Lacan, Jacques Marie
Janne Kurki (julkaistu 26.9.2007, muokattu 26.9.2014)
Jacques-Marie-Èmile Lacan (1901–1981) oli ranskalainen psykiatri ja psykoanalyytikko, jonka suhde klassiseen psykoanalyysiin on kompleksinen. Lacanin varhaisvaiheen ajattelun keskeisin teema koskee peilivaiheen käsitettä, jolle perustuu ajatus minästä toisena. Tämän varaan rakentuva imaginaarisuuden käsite toimii yhtenä osana Lacanin perustriadia, jonka muut kaksi osaa ovat symbolinen ja reaalinen. Myöhäisvaiheen ajattelussa tärkeimmässä roolissa on objekti a:n sekä halun ja viettien käsitteet. Sekä psykoanalyysin että filosofian piirissä Lacanin vastaanotto on ollut värikästä ja vaihtelevaa ulottuen molempiin äärilaitoihin. Hänen ajattelunsa on kuitenkin noussut osaksi molempia perinteitä.
- Lacanin elämä
- Lacanin peruskäsitteistöä
- Vastaanottoperinteet
- Lacanin tuotanto
- Suositeltavaa jatkolukemista
Jacques-Marie Émile Lacan syntyi Pariisissa 13.4.1901. Hän innostui filosofiasta jo teini-iässä ja perehtyi muun muassa Spinozan ja Nietzschen ajatteluun. Lacan ei kuitenkaan mennyt yliopistoon lukemaan filosofiaa vaan lääketiedettä, vapauduttuaan sitä ennen pakollisesta asepalvelusta vuonna 1921 laihuuden takia. Nuorena miehenä, joka oli kiinnostunut kaiken muun ohessa taiteista, hän tapasi André Bretonin ja James Joycen. Ehkä juuri tämä perustavanlaatuinen kiinnostus ihmismielen toimintaan ja luomuksiin sai hänet erikoistumaan psykiatriaan ja aloittamaan psykiatrin kliinisen koulutuksen vuonna 1927. Opintojensa aikana hän tutustui myös surrealismiin ja tapasi Salvador Dalin vuonna 1931. Seuraavana vuonna eli 1932 hän julkaisi psykooseja käsittelevän väitöskirjansa De la psychose paranoïaque dans ses rapports avec la personnalité (Lacan 1975a). Lacanin väitöskirjaa ei voida pitää vielä psykoanalyyttisena tutkielmana, vaikka hän aloittikin henkilökohtaisen psykoanalyysinsa samana vuonna, siis 1932. Hänen analyytikkonaan toimi Rudolph Loewenstein, eräs egopsykologian tulevia merkkihahmoja.
Vuonna 1933 kaksi Lacanin artikkelia julkaistiin surrealistisessa Minotaure-lehdessä. Vuonna 1934 hän liittyi kandidaattijäsenenä SPP:hen eli Société Psychanalytique de Parisiin. Vuonna 1936 hän piti kuuluisan niin sanottua peilivaihetta käsitelleen esityksensä Kansainvälisen Psykoanalyyttisen Yhdistyksen eli IPA:n (International Psychoanalytical Association) 14. kongressissa Marienbadissa. Samana vuonna hän aloitti yksityispraktiikan psykoanalyytikkona. Vuonna 1938 hänestä tuli SPP:n täysjäsen ja hänen artikkelinsa perheestä julkaistiin Encyclopédia Françaisessa. Vuonna 1949 hän piti uuden esityksen peilivaiheesta IPA:n 16. kongressissa.
