Verkkoloki vuodelle 2015

Verkkoloki on tarkoitettu raporteille, katsauksille, kolumneille, linkkivihjeille, ajankohtaisuutisille, kirjakatsauksille sekä muille vastaaville vapaan ja ajankohtaisen kirjoittamisen lyhyehköille lajityypeille.

 


Syyskuun 16. päivänä Dialogi ja intersubjektiivisuus -tutkimusryhmä järjesti Helsingin Tieteiden talolla työpajan. Tutkimusryhmä kuuluu Subjectivity, Historicity, Communality -tutkimusverkoston piiriin. Tilaisuus oli avoin ja aiheen tarjoama laaja näkökulma vuorovaikutukseen oli tuonut paikalle sosiaali- ja opetusalan ammattilaisia sekä opiskelijoita, jatko-opiskelijoita ja tutkijoita mitä erilaisimmilta oppialoilta. Puhujat tulivat Osakan, Helsingin ja Jyväskylän yliopistoista. Dialogisuuden tavoitteen mukaisesti jokainen läsnäolija esittäytyi lyhyesti tapahtuman avaamisen yhteydessä.

 

Tutkimusverkoston johtaja professori Sara Heinämaa esitteli avaussanoissaan Dialogi ja intersubjektiivisuus -tutkimusryhmää. Monitieteistä tutkimusryhmää yhdistävät Heinämaan mukaan kolme lähtökohtaa, jotka näkyivät selvästi myös työpajan puheenvuoroissa. Niiden mukaan dialogi ja intersubjektiivisuus ovat kokemuksellisia seikkoja, joista ei voida poistaa ruumiillisuutta, ajallisuutta eikä moniäänisyyttä. Dialogin osapuolet ovat välttämättä ruumiinsa kautta mukana dialogissa ja heillä on nykyhetkessä olemisen lisäksi kokemus menneestä sekä tulevaisuuden mahdollisuudesta. Subjektiviteetti kehittyy ja tapahtuu moniäänisessä, historiallisesti värittyvissä vuorovaikutussuhteissa. Päivän esitelmät ilmensivät näitä kolmea yhdyssidettä käsitteellistämisensä tavoissaan ja empiirisessä kysymyksenasettelussaan.

 

Taidetta ja terapiaa

Tapahtuman pääpuhuja oli psykoterapeutti ja psykologian tutkija Jaakko Seikkula. Hän ohjasi keskustelua terapiasuhteissa tapahtuvan dialogin ja intersubjektiivisuuden ulottuvuuksien ja edellytysten selvittämiseen. Seikkulan tutkimuksen keskeisin erityispiirre on kaikkien terapiaistuntoihin osallistuvien fysiologisen virittyneisyyden mittaaminen kuvaamisen ja äänittämisen lisäksi. Hänen työnsä teoreettiseen taustaan kuuluu Mihail Bahtinin ajattelu, jossa ymmärtämisen raskain ongelma syntyy kokemuksen yksilöllisen luonteen sijaan tunteiden ja kokemusten ilmaisujen tulkinnasta.

 

Osakan yliopiston avustava professori Minae Inahara puolestaan puhui ruumiin tuskasta. Inahara tulkitsi meksikolaistaiteilija Frida Kahlon omakuvia ilmaisuna taiteilijan tuskasta. Inahara luki Kahlon omakuvia keskusteluina tai ilmaisuina abortista, avioerosta ja ruumiin kykenemättömyydestä. Kahlon elämää leimasi ruumiillinen tuska: lapsena sairastetun polion lisäksi hän joutui 15-vuotiaana liikenneonnettomuuteen, jonka seurauksista hän koki ruumiillista kipua koko loppuelämänsä.

 

Inaharan tulkinnassa Kahlon maalaukset eivät olleet vain kuvia tuskasta abstraktiona eivätkä vain kertomuksia avioerosta tai abortista, vaan maalauksissa paljastettiin tuska sellaisena kuin se ilmenee ruumiilliselle kokijalle. Inahara itse kärsii jatkuvaa tuskaa aiheuttavasta keskushermostosairaudesta, minkä vuoksi esimerkiksi pidempikestoinen puhuminen ei ollut hänelle mahdollista. Esityksen luki tietokoneohjelma, jonka ääntä Inahara kutsui omaksi uudeksi tietokoneäänekseen. Puhuessaan Kahlon tuskasta Inahara mainitsi usein, kuinka se näyttää kertovan myös hänen omasta tuskastaan ja muistuttaa häntä omista kokemuksistaan. Taideteokset ikään kuin kerivät teemaa auki kahdella kiepillä: taideteos näytti taiteilijan tuskan, mutta myös sen katselijan tuskan. Inaharan tulkinta näytti siis puhuvan myös minäkohtaisuuden objektiivisesta voimasta. Ei ole tuskaa yleensä, ei ole kokemusta yleensä, vaan jokaisen oma kokemus kiinnittyy muihin ruumiinilmaisussa. Näin taideteos voidaan nähdä totuudelliseksi osaksi kokijan ruumista, ei vain toistoksi tai kuvaksi siitä.

 

Seikkulan puheenvuoro tarjosi ruumiinfenomenologiasta eroavan näkökulman kokemuksen ruumiillisuuteen. Päivän keskusteluissa Seikkula ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori Tom Arnkil esittivät, että toisen kokemukset voi kokea, mutta alkuperäinen yhteinen kokeminen hämärtyy puheen ja dialogin ymmärtämisessä. Näin puhe voidaan ymmärtää ilmaisuna intersubjektiivisuudessa, mutta sanotun tulkitseminen muodostuu ongelmaksi. Psykoterapiaistunnossa puheen hienovarainen tulkinta on tärkeää, sillä toisen kokemusta elämästä pyritään keventämään ja laajentamaan keskustelun turvin.

 

Ruumiin virittyneisyyden ja vasteen mittaaminen sekä sen huomioiminen auttaa osaltaan dialogin ymmärtämisen problematiikan ratkaisemisessa. Vaikka tuloksista pääteltävien asioiden luonne on rajallinen, voidaan niistä lukea reaktiivisuutta, joka voidaan sitten ottaa puheeksi. Yksi Seikkulan tutkimuksen empiirinen tulos on, että terapiaistuntojen osallisten stressitaso nousi silloinkin, kun itse ei oltu äänessä. Mittaamisella pystyttiin muutoin vähemmän ilmeikkäästä asiakkaasta näkemään, milloin esimerkiksi parisuhdekumppanin puhe tai itku herätti tunteita. Toisaalta reaktio oli vahva myös silloin, kun terapiaistunnon muut jäsenet käsittelivät mitattavana olevaa puheessaan. Työpajassa keskusteltiin tämän myötä siitä, miten ihminen jännittää ja varautuu tietäessään, että itseltä odotetaan jotakin.

