoleon le Petit. Sitä ennen Karl Marx oli jo pohtinut kirjanmittaisesti, kuinka kenestäkään niin mitättömästä henkilöstä saattoi tulla vapaissa vaaleissa maailman johtavan kansakunnan presidentti. Pöljänpuoleinen Ludvig Napoleon oli näet valittu François Hollanden pian vastaanottaman viran ensimmäiseksi haltijaksi joulukuussa 1848.

Nyt jäädään jännäämään, miltä näyttävät päivittäisessä käytössä uuden presidentin vaatteet ja aatteet. Enää tarvitsee kaarirakenteen vuoksi paljastaa alussa kuullun kandidaatin henkilöllisyys. Sehän oli kristillis-demokraattien presidenttiehdokas Christine Boutin, joka avautui nakuilun ihanuudesta viikkojulkaisu Paris-Matchille (1949–) viime lokakuussa. Tähän innosti juorulehden vakiopalsta, jossa kulloin kukakin kändis kertoo, mitä mikäkin luku juolauttaa tajuun. Boutinille numero nolla yhdistyi alastomaan onneen.


Jarkko S. Tuusvuori

Euron kriisi on päättyneen vuoden suuri puheenaihe. Se on hyvä puheenaihe, koska kukaan ei varsinaisesti ole euron kriisin asiantuntija ja siksi asiantuntijuudesta joudutaan käymään kamppailua.

Kriisistä puhumisen tasoja on kaksi. Ensimmäinen on ratkaisun hakeminen. Poliitikoilta odotetaan toimia, joiden avulla kriisi poistuu ja yhteiskunnallinen elämä jatkuu vanhalla radallaan. Valitettavasti tällaisia puhtaasti teknisiä ratkaisuja ei ole, ja jos olisi, ne olisi jo tehty. Talouteen liittyy väistämättä kaikki sellainen eturyhmätietoisuus, ideologisuus ja instituutioihin sitoutuminen, jotka tekevät politiikasta politiikkaa ja puhtaista "ratkaisuista" mahdottomia.

Toinen taso on kysymys siitä, mitä ja mikä kriisi pohjimmiltaan on. Kriisin keston aikana "perimmäinen ongelma" on tietysti ehditty paikantaa jo jokaiselle mahdolliselle tasolle.  Kriisin pohjimmainen olemus on tästä huolimatta aidosti kiinnostava kysymys, ei niinkään siksi, että taloudellisen valuvian pohja olisi väärin paikannettu, vaan siksi, että taloudellisten kriisien käsittely talouden käsitteillä tuppaa olemaan varsin pinnallista. Erityisesti näin on silloin, kun puhe on jostain ennen kokeilemattomasta, mitä euro selvästikin on. Pohjimmiltaan tarvitsemme aatehistoriaa selittääksemme, "mistä kriisissä todella on kyse".


Valtiokäsityksiä

Euroopan talous- ja rahaliitolla on kaksi suurta ongelmaa. Näitä ongelmia on vaikea nähdä, koska niiden läsnäolo on niin itsestään selvää, ja vasta rahaliiton erityispiirteet tekevät niistä todella kriisiyttäviä. Ensimmäinen ongelmista on uusliberalismi ja toinen on kansallisvaltio. Ne vaikuttavat itsestään selviltä, koska ne ovat ainoat kaksi suurta poliittista ideaa, jotka selvisivät vahvoina ja hegemonisina siitä politiikan, väkivallan ja ideologioiden myllerryksestä, joka tunnetaan 1900-lukuna.

Kun rahaliittoa perustettiin, uusliberalismi eli kaikkein vahvimpia aikojaan. Sen kyseenalaistaminen oli poliittisesti mahdotonta juuri siksi, että se oli 1900-luvun ruumiskasan päällä pää pystyssä. Vähäinen sääntely, vapaat pääomien liikkeet, hintavakauden korostaminen ja vastaavat eivät näyttäytyneet ideologioina vaan selvyyksinä.

Miksi uusliberalismista on sitten tullut rahaliitolle ongelma? Vaikka uusliberalismi voi näyttää talousopilta, pohjimmiltaan se on tapa asennoitua ihmisiin ja valtioihin. Sen asenne ihmisiin on, että he ovat pohjimmiltaan yksin ja varuillaan, ja kaikenlaiset ihmisten yhteenliittymät ovat satunnaisia ja ylipäänsä epäilyttäviä. Asenne valtioon on, että valtio on viime kädessä ahneiden virkamiesten ja populististen poliitikkojen väline viedä ihmisiltä se mikä ihmisille kuuluu. Valtiota pidetään lähtökohtaisesti loismaisena.

Teoriana siitä, mitä ihmiset ja valtio ovat ja miksi, uusliberalismi selittää psykologiaa, todellisuutta, tehokkuutta, moraalia ja paljon muuta. Ytimessä on kuitenkin valtio. Uusliberalismi toistaa kuuluvimmin kahta asiaa, filosofisesti ja rahateoreettisesti. Ensinnäkin valtio on kuin mikä tahansa markkinatoimija ja toiseksi sen myös tulee olla kuin mikä tahansa markkinatoimija. Tästä seuraa esimerkiksi uusliberalismin käsitys julkisen rahoituksen järjestämisestä ja verotuksen oikeutuksesta sekä byrokratian kritiikki ja niin edespäin.

Ajattelutavan mukaan taloudellisen arvon katsotaan syntyvän fundamentaalisesti ennen valtion toimintoja. Juuri siksi oikeisto jankuttaa työn tärkeydestä, ahkeruudesta ja sen sellaisesta: ajattelua ohjaa käsitys, jonka mukaan arvo tehdään ensin, ja valtio ulosmittaa omansa jälkikäteen. Useimmat ymmärtävät, että käsitys kuvaa huonosti modernia talousjärjestelmää, jossa valtion panos yhteiskunnallisissa ydintoiminnoissa koulutuksesta infrastruktuuriin on taloudellisen arvon luomisen ehto. Olennaisinta on kuitenkin, että modernia rahajärjestelmää tämä käsitys kuvaa vielä sitäkin huonommin. Jotta rahaa olisi ylipäänsä olemassa, tarvitaan valtion instituutioita tai vähintäänkin jotain vastaavankaltaista yhteisötason koordinaatiota. Eli juuri sitä, mikä on uusliberalismin mukaan kaikkein epäilyttävintä. Näin ollen uusliberalismi onkin hämmentävän valmis tuhoamaan modernin talouden.


Sitä saa, mitä tilaa

Euroopan rahaliitto luotiin uusliberalismin hengessä sellaiseksi, että valtion kulutusta  rajoitetaan väistämättä. Rahaliiton perustana on poliittisesti itsenäinen, inflaation kontrolliin keskittynyt keskuspankki. Tämä voi kuulostaa tekniseltä, mutta kyseessä on uusliberaalin asenteen täydellinen tuotos. Poliitikkoja estetään päättämästä rahapolitiikasta ja varmistetaan että alijäämäisten budjettien pyörittäminen tulee valtioille kalliiksi, kun sijoittajille on pakko maksaa riskilisää. Taustalla on todellinen kamppailu siitä, mitä valtion fundamentaalisesti ajatellaan olevan. Eurovaltioiden asemasta on tehty uusliberaalin doktriinin mukainen, koska valtiokäsitys euron taustalla perustuu holtittoman ja korruptoituneen byrokraatin karikatyyiin. Valtio käsitetään siis markkinoilta rahaa lainaavaksi tahoksi ilman valtion erityispiirteiden huomioimista. Julkinen kulutus ei vaikeudu kriisin takia vaan siksi, että julkisen kulutuksen vaikeuttaminen on euron alkuperäinen tarkoitus.

Kuitenkin uusliberalistinen malli epäonnistuu juuri siksi, että valtion merkitystä kieltäydytään ymmärtämästä. Kun finanssisektori paisuu liian suureksi, julkisen vallan on tehtävä jotain, ettei koko systeemi romahtaisi. Julkisen talouden tasapaino ja avoimet rahamarkkinat eivät johda vakaaseen järjestelmään, kuten friedmanilaiset kuvittelivat. Kysyntää täytyy pitää yllä, ja muutenkin huolehtia talouden edellytyksistä, mikä taas maksaa. Ja valtioiden taas täytyy saada rahoituksensa jostain.

Kriisin aikana Euroopan johtajille on kirkastumassa, että valtioiden rahoituksessa täytyy olla jokin takaportti. Toisin sanoen on syytä olla mietittynä, mikä kassa toimii viimekätisenä rahoittajana tilanteessa, jossa valtion rahoituksen järjestäminen ei muuten onnistu ja tasapainotilan etsiminen leikkauksille on paitsi itsemurha, myös mahdotonta.  Ensimmäisenä tämän takaportin puuttumisen huomasivat sijoittajat, jotka aivan oikein alkoivat pitää valtionvelkoja riskisijoituksena ja vaatia asiaankuuluvaa riskilisää. Viimekätisen rahoittajan puuttuminen tulee näin joka tapauksessa kalliiksi valtioille. Kun tilanne sitten kaatui poliitikkojen käsiin, linjaksi otettiin, että viimekätinen rahoitus järjestetään miten tahansa paitsi keskuspankin roolia muuttamalla. Päättäjillä on tai on ollut tarjota läjä erilaisia rahoituskanavia (jäsenvaltiot, EVVM, EVM, IMF), mutta tämä on edelleen sijoittajille sekavaa eli valtioille kallista. Sitä paitsi jokainen näistä malleista edellyttää budjettirahan kierrättämistä eli on jälleen hyökkäys julkisia budjetteja vastaan.

Keskuspankin ohella toinen keskeinen heijastuma tästä perustavasta ajatusmallista on moraalinen ajatus valtioiden "omista veloista", jotka on maksettava kunniallisesti itse. Veloille etsitään nyt maksajaa pitkin maita ja mantuja, koska ajatus ei toimi alkuunkaan. Valtion velkoja ei voi noin vain maksaa pois säästämällä. Pikemmin pitäisi olla jokin idea, miten velkoja voitaisiin mitätöidä. Itse asiassa se on ainoa järkevä asia, mitä tällä hetkellä voi tehdä. Mutta se taas luo vallitsevan opin mukaan vääriä signaaleja valtioille: että piikki on auki. Moral hazard. Ja juuri uusliberaali karikatyyri byrokraatista, jolla on piikki auki, on euroa kantavasti määrittävä vastapooli.

Kriisin ratkaisumallien pyörryttävä tekninen monimutkaisuus johtuukin ennen kaikkea yhdestä lausumattomasta tosiseikasta. Uusliberalismin periaatteista on nimittäin jo luovuttu täystuhon välttämiseksi, mutta sitä ei voi valitettavasti sanoa ääneen siinä mielessä, että rahoitukselle ja velalle kirjoitettaisiin uusia läpinäkyviä periaatteita. Valitettavasti tämä ääneensanomattomuus käy jatkuvasti paitsi monimutkaisemmaksi, myös kalliimmaksi.


Kilpailevat valtiot ja koordinaation pakko

Se uusliberalismista. Euron toinen ongelma on, kuten todettua, kansallisvaltio ja erityisesti ajatus kansallisesta edusta. Kansallisvaltiot on viritetty toimimaan kansallisen edun näkökulmasta. Vaikka ihmisillä saattaisikin olla jokin idea siitä, että kansallisvaltio on vanha ja kömpelö struktuuri, tästä ajatuksesta ei ole tietoakaan kun asioista tulisi sopia naapurimaan edustajan kanssa. Se ei johdu pahantahtoisuudesta, vaan kansainvälisen politiikan annetusta asetelmasta. Puolustinko yllä valtion suurta roolia? Tarkoitin julkista sektoria, julkista kulutusta, tulonsiirtoja ja sosiaalipalveluja. Nämä funktiot täytyy erottaa kansallisen intressin taakse linnoittautuneesta vahvasta valtiosta.

Euron perustajilla oli varmasti mielessään, että rahapoliittinen integraatio pakottaa syventämään talouspoliittista liittoa muutenkin. Eihän valuutta voi toimia niin, että tuotantorakenne on aivan erilainen eri paikoissa ja toiset velkaantuvat koska toiset tekevät ylijäämää. Jotta systeemi toimisi, pitäisi joka tapauksessa koordinoida kauppataseita ja pyrkiä yhtenäistämään tuotantorakennetta ja mielellään sopia yhteisistä minimipalkkasäädöksistä ja niin edespäin.

Lisäksi ainoa todellinen väline joka euron jäsenvaltioilla on keskinäiseen kilpailuun, on työvoiman oikeuksien polkeminen. Eihän siinä mitään jos ei kilpailtaisi keskenään. Eikä siinäkään mitään jos olisi oma rahapolitiikka. Mutta nykyinen järjestely, keskinäinen kilpailu ilman omaa rahapolitiikkaa, ei yksinkertaisesti toimi.
Viimekätisen rahoituksenkin hoitaminen on lähestulkoon mahdotonta, kun pitäisi saada sopu säännöistä, joilla se järjestetään. Jos toisiin ei lähtökohtaisesti luoteta, säännöt jäävät sopimatta. Siitä kärsivät kaikki. Typerintä asiassa on se, että todellinen talouspoliittisen koordinaation tarve antaa epädemokraattiselle komissiolle mahdollisuuden kaapata valta kaikilta vähänkään demokraattisilta elimiltä. Koordinaatio siis hoidetaan tavalla joka lakkauttaa demokratiasta merkittävän siivun.