Lacan aloitti opetusseminaarinsa vuonna 1951. Hän oli tuolloin SPP:n varapresidentti ja vuonna 1953 hänestä tuli SPP:n presidentti. Pian tämän jälkeen Daniel Lagache, Juliette Favez-Boutonier ja Françoise Dolto kuitenkin erosivat SPP:stä ja perustivat SFP:n (Sociéte Française de Psychanalyse). Myös Lacan erosi SPP:stä ja liittyi SFP:hen. Tähän institutionaaliseen kamppailuun liittyen Lacan erotettiin IPA:sta. Samana vuonna Lacanin kirjoitus Fonction et champ de la parole et du langage en psychanalyse jaettiin osanottajille kuuluisassa Rooman kongressissa. Tästä vuodesta alkaen Lacanin viikoittainen seminaari saavutti suuremman yleisön siirtyen aluksi Hôpital Sainte-Annen tiloihin ja hän julkaisi artikkeleita ja piti puheita eri foorumeilla. Samalla jatkui institutionaalinen kädenvääntö IPA:n kanssa IPA:n vaatiessa useampaan otteeseen Lacanin erottamista SFP:stä. Lacan erosikin SFP:stä vuonna 1963 ja perusti seuraavana vuonna EFP:n (École Freudienne de Paris). Samana vuonna eli 1964 hänen seminaarinsa siirtyi École Normale Supérieuren tiloihin. Vuonna 1966 julkaistiin Lacanin artikkelien kokoelma Écrits (Lacan 1966). Kolme vuotta myöhemmin eli vuonna 1969 Lacanin seminaari siirtyi Faculté de Droitiin. Tämän monikymmenvuotisen seminaarin ensimmäinen osa (vuodelta 1964) julkaistiin vuonna 1973, ja sitä on tapana kutsua Seminaari XI:ksi (Lacan 1973). Vuonna 1975 Lacan vieraili USA:ssa ja tapasi muun muassa Noam Chomskyn. Vuonna 1980 Lacan hajotti EFP:n ja perusti Cause freudiennen. Seuraavana vuonna Cause freudienne hajotettiin ja tilalle perustettiin École de la cause freudienne. Lacan kuoli Pariisissa 9.9.1981.
1930- ja 1940-luvuilla Lacan käyttää vielä varsin perinteistä psykoanalyyttista ja psykiatrista käsitteistöä. Tuon aikajakson tärkeimpänä Lacanin esittelemänä käsitteenä voitaneen pitää peilivaiheen käsitettä. Sen klassinen esitys kertoo 6–18 kuukauden ikäisestä lapsesta, joka näkee ja tunnistaa itsensä peilistä saaden näin minuutensa itsensä ulkopuolisesta kuvasta. Näin ihmisen minuus rakentuu aivan alusta asti vieraannuttavan peilautumisen kautta: minä on toinen.
Tällaista peilisuhdetta minän ja toisen välillä Lacan kutsuu imaginaariseksi. Imaginaarisen käsitteen rinnalle alkavat 1950-luvulta eteenpäin kehittyä symbolisen ja reaalisen käsitteet, jotka muodostavat näin lacanilaisen ajattelun perustriadin (RSI). Symbolisen käsitteen Lacan johtaa Ferdinand de Saussuren ajattelusta: kyse on erojen järjestelmistä, joista kielet ja kaikki kulttuurit muodostuvat. Reaalisen käsite puolestaan määrittyy kahden edellisen kautta. Reaalinen on sitä, mikä ei ole imaginaarista eikä symbolista.
1950-luvulla Lacan alkaa kehitellä myös imaginaarisen toisen ja symbolisen Toisen välistä eroa samalla, kun hän kehittelee imaginaarisen ja symbolisen välistä dialektiikkaa. 1950- ja 1960-luvuilla kehittyy myös käsite, jota Lacan piti itse ilmeisestikin tärkeimpänä kontribuutionaan psykoanalyyttiseen teoriaan: objekti a:n käsite (objet petit a). Näiden käsitteiden lisäksi on syytä mainita myös jouissancen, halun ja vietin käsitteet. Lacanin käsitteistöä laajemmin esittelevää kirjallisuutta on tuotu esiin alla sekundaarikirjallisuutta käsittelevässä osiossa.
Osin Lacanin vaikeasti lähestyttävän tyylin, osin hänen käsittelemiensä aiheiden, provokatiivisen esiintymisensä ja psykoanalyysiin ylipäätänsä liittyvien kysymysten takia – ja varmasti monista mainitsematta jäävistä muista syistä – Lacanin reseptiotraditiot sisältävät sekä täydellisiä lattianrakoon haukkumisia (esim. Alan Sokalin ja Jean Bricmontin Impostures intellectuelles) että maestron asemaan kohottamisia, kuten myös tietenkin kaikkea näiden väliltä. Se, että Lacan erotettiin IPA:sta ja että tämän jälkeen vaadittiin hänen erottamistaan myös SFP:stä, kertoo paljon siitä, kuinka psykoanalyyttiset perinteet ottivat hänen ajatuksensa vastaan. Toisaalta paljon kertoo sekin, että hän kykeni perustamaan uusia kouluja ja että hänen ajatuksensa levisivät nopeasti muun muassa Latinalaisessa Amerikassa ja Etelä- ja Keski-Euroopassa johtaen uusien ja uusien lacanilaisten koulujen perustamiseen.
