Verkkoloki vuodelle 2013

Verkkoloki on tarkoitettu raporteille, katsauksille, kolumneille, linkkivihjeille, ajankohtaisuutisille, kirjakatsauksille sekä muille vastaaville vapaan ja ajankohtaisen kirjoittamisen lyhyehköille lajityypeille.

 


Kaikessa sanomisessa voidaan erottaa kaksi puolta, itse sanominen, sen sisältö, ja se miten, missä ja milloin sanominen on sanottu, siis sanomisen tapa.


Himasen ja ryhmän raportti Kestävän kasvun malli on tästä hyvä esimerkki. Sen sisällössä on hyviä asioita – kuten mediassa esillä ollut huomio, että poliitikot seuraavat liikaa median agendaa ja media taas mainostajia. Samoin painopisteen asettaminen henkiseen ja inhimilliseen arvokkuuteen on tärkeää ja erittäin myönteistä. Mutta tässä samalla tulee esiin räikeä ristiriita sanomisen sisällon ja sanomisen tavan välillä. Tapa, jolla raportti on saatu aikaan ja tuotu esille sisältää lukuisia konkreettisia esimerkkejä henkisestä alennustilasta.


Esimerkiksi: pääministerin tapa tilata raportti (henkistä selkärankaa olisi osoittanut esimerkiksi pääministerin ero sen jälkeen kun epäasiallinen käytös tuli julki tai tietysti vielä paremmin kokonaan sumplimatta jättäminen), Suomen Akatemian nöyrtyminen poliittiseen paineeseen, raportin pelaaminen kaksilla korteilla, mihin filosofi Panu Raatikainen on kiinnittänyt huomiota (eli Himasen Suomi-osuudet raportissa eivät ole Oxford University Pressin julkaisemia, mutta OUP'ia pidetään laadun takeena). Tästä sanomisen tavan ja sanomisen sisällön ristiriidasta seuraa valitettava raportin sinänsä mahdollisesti hyvinkin tärkeiden huomioiden pilaantuminen. Suomen henkistä selkärankaa ei voi kasvattaa toimimalla henkisesti alamittaisella tavalla – ja tämän raportin kohdalla henkisesti alamittaisesti ovat toimineet ainakin tilaajataho, rahoittaja ja raportin kirjoittaja(tiimi). Taloustieteilijä Pertti Haaparanta toteaa tiiviisti: “Kestävän kasvun malli” on [henkisen alennustilan] osoitus, ei mikään lääke ongelmaan." Esimerkiksi oppi-isä Esa Saarisen korostama pyrkimys kukoistukseen, jota hän Himasen raportissa ja toiminnassa näkee, ei ansaitsisi tällaista ristiriitaa.

 

Kenties tässä on yleisempikin asiantuntijuuden, ainakin filosofisen asiantuntijuuden, ja politiikan suhteita koskeva oppi. On olemassa olosuhteita, sanomisen tapoja, sanomisen syntyjä, jotka tekevät periaatteessakin totuuden puhumisen lähes mahdottomaksi, koska ne muodostava liian suuren ristiriidan sanomisen sisällön ja sanomisen tavan välille. Ääriesimerkkinä vaikkapa Olli Rehn talouskomissaarina tai joku muu tärkeä talousvaikuttaja ei edes periaatteessa voi sanoa totuutta taloudesta, koska totuuden sanomisella on suora vaikutus talouteen. Tällaisten toimijoiden on esitettävä, toisin sanoen noudatettava sanomisen tapaa sisällön kustannuksella. Koska näin on, on olemassa sanomisen paikkoja ja tilanteita, joista ihmiset enemmän tai vähemmän vaistomaisesti tietävät, että totuuden sanominen ei niissä ole mahdollista. Valtiovallan isolla rahalla tilaama raportti on aika lailla paraatiesimerkki tällaisesta tilanteesta. Tämä sanomisen tavan tunnistamiseen liittyvä oikeutettu epäluulo (eli kääntäen: ajatus, että totuus vaatii julkitullakseen myös totuudelliset olosuhteet) isolla rahalla tuotettuja raportteja kohtaan on eri asia kuin lähtökohtainen kyynisyys tai kielteisyys, josta raportin ja sen syntyhistorian arvostelijoita on epäilty.


