Verkkoloki vuodelle 2016

Verkkoloki on tarkoitettu raporteille, katsauksille, kolumneille, linkkivihjeille, ajankohtaisuutisille, kirjakatsauksille sekä muille vastaaville vapaan ja ajankohtaisen kirjoittamisen lyhyehköille lajityypeille.

 


[…]

Then she says, “You don’t read women authors, do you?”
Least that’s what I think I hear her say
“Well,” I say, “how would you know and what would it matter anyway?”
“Well,” she says, “you just don’t seem like you do!”
I said, “You’re way wrong”
She says, “Which ones have you read then?” I say, “I read Erica Jong!”              

[…]

(Bob Dylan, ”Highlands”. Time Out of Mind (1997)

 

Ruotsin akatemian kaksi viikkoa sitten tekemä päätös on kirvoittanut vaihtelevia reaktioita. Yhdysvaltalaisen Bob Dylanin eli Robert Allen Zimmermanin (s. 1941) valinta Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi tuntui monista oudolta, koska häntä ei pidetä niinkään kirjailijana kuin muusikkona. (Ja niistä, jotka eivät pidä hänen musiikistaan, ratkaisu maistui tietysti kaksin verroin haljulta.) Perusteluissa mainittu ”suurenmoinen amerikkalainen lauluperinne” korosti erityisesti palkitun ansioita sävel- eikä sanataiteen puolella. Seuranneesta keskustelusta on jäänyt yleisvaikutelmaksi suppeus ja viitteellisyys. Syventymättä kaikkeen aiheesta sanottuun voi ehdottaa muutamaa huomiota tapahtuneen asettamiseksi asiayhteyksiinsä.

 

Kirjallisuuspalkinto ei-kirjailijalle?

Aamulehti kertoi Tukholmassa julkistetusta palkinnosta tuoreeltaan 13. lokakuuta. Se otti lähtökohdakseen Eppu Normaalin vanhan satiirikappaleen ”Bob Dylan” (1980), jossa vinoillaan vapahtaja- ja pelastaja-asemaan korotetun näkijän ja tekijän faneille. Lehti hankki juttuunsa Eppujen kitaristilta Juha Torviselta (s. 1959) lausunnon, jossa ihmeteltiin palkinnon menemistä jollekin muulle kuin kirjallisuudelle: ”Ei voi muuta sanoa, että viimeksi kun kävin kirjastossa, niin en löytänyt yhtään suomennettua Dylanin romaania. Heti kun sellainen tulee, sen varmasti luen.” http://www.aamulehti.fi/kulttuuri/eppujen-juha-torvinen-ihmettelee-dylan-voittoa-huonoin-mahdollinen-valinta-biisiensa-esittajaksi/

 

Tämä oli viittä vaille uutisankka. Dylanilta on julkaistu myös kirjoja. Laululyriikkakoonnosten lisäksi tunnetaan proosarunokokeilu Tarantula (1971) ja omaelämäkertaharjoitelma Chronicles (2004). Näistä ensimmäisen, 60-luvun puolivälissä konekirjoitetun pienoisromaaninkintapaisen voi kenties sivuuttaa pitkitettynä levykotelotakakansimuistiinpanona, joka näki päivänvalon kahdesta pääsyystä: valtavaksi kulttuuri-ilmiöksi kohonneelta artistilta julkaistiin halukkaasti mitä tahansa, ja virallisella nimekkeellä voitiin panna viralta jakoon luvatta päässeet saappaanvarsiversiot. Mutta etenkin kunnianarvoisan NBCC-palkinnon ehdokasaseman tavoittanut, alaotsikon Volume One saanut ja Erkki Jukaraisen (s. 1952) käännöksenä suomeksikin ilmestynyt Muistelmat (2005) nostaa Dylanin vastaansanomattomasti kirjailijakategoriaan. (Tästä tai Nobelista ei seuraa paljonkaan hänen muusikkoutensa arvottamiseen; pienlehtimäistyvä Helsingin Sanomat kiirehti pääkirjoituksessaan tölväisemään jalustalle kohotetun soittoniekan kehnoa huuliharpismia.)


Kävikin hieman samaan tapaan kuin Ison-Britannian pääministerin tehtävistään parhaiten muistetulle Winston Churchillille (1874–1965). Hän pokkasi Nobelin 1953 eritoten autobiografisesta teoksestaan Second World War (1945–1953). Voitonmerkistä ja sikareista tunnettu konservatiivipoliitikko ehti kyllä julkaista useita muitakin historiallisia ja omaelämäkerrallisia niteitä 60 vuotta kestäneen kirjoittajanuransa aikana 1898–1958 ja käsitellä niissä aika ajoin myös milloin mitäkin seitsemästä taiteesta, mutta vertausta Dylaniin puoltaa sekin, että palkintokomitea mainitsi hänen kohdallaan perusteeksi myös ”loisteliaan puhetaidon”. Toisin sanoen suullinen ilmaisu painoi vaa’assa kummallakin (vaikka yksi lespasi ja puuskutti ja toinen honotti ja määki). Ja kuten Churchill, myös kolme filosofia – hannoverilaissyntyinen Rudolf Eucken (1846–1926), pariisilainen virkaveli Henri Bergson (1859–1941) ja brittikollega Bertrand Russell (1872–1970) – sai aikoinaan (1908, 1927 ja 1950) kirjallisuusnobelin julkaisematta lainkaan kaunokirjoja. Tästä nelikosta poiketen Dylan ei ole toistaiseksi kunnostautunut tietokirjailijana. Joka tapauksessa Chroniclesin jälkeen ja ansiosta uusimman nobelistin ei voi sanoa saaneen tunnustusta pelkästään lauluistaan.


([Lisäys 31.10.16:] Tässä kohdassa lokitekstiä luisuttiin jo mutkasta vähintään pientareen puolelle. Olihan Churchillilla tietenkin Tarantulansa: nimellä Kansa nousee suomeksi 1916 Toivo Valleniuksen kääntämänä ilmestynyt sotaromaani Savrola (1900). Nobel-perusteluissa kuitenkin viitattiin hänen historiallisiin, biografisiin ja oratorisiin urotöihinsä, ei tämän vaatimattoman (joskin Dylanin nuoruudenkirjaa yli tuplasti pidemmän) kertomuksen ansioihin tai ylimalkaan kaunotaitoihin. Russellista taas on paikallaan lisätä, että saatuaan palkintonsa 1950 hän tuli esiin myös tarinankertojana useallakin työllään: Satan in the Suburbs and Other Stories (1953) ja Nightmares of Eminent Persons and Other Stories (1954) sekä Fact and Fiction (1961), jonka neljästä osasta kolmas tarjoaa kahden edellisen nimekkeen jatkoksi russelliaanista lyhytsepitystä. Ehkä on syytä jatkaa, että Euckenin Lebenserinnerungen (1921) ja Russellin The Autobiography (1967–1969) eivät ehtineet vaikuttaa heidän palkitsemisiinsa, siinä missä Churchillin ja Dylanin omaelämäkerralliset saavutukset olivat varmasti olennaisia päätöksiin johtaneita tekijöitä. Todettakoon vielä sekin, että brittipoliitikko ja amerikkalaismuusikko tiedetään myös omistautuneiksi harrastelijakuvataiteilijoiksi. – Kiitos Tommi Uschanoville havahduttavasta kirjamessukeskustelusta.)


Jo muistelmateoksen paljas olemassaolo riittäisi pitkälle. Sen yleisesti tunnustettu laatu auttaa lisäksi. Mutta ei ole haitaksikaan, että sen sisällössä on sopivia piirteitä. Esimerkiksi tai erityisesti voi mainita tavan, jolla Chronicles kuvaa parikymppisen minäkertojansa perehtymistä newyorkilaisen pariskunnan Ray Goochin ja Chloe Kielin asunnon laajaan kirjastoon aina Thukydides-, Sofokles-, Tacitus-, Albertus Magnus- ja Rousseau-painatteista alkaen ja Danteen, Gogoliin, Balzaciin, Dickensiin, Maupassantiin ja Hugoon ulottuen. (Katkelma muistuttaa paljonkin Churchillin My Early Lifen (1930) jaksoa lukuhimon iskemisestä 21-vuotiaaseen vänrikkiin…)  Kun dylanologien kirjavan ammattikunnan edustajista muiden muassa Daniel Mark Epstein (s. 1948) pitää The Ballad of Bob Dylanissaan (2011) Gooch–Kiel-kaksikkoa keksittynä ja heidän luonaan tapahtunutta itsesivistämistä tekaistuna, tämä vain alleviivaa Chroniclesin asemaa ja etevyyttä fiktiona.

 

Sama pätee sen tapaan käyttää vaivihkaa ja sulattaa taiten yhteen suurta määrää vanhaa kirjallisuutta. Kuten David Kinneyn sinänsä puolivillainen The Dylanologists (2014) kertaa, tämä on synnyttänyt sekä kiistoja plagioinnista että kokonaisen nettisalapoliisien harrastusjoukon mestarin rivien alkuperää jäljittämään. Uutiskynnyksen ylittivät 2006 Dylanin Modern Timesilla kuultavat alluusiot Henry Timrodin (1829–1867) värssyihin. http://www.nytimes.com/2006/09/14/arts/music/14dyla.html?pagewanted=all&_r=0 ”Nyhveröt ja nahjukset valittavat moisesta”, tokaisi muusikko Rolling Stonelle syksyllä 2012 ja selitti, että laulunikkaroinnissa ”[k]aikki tehdään omaksi”. http://www.rollingstone.com/music/news/bob-dylan-unleashed-a-wild-ride-on-his-new-lp-and-striking-back-at-critics-20120927 Hänen Chroniclesinsa ja viime vuosikymmenten laulujensa intertekstuaalisuuksia ja niistä vänkäämistä on fiksuimmin ja pisteliäimmin setvinyt Ian Bell (1956–2015) Nobel-palkintomahdollisuuttakin puivassa Time out of Mindissaan (2014).

 

Laulut ja kirjallisuus

On aivan mahdollista leimata Dylanin palkitseminen julkisuustempuksi. Tämän kannan mukaan Svenska Akademien kosiskelee laajaa yleisöä. Tosin ennenkin on annettu sama kunnianosoitus jo valmiiksi erittäin tunnetuille ja suosituille nimille, kuten vaikkapa 1907 Rudyard Kiplingille (1865–1936), 1929 Thomas Mannille (1875–1955), 1954 Ernest Hemingwaylle (1899–1961), 1962 John Steinbeckille (1902–1968), 1982 Gabriel García Márquezille (1927–2014), 1997 Dario Folle (1926–2016), 1999 Günter Grassille (1927–2015) ja 2007 Doris Lessingille (1919–2013). Ja aina kelpaa kysyä, myönnettiinkö Nobelpriset 1964 filosofi Jean-Paul Sartrelle (1905–1980) hänen esseistään ja näytelmistään vai ennemminkin siksi, että hän oli Russellin tapaan 60-luvun nuorison ja aikaansa seuraavan kulttuurikuluttajiston silmissä nuthin’ short of a kansainvälinen supertähti.

 

Ainakaan Dylan ei tarvinnut kirjallisuuspalkintoa. Sen populaarimusiikille suoma etu tai hyöty on vaikeasti arvioitavissa. Mutta kun Suomessakin esimerkiksi Hector (s. 1947), Dave (s. 1952) ja Paleface (s. 1978) toivat mediakommenteissaan julki ilonsa sekä Dylanin että poprocklyriikan puolesta, uutista on hankala pitää huononakaan. Silti monien mielestä Nobel-komiteaa saa moittia siitä, että se tuli ruokkineeksi tarpeetonta tai ikävystyttävää keskustelua taiderajoista tai lajieroista. Tähän saattaisi vastata, että palkitseminen on omiaan lakkauttamaan kieltämättä turhan mutta onneksi jo lientyneen väännön siitä, pystyykö rytmimusiikin tuoksinassa ollenkaan törmäämään sanataiteellisiin aarteisiin. Sitä paitsi ajatustenvaihto aiheesta on kuin onkin joskus eloisaa ja oivaltavaa, kuten esimerkiksi Francine Prose (s. 1947) ja Dana Stevens (s. 1966) osoittivat New York Timesissa muutama vuosi sitten. http://www.nytimes.com/2013/12/22/books/review/bob-dylan-musician-or-poet.html?pagewanted=2&_r=1 Vähintäänkin olisi aihetta yrittää puhua tuoreesta tapahtumasta ja sen seurauksista niin, että kysymys nyt nobeleitse saadun uuden arvokkuuden luonteesta ja merkityksestä ei latistuisi aivan yksioikoiseksi.