 

Yksin ja yhdessä

Sekä seminaariesitelmissä että työpajan keskustelutuokioissa etsittiin perustavanlaatuista metodia, jonka avulla yksittäisen subjektin ruumiillisesta ja kokemuksellisesta tarkastelukannasta päästäisiin käsittelemään ihmisiä monikossa, yhdessä toimivina, toisiinsa suuntautuvina ja yhteisöllisinä olevina.

 

Osakan yliopiston professori Shinji Hamazu toi puheenvuoronsa alussa esille, kuinka husserlilaista fenomenologiaa on monesti syytetty solipsismista ja liiallisesta yksilön havaintomaailman korostamisesta. Kahden subjektin, minän ja toisen, välisen kuilun olemassaolo onkin nähty sekä fenomenologisessa että joissakin psykologisissa keskusteluissa keskeiseksi ongelmakohdaksi. Intersubjektiivisuuden käsitteen määrittelyn avulla ollaan pyritty hahmottamaan toiseuden ongelmaa, ja esimerkiksi kysymystä siitä, voimmeko lopulta ymmärtää toista tai tuntea aitoa empatiaa toista kohtaan. Hamazun mukaan fenomenologia on kaukana pelkästään subjektin havainnon ympärillä pyörivästä solipsismista, ja hän painottikin myöhäistä Husserlia mukaillen intersubjektiivisuuden merkitystä. Ajatuksena on, että yksilöiden ruumiilliset havainnot saavat tukensa toisten ihmisten olemassaolosta. Yksittäisen subjektin kokemuksia ei ole mielekästä repäistä irti toisista maailmaa asuttavista subjekteista.

 

Työpajan puheenvuoroissa tuli selvästi ilmi, kuinka kysymykset intersubjektiivisuudesta ja dialogista kietoutuvat toisiinsa. Dialogi edellyttää, että pystymme paitsi suuntautumaan toiseen myös havaitsemaan ja käsittämään kielen, jota toinen käyttää. Jaakko Seikkula kannatti esitelmässään näkemystä kielen ruumiillisuudesta. Sanojen, eleiden ja liikkeiden muodostama kieli on erityisen tärkeässä asemassa psykoterapiassa, koska terapian käyttää metodinaan avointa dialogia. Seikkula alleviivasi, että psykoterapiassa tulisi pyrkiä ottamaan huomioon paitsi jokaisen terapia-tilassa olevan yksilön oma ääni myös hänen kielessään esiin tulevat sisäiset äänet. Sisäiset äänet astuvat mukaan keskusteluun esimerkiksi silloin, kun yksilö nostaa esille, mitä hänen ystävänsä tai isovanhempansa sanoisivat terapiassa käsillä olevaan aiheeseen.

 

Osakan yliopiston jatko-opiskelija Tadashi Kawasaki käsitteli esitelmässään dialogin ja intersubjektiivisuuden mahdollisuutta käyttäen apuna Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologiaa. Hamazun esitelmän tavoin Kawasakin puheenvuoro muotoili historiallisesti mielekästä tapaa lähestyä intersubjektiivisuutta jatkumona, joka lähtee liikkeelle Husserlista ja jatkuu Merleau-Pontyn ajattelussa. Kawasaki lähestyi intersubjektiivisuutta pimeän uhkan (menace) käsitteen kautta. Pimeä uhka kulminoituu toisen hiljaisessa läsnäolossa, joka ymmärretään olevan läsnä maailmassa jo ennen kieltä tai puhetta. Kawasaki esitti intersubjektiivisuuden olevan fundamentaalisella tavalla ensisijainen dialogiin nähden. Intersubjektiivisuus ei niinkään ole luonteeltaan dialogia tärkeämpi, vaan pikemminkin toiset ovat aina jo mukana subjektissa itsessään, ennen kuin subjekti on antautunut keskusteluun toisten kanssa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita minän ja toisen sulautumista toisiinsa. Toinen on pikemminkin olemassa subjektille (uhkaavana) mahdollisuutena. Kuitenkin vasta dialogin ja puheen kautta ihmiset voivat rakentaa yhteistä kulttuurista maailmaa. Dialogissa puhujan ja kuuntelija välinen ero voi positiivisella tavalla pienentyä tai jopa kadota, jolloin myös itse ilmiöstä keskusteleminen mahdollistuu.

 

Kahden ihmisen välinen jännite nousee ongelmaksi myös eettisessä mielessä. Kuinka toiseen voi suuntautua eettisesti? Irina Poleshchuk tarkasteli esitelmässään sitä, kuinka voimme fenomenologista metodia apuna käyttäen päästä käsiksi siihen tapahtumaan, jossa subjektista tulee eettinen. Poleshchuk lähti liikkeelle erittelemällä Emmanuel Levinasin nautinnon ilmiön kolmeen tekijään: nälkään, näköön ja valoon. Nautinto ei yleisen ennakkoluulon mukaisesti palaudu pelkästään yksilön omaan ruumiilliseen kokemukseen, vaan saa näön ja valon kautta intersubjektiivisen muodon. Kaikessa monimuotoisuudessaan nautinto nousee kaikkein perustavimmaksi kokemukseksi.

 

Nälkä, ainoa puhtaasti subjektiin itseensä liittyvä nautinnon kokemus, ilmenee haavoittuvaisuutena, joka ei vielä tunnista toista. Haavoittuvaisuus juontaa juurensa juuri nälän itseensä viittaavasta luonteesta: nälässä omat tarpeet ja heikkoudet paljastuvat. Nälkä on aina läsnä subjektissa, mutta sen tuomat välttämättömyydet voidaan ajoittain jättää taka-alalle, jolloin ympäristön näkeminen tulee mahdolliseksi. Näön avulla voidaan tarkastella välimatkan päästä maailmaa ja tehdä valintoja siitä, mihin keskittää tarkkaavaisuutensa. Ihmisen ei siis ole välttämätöntä keskittyä omaan nälkäänsä eli itseensä.