Valtiot edelleenkin periaatteessa päättävät asioista, mutta komissiosta tulevien sääntöjen puitteissa. Kansalliset budjetit ovat suuria, mutta lopullinen sananvalta (ja sanktiovalta) on komissiolla. Jos sen sijaan olisimme valmiita luopumaan (suuresta osasta) kansallisvaltiotason talouspoliittista päätösvaltaa ja vahvistamaan keskustason demokraattisia elimiä (parlamenttia), demokraattisen talouspolitiikan luomiseen olisi jonkinlaiset mahdollisuudet. Lyhyesti: jos halutaan yhteinen raha, tarvitaan yhteistä talouspolitiikkaa, ja sitä voi tehdä joko demokraattisesti tai epädemokraattisesti. Keskenään kilpailevien kansallisvaltioiden asetelma johtaa helposti demokratian rajoittamiseen.


Mitä seuraa, tai on seuraamatta?

Entä sitten? Mitä tästä seuraa? Mikä kriisin olemus tässä on sitten tuotu esiin?
Toki voi käydä niin että euro hajoaa, eikä tällä pohdiskelulla enää ole ihmeemmin väliä. Taloudellinen krapula on silloin kova, maanosa painiskelee työttömyyden ja sosiaalisten ongelmien kanssa. Siitä selvitään jollakin tahdilla. Euroopan integraatio ottaa takapakkia muillakin aloilla. Kestää hyvin kauan ennen kuin vastaavanlaista kansallisvaltiot ylittävää poliittista toimijaa ryhdytään vakavasti kehittelemään seuraavan kerran, ja tämä tapahtuu varmasti jossakin Eurooppaa kiinnostavammassa paikassa, luultavasti Latinalaisessa Amerikassa.

Mutta kriisin olemuksesta vielä kolme asiaa. Ensinnäkin, internationalistisella vasemmistolla ja rahaliitolla on tänä päivänä yhteiset viholliset, eli mainitut uusliberalismi ja kansallisvaltioajattelu. On kuitenkin epäselvää, mitä yhteisistä vihollisista pitäisi poliittisesti päätellä, vai pitäisikö päätellä mitään – tai onko internationalistinen vasemmisto tällä areenalla ylipäätään minkäänlainen toimija.

Toiseksi, ongelmien aatteellisen ytimen paikantaminen uusliberalismiin ja kansallisvaltiohin kertoo vasta poliittisen asetelman. Asetelma antaa mahdollisuuden mitä moninaisimpiin poliittisiin asenteisiin. Samoin kuin kaikessa muussakin politiikassa, vallan tasapaino ja kyky ilmaista kantoja ratkaisevat, mitä tapahtuu. Kun eletään vielä kohtuullisesti toimivassa demokratiassa, kaikki on periaatteessa auki. Kyse on edelleenkin vahvimmin mielikuvista. Kamppailua käydään siitä, mitä valtio on. Politiikan sisältöä tuottava voima kansan äänestä talousteknokraatteihin tiivistyy lopulta siihen, mikä mielikuva tähän kysymykseen vastaamista ohjaa. Hyvinvointivaltio vai korruptio, kansallisen identiteetin tiivistymä vai vanhentunut politiikan kehys? Oikeastaan kyse ei ole edes hallitsevasta mielikuvasta, vaan hallitsevasta karikatyyrista.

Eurooppa saattaa olla edelleen siinä määrin demokraattinen, että kriisin lopputuloksena on juuri sellainen todellisuus, johon eurooppalaisten keskuudessa vallitseva valtiokäsitys sopii. Taloudellinen ja nationalistinen oikeistolaisuus saattavat todella olla maanosan vahvimmat poliittiset ideat. Ehkä yövartijavaltion kannatus on suurempi kuin sosiaalivaltion. Ehkä kansallisuusaate on lopulta vahvempi kuin kansallisvaltion yli tähyävät voimat. Ehkä eurooppalaiset saavat juuri niin huonon Euroopan kuin ansaitsevat. Enemmän tuloeroja, enemmän keskusvallan teknokratiaa, lippu salkoon.

Kolmanneksi, ja päästäkseni lopulta kiinnostavimpaan asiaan, tämä Eurooppa saattaa kaikesta komissaarivallasta huolimatta kriisiytyä niistä syistä, joita olen yllä yrittänyt kuvata. Hanke muuttuu mahdottomaksi. Tällöin uusliberalismin ja kansallisvaltion kriisi muuttuu kiinnostavaksi alussa mainitusta syystä: koska ne selvisivät 1900-luvusta ja kaikista julistetuista "historian lopuista". Euroa tuhoavat juuri nämä opinkappaleet, joiden selviytyminen on antanut niille jonkinlaisen post-ideologisen leiman. Parhaimmillaan tilanne saattaa karistaa niistä post-ideologisuuden ja saattaa ne kontekstiinsa. Lopulta ne ovat pelkkiä voittajia, ja sellaisena varsin sattumanvaraisia. Ne ovat edelleen voimissaan, koska hallitsevassa poliittisessa kuvittelutavassa ei ole muita yhtä vahvoja ja kokonaisvaltaisia maailman hahmottamisen malleja, jotka tarjoaisivat valmiin sanaston yhteiskunnan ja talouden toiminnan ja ongelmien selittämiseen.

Huonomman Euroopan resepti syntyy siitä, että tällaiset hallitsevat ajatusmallit vahvistavat kriisin hetkellä otettaan siinä tapauksessa, etteivät ne kriisiydy kunnolla. Jos uusliberalismi ja kansallisvaltio sen sijaan kohtaavat ajatusmalleina umpikujan, syntyy jotain aivan uutta jo siksi, että näin täytyy tapahtua. Poliittisen sanaston ja sosiaalisen todellisuuden hahmotustavan täytyy kuitenkin aina tulla jostain.
Nykymaailmaa katsoessa ajatus aivan uusista hahmotustavoista ei herätä ainakaan pelkkää pessimismiä.
 
 
Teppo Eskelinen

Presidentinvaalikeskusteluissa Timo Soini on korostanut useaan otteeseen, että kenenkään mielipide ei ole väärä, jos se on hänen omansa. Lähtöjään tämä kuulostaa mukavalta ja vastaansanomattomalta näkemykseltä. Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen. Soini onkin käyttänyt tätä lausumaa keskusteluissa taitavasti kuvatakseen perussuomalaisten kannattajia väärinymmärrettynä ja vainottunakin joukkona.

Soinin vastakritiikki ei olekaan tuulesta temmattu. Tiettyjen perussuomalaisten riveissä toimivien aktiivien touhut ovat saaneet aikaan moraalipaniikkia, ja perusteltu kritiikki heitä kohtaan tahtoo pursuta yli äyräiden koskettamaan ketä tahansa perussuomalaista. Ei vaadita ruudinkeksijää ymmärtämään, että huitova kritiikki on omiaan vahvistamaan yhteisyydentuntoa myös siellä, missä olisi aitoja mielipide-eroja. Huolimaton perussuomalaisten kritiikki voi siis kääntyä itseään vastaan. Soinin retorinen johtopäätös ”oma mielipide ei voi olla väärä” hyppää kuitenkin yli laidan toisella tavalla.

Rinnastetaan se toiseen perussuomalaisten aivoriihen oivallukseen, joka on uudelleenlämmitetty klassikko sananvapaus- ja suvaitsevaisuuskeskustelusta ympäri maailman. Esimerkiksi Soini on usein valittanut, että hänen abortti- tai seksuaalisuuskantojensa kritiikki on osoitus suvaitsemattomuudesta, samoin kuin perussuomalaisen ”maahanmuuttokriittisyyden” kritiikki. ”Suvaitsevaiston fasismi ja darvinismi kukkivat”, kuten hän totesi blogissaan 3. tammikuuta. Toisia ihmisiä kritisoivat kannatkin ovat ”omia mielipiteitä”, joita ei saa kutsua vääriksi suoralta kädeltä. Näin Soini kuvaa itsensä demokratian ja vapauden puolustajaksi ja syyttää muita niiden loukkaamisesta.

Tätä lausumaa on kuitenkin vaikea pukea yhtä pehmoisenmukavaan asuun kuin alussa mainittua omien mielipiteiden puolustusta. Siksi kannan ongelmat ovatkin selvemmät. Poliittiset mielipiteet eivät voi olla koskemattomia ja muuttumattomia, vaan niihin kuuluu kiistely ja koettelu. Kyllähän ihmisten tulisi muuttua elämänsä aikana, niin ihmissuhteissaan ja kasvatuksensa aikana kuin yhteiskuntaan osallistuessaankin. Politiikka ei ole vain mielipiteiden nokittelua.

Ja tietysti jos mielipiteeseen kuuluu, että toiset ihmiset ovat alempiarvoisia, sillä on hankalat seuraukset sen kannalta, miten yhteiskunnassa edes voidaan elää. Kun ei suvaita ominaisuuksia, joille ihmiset eivät voi mitään (toisin kuin vaikka poliittisia mielipiteitä), ollaan vaarallisella alueella. Kaikkien ihmisten arvoa korostavan Soinin luulisi tämän hyväksyvän, mutta silti hän puolustaa kaikkien mielipiteiden oikeellisuutta.

Mutta tämä kritiikki ei liene Soinille kovin merkityksellistä. Perussuomalaiset ovat strategiassaan ymmärtäneet hyvin politiikan any publicity -puolen: tärkeintä on pitää huomio itsessä ja hallita keskustelua. Vaikka keskeiset kannat ammuttaisiin täyteen reikiä, kritiikin kohteenakin perussuomalaiset säilyttävät huomioarvonsa. Tässä vaiheessa se vaikuttaa olevan tärkeintä, kun asema suurena puolueena halutaan vakiinnuttaa. Soini totesikin Neloskanavan järjestämässä keskustelussa Pekka Haaviston kanssa, että joukot oppivat ajan myötä käyttäytymään kunnolla.

Valittaminen toisten suvaitsemattomuudesta osuu myös hyvin nykytilanteeseen. Jos on ihmisryhmiä, jotka kokevat, että heidän maailmankuvansa on ollut piilossa tai ”kielletty”, poliittisen korrektiuden peittämää, tällaiset kannanotot vetoavat heidän loukkauksen tunteisiinsa. Johdonmukaisuus ei ole tärkeintä vaan toisten löytäminen. Soinin mainittu blogiteksti osuu näihin tuntoihin taitavasti:

”Älä unohda epäonnistunutta ihmistä. He haluavat olla mukana, kunhan kokevat kelpaavansa. Siinä oli suvaitsevaisuusoppia selvällä suomella sanottuna. Ihmiselämä on pyhä. Elettävä se on – jokainen elämä. Ja sillä on luovuttamaton arvonsa.”

Tässä on taiten taottu yhteen ”suvaitsevaiston” kritiikki, omien mielipiteiden oikeus ja ihmisarvo. Mutta mitä tällainen kanta tarkoittaa lopulta politiikalle? Kannatettavalta kuulostavan pienen ihmisen puolustuksen rinnalle on liitetty näkemys politiikasta, joka on vastuuton minkä tahansa puolueen johtajalta.

Kannanotoissaan Soini nimittäin lopulta vastustaa kriittistä keskustelua. Perussuomalainen retoriikka maalaa kuvan omista näkemyksistä puhtaina ja alkuperäisinä ja vaatii niiden täydellistä loukkaamattomuutta. Ihmiset ovat siten joukossakin mielipiteineen yksin. Puoluekaan ei ole mielipiteitä muuntava ja kasvattava yhteisö – miten se voisi olla, jos jokaisen mielipide on oikea? – vaan pelkkä mielipiteitä puolustava elin. Tällainen puolue tai kansanliike ei voi kehittää omaa ääntä.

Demokratia ei tarkoita sitä, että kaikki mielipiteet ovat yhtä hyviä, ja että kaikkien tulee antaa kukkia. Se tarkoittaa, että mielipiteitä ei saa tukahduttaa väkivalloin, eikä valtiovalta saa hallita niitä.

Jokaisella on oikeus ja vapaus omiin mielipiteisiinsä. Mutta vaikka mielipiteeseen on oikeus, se ei ole automaattisesti oikea. Kuka tahansa ymmärtää, että nämä ovat kaksi eri asiaa. Demokratiaan vapauden kumppanina – itse asiassa kaikkeen elämään –kuuluu, että mielipiteitä pyritään muuttamaan, toisiin koitetaan vaikuttaa. Miksi?

Koska politiikkaan täytyy kuulua ajatus, että toisilla on vääriä mielipiteitä, joiden halutaan muuttuvan. Politiikka on kamppailua näkemysten välillä, kamppailua ihmisten kannatuksesta. Näinhän on oltava: muutoin se kutistuisi vain valmiiden jääräpäisten eturyhmien väliseksi kädenväännöksi, jossa ei opita, muututa eikä kasveta. Maailma muuttuisi, mutta näkemykset siitä eivät.