 

Cambridge Companion to Bob Dylan (2009) muistuttaa jo introssaan
Dylanin olleen ensi kertaa ehdolla nobelistiksi 1997. Tuolloin palkinto olisikin ollut musiikillisempaa laatua: kuten sanottu, Chroniclesin perään palkitseminen saattoi sujua vain olennaisesti kirjallisuudellisemmin reunaehdoin. Kirjallisuusprofessori Kevin J. H. Dettmarin pop- ja kirjallisuuslimityksistä pullistelevassa jäykänlaisessa toimitteessa todetaan lisäksi heti kärkeen, että ”ketään muuta populaarikulttuurihahmoa ei ole otettu mukaan yliopistojen kieli- ja kirjallisuustarjontaan” lainkaan vastaavaan määrään ja tapaan. Akateemisesta kulmasta katsoen Dylan on ollut kirjallisuutta ja sen tutkimusta jo pitkään, eikä Ruotsin akatemian elettä voi siksikään pitää järin radikaalina. Asia erikseen on Dylanin arvaamattomuus (poliittisena) kommentaattorina, jollei tästä roolista mainitseminenkin sitten ole jo liioittelua harvoin julkijutustelevan His Bobnessin kohdalla ja hänen nyt vaalimansa postnobeliaanisen radiohiljaisuuden jatkuessa. Mutta kiistanalaista omapäisyyttä tukholmalaiset snillen ja smakin vaalijat ovat pönkittäneet taajaan, esimerkiksi Romain Rollandista (1866–1944) 1915 ja G. B. Shaw’sta (1856–1950) 1925 aina Elfriede Jelinekiin (s. 1946) 2004.

 

Ensimmäisiä korkean profiilin liikkeitä Dylanin ottamisessa tutkimuksen esineeksi oli sosiologina sittemmin meritoituneen Steven Goldbergin (s. 1941) Saturday Review -artikkeli ”Poetry of Salvation” (30/v/70). Siinä hän vertaili Dylanin laulutekstejä esimerkiksi englantilaisen romantikkosuuruuden William Blaken (1757–1827) tuotantoon. Kirjalliseen kaanoniin yhdennyttiin niinkin, että yhdysvaltalainen beat-kirjailija Diane Di Prima (s. 1934) omisti Dylanille runokokoelmansa Revolutionary Letters (1971). Samana vuonna Dylan teki yhdessä lauluja häntä jo 60-luvun alkupuolelta suosineen, beatin perustajiin lasketun runoilijan Allen Ginsbergin (1926–1997) kanssa. Tekstityksistä vastasi kaksikon lisäksi – Blake.

 

Vähitellen alkoi ilmestyä enemmän tai vähemmän vakavasti otettavia kirjoja Dylanin kirjoittamisista. Popjournalismin piirissä merkkitapauksiin kuului brittiläisen Michael Grayn (s. 1946) Song and Dance Man (1972), rockesseistiikassa taas yhdysvaltalaisen Greil Marcusin (s. 1945) Mystery Train (1975). Tutkijatkaan eivät jääneet lehdellä soittelemaan. Rutgersin yliopiston englannin kielen oppituolilta viisi vuotta sitten eläköityneen Betsy Bowdenin (s. 1948) 1978 tarkastettuun väitöskirjaan perustuva Performed Literature (1982) lähestyi laulaja-lauluntekijän œuvrea otsikkonsa mukaisesti ”esitettynä kirjallisuutena”. Bowden selvittää varsin käytännöllisesti, miten Dylanin vokalointi vasta toteuttaa hänen kirjoitteensa ja on kaikkine korostuksineen, käninöineen ja kiekaisuineen erottamaton osa hänen laulutaidettaan. Sitä ei sovi tulkita pelkkinä teksteinä tai runoina. Sittemmin monet teokset esimerkiksi skottikirjailija John Herdmanin (s. 1941) Bob Dylanista (1982) amerikkalaisen kirjallisuustieteilijän David Pichasken (s. 1943) Song of the North Countryyn (2010) ovat teroittaneet Dylanin kirjallisia ansioita. Brittisosiologi Lee Marshall kokosikin Bob Dylanissaan (2007), että Dylan on ”erityisen kirjallinen lauluntekijä, jota on varhaisista vaiheistaan lähtien kuvattu runoilijana”. Nimekkäimmän rock-tutkijan Simon Frithin (s. 1946) työtoverina tutuksi tullut Marshall mainitsi asiasta vain perustellakseen omaa, yhteiskunnallisia yhteyksiä painottavaa tutkimusotettaan. Vastaavasti yhdysvaltalaishistorioitsija David Burner (1937–2010) tähdentää Making Peace with the Sixtiesissaan (1996) Dylanin yleistä sukupolvivaikutusta, mutta tyypittelee hänet yhtä kaikki ”runoilija-muusikoksi”.

 

Runouspitoisuutta Dylanin kappaleissa ei pidä liioitella. Olisi verraten helppoa luetella niistä ne sangen harvat, jotka ovat vähänkään paksummin poeettisia tai ilmeisimmin litteraareja taikka leimallisimmin lyyrisiä. Toisin sanoen käyttökielisistä popstandardeista miltei kokonaisuudessaan erkanevia. Jonkinlaiseksi tiivistymäksi tällaisestakin kiistatta Dylanin songbookiin sisältyvästä ulottuvuudesta käynee hänen pitkäsoitolleen Bringing It All Back Home (1965) ja ”Like a Rolling Stone” -singlensä (1965) b-puolelle otettu niin sanastoltaan kuin malliltaan pop-objektiksi poikkeuksellisen taide-esinemäinen ”Gates of Eden”. Juuri sitä Goldbergkin eritteli mainitussa artikkelissaan. Tuo raita vain tuskin on kovin edustava luoma edes Dylanin 60-luvun puolivälin tekemisistä, saati hänen koko elämäntyöstään. Jos ”Gates of Eden” on hänen eräänlainen kirjallisuudellisuuskliimaksinsa, tai edes yksi niistä, se ei erityisen hyvin sovi hänen kirjoittajanlaatunsa yleiseen kuvaamiseen. Yhtenä tuntomerkkinä tuossa kvaliteetissa tai karaktäärissä on puhetapojen risteäminen: Grayn (moneen kertaan päivitetyn kirjan) oiva esimerkki oli born again Christian -kauden huuruissa syntyneen ja lähes pelkkää raamatullista sinapinsiemenkuvastoa tursuavan Savedin (1980) ”Solid Rock”, jossa ylevän ajaton ja myyttinen ”sota henkeä vastaan” on käynnissä urbaanin arkisesti ”24 tuntia vuorokaudessa”. Kirjallisuudesta tai lyriikasta ei arvatenkaan sovi tehdä mitään perin kapeaa: totta kai Dylanin vähemmänkin koukeroisille säkeille on löydettävissä kirjallisuudenhistoriallisia vertailukohtia – ja muualtakin kuin Burnerin ja monen muun painottaman, ”antikirjallisista” ja ”ulkokirjallisista” juonteistaan kuulun beat-liikehdinnän piiristä.

 

Dylanin laululyriikoilla on yleisesti tunnustettu mutta usein summittaisesti hahmotettu kyky laajentaa popmusiikin totunnaista aihepiiriä. Ankaraksi saatettuna tämä näkemys vaatii kaventamaan traditiota roimasti ja unohtamaan kymmeniä muita sitä uusiksi muotoilleita singer-songwritereita. Mutta yhtä tärkeää kuin tekstien pystyvyys rajainsiirtelyyn on niiden sitkeä pitäytyminen popin sovinnaismuodoissa. Joku vain töksäyttäisi, että ne nyt ovat levyille prässättyä musiikkia eivätkä (ensisijaisesti) paperille präntättyä kirjoitusta. Mutta enemmänkin pääsee teesittelemään: vaikka niissä on temaattisesti lavea kirjo ja esimerkiksi rytmisesti kiintoisaa kokeilevuutta, muun muassa uskollisuus loppusoinnuille ja kertosäkeelle tai -säkeistölle kiinnittävät ne tiukasti folk- ja blues-pohjaiseen populaariin laulumuotoon. Ruotsin akatemia viittasikin sattuvasti Dylanin ”uusien runollisten ilmausten” sijoittumiseen pohjoisamerikkalaisen laulutraditioon korostaen näin irtiottojen sijaan uutuutta jatkumossa, liikkumavaran hakemista konventioiden piirissä. Siksi esimerkiksi The Guardianin sinänsä varovaiset moitteet palkitsijoiden ilmaisemasta ylimääräisestä selittelytarpeesta eivät osu maaliinsa: https://www.theguardian.com/music/2016/oct/13/pop-lyrics-arent-literature-tell-that-to-nobel-prize-winner-bob-dylan. Ohittamattominta – ja hyvinkin polttavampaa kuin kohostunut kirja- tai taidekielisyys – on Dylanin luomusten läheisyys perinteelle ominaiseen ilmaisuun sekä popissa kukoistukseen puhjenneeseen arki- tai puheamerikkaan.

 

Viimeistään 80-luvun lopulta alkaen Dylan on vaalinut lauluissaan niukkaa, ”Gates of Eden” -teokselle lähes vastakkaista poetiikkaa tai estetiikkaa. Niissä ei tule esiin niinkään ylitsepursuava omaperäisyys vaan perinnetietoinen kurinalaisuus. Tällaisen käsityötaidon hallinta oli välttämätön osa Dylanin läpimurtoa 60-luvun alun folk-musiikkipiireissä, olkoonkin että hän myös hahmottui alusta alkaen sen luovaksi uudistajaksi ja sen perusainesten ja muun materiaalin rohkeaksi, sekatekniseksi yhdistelijäksi. Vuosina 1964–1966 kirjoittamista hallinnut vuolaampi tyyli ja sen eräänlaiset uudet, muunnellut tulemiset 1974–1983, näyttäytyvät tässä vaiheessa uraa pikemminkin poikkeuksina kuin itse pääkutyymina, jonka voi sanoa erottuvan vuosien 1961–1963, 1967–1973 ja 1984–2015 levytyksistä. Usein jännittävintä onkin kuulostella pidäkkeettömän runoilun periodeina tehtyjä traditionaalisimpia töitä (vaikkapa lauluja ”It Takes A Lot to Laugh, It Takes a Train to Cry” (1965) (nopeine ja hitaine ottoineen), ”Up to Me” (1974) ja ”Angels Flying Too Close to the Ground” (1983)) ja tiukan balladimuodon valtakausiin osuvia ryöpeyksiä tai rapsodisuuksia (esimerkkeinä ”Lay Down Your Weary Tune” (1963), ”Day of the Locusts” (1970) ja ”Series of Dreams” (1989/1991))

 

Dialektiikka huipentuu kahdessa laulussa. 16,5-minuuttinen ”Highlands” (1997) ja lähes 14-minuuttinen ”Tempest” (2012) jatkavat periaatteessa folkbluesperustaisen yksinkertaisen laulumallin variointia, mutta ne viittaavat epäsuorasti myös Dylanin 60-luvun puolivälin ja 70–80-luvunvaihteen artistiikkaan silkalla pituudellaan ja metapoeettisuuteen ulottuvilla ominaisuuksillaan. Samalla ne ovat metriikastaan lähtien ainakin yhtä lähellä vaikkapa Blaken balladeja kuin konsanaan ”Gates of Eden”.

 

Tilanteet vs. tarina

”Runoilija” ei ole ainoa Dylania rasittanut titteli. Hänelle on myös toistuvasti soviteltu epiteettiä ”tarinankertoja”. Tämä arvonimi kuvastaa toisinaan, kuten Donald Brownin American Troubadourissa (2014), jonkinlaista kansatieteellisehköä viestinvientiä, jossa moderni laulaja-lauluntekijä asettuu osaksi bardien ikiaikaista seuraantoa. Joskus taas, kuten Seth Rogovoyn Bob Dylanissa (2009), sillä halutaan pikemminkin tuoda esiin valmius ehtymättömään omintakeiseen sepitteeseen tai ylivertaiseen fabulointiin. Useimmiten se on vain laiska tyypittely – siihen malliin kuin esimerkiksi Bob Batchelorin Bob Dylanissa (2014) sanotaan, että ”Dylan mullisti musiikkiteollisuuden runollisten sanoitustensa ja tarinankerrontakykynsä ansiosta”. Samaa toistavat ohimennen mutta arvovaltaisesti muun muassa Kathleen Mackayn haastattelukoonnos Bob Dylan (2010) ja Martin Strongin diskografia Bob Dylan (2010). Nobel-uutisen jälkeen tarinankertojuutta Dylanissa toitottivat niin viisas The Washington Post (https://www.washingtonpost.com/news/act-four/wp/2016/10/13/the-genius-of-bob-dylans-storytelling/?utm_term=.839573606d85) kuin fiksu Billboard (http://www.billboard.com/articles/columns/rock/7541839/bob-dylan-greatest-story-songs-nobel-prize) ja pöljä CheatSheetkin (http://www.cheatsheet.com/entertainment/bob-dylans-10-greatest-songs-of-all-time.html/?a=viewall). Sitä virttä vain ei käy veisaaminen.