Yhden ikävän lisäkierroksen tälla kertaa lisää se, että raportin kirjoittajat eivät suinkaan voi olla tuntematta tätä sanomisen sisällön ja sanomisen tavan eroa ja keskinäistä vaikutusta. Vaatia henkistä kasvua tavalla, jonka tietää henkisesti alamittaiseksi, on paljon pahempi ongelma kuin vaatia henkistä kasvua tavalla, joka vahingossa on henkisesti alamittainen. Jälkimmäinen tapaus on tavallista inhimillistä erehtyväisyyttä, ensimmäinen itse asiassa henkistä mädättämistä. Ei oikein ole hyviä tulkintavaihtoehtoja. Joko raportin kirjoittanut ja julkaissut tiimi tietää sen syntyhistoriaan liittyvistä henkistä selkärankaa murentavista piirteistä tai ei. Jos tietää, raportin esittäminen kutsuna henkiseen kasvuun on karkeaa pilaa, joka ei voi olla masentamatta. Jos ei tiedä, on kyse koko raportin rampauttavasta lapsellisuudesta. Päädytään jälleen samankaltaisiin tunnelmiin kuin yllä: on vaikea löytää tietä, jota kautta "Kestävän kasvun malli" olisi nähtävissä esimerkkinä kypsästä ja aikuisesta keskustelusta valtiovallan, tieteen ja kansalaisyhteiskunnan välillä. Paljon on vielä töitä edessä.

 

Tere Vadén

 



“Filosofia on ollut Suomessa viime aikoina paljon julkisuudessa – eikä kovin hyvässä valossa. Ja toisin kuin jotkut tuntuvat olettaneen, mikä tahansa julkisuus ei ole hyväksi.”

 

Näin esittää teoreettisen filosofian dosentti Panu Raatikainen, joka kuuluttaa blogikirjoituksessaan ryhtiliikettä kotomaamme filosofialle - “niin kauan kuin on jotain mitä puolustaa”.

 

“Suomalaisen filosofian nykyisessä alennustilassa [...] filosofian perinteiset hyveet ovat päässeet joiltain pahemman kerran unohtumaan. Helppo elämä, suihkuseurapiirit ja vallan kabinetit ovat vetäneet toisia puoleensa enemmän kuin totuus ja viisaus. Hyvä veli -verkostot, omien suosikkien häikäilemätön nostaminen, junttaus ja kähmintä ovat usein korvanneet tasapuolisen filosofiyhteisön vertaisarvioinnin ja avoimen, kriittisen keskustelun. Myös kaikilla niillä, jotka ovat sallineet tämän kaiken tapahtua, on oma vastuunsa. Hyvän filosofian kriteerit ovat joka tapauksessa olleet liian usein hukassa. Tämän kaiken hedelmät ovat nyt olleet ikävällä tavalla kaikkien nähtävissä.”

 

Keskusteluun osallistuu myös Raatikaisen kanssa samalla blogialustalla kirjoittava filosofi Jukka Hankamäki, jonka mukaan filosofia tarvitsee inhimillistä otetta. Hankamäki näkee suomalaista filosofiaa uhkaavan “puoluepolitisoitumisen”, viitaten tällä vertaisarviointiin. Sen vuoksi:

 

“[N]iin sanottuihin referoituihin tieteellisiin aikakauslehtiin (jotka toteuttavat objektivoivaa luonnontieteellistä ihannetta) päätyykin rahisevan kuivia julkaisuja, jotka on kuohittu ja sensuroitu niiden kiertäessä kädestä käteen ennen julkaisemista akateemisessa vertaisarviointiprosessissa, ja lopputulos on valmista vietäväksi riiheen. Ainoat persoonan ilmaisut noissa jutuissa ovat sitten kirjoittajan etu- ja sukunimi.”

 

Filosofeja kiinnostaa oikeutetusti filosofian tila kaikkialla. Tuore esimerkki yhdysvaltalaisesta keskustelusta löytyy New York Timesin Opinionator -blogissa, jossa julkaistiin syyskuussa viiden kommentin sarja aiheesta “Naiset filosofiassa”. Filosofian professori (MIT) Rae Langton keskittyy puheenvuorossaan kysymykseen siitä, miten karikatyyri filosofeista/filosofiasta tyhjän ympärillä pyörivinä (miehinä) hukkaa naiset filosofian parista - sekä filosofian radikaalin potentiaalin. Käsitys filosofiasta maailmallevierautena on harhaanjohtava, eikä huomioi filosofialle keskeistä piirrettä “kysyä vaikeita kysymyksiä ja haastaa ennakkoluuloja”.

 

Langtonin mukaan:

 

“[Tästä] on osittain syytettävä filosofian karikatyyria: “järjen mies” kuvattuna vakavana, ylevänä Dumbledorena. [...] Filosofia esitetään usein historiansa kautta, alkaen itkijänaiset karkottaneesta Sokrateesta, alkusoittona todelliselle filosofoimiselle.” (opinionator.blogs.nytimes.com/2013/09/04/the-disappearing-women/)

Sekä Raatikainen, Hankamäki että Langton paikantavat ongelman, filosofian yhteiskunnallisen vaisuuden, filosofeihin itseensä. Hyvät uutiset: jotain voi tehdä. Huonommat: käytännön toteutus onkin sitten eri juttu.