Yhteiskunnissa on aina ristiriitoja, niin näkyviä kuin piileviäkin. Demokraattisen politiikan tarkoituksena on ratkoa niitä rauhanomaisesti ja antaa kaikille mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Demokraattinen politiikka joutuu myös aina kamppailemaan asioita vastaan, jotka estävät tätä, esimerkiksi kasvavia luokkaeroja, julkisen keskustelun monopoleja tai sukupuolten, etnisten tai uskonnollisten ryhmien välisiä oikeuksien eroja. Demokraattinen yhteiskunta ei synny vain äänestysmenetelmistä ja edustamisen tavoista, vaan se pitää synnyttää, kipeästikin, vapauden, demokraattisten käytäntöjen ja tasa-arvon kolmiyhteydessä.

Ja täytyy muistaa, että tämä ei vie väistämättä rauhaisaan lintukotoon. Se vain takaa, että yhteiskunnallisia konflikteja ei ratkaista väkivalloin.

Demokratiassa on siis olennaista, että mielipiteet joutuvat koetukselle. Jotkut niistä pääsevät valtaan, mutta on tärkeää, että pelin säännöt eivät tue mitään valmiiksi (esimerkiksi taloudellisen tietämyksen haastaminen on tärkeää, ettei asiantuntijatietoon voida vedota vailla kriittistä keskustelua). Valittaminen kritiikistä ylipäänsä on siis lähtökohtaisesti epädemokraattinen näkökulma. Kritiikin tavoista ja sisällöistä sopiikin valittaa.

Mutta keskustelua ja kiistelyä ei pidä vastustaa. Niiden puutteesta kärsisi koko suomalainen poliittinen keskustelu. Tällaisesta ylimalkaisesta mielipiteiden puolustamisesta seuraa vain arvojen teatteria, jossa roolit ja näyttelijät ovat valmiita.

 

Ville Lähde

 

 

Katastrofien ja verilöylyjen jälkeen on tapana todeta, että kaikki on muuttunut. Ei ole oikeastaan väliä sillä, vyöryvätkö vesimassat tiheään asutuille rannoille, räjähtääkö pommi kauppakeskuksessa, lentääkö ammustehdas ilmaan, ohjaavatko kiihkomielet matkustajakoneita päin tornitaloja, vai päättääkö joku ampua ihmisiä lomasaarella tai koulussa. Tekijä voi olla kasvoton luonto tai murhaaja, jolle voidaan antaa nimi ja mieli (tai jota voidaan pitää mielettömänä), joka tapauksessa kaikenlaisten lintujen kodot järkkyvät.
 
Vain jatkuvan väkivallan tai köyhyyden uhkaamat ihmiset eivät tee onnettomuuksista ja murhatöistä tällaista numeroa, koska he tietävät, että kaikki muuttuu koko ajan. Ilman edes näennäistä yhteiskuntajärjestystä, on se kuinka riitainen tai sovinnollinen tahansa, ei ole varaa pohtia arkisen maailman järkkymistä. Koska kiistat ja kurjuus ovat alati näkyvissä, ei Norjan murhatöiden kaltaisilla teoilla ole vastaavaa voimaa. Irakissa, Afganistanissa, Palestiinassa ja lukuisissa muissa paikoissa ihmiset yrittävät elää elämäänsä arjeksi tulleen väkivallan keskellä. Toistuvat kuivuudet ja tuhotulvat ovat kohtalo, johon on sopeuduttava.
 
Siksi yhdenkään pohjoismaalaisen on turha yrittää todistaa järkkymättömyyttään tapahtuneen edessä vetoamalla ihmisen julmuuden historiaan ja siihen, että aina jossain toisaalla on kuollut tai kuolee enemmän. Katastrofin voima ei ole lukumäärissä vaan siinä, että se katkaisee arjen. Järjestyksen oloissa tapahtumista kerrotaan aina tarinoita, joiden avulla käydään kamppailua siitä, millaista arkipäivä pohjimmiltaan on. Kun sanotaan ”kaikki on muuttunut”, tapahtuma kytketään osaksi laajempaa tarinaa, ja sitä kertomalla yritetään kertoa omasta yhteiskunnasta ja maailmasta.
 
*
 
Kukaan ei voisikaan käsitellä Norjan tapahtumia ”epäpoliittisesti” tai ”tasapuolisesti”. Breivikin teko, kuten kenen tahansa terroristin, koulusurmaajan tai Turmiolan Tommin, ei tapahdu tyhjiössä yksinkertaisesti siitä syystä, että ihminen on pohjimmiltaan maailmassa elävä ja siihen kasvava olento. Mitään merkityksellistä tekoa ei voi erottaa siististi yksityiseen ja yleiseen osaan. Koska tekojen yksilöpsykologiset ja yhteiskunnalliset syyt nivoutuvat peruuttamattomasti toisiinsa, ei myöskään perimmäistä syytä voi koskaan löytää. Teon syiden ymmärtämisessä psykologinen selitys ei sulje pois poliittista, eikä poliittinen psykologista, koska yksikään selitys ei ole täydellinen.
 
Teon seurauksien kannalta, sen varsinaisen merkityksen kannalta, syiden kaiveleminen ei kuitenkaan ole olennaisinta. On Breivikin teon yksityinen patologia millainen tahansa, teko on poliittinen siksi, että hän pyrki tekemään siitä sellaisen. Pommin ja luotien uhrit oli valittu tarkkaan sopimaan hänen analyysiinsä, toiminnan taustalla oli laajempaa poliittista liikehdintää, ja teko kohdistui sekä puolustuskyvyttömiin uhreihin että kuumaan ja erittäin laajaan kiistakysymykseen. Reaktioineen kaikkineen se oli syvällisesti poliittinen alusta saakka. Koulusurmat olivat hyvin erilaisia, koska ampujien kirjoituksista huolimatta kytkökset tiettyihin ideologioihin tai liikkeisiin olivat paljon heiveröisemmät. Yksilöpsykologia asettui paljon luontevammin osaksi keskustelua, ja yhteiskunnallisessakin tulkinnassa teemat olivat rajatumpia ja ennakoitavampia.
 
Juuri Breivikin tekojen luonteen ja kytkösten vuoksi Norjan joukkomurhasta on olennaista keskustella nimenomaan poliittisesta näkökulmasta.
 
*
 
Lähtökohtaisen yhteiskunnallisuutensa vuoksi tällaisesta väkivallanteosta on tärkeää käydä yhteiskunnallista keskustelua. Politisoitumisensa vuoksi, ei kuolleiden lukumäärän vuoksi, se ”muuttaa kaiken” – kunnes asiat muuttuvat taas uudelleen. Toisin kuin politisoinnista tai ruumiiden yllä tanssimisesta valittavat haluaisivat uskotella, tämä ei itsessään ole ongelmallista vaan olennaista. Se ei kuitenkaan takaa, että keskustelu synnyttää jotain tärkeää. Koska ”kaikki muuttuu” vasta tapahtumiin reagoimisen myötä, sillä tavalla muutokseen vaikutetaan.
 
Fanaatikko ei koskaan ymmärrä tätä, vaan hän uskoo voivansa määritellä tekonsa seuraukset etukäteen, ohjelmoida ne tekoonsa. Breivik halusi kohteensa valinnalla ja manifestillaan ottaa tilanteen haltuun jo etukäteen ja valita sen tarinan, johon hänen tekonsa kytkeytyy. Toistaiseksi hän tuntuu onnistuneen tässä hyvin, sillä lopulta hänen murhatöille antamansa tulkinta ohjaa ymmärrystä tapahtuneesta. Mitä mieltä tilanteesta ollaankin, ytimessä on ”kulttuurisuus”. Sen arjen, joka katkesi, määrittää yhä vahvemmin keskustelu kulttuurisuudesta, vaikka sitten kuinka monikulttuurisesti. Myös keskittyminen ”maahanmuuttokriittisten” puheenvuorojen sisältöön seuraa tätä merkityksenantoa – niin olennaiselta kuin tuntuisikin pakottaa avoimen muukalaisvihamieliset ihmiset tunnustamaan väriään.
 
Jos tämä pitää vääntää rautalangasta: on se kumma, että Suomessa puhutaan taas etupäässä perussuomalaisista eikä pystytä juuri tarjoamaan muunlaista näkökulmaa tilanteeseen. Aika harvaa perussuomalaista varmaankaan innostaa kammitsoituminen Breivikin verilöylyyn, mutta siitä huolimatta he ovat kotikentällään, jos keskustelu jatkuu tämän viitoittamalla tiellä. Ainoa keino voittaa fanaatikon logiikka on osoittaa hänen tilanteelle ja tapahtumille itse antamansa selityksen kapeus ja ahdasmielisyys, ei yrittää olla oikeassa hänen ehdoillaan.
 
Steven Gaghanin elokuvassa Syriana (2005) on kohtaus, jossa on tavoitettu tästä jotain olennaista. Koraanikoulua pitävä fundamentalisti korostaa oppilailleen, että heidän ongelmansa eivät johdu kansainvälisestä eriarvoisuudesta, köyhyydestä tai muista perinteisistä vasemmistolaisista teemoista – koska niihin tukeutuminen rikkoisi kulttuurisuuden tarinan puhtautta. Ongelmana on läntinen kulttuuri, kokonaisuudessaan. Monisyinen yhteiskunnallinen kritiikki on fundamentalismin pahin vihollinen – tämän jännitteen pelottavia jälkiä tullaan näkemään lähivuosina Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä.
 
Juuri tästä syystä Breivik otti vasemmiston kohteekseen: vaikka eurooppalainen vasemmisto on ollut alakynnessä ja käsittämättömän hampaaton viime vuosien kriiseissä, sillä olisi edes etäinen mahdollisuus tarjota kulttuurikeskeiselle ajattelulle mielekäs vaihtoehtoinen analyysi. Vaikka Breivik tulkitsee tilanteen kieron islamofiilisalaliiton kautta – joka olisi varmasti yksi maailmanhistorian epäonnistuneimpia salaliittoja, jos vasemmiston menestystä arvioi – ei luoti osunut kauas maalista. Murhaajia ei pidä aliarvioida.
 
*
 
Miten kamppailla fundamentalistin logiikkaa vastaan? Ja millaista kuvaa maailman luonteesta vastarinnan tavoilla luodaan? Monet tosiaan vaativat, että tapahtuneen jälkeen pitäisi ”viheltää peli poikki”, antaa hautarauha ja pohtia rauhassa tapahtuman todellisia syitä. Näiksi syiksi nimetään yleensä yksilöön ja kasvuympäristöön liittyvät syyt ja ylipäänsä tekijät, jotka kytketään irti ”poliittisesta” taustasta.
 
Kuten sanottu, ajatus tällaisesta irtikytkennästä nojaa todellisuuspakoiseen ihmiskuvaan. Breivikin mahdollinen mielipuolisuus ei poista sitä, että hänen järjestämänsä verilöyly oli kuin suoraan terroristin käsikirjasta ja hänen manifestinsa vain hiukan sekaisempi versio laajalle levinneestä muukalaisvihamielisestä aatteesta. Tätä puolta asiasta ei lakaista maton alle ronkkimalla yksilön psykologiaa. Tietysti senkin pohdinnalla on oma paikkansa, kuten Breivikin oikeudenkäyntiä ja hänen tuomiotaan pohdittaessa. Eikä muutenkaan jokainen terroritekoja jo työnsä puolesta analysoiva psykologi pelkästään yritä häivyttää sitä ”psykologisoimalla” tai ”medikalisoimalla”.
 
Mutta yhteiskunnallisten vaikuttajien vetoomuksena tällainen kääntyy väistämättä yhteiskunnallisen status quon peräänkuuluttamiseksi. Hyvin samaan tapaan Jyrki Katainen vaati Fukushiman onnettomuuden jälkeen hautarauhaa sen sijaan, että olisi vaikka pohdittu nyky-yhteiskuntien haavoittuvaisuutta ja energiaturvallisuutta muuttuvassa maailmassa. Tällöin tapahtuneesta tehdään kirjaimellisesti tragedia, askel kohtalon tiellä, murhenäytelmä, jolla on alku ja loppu. Tragedia ei saa olla signaali mistään tai reaktio mihinkään, vaan se on häiriö normaalitilanteessa. On olennaisinta muistaa kuolleita ja varmistaa, että ”mitään tällaista” ei tapahtuisi enää koskaan. Järjestys pitää olla.
 
Halla-ahon ja Soinin kritiikillä ”politisoimista” vastaan on tietysti selvempi intressi. Ensimmäinen välttelee ja vähättelee tuttuun tapaan oman julkisen toimintansa merkitystä, koska hän ei ole suunnannut väkivaltaa tai muukalaisvihaa tihkuvia tekstejään suurelle yleisölle argumentteina, vaan ne ovat vain liikkeen rakentamisen välineitä, ”pelkkää retoriikkaa”. Jälkimmäinen yrittää pitää koossa Hullunkuristen perheiden korttipakkaa – toisaalta perustellusti turhautuneena koko puolueen leimaamiseen, mutta samaan aikaan kuva perussuomalaisista puolueena ja Soinista itsestään puoluejohtajana asettuu yhä oudompaan valoon.
 