 

Työpajan päättävässä puheenvuorossa tutkija Kai Alhanen alleviivasi osuvasti kokemuksen, toiminnan ja merkityksen tehtäviä dialogissa. Ajatuksena on, ettei hyvä keskustelu ole itsestään selvästi dialogia. Dialogi syntyy vasta tilanteessa, jossa omaa kokemuksellista menneisyyttä mukana kantavat yksilöt pyrkivät selvittämään jonkin ilmiön merkitystä. Toiminnallisuus näkyy intohimoisessa ja polttavassa tarpeessa ratkaista juuri tietyn asian merkitys. Dialogin etsimän merkityksen ei tarvitse olla absoluuttinen eikä muuttumaton. Alhasen käyttämä esimerkki skitsofrenian merkityksen löytämisestä psykoterapiassa pyrkikin osoittamaan, kuinka keskustelu muuttaa ja kehittää asioiden merkitystä. Juuri tähän perustuu yksi onnistuneen psykoterapeuttisen avoimen keskustelun suurimmista vahvuuksista: sen avulla on mahdollista muovata esimerkiksi vaikeiden kokemusten merkitystä yhdessä toisten ihmisten kanssa. Haastava kysymys on, mitä dialogissa tapahtuva merkityksien muuttuminen tarkoittaa aitojen ilmiöiden kannalta. Tulisiko meidän pyrkiä sulkeistavaan totuuteen vai psyykkiseen hyvinvointiin? Vai onko mahdollista saavuttaa nämä molemmat? 


Tiia-Mari Hovila & Ella Kemppi


Nykyään Aalto-yliopiston osana toimivasta Helsingin kauppakorkeakoulusta kuuluu kummia. Toukokuun lopulla siellä järjestettiin kaksipäiväinen Marxia ja marxilaista ajattelua käsittelevä seminaari, jonka pääpuhujat olivat ulkomaalaisia markkinoinnin tutkijoita.


Tapahtuma käynnistyi Aallossa vierailevan professorin A. Fuat Firatin (University of Texas-Pan American) lähiluvulla Marxin Pääoman ensimmäisen osan keskeisistä käsitteistä, arvoteoriasta ja kapitalismin analyysistä. Kulutuskulttuurin tutkimukseen erikoistunut professori onnistui osallistamaan yleisönsä keskusteluun siitä, kuinka Marxin analyysi tekee nyky-yhteiskuntaa ja -kapitalismia ymmärrettäväksi. Suuri osa yleisöstä oli selkeästi ensimmäistä kertaa suoraan tekemisissä Marxin ajattelun kanssa, mutta otti haasteen vastaan ja osallistui pohdintaan innokkaasti.


Aamupäivän sessiossa käsiteltiin pääsääntöisesti kapitalismin suurta kuvaa. Ilmassa oli selvä pyrkimys oppimiseen ja ymmärtämiseen sen sijaan, että keskustelua olisi ohjannut ideologisista poteroista huutelu tai halu nähdä Marx reliikkinä, jonka ajattelusta syntyi vain Neuvostoliitto ja DDR. Firatin tyyli painottaa Marxia kapitalismin systeemisenä kriitikkona ja Marxin analyysin tieteellisiä meriittejä auttoi varmasti osaltaan lähestymään aihetta avoimin mielin.

 

Kapitalistinen postmoderni

Iltapäivällä saimme nauttia Firatia 90-luvulta asti kiinnostaneen postmodernin ajattelun hedelmistä. Firat katsoo ikonin olevan postmodernin ajan hallitseva merkin muoto. Määritelmänsä mukaan ikoni edustaa jotain toista, mutta kuitenkin niin – toisin kuin symboli – että sen täytyy myös muistuttaa jotain jo olemassa olevaa. Tätä vasten hän katsoo postmodernin kapitalismin ikonografiseksi, jolloin kuva nousee keskeiseen asemaan yhteiskunnan aikalaisluonnetta tulkittaessa. Kapitalismin postmodernissa vaiheessa kuvia välittävä media on Firatin mukaan uusi althusserilainen hegemoninen apparaatti.


Ikonografisessa yhteiskunnassa ruudusta on tullut todellisuuden verifioija. Firatin esimerkkinä toimi kertomus 90-luvun alun Texasista, jossa lentokone syöksyi maahan erään tauolla olleen motellin pitäjän silmien edessä. Lentoturman todistanut henkilö kertoi jälkikäteen haastattelussa, että putoamisen jälkeen hänen oli välittömästi riennettävä sisälle motelliin tarkistamaan televisiosta, tippuiko kone oikeasti.


Lento-onnettomuusesimerkki havainnollistaa, että silloin kun kuvaa ja sen kuvaamaa todellisuutta ei voi enää erottaa toisistaan, kuvaa välittävän mediumin rooli korostuu. Kiinnostavan lisän tähän tuo se, että mediasta on tulossa yhä itseensä viittaavampaa; toimittajat haastattelevat toimittajia, lehdet siteeraavat lehtiä, ja journalistit toisia journalisteja, jolloin media muuttuu kasvavassa määrin omaksi kuvakseen. Se kääntyy sisäänpäin ja vahvistaa näin rooliaan todellisuuden verifioijana.

 

Miksi puhua uusliberalismista?

Toisen päivän avasi University of Leicesterin markkinoinnin ja kulutustutkimuksen professori James Fitchettin luento uusliberalismista ja kuluttajakulttuurista. Perinteiseen marxilaiseen uusliberalismianalyysiin verrattuna Fitchett painottaa markkinoinnin ja kulutuksen tutkimuksen roolia osana kriittistä ajattelua.


Markkinointiprofessori katsoi uusliberalismin tarjoavan tällä hetkellä laajimman kattokäsitteen kapitalismin meta-analyysille. Sitä tarvitaan, koska pintailmiöiden kuten taloudellisen tehokkuuden ja talouskuripolitiikan toimivuuden tarkastelu jäävät usein tulkinnanvaraisten, maailmankatsomuksista lähtöisin olevien ja kehää kiertävien argumenttien toisteluiksi. Uusliberalismipuhe on kuitenkin vaarassa kärsiä inflaatiosta. Onkin kysytty, että onko se jo este 2000-luvun kapitalismin analyysille, koska siitä on tullut vain vasemmiston ”myyttinen vihollinen”. Tämän vuoksi Fitchett eritteli liberalismin historiaa ja taustoitti, kuinka uusliberalistista vaihetta elävästä kapitalismista on tullut klassisen liberalismin ihanteiden irvikuva.


Uusliberalismin suurin voitto näyttäisi olevan gramscilaisittain hegemonian saavuttaminen. Kaikkein heikoimmassa asemassa olevat on saatu kannattamaan, ja jopa vaatimaan omaa tilannettaan heikentäviä, valtioon kohdistuvia uudistuksia. Nämä uudistukset eivät ole vähentäneet valtion roolia taloudessa. Ne ovat ainoastaan yhtäältä lisänneet valtiollisen pakkovallan käyttöä huonoimmassa asemassa olevia kohtaan ja toisaalta alistaneet sen yhä painokkaammin hallitsevan luokan etujen valvojaksi.