 

Filosofian ja elämänkatsomustiedon didaktikko Eero Salmenkivi muistutti Maria Petterssonin vieraana Yle Puheessa lokakuun lopulla siitä, ettei filosofian tilaa ole syytä lähestyä vain kapeasti akateemisen alueen kautta. Salmenkivi liputti ajattelutaitojen opettamisen potentiaalista merkitystä perusopetuksessa. Hän korosti, että matemaattisen ja luonnontieteellisen ajattelun rinnalla koulun pitäisi panostaa enemmän verbaalisen ja käsitteellisen ajattelun opettamiseen:

 

"Matematiikkaa opetetaan paljon, mutta ikävä sivulinja on silloin, että muu käsitteellinen ajattelu jää mutun varaan tai sitä ei ole lainkaan. [. . .] Esimerkiksi ajattelua eettisissä kysymyksissä ja muissakin asioissa pitäisi pystyä harjoittamaan myös ilman lukuja – tämä olisi tärkein peruskouluun lisättävä asia." (Ohjelma kuunneltavissa täältä)

 

Myös opetushallituksen opetusneuvos Ritva Jakku-Sihvonen yhtyi ajatukseen kriittisen ajattelun tärkeydestä ja sen vahvistamisesta peruskoulussa: ”Tietysti tuo filosofia on minusta sellainen vakavasti otettava aine, että sitä voisi varmaan olla enemmän.”

 

Keskustelussa viitattiin myös kirjailija-filosofianopettaja Arno Kotron hiljattaiseen kolumniin Helsingin Sanomissa, jossa hän valitteli koulujärjestelmämme epäonnistumisia kriittisen ajattelun opettamisessa:

 

”Lukiossakin tieteenfilosofian alkeet, pseudotieteen tunnistaminen ja rakentavan väittelyn tapaiset sisällöt on liiaksi piilotettu filosofian valinnaiskurssiin, vaikka niiden pitäisi olla yhteistä peruskauraa. [...] Nettikeskustelujen ja muun julkisen debatin valossa ei olisi pahitteeksi, että koulussa käytäisiin yhdessä läpi esimerkiksi tyypillisimmät argumenttivirheet henkilöön käyvästä huitelusta olkiukkoihin. Sellaisessa maassa ja keskustelukulttuurissa olisi kaikkien vähän mukavampi elää.”

 

Elina Halttunen-Riikonen

 

Vuoden 2014 ensimmäinen niin & näin perehtyy laajasti kysymykseen filosofian merkityksestä, tehtävästä ja mielestä.

 

Yhdysvaltalainen filosofi ja taidekriitikko Arthur Coleman Danto menehtyi 89-vuotiaana 25. lokakuuta 2013. Hän oli syntynyt Ann Arborissa, Michiganissa 1. tammikuuta 1924.

Danto valmistui filosofian tohtoriksi Columbian yliopistosta vuonna 1952 ja toimi Columbian filosofian professorina vuodesta 1966 alkaen. Hän toimi myös Yhdysvaltain filosofisen yhdistyksen ja Yhdysvaltain estetiikan seuran puheenjohtajana sekä The Journal of Philosophy -lehden päätoimittajana. Monen yllätykseksi Danto ryhtyi yli 60-vuotiaana taidekriitikoksi. Hän kirjoitti The Nation -viikkojulkaisuun kritiikkejä vuodesta 1984 vuoteen 2009 saakka. Sekä filosofin että kriitikon työ toivat lukuisia palkintoja.

Filosofina Danto tuli tunnetuksi erityisesti ”taidemaailman” (artworld) käsitteestään. Hänen teoksiaan ovat mm. Nietzsche as Philosopher (1965), The Transfiguration of the Commonplace (1981), Narration and Knowledge (1985), Mysticism and Morality: Oriental Thought and Moral Philosophy (1987), Connections to the World: The Basic Concepts of Philosophy (1997) ja Encounters and Reflections: Art in the Historical Present (1990).

The Art Newspaperin muistokirjoitus: http://www.theartnewspaper.com/articles/Arthur-C-Danto-philosopher-and-art-critic-has-died-aged-/30806

Artikkeli Danton taidefilosofiasta Logos-ensyklopediassa: Danton taidefilosofia

Jukka Mikkonen

Björn Wahlroos epäili, etteivät saksalaiset demarit ole käyneet taloustieteen peruskurssia, kun nämä ajavat minimipalkkalakia. Käppyrät kertovat, miten tulee edetä. Wahlroosin argumentoinnissa on liuta ongelmia. Ensinnäkin tieteen marssittaminen tukemaan omaa kantaa pyrkii maskeeraamaan näkökulman “tieteellisen neutraaliksi”. Wahlroos myös sivuuttaa sen, että taloustieteessä peruskurssien mallit eivät suoraan vastaa todellisuutta. Näiden lisäksi Wahlroosin tapa nähdä valtio ensisijaisesti yksilön vapautta rajoittavana toimijana, josta on syytä emansipoitua, on hyvinvointivaltioperinteeseemme huonosti istuvaa tuontitavaraa. [1] Kuitenkin juuri Wahlroosin vetoaminen “taloudellisiin realiteetteihin”, markkinoiden logiikkaan, ansaitsee tarkempaa huomiota. Se kun ei ole kirjoittajan yksinoikeus – kaikkea muuta.