*
 
Elokuvaohjaaja Lars von Trier kuuluu pelästyneen sitä, että hänen elokuvansa Dogville (2003) oli Breivikin lempileffojen listalla. Häntä kylmäsi ajatus, että elokuvan lopun teurastuskohtaus olisi innoittanut murhatekoihin. Tämä kertoo ehkä etenkin ohjaajan hybriksestä. Dogville on kuitenkin osuva elokuva tähän kohtaan, mutta ei avoimen väkivallan vuoksi, vaan juuri status quota puolustavaa asennetta symboloivan filosofihahmon vuoksi. Hän ei voi katsoa silmiin yhteisössään ja maailmassaan piilevää väkivaltaa, jonka muukalainen tuo esiin. On parempi nähdä muukalaiskonflikti häiriönä, pitää yllä julkisivua ja yrittää säilyttää oma inhimillisyys. Minua kylmää paljon enemmän ajatus, että Breivik naureskeli tälle liberaalin irvikuvalle suunnitelmiensa äärellä.
 
Toisin sanoen status quota puolustavan asenteen ydinsanoma on: maailma ei saa muuttua. Breivikin kaltaisesta poliittisesta murhaajasta tehdään tsunaminlainen kasvoton voima, jota vastaan pitää kehittää varoitusjärjestelmiä, ei muuttaa yhteiskuntaa syvemmin.
 
Aina tähän asenteeseen ei välttämättä liity suunnitelmallista konservatiivisuutta tai saavutettujen erioikeuksien puolustamista: taustalla voi olla myös naiivi usko siihen, että nykyinen elämäntapa ja melko turvallinen maailma voi pysyä ennallaan, kunhan häiriötekijät torjutaan. Norjalaisten julkilausuttu halu pitää yhteiskunta ennallaan, kulkea pystypäin terrorin miekanterän alta, on ymmärrettävä arkinen asenne, mutta yhteiskunnallisena asenteena se välttelee todellisuutta. Missään ja koskaan ei ole ollut sitä yhtenäistä yhteiskuntaa, johon voidaan palata, vaan yhtenäisyyden ajatkin on rakennettu ja pidetty yllä.
 
*
 
Toinen suosikki on tunnistaa teon poliittisuus, mutta kytkeä se ja taustalla oleva kulttuurisuuskonflikti saumatta osaksi yhtä ja yhtenäistä kokonaiskertomusta. Breivikistä ja tämän taustavoimista tulee jonkin suuremman oireita. Tällöin ilmiön yhteiskunnallistamisessa mennään toiseen ääripäähän. Breivikin teko ja laajempi muukalaisvihamielisyys ovat vain ja ainoastaan heijastumaa syvemmästä konfliktista. Tällöin vaarana on se, mitä vältellään, eli koko maailmantilanteen palauttaminen yhdeksi ja ainoaksi kertomukseksi. Muukalaisvihaan ja kiihkokansallisuuteen liittyvät paikalliset merkitykset häviävät vaikkapa globaalin eriarvoisuuden, modernin konkurssin tai riittämättömän kehityksen tarinan taakse. Maailmasta tulee yksinkertainen paikka. Näin voidaan saada mobilisoitua väkeä, mutta samalla poliittinen mielikuvitus ja erittelykyky heikkenee – tehdään tyhmyyden politiikkaa – ja sen myötä rapautuu kyky ymmärtää myös tulevia muutoksia ja uusia ilmiöitä. Tämä on jokaisen totalisoivan analyysin ongelma.
 
On tärkeää ymmärtää, että ”yhteiskunnallinen tulkinta” ei ole takuu oikeassa olemiselle, eikä se liioin ole minkään yhden näkökulman synonyymi. ”Yhteiskunnallinen” pitää aina sisällään ristiriitaisia teemoja, jotka eivät asetu samoille akseleille: uskonnollinen, etninen, taloudellinen, poliittinen, tapakulttuurinen, väkivaltainen, ympäristöllinen... Fundamentalistin logiikkaa tai status quon voimaa vastaan ei käydä luomalla oma kokonaisvaltainen ”vastakertomus” vaan pitämällä yllä poliittisen ajattelun ja toiminnan kriittistä voimaa, kykyä reagoida jatkuviin muutoksiin.
 
Fundamentalisti siis luulee hallitsevansa tekonsa seuraukset, mikä ei koskaan pidä paikkansa. Jokaisen kansallisen vapaustaistelun rikkonainen historia ja vallankumouksen syödyt lapset todistavat tästä. Sama koskee yrityksiä vaikuttaa terroritekojen ja katastrofien merkitykseen ja siihen, miten ”maailma muuttuu” ihmisten mielissä. Järjettömän nopea ja sietämättömän laaja keskustelumahdollisuus luo illuusion, että aikaa on vähän, ja harmaan arjen monotonian rikkovaa politisoitumisen ikkunaa ei sovi hukata. Voitto se on pienikin voitto, ajatellaan kai. Tietysti myös Norjan kauhujen jälkeen tuntuu sietämättömältä, että kukaan kykenee puolustelemaan silkkaa muukalaisvihaa.
 
Juuri siksi vaikkapa Halla-ahon poliittisen uran murskaamisesta tulee elämää suurempi asia – mutta samalla unohdetaan marttyyrien luomisen riski. Juuri tällaisessa tilanteessa ei pitäisi päästää ketään näyttelemään uhria. Juuri sellaiselta pohjalta Breivikin kaltaiset todella vaaralliset ihmiset haluavatkin ponnistaa. He haluavat olla vihattuja, jotta heitä voisi rakastaa.
 
Nurkan takana on kuitenkin yhä uusia tapahtumia, jotka yrittävät viedä huomiomme ja kaapata tarinamme. Jos niiden annetaan hallita tilannetta ja ”muuttaa kaikki” yhä uudelleen, voidaan unohtaa ajatus politiikasta, joka yrittää ymmärtää maailmaa ja muuttaa sitä itsekin.
 

 
Ville Lähde 
 

Matti Vanhanen siirtyi pääministeristä rivikansanedustajaksi ja saman tien Perheyritysten liiton toimitusjohtajaksi. Poliitikkona häntä pidettiin pystyvänä, uutterana ja sovittelevana mutta myös ilmeettömänä, etäisenä ja yksityisajattelussaan haihattelevaisena. Hän joutui ottamaan johtoonsa Suomen keskustan ja siinä sivussa Suomenkin poikkeuksellisessa kriisitilanteessa. Hänen edeltäjänsä oli syyllistynyt oikeudellisesti ja moraalisesti moitittavaan toimintaan sinänsä sankarillisia, totuutta tavoittelevia ja kansalaisten tietoa lisääviä päämääriä ajaessaan. Tämä toimeksianto, pesti isänmaan ja puolueen pelastajaksi, sävytti Vanhasen kaikkea toimintaa. Hänestä voikin pitää eritoten sen tähden, että hänen toimiaan ei näyttänyt ohjaavan pyrkimys tulla pidetyksi.

 
Vanhasen toimia vaikuttivat viitoittavan velvollisuudentunto, asiallisuus ja ratkaisukeskeisyys sekä poliitikoilta monesti turhaan kaivattu vakaumuksellisuus. Paha vain, että hänen tärkeät periaatteelliset kantansa (kuten poliitikonkin yksityiselämän suoja) sotkeentuivat kohtuuttomaan vallankäyttöön (Ruusus-oikeudenkäynti). Paha vain, että hänen vähintäänkin kiinnostavat ideansa (biomassan energiakäyttö ja löyhä yhdyskuntarakenne) olivat niin räikeän puoluekantaisia (hyvin toimeen tulevien maanomistajien suosimista). Siksi mies, joka  raakilemaisen ja ehkä raakalaismaisenkin työreformin jälkeen esimerkiksi kehitteli kiistattoman etevästi ’kolmannen tien’ ajatusta ja vastusti yksiselitteisen komeasti SDP:n (ja sittemmin näemmä vihreätkin) vallannutta maahanmuuttovastaisuutta, ei voinut hahmottua merkittäväksi yhteiskunnalliseksi ajattelijaksi ja sydämelliseksi moralistiksi. Vanhanen hahmottui koleaksi vallankäyttäjäksi ja puliveivauspolitiikan viimeiseksi mohikaaniksi. Hänestä tuli kulissi ja savuverho poliittisen toiminnan vääryyksille.

 
Keskustan vaalirahaskandaali ajoi lopulta ulos ja lokaan niin vilunkielkeillään suorastaan rehvastelleen Jarmo Korhosen kuin hänen hyveelliseksi vastavoimakseen tarjoutuneen Matti Vanhasen.

 

Ei mielikuvaa

Vanhasen kujanjuoksun toistetuin mutta yhä puutteellisesti ymmärretty hetki koitti kesäkuussa 2008. Eduskunnan kyselytunnilla Jukka Gustafsson (sd.) tiukkasi, oliko pääministeri tavannut keskustaa rahoittaneiden kiinteistöyhtiö Nova Groupin ja Kehittyvien Maakuntien Suomi ry:n edustajia virka-asunnollaan järjestetyssä tilaisuudessa. Vanhanen vastasi: ”Minulla ei ole mielikuvaa tällaisesta tapaamisesta, eikä ole edelleenkään sellaista mielikuvaa.”

 
Samassa yhteydessä Vanhanen totesi, että ”sen kyllä muistaisin”, jos olisi ollut KMS:n kanssa vaaliraha-asioista sopimassa. Hän siis antoi luvan tulkita, että ”mielikuva” on kutakuinkin sama asia kuin ”muistikuva”. Tämän vahvistaa hänen lausuntonsa samasta asiasta kysyttäessä syyskuussa 2009, jolloin hän totesi yleisesti, ettei voi kantaa vastuuta vuosikymmenien saatossa luodusta käytännöstä. Ja erityisesti: ”En ole valehdellut vaan muistanut väärin.”

 
Vanhasen sanavalinnan täyttä merkitystä ei ole huomattu. ”Minulla ei ole mielikuvaa” ei ole kankea tai hapuileva hätärepliikki. Se on suomennos aivan tietystä maailmalla tunnetusta poliittisesta fraasista, englanninkielisestä I have no recollectionista. Se taas on ollut vähintään parikymmentä vuotta etenkin Yhdysvaltain poliittisessa elämässä suoranainen korruption tunnuslause. Poliitikon tai virkamiehen oletetaan sanovan niin silloin, kun nimenomaan tietää tehneensä väärin ja pyrkii jo ennalta välttämään rikkomuksensa tai rikoksensa kovimmat seuraamukset. Esimerkiksi YLEn englanninkielisillä nettisivuilla ja HS:n kansainvälisessä painoksessa Vanhasen kommentit sekä kesältä 2008 että syksyltä 2009 käännettiin juuri recollectionin avulla.

 
Repliikin historia on vielä kirjoittamatta. Se on oleva poliittisen ja draamallisen toiminnan historiaa. Aloittaa sopii vaikkapa eräästä syyteharkintakuulemistilaisuudesta Los Angelesissa helmikuussa 1962, kun elokuvanäyttelijöitten yhdistystä (SAG) epäiltiin mahdollisesti lainvastaisista toimista ja niillä hankituista huomattavista taloudellisista voitoista. ”En halua vaikuttaa siltä, että yrittäisin olla tieten tahtoen epämääräinen”, sanoi SAG:n nokkamies liittovaltion oikeuselimelle, joka kyseli hänen yhteyksistään erityisesti arveluttavaa sopimusetua antaneen ja saaneen televisioelokuvayhtiö MCA:n edustajiin. Tuo mies oli juuri 51 vuotta täyttänyt Ronald Reagan.

 
Reagan oli hyvää vauhtia päättämäisillään filmiuraansa ja aloittamaisillaan puoluepoliittisen uransa republikaanien oikeistosiiven uutena toivona. Hän kypsyi poliitikoksi Hollywoodissa ammattikuntansa keulahahmona ja antikommunistisena aktivistina. Mainitussa istunnossa grand juryn pakeilla Reagan sanoi, että häntä itseäänkin suoraan hyödyttäneet kytkyt kyseenalaisia diilejä tehneisiin rahamiehiin eivät olleet hänen tarkassa muistissaan, koska muun muassa häät ja kuherruskuukausi Nancyn kanssa olivat saaneet hänet väitettyjen neuvonpitojen tapahtuma-aikoihin hivenen ”utuiseksi”: ”Haluaisin teidän tajuavan, että minun muistini on kuin tapaamisten kaleidoskooppi, joten olen varma, että jos istuutuisin jonkun kanssa asioihin ryhtyäksemme, niin muistaisin kyllä kaiken yksityiskohtia myöten.” Reagan kiisti tavanneensa MCA:n väkeä tiettynä aikana, tietyssä paikassa, tiettyä tarkoitusta varten, ja tuli samalla arvioineeksi esteellisyyttään sanankäänteillä, jotka kaikuivat sittemmin myös Arkadianmäen graniitista ja jakarandasta ympäri Suomennientä:

 

”Ei, taisin jo kertoakin teille, että en muista tuota. Minä en muista [I don’t recall.] […] En rehellisesti sanottuna muista. […] on hyvin mahdollista, että oli tekeillä jotain, mihin minä en osallistunut, mutta minulla ei ole tästä nimenomaisesta asiasta mitään mielikuvaa [I have no recollection].”