 

Otetaan ensivastamyrkyksi tekijän kommentti. Christopher Sykesin (s. 1945) BBC-dokumentissa Getting to Dylan (1986) saatiin hänet epätavanomaisen puheliaaksi ja kerrankin myös vastaavaiseksi. Mutta taiteilijalle ehdotettu differentia specifica – dokumentaristi-haastattelijan periaatteessa lupaavasti muotoilema kyky säilyttää laulunteon teknisen hallinnan lisäksi ote tarinankerronnan taidosta ja mieliteosta – ei kelpaa: ”Enpä tiedä, montako tarinaa olen kirjoittanut.” Dylan jatkoi, ettei hänen lauluissaan ole tarinamaista alkua, keskikohtaa ja loppua, vaan niissä välähtää ”lyhytjänteisiä juttuja, joita tapahtuu väentungoksessa hyvin nopeasti”. Tämä viisari osoittaa tarinoista pois mutta ei päin runoutta ainakaan yksilöneron keskuslyriikkana, vaan kohti monenkeskisten vuorovaikutusten kirjailua. Muotoilu auttaa viimeistelemään edellisessä osiossa vuollun pointin: jos kirjallisuudellisuudelle suokin sen ansaitseman tilan Dylanin tuotannon ruotimisessa, sen ei pidä syrjäyttää popille ominaisen lyhytsykkeisyyden ja sille lakia säätävän ihmispaljouden ratkaisevuutta. Auktorin auktorisoimaa vierontaa tarinaniskentätulkinnalle ei varsinaisesti tarvittaisi, mutta ei sitä ole syytä tässä pantatakaan eräänä taustatekijänä aiheen käsittelylle. Se tarjoaa etuoikeutetun takeen sijasta välkkyä tulkintatukea.

 

Kaivetaan toisena pohjatietona esiin valikoidut elämäkerralliset seikat. Dylan ei ole niinkään kertonut romaaniharrastuksistaan eikä siis julkaissut itse romaaneja. Hän on toistanut Woody Guthrien (1912–1967) elämäkerrallisen teoksen Bound for Gloryn (1943) merkitystä initiaatioriittinään lauluntekijäksi, julkaissut omat muistelmansa ja pitänyt aina esillä elämänmittaista viehtymystään elokuviin. Hän on itse ohjannut musiikkidokudraaman Renaldo & Clara (1978) sekä osallistunut näyttelijänä niin yhteen BBC:n tv-kappaleeseen (sittemmin tuhoutunut Phlippe Savillen (s. 1930) Madhouse on Castle Street (1963)) kuin myös Sam Peckinpahin (1925–1984) lännenleffaan Pat Garrett & Billy the Kid (1973) ja Richard Marquandin (1937–1987) rockrainaan Hearts of Fire (1987). Itse asiassa Dylan nousi kuuluisuuteen varhaisten New Yorkin kuppilakeikkojensa Chaplin-akteillaan ja muilla estradimanöövereillaan, joiden ansiosta New York Timesin Robert Shelton (1926–1995) luonnehti häntä syyskuussa 1961 ”yhtaikaa koomikoksi ja traagikoksi”, eräänlaiseksi ”maaseutukiertueen vaudeville-näyttelijäksi” viekoittelemassa puolelleen itse paraikaa luomansa ”Manhattan-kabareen” yleisön vuoroin ilveillen ja vuoroin ”kuin hidastetussa filmissä” vakavoituen. Nuori Dylan ei ollut vain ilmiömäinen linssilude ja hanakka amatöörimaalari, vaan hän oli myös täysiverinen esiintymistaiteilija. Ehkei pidä hämmästyä, että hän on tehnyt harvinaista sanoitusyhteistyötä nimenomaan kahden näytelmäkirjailijan, Jacques Levyn (1935–2004) ja Sam Shepardin (s. 1943), kanssa. Jälleen: tämä tausta ei ole välttämätön hänen teostensa rakenteiden ja merkitysten perkaamisessa, mutta se ajaa oman rajatun asiansa enemmän kuin hyvin.

 

Siirrytään itse vanukkaaseen. Dylanin lauluissa ei juhli niinkään esimerkiksi Bruce Springsteenin (s. 1949) tai Tom Waitsin (s. 1949) taidetta vähintäänkin hieman paremmin luonnehtiva tarinankertojuus. Niitä ei liioin sävytä ainakaan läpikäyvästi vaikkapa Leonard Cohenin (s. 1934), Joni Mitchellin (s. 1943), Neil Youngin (s. 1945) tai Patti Smithin (s. 1946) katalogeista ilmeisemmin ja vakuuttavammin hersyvä runollisuus. Eivätkä ne tyypillisesti vedä aforistisuudessa vertoja Warren Zevonin (1947–2003) yksirivislatelusta oman taiteenlajinsa tekeville viisuille. Väitettäköön täten: Dylanin laulunteossa erottuvin karakteristiikka on dramaattista laatua.

 

Vahvasti vuoropuheluun perustuvia kappaleita on viljalti koko tuotannon laajuudelta. Jo debyyttialbumille Bob Dylan (1962) päässyt ensimmäinen julkaistu oma laulu ”Travelin’ New York” (1962) sisältää kaksi tärkeää repliikkiä, joissa musiikkibisneksen portinvartijoilta kuullaan ensin teilaava ja sitten tekopyhästi kehuva kommentti aloittelevan esiintyjän edesottamuksista. Läpimurtolevyn The Freewheelin’ Bob Dylan (1963) ”Bob Dylan’s Blues” ja ”I Shall Be Free” sisältävät tähdellisinä aineksinaan vuorosanoja, siinä missä ”Talkin’ World War III Blues” luottaa kokonaiseen kehysdialogiin sisäisdialogeineen. Vastaavasti The Times They Are A-Changin’in (1964) ”Boots of Spanish Leather” on täysimittainen kaksinpuhelu. Another Side of Bob Dylan (1964) varaa useilla raidoillaan (”I Shall Be Free No. 10”, ”Motorpsycho Nightmare”, ”My Back Pages” ja ”Ballad in Plain D.”) tämän kirjoituskeinon mahdollisuuksiin. Neljän ensimmäisen LP:n pohjalta käy päinsä ynnätä, että dylanilainen dialogi palveli alun perin painotetusti koomisia tarpeita, mutta se sopi hyvin myös vähähymyiseen käyttöön, aivan kuten Shelton totesi artistin lavatyöskentelystä ylisummaan.

 

Dramaturginen ote lauluntekoon kesti mainiosti myös siirtymisen folk-profeetasta pop-ilmiöksi ja rock-tähdeksi. 60-luvun puolivälin vallankumouksellisina juhlituista levyistä Bringing It All Back Home (1965) sisältää kysymys–vastaus-rakenteeseen varaavan rallin ”On the Road Again” ja dialogiahdetun hölkän ”Bob Dylan’s 115th Dream”, Highway 61 Revisited (1965) taas vuoropuheluin ryyditetyn kultti-invektiivin ”Ballad of a Thin Man” ja useita muita repliikkejä hyökyviä teoksia, siinä missä Blonde on Blonde (1966) jatkaa kuviota numeroissaan ”Stuck Inside of Mobile With a Memphis Blues Again” ja ”Fourth Time Around”. Sähköisen kauden vaihtuminen jälleen akustisempaan laulumuotoon ei merkinnyt toimivasta tekniikasta luopumista. John Wesley Harding (1967) käyttää dialogipohjaa esimerkiksi lauluissa ”As I Went Out One Morning”, ”The Ballad of Frankie Lee and Judas Priest” ja ”Drifter’s Escape”, Self-Portrait (1970) perinnepastiššeissaan ”In Search of Little Sadie” ja ”Belle Isle” ja New Morning (1970) tulkintataitodemonstraatioissaan ”Went to See the Gypsy” ja ”Sign on the Window”.

 

70-luvun puoliväliin osuneen ja monesti yhdeksi tekijänsä huippukaudeksi arvioidun jakson avannut Planet Waves (1974) ei tuhlaile vuorosanarakennetta. Se säästyy tiukasti ottaen vain slovarin ”Going, Going, Gone” painokkaaseen c-osaan. Mutta seuraavan pitkäsoiton, Blood on the Tracksin (1975), ”Tangled Up in Blue” ja ”Lily, Rosemary and the Jack of Hearts” ammentavat vahvasti tästä voimavarasta, samoin Desiren (1976) ”Isis”, ”Joey” ja ”Black Diamond Bay”. Tämän jälkeen Dylanin tuotannossa seuraa dialogisuuden tietynasteinen kuiva kausi, vaikka esimerkiksi Street-Legalin (1978) ”Señor”, Savedin (1980) ”Pressing On”, Infidelsin (1983) ”Union Sundown” ja Empire Burlesquen (1985) ”Clean Cut Kid” ottavatkin vauhtia vuorosanoista. Lähestymistapa ilmaantuu vahvemmin mukaan 90-luvulla, alkaen Under the Red Skyn (1990) renkutuksista ”Handy Dandy” ja ”T.V. Talkin’ Song” ja huipentuen Time Out of Mindin (1997) helmiin ”Million Miles” ja ”Highlands”.

 

Uusi vuosituhat todistaa menetelmän pysyvästä käyttökelpoisuudesta Dylanille. Love and Theftillä (2001) sekä ”Tweedle-Dee and Tweedle-Dum” että ”Po’ Boy” satsaavat paljon vuorosanailuun, jota kuullaan muillakin raidoilla. Jos Modern Timesin (2006) panos tähän signatuuriperinteeseen jää ankarimmin laskien laulun ”Nettie Moore” irtorepliikkiin, Tempest (2012) ottaa sen jälleen omakseen etenkin teoksessa ”Tin Angel” mutta muutamissa toisissakin kappaleissaan.

 

Tämä läpijuoksu on rajoittunut soolostudioalbumeihin. Niiden ulkopuolelta voi mainita Dylanin töistä esimerkiksi sellaiset lajityypeissään ansiokkaat ja repliikit keskeisiksi rakenneosikseen ottavat laulut kuin ”I Was Young When I Left My Home” (1961), ”Man on the Street” (1961), ”John Henry” (1962), ”I’d Hate to Be You on That Dreadful Day” (1962), ”Seven Curses” (1963), ”Percy’s Song” (1964), ”Positively 4th Street” (1965), ”Lo and Behold!” (1967), ”Don’t Ya Tell Henry” (1967), ”Call Letter Blues” (1974), ”Caribbean Wind” (1981) ja ”Tweeter and the Monkey Man” (1988).

 

Vuoropuhelun hyödyntäminen lauluissa ei ole suinkaan Dylanin keksintö. Oopperahistorian duetoista juonnettavissa olevan mutta myös kansanmusiikin konventioista kumpuavan populaarimusiikillisen dialogiperinteen soveliaaksi viitepisteeksi tunnistaa populaarin folk-musiikkibuumin synnyttäneen Kingston Trion hittilevytyksen kansanlaulusta ”Tom Dooley” (1958). Toinen kiteytymä on alun perin jiddišin kielellä 1941 tehty (ja sittemmin suomi-iskelmäänkin kotiutunut) newyorkinjuutalainen viisu ”Dona dona”. Se päätyi esimerkiksi folk-suuruuksista suurimpiin ja Dylanille läheisimpiin kuuluneen Joan Baezin (s. 1941) esikoisvinyylille Joan Baez (1960), jolle mahtuivat myös trad.-merkityt dialogirakenteiset luritukset ”John Riley”, ”Mary Hamilton” ja ”Henry Martin”. Virstanpylväiksi kehityksessä voi huoleti laskea minkä tahansa Fred Astairen (1899–1987) yhdessä eri parivokalistin kanssa toteuttamista kappaleista 20–50-luvuilla tai minkä hyvänsä Ella Fitzgeraldin (1917–1996) ja Louis Armstrongin (1901–1971) kaksinlaulun taikka esimerkiksi tavattoman monen duon levyttämän jouluisen ikivihreän ”Baby, It’s Cold Outside” (1944/1949). Poprockin lyötyä läpi mallia sovelsivat esimerkiksi The Shirelles listamenestyksellään ”Foolish Little Girl” (1963) ja The Shangri-Las jymyvedollaan ”Leader of the Pack” (1964). Periaatteessa arkaaisen ja jäykän esilaulajakutsu–kuorovastaus-mallin luontumisesta myös kolmiminuuttisen poprockrypistyksen pohjaksi tarjoaa esimerkin The Whon ”My Generation” (1965).