Fitchett huomauttikin uusliberalistisen politiikan soveltavan keynesiläisyyttä perin kummallisesti: valtiot ovat rahoittaneet julkista kulutusta ottamalla yksityistä velkaa sen sijaan, että julkiset alijäämät olisi rahoitettu verottamalla rikkaita. Samalla valtiosta ja sen holtittomasta kulutuksesta on tehty kaikkien taloudellisten ongelmien syypää.


Kuluttajakulttuurin teoriasta (Consumer Culture Theory, CCT) Fitchett ehti tehdä vain muutaman kriittisen huomautuksen. CCT ei ole yksi koherentti teoria, vaan teoreettisten tulokulmien kooste, joka painottaa kuluttajien toiminnan, erilaisten resurssien ja kulttuurillisten merkitysten keskinäissuhteita ja -dynamiikkaa. Näitä välittävät markkinat, joilla kuluttajan identiteetti ja suhde toisiin kuluttajiin syntyvät osana kaupallisten tuotteiden ja kuvien tuotantoa.

 

Kaupallisen merkitystuotannon ymmärtämiseksi pitää katsoa kapitalismin kokonaiskuvaa ja käytäntöjä. Fitchett korostikin luennossaan marxilaisen ideologiateorian merkitystä. Hän katsoo kamppailun ideologisesta ajatuksesta ”markkinat ovat osa ihmisluontoa” olevan aikamme tärkein. On helppo ymmärtää mitä tarjottavaa markkinoinnin oppialalla on tämän kysymyksen kriittiselle tarkastelulle.

 

Velkafetissi

Seminaarin viimeinen pääpuhuja oli Royal Holloway University of Londonin apulaisprofessori Alan Bradshaw. Bradshawn puheenvuoro ponnisti niin ikään Marxin peruskäsitteistä ja keskittyi erityisesti tavarafetisismin ajatuksen soveltamiseen. Tavarafetisismillä tarkoitetaan prosessia, jossa tarkasteltaessa markkinoille tuotettua tavaraa pinnallisesti se kätkee sen tuottamiseksi tarvittavat kapitalistiset tuotantosuhteet. Ihmisten kohdatessa toisensa markkinoilla ostajina ja myyjinä on mahdotonta tietää esimerkiksi missä työolosuhteissa tavara on tuotettu.


Bradshaw sovelsi fetisismin ajatusta tulkitessaan poliittisia keskusteluja ja kuvastoja velasta. Hän osoitti kuinka arkijärkeen liittyvät mielikuvat yksityisestä velkaantumisesta liitetään mediakuvastoissa ja -keskusteluissa julkiseen velkaantumiseen ja samalla yksityisten ihmisten toimintaan tuotetaan syyllistävä, moraalinen ulottuvuus.


Bradshaw käytti esimerkkinään ruotsalaista tositv-sarjaa Lyxfällan, jossa luottokorttien ja kulutusluottojen vuoksi ylivelkaantuneita kotitalouksia laitetaan ojennukseen kahden finanssihain toimesta. Euroopan talouteen liittyvät poliittiset keskustelut ovat samalla tavalla moralistisia, syyllistäviä ja rinnakkaisia yksityistalouksien velkapuheille. Bradshawn esittelemän tutkimuksen mukaan ihmisille vakuutetaan toistuvasti julkisuudessa, että jokainen tavallinen kansalainen on syypää ja osallinen vallitseviin julkisen talouden ongelmiin; jokainen meistä on osallistunut yhteiseen kulutusjuhlaan.


Talouskriisistä keskusteltaessa fetisoitumista tapahtuu, kun Euroopan pankkeihin liittyvät ongelmat kätkeytyvät niistä hyötyneen eliitin moralistisen puheen alle. Julkinen velkaantuminen samastetaan mediassa yksityiseen velkaantumiseen ja tavalliset ihmiset saadaan tuntemaan syyllisyyttä pankkitoimintaan ja talouspolitiikkaan liittyvistä syvistä yhteiskunnallisista ja rakenteellisista ongelmista. Ei tarvitse paljonkaan miettiä keksiäkseen erimerkkejä tällaisesta keskustelusta ja uutisoinnista.


Olli Herranen


Normaaliuden pelastaminen psykiatriassa ja lääketieteessä oli huolenaiheena viime huhtikuun alussa, kun Allen Frances saapui luennoimaan Helsingin yliopistolle. Frances toimi puheenjohtajana vuonna 1994 julkaistua DSM-IV-diagnoosijärjestelmää kehittäneessä työryhmässä, ja hänellä onkin ainutlaatuinen näkökulma psykiatriseen diagnostiikkaan. DSM-järjestelmät ovat Amerikan psykiatriyhdistyksen kehittämiä mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden diagnoosijärjestelmiä. Vaikka Suomessa ja muualla Euroopassa käytetään Maailman terveysjärjestö WHO:n ICD-10-järjestelmää, DSM-järjestelmillä on johtava rooli kansainvälisessä tutkimuksessa ja opetuksessa. Myös Suomessa DSM-kriteerejä käytetään joskus ICD-kriteerien rinnalla. Pitkään käytetyn DSM-IV:n jälkeen on vuonna 2013 otettu käyttöön järjestelmän viides versio, DSM-V, jota Frances on voimakkaasti kritisoinut.

 

Normaalista tehdään sairas

Francesin luennon ytimessä oli viesti siitä, että nykyään sekä somaattisessa että psykiatrisessa lääketieteessä korostetaan oireiden varhaista tunnistamista ja ennaltaehkäisyä, minkä seurauksena väärien positiivisten löydösten ja ylihoitamisen ongelmat kasvavat. Hän kuvasi ylidiagnostiikkaa pahaksi virheeksi ja letkautti, että aina kun Yhdysvallat tekee virheen, muut seuraavat perässä.