Aivan oman lukunsa muodostaa se, kuinka filosofit ovat ottaneet Lacanin vastaan: Heideggerin mielestä Lacan oli psykiatri, joka olisi itse tarvinnut psykiatria (tämä siitäkin huolimatta, että Lacan käänsi erään Heideggerin artikkelin). Derridan ja Lacanin välille taas muodostui paljon kommentoitu debatti, jossa juuri mikään ei osunut kohdalleen. Althusser ylistää ensin Lacania, mutta sitten näiden kahden välit viilenivät. Merleau-Ponty oli Lacanin perhetuttu, mutta mitään laajempaa perehtymistä osoittavaa Lacan-kommentaaria Merleau-Pontylta on turha etsiä. Levinasin ja Habermasin kirjoituksissa Lacan loistaa poissaolollaan. Hintikka kertoo kyllä lukeneensa Lacanin elämänkerran, mutta itse Lacanin kirjoituksien lukemisesta ei todista mikään Hintikan kirjoituksissa (omassa seminaarissaan Lacan kommentoi kyllä Hintikan Aristoteles-luentaa). Foucault kiittelee Lacania ja Lacan Foucault'ta, mutta ”lacanilaisten” ja ”foucaultlaisten” välille on muodostunut outo juopa (muutamia virkistäviä poikkeuksia kuten Paul Verhaeghe ja Ian Parker lukuun ottamatta). Blanchot kommentoi ja kiittelee Lacania mutta ei mitenkään syvältäluotaavasti, samoin Baudrillard. Barthesin kirjoitukset vilisevät implisiittisiä viittauksia Lacaniin jo käsitteiden tasolla, mutta mikään terävä Lacanin kommentoija Barthes ei ole eikä yritäkään olla. Irigaray opiskeli Lacanin koulussa mutta lähti sitten ovet paukkuen. Kristevan kirjoitukset ovat täynnä eksplisiittisiä ja implisiittisiä viittauksia Lacaniin mutta aina objektisuhdeteorioiden viitekehykseen väännettynä.
Näiden antagonististen tai ainakin jännitteisten suhteiden rinnalle on kuitenkin noussut muutamia ajattelijoita, jotka kommentoivat Lacania paljon, mutta joista on muodostunut ”nimiä itsessään”: 1980-luvun ja 1990-luvun alun Slavoj Žižek (ks. "Žižek, Slavoj") on ehkä ennen kaikkea Lacanin kommentoija ja lacanilainen ajattelija, mutta tätä nykyä tällainen luonnehdinta on varmastikin jo aivan liian yksipuolinen. Alain Badiou (ks. "Badiou, Alain") käyttää paljon Lacanilta johdettuja käsitteitä (esim. subjekti ja reaalinen), mutta on muovannut ne uudelleen oman ajattelunsa mukaisiksi. Michel de Certeau opiskeli Lacanin koulussa, mutta kulki alusta alkaen omia polkujaan, osittain varmasti jo sen takia, että oli saanut peruskoulutuksensa jesuiittakoulussa ja oli itse historian ja historian filosofian tutkija.
Esseekokoelmat
Esseekokoelmista klassinen on Lacanin elinaikana julkaistu Écrits-kokoelma, joka muodostaa Lacanin kirjallisen perinnön kulmakiven ja pysyvän viitepisteen. Yli 900-sivuinen kokoelma sisältää Lacanin eri foorumeilla pitämiä puheita ja julkaisemia esseitä usealta vuosikymmeneltä ja piirtää näin eloisan mutta vaikeasti lähestyttävän ”kuvan” Lacanin ajattelijanurasta. Postuumisti julkaistu Autres écrits täydentää tätä kuvaa sisältäen suuren joukon Écrits'n ulkopuolelle jääneitä tekstejä.
Lacan, Jacques (1966). Écrits. Éditions du Seuil, Paris.
Lacan, Jacques (2001). Autres écrits. Éditions du Seuil, Paris.
Väitöskirja
Lacan väitöskirja ja siihen liittyvä varhainen teksti on julkaistu myös laajempaan levikkiin.