 

Kolme vuosikymmentä myöhemmin tehdyssä suuren luokan Hollywood-elokuvassa Isku Kolumbiaan (Clear and Present Danger, 1994) totuudellisuuteen ja laillisuuteen pyrkivä CIA-virkailija Jack Ryan (Harrison Ford) havahtuu inhaan juoneen. Hän tajuaa, että hänen kollegansa ovat masinoineet kokaiinikartellien vastaisen salaisen sotilasoperaation presidentin vielä salaisemmasta aloitteesta. Kongressilta juuri lisää huumevastaisen kampanjan ei-sotilaallista rahoitusta hankkineesta Ryanista on tullut tietämättään valehtelija. Kun Ryan tiukkaa paatuneelta virkaveljeltään Robert Ritterilta pimitetyn puuhailun oikeutusta, tämä neuvoo, miten vastata poliitikkojen ikäviin kysymyksiin kongressin käynnistämässä tutkinnassa:

 

I have no recollection of that. Sinun pitää oppia tuo sanamuoto.”

 

Leffan pohjan muodostavassa Tom Clancyn samannimisessä romaanissa (1989; suom. 1990) näitä sanoja ei lausuta. Ne ovat filmikäsikirjoittajien lisäystä. Niin valkokankaalla kuin kirjankansienkin välissä Ryan pystyy lopulta päihittämään häntä partiopojaksi haukkuvan Ritterin ja muut lierot. Hän kykenee verta ja hikeä vuodattamalla uudistamaan uskon demokratian ja avoimen yhteiskunnan toimivuuteen. Romaanissa jonkinlaisen kunnianpalautuksen saa myös Ritterin hämärät puuhat siunannut presidentti, mutta kirjasta tehdyssä elokuvassa vain Ryanin edustama sankariyksilö pääsee kuiville. Kenties tarinan opetuksena on, että kaikissa poliitikoissa piilee aimo annos ryania ja ritteria: valmiutta kumpaankin suuntaan suorastaan edellytetään hyvältä poliitikolta.

 
Rainaa on helpompi tulkita kuin Vanhasen päätöstä ottaa vinkistä I have no recollection, Senator vaarin Suomen eduskunnan kyselytunnilla. Huomiota herättävällä ja paljon puhuvalla sanavalinnallaan hän yhtä kaikki ikään kuin epäsuorasti myönsi salaavansa ja valehtelevansa. On joutavaa yrittää selvittää, oliko Vanhanen itsebriiffauksekseen katsellut toimintaelokuvaa vai konsultoinut juristeja. Muistelmat saattavat aikanaan tarjota jonkin vastauksen. Tällä erää Vanhanen pystyy Harrison Fordin tapaiseen luottamuksen palautukseen vain panemalla oman päänsä pantiksi. Hän ei tosin enää pääse vastaamaan kansanedustajille vaan todennäköisesti valtakunnanoikeudelle.

 
Oli miten oli, jostain kumman syystä pääministeri antoi alluusiollaan selvän vihjeen ja tulkintaohjeen. Hän lähestulkoon sanoi: ”Niin, täällä ollaan. Tänne jouduin pyytämättä ja yllätyksenä. Sen tiedätte. Jouduin keskelle tätä likaista peliä. Pelaan sitä teidän asioittenne hoitajana. Myönnetään, ennen kaikkea vauraitten maanomistajien asioitten. Mutta teidän muittenkin. Sen myöntänette. Systeemissä on paljon mätää. Täällä ryvettyy. Minäkin ryvetyin. Olen jäänyt nalkkiin. Pitäkää seuraavia tapahtumia sirkuksena tai teatterina tai elokuvana, jos niin haluatte. Mutta politiikka on yhteisten ja erityisten etujen limittämistä vaihtuvissa tilanteissa ja muuttuvissa voimasuhteissa. Se ei ole aina siivoa puuhaa. Näette sentään, kuinka kärsin tämän kaiken keskellä. Kalseana pidätte, mutta ette voi olla näkemättä, miten velvollisuus syö miestä, valta ruhjoo elävää kudosta ja salaisuudet polttavat sisuksia. Lähtölaskenta on alkanut. Minun myötäni menee mailleen kokonainen kulttuuri.”

 
No, ei sanonut, ei. Vaan hänpä olikin Suomen pääministeri 2000-luvulla eikä Englannin kuningas 1600-luvulla. Shakespearen kruunupäät ovat menneet. Nyt menevät viimeiset vanhasetkin.

 

Uudet pelaajat

Vanhasen edustama väistyvä poliitikkotyyppi on rakenteen ääntä käyttävä, aseman ja auktoriteetin merkiksi saadun haarniskan suojista puhuva, uskottavuutensa menetykseen kaatuva ja sortuessaan kokonaisen perinteen, vakanssin ja ideologian samalla tärväävä hahmo. Tämän poliitikkotyypin useimmat toivottavat kernaasti tervemenneeksi.

 
Mutta vaikka tilalle tulee jotain kivempaa, tilalle ei tule välttämättä mitään joka suhteessa parempaa. Uusi poliitikkotyyppi on kansalaisenkaltainen, erehtyväinen, katuvainen, pahoittelevainen, arkinen ja läheinen. Näitä poliitikkoja on etenkin kokoomuslaisissa ja vihreissä, vähiten keskustalaisissa ja demareissa.

 
Opetusministeri Henna Virkkunen (kok.) antoi helmikuussa 2009 ymmärtää Helsingin Sanomat Kuukausiliite -palstoilla, että yhteiskuntakritiikki on katkeruutta. Kaksi päivää myöhemmin hän pyysi anteeksi sanomisiaan Aamulehti-haastattelussa. Kömmähdyksessä ei romahtanut eikä ryvettynyt mitään. Sama nuori raikas nasaali se vain joksahteli, haksahteli ja pahoitteli. Oli kuin kuka tahansa. Vähän hoopo innostuessaan, mutta perimmältään oikeamielinen. Tai ainakin oikeistomielinen, sillä anteeksi pyytänyt ja saanut Virkkunen saattoi rauhassa jatkaa koulutuspolitiikkaansa, joka on oikein hyvin linjassa kritiikin suitsimisen kanssa. Tuossa politiikassa vapaan tutkimuksen asemaa kurjistetaan yliopistoautonomian nimissä ja peruskoululaisilta evätään mahdollisuus kriittisen ajattelun oppimiseen, ilmeisesti sen katkeruutta lisäävän vaikutuksen takia. Kokoomuksen masinoimaan tuntijakouudistukseen ei ole toistaiseksi puututtu joukkotiedotusvälineissä, vaikka sen liepeillä ja tukena, alaikäisten päänmenoksi ja koko kansalaisyhteiskunnan tappioksi, mellastaa maan synkänmustin ja antikriittisin taantumus.

 
Ulkoministeri Alexander Stubb (kok.) taas kommentoi viime perjantain HS:n mukaan Ranskan toimeenpanemia romanikarkotuksia sanomalla, että EU:n on moisten ilmiöiden keskellä turha saarnata ihmisoikeuksista. Tämä olisi ollut aiheellinen huomautus, ellei Stubb olisi itse hiljan toivonut, että EU ylimalkaan lopettaisi ihmisoikeuksista meuhkaamisen. Hänen romanilausuntonsa siis sanookin, että romaneja saa kohdella kaltoin, kunhan ei mene väittämään olevansa lujasti ihmisoikeuksien puolella. Tätä tulkintamahdollisuutta Stubb epäilemättä pahoittelisi, jos häneltä asiasta kysyttäisiin vaikkapa hyväntuulisen urheilutapahtuman tuoksinassa. Tuloksena ei avautuisi mukavan persoonan ja uuden euro-oikeistolaisen kylmän politiikan välinen todellinen epäsuhta vaan raikas tuulahdus uudesta poliitikkotyypistä, joka ei aina jaksa asetella sanojaan parhain päin. Sillä kukapa muukaan jaksaa. On sitä hauskempaakin tekemistä. Jätetään vanhaset kakistelemaan, kanervat tekstailemaan ja neukkuajan pöljät kommunikeoitaan väsäilemään. Ollaan me, jotka sentään elossa ollaan ja nykyaikaa asutetaan, ollaan me vanhoista taakoista vapaita. Hymyillään ja otetaan rennosti, sen mukaan kuin kullakin on siihen varaa, eivätkä katkera kritiikki tai kimurantit ihmisoikeudet sitä häiritse.

 
Vanhasen vastuunpainama konnuus voi monissa silmissä olla sittenkin siedettävämpää kuin vaikkapa kokoomusministereissä ehkä puhtaimmillaan näkyvä kepeä uuspelurius. Toiselta puolen erehtyväiseen yksilöllisyyteen puettu oman edun esittäminen yleisenä etuna saattaa maistua raikkaalta monen vuoden järjestelmänjäykän pompöösin pönötyksen jälkeen. Tämän murroksen keskellä eletään: väistyvässä tyypissä esiin tulevat viat ovat ilmeisempiä, uuden tyypin suojissa tehdyt luvattomat siirrot vielä hankalammin hahmottuvia. Samaan aikaan kukaties puolet kansalaisista pitää, ainakin mahatuntemuksen tasolla, luontevaa esiintymistä mediassa oitis vilpillisyyden, noin puolet samaa asiaa vilpittömyyden merkkinä.

 
Oli miten oli, heppoinen yksilöllisyys myy jo paljon paremmin kuin kaaderijämäköinti. Sosiaalidemokraatit ja keskustalaiset häviävät jähmeän kollektiivinsa vankeina joka päivä lisää vihreitten ja kokoomuslaisten marssittaessa esiin yhä uusia luonnikkaan löysäranteisia ja löyhäsuisia mukavikkoja, jotka kelluvat vapaasti ohjelmavirrassa ja järjestelevät viileästi edut kotiin kaikille 2010-luvun voittajille.

 
Aivan kuin Vanhanen olisi kommentoinut tätä uutta tyyppiä veistellessään viime torstaina tv-kameroiden edessä tyynesti ja hymyillen ”hoksaamattomuuksistaan”. Seisoskeltiin Suomen perheyritysten liiton toimitilojen edustalla, Urho’s Pubin kulmalla, kivenheiton päässä Ståhlbergin ja Svinhufvudin patsailta, loanheiton päässä eduskuntatalosta. Joskus Vanhanen varmaankin vielä tosissaan tavoitteli paikkaa historiallisessa suurten mittojen huippujohtajistossa. Hän peri paikan puuhastelijatason huiputtajistossa. Hän kaatui säätiösuhmurointiin, toimintaan klassisen määritelmän mukaan ”puolijulkisella” alueella. Ydinvoiman vastaisen ponsilausuman aikoinaan koonneesta idealistista tuli mies, jolle valtakunnanoikeuskaan ei ole mitään ”sen kummempaa”. Onhan prosessi helpotus vuosien pimittämisen ja vedättämisen jälkeen. Kyllä siinä pyrkii iso hymy päälle, vaikka jalka on paketissa ja pää vadilla.

 
Aivan kuin Vanhanen olisi sanonut toimittajille ja kaikille vastustajilleen: ”Tehän olette lähteneet kuin rosvon kimppuun. Minä olen joka päivä teidän nähtenne opettanut temppelissä, ettekä te ole ottaneet minua kiinni. Mutta kirjoitusten oli käytävä toteen.” (Mark. 14:48–49.) Tai kannattajilleen: ”Antakaa tämän tapahtua” (Luuk. 22:51).

 
Tämä oli tyyli. Nyt vallitsevat jo uudet, vielä vähän läpinäkymättömämmät.

 

 

Jarkko S. Tuusvuori

 
Kirjallisuus

Clancy, Tom, Isku Kolumbiaan (Clear and Present Danger, 1989). Suom. Reima Uusitalo. WSOY, Helsinki 1990.

Kaarto, Hanna, The Law, Morals, and a Dodgy Memory. Helsingin Sanomat International Edition 22/ix/10.

Moldea, Dan E., Dark Victory. Ronald Reagan, MCA, and the Mob. Viking, New York 1986.

Noyce, Philip (ohj.), Isku Kolumbiaan (Clear and Present Danger). Käsikirj. Donald Stewart, Steven Zaillian & John Milius. Paramount Pictures, Hollywood 1994.

Ukkola, Sanna, Vanhasen muisti palaa pätkittäin. Ilta-Sanomat 16/vi/09.

 

 

 
Tällä paikalla tarkasteltiin Yhdysvaltain viime presidentinvaalien alla kampanjadebatteja, joissa sanaa ”filosofia” käytettiin koristeena, lyömäaseena ja tilkkeenä. Kun Obama on nyt ollut vuoden vallassa, sietää päivittää tilannetta. Koska asian yleisempää puolta työstettiin ykkösosassa koko lailla, tyydyttäköön tässä vain paljonpuhuvaan potpuriin.
 
Täydennetään ensin vanhaa tarinaa. Republikaanien presidenttiehdokas, senaattori John McCain sanoi The Boston Globen mukaan eräässä puhetilaisuudessa jo helmikuussa 2008, että hänen ja demokraattipuolueen ehdokkaitten välillä oli ”syvällisiä filosofisia eroja”. Hän määritteli nuo eroavuudet saman tien: ”He ovat liberaaleja demokraatteja ja minä olen konservatiivinen republikaani.” McCain uskoi voittavansa vaalit, koska ”[m]inun filosofiani ja minun näkemykseni ja minun ansioni sointuvat senaattori Obamaa ja senaattori Clintonia paremmin yhteen Yhdysvaltain kansan kanssa.” Hän vakuutti, ettei koskaan antautuisi USA:n presidenttinä.
 