Diagnostiikka ei voi koskaan olla sataprosenttisen luotettavaa, ja mitä matalammalla kynnyksellä ihmisiä määritellään sairaiksi ja mitä laajempia seulontoja tehdään, sen helpommin asetetaan myös turhia diagnooseja sekä annetaan turhaa hoitoa. Diagnoosit säilyvät sairauskertomuksissa pitkälle tulevaisuuteen, diagnoosin saaminen voi olla rankka kokemus itsessään, ja turhaan annetusta hoidosta taas voi olla vakavaakin haittaa. Yhtenä esimerkkinä ylihoitamisesta Frances kuvasi eturauhassyövän hoitoa Yhdysvalloissa. Hän kertoi maassa olleen pitkään suosituksena, että yli 60-vuotiaiden miesten olisi hyvä käydä seulonnassa vuosittain. Tästä ei kuitenkaan ollut hyötyä syövän ennusteen suhteen, vaan seulonnan seurauksena lieviä ja vaarattomia muutoksia päädyttiin hoitamaan aggressiivisesti niin, että hoidosta oli ihmisille enemmän vahinkoa ja sivuvaikutuksia kuin havaitusta muutoksesta olisi koskaan ollut.


Frances korosti, miten sairauden määritelmässä on aina kyse myös valinnoista, ja usein on vaikeaa päästä yksimielisyyteen edes siitä, mitkä ilmiöt ovat sairauksia. Kun puhutaan asioista kuten alakuloisuus ja surullisuus, jatkuva väsyneisyys tai kaljuuntuminen, näkemykset eriävät myös lääkärien keskuudessa. Frances kritisoi uusinta DSM-järjestelmää diagnostisten kriteerien madaltamisesta niin, että yhä normaalimmat ilmiöt täyttävät jonkun sairauden kriteerit. Esimerkiksi läheisen menettämisestä aiheutunut suru voidaan DSM-V:ssä diagnosoida masennukseksi jo kaksi viikkoa läheisen kuoleman jälkeen. Uutena diagnoosina järjestelmään lisättiin mm. lapsilla diagnosoitava Disruptive Mood Dysregulation Disorder, jota Frances arvosteli sanoen, että tämä antaa mahdollisuuden hoitaa lääkkein lapsuuteen kuuluvaa kiukuttelua.


Francesin mukaan ajatus varhaisesta puuttumisesta ja ongelmien ennaltaehkäisystä on sinällään kaunis ja hyvää tarkoittava, mutta käytännössä diagnostisten kriteerien löyhentäminen johtaa annettujen diagnoosien määrän moninkertaistumiseen ja ylihoitamisen ongelmien lisääntymiseen. Esimerkiksi lasten bipolaarihäiriön ja ADHD:n esiintymisluvut ovat Yhdysvalloissa nousseet jyrkästi viime vuosikymmenien aikana. Frances sanoi näytön ADHD:n ylidiagnosoinnista olevan vahvaa ja kuvasi usein toistettua tutkimustulosta, että luokkiensa nuorimmat lapset saavat muita useammin ADHD-diagnoosin. Hän kertoi myös, miten psykiatrisen diagnoosin saaminen muodostuu vanhemmille ja koulun henkilökunnalle tärkeäksi, koska diagnoosi on avain tukitoimiin ja siten parempaan koulunkäyntikokemukseen. Francesin mukaan on ilmeistä, että näiden diagnoosien määrän räjähdysmäisessä kasvussa on kyse lasten normaalien tunnereaktioiden ja yksilöllisten erojen patologisoimisesta.

 

Tie ylidiagnostiikkaan on kivetty hyvillä aikomuksilla

Hieman yllättävästi Francesin mukaan suorin syy yhä löyhempien diagnostisten kriteerien syntymiselle on erityisalojaan rakastavien asiantuntijoiden taipumus painottaa varhaista tunnistamista oman kenttänsä ilmiöiden diagnostiikassa. Yhteiskunnallinen keskustelu on viime aikoina korostanut suurten lääkeyhtiöiden painostusta diagnostiikan kehityssuunnan vaikuttimena. Edellisen DSM-järjestelmän kokoamista johtaneena Frances kuitenkin esitti, että vaikka diagnostisten kriteerien madaltaminen on myös lääketeollisuuden etu ja lääkeyhtiöt pyrkivät kaikin keinoin myymään tuotteitaan uusille ja laajemmille kohderyhmille, valta kriteerien laatimisessa on yhä psykiatrian asiantuntijoilla. Francesin mukaan kriteerejä laativat asiantuntijat eivät kuitenkaan osaa eivätkä aina edes halua arvioida valintojensa yhteiskunnallisia seurauksia. He ajattelevat löyhennettyjen kriteerien toimivan loistavasti tutkimusklinikoilla, eivätkä ota huomioon, millaista vahinkoa niiden laajempi käyttöönotto aiheuttaa. Francesin mukaan Yhdysvalloissa suurin osa psykiatrisista diagnooseista annetaan perusterveydenhuollossa (eikä esimerkiksi mielenterveyden häiriöihin perehtyneillä klinikoilla). Painetta asettaa psykiatrisia diagnooseja lisäävät mm. suoraan kuluttajille kohdistuvan psyykenlääkemainonnan synnyttämät odotukset sekä vakuutusyhtiöiden käytännöt.


Francesin mukaan ihmisillä on epärealistisen vahva usko lääke- ja neurotieteiden mahdollisuuksiin ennustaa sairauksien puhkeamista ja parantaa niitä sekä suhteettoman suuri pelko sairauksia kohtaan. Näiden taustalla hän kuvasi olevan monenlaisia yhteiskunnallisia ja inhimillisiä tekijöitä. Tutkijoiden on korostettava hankkeidensa tarjoamia mahdollisuuksia saadakseen rahoitusta, ja positiivisia tutkimustuloksia julkaistaan selvästi herkemmin kuin negatiivisia (tätä tunnettua ilmiötä kutsutaan julkaisuharhaksi). Lääketutkimuksia tehtailevat lääkeyhtiöt myös muokkaavat tuloksia tuotteilleen edullisiksi ja käyttävät valtavasti rahaa markkinointiin. Media tarttuu herkästi hehkuttamaan “mullistavia” parannuskeinoja räikeän yksinkertaistavalla tavalla, ja ihmisille on tietenkin mieluisaa uskoa lääketieteen voittokulkuun. Näin sekä kansalaisille että tutkimusten rahoittajatahoille on muodostunut vääristyneen optimistinen käsitys siitä, mitä esimerkiksi aivojen toiminnasta todellisuudessa ymmärretään. Esimerkkinä median harjoittamasta yksinkertaistamisesta Frances kuvasi uutisia “skitsofreniageenin” löytymisestä. Hän arvosteli tällaisia uutisia sanoen, että skitsofrenia ei tule ikinä olemaan vain yksi sairaus, vaan etiologialtaan monenkirjavia ilmiöitä niputetaan yhden nimikkeen alle.