Lacan, Jacques (1975a). De la psychose paranoïaque dans ses rapports avec la personnalité; suivi de Premiers écrits sur la paranoïa (1932). Éditios du Seuil, Paris.
Seminaarit
Lacanin seminaarit on lueteltu alla kyseisen seminaarin pitovuoden mukaan, ei julkaisujärjestyksessä. Lacan aloitti seminaarinsa jo ennen Seminaaria I ja myös näiden varhaisistuntojen teksti on ainakin osittain saatavilla. ”Viralliset” seminaarijulkaisut on toimittanut Lacanin vävy Jacques-Alain Miller.
Lacan, Jacques (1975b). Le Séminaire – Livre I: Les écrits techniques de Freud, 1953–1954. Éditions du Seuil, Paris.
Lacan, Jacques (1978). Le Séminaire – Livre II: Le moi dans le théorie de Freud et dans la technique de la psychanalyse, 1954–1955. Éditions du Seuil, Paris.
Lacan, Jacques (1981). Le Séminaire – Livre III: Les psychoses, 1955–1956. Éditions du Seuil, Paris, 1981.
Lacan, Jacques (1998). Le Séminaire – Livre V: Les formations de l'inconscient, 1957–1958. Éditions du Seuil, Paris.
Lacan, Jacques (1986). Le Séminaire – Livre VII: L'éthique de la psychanalyse, 1959–1960. Éditions du Seuil, Paris.
Lacan, Jacques (1991a). Le Séminaire – Livre VIII: Le transfert, 1960–1961. Éditions du Seuil, Paris.
Lacan, Jacques (2004). Le Séminaire – Livre X: L'angoisse. Éditions du Seuil, Paris.
Lacan, Jacques (1973). Le Séminaire – Livre XI: Les quatre concepts fondamentaux de la psychanalyse, 1964. Éditions du Seuil, Paris.
Lacan, Jacques (2006a). Le Séminaire – Livre XVI: D'un Autre à l'autre, 1968–1969. Éditions du Seuil, Paris.
Lacan, Jacques (1991b). Le Séminaire – Livre XVII: L'envers de la psychanalyse, 1969–1970. Éditions du Seuil, Paris.
Lacan, Jacques (1975c). Le Séminaire – Livre XX: Encore. Éditions du Seuil, Paris.
Lacan, Jacques (2005a). Le Séminaire – Livre XXIII: Le sinthome, 1975–1976. Éditions du Seuil, Paris.
Seminaarit ovat lisäksi luettavissa transkriptioversioina Internetissä kahdessakin osoitteessa, joista löytyy myös muuta Lacaniin liittyvää materiaalia. http://www.ecole-lacanienne.net http://gaogoa.free.fr/seminaireS.htm
Muita julkaistuja kirjoituksia
Myös muuta Lacanin tuotantoa on julkaistu laajempaan levikkiin:
Lacan, Jacques (2005b). Des noms-du-père. Éditions du Seuil, Paris.
Lacan, Jacques (2005c). Le triomphe de la religion – précédé de Discours aux catholiques. Éditions du Seuil, Paris.
Lacan, Jacques (2005d). Mon enseignement. Éditions du Seuil, Paris.
Lacan, Jacques (1974). Télévision. Éditions du Seuil, Paris.
Lisäksi on syytä huomioida ainakin Scilicet-julkaisusarja, joka muodostaa tärkeän lisän varsinkin Lacanin myöhempään tuotantoon. Myös Ornicar?-julkaisusarja voidaan mainita, vaikka nykyään se kuuluu lähinnä lacanilaiseen sekundaarikirjallisuuteen. Myöhemmän Lacanin kannalta keskeinen kokoomajulkaisu on myös Joyce avec Lacan, jossa on Lacanin omien luentojen lisäksi useita Lacania ja Joycea käsitteleviä artikkeleita.
Aubert, Jacques (direct.) (1987). Joyce avec Lacan. Navarin Editeur, Paris.
Englanninnoksia
Lacanin Écrits-kokoelma ilmestyi kokonaisuudessaan englanniksi käännettynä vuonna 2006:
Lacan, Jacques (2006b). Écrits – The First Complete Edition in English. Käänt. Bruce Fink. W.W. Norton & Company, New York.