 

Dylanin erityistä tapaa omaksua dialogi laulujensa ainekseksi ei ole kunnolla selvitetty. Yksi johtolanka voisi olla ilmeisesti skottilaista alkuperää oleva balladi ”The Trees They Grow So High”. Isän ja tyttären vuoropuheluksi hahmottuva laulu päätyi Baezin toiselle levylle Joan Baez, Vol. 2 (1961) nimellä ”The Trees They Do Grow High”. Ensilevynsä vasta seuraavana vuonna julkaiseva – ja Baezin ensi kertaa keväällä 1963 tapaava – Dylan oli jo tässä vaiheessa omaksunut sen konserttiohjelmistoonsa. Hänen kesällä 1967 tallennettu versionsa päätyi lopulta koonnokselle The Bootleg Series Vol. 11: The Basement Tapes Complete (2014) nimenään ”Young But Daily Growing”. Vaihtelevina versioina tunnetun pohjarunon teki aikoinaan tunnetuksi suuri skottipoeetta Robert Burns (1759–1796), joka taas oli Guthrielle esikuva yli muiden. Burns–Guthrie–Dylan-akselista kirjoittavat esimerkiksi Fiona Ritchie (s. 1960) & Doug Orr musiikkihistoriallisessa teoksessaan Wayfaring Strangers (2014).

 

Kansanlaulukaikujen ja runoviittausten kartoituksen tulisi kuitenkin kunnon analyysissa yhdistyä puntarointiin Dylanin omista yrityksistä ottaa haltuun poplaulun lajityyppi ja panna se uuteen uskoon. Tässä avautuisi tilaisuus myös tehdä entistä paremmin oikeutta hänen lyriikoissaan esiin marssivalle tyyppien tai käsitteellisten henkilöiden moneudelle. Cameron Crowe (s. 1957) mainitsee Biograph-levyjulkaisun (1985) oheisvihkosessa osallistuneensa Australiassa naamiaisiin, jossa vastaan harppoi Dylanin lauluista tuttuja hahmoja, kuten Maggien veli (”Maggie’s Farm” (1965)), Louie-kuningas (”Highway 61 Revisited” (1965)), Diplomaatti siamilaisine kissoineen (”Like a Rolling Stone” (1965)), Einstein Robin Hoodin valepuvussa (”Desolation Row” (1965)) ja Saarnaaja 20 paunaa otsikoita rintaansa niitattuna (”Stuck Inside of Mobile With a Memphis Blues Again” (1966)). Dialogirunsauteen istuu luontevasti sankka karaktäärigalleria, jota takavuosina olisi ruodittu esimerkiksi ’roolirunon’ käsitteeseen turvautuen. Dylanin tapauksessa voi ajatella vaudevillea ja kabareeta mutta yhtä lailla vaikkapa Charles B. Lawlorin (1852–1925) säveltämää ja  James W. Blaken (1862–1935) kynäilemää populaarikappaletta ”Sidewalks of New York” (1894), josta Haydn-kvartetin 1901 levyttämässä versiossa kuullaan kahden minuutin aikana useankin hoilottajan laulunpätkiä, eläinimitaatioita, äänitehosteita, torimyyjien huutoja ja vuorosanailua. https://www.youtube.com/watch?v=Hih4zJzHYK8 Ruraaleista folk- ja urbaaneista popmusiikkiaineksista usein talking bluesin kautta koukaten päästiin populaariin lauluun à la Bob Dylan.

 

Populaarimusiikin varhaisiin tutkijoihin kuulunut Chicagon yliopiston sosiaalipsykologi Donald Horton (1910–?)  laittoi ilmiön nykyaikaisen tekstipuolen pakettiin artikkelissaan ”The Dialogue of Courtship in Popular Songs” (1957). Hänen mukaansa amerikkalaisnuorten eniten kuuntelemien laulujen juttelevainen mutta ”tyylitelty ja toisteinen” sinä–minä-toisto kieli niiden päätehtävästä, ”rakastavaisten intiimien keskustelujen dramatisoimisesta”. Laulaja jakoi esimerkillään kuuntelijoille epäsuoria elämännäyttämöohjeita kiperissä lemmenleikkitilanteissa toimimiseksi. Kuinka vain, Hortonin sanoin laulut saattoi ymmärtää ”dialogifragmenteiksi”, muistumiksi todellisista tai palasiksi mahdollisista rupatteluista tai kinasteluista. ”Suhteiden ja tilanteiden” työstössään populaarit kappaleet antoivat vetovoimaisia aineksia ja käteviä välineitä toisen ennakointiin ja itsen käsittämiseen parinmuodostuksen ja aikuistumisen vaativissa riiteissä.

 

Dylania ei pidä pyrkiä irrottamaan liiaksi tästä keitoksesta. Hänen popissaan ulosmitattu riiauksen taikapiiri ja folkia lähellä viihtyneet juuriromantiikka ja aktivistiagitaatio fuusioituivat ja jalostuivat tai palautuivat yleisemmäksi viritysten ja asetelmien tarkkaamiseksi ja purkamiseksi. Vuoropuhelu sopi ahtaimpien kosinta- tai naimapuuhataitojen taikka suorasukaisimmin propagoimisen sijaan ylimalkaan ajattelun liikkeen jäljittelyyn tai kertaamiseen. Kaupunkilainen sattui elämään mainoslauseiden, filmirepliikkien, lehtiklippien, kasuaalikuulumisten ja irtoinformaatioiden runsaudessa. Dialogisista elementeistä tuli tapa vahvistaa ja vaihdella yksinlaulajan ilmaisurekisteriä, lisätä kappaleen leveyttä, kokemuksen myllertyneiden reunaehtojen mukaista uudella lailla todellisuusvastaavaa puhuttelevuutta. Resepti toimi. Vokotteluun ujuttui moniselitteisyyttä, flirttiin pelmahti avaruutta, saarnaamiseen puhaltui ilmaa ja pauhaamiseen piirtyi ilmeiden kirjo. Tämä menettelytapa ja nämä tulokset sointuvat yhteen dylanilaisten teelmien erikoistuntomerkkien kanssa.

 

Lyhyimmin: Dylanin lauluissa ei juuri koskaan vain lauleta vaan aina myös sanotaan. Täytyy valita kuulostelu- ja miettimiskohteeksi jokin niin apokryfinen raita kuin Basement Tapesiltakin (1975) pois pudotettu ”Santa Fé” (1967), jotta onnistuu mieltämään mitäänsanomattomasti laulelevan Dylan-kappaleen. Jo samanhenkiset ”Lay Lady Lay” (1969) ja ”Winterlude” (1970) ääntävät merkitsevästi ja panevat painoja yli ja ohi soljumisensa ja helskyttelynsä. Tässä myös tavataan osatekijä, joka todennäköisesti jakaa yleisöä eniten. Jotkut vierastavat Dylania vasitenkin ylikorostuneen sanomisen (ja alikorostuneen melodisuuden tai vaillinaisen grooven tai jonkin muun sivurooliin jäävän elementin) takia, toiset taas antautuvat kernaasti juuri sen lumoon. Hyvinkin samankaltainen tilanne kohdataan joskus myös paljon musikaalisempien artistien kohdalla, kuten lihavointia säästämättä ja kursivoinnista tinkimättä liidanneen ja määränneen Nina Simonen (1933–2003) tapaus osoittaa. Yleisesti voisi ehdottaa, että monikin laulaja parantaisi juoksuaan kummasti, jos osaisi laulamisen ohessa myös sanoa esittämänsä säkeet. Jonkin Ella Fitzgeraldin tapauksessa se sujuu laulavuuden mitenkään kärsimättä. Toisaalta lienee koko joukko laulajia, joiden kannattaisi säätää sanomista pienemmälle ja antaa laulun virrata vapaammin.

 

Dylan on tunnetuin etenkin syyttävästi puhuttelevista, vannottavista tai höykyttävistä lauluistaan. Vaikka hänen vyöllään on myös liuta tilityksiä (esimerkiksi akselilla ”Restless Farewell” (1964)–”Every Grain of Sand” (1981)), hänen distinktiivisin saavutuksensa on monien korvissa leegio tylytyksiä. Näistä tosin yleensä muistetaan äkkipäätä vain hänen harvoihin listahitteihinsä kuulunut klassikko ”Like a Rolling Stone” (1965). Eikä aina ei palaudu mieleen, että siihenkin sisältyy repliikki (people’d call, say, ”beware, doll, you’re bound to fall”). Laajalti tuttu on myös Van Morrisonin (s. 1945) luotsaaman pohjoisirlantilaisen Them-yhtyeen 1966 menestyksellisesti versioima ”It’s All Over Now, Baby Blue” (1965). Muita piiskanumeroita ovat esimerkiksi ”Don’t Think Twice, It’s All Right” (1963), ”Positively 4th Street” (1965), ”Dirge” (1973), ”Seeing the Real You at Last” (1985), ”Sugar Baby” (2001) ja ”Someday Baby” (2006). Koska kaikissa näissä lyriikan puhuja kuranssaa rakastettuaan, lienee paras myös mainita samaan lajityyppiin kuuluva aseteollisuuskritiikki ”Masters of War” (1963). Näiden vastapainoksi Dylanin puhutteluista yhtä intensiivisiä ovat vetoamiset, kuten vaikkapa lauluissa ”Corrina, Corrina” (1963), ”Mr. Tambourine Man” (1965), ”Dear Landlord” (1967), ”Please Mrs. Henry” (1967), ”Knockin’ on Heaven’s Door” (1973), ”Oh Sister” (1976) ja ”Lord Protect My Child” (1983).

 

Hortonin luettelemat populaarin laulun olemistavat olivatkin ”vetoomus, pyyntö, vaatimus, valitus tai syytös”. Hänen 50-lukulaisen analyysinsa avulla kaikki nämä 16 myöhempää kappaletta ja monta muuta Dylan-vetoa voidaan katsoa ikään kuin pääosin kadonneiden täysdialogien muodollisesti monologisiksi mutta vuorovaikutuksia yhä kantaviksi jäänteiksi. Kuten sanottu, lukuisat muut hänen työnsä sisältävät kuitenkin kokonaisempina säilyneitä fragmentteja moniäänisistä reaalisista tai imaginaarisista, perseptuaalisis-konseptuaalisista törmäämisistä eriseuraisissa porukoissa tai väenpaljouksissa. Kuin varmemmaksi vakuudeksi Dylanin kynästä on joukko keskustelemista itseään käsitteleviä lauluja, etukynnessä ”We Better Talk This Over” (1978), ”Don’t Fall Apart on Me Tonight” (1983) ja ”What Was It You Wanted” (1989).

 

Vuorosanailmiön tunnistaminen auttaa ymmärtämään Dylanin vangitsevuutta ja pohtimaan myös hänen uransa käänteitä. Hänestä ei ollut folk-liikkeen kestomessiaaksi, koska hänelle (valmista) sanomaa kiireellisempää oli sanominen (tai sen tapa, tila ja kyky). Jo Guthrielle omistettu ”Song to Woody” (1962) päättyi säepariin The very last thing that I’d want to do/ Is to say I’ve been hittin’ some hard travelin’ too. Äkkiväärän jälkiviisaasti tulkiten Dylan halusi kuuluisia viimeisiä sanoja hamutessaan pikavauhtia kokeneeksi ja ihailluksi. Mutta kirjaimellisemmin ottaen säepari vain toteaa, että sivuuttamaton osa tekemisissä ja kokemisissa on niiden sanoiksi saattaminen ja hyvä sanominen. Tässä olisi mahdollista perustella näkökantaa, jonka mukaan Dylanin nuorena pasifismin tai antirasismin hyväksi – ja vanhempana milloin sionismin, milloin moralismin, joskus rimaa hipoen ja usein limboillen feminisminkin puolesta – tekemien laulunkirjoitus- ja musikanttipalvelusten yli kipuavat yhteiskunnallisena urotyönä sittenkin kunnostautumiset yleisten ajattelu-, puhe- ja keskustelutaitojen edistämisessä. Tuskin on fania, joka ei olisi yllättänyt itseään halusta pöyhiä jotakin viheliäistä tai amplifieerata jotain riemukasta elämäntilannetta taikka sosiaalista konstellaatiota Dylan-avusteisesti tahi dylanmaisesti. Ei nyt kuitenkaan riehaannuta tässä Hortonin viitoittamille kasvatuksellisille linjoille.