Wahlroosin “Economics 101” voi antaa simppelin kannan minimipalkkalakiin. [2] Hyvin erilaisen näkökulman kysymykseen saa, jos konsultoi muita tieteitä – tai edes taloustiedettä hieman laajemmin. Yhteiskuntatieteilijöiden esittämää kritiikkiä sitä kohtaan keitä kuunnellaan poliittisessa päätöksenteossa ja kutsutaan Heureka-foorumeihin ei ole syytä leimata kateudeksi toisten alojen menestyksestä. Ehkä ongelma ei selity yhden tai toisen tieteenalan epäonnistumisella julkisuudenhallinnassa tai popularisoinneissa. [3] Taloudellisten “faktojen” valta ei rajoitu tieteeseen – puhutaan talouden kulttuuristumisesta ja yhtä lailla “kulttuuriksi kutsutun alueen” markkinaistumisesta. [4] “Talouden” alue tulee erottamattomaksi osaksi kaikkea, kun joka paikkaan työntyvä “talouspuhe” vartijoineen ja lakeijoineen muokkaa ja kaventaa näkemyksiä, joita voi esittää mielekkäinä, valintoja joita voi tehdä. Marssijärjestys on selvä: “taloudelliset realiteetit” on syytä ottaa huomioon puhuttaessa mistä tahansa, niihin vedottaessa ei tarvitse ottaa huomioon käytännössä mitään.


Taloustieteen voimakas rooli kaikkialla on tietenkin kaikkea muuta kuin neutraalia. Taloustieteellinen puhe ei puhu vain taloudesta vaan kuljettaa mukanaan käsityksensä yksilöstä ja yksilön toiminnan luonteesta ja motivaatiosta sekä yhteiskunnasta. Käsitys ihmisyydestä ei ole satunnaista vaan keskeistä siinä, miten erilaisia asioita oikeutetaan. [5] Mistä on mielekästä puhua; mistä löytyy ratkaisuja; mitkä ovat todelliset ongelmat.


Puhtaasti itsekäs ihmisyys

Taloustieteen vaaliman ihmiskäsityksen perusta on liberaalissa ihmiskäsityksessä. Taloustiede ei ole ainoa tähän pohjaava tiede, mutta ehkä sitä voi syystä pitää hallitsevimpana ja laajenemishaluisimpana muotona tästä näkemyksestä. Siinä liberaalin ihmiskäsityksen ongelmallisimmat piirteet tavoittavat uudet sfäärit. [6] Liberaali käsitys yksilöstä (mieskansalaisesta) synnytettiin 1700-luvulla aikansa tarpeisiin tekemällä eroa kuvitteelliseen historiaan, luonnontilaan. Luonnontilassa vallinnut taistelu “sivilisoidaan” yhteiskuntasopimuksella. Taistelusta ei oikeastaan luovuta ja siirrytä “yhteisiin päämääriin”, vaan itsekkyys kanavoidaan uudelleen. Seyla Benhabib kuvaa:


“Poliittisen toimijuuden muodostaminen sivilisoi [...] suuntaamalla huomion sodasta omaisuuteen, turhuuksista tieteeseen, valloituksista luksukseen. Alkuperäinen narsismi ei muutu; nyt ainoastaan itsen rajat määritetään selvästi. [...] Kateutta ei eliminoitu, vaan se kesytettiin [...] Kilpailu on domestikoitu ja kanavoitu kohti hankinnan prosesseja. [Yhteiskuntasopimuksen säätävä ] laki hillitsee ahdistusta määrittämällä itsen ja toisen rajat kiinteästi, mutta laki ei paranna ahdistusta. Ahdistus siitä, että toinen etsii aina tapoja tunkeutua tilaasi ja omia sen, mikä on sinun.” [7]


Ihmisihanne, jonka mukaan minkä tahansa ulkoisen vaikutuksen tunnustaminen merkitsee riippuvuutta, itsemääräytyvyydestä luopumista, vaatii jatkuvaa suojautumista ja kamppailua. Vaihtoehtoina on joko täydellinen autonomia (toimijuuden ehto) tai autonomian menettäminen. [8] Tarvitsevuus ja huolenpito on ulkoistettu osaksi naiseutta, jonka määrittely (mies)toimijuudelle vastakkaiseksi pitää yllä hänen käsitystä itsestään. Riippuvuus voidaan tunnistaa vain toisissa. Tuija Pulkkinen kuvaa “liberaaliksi ontologiaksi” oletusta, jossa vastuullisen ja autonomisen toimijuuden ehtona nähdään yksilön säilyminen puhtaana ja erillisenä, ja näin mikä tahansa yksilöön ulkopuolelta vaikuttava tekijä “saastuttaa” yksilöyttä. Tässä käsityksessä yksilöstä ei oteta huomioon sitä, miten yksilöksi tulemisen prosessissa “ulkoinen” läpäisee ja muovaa yksilöä. Valtaan ei törmää valmis ja itseriittoinen yksilö, sillä yksilö on jo itsessään vallan tuotosta. [9]


“Puhdas yksilöys” täydellisine autonomioineen on fiktiota, jonka saavuttamiseksi on kiellettävä ulkoiseksi määritellyltä (kuten toiset tai luonto) itsenäinen olemassaolo, jotta se ei uhkaa yksilön kuvitelmaa itsemääräytyneisyydestä ja kontrollista. Tarkempi paneutuminen siihen, mikä kulloinkin ymmärretään yksilöä rajoittavaksi, auttaa näkemään autonomian tavoittelun kulttuurisidonnaisuuden.