Samaan aikaan Obaman filosofiasta tiesi kertoa The New York Times. Serge F. Kovaleski oli haastatellut senaattorin ystäviä, jotka olivat vihjanneet tämän olleen opiskeluvuosinaan erityisen kiinnostunut Nietzschestä ja Freudista. Toisen vuoden opiskelijana hän oli tutkinut myös Sartrea poliittisen ajattelun kurssia varten.
 
Eli Eteraz kirjoitti maaliskuussa 2008 The Huffington Postiin korkealentoisesti ”poliittisesta nihilismistä”. Hän määritteli sen nykyajan yhteiskuntia koettelevaksi ”epäuskoksi omia instituutioitaan kohtaan”. Turhautuminen tuottaa Eterazin mukaan joko väkivaltaisia purkauksia tai pakoa julkkisfanituksen kaltaisiin maallisiin mielettömyyksiin. Esimerkeiksi julmuuksista käyvät yhtä hyvin islamistinen terrorismi ja yhdysvaltalainen voimapolitiikka. Eterazin mukaan tie ulos poliittisesta nihilismistä on nimeltään Obama: ”Kannatukseni ei pohjaudu henkilökohtaiseen parempana pitämiseen eikä Obaman politiikkaohjelmiinkaan. Kannatukseeni ei vaikuttaisi, vaikka Obama olisi äärioikeistolainen konservatiivi tai laitavasemmistolainen. Obama pitäisi valita ennemminkin sen tähden, että hän on nietzscheläinen.” Nietzsche ennusti kuulemma oikeellisesti päämäärättömän ja lohduttoman nihilismin aikakauden maailmansotineen kaikkineen. Eterazin mukaan saksalaisfilosofin tarjoama rohto ajantautiin oli itsen tyylittely ja elämän luominen taiteeksi, jotta ne voitiin myöntää: ”Tapaamistani ihmisistä Barack Obama kuuluu niihin harvoihin, jotka elävät tähän nietzscheläiseen tapaan.” Eteraz kehottaa lukemaan Obaman kirjoja ja kuuntelemaan hänen puheitaan. Niistä pitäisi piirtyä esiin hahmo, joka ei arvele olevansa valmis tuotos, vaan avoimeksi pingotettu kangas elämän sudittavaksi.
 
Obama pääsi ääneen esimerkiksi Pohjois-Dakotassa huhtikuussa 2008. CBS:n nettiuutisten mukaan hän oli huokunut voitonvarmuutta, koska ”meidän ideamme ovat parempia. Juuri nyt Yhdysvallat tarvitsee meidän politiikkaohjelmiamme.” Martin Luther Kingin surmapäivän kunniaksi hän lisäsi, että King olisi myöntänyt USA:n siirtyneen kohti oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa. Obama hyökkäsi puheessaan republikaaneja vastaan, koska nämä luulivat ratkaisevansa ”kaikki ongelmat auringon alla” verotusta keventämällä: ”Ongelmia terveydenhuollossa: alennetaanpas veroja. Ongelmia koulutuksessa: alennetaanpas veroja. Ongelmia taloudessa: alennetaanpas veroja. Köyhyyttä: alennetaanpas veroja. Tämä ei ole politiikkaa. Tämä on dogmi. Väsähtänyt ja kyyninen filosofia.”
 
Omaa ”filosofiaansa” senaattori Obama pääsi kirkastamaan elokuussa 2008 Chris Wallacen haastattelussa räyhäkonservatiivisella Fox-kanavalla. Kuumaksi perunaksi oli noussut hänen väitetty kyvyttömyytensä kollaboroida oikeiston kanssa. Obama vastasi arvioimalla monien liberaalien pitävän häntä liiankin yhteistyökykyisenä. Hän jatkoi:
 
”Kas tässä on minun filosofiani. Tahdon tehdä sitä, mikä toimii Yhdysvaltain kansan hyväksi. Ja sekä osavaltio- että liittovaltion lainsäädännön tasolla olen aina pystynyt työskentelemään republikaanien kanssa, jotta löytäisimme kompromisseja ja yhteistä pohjaa.
[…]
Ei demokraateilla mielestäni ole yksinoikeutta viisauteen. Tavoitteenani on viedä meidät ulos tästä vastanapaistavasta kiistelystä, jossa pyrimme aina napsimaan huokeita poliittisia irtopisteitä, sen sijaan että todella saisimme hommia hoidetuksi.” 
 
Obama kuitenkin leimattiin moniaalla sosialistiksi, mikä ei ole Yhdysvalloissa vallan pieni synti. Esimerkiksi käyköön ”Vapauden tulevaisuus” -säätiön verkkosivuille kesäkuussa kirjoittanut Jacob G. Hornberger. Hänen mukaansa Obama harjoitti ”sosialistista filosofiaa”, joka juontui New Dealin ”fasistis-sosialistisesta” taustasta.
 
Sosialistitulkinnan tueksi löytyi vanha radiohaastattelu. Muun muassa One News Com uutisoi lokakuussa 2008, että Obama oli esiintymisessään Chicagon ei-kaupallisella WBEZ-kanavalla 2001 sanonut ”taloudellisen oikeudenmukaisuuden” edellyttävän ”vaurauden uusjakoa”. Obaman lainattiin analysoineen, että oikeussalikeskeiseksi linjautuneelta kansalaisoikeusliikkeeltä oli aikoinaan tupannut katoamaan silmistä poliittis-yhteiskunnallinen järjestäytyminen ja ”tosiasialliset valtakoalitiot”. Tästä syystä se ei valitettavasti saanut edetyksi ”redistributiiviseen muutokseen”. Republikaanivaikuttajat näkivät äänitteessä tiivistyvän obamalaisen jakofilosofian: ”Hän menee jopa niin pitkälle, että arvostelee Yhdysvaltain perustuslakia, koska se ei takaa yhtäläisiä tuloja”, puuskahti entinen presidenttiehdokas ja ”Amerikkalaiset arvot” -järjestön nokkamies Gary Bauer. Obaman talouspolitiikka uhkasi suistaa maan pahasti alle parin jääviin kasvutuloksiin ja ”luokkasotaan”. Bauer jatkoi: ”Ottaa nyt varat pois tuottavilta ihmisiltä ja antaa ne ihmisille, jotka eivät ole olleet yhtä menestyviä! Se on parhaimmillaankin sosialismia – ja minusta voisi puolustaa sitäkin kantaa, että se on tavallaan marxismia.”
 
Aivan kaikkea julkista tilaa eivät sekopäät vallanneet. Obaman ajattelusta julkaistiin myös tutkimusartikkeleita. Esimerkiksi Michael A. Peters laati Political Futures in Educationin viime vuoden ykkösvihkoon artikkelin Obaman ”amerikkalaista unelmaa uudistavasta poliittisesta filosofiasta”. Bart Schultz taas kontribuoi Philosophy of the Social Sciencesin viime vuoden toiseen numeroon samasta aiheesta. Schultz sitoi Obaman filosofian aina John Deweyn ja Jane Addamsin päivistä alkaneeseen pragmatismin chicagolaiseen haaraan. Saul Alinskyn, Abner Mikvan, David Greenstonen, Danielle Allenin, Cass Sunsteinin ja Richard Rortyn jäljillä liikkunut Obama on koettanut Schultzin mukaan jatkaa Abe Lincolnin perinnön soveltamista nykyoloihin.
 
***
 
Raskaan sarjan filosofeista Simon Critchley puuttui Obama-kysymykseen Yhdysvaltain politiikan tutkimuksen yhdistyksen kokouspuheessaan elokuussa 2008 ja New Yorkin New Schoolin luennossaan syyskuussa 2008. Ajatuksia julkaistiin kirjoitetussa muodossa eri kanavilla vuodenvaihteessa 2008–2009. Critchley aloitti presidentin yksinäisestä, yhteyttä ja yhteishyvää kohti kurkottelevasta hahmosta. Täytyy vahvistaa yhtymäakti, tulee ”affirmoida keskinäiset siteemme toinen toisiimme”. Critchley mukaan usko yhteishyvään on Obaman itsensäkin mukaan epätodennäköistä, kun otetaan huomioon turski eriarvoisuus, hallinnon mädännäisyys ja yleinen anomia. Mutta onko tämä ristiriitojen ja valtasuhteitten hälvenemisestä hourailevaa ”antipoliittista fantasiaa” vai mitä? Onko uskomishalu varmin merkki uskon kadosta? Critchleyn sanoin Obaman suosio joka tapauksessa käsittyy reaktiona Bushin ”ultrapoliittiseen” kauteen ”massiivisine toimeenpanovallan laajentamisineen” ja ”pelon politiikkoineen”. Liberaali samanmielisten keskustelu haluaa syrjäyttää uskonnollisen absolutismin. Miten poliittista kamppailua toppuutteleva Obama yhdistyy taloudellista vapaamarkkinakamppailua suosivaan Obamaan, se jää avoimeksi.
 
Critchley on kiinnostuneempi Obaman subjektiviteetista ja vetovoimasta. Hän tunnustaa olevansa tyyten moisiolla siitä, mikä Obama oikein on miehiään. Puheitten katsomiset ja tekstien lukemiset lujittavat vain tuntua juohevan kielenkäyttäjän mitä utuisimmasta ja etäisimmästä hahmosta. Critchley jää kaipaamaan merkkiä ärsyyntymisestä tai suuttumuksesta, ”ehkäpä ensimmäisestä poliittisesta tunteesta”, joka liikuttelisi asioita. Obamasta jää käteen vain etäännytetty hahmo haikailemassa kenties vain kristinuskosta löytämäänsä yhtymystä ja täyttymystä.
 
Critchley uumoaa, että Obaman poliittista neroutta voi juuri olla hänen arvoituksellinen, seisahtunut opaakkiutensa. Ei Obama turhaan luonnehtinut itseään ”valkokankaaksi projektioita varten”. Hän pystyy kuvastamaan ihmisten omaa yksinäisyyttä ja ikävöintiä. Critchley näkee Obaman kirjoitustyylissä suorastaan nuoresta Rousseausta muistuttavaa vilpitöntä kyynisyydettömyyttä. Mutta Obama pysyy ikään kuin antropologina, äitinsä ammattiasenteessa, tarkkailemansa yhteisön ulkopuolella, matkan päässä välittömästä kokemuksesta. Uskontosuhde vaikuttaa sekin Critchleyn mukaan antropologiäidin ”kunnioittavan etäisyyden” leimaamalta. Obama perustelee uskonnon tarpeen elämän vaatimalla ”kerronnallisella kaarella”, päivittäisen raadannan edellyttämällä virkistyksellä ja ”kroonisen yksinäisyyden” kysymällä lievityksellä. Muuten tarvottaisiin nihilismissä, käveltäisiin tätä tyhjää tietä taloon, jossa ei ole minulle mitään. Critchley muistuttaa Obaman halunneen etsiä äitinsä opettamien arvojen – rehellisyys, myötätunto, kurinalaisuus, viivytetty palkitseminen ja työteliäisyys – tueksi sopivaa ”poliittista filosofiaa”. Vastaukset löytyivät kuitenkin muualta, äidiltä huomaamatta jääneiden asioitten kohtaamisesta. Critchley lainaa Obamaa:
 
”Kristityt työtoverini tunnistivat itsensä minussa. He huomasivat, että minä tunnen heidän Sanansa, jaan heidän arvonsa ja veisaan heidän virsiään. Mutta he äkkäsivät, että jokin minussa pysyi loitolla, irrallaan, tarkkailijana heidän keskuudessaan. Käsitin, että ilman astiaa uskomuksilleni, ilman yksiselitteistä sitoutumista tiettyyn uskonyhteisöön joutuisin jollekin etäiselle tasolle, vapaaksi äitini tavalla, mutta myös yksinäiseksi samalla lailla kuin hän oli perimmältään yksin.”
 
Antropologinen kunnioitus kaikkia uskoja kohtaan tarkoitti sitoutumattomuutta mihinkään niistä. Omat uskomukset jäivät kellumaan. Obaman ankkuripaikaksi valikoitui afroamerikkalainen kristillisyys: hän liittyi eteläisen Chicagon Trinity United Churchiin, pastori Jeremiah Wrightin seurakuntaan. Presidentinvaalikampanjan aikaan nousi kohu Wrightin 2003 pitämästä saarnasta, jossa kehotettiin laulamaan ”God Bless America” -laulun sijasta ”God Damn America”, koska hallitus kohteli kansalaisiaan epäinhimillisesti ja kuvitteli itsensä jumalaksi. Ja olihan kauheampaakin: pian 9/11-iskujen jälkeen 2001 Wright oli saarnannut siitä, miten USA:n omat terroriteot lietsoivat terrorismia. Obaman katsottiin selvinneen tukalasta tilanteesta hyvin erimielisyyttä korostamalla mutta omaa uskonyhteisöään tai mentoriaan tuomitsematta. Critchleyn mukaan Obaman liittyminen kirkkoon oli vakain tuumin tehty järkiperäinen päätös, ei haltioitunut kääntyminen. Obama itse sanoo ”kriittisen ajattelun” pysyneen hengellisessä kyydissä. Hän ei peittele agnostisiakaan juonteita pohdinnoissaan. Mutta Critchley näkee skepsiksen nakertavan Obaman kansalaisille esittämää poliittista kutsua mukaan uskomaan: ”Meidän täytyy uskoa, mutta me emme voi uskoa. Ehkä tämä on se tragedia, jonka jotkut meistä näkevät Obamassa: me osaamme uskoa muutokseen, mutta me tajuamme rusentavasti, että mikään ei muutu.”
 