Frances korosti, että mielikuva, jonka mukaan useimpia normaalista poikkeavia tiloja voitaisiin helposti hoitaa paikantamalla aivoista tai kehosta vikatila, on naiivi ja virheellinen. Hän alleviivasi ihmiskehon ja etenkin aivojen monimutkaisuutta; täysin terveitä tai häiriöttömiä kehoja tai aivoja ei ole edes mahdollista löytää. Yhdysvaltojen kansallisen terveysviraston johto sekä rahoittajat ovat suhteettoman kiinnostuneita esimerkiksi aivokuvantamishankkeista, Frances jatkoi, vaikka tiedetään, että todellisuudessa sairauksien hoidon tulokset määräytyvät erityisesti sosioekonomisten ja sosiaalisten tekijöiden perusteella.

 

Vakavasti sairaita hoitaa poliisi

Toisaalta Frances korosti, miten lievien ongelmien ylihoitamisen kääntöpuolena todella vakavista psykiatrisista sairauksista kuten toistuvista ja pitkäkestoisista psykooseista kärsivien ihmisten on Yhdysvalloissa usein erittäin vaikeaa saada hoitoa. Myös merkittävän osan vakavasti masentuneista hän kertoi edelleen jäävän hoidon ulkopuolelle. Francesin mukaan psykiatriaan vihamielisesti suhtautuvat ihmiset (ns. antipsykiatrinen liike) puhuvat usein esimerkiksi pitkien pakkohoitojaksojen aiheuttamista vahingoista ymmärtämättä, että ongelma oli toki todellinen 50–60-luvuilla, mutta nykyisin USA:ta vaivaa pikemminkin pakkohoidon saamisen mahdottomuus. Pitkäaikaisista ja vakavista psyykkisistä oireista kärsivien ihmisten Frances sanoi olevan usein heitteillä, asunnottomina ja vankiloissa ilman asianmukaista hoitoa. Francesin mukaan asunnottomat ja hoidon ulkopuolella olevat, vakavasti mieleltään sairaat ihmiset kohtaavat arjessaan hoitohenkilökunnan sijaan poliiseja, jotka pelkäävät heitä ja ampuvat matalalla kynnyksellä.


Yhdeksi merkittäväksi syyksi tähän tilanteeseen Frances kuvasi palveluiden yksityistämistä, sillä yksityisten hoitopalveluiden piirissä hoidetaan mieluummin helposti hoitoon asettuvia ja maksukykyisiä kuin heikoimmassa asemassa olevia, vakavasti oireilevia ihmisiä. Frances varoittikin yleisöään terveydenhuollon ja asumispalvelujen yksityistämisen vaaroista sanoen, ettei suomalaisten pitäisi toistaa näitä virheitä.

 

Yhteiskunnan rakenteisiin vaikuttaminen

Vaikka Frances arvosteli painokkaasti nykyisiä diagnosointikäytäntöjä, hän esitti erilaisia oirekuvia luokittelevan diagnostiikan olevan tärkeä apuväline mielenterveyden häiriöiden hyvässä hoidossa. Frances sanoi, että ilman diagnooseja ei ole muuta kuin yksittäistapausten kuvailua, ja tällä tavalla päädytään vain loputtomasti eriäviin näkemyksiin.

 

Frances esitti ylidiagnosoinnin vähentämiseen kolme keinoa. Ensinnäkin tulisi nostaa kynnystä lievän oireilun diagnosoinnille ja (lääke)hoidolle (“watchful waiting”); toisekseen pitää hoito yhteiskunnan eikä markkinavoimien käsissä eli esimerkiksi pidättäytyä palveluiden yksityistämisestä. Lisäksi tulisi panostaa rakenteellisiin ratkaisuihin, koska yksilötason ennustaminen on mahdotonta. Frances painottikin useaan otteeseen, että olemme yksilötasolla sangen kehnoja ennustamaan tulevaa ja seulontojen avulla päättelemään, kenelle saattaisi kehittyä tietty sairaus tai kenen kohdalla sairauden lievä aste kehittyy vakavaksi. Sen sijaan meillä on vahvaa tutkimusnäyttöä siitä, millaiset ympäristötekijät ja yhteiskunnalliset olosuhteet altistavat ihmisiä sairauksille ja psyykkiselle oireilulle. Näin ollen yhteiskunnan resurssit olisi tehokkainta, turvallisinta ja järkevintä suunnata rakenteellisiin parannuksiin: sosioekonomisiin epäkohtiin puuttumiseen ja esimerkiksi luokkakokojen pienentämiseen ja taukojen riittävyyteen kouluopetuksessa. Frances korosti, että jos todella ollaan kiinnostuneita ihmisistä ja heidän kärsimyksensä helpottamisesta, on painopiste siirrettävä yksilöiden patologisoimisesta, hohdokkaista kuvantamismenetelmistä ja lääketutkimuksista kohti ihmisten sosiaaliseen todellisuuteen vaikuttamista.

 

Riikka Koljonen & Leena Pullinen


Erityisesti englanninkielisessä maailmassa on viime vuosina virinnyt vilkas keskustelu filosofian suhteesta naisiin ja muihin vähemmistöihin. Onko akateemisessa filosofiassa jotain pielessä, kun luvut kertovat niin selkeää kieltä? Muista humanistisista tieteistä poiketen filosofia on edelleen vahvasti miesten aluetta. Asiaa on puitu niin New York Timesin sivuilla blogikirjoitusten sarjassa kuin aihetta kartoittavassa kokoelmassa Women in Philosophy: What Needs to Change? (2013) [1]


Filosofi Jennifer Saul on käyttänyt 'piiloisen vääristymän' (implicit bias) käsitettä kuvaamaan, kuinka sukupuolta ja etnisyyttä koskevat stereotyypit vaikuttavat (myös) filosofiassa. Syrjintä ei useinkaan ole suoraa. Olemme sosiaalistuneet kulttuuriin, jossa palkitaan tietyistä tavoista, tietystä sukupuolesta, tietynlaisesta olemuksesta ja vastaavasti rokotetaan toisista. Piiloinen vääristymä viittaa psykologisissa kokeissa osoitettuun ilmiöön, jonka mukaan vähemmistöryhmiiin liitetään tiedostamatta keskimäärin negatiivisempia mielikuvia.

 

Saul jatkaa aiheen tarkastelua Philosopher’s Magin verkkosivuilla tammikuussa julkaistussa tekstissä Women in Philosophy. Siinä hän käy läpi erilaisia keinoja torjua vääristymän vaikutuksia. Monet keinoista ovat hyvinkin yksinkertaisia. Kaikkein yksinkertaisimmillaan on luotettava hieman vähemmän ensiksi mieleen juolahtaneisiin arvostelmiin. Se ei vielä riitä, mutta on tärkeä ensimmäinen askel.