Perinteisesti liberaali yksilökäsitys ei näe puolisoa uhkana itsenäisyydelle, kun taas riippuvuus “ulkopuolisista” rikkoo itsenäisyyskuvitelmaa. Kaikkea toimintaa määrittävää kulttuuria ei tunnisteta rajoittavaksi, mutta valtion rajoitteita vastaan käydään väsymätöntä kamppailua. Toisten tarpeellisuus on uhka itsenäisyydelle, joka ratkaistaan alistamalla tarvitut toiset omien tarpeiden tyydytykseen. Vaikka esimerkiksi liberaalin lähestymistavan haastava hegeliläis-marxilainen näkökulma yksilöön ei ratkaise kaikkia syvälle juurtuneen liberaalin yksilökäsityksen ongelmia, huomioi se hallitsevan ja alistetun aseman keskinäisen sidoksisuuden ja molemminpuolisen riippuvaisuuden. Näyttäähän herran ja rengin dialektiikka herran riippuvaisuuden rengistä. [10]


Todellisuus resurssina

Jos autonomiaansa aktiivisesti puolustava yksilöys ei ole uutuus, mitä erityistä taloudelliseen ihmiskäsitykseen liittyy? Ekofeministinen filosofi Val Plumwood on jäsentänyt kysymystä voimistuneen välineistymisen avulla. Välineistävä suhde todellisuuteen (toisiin, ympäristöön) on ollut aiemminkin ehto omalle autonomialle. En koe olevani riippuvainen toisten työvoimasta, luonnonvaroista, kulutustuotteista. Kun käytän niitä, suhtaudun niihin välineinä. [11] Ihmisten väliset suhteet ja suhde luontoon näyttäytyvät “satunnaisina” ihmisyydelle eli niitä ei tunnusteta keskeisiksi. Välineellisyys on tietenkin väistämätön osa inhimillistä toimintaa, ja Plumwood erottaakin toisistaan kaksi välineellisyyden muotoa. Ensinnäkin on olemassa välineellinen näkökulma näkökulmana toisten joukossa sekä välineellisyys, joka totalisoi suhteen todellisuuteen:


“Välineellisyys on käytön muoto, joka ei kunnioita toisten itsenäisyyttä tai olemisen kokonaisuutta tai tiedosta heidän toimijuuttaan.” [12]


Välineisyys, instrumentalismi, on “ekonomisen ihmisen” uudenlainen vallankäytön muoto, jossa toiset ja ei-inhimillinen todellisuus, jotka on aiemmin katsottu alisteisiksi (länsimaiselle) mieskansalaiselle, muuttuvat vain resursseiksi, tuotannontekijöiksi, mahdollisuuksiksi taloudelliseen hyötyyn. Plumwood tarkastelee, miten välineellisyys vaikuttaa olevan erottamattomasti sidoksissa itsekkyyteen ja hierarkkisuuteen. [13] Vaikka nykyisin myös (tietyt ehdot täyttävät) naiset voivat nousta tämän hierarkian huipulle, pysyy ihmiskäsitys kaikkinensa perin ongelmallisena sen vaatiessa aina “toisia” turvaamaan etuoikeutettua asemaa. Kaikilla ei ole yhtäläistä pääsyä tähän valtaan, ja käytännössä maapallon resurssit loppuisivat kesken, mikäli näin olisi. Voidaan esittää vastalause, ettei tällainen vallankäyttö välttämättä eksplisiittisesti kiellä vaikkapa toisten ihmisarvoa tai luonnon itseisarvoa. Tämä kuitenkin on sanahelinää, jos (ja kun) näitä seikkoja ei oteta huomioon tehtäessä päätöksiä.


Kuten tunnettua, Kant huomautti, että toisia ihmisiä tulisi kohdella päämäärinä sinänsä eikä välineinä. Jos rationaalinen toiminta määritellään vain henkilökohtaisen hyödyn tavoitteluksi, niin hieman kärjistäen voi sanoa, että taloudellinen ihmiskäsitys ei kykene näkemään toisia ihmisiä muina kuin välineinä. [14] Taloudellinen vallankäyttö ei kiellä muita arvoja teoreettisella tasolla, mutta tekee sen käytännössä. Nykyistä tilannetta leimaakin vahvasti kaksinaismoralismi: yhtäältä voidaan puhua tasa-arvosta ja humanitaarisuudesta ja ekologisista arvoista, ja samalla toisaalla toimia näitä vastaan.