Critchley jatkoi analyysiaan Adbusters-verkkosivulla marraskuussa viikko Obaman vaalivoiton jälkeen. Hän totesi, että mahtava voitto näytti saavan monta lamaantunutta kansalaista jälleen toimeliaaksi. Mutta Critchley aavisti moralistisen politiikan luisuvan tekopyhyyteen. Obama varaa ensinnäkin profeetalliseen kristillisen mustan ajattelun traditioon ja retoriikkaan, mutta jättää siitä pois kaiken kriittisen radikaaliuden. Toisekseen Obama edistää paluuta liberaaliin perustuslaillisuuteen schmittiläis-straussilaisen toimeenpanovallan paisuttamisen jäljiltä. Tämä merkitsee hartaita oikeusopillisia kinkereitä perustaja-isien pykälien äärellä. Kolmanneksi Obama normalisoi kapitalismia vakauttamalla finanssimarkkinoita groteskin sääntelynpurkamistrendin jälkeen. Hän hakeutuu konfliktin välttelyn linjalle ja uskoo vapaan kilvoittelun siunauksellisuuteen, vaikka hänen talousajattelunsa on voimaton puuttumaan köyhyyteen.
 
Muutosta ei Critchleyn mukaan pidä odottaa valtion ja pääoman tasolla. Vain moraalis-symbolisella tasolla vaihdetaan sapluunaa. Se ei ole olematon muutos, Critchley myöntää. Liberaaleilla on syytä riemuunsa. Vasemmistolaista ei bailatuta. Critchley ounastaa, että regiiminvaihdos saattaa johtaa ”erilaisiin paikallisiin kansan politisoitumisen muotoihin, jotka kenties asettavat kyseenalaisiksi vallitsevat sosioekonomiset vakaumukset”. Siirtolaisten oikeudellinen asema saattaa hyvinkin kohentua. Ja muitakin ”edistyksellisiä radikaalistumisia” saattaa ilmaantua.
 
Yhtä mahdollista vain on, että Obaman kampanjan liikkeelle panema kansalaisvoima haaskaantuu triumfin politiikan vaihtuessa hallinnon rullaukseksi ja median mylläykseksi. Critchleyn mukaan jo Obaman voitonpuheen ”tummanpuhuva, hienokseltaan pettynyt sävy” kieli tämän vaihtoehdon etusijasta: ”Emme ehkä pääse perille yhdessä vuodessa tai edes yhdessä kaudessa.” Vallan varmistuttua kansaa ei parane sen enempää liikutella. Itsensä ja mahtinsa tiedostavan kansan poliittista kokemusta pitää kammitsoida. Kansansuvereniteetti on palautettava aisoihin. Koneisto hyrrätköön.
 
Critchley puhuu tragediasta, jos kohta tyypillisellä ”ehkä”-sanallaan lievennettynä. Kollektiivinen ilo ja voimantunto näyttäytyivät, ”poliittisen hetken potentiaali”, jota edustuksellinen tapahtumakulku lopulta vääjäämättä estää aktualisoitumasta. Ei ihme, että Obama peruutti juhlailotulituksen. Menkää kotiin, systeemi jatkaa tästä.
 
Alain Badioun ’tapahtuma’-käsitteestä pomppua hakien Critchley puhuu kollektiivisuuden synnystä tasavertaisuuden normin suojissa. Tapahtumallinen politiikka edellyttää etäisyyttä valtiovallasta. Nyt pehmoinen demokraattinen, kansalaisyhteiskuntaan yhdentyvä ja sosiaalisen elämän joka kentälle työntyvä valtio kuroo välimatkaa umpeen. Siksi distanssi on luotava erikseen, asioikseen, sinne, missä valtio rakoilee. Sama se, Critchley tarkentaa, onko muotoutuva kollektiivi valtava globalisaation vastustajien rihmasto tai puolen- tai parinkymmenen hengen toimintaryhmä: ”Ettemme unohtaisi, Pariisin kommuuni alkoi siitä, kun kourallinen kansalaisia otti ja kieltäytyi.” Critchley pinnistää itse toiveikkuuteen:
 
”Mitä ikinä jäikään vasemmistosta jäljelle Obaman jäljiltä, sen pitäisi sitoutua luomaan paikallisia politiikkakokeiluja, muodostamaan kollektiivisuuksia, jotka ovat olemassa valtiosta erossa ja voivat painostaa sitä. Todellinen politiikka ei ehdy edustuksellisuuden peleihin eikä liberaalin demokratian spektaakkeliluonteeseen. Kollektiivisuudet murtautuvat esiin näkymättömistä, valtion väliköistä ja pääoman rajoilta. Marraskuun 4. päivän iltana [2008, Obaman valituksi tulemisen iltana,] koitti kenties hetki, jolloin potentiaali tällaisen esiinmurtautumiseen uhkasi tapahtua. Se saattaa yhä tapahtua.”
 
***
 
Toimittaja Greg Sargent odotteli blogissaan Obamalta ponnekkaampaa vastausta republikaanien tapaan jarruttaa talouspolitiikan uudistamista. Helmikuun neljäntenä 2009 Sargent katsoi saaneensa merkin presidentin halusta ”erottautua vihollisistaan filosofisesti ja ideologisesti”. Hän lainasi Obamaa: ”Olen viime päivinä kuullut kritiikkiä aloitteitani kohtaan. Nuo moitteet kaiuttavat täsmälleen samoja epäonnistuneita teorioita, jotka olivat omiaan viemään meitä nykyiseen kriisiin. Käsityksiä, joiden mukaan veronleikkaukset ratkovat kaikki pulmamme, energiaomavaraisuutemme perustavat haasteet ja terveydenhuollon korkeat kustannukset voidaan unohtaa ja silti odotella taloutemme ja maamme kukoistavan. Minä hylkään nuo teoriat, ja niin hylkäsivät kansalaisetkin, kun he äänestivät viime marraskuussa jyrkästi muutoksen puolesta.”
 
Sargent kommentoi, että presidentti halusi näin korostaa ”filosofisia eroja” hänen ja republikaanien välillä. Seuraavana päivänä Obaman ajatuksia ilmestyi Washington Postissa. Sargent näki presidentin vihdoin palanneen kampanja-aikaiseen, aggressiiviseen kiistavalmiuteensa. Hän arvioi, että syynä bully pulpitin eli etusijaisen puhujanpaikkansa täysmääräiseen käyttämiseen oli Obaman kangerrellen alkanut yhteistyö kongressin demokraattiedustajien kanssa.
 
Maaliskuussa Obama joutui CNN:n haastattelussa vastaamaan Dick Cheneyn syytöksiin. Bushin varapresidentti oli väittänyt, että uusi turvallisuuspolitiikka, erityisesti päätös Guantánamon vankileirin lakkauttamisesta, ”lisäsi Yhdysvaltain kansaan kohdistuvaa uuden hyökkäyksen riskiä”. Obama totesi, että Cheneyn oma malli ei ole lisännyt turvallisuutta. Päinvastoin: ”tuo filosofia on aiheuttanut uskomatonta tuhoa meidän imagollemme ja asemallemme maailmassa. […] kuinka monta tuomiota on saatu Guantánamon avulla? Kuinka monta terroristia on todella saatu oikeuteen varapresidentti Cheneyn kannattaman filosofian turvin? Se ei ole lisännyt suojaamme. Sen sijaan se on ollut hyvää mainosta antiamerikkalaisille tuntemuksille. Tämä tarkoittaa, että kaikkialla maailmassa pestataan tehokkaasti arabi- ja muslimitaistelijoita USA:n etua vastaan.”
 
Rochester Institute of Technology aloitti kevätlukukaudella 2009 erityisen kurssin Obaman ”elämästä ja filosofiasta”. Englannin ja filosofian oppiaineitten järjestämissä opinnoissa perehdyttiin Obaman kirjoituksiin. Filosofian apulaisprofessori John Cappsin mukaan ”Obaman poliittista filosofiaa kuvataan usein ’pragmaattiseksi’, mutta se nyt voi tarkoittaa yhtä sun toista. Asettamalla hänet laajempaan filosofiseen kontekstiin voimme ymmärtää paremmin, kuinka hänen pragmatisminsa pohjautuu tiettyihin ihanteisiin ja periaatteisiin, ja miten nämä ohjaavat hänen päätöksiään.” Englannin apulaisprofessori Babak Elahi taas painotti Obamaa melkoisen kirjallisen tuotannon miehenä, jonka tyyliä ja sanomisia oli syytä tutkia. Kurssilla otettiin lähilukuun myös W. E. B. DuBois, Malcolm X, Richard Rorty ja William James.
 
Vappuna 2009 Telegraph kertoi, että teoksellaan The Secret Ingredient kohauttanut brittiläinen perheenäiti Mrs Bee oli saanut yhden kirjatilauksen Valkoisesta talosta. ”Hämmentävää, että minun oivallukseni lingersivät aina Barackille ja perheelleen saakka”, kertoi Mrs Bee, joka oli postittanut niteen omin käsin. Hän arveli syyksi tilaukseen perhesuuntautuneen Obaman kiinnostusta terveelliseen elämäntapaan. Sydänvaivojensa vuoksi asialle aikoinaan omistautunut Mrs Bee tiivisti opetuksensa: ”Olen aina tykännyt kokata, mutta sitten oivalsin, että terveellinen ravinto voi todella vaikuttaa hyvään oloon. Minun filosofiani koostuu viidestä äffästä: family (perhe), food (ruoka), fitness (kunto), finance (rahoitus) ja future (tulevaisuus). Arvelenpa, että nämä asiat ovat lähellä Obamankin sydäntä.”
 
Kesäkuussa 2009 Carlin Romano eritteli The Chronicle Review’ssä Obaman Kairon yliopistolla pitämää puhetta: ”Obaman ainutlaatuisin filosofinen läpimurto oli heittää taidokkaasti esille kosmopoliittinen idea, jonka mukaan USA:n presidentin täytyy välittää ei-yhdysvaltalaisista.” Maailmaan puuttumisen aste velvoitti. Romanon sanoin kosmopoliittiutta oli sallia erilaisia elämän- ja ajatustapoja, kunhan ne eivät häiritse lähimmäisiä: ”Obama on ilmoittanut kaikista edeltäjistään poiketen koko maailmalle, että Yhdysvallat aikoo yhä viedä filosofiaansa, eetostaan ja poliittista teoriaansa – mutta ei deklamoiden vaan keskustellen, ei kitkerää myöntymistä vaan vapaata omaksumista tavoitellen.” Romanon loppunousu kuului: ”Filosofipressaylipäällikkö ja kosmopoliittiylipäällikkö. Tulee ajatelleeksi, että lopultakin me ansaitsemme hänet. Näyttää siltä, että meillä on hänet.”
 
Heinäkuussa 2009 Yhdysvalloissa ilmestyi käännöksiä Le Monden Washingtonin-kirjeenvaihtajan artikkelista. Corine Lesne huomautti heti alkajaisiksi, että Obaman avustajat puhuvat mieluummin ”Obaman ’filosofiasta’ kuin Obaman doktriinista”. Prahan, Kairon ja Moskovan puheita oli seurannut ehkä kohistuin puhe Ghanan Accrassa. Lesnen sanoin puheita yhdisti moralismi, ”moraalinen johtajuus” kaikkia aseita vahvempana voimana. Realistista vastapainoa taas edusti ajatus valtioitten itsemääräämisestä kansainvälisen järjestyksen kulmakivenä. Obama toisteli maailman olevan vastavuoroisesti toisiinsa liittyneitten toimijoitten kokonaisuus. Valtioitten merkitys ei häviä. Mutta enää eivät mahtavat osoita mahtiaan ”dominoimalla tai demonisoimalla muita maita”. Valtataistelun nollasummapelin korvaavat jaettu edistys ja ”universaalit oikeudet”. Lesne kaivoi taustaksi esiin kirjoituksen Columbian yliopistolehdestä, jossa Obama oli 1983 ”kehitellyt filosofiaansa” ja kehottanut ”sotamentaliteetin murtamiseen”.
 
Elokuussa ilmestyi The New York Timesissa Michael Powellin analyysi Obaman filosofiasta. Se näytti olevan toisinaan vasemmistolaista, joskus oikeistolaista, mutta aina pragmaattista. Powell huomautti Obaman todenneen, että esimerkiksi lapsen raiskaamisen kaltaisesta iljettävän pahasta eli heinous (kirjaimellisesti: vihattavasta) rikoksesta voisi tuomita oikeutetusti kuolemaan. Hän pohdiskeli, oliko Obama vasemmistolainen, joka hakeutui välillä keskemmälle kannatuspohjansa varmistaakseen, vai oliko hän keskustalainen, joka vieraili sopivan sauman tullen vasemmalla. Powellin haastattelemalla historioitsijalla Fred Siegelillä oli vastaus valmiina: ”Hänen filosofiansa on kunnianhimo. Minusta hänellä on ennemminkin retoriikka kuin filosofia.” Toinen kuultu historiantutkija, Alan Brinkley, ei tarjoutunut apteekinhyllyksi: ”Hän ei ole sillä lailla juurtunut kuin monet poliitikot. Me emme tiedä, mikä hänen täsmällinen filosofiansa oikein tulee olemaan. Näkyy vain kiintoisia sirpaleita.”
 