 

Palataan tuokioksi tekijän itseymmärrykseen. Chroniclesissaan Dylan kirjoittaa, että hän erosi monista folk-villityksen viemistä tovereistaan siinä, että hän piti laulajan itsensä esiintuomista vähemmän tärkeänä kuin itse laulun esillepanoa. Omahyväisyyden sijasta tässä terävöityy pätevä pointti: hänen laulutaiteessaan laulu on oma nopea mutta tiheä maailmansa, jossa niin keskenkasvuinen minnesotalaispoika kuin todellisuudentajun kadottava popjumaluus tai vieroksuttu kehäraakki – ja mahdollisesti myös uusiin korkeuksiin korotettu nobelisti – voi olla mitä vain, kunhan soitto soi, oikeat sanat sepitetään ja sanotaan ne niin kuin pitää. Tämän lupauksen Dylan on lunastanut esimerkiksi asettautumalla mainariperheen vanhan äidin osaan loistavan vähäeleisessä monologilaulussa ”North Country Blues” (1964) tai orpolapsen rooliin versioidessaan pystyvästi kantriklassikkoa ”Nobody’s Child” (1990). Kuten Kyra Kyrklund (s. 1951), Gheorghe Hagi (s. 1965), Jari Litmanen (s. 1971), Jaromir Jagr (s. 1972) tai Peter Forsberg (s. 1973), Dylan on osannut hidastaa koko maailman ja pitkittää nautintoa parhaimpien eleittensä ympärillä.

 

Dylan on säilyttänyt kyvyn sanoa asiansa lauluissaan niin, että kuulijat ovat pysähtyneet kuuntelemaan. Luovuttamattomana apuneuvona tässä on ollut taito rakentaa laulut dialogisesti ajattelevaisiksi jopa nonsensen hetkillä: kesällä 1967 levytettyjen The Basement Tapesien (1975) yksi kohokohta on läpeensä vuoropuhelumuotoon rakennettu arkipäiväisyys- ja asiaankuuluvuustutkielma ”The Clothes Line Saga”. Mutta repliikkivaltaisuus ei ole sen tai muiden edellä kronologisesti listattujen enimmäkseen huononlaisesti tunnettujen Dylan-töiden avainpiirre. Myös sukupolvihymnit ”Blowin’ in the Wind” (1963) ja ”A Hard Rain’s A-Gonna Fall” (1963) nojaavat Q&A-struktuuriin. Rock-peruskiveksi mielletty ”Highway 61 Revisited” (1965) taas on silkkaa dialogia, josta koostuvat pitkälti myös Jimi Hendrixin (1942–1970) kuuluisaksi koveroima ”All Along the Watchtower” (1967) sekä yhtä hyvin räjähtävä Levy-yhteistyö ”Hurricane” (1976) ja häikäisevä Shepard-kollaboraatio ”Brownsville Girl” (1986) kuin myös keski-ikäisen tekijän täysosuma ”Dignity” (1989/1994) ja vanhan trubaduurin syystä ylistetty, tuoreinta itsenikkarointia sisältävän kiekon nimibiisi ”Tempest” (2012). Eikä siinä kaikki: aikuistuneen Dylanin mestarinäytteisiin kuuluvan kappaleen ”Shelter from the Storm” (1975) kerto on repliikki, ja sama pätee Nobel-julkistuksen jälkeen kaikkialla raikuneeseen nuoruuden aseistariisuvaan ränttätänttään ”Subterranean Homesick Blues” (1965). Täyttä vuoropuhelua taas on Juho Kuosmasen (s. 1979) elokuvan Hymyilevä mies (2016) jälleen ajankohtaiseksi tekemä varhainen Dylan-topikaali ”Who Killed Davey Moore?” (1963).

 

Plus

Kolme huomautusta on esitetty. Ensiksi: Dylanilla on vähintään samantapainen oikeus tunnustettuun kirjailijuuteen kuin muutamilla muillakin nobelisteilla. Toiseksi: kun juhlitaan Dylanin runollisia saavutuksia popin rajojen avartajana, ei pidä pilata kunnon kemuja liioittelemalla kirjallisuudellisuutta ja unohtamalla tapaa, jolla hänen uudistamansa poplyriikka kuitenkin pysyy poplyriikkana. Kolmanneksi: jos halutaan tavoittaa dylanmaisin piirre hänen lauluntekotaidossaan, kannattaa tähän virkaan sovitella tilannetajuista dramatismia, joka on samalla mitä perinnesidonnaisinta ja mitä omaleimaisinta kerrostumaa hänen taiteessaan.

 

Kaikissa popjutuissa on aina pakko paljastaa omat viehtymyksensä ikään kuin takeena minkäänmoiselle asiantuntemukselle välttämättömäksi katsotusta affekti-investoinnista. Nobel-uutinen nostatti yleiseen jakoon ennen muuta 60-luvun puolivälin vastasähköistyneen Dylanin laulamassa universaaleimmin tunnistettavimpia kanuunatuotoksiaan ”Subterranean Homesick Blues” (1965) ja ”Like a Rolling Stone” (1965). Palkinto oli kuitenkin myönnetty – esimerkiksi Hendrixin, Janis Joplinin (1943–1970) tai Jim Morrisonin (1943–1971) sijasta – hahmolle, joka yhä elää, ja joka on tehnyt nuo viisut sisältävien Bringing It All Back Homen ja Highway 61 Revisitedin jälkeen kokonaiset 30 studioalbumia. Jopa tavallisesti suitsutetut ”Forever Young” (1973) ja (Tampereen yliopiston filosofian professorin Arto Laitisen Nobel-tunnelmissa somejakama) ”Blind Willie McTell” (1983) tuntuivat unohtuneen, kun massiivinen tuotanto litistyi kuuteen kuukauteen yhdeltä kalenterikaudelta ja puoleentusinaan tahtiin kahdelta singleltä.

 

Jo pelkästään siksi tekisi mieli nostaa niiden varjosta suosikkiasemaan vaikka ”One More Weekend” (1970), ”Tough Mama” (1973), ”Up to Me” (1974), ”I and I” (1983), ”Most of the Time” (1989), ”Can’t Wait” (1997), ”Mississippi” (2001) tai ”Narrow Way” (2012). Tai lyödä koko kysymys läskiksi ja äänestää orginelliusodotuksia protestoiden jotain joulu- tai Sinatra-levyjen raitaa taikka sellaisia pahnanpohjimmaisia kuin ”Country Pie” (1970) tai ”Something Is Burning” (1985). Mutta viisaampi taitaa olla iloita siitä, että edes Kaufmanin & Griffinin toimittamaan antologiaan The Outlaw Bible of American Poetry (1999) valittiin Dylanilta aiheestaan huolimatta niinkin epätodennäköinen tapaus kuin yhdessä Johnny Cashin (1932–2003) kanssa loihdittu ”Wanted Man” (1969). Parempi olisi tosin ollut ”Gypsy Lou” (1963).

 

Ollaan tässä uskollisia pääperiaatteelle. Puhtaasti Nobel-palkinnon ja dialogisuuden näkökulmasta voiton saattaisivat viedä kirjallisuusaiheisilla repliikeillä ryyditetyt (Burns-viisteinen) ”Highlands” (1997) ja (Shakespeare-pitoinen) ”Floater (Too Much to Ask)” (2001). Yleisemmin vain kiehtovinta antia Dylanilla ovat tilanteiden hetkelliset mahdollisuudet. Yhdeksi näistä valikoituu hänen uraltaan tuon lokakuussa 2016 ryöstökalastuksen kohteeksi joutuneen kieltämättä mahtavan tuotantovuoden 1965 marraskuussa tehty ja jouluksi julkaistu single tai tarkemmin sen a-puoli. Maestron tiedetään itse olleen innoissaan aikaansaannoksestaan – kuten oli myös esimerkiksi Hendrix – mutta hänen lähimmät neuvonantajansa ja mielipidevaikuttajansa eivät sille lämmenneet. Niinpä kitararockista ei tullut hänen ensisijaista puutarhaansa. Vuoropuhelukuulokulmasta tuo teos ei hetimmiten vaikuta äärikeskeiseltä. Se lunastaa silti lupaukset tässäkin suhteessa, ainakin sikäli kuin siitä saattaa nauttia tavallista mutkikkaampana kolmen henkilön ristiriitatilanteen kehittelynä. Ennen muuta se täyttää runoilija Emily Dickinsonin (1830–1886) vanhan runousmääritelmän: ”Jos luen kirjaa ja se kylmentää koko ruumiini niin, ettei mikään tuli sitä lämmitä, tiedän, että tämä on runoutta. Jos tunnen fyysisesti niin kuin päälakeni tempautuisi irti, tiedän, että tämä on runoutta. Vain tällä tavalla tiedän sen. Onko toista tapaa?”

 

Tuo Dylan-teos on ”Can You Please Crawl Out Your Window?” Se vain ei ole luettava kirja vaan kuunneltava levy tai moniaistinen lava-akti, jossa on sanomisten lisäksi soitteet, tai ne ja liikkeet ja tehosteet. Se voi äkkiarvaamatta kylmentää ja kuumentaa yhtaikaa. Asiaan kuuluu, että kuulija sotkee lyriikan ”hänet” Dylaniin ja arvelee turhamaisuudessaan itseään ”sinäksi” säkeissä ”hän tarvitsee sinua vain keksintöjensä testaukseen” ja ”sinä voit palata hänen luokseen milloin haluat”. Kuunnellessa vakuuttuu, että tämä laulaja-lauluntekijä olisi mennyt hukkaan niin uskollisena protestimaakarina kuin korkeintaan vaimeasti rämisevänä kirjailijana.


Jarkko S. Tuusvuori

”Metafysiikka on syntynyt uudelleen tuhkastaan […] tuoden mukanaan yllättävän ja paradoksaalisenkin vaihtoehdon: realismin,” kirjoittaa Louisa Yousfi[1] vuoden takaisessa Science Humaines -lehdessä. Philosophy Now -lehti julisti vastikään realismin tämän hetken kuumimmaksi filosofiseksi trendiksi [2].


Yksi filosofisen suuntauksen keskeisiä nimiä on Torinon yliopiston teoreettisen filosofian professori Maurizio Ferraris (s. 1956), joka on kirjoittanut viime vuosina useita kirjoja ’uudesta realismista’ (Manifesto del nuovo realismo, Introduction to New Realism, Positive realism ja Emergenza.) Hänen lähtökohtanaan on ollut postmodernin filosofian epäonnistuminen niin todellisuuden määrittelyn kuin sen lupaaman emansipaationkin suhteen. Ferraris pistää toivonsa realismiin: hän uskoo realismin olevan nyt vahvempi kuin sata vuotta sitten ja pystyvän luomaan sillan analyyttisen koulukunnan ja mannermaisen ajattelun välille.


Esitin Ferrarisille muutamia kysymyksiä uudesta realismista sähköpostitse.


Sanna Tuomela (ST): Uusi realismi kritisoi konstruktivismia, mutta sisältää myös postmoderneja ajatuksia. Mitä uusi realismi muuttaa?


Maurizio Ferraris (MF): Postmoderni on oikeutetusti painottanut filosofiaa hajottavana ja muutosvoimana. Sen myötä on kuitenkin korostettu liikaa konstruktivismia (kaikki eivät konstruoi samalla tapaa, eikä kaikki ole konstruoitua), ja sen piirissä on aliarvioitu ihmisille ominaista alistamisen halua. Sen sijaan että postmoderni ajattelu olisi vapauttanut, se onkin luonut pohjaa vallanhalulle ja kriittisen ajattelun nollaamiselle.[3]


ST: Uuden realismin mukaan todiste meistä riippumattoman todellisuuden olemassaolosta on todellisuuden ‘taipumattomuus’, ja se, että hyvin erilaisilla käsiterakenteilla varustetut olennot voivat olla vuorovaikutuksessa samassa todellisuudessa. Riittävätkö nämä perusteiksi?


MF: Olen paraikaa junassa. Junan vaihteet toimivat ilman, että minun käsiterakenteeni tietävät niistä mitään. Juomalasi kaatui tietämättä Newtonista mitään, karkotan minua ärsyttävän kärpäsen, joka taatusti näkee maailman eri tavalla kuin minä ja kuitenkin jakaa saman tilan kanssani. Nämä ovat jokapäiväisiä perusolettamuksia minulle ja miljardeille muille ihmisille, varmasti myös teille!