Edellä kuvatun kaltainen, homo economicukseksikin kutsuttu, käsitys ihmisestä typistää ja painottaa tiettyjä inhimillisiä piirteitä toisten kustannuksella. Ihminen ei tavoittele vain omaa etua vaan on yhtä lailla kiinnostunut yhteistyöstä. Taloustieteessä on tavattu vedota niinsanottuun vangin dilemmaan, joka ei lopulta toiminutkaan todellisuudessa. Koetilanteessa vangit eivät dilemman oletuksen mukaisesti pyrkineet maksimoimaan omaa etuaan vaan tavoittelevat yhteistyötä. Ihminen on perustavasti sosiaalinen ja yhteisöllinen. Empatia, kyky asettua toisten asemaan, on inhimillisyydelle keskeistä. Näitä perustavia piirteitä oman edun tavoitteluun keskittyvä näkökulma ei kykene ottamaan huomioon.


Tässä kohtaa tekstiä lukija voi tietenkin protestoida: nämä eivät ole ainoastaan ihmiskäsityskysymyksiä! Eivät olekaan. Mutta oletus omaa etuaan tavoittelevasta yksilöstä on taloustieteellisten oppien ja nykyisen “taloudellisen järjenkäytön” kivijalka tai ainakin yksi niistä. Markkinoiden vallan ja talouden mekanismien oikeuttaminen “parhaana mahdollisena ratkaisuna” on yhteydessä oletukseen ihmisistä itsekkäinä ja omaa etua tavoittelevina. [15] Vetoaminen siihen, että kaikki kääntyy parhain päin – tai vähiten huonosti – automaattisesti nojaa siihen, että muita ratkaisuja ei voi olla olemassa. Ihmiset eivät voi toimia muutoin kuin itsekkäästi. Kaikenlaisiin itsekkyyden yleiseksi hyväksi taianomaisesti kääntäviin “näkymättömiin käsiin” vetoaminen tulee ymmärrettäväksi tässä suhteessa. Joskaan tämä ei muuta sitä tosiasiaa, ettei Adam Smith itse niin tehnyt, eikä muutoinkaan ollut sokea itsekkyyden ja oman edun tavoittelun vaaroille.


Ihmisen itsereflektiivisyyden vuoksi tietynlaiseen ihmiskäsitykseen vetoaminen myös tuottaa tällaista toimintaa; ihminen peilaa väistämättä itseään kuvauksiin ja arvotuksiin. Ei ole mielekästä olettaa yhtä ihmisluontoa, joka pulppuaa esiin tehtiin mitä tahansa. [16] Jos toiset ihmiset nähdään ensisijaisesti kilpailijoina, on ymmärrettävää, että yhä harvempi haluaa harjoittaa minkään sortin solidaarisuutta. Keskinäisen kilvoittelun eetoksen hyväksyttyään toisia vilkuilee peloissaan mahdollisesta selkäänpuukotuksesta. Ja kuinka paljon nykyään puhutaankaan “verkostoitumisesta”? Ei siis toisiin tutustumista ensisijaisesti toisten itsensä vuoksi, vaan oman verkoston laajentamiseksi.


Toisin sanoen: mikäli lähtökohdaksi hyväksytään olettamus, että ihmisen toimintaa motivoi ensi sijassa oman edun tavoittelu, on näistä lähtökohdista hyvin vaikeaa, jos ei mahdotonta, puhua mistään yleisestä tavoitteesta tai “yhteisestä hyvästä” ilman, että tämä joudutaan kääntämään yksilön eduksi.


Jos perimmäiseksi totuudeksi ihmisyydestä hyväksytään välineellinen egoismi, näkemykseen on hankala lisätä muita piirteitä. Tällainen ihmiskäsitys peittää helposti muut tavoitteet allensa. Kuten Plumwood painottaa, toisten hyvinvoinnin kaltaiset päämäärät jäävät aina korkeintaan toissijaisiksi huoliksi. Jos ihmiskäsityksen rakentumisen sidoksisuutta ja siihen väistämättä liittyviä eettisiä ja poliittisia rajoituksia ei tunnisteta, jää yksi keskeinen ongelma piiloon. Piiloon jäävät myös mahdollisuudet ratkaisujen löytämiseen.

 

Elina Halttunen-Riikonen


Viitteet

1. Tällainen argumentointi on tosin saanut ainakin jonkinlaista jalansijaa. Ei ole harvinaista kuulla valitusta vaikkapa “holhouksesta” ja “hyysäyksestä”. Yksilön ja valtion/yhteiskunnan suhteen näkeminen negatiivisena on arvottava näkemys - kuten myös sen ymmärtäminen positiivisena.

2. “Taloustiede” on tässä tekstissä valtavirtainen taloustiede, eli se joka ei tarvitse etuliitteitä.