Yhdysvaltalainen filosofi George Yancy taas johdattaa blogihaastattelujensa sarjassa rasismiin ja “rotuun” liittyviin kysymyksiin: miksi myös filosofit ovat usein niin sokeita valkoisuudelleen? Uusin keskustelukumppani on Noam Chomsky.

 

Vinoumaa on myös filosofian historiassa. Filosofian suuri kehityskulku on (osin) tulkinta ja valikoima tietynlaisia ajattelijoita. Kenen ajatustyö nähdään mullistavaksi ja merkittäväksi? Koska naiset on pitkälti suljettu kaanonin ulkopuolelle, syntyy mielikuva, etteivät naiset olisi filosofoineet. Tätä harhaluuloa vastaan taistelee Project Vox, jonka tarkoitus on tuoda verkkoon yleistajuista tietoa “modernin ajan” naisfilosofeista.

 

Elina Halttunen-Riikonen


Viite:

1. http://opinionator.blogs.nytimes.com/tag/women-in-philosophy/?_r=0 Linda Martin Alcoffin kirjoituksen suomennos on julkaistu niin & näin 1/14:ssä. Katrina Hutchisonin ja Fiona Jenkinsin toimittama kokoelma Women in Philosophy. What Needs to Change? (Oxford University Press, 2013)


Aiheesta muualla:

Implicit Bias & Philosophy


Ketään ei yllättänyt, että Charlie Hebdo -lehden verilöylyn jälkeen tutut tarinat kulttuurien perinpohjaisista eroista saivat tuulta purjeisiin. Kiistat fundamentalistisen islamismin ja islaminuskon suhteesta leimahtivat jälleen. Oli ennakoitavissa, että uskonkiihkoilijat saisivat vastaan kansalliskiihkoa tai sivistykseksi verhoutuvaa rasismia. Suurille ja yksinkertaisille tarinoille oli taas tilausta.

 

Uutta luotaavaa ja älykkäämpääkin keskustelua on onneksi ollut. On muistutettu fundamentalismin lyhyestä ja monijuurisesta historiasta ja siitä, miten yhdeksi ja yhtenäiseksi kuvatut ’kulttuuri’ tai ’uskonto’ palvelevat vain niitä, joille konflikti on siunaus. On huomautettu, että puhe ”islamilaisesta maailmasta” hävittää sisäiset kiistat, eriarvoisuuden ja kamppailut aivan kuin puhe ”länsimaisesta sivistyksestä”. On tutkailtu sitä, millaista hallaa loukkaantumisen politiikka on tehnyt jo kauan ennen arkea mullistavia murhenäytelmiä.

 

Monet ovat kuitenkin keskittyneet vääntämään kättä siitä, millainen lehti Charlie Hebdo oikein onkaan ja miten sen kuvia ja kirjoituksia pitäisi tulkita. Onko se oikealla vai vasemmalla, ovatko kuvat rasistisia vai eivät? Onko se ”meidän” lehtemme vai ei? Voiko olla kaikkien muiden tavoin Charlie? Keskustelu muistuttaa välillä pyhien tekstien tulkintaa. Satiirilehdelle kuuluva epämääräisyys ja ilkikurisuus tekee tällaiset kysymykset vaikeammiksi ja hankalammiksi kuin Jyllands-Postenin julkaistua Muhammed-pilakuvia vuonna 2005. Siksi ne nousevatkin näkyvämmin esiin. Satiiri paljastaa poliittiset refleksit.

 

Kuvat ja sanat ovat myös tekoja, joten tällaisella pohdinnalla on oma mielensä. Monet pilapiirtäjät ovat tuoneet esiin sen, että satiiri ja pilapiirtäminen eivät ole itseisarvo vaan tapa tehdä politiikkaa siinä missä mikä tahansa muukin – niissäkin viestitään jotain ja pyritään johonkin. Mielekkäin paikka ja aika ei kuitenkaan ole terroritekojen äärellä. Keskittyminen Charlien identiteettiin kaventaa näkökulmaa niin, että terrori-iskut nähdään kuvien seurauksena, että murhat voitaisiin selittää kuvilla, että juuri väkivallanteot herättävät kysymyksen satiirikon vastuusta.

 

Sanominen ja tekeminen on välttämätöntä

On selvää, että joskus sanat ja kuvat voivat olla suora hyökkäys ihmistä ja ihmisryhmää kohtaan, kiihotusta väkivaltaan. Ei siis heidän näkemyksiään, uskontoaan tai asemaansa, vaan ennen kaikkea heitä itseään – väriin, sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja syntyperään katsoen. Siksi sananvapaus ei voi olla absoluuttinen. Mutta "sana on myös teko" ei ole automaattinen oikeutus sensuuriin, sillä tekojahan tarvitaan, että elämä ja politiikka ovat mahdollisia. On lempeitä tekoja, kuohuttavia tekoja, tappavia tekoja, synnyttäviä tekoja, uudelleen ajattelemaan pakottavia tekoja.

 

Sananvapautta pitää usein puolustaa sisällöistä huolimatta. Vapaus ja aito demokratia edellyttävät, että sananvapautta puolustetaan vainolta ja että sensuurin leviämistä vahditaan alati ja tarkkaan. Jos loukkaantumisesta tulee kaiken pyhittävä vastalause, kriittinen ajattelu käy mahdottomaksi. Kuka tahansa voi katsoa oman mielipiteensä tai uskonsa loukatuksi, ja yhteiskunta muuttuu koskemattomissa kuplissa elävien mielipiteiden teatteriksi. Siksi sananvapauden on oltava perusoletus, ja sen suitsiminen on lähtökohtaisesti arveluttavaa, aina äärimmäinen keino. Sen puolustaminen väkivaltaa ja sensuuria vastaan on ensisijaista.


Vaarallista on myös "pyhittää" se, jota on sensuroitu tai jota vastaan on hyökätty. Me kaikki voimme olla Charlieita, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että Charlie olisi automaattisesti vapauden esitaistelija ja taitavaa satiiria. (Aivan kuin terrori-iskut eivät pyhitä ranskalaista yhteiskuntaa kiistämättömäksi demokratiaksi ja vapauden valtakunnaksi.) Vaino ei myöskään luo velvollisuutta julkaista – juuri tämä harhaluulo luo maaperää julkiselle keskustelulle ”provosointiautomaattina”.