ST: Sosiaaliset objektit on mielenkiintoinen ja ehkä monimutkaisin olioiden luokka. Sosiaaliset objektit ovat konstruoituja ja ihmismielestä riippuvaisia, mutta eivät kuitenkaan subjektiivisia. Sosiaaliset objektit, kuten raha, avioliitto tai Eurooppa ’kiinnittyvät’ objekteiksi luomalla dokumentteja. Olette todenneet ”Social object = registered act”. Voisitteko lyhyesti selventää mitä sosiaalisilla objekteilla ja ’dokumentaalisuudella’ tarkoitetaan?


MF: Viittaan vastakirjoittamaani artikkeliin ”Terra, mare, web: promemoria per il nuovo millennio”. Sosiaaliset objektit kuten raha, laki, politiikka ja identiteetti perustuvat kirjoitukseen, dokumentteihin. Kirjoitus ja tallentaminen yleensä konstruoivat sosiaaliset objektit (verba volant, scripta manent). Sosiaalisen todellisuuden pohjimmainen luonne koostuu dokumenteista. Tämä dokumenttien valta on ‘dokumentaalisuutta’.


ST: Yhtä objektia voi usein kuvata monin tavoin. Onko mahdollista vangita todellisuuden objektien olemus kielen avulla?


MF: Kieli ei pysty kaikkeen. Voimme miettiä lukuisia erilaisia todellisuuden kuvauksia ja luokitteluja, joihin tiede on meidät totuttanut. Ja esimerkkinä voi toimia Suomea lähinnä oleva suurkaupunki, jota on vuosisadan aikana kutsuttu nimillä Pietari, Petrograd, Leningrad ja taas Pietari. Jotain on muuttunut, mutta perusolemus ei. Tällä olennaisella on hyvin vähän tekemistä kielen kanssa. Kieltä on korostettu liikaa viime vuosisadan filosofiassa, niin analyyttisessa kuin mannermaisessakin.


****


Ehkä alati virtuaalisemmaksi muuttuva elämä ja ilmastonmuutoksen kaltaiset globaalit ongelmat vahvistavat tarvetta konkreettiseen, ihmisestä riippumattomaan todellisuuteen. Ferrarisin lisäksi esimerkiksi saksalainen Markus Gabriel ja ranskalainen Quentin Meillassoux puolustavat realismia. Nykyajan realismiin vaikuttavat vahvasti tämänhetkinen käsitys tieteestä sekä digitaalisuus ja populaarikulttuuri. Jälkipolvet voivat arvioida kuinka iso filosofinen muutos on käynnissä. 


Sanna Tuomela

 

Viitteet

1 Louisa Yousfi, ”Le retour du réel.” Sciences Humaines: La philosophie aujourdhui. No 279, mai 2015.

2 Rick Lewis, “Keeping It Real”, Philosophy Now. Issue 113 April/May 2016. Verkossa: https://philosophynow.org/issues/113/Keeping_It_Real

3. Ferrarisin mukaan radikaali postmodernismi on nähnyt todellisuuden valtarakenteena, jolla on tarkoitus hallita ja manipuloida yksilöitä.

 

Philosophy Now’n New Realism-teema luettavissa verkossa: https://philosophynow.org/issues/113



Vuonna 1873 perustettu Suomen Filosofinen Yhdistys (SFY) koki alkuvuodesta liki historiallisen muutoksen. Helmikuisessa hallituksen kokouksessa yhdistyksen uudeksi puheenjohtajaksi valittiin professori Sami Pihlström. Pihlström toimii Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan uskonnonfilosofian professorina sekä teoreettisen filosofian dosenttina ja on toiminut SFY:n hallituksessa muissa rooleissa jo keväästä 1996. Pihlström seuraa pitkäaikaista edeltäjäänsä, vuodesta 1975 yhdistystä luotsannutta Ilkka Niiniluotoa. Varapuheenjohtajaksi valittiin tieteenfilosofi, vanhempi akatemiatutkija Kristina Rolin.

 

Millaisena vastavalittu puheenjohtaja näkee yhdistyksen tulevaisuuden?

 

”Toiminnan ytimessä pysyvät julkaisu- ja esitelmätoiminta; pysymme varmasti jossain mielessä aika perinteisenä tieteellisenä seurana emmekä uudistu hätiköidysti. Mutta toisaalta on aika kehittää esimerkiksi kokoustoimintaa niin, että ainakin osa kokouksista saataisiin striimattua nettiin - tällaista on jo suunniteltu.”

 

Toiminnan kehittäminen painottuu muutoinkin verkkoon. Jo Niiniluodon puheenjohtajakauden lopussa avattiin SFY:n uudet sivut. Lisäksi tuore puheenjohtaja kertoo yhdistyksessä pohdittavan aktivoitumista nopeasti kehittyvän open accessin eli avoimen julkaisemisen saralla. Hidasteena on budjetin pienuus: ”SFY toimii pienellä budjetilla ja pääosin jäsenmaksujen ja julkaisutoimintaan saatavan valtionavustuksen varassa.” Monien muiden yhdistysten tavoin Pihlström kertoo SFY:ssä pohdittavan, kuinka saada uudet sukupolvet, opiskelijat, mukaan yhdistykseen. ”Jäsenhankintakampanja on yksi mahdollisuus.”

 

Muutoksiin liittyen Pihlström päätyy pohtimaan kehittämisen ja uudistamisen funktioita: ”SFY ei ehkä uudistu kaikkein nopeinta mahdollista vauhtia, mutta on toisaalta hyväkin, että yhteiskunnassa (ja akateemisessa maailmassa) on yhä sellaisia toimijoita, joita ei uudisteta liian hätäisesti pelkän uudistamisen itsensä vuoksi. Hiukan verkkaisesti muuttuvana, jossain määrin konservatiivisena yhdistyksenä SFY voi myös olla arvokas vastavoima jatkuvassa muutoksessa ja nykyisten leikkausten ja irtisanomisten aikana jopa jonkinmoisessa kaaoksessa elävälle yliopistolaitoksen nykytilalle.”

 

Filosofian ja filosofin roolit

Pihlström näkee filosofialla olevan keskeinen asema sivistysyliopiston ytimessä, ja tätä asemaa SFY pyrkii edelleen Pihlströmin johdolla tukemaan ja vahvistamaan. ”On niin ikään itsestään selvää, että filosofialla tulee olla kiinteät yhteistyösuhteet koko tiedekenttään. Teemme voitavamme etenkin humanistis-yhteiskuntatieteellistä tutkimusta koskevan keskustelun ja ymmärryksen lisäämiseksi yliopisto- ja yleisemmin koulutusmaailmassa ja koko yhteiskunnassa. Yksi yhdistys ei voi tässä tehdä kovin paljon, mutta on kaikkien yhteisellä vastuulla puolustaa näitä aloja akateemisessa maailmassa, jossa resurssit niukkenevat.”

 

Haastattelun lopuksi Pihlstöm äityy vielä miettimään omaa rooliaan isojen saappaiden täyttäjänä:


”Yhdistyksen monet aiemmat puheenjohtajat, kuten Eino Kaila, G.H. von Wright ja Ilkka Niiniluoto, ovat olleet yhteiskunnassa laajalti näkyviä julkisia intellektuelleja. Oma profiilini on tietenkin vähemmän näkyvä, enkä tavoittele SFY:lle mitään lisääntynyttä mediajulkisuutta, mutta akateemisen maailman sisältä käsin pyrin kehittämään SFY:tä niin, että sen sitoutuminen filosofian yhteiskunnallisen ja koulutuksellisen aseman vahvistamiseen säilyy toiminnan ytimessä.”

 

SFY:n verkkosivut: www.filosofinenyhdistys.fi


Mikko Kangassalo & portaalin toimitus


Filosofi ja psykologi Lauri Matias Rauhala kuoli Helsingissä 101-vuotiaana 5.4.2016. Hän oli syntynyt 13.9.1914. Opettajiensa Erik Ahlmanin ja Sven Krohnin rinnalla Rauhala oli filosofisen antropologian perinteen ja fenomenologis-hermeneuttisen filosofian tärkeimpiä suomalaisia edustajia 1900-luvulla. Lisäksi hän oli ihmistutkimuksen ja ihmistyön vaikutusvaltaisimpia suomalaisia teoreetikkoja niin psykologiassa, filosofiassa kuin kasvatus- ja hoitotieteissäkin. Ajattelijana ja ihmisenä häntä luonnehtivat harvinaislaatuinen valoisuus ja kannustavuus sekä intellektuaalinen rohkeus, valmius määrätietoisesti mutta hienotunteisesti puolustaa omia ajatuksiaan ja jatkuva avoimuus uusille ideoille. Nämä piirteet yhdessä laajan kirjallisen tuotannon kanssa tekivät Rauhalasta useiden tutkijasukupolvien oppi-isän ja innoittajan.

 

Opiskelua rintamalla

Syvästi sivistyneen herrasmiesajattelijan lähtökohdat olivat vaatimattomat ja opintie pitkä ja vaiheikas. Pohjois-Pohjanmaan Sievissä maanviljelijäperheen yhdentenätoista lapsena syntynyt Lauri menetti äitinsä jo muutaman vuoden iässä. Kasvuympäristöä leimasi körttiläisen herännäisyyden koruton henki. Laurin hyvä lukupää huomattiin varhain, mutta oppikouluun ei tuohon aikaan kustannuksien ja välimatkojen vuoksi maaseudulta kovinkaan helposti lähdetty; kansakoulun oppimäärän jälkeen oli jatkettava kotitalon töissä. Tilaisuus jatkaa opintoja tarjoutui vasta aikuisuuden kynnyksellä, kun Lauri hyväksyttiin Kajaanin seminaariin kansakoulunopettajan koulutukseen. Humanistisia aineita ja yleissivistystä painottanut opettajakoulutus tarjosi ensikosketuksen kasvatustieteeseen ja psykologiaan ja myös muun muassa Johann Friedrich Herbartin ja William Jamesin kasvatusfilosofiaan. Kansakoulunopettajan ura jäi kuitenkin talvisodan kynnyksellä vuonna 1939 valmistuneella Rauhalalla muutaman viikon mittaiseksi: liikekannallepanon myötä koulut otettiin sotilaskäyttöön ja miehet passitettiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin.


Rauhalan toinen maailmansota kesti viisi vuotta – välirauhakin kului asevelvollisena – mutta sodan arkea pehmensivät jatkosodan loppuvaiheessa esikuntatyö ja talousupseerin tehtävät. Päätös opiskelun jatkamisesta lujeni sota-aikana ja jo asemasodan luppoaikana ja lomilla Rauhala alkoi määrätietoisesti tenttiä kasvatustieteen arvosanoja Helsingin yliopistoon professori J. A. Hollolle (1885–1967). Kotiutuessaan rintamalta syyskuussa 1944 Rauhala alkoi voimiaan säästelemättä urakoida kasvatustieteen opintoja Helsingissä. Opintojen sivussa oli kirittävä umpeen myös koulusivistyksen aukot, esimerkiksi välistä jäänyt ylioppilastutkinto täytyi suorittaa.


Sodanjälkeisinä opiskeluvuosina syttyi Rauhalan kestävä rakkaus filosofiaan Eino Kailan (1890–1958) legendaarisilla luennoilla. Kailan tärkeimpänä viitekehyksenä oli Wienin piiri, jonka filosofiakäsityksen hän oli sotienvälisenä aikana juurruttanut myös Suomeen. Loogisten empiristien tieteellisen filosofian ohjelmaan Kaila kuitenkin säilytti tietyn etäisyyden ja tavoitteli opetuksessaan kokonaisvaltaisempaa filosofiakäsitystä. Rauhalalle Kaila näyttäytyi ennen kaikkea vanhan ajan suurpiirteisen sivistyneenä, muodollisia raja-aitoja väheksyneenä humanistina. Kailan opetuksessa painottui myös psykologia, joka vuoteen 1946 kuului Helsingissä filosofian oppituolin alaisuuteen. Psykologian Rauhala päätyikin valitsemaan pääaineekseen, ennen muuta työllistymistä silmällä pitäen. Rauhalan psykologian kandidaatin tutkinto valmistui Kailan oppilaiden Kai von Fieandtin (1909–2000) ja Arvo Lehtovaaran (1905–1985) johdolla vuonna 1949. Pro gradu -työn toisena tarkastajana oli käytännöllisen filosofian professori Erik Ahlman (1892–1952), jonka Max Schelerin arvofenomenologiasta vaikuttuneesta elämän-, arvo- ja kulttuurifilosofiasta muodostui sittemmin Rauhalalle tärkeä suunnannäyttäjä.