Myös useat Lacanin seminaarit ovat saatavilla englanniksi, muun muassa Seminaarit I, II, III, VII, XI ja XX – ja lisää käännöksiä on ilmestymässä lähivuosina. Epävirallisesti Lacanin lähes kaikki seminaarit ovat olleet saatavilla jo pidempään transkriptioihin perustuvana, editoimattomana käännössarjana, jonka on kääntänyt Cormac Gallagherin. Mainitsemisen arvoinen on myös kokoelma:
Lacan, Jacques (1990). Television – A Challenge to the Psychoanalytic Establishment. Käänt. Denis Hollier, Rosalind Krauss, Annette Michelson & Jeffrey Mehlman, Toim. Joan Copjec. W.W. Norton & Company, New York.
Lacania suomeksi
Lacania on käännetty suomeksi hyvin vähän. Nuoressa Voimassa julkaistu Duras-artikkeli lienee ainoa kokonaan käännetty ja julkaistu yhtenäinen teksti.
Lacan, Jacques (1995). "Kunnianosoitus Marguerite Durasille – Lol V. Steinin lumo". ("Hommage fait à Marguerite Duras, du ravissement de Lol V. Stein", 1965). Suom. Pia Sivenius. Nuori Voima, Vol. 6, 23–25.
Lacania ruotsiksi
Ruotsiksi Lacania on saatavilla paremmin kuin suomeksi.
Lacan, Jacques (1989). Écrits – Spegelstadiet och andra skrifter i urval av Iréne Matthis (Écrits, 1966). Övers. Iréne Matthis, Françoise Rouquès, Madeleine Jeanneau, Ann Runnqvist-Vinde, Erik van der Heeg & Sven-Olov Wallenstein. Natur och Kultur, Stockholm.
Lacan, Jacques (2000). Psykoanalysens etik. (Le Séminaire – Livre VII: L'éthique de la psychanalys, 1986). Övers. Jurgen Reeder, Zagorka Zivkovic & Cecilia Sjöholm. Natur och Kultur, Stockholm.
Lacaniin liittyvää sekundaarikirjallisuutta on niin paljon, että sen kattavampi luetteleminen olisi tässä mahdotonta ja turhaa. Mainitsen joitakin teoksia lähinnä viitteinä hänelle, joka haluaa tutustua Lacaniin tarkemmin. Lacanilaista perinnettä voitaisiin hahmottaa monella eri tavalla, joista yksi neutraaleimpia lienee jako kielialueisiin. Näistä ranska, englanti ja espanja ovat varmaankin tärkeimmät, unohtamatta kuitenkaan saksaa tai muita eurooppalaisia kieliä.
Ranskankielisessä traditiossa yksi keskeisiä viitekohtia nykykeskustelussa on kollokviokokoelma Lacan avec les philosophes, joka sisältää mm. Jacques Derridan, Alain Badioun, Jean-Luc Nancyn ja Philippe Lacoue-Labarthen artikkelit Lacanista. Lisäksi lacanilaisista kirjoittajista on syytä mainita ainakin mm. Jacques-Alain Miller, Joël Dor ja Joël Sipos. Englanniksi kirjoittavista Lacan-oppineista mainittakoon mm. Bruce Fink, Joan Copjec, Jean-Michel Rabaté ja Slavoj Žižek, espanjankielisistä Roberto Harari.
Avtonomova, N. & Badiou, Alain et al (1991). Lacan avec les philosophes. Albin Michel, Paris.
Dor, Joël (1985). Introduction à la lecture de Lacan, Denoël, Paris.
Fink, Bruce (1997). A Clinical Introduction to Lacanian Psychoanalysis – Theory and Technique. Harvard University Press, Cambridge.
Fink, Bruce (2004). Lacan to the Letter – Reading Écrits Closely. University of Minnesota Press, Minneapolis.
Fink, Bruce (1995). The Lacanian Subject – Between Language and Jouissance. Princeton University Press, Princeton.
Rabaté, Jean-Michel (toim.) (2003). Cambridge Companion to Lacan. Cambridge University Press, Cambridge.
Sipos, Joël (1994). Lacan et Descartes – La tentation métaphysique. Presses Universitaires de France, Paris.
Lacan-sanastoista mainittakoon seuraavat helpoiten saatavilla olevat:
Evans, Dylan (1996). An Introductory Dictionary of Lacanian Psychoanalysis. Routledge, London & New York.