3. Keijo Rahkosen ja Heiki Hiilamon mielipide HS:ssä: www.hs.fi/mielipide/Sosiaalitieteilij%C3%B6iden+%C3%A4%C3%A4nen+luulisi+...

Tuomas Saloniemi ei tosin vedonnut vain tieteiden erilaisiin asemiin julkisessa keskustelussa, vaan tekee hyviä huomioita poliittisen keskustelun luonteesta. http://saloniemi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/149312-poliittinen-keskustelu

4. Esim. Fraser & Honneth 2003, 60-64. Ks. myös Holvas 2009.

5. Petri Räsänen kirjoittaa: “Taloudellisten realiteettien kyseenalaistamattomuus tarkoittaa, että niiden pohtiminen jää niin sanotusti akateemiseksi kysymykseksi: käytännön pakot avautuvat sentään käsitteelliselle analyysille. Talouden realiteettien taustalta löytyykin tietty käsitys ihmisistä ja yhteisestä päätöksenteosta.” Osuvaan termiin “talouspuhe” törmäsin tässä tekstissä. http://alusta.uta.fi/artikkelit/2013/09/10/taloudelliset-realiteetit-ja-akateeminen-kysymys-arvoista.html

6. Liberaalia yksilökäsitystä johdannaisineen on vuosikymmeniä kritisoitu erilaisin tavoin, vahvimmin marxilaisista ja feministisistä näkökulmista. Tässä en voi ottaa huomioon kaikkea kritiikkiä, vaan keskityn muutamiin pääpiirteisiin. Keskeinen kritiikki, jota en tässä tarkemmin käsittele, liittyy julkisen ja yksityisen hierakkiseen ja sukupuolittavaan erottamiseen toisilleen vastakkaisiksi alueiksi, joissa hallitsevat erilaiset lait.

7. Benhabib 1987, 85.

8. Yhtään tarkempi ihmisen psyyken tarkastelu osoittaa, etteivät autonomian ja riippuvaisuuden kokemukset ole vastakkaisia ja toisensa poissulkevia, vaan näiden välillä on jatkuva vuorovaikutus. ks. Benjamin 1988.

9. Pulkkinen 1998, 234-236.

10. Juuri tässä suhteessa monilla feministisillä näkökulmilla ja marxilaisilla lähestymistavoilla on paljon yhteistä. Esim. Benjamin 1988, 186-187. Kannattaa muistaa, että jo Simone de Beauvoir esitti herran ja rengin/orjan välisen suhteen kuvaavan tarkemmin miehen ja naisen suhdetta.

11. Välineellisen järjen kritiikkiä ovat esittäneet lukuisat erilaiset ajattelijat, tunnetuimpina ehkä Frankfurtin koulukunnan filosofit. Myös monet marxilaisesti suuntautuneet feministiset ajattelijat ovat esittäneet samankaltaista kritiikkiä kuin Plumwood (ks. esim. Irigaray 1987, 89-102.) Plumwoodin erityinen ansio on välineellisyyden purkaminen.

12. Plumwood 1993, 143.

13. Näiden piirteiden keskeisyyteen liittynee se, miksi ainoastaan sukupuolten tasa-arvo siinä suhteessa, että myös nainen voi saavuttaa liberaalin subjektiposition, ei riitä muuttamaan sukupuolten välistä valtasuhdetta. Tämä vaatii välineellisyyden ja hierarkkisuuden purkamista. Ks. Benjamin 1988.

14. Myös jotkut taloustieteilijät ovat tiedostaneet yksilölähtöisyyden ongelman. ks. http://filosofia.fi/node/5027

15. Antropologi Marcel Maussin (1872-1950) ja hänen seuraajiensa (erityisesti Mouvement Anti-Utilitariste dans les Sciences Sociales -ryhmä, eli MAUSS) lähtökohta voitontavoitteluun perustuvan talouskäsityksen aseman kyseenalaistamiseksi perustuukin ihmisten välisten vaihdantasuhteiden tutkimiseen. Onko käsityksellä ihmisestä itsekkäänä perusteita vai halutaanko näin vain uskoa? Onko vaihdantataloutta sellaisena kuin väitetään koskaan ollut olemassa? Ks. Douglas 2006; Graeber 2008.

16. Tämän seikan huomioiminen ei kiellä sitä, että ihmisen kehitykselle on joukko reunaehtoja. Koontia siitä, miten käytöksen eettisyys vaikuttaa olevan jollain tavalla yhteydessä esimerkiksi yhteiskunnalliseen asemaan, ks.

http://pareconfinland.blogspot.fi/2012/03/koyhyys-on-tyhmyytta-pelurit-parjaa-osa.html


Kirjallisuus

Benhabib, Seyla, The Generalized and the Concrete Other. The Kohlberg-Gilligan Controversy and Feminist Theory. Teoksessa Feminism as Critique. Toim. Seyla Benhabib & Drucilla Cornell. Polity Press, Cambridge 1987.