”Nikkilän herätys”

Vuosi 1949 oli Rauhalan elämässä muutenkin merkittävä: hän solmi lähes 70 vuotta kestäneen avioliiton Esteri Kankaanpään (s. 1918) kanssa ja työllistyi Suomen ensimmäiseen sairaalapsykologin virkaan Nikkilän mielisairaalaan. Nikkilän vuodet 1949–1955 muodostuivat Rauhalan ajattelulle käänteentekeviksi; myöhemmin hän puhui kokemuksistaan erityisenä ”Nikkilän herätyksenä”. Vaikka psykiatrien joukossa oli Oscar Parlandin (1912–1997) kaltaisia humaaneja ja edistyksellisiä lääkäreitä, psykiatrian keskeisiin hoitomenetelmiin lukeutuivat vielä tuolloin sähköshokit ja rauhoittavat lääkitykset. Jonkin verran tehtiin myös pahamaineisia lobotomioita.


Ajan positivistis-behavioristisen tieteenihanteen mukaisesti sairaalapsykologin tehtävä ymmärrettiin ensisijaisesti potilaiden diagnostisena testaamisena. Testausmenetelmät olivat osin kyseenalaisia: Rauhalan vuonna 1953 valmistunut psykologian lisensiaatintyö osoitti empiirisen otannan pohjalta suositun Szondi-persoonallisuustestin kyvyttömyyden erottaa sairaalan potilaita diagnostisesti sairaalan henkilökunnasta ja ulkopuolisesta verrokkiryhmästä. Behavioristisen psykologian ongelmiin Rauhala törmäsi myös vuonna 1954 opintomatkallaan Lontoon psykiatriseen Maudsley-instituuttiin. Siellä hän seurasi maailmankuulun Hans Eysenckin (1916–1997) tutkimusryhmän työtä, jossa tutkimusaineistoksi kelpuutettiin ainoastaan tilastoitava testidata, ja esimerkiksi testattavien kuvaukset omista mielentiloistaan olivat merkityksettömiä. Kaikki tämä sai Rauhalan epäilemään kvantitatiivis-tilastollisen diagnostiikan ja vallitsevan psykiatrisen tautiluokituksen mielekkyyttä henkisesti häiriintyneiden ihmisten konkreettisessa auttamistyössä. Teoreettista pohjaa epäilyksille tarjosi 1950-luvun alussa Suomeenkin rantautunut psykoanalyysi, erityisesti C. G. Jungin syvyyspsykologia. Lontoon-matkansa aikana Rauhala kävi itsekin läpi jungilaisen analyysin.


Lontoosta paluun jälkeen Rauhala jätti sairaalapsykologin työn ja toimi kliinisenä psykologiana Työterveyslaitoksella ja psykologian lehtorina Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa. 1950-luvun lopulla kypsyi oma teoreettinen lähestymistapa, jonka lopputuloksena syntyi kirjallisen uran avannut Mitä psykoterapia on ja kuka sitä tekee (1961).


Rauhalan teos asettui hänen tietämättään osaksi laajempaa kansainvälistä medikalisaatio- ja behaviorismikriittistä suuntausta. Psykoterapeuttisen auttamisen ei-medikaalista, tapauskohtaista ja merkitys- ja kokemuskeskeistä luonnetta korostaneen esikoisteoksen ilmestymisvuosi oli mielensairauden uudenlaisen ymmärtämisen käännekohta. Vuonna 1961 ilmestyivät Michel Foucault’n ”hulluuden” käsitteessä uudella ajalla tapahtuneita muutoksia ja modernin mielisairauden käsitteen syntyä tarkastellut Folie et déraison sekä mielisairauden käsitettä suoraan arvostellut Thomas Szaszin The Myth of Mental Illness. Niin ikään vuonna 1961 perustettiin Yhdysvaltain humanistisen psykologian yhdistys, joka Carl Rogersin ja Abraham Maslow’n johdolla pyrki muotoutumaan psykologian ”kolmanneksi voimaksi” behaviorismin ja psykoanalyysin rinnalle. Rauhalan tavoin yhdistys painotti holistista, tavoite- ja mielekkyysorientoitunutta ihmiskäsitystä.


Rauhala ei kuitenkaan omaksunut varsinaisen ”antipsykiatrisen” liikkeen radikaaleimpia kantoja eikä humanistisen psykologian poikimaa kaupallistunutta self-help-ajattelua. Lääkityksellä ja muilla psykiatrisilla auttamismuodoilla on oma ilmeinen paikkansa osana häiriintyneen auttamista, vaikka kokonaisvaltainen ja tapauskohtainen ihmistyö ei Rauhalan mallissa voikaan palautua niihin. Yksilön ainutkertaisuuden korostaminen ei kuitenkaan tarkoita kaupallisten itsensäkehittämisoppaiden usein markkinoimaa atomistista, yhteisöllisestä ja yhteiskunnallisesta viitekehyksestä piittaamatonta individualismia.

 

Filosofian parissa

Ammatillinen suuntautuminen psykologiaan ei saanut Rauhalaa hylkäämään filosofiaa, päin vastoin. 1950-luvulla Rauhalan filosofiaharrastus jatkui osallistumisena fysiologian professori Yrjö Reenpään (1894–1976) Heidegger-luennoille ja Suomen Filosofisen Yhdistyksen kokouksiin. Lisäksi hän otti osaa muun muassa Uuno Saarnion (1896–1977) ja Raili Kaupin (1920–1995) johtamaan Helsingin kaupunginkirjaston filosofisen kerhon toimintaan. Esikoiskirjan ilmestymisen jälkeen Rauhalalle tarjoutui mahdollisuus palata akateemisen filosofian pariin. Turun yliopiston filosofian professori Sven Krohn (1903–1999) rohkaisi häntä etsimään työlleen filosofista perustaa fenomenologis-hermeneuttisesta lähestymistavasta, jonka Krohn katsoi läheisesti kytkeytyvän Rauhalan jo omaksumiin lähtökohtiin. Rauhala otti haasteen vastaan ja rahoitti tilapäistöillä suurimman osan 1960-lukua kestäneen väitöskirjatutkimuksensa, jonka hän toteutti osittain Krohnin ympärillä toimineen Turun fenomenologisen piirin puitteissa. Lopputuloksena syntyi vuonna 1969 fenomenologista intentionaalisuuskäsitettä ja jungilaista syvyyspsykologiaa yhtenäiseksi teoreettiseksi malliksi tietoisen kokemuksen tiedostamattomasta syntyprosessista yhdistelevä Intentionality and the Problem of the Unconscious. Väitöskirja sai osakseen kiittävää vastaanottoa myös kansainvälisillä foorumeilla. Se toimikin lähtökohtana joukolle 1970-luvun alussa ilmestyneitä kansainvälisiä artikkeleita, jotka esittelivät Rauhalan ajatusta psykoanalyysin tulkinnallisesta ja ymmärtämistä tavoittelevasta luonteesta, jonka teoreettiseksi ”metatieteeksi” soveltuu fenomenologis-hermeneuttinen filosofia.


Varsinaista akateemista virkauraa filosofina Rauhala ei kuitenkaan enää luonut. Hän sai filosofian dosentin arvon vuonna 1970 ja toimi eläköitymiseensä saakka soveltavan psykologian apulaisprofessorina Helsingissä 1976–1980. Jälkikäteen katsoen hän näki akateemisten hallintovastuiden ja julkaisupaineiden välttämisen ajattelunsa kannalta yksinomaan hedelmällisenä, ja erityisesti eläkkeelle jääminen antoi hänelle vapaat kädet kehittää omaa teoreettista hankettaan haluamaansa suuntaan. Hän osallistui kuitenkin tavan takaa lehtikirjoittelun muodossa tiedemaailman ajankohtaisiin keskusteluihin ja säilytti elävän yhteyden myös akateemisen psykologian ja filosofian toimijoihin.


Situationaalinen säätöpiiri

Rauhalan kypsä ajattelu keskittyy luonnostelemaan holistista ja dynaamista – kartesiolaisen dualismin ja fysikalistisen monismin sijaan ”monopluralistista” – mallia ihmisen olemisesta usean toisiinsa palautumattoman mutta toisistaan riippuvaisen olemispuolen keskinäisenä, alati elävänä ja kehkeytyvänä yhteispelinä. Hänen tärkeimpänä käsitteellisenä innovaationaan nähdään usein situationaalisen säätöpiirin malli, jonka hän esitteli ensimmäisen kerran vuonna 1973. Husserliin ja Heideggeriin nojaten Rauhala kuvaa ihmisen tajunnallisuutta tarkoittavana, intentionaalisena suuntautuneisuutena merkitykselliseen maailmaan, joka kohdataan aina jossakin eksistentiaalisessa tilanteessa, situaatiossa. Situaation tekee mielekkääksi siihen kuuluva mielekkyystausta tai  konteksti – Heideggerin käsittein ”esiymmärtäneisyys” (Vorverständnis) – joka on tietyn edeltävän valikoitumisen tulosta: tiettyyn aikakauteen, kulttuuriin, kieleen, yhteiskuntaluokkaan, sukupuoleen ja koulutustasoon valikoitunut ihminen kohtaa maailman tiettyä taustaa vasten. Tämä tausta on ”säätöpiiri”, hermeneuttinen tulkintahorisontti, joka säätelee ja määrittää tapaa, jolla maailman mielekkyys ihmiselle hänen nimenomaisessa tilanteessaan jäsentyy.  Jokainen eletty mielekkyystilanne on viime kädessä ainutkertainen, myös henkisessä ”häiriössä”, jolla Rauhala ei tarkoita poikkeamaa kiinteästä normista vaan funktionaalisesti epäsuotuisaa, köyhää tai vahingollista kokemisen tai käyttäytymisen tapaa. Esiymmärtäneisyys ei kuitenkaan ole lukkoon lyötyä vaan muokkautuvaa: ajankohtainen kokemus tarjoaa aina periaatteessa mahdollisuuden reflektoida omaa kokemista suuntaavia lähtökohtia, jolloin ne voivat myös muokkautua ja uudistua ja vastaavasti avata uudenlaisia mielekkään kokemisen muotoja. Juuri tämänkaltaisen hedelmällisen hermeneuttisen prosessin käynnistäminen on psykoterapeuttisen auttamisen tavoite.


Myöhemmin situationaalisen säätöpiirin malli täsmentyy Rauhalan kuuluisaksi kolmikantaiseksi ihmiskäsitykseksi tajunta-keho-situaatio. Tajunta on ihmisen olemispuoli, jossa hän suuntautuu tarkoituksiin ja merkityksiin. Keho on hänen olemisensa orgaanis-aineellinen puoli. Situaatio on ihmisen kosketuspinta maailmansa kanssa, hänen sijoittumisensa ympäröivään todellisuuteen ja sen suhteisiin. Se muodostuu erilaisista komponenteista, joista osa on kohtalonomaisia (luonnollisten olosuhteiden, maantieteen, perimän ja fysiologian säätelemiä, kulttuurisia, yhteiskunnallisia), osa taas omien vaikutusmahdollisuuksien piirissä (koulutus ja sivistys, sosiaaliset ja perhesuhteet, kodin ja työpaikan valinta, sosioekonomisen aseman kehitys ja niin edelleen.). Näistä tekijöistä rakentuu ainutkertainen tilanne, joka voi yksilön ja hänen ympäristönsä kannalta olla enemmän tai vähemmän suotuisa. Situationaalinen säätöpiiri ihmisen kokonaisen olemisen dynamiikkana muotoutuu näiden olemispuolten välisissä vuorovaikutussuhteissa, jotka eivät ole yksisuuntaisen kausaalisia tai determinoivia. Asian voi nähdä pikemminkin vastavuoroisena mahdollistamisena: ihmisen olemisulottuvuudet mahdollistavat toinen toisensa ja toteutuvat ainoastaan tässä yhteispelissä.