Nobus, Dany (toim.) (1998). Key Concepts of Lacanian Psychoanalysis. Rebus Press, London.
Lacanin elämää kartoittavia teoksia on kirjoitettu useampia, mutta selvästi tärkeimpänä elämänkertana voitaneen pitää Elisabeth Roudinescon laajaa esitystä:
Roudinesco, Elisabeth (1993). Jacques Lacan: Esquisse d'une vie, histoire d'un système de pensée. Fayard, Paris.
Englanninkielisen Lacan-keskustelun tärkeimmäksi viitepisteeksi on Internetissä muodostunut sivusto: www.lacan.com
Lacanista suomeksi
Myös Lacaniin liittyvä suomenkielisen sekundaarikirjallisuuden määrä on vähäinen. Yleisesityksistä voidaan todeta, että suomalaisten kirjoittamia Lacan-monografioita on yksi (Janne Kurjen Lacan ja kirjallisuus), mainitsemisen arvoisia artikkeleita niitäkin vain yksi (Hannu Siveniuksen 'L'Effet C'Est Moi'). Lisäksi on julkaistu joukko Lacania jostain tietystä näkökulmasta lähestyviä lyhyempiä artikkeleita sekä Juhani Ihanuksen Toinen-monografia.
Ihanus, Juhani (1995). Toinen. Gaudeamus, Helsinki.
Kurki, Janne (2004). Lacan ja kirjallisuus – Poe, Shakespeare, Sofokles, Claudel, Duras ja Joyce. Helsinki, Apeiron Kirjat.
Sivenius, Hannu (1988). "L'Effet C'Est Moi. Lacan ja minä". Niiniluoto & Stenman (toim.), Minä. Suomen filosofinen yhdistys, Helsinki, 197–244.
Sivenius, Hannu (1995). "Psykoanalyysi rakkauden lahjana", Nuori Voima. Vol. 4, 25–31.
Sivenius, Hannu (1996). "Oidipaalisuuden kritiikki ja sen ongelmat – Deleuze & Guattari ja lacanilainen psykoanalyysi". Tiede & edistys, Vol. 2, 158–166.
Sivenius, Pia (1995). "Mestari ja Marguerite". Nuori Voima, Vol. 6, 20–22.
Sivenius, Pia (1998). "Ei rikos vaan rangaistuksen toivo", Nuori Voima, Vol. 3, 22–24.
Suomenkielistä Lacania käsittelevää käännettyä sekundaarikirjallisuutta on saatavilla hiukan paremmin kuin suomalaisten kirjoittamia tekstejä:
Lacoue-Labarthe, Philippe (1993). Etiikasta: Lacan ja Antigone. (De l'éthique: à propos d'Antigone, 1991). Suom. Jaana Jalkanen ja työryhmä. Loki-Kirjat, Helsinki.
Verhaeghe, Paul (2006). Rakkaus yksinäisyyden aikana. (Liefde in tijen van eenzaamheid: drie varhandelingen over drift en verlangen, 1998). Suom. Janne Kurki. Apeiron Kirjat, Vantaa.
Žižek, Slavoj (2005). Ideologian ylevä objekti. (The Sublime Object of Ideology, 1989). Suom. Heikki Kujansivu & Janne Kurki. Apeiron Kirjat, Vantaa.
Lisäksi Lacania käsitellään myös erilaisissa yleisesityksissä enemmän tai vähemmän ansiokkaasti:
Eagleton, Terry (1991). Kirjallisuusteoria. Johdatus. (Literary Theory. An Introduction, 1983). Suom. Raija Koli, Mikko Lehto et al. Vastapaino, Tampere.
Lacanista ruotsiksi
Ruotsiin on muodostunut jonkinlainen Lacanin vastaanottoperinne, jonka tuloksena on syntynyt seuraava kokoelma:
Matthis, Iréne, Jane Gallop, Lars Gustafsson & Svein Haugsgjerd (1989). Fyra röster om Jacques Lacan. Natur och Kultur, Stockholm.
Myös Roudinescon yllä mainittu Lacan-elämänkerta on saatavilla ruotsiksi:
Roudinesco, Elisabeth (1994). Jacques Lacan: En levnadstecking, ett tankesystems historia. (Jacques Lacan: Esquisse d'une vie, histoire d'un système de pensée, 1994). Brutus Östlings Bokförlag, Stockholm.