On paljon huonoa ja toivottoman pinnallista poliittista pilapiirtämistä, mutta tällä ei ole yhtikäs mitään tekemistä sen kanssa, saisiko sitä julkaista ja pitääkö sitä puolustaa. Sananvapauteen kuuluu vastenmielisyys ja loukkaantuminen sekä tietysti ihan puhdas idioottimaisuus – koska muuten ei olisi tilaa viisaudellekaan.

 

Sotien lietsojat

Arkinen historiataju on kovin lyhyt, ja helposti ajatellaan, että yksi katastrofi muuttaa kaiken. Nyt siirryttiin uuteen maailmaan, ja on puhuttava kaikesta – kiihkeästi ja yhtaikaa. Tämä kuvitelma on mahdollinen vain oloissa, jotka ovat melko rauhalliset. Charlie Hebdoon kohdistuneen terroriteon kaltaisia iskuja tehtiin Irakissa valtavasti, ja uhrimäärä nousi tuhansiin, ennen kuin sunnien ja shiiojen välinen sisällissota saatiin leimahtamaan. Silti sunnit nousivat lopulta uskonsodan kiihottajia vastaan. Kiistojen taustalla olevia ongelmia ei vain ratkaistu, ja sunneille annetut lupaukset petettiin, mikä loi pohjan ISISin nousulle. Väkivallan keskellä on ehkä helpompi ymmärtää, että "kaiken muuttavia" tekoja tulee yhä uudelleen, ja kaikki muuttuu vain jos sen annetaan muuttua.

 

Euroopassa on ongelmansa, mutta täällä pitäisi olla paljon helpompaa vastustaa niitä vastakkainasetteluita, joita nyt yritetään takoa oleviksi. Hyökkäysten uhreja pitää puolustaa, mutta kenenkään ei pidä antaa vetää rintamalinjoja puolestamme.

 

Irakin ja Syyrian väkivallan kierteen muistaminen auttaa näkemään myös sen, että terrorismille ei löydy yksinkertaisia syitä. Charlie Hebdo oli fundamentalisteilta valitettavan onnistunut kohdevalinta, sillä monet vastareaktiot ovat juuri sitä, mitä he hakivat. On kuitenkin selvä, että he olisivat voineet valita vaikka minkä kohteen ja pukea sen omaan kertomukseensa.

 

Siksi on ongelmallista, jos terrori-isku ymmärretään vain ranskalaisen yhteiskunnan ongelmien heijastumana. Ranska on joutunut ja joutuu pohtimaan maan sisäisiä ristiriitoja joka tapauksessa, mutta iskua ei pidä pelkistää maallistamispolitiikan tai integraation epäonnistumiseksi. Tekijät olivat ranskalaisia ja olivat radikalisoituneet Ranskassa, mutta ainakin toinen oli saanut asekoulutusta Jemenissä. Yhteys Irakin konflikteihin on suorempi kuin Lontoon ja Madridin pommi-iskuissa. Tuolloin tekijät olivat selvemmin kotikutoisia radikaaleja, jotka oikeuttivat iskunsa Irakin sodalla .Syyrian ja Irakin ”kansainväliset prikaatit” luovat aivan uudenlaisen ja elävän sillan fundamentalismin leviämiselle.

 

Fundamentalistinen internationalismi on syntynyt uudelleen viime vuosina vahvemmaksi kuin se on koskaan ollut, ja vaikka se kumpuaa monenkirjavasta väkivallan ja kurjuuden taustasta, se on ehtinyt saada myös oman itseään ruokkivan käyttövoimansa. Tämän vuoksi keskustelu terrorin syistä ja juurista käy yhä vaikeammaksi.

 

Yksinäistä vai joukkojen väkivaltaa?

Uskonnollista, etnistä ja ideologista fanaattisuutta on olemassa. Ilman yleisempää katkeruutta, kurjuutta, syrjäytymistä tai vastakkainasetteluita sen käyttövoima olisi kuitenkin olematon, sillä vain harva yksilö viehättyy fanaattisuudesta, jos asiat ovat hyvin. Usein terrorismin yhteiskunnallisia selityksiä vastaan käytetään esimerkkeinä yksilöitä, jotka ovat päätyneet väkivaltaan hyvistä oloista, korkealla koulutuksella, ilman henkilökohtaisia traumoja. Tietenkään mikään yhteiskunnallinen selitys ei kata jokaista yksilöä, koska ihmisiä on niin monenlaisia.


Yksilöpsykologinen selitys teolle ei korvaa sosiaalista selitystä, ei liioin toisin päin. Ne ovat vastauksia eri kysymyksiin. Näkemys terrorismin yleisistä sosiaalisista taustoista ei pyri selittämään, miten yksittäinen ihminen päätyy väkivallantekoon, eikä se liioin yritä eikä pysty kirjoittamaan yksittäisen liikkeen syntyhistoriaa. Jokaisella terroristiliikkeellä tai sellaiseksi kutsutulla on omaleimainen historiansa.

 

Fanaattisuuden ituja voi syntyä ja on syntynyt missä tahansa oloissa. Se vaatii kuitenkin polttoainetta leimahtaakseen liekkiin. Oklahoman terrori-iskusta tuomittu Timothy McVeigh kuvitteli saavansa aikaan rotusodan Yhdysvalloissa ja jäi ”hulluksi pommittajaksi”. Ilman konfliktia ruokkivaa kurjuutta ja katkeruutta, ihmisten halua liittyä mukaan ja propagandan uskottavuutta liikkeet joko kuolevat tai jäävät piskuisiksi epätoivoisiksi ryhmittymiksi.

 

On ryhmiä, jotka pyrkivät luomaan omaa todellisuuttaan ja irtaantumaan kaikista ratkaisumalleista, ryhmiä, jotka kieltäytyvät kommunikoimasta. Siksi tällaisia joukkomurhia tulee väistämättä lisää. Mikäli niiden leviäminen halutaan estää, on puututtava niitä ruokkiviin taustasyihin kuten kasvavaan eriarvoisuuteen ja sen kammitsoitumiseen etnisiin tai uskonnollisiin rajoihin.

 

Jokaista joukkomurhaa se ei estä, koska on ihmisiä ja ryhmiä, jotka haluavat lietsoa väkivaltaa hyvissäkin oloissa. Vapaus ja demokratia ovat mahdollisia vain, jos yhteiskunta voi kestää tällaisen satunnaisen turvattomuuden muuttumatta perusteellisesti.


Ville Lähde