Tämä kolmikantainen jäsennys mahdollistaa myös ihmistyön tehtäväkentän erittelyn. Huonosti voivaa tai oirehtivaa ihmistä voidaan auttaa situaatioon kohdistuvalla työllä (sosiaalityö, ympäristönsuunnittelu, arkkitehtuuri) tai kehoon kohdistuvalla työllä (terveydenhoito, fysioterapia), kun taas psykoterapia on yleisnimi tajuntaan kohdistuvalle auttamiselle. Siksi psykoterapian keskeinen ongelma on nimenomaan merkityksen ongelma. Filosofisesti olennaisinta Rauhalan dynaamisessa kolmikantamallissa on modernien ihmiskäsitysten reduktionististen taipumusten torjuminen. Siinä missä saksalainen idealismi ja sen perilliset olivat taipuvaisia redusoimaan muut olemispuolet tajuntaan, marxilainen perinne yhteiskunnallisten suhteiden valossa ymmärrettyyn situaatioon ja eliminatiivinen materialismi fysiologis-biologiseen olemiseen, kolmikantainen monopluralismi varjelee ihmisenä olemisen palautumatonta monitahoisuutta. Tämä yhtenäinen mutta sisäisesti heterogeeninen monitahoisuus on ihmisen ainutkertaisen tilannesidonnaisuuden ontologinen edellytys.


Rauhalan vuosisataa, joka käy pitkälti yksiin 1900-luvun kanssa, ei voida filosofisesti luonnehtia erityisen rauhalalaiseksi vuosisadaksi. Transsendentaalisen ja absoluuttisen idealismin ja historiallisen materialismin ihmiskäsitykset ovat ohittaneet suosionsa huipun, mutta fysikalistinen ihmiskäsitys elää voimansa päiviä erityisesti neuropsykologian ja keinoälytutkimuksen muodossa. Aika näyttää, millaiselle ymmärrykselle ihmisestä tulevaisuus kuuluu, ja onko Kantista ja Feuerbachista lähtevä ihmisen asettaminen filosofian keskiöön ylipäätään väistymässä posthumanismin tieltä. Oman ajan valtavirtojen ulkopuolelle jääminen niin psykologiassa kuin filosofiassa alleviivaa kuitenkin Rauhalan omaperäisyyttä ja omapäisyyttä, hänen rooliaan särönä ja haastajana ihmistieteen diskursseissa. Rauhalan ajattelu mainitaan usein humanistisena psykologiana, psykologian filosofiana, filosofisena antropologiana, fenomenologiana tai hermeneutiikkana – se on näitä kaikkia olematta mitään niistä jäännöksettä tai dogmaattisesti. Rauhalan tavoitteena oli alusta lähtien itsenäisen teoreettisen äänen ja paikan löytäminen. Nähtäväksi jää, saako juuri tämä epäajanmukaisuus ja lokeroitumattomuus hänet jonakin päivänä näyttäytymään filosofisena edelläkävijänä.


Jussi Backman



Rauhalan tärkeimpiä julkaisuja                

Tutkimus Szondi-testin skitsofrenian syndromatiikan pätevyydestä. Psykologian lisensiaatintyö. Helsingin yliopiston Psykologian laitos, Helsinki 1953.

On the Validity of Szondi’s Syndromatics of Schizophrenia. (Reports from the Psychological Institute, University of Helsinki, 3.) University of Helsinki, Helsinki 1956.

Über die Validität von Szondis Syndromatik der Schizophrenie. Schweizerische Zeitschrift für Psychologie und ihre Anwendungen. Vol. 17, No. 3, 1958, 174–197.

Mitä psykoterapia on ja kuka sitä tekee. (Syvyyspsykologinen sarja, 1.) Gummerus, Jyväskylä 1961.

Intentionality and the Problem of the Unconscious. Filosofian väitöskirja. (Turun yliopiston julkaisuja, B 110.) Turun yliopisto, Turku 1969.

Die Seinsfrage in der sog. neueren Psychosomatik. (Turun yliopiston julkaisuja, B 118.) Turun yliopisto, Turku 1970.

Man – the Philosophical Conception and Empirical Study. Journal of Analytical Psychology. Vol. 15, No. 2, 1970, 148–154.

Psykoanalyysin hermeneuttinen tieteenfilosofia. (Turun yliopiston filosofian laitosten julkaisuja, 2/1972.) Turun yliopisto, Turku 1972.

The Hermeneutic Metascience of Psychoanalysis. Man and World. Vol. 5, No. 3, 1972, 293–297.

The Myth of Mental Illness. Psychiatria Fennica. Vol. 3, 1972, 107–116.

C. G. Jung: Hänen keskeiset teoreettiset ja psykoterapeuttiset käsityksensä sekä niiden tämänhetkinen arviointi, esitetty Psykiatrian klinikan seminaarissa 26.1.1972. (Folia psychiatrica Aboensia, 4/1.) Turun yliopisto, Turku 1972.

Situationaalinen säätöpiiri psyykkisissä häiriöissä ja psykoterapiassa. (Helsingin yliopiston keskussairaalan psykiatrian klinikan julkaisusarja, 23.) Psychiatria Fennica, Helsinki 1973.

The Basic Views of C. G. Jung in the Light of Hermeneutic Metascience. The Human Context. Vol. 5, No. 2, 1973, 254–267.

The Regulative Situational Circuit in Psychic Disturbance and Psychotherapy. Teoksessa Studia philosophica in honorem Sven Krohn septuagesimum annum complentis 2.V.1973. (Turun yliopiston julkaisuja, B 126.) Turun Yliopisto, Turku 1973, 157–176.

Wissenschaftsphilosophie der Tiefenpsychologie. Zeitschrift für Analytische Psychologie und ihre Grenzgebiete. Vol. 4, No. 2, 1973, 79–93.

Psyykkinen häiriö ja psykoterapia filosofisen analyysin valossa. (Prisma-tietokirjasto, 35.) Weilin & Göös, Helsinki 1974.

C. G. Jung and European Culture. The Human Context. Vol. 6, No. 1, 1974, 254–255.

The Existential Analysis of Anxiety and Its Implications for Clinical Psychology. Psychiatria Fennica. Vol. 5, 1974, 191–200.

Filosofinen orientoituminen psykosomatiikan ongelmaan. Helsingin yliopisto, Helsinki 1976.

Ihmistutkimuksesta eksistentiaalisen fenomenologian valossa. (Helsingin yliopiston Psykologian laitoksen Soveltavan psykologian osaston julkaisuja, 3/1978.) Helsingin yliopisto, Helsinki 1978.

Merkityksen ongelma psykologiassa ja psykiatriassa. (Helsingin yliopiston Psykologian laitoksen Soveltavan psykologian osaston julkaisuja, 8/1981.) Helsingin yliopisto, Helsinki 1981.

The Problem of Meaning in Psychology and Psychiatry. Teoksessa Studien zur Werttheorie – Studies in the Theory of Value – Études sur la théorie des valeurs, 5. Toim. I. Korte-Karapuu & A. Siitonen. (Turun yliopiston julkaisuja, B 155.) Turun yliopisto, Turku 1981, 87–114.

Ihmiskäsitys ihmistyössä. Gaudeamus, Helsinki 1983.

Jooga-meditaatio ja psyykkisten häiriöiden problematiikka. (Helsingin yliopiston Psykologian laitoksen Soveltavan psykologian osaston julkaisuja, 4/1983.) Helsingin yliopisto, Helsinki 1983.

Humanistinen psykologia. Yliopistopaino, Helsinki 1990.

Henkinen ihmisessä. Yliopistopaino, Helsinki 1992.

Tajunnan itsepuolustus. Yliopistopaino, Helsinki 1995.

Ihmisen ainutlaatuisuus. Yliopistopaino, Helsinki 1998.

Ihminen kulttuurissa – kulttuuri ihmisessä. Yliopistopaino, Helsinki 2005.

 

Verkossa:

Hankamäki, Jukka, Lauri Rauhala: suomalaisen filosofian grand old man tekee uusia avauksia. niin & näin 2/2006, 16–21. http://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn062-03.pdf

Koski, Tapio, Keskustelu Lauri Rauhalan kanssa. niin & näin 2/2006, 22–29. http://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn062-04.pdf

Tökkäri, Virpi (toim.), Kokemuksen tutkimus, V: Lauri Rauhala 100 vuotta. Lapin yliopistokustannus, Rovaniemi 2015. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-310-969-8

Rauhalan muistokirjoitus Helsingin Sanomissa 7.5.2016: http://www.hs.fi/muistot/a1306040275410

Heikki Vuorila: In memoriam Lauri Rauhala. http://filosofiklubi.blogspot.fi/2016/04/in-memoriam-lauri-rauhala-1391914-542016.html


Filosofia on kadottanut suuntansa. Akateemisena oppiaineena filosofialla ei ole mitään annettavaa yhteiskunnalle. Näin väittävät filosofit Robert Frodeman ja Adam Briggle. Ovatko asiat todella näin huonosti?


Pohjois-Texasin yliopistossa työskentelevät filosofit Robert Frodeman ja Adam Briggle esittävät vastikään New York Timesin verkkosivuilla julkaistussa kolumnissaan, että akateeminen filosofia on menettänyt elinvoimansa. Voimat alkoivat itse asiassa hiipua jo kauan sitten, 1800-luvun lopulla, filosofian institutionaalistuttua ja ajauduttua yliopistojen suojiin. Frodeman ja Briggle katsovat, että ennen kuin filosofiasta tuli akateeminen oppiaine, filosofit olivat vapaita ajattelemaan ja sanomaan mitä halusivat. He ottivat rohkeasti kantaa moraalisiin kysymyksiin ja heidän asiantuntemuksensa kattoi koko inhimillisen elämän kirjon. Filosofit rakastivat viisautta ja tahtoivat myös näyttää sen.


Nyttemmin, kun filosofia on – Bruno Latourin sanoin – ”puhdistettu”, istutettu osaksi yliopistomaailmaa, se on samalla riisuttu kaikesta tosielämän kannalta merkityksellisestä. Luonnontieteitä matkiessaan filosofiasta on tullut mekaaninen työkalu, jonka avulla analysoidaan sanoja ja argumentteja, aivan kuten luonnontieteissä analysoidaan vaikkapa geenejä ja kemikaaleja. Filosofit eivät enää ole kiinnostuneita siitä, mikä on hyvää tai oikein, ainoastaan oman nokkeluutensa osoittamisesta. He rakastavat enemmän omaa älyään kuin viisauden tavoittelua.


Frodemanin ja Brigglen mielestä filosofiaa ei olisi koskaan pitänyt pakottaa akateemisen tieteen muottiin yhdeksi erityistieteeksi muiden joukossa. Jotta filosofia voisi olla merkityksellistä, sitä on voitava harjoittaa vapaasti missä ja milloin tahansa, yliopistomaailman konventioista ja tieteiden rajoista välittämättä. Frodeman ja Briggle näkevät tietyn ”likaisuuden” aidon filosofisen ajattelun välttämättömänä vaatimuksena. Heidän mukaansa esimerkiksi Sokrates viihtyisi nykyaikanakin paremmin tavallisten kansalaisten seurassa kadulla kuin akateemisen vertaisarvioinnin paineessa. Filosofian oppituoleista hän haaveilisi turhaan – jos edes haaveilisi.[1]

 

Kädet rohkeasti saveen!

Frodeman ja Biggle tuntuvat olevan melko pessimistisiä sen suhteen, että olisi mahdollista palauttaa merkitys filosofiseen keskusteluun – tai ainakaan he eivät tarjoa minkäänlaisia keinoja ongelman ratkaisemiseksi. Vanderbiltin yliopiston filosofian professori John Lachs on päätynyt toiveikkaampaan lopputulemaan vuonna 2013 julkaisemassaan kirjoituksessa.[2] Lachs yhtyy Frodemanin ja Bigglen näkemykseen, että filosofia on kyynistynyt ja etääntynyt todellisesta maailmasta, mutta uskoo samalla, että tästä kyynisyydestä on mahdollista päästä eroon.


Lachsin mukaan muutos voi onnistua, jos filosofit laittavat itsensä peliin eivätkä pelkää käsiensä likaamista ja kasvojensa menettämistä. Lachs on vakuuttunut, että elämällä itse niin kuin opettavat filosofit voivat nostaa filosofian jälleen tieteenalaksi, jolla on todellista merkitystä. Hyve-eetikkojen on elettävä hyveellisesti, demokratian merkitystä pohtivien on taisteltava demokraattisen yhteiskunnan puolesta, Lachsin kaltaisten pragmatistien tulee puolustaa käytännön merkitystä filosofiassa, ja niin edelleen. Filosofien olisi siis muistettava, että heidän laboratorionsa on koko maailma ja parhaita koehenkilöitä ovat he itse.


Siinäpä työsarkaa viisauden rakastajille.


Juuso Loikkanen

 

Viitteet & kirjallisuus

Frodeman, Robert & Briggle Adam, Socrates Tenured. The Institutions of 21st-Century Philosophy. Rowman & Littlefield, Lanham 2016.

Lachs John, Has Philosophy Lost Its Way? Philosophy Now. Vol. 99, November/December 2013, 30–31.