Marraskuisessa The Washington Postissa arveltiin, että Obama sovelsi ulkopolitiikkaan Chicagon slummikortteleissa testaamiaan ja oppimiaan yhteisöorganisaattorin niksejä. Sieltä juontuivat vetoomukset yhteisiin etuihin ja ihanteisiin. Sieltä kumpusi myös matalan profiilin linja diplomatiassa. The Washington Examinerissä Byron York jatkoi Obaman ulkopolitiikan ”filosofisten pohjapönkkien” setvintää. Häntä huoletti ulkopolitiikan hoitelu kulmakuntakonsteilla. Varsinkin kun York kertoi perehtyneensä Obaman toimintaan Chicagossa 1985–1988 ja saaneensa selville, että ihmisten mieleen oli jäänyt useita aloitettuja projekteja ja innostavia puheita, mutta kovin vähän kouraantuntuvia saavutuksia. Irtisanottujen uustyöllistämisen, koululaisten iltapäiväkerhottamisen ja vuokra-asuntotuotannon lisäämisen hankkeet eivät juuri luonnistuneet. Kaupunki kyllä avasi kesätyönvälitystoimiston ongelmakvartteeriin ja asbestiakin saatiin poistetuksi saman alueen vanhoista kerrostaloista. ”Siinä se sitten olikin.” Yorkin mukaan Obaman sinänsä sovitteleva toiminta perustui yhteen asiaan: ”saatetaan vaikutusvaltaiset ihmiset syyllisyydentuntoihinsa tai noloiksi tai ärsyyntymään ja siten anteliaiksi.” Vaurauden ja voimavarojen isouusjako ei ottanut tulta, ja mies lähti lukemaan lakia. Hän osaa kyllä kiusata republikaaneja kotikentällä. Mutta Yorkin varsinainen kysymys kuuluu: pureeko Obaman retoriikka Mahmud Ahmadinejadiin ja talebaneihin? Yksi Yorkin kirjoitusta netissä kommentoinut lukija myötäili Yorkin ruodiskelua sanoen, ettei itse ole havainnut Obamalla minkäänlaista ”ulkopolitiikkafilosofiaa”.
 
Joulukuussa ”sotamentaliteetin murtamista” aikoinaan vaatinut Obama piti puheen Oslossa vastaanotettuaan Nobelin rauhanpalkinnon. Ylipäällikkö tiesi, että USA:n paraikaa käymät sodat Afganistanissa ja Irakissa värittivät hänen jokaista sanaansa. Makaaberi palkinto, makaaberi puhe:
 
”Aikojen kuluessa, samaan tapaan kuin koonnettu laki koetti hillitä ryhmien välistä väkivaltaa, koettivat filosofit, papit ja valtiomiehet säännellä sodan tuhoavaa voimaa. Nousi esiin käsite ’oikeutettu sota’, joka ehdotti, että sota on oikeutettu vain täyttäessään tietyt ennakkoehdot. Sotaa on käytävä vain viimesijaisena keinona tai itsepuolustukseksi, voimaa on käytettävä kohtuullisesti ja siviilit on säästettävä väkivallalta aina kun vain mahdollista.
Historian kuluessa tätä oikeutetun sodan käsitettä huomattiin harvoin. Ihmisten kyky keksiä uusia tapoja toisten tappamiseksi osoittautui ehtymättömäksi, samoin kuin kykymme olla antamatta armoa niille, jotka näyttävät erilaisilta tai rukoilevat muuta jumalaa. Armeijoitten väliset sodat tekivät tietä kansakuntien välisille sodille – totaalisille sodille, joissa hämärtyi ero taistelijan ja siviilin välillä. Yhteen kolmenkymmenen vuoden ajanjaksoon mahtuu kaksi tuollaista tämänkin koko maanosan nielaissutta verilöylyä. Ja niin vaikeaa kuin onkaan kuvitella oikeutetumpaa asiaa kuin kolmannen valtakunnan ja akselivaltojen tappio, toinen maailmansota oli konflikti, jossa kuolleiden siviilien määrä ylitti kaatuneitten sotilaitten määrän.
Tällaisen tuhon jälkeen ja ydinaseajan äärellä kävi voittajalle ja voitetulle yhtä lailla selväksi, että maailma tarvitsi uuden maailmansodan ehkäiseviä instituutiota. Ja niinpä neljännesvuosisata sen jälkeen, kun USA torjui Kansainliiton – jonka ideoimisesta Woodrow Wilson sai tämän saman palkinnon – Yhdysvallat johti maailmaa rauhanturva-arkkitehtuurin rakentamisessa: Marshall-apu ja YK, sotimista kaitsevat mekanismit, ihmisoikeuksia turvaavat, kansanmurhia estävät ja vaarallisimpia aseita rajoittavat sopimukset.”
 
Useampikin kommentaattori huomautti, että Obaman yhdeksi filosofiseksi taustavoimaksi tämänkin kirjoituksen ykkösosassa mainittu Reinhold Niebuhr kuului ’oikeutetun sodan’ teoreetikoihin. Niebuhr pyrki 30-luvulta alkaen määrittelemään oikeutuksen defensiivisesti, mutta hän avasi ”demokraattisen sivilisaation puolustamisen” opillaan ovia myös offensiivisemmalle oikeuttelulle. Asiasta voi lukea esimerkiksi Campbell Craigin teoksesta Glimmer of a New Leviathan. Total War in the Realism of Niebuhr, Morgenthau, and Waltz. Columbia University Press, New York 2003.
 
 
Jarkko S. Tuusvuori
 

Minä en edes tajua häviäväni kaikkea. Syydän rahojani hedelmäpeliin. Minulla on 100 euroa, jotka olen päättänyt käyttää pelaamiseen voittamisen toivossa. Päädyn kuitenkin tunkemaan koneeseen lopulta huomattavasti suuremman summan, vaikka en erehdy kaivaman lompakkoani välillä. Häviän siis enemmän kuin kaiken. Miten tämä on mahdollista?

Alkupääoman ylittävän yhteenlaskettujen tappioiden mahdollisuus johtuu siitä, että hedelmäpeli palauttaa sinne laittamistani rahoista noin 90 prosenttia. Laskennallisesti yhdeksän kymmenestä pelistä päättyy tasapeliin. Saan siis panokseni takaisin yhdeksässä pelissä kymmenestä. Käytännössä saavutan kuitenkin välillä isoja voittoja tappioiden pysyessä aina vaivaisen euron suuruisina. Isoja voittoja juhlin, yksittäisiä pieniä tappioita tuskin noteeraan. Peli tuntuu reilulta, mutta silloin kun peliä ei lopeta, seuraa vääjäämätön lopputulos: olen menettänyt koko pääomani ja kaikki hedelmäpelin minulle jakamat voitot, joita on pelin aikana kertynyt moninkertainen määrä alkupääomaani verrattuna. Kun olen tiputtanut ensimmäisen satasen tuottamat voitot koneeseen, olen pelannut 190 kertaa. Tämän jälkeen minulla on jälleen noin 80 toisella kierroksella koneen minulle antamaa euroa pelattavana. Kun jatkan pelaamista saan takaisin aina melkein kaiken, mutta lopulta minulla ei ole enää panoksia. Häviän lopulta kaiken. Käytännössä en pelaa sataa euroa kerralla hamaan loppuun saakka, ja minulla on muita tuloja kuin hedelmäpelin tarjoilemat voitot. Rahani eivät lopu, vaikka tappioni kasvavat sitä mukaa kuin tuon lisää pääomaa peliin. Tappiokierteen karmivuus paljastuu vasta ajan pitkään. En uskalla edes arvioida, paljonko olen elämässäni hävinnyt.

Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan kertoa henkilökohtaisesta pelihimosta. Mielessäni on politiikka. Miksi on mahdollista hävitä politiikan kentällä kaikki ja olla silti tyytyväinen saavuttamiinsa voittoihin? Siksi että politiikan logiikka on hedelmäpelin logiikkaa. Voittoni ovat vain näennäisiä, koska jokainen pelimerkki pelataan. Päätökset nostetaan pöydälle uudestaan ja uudestaan muodossa tai toisessa. Saavutan suuren voiton ja perään koen kolme pientä tappiota. Voin ihailla suuria voittojani ja pilkata vastapuolta siitä, ettei tämä ole saanut politiikan kentällä aikaan mitään merkittävää. Historiankirjoitus muistaa vain suuret voitot.  Se ei muistuta pelaajia siitä, että suuret voitot pilkotaan lopulta konventionaalisen pelipanoksen kokoisiksi osiksi ja pelataan myöhemmin uudestaan. Koska politiikan pelimerkkivaranto on ehtymätön, kaiken hävittyäänkin on mahdollista ammentaa sieltä pöytään uusia kysymyksiä. Näin kuvittelen pärjääväni pelissä, vaikka lopulta häviän jokaisen päätöksen, aivan samoin kuin kaikki pelirahani valuvat hedelmäpeliin. Hedelmäpelin pelaaminen on mahdollista lopettaa, tai koneesta voi katkaista virran, mutta politiikka rullaa ikuisesti.

Politiikalla saattaa olla vain yksi suunta, vaikka peräkkäiset päätökset esittäisivät sen mahdollisuuksien maailmana ja kompromissien alueena. Jopa suurimpien voittojen juhlija voi olla suurin häviäjä. Puolueiden kannattaisikin katsella historiaansa pienten tappioiden valossa. Jokainen puolue ja poliitikko voi menettää ideologiansa kuinka monta kertaan tahansa.

Sami Syrjämäki

Vanhalla ylioppislastalolla julkaistiin 30. 11. kaksi Slavoj Žižek-teosta, ensinnäkin Kimmo Jylhämön ja Hanna Kuuselan toimittama Politiikkaa, idiootti! (Into) ja toiseksi Janne Porttikiven suomennosvalikoima Pehmeä vallankumous (Gaudeamus). Aikaisempia suomennoksia ovat Janne Kurjen Ideologian ylevä objekti ja Tervetuloa reaalisen autiomaahan (molemmat Apeiron). Politiikkaa, idiootti! on tyylilajiltaan mielenkiintoinen. Toimittajat ovat koonneet tekstin palasista, Žižekin nimenomaan poliittisista huomioista, jätteäen filosofiset ja psykoanalyyttiset teemat sivuun. Tätä yllättävän jäntevää tilkkutäkiä täydentää pitkä, viime keväänä tehty haastattelu, jossa puheeksi tulee myös Suomen geopolitiikka. Pehmeä vallankumous on perinteisempi ja laaja artikkelikokoelma, joka on jaettu kolmeen osastoon, teoria, elokuva ja politiikka.

 


[kuva Sami Syrjämäki]


Lehdistötilaisuudessa ”kultuuriteorian Elvis” lähes ensitöikseen käänsi Marxin 11. Feuerbach-teesin ympäri. Žižekin mukaan maailmaa on nyt muutettu ja muutetaan tarpeeksi kovalla vauhdilla ja filosofien tehtävä olisi keskittyä parempaan muutosten tulkintaan. Itse hän aikoo toteuttaa omaa ohjettaan vetäytymällä seuraavaksi lukemaan ja kirjoittamaan Hegelistä. Enemmän ja paremman tulkinnan tarve varmaankin miellytti suurta osaa kuulijakunnasta myös Porthaniassa, jossa Žižek iltapäivällä luennoi täydelle P1-salille. Kuulijoilta loppui happi paljon aiemmin kuin Žižekiltä ”alustavat esimerkit ja huomautukset.” Tyylilleen uskollisena Slovenian höyryjuna ei kuitenkaan jättänyt asioita yksiselitteisiksi, vaan korosti ideologiakritiikin lisäksi poliittisen toiminnan tarvetta. Luennon otsikko ”What does it mean to be a communist today?” sai vastauksekseen toteamuksen, että koska reformit eivät riitä pelastamaan kapitalismia sen omilta antagonismeilta, tarvitaan ”kollektiivista organisoitumista”, joka on sekä valtion että markkinoiden ulkopuolella. Organisoitumisen on Žižekin mukaan oltava poliittisen liikkeen organisoitumista, ja kommunismin nimen se saa kolmesta syystä, Ensinnäkin hänen mukaansa antagonismit liittyvät asiaan nimeltä ”commons”; yhteiseen luontoon, geeneihin, yleisiin tietokykyihin, henkiseen ”omaisuuteen” ja niin edelleen. Toiseksi ”kollektiivisen organisoitumisen” pitää olla riittävän radikaalia, jopa shokeeraavaa, nyt kun juuri ”kollektiivinen organisoituminen” on kapitalisminkin märkä uni. Kolmanneksi Žižek nosti itsekritiikin merkityksen. Hänen mukaansa vielä ei ole esitetty vakuuttavaa teoriaa stalinismista; tarvitaan parempia tulkintoja ja juuri vasemmiston on esitettävä kritiikki paremmin kuin vastustajansa.


Syndicate content