Benjamin, Jessica, The Bonds of Love. Psychoanalysis, Feminism, and the Problem of Domination. Pantheon Books, New York 1988.

Douglas, Mary, Pyyteettömiä lahjoja ei ole. (No Free Gifts, 1990). Suom. Jouko Nurmiainen & Jyrki Hakapää. Esipuhe teoksen Marcel Mauss, Lahja, suomennoksessa. Tutkijaliitto, Helsinki 2006.

Fraser, Nancy & Honneth, Axel, Redistribution or Recognition? A Political-Philosophical Exchance. Verso, London & New York 2003.

Graeber, Daniel, Anna pois! Suom. Tere Vaden. niin & näin 3/2008. Verkossa: http://netn.fi/sites/netn.fi/files/netn083-06.pdf

Holvas, Jakke, Talousmetafysiikan kritiikkiä. Tutkijaliitto, Helsinki 2009.

Irigaray, Luce, Sexes et parentés. Editions de minuit, Paris 1987.

Plumwood, Val, Feminism and the Mastery of Nature. Routledge, London & New York 1993.

Pulkkinen, Tuija, Postmoderni politiikan filosofia. Gaudeamus, Helsinki 1998.

 

Jatkolukemista:

Minä ja markkinavoimat. Yksilö, kulttuuri ja yhteiskunta uusliberalismin valtakaudella. Toim. Jussi Ojajärvi & Liisa Steinby. Avain, Helsinki 2008.

 


Jag vill ta upp en tråd från min senaste blogg, ”Fiktion och verklighet". Även om vi i normala fall inte har svårt att förstå vad det innebär att vara ansvarig för det vi gör, verkar det som om klartänkta människors tankar låser sig när det gäller en skönlitterär författares ansvar för sitt arbete. Problemet åskådliggörs i denna episod i Salman Rushdies liv:
When Anis Rushdie read his son’s novel Midnight’s Children for the first time in 1980, he became convinced that Ahmed Sinai, the drunken father in the book, was a satirical portrait of himself. A family row ensued. Rushdie fils did not deny that Sinai was based on his father—“In my young, pissed-off way,” he would later tell The Paris Review, “I responded that I’d left all the nasty stuff out”—but he objected to his father’s wounded reaction and thought it revealed a crude understanding of how novels worked. “My father had studied literature at Cambridge so I expected him to have a sophisticated response to the book, but the person who did was my mother…. She understood it at once as fiction.” (Zoë Heller: recension av Rushdies självbiografi Joseph Anton: A Memoir i New York Review of Books, 20 december 2012.)
Faderns indignation föregriper på ett spöklikt sätt den dödsdom ajatollah Khomeini utfärdade över Rushdie för hans senare bok Satansverserna. I det fallet var Rushdies reaktion kluven. Enligt ett uttalande genast efter dödsdomen önskade han att han varit mera kritisk mot islam, men i sin självbiografi säger han sig ha blivit förbluffad över att hans artistiska projekt hade kunnat väcka anstöt. Även om det senare påståendet kanske ska förstås autofiktivt (memoaren är skriven i tredje person under namnet Joseph Anton, den pseudonym Rushdie antog när han försökte undkomma eventuella islamistiska mördare), illustrerar episoden den önskan att äta kakan och ha den kvar – att gripa in i en verklighet men själv stå utanför – som man kan misstänka att många författare (och säkert också många filosofer) hyser.

Caveat lector” – läsaren måtte akta sig – var tydligen Rushdies motto. Även om skildringen av en person bär omisskännliga drag av en verklig person, alltså ”baserar sig på” en existerande person i den meningen, så befullmäktigar detta inte läsaren att dra några slutsatser, så länge det klart framgår att det rör sig om en roman eller autofiktion. Man måste skilja mellan vad en text baserar sig på och vilka påståenden den gör. Så resonerade han.

En autofiktiv berättelse där personer omtalas med eget namn skiljer sig förstås från en roman där människor kamouflerats i högre eller lägre grad – men gränsen är inte skarp.

(En vanlig klyscha är att allting i en roman måste basera sig på författarens erfarenhet, och att det därför är meningslöst att över huvud taget söka några specifika motsvarigheter till personerna i texten. Tesen är så allmän att den ingenting säger. Däremot är givetvis gränsen mellan det som är fritt uppdiktat och det som är verklighetsbaserat flytande.)

I alla händelser måste en författare räkna med möjligheten att läsarna kommer att läsa in verklighetsreferenser i den litterära texten – desto sannolikare, ju mera verklighetslik texten är. Att bortse från detta vore naivt. (Och även om Salman Rushdies far själv hade tagit boken som fiktion, är det inte säkert att hans vänner och släktingar hade gjort det.)

Med denna insikt följer ett ansvar – det finns inte några moraliska fribiljetter i litteraturen, desto mera än i livet i övrigt. Till skillnad från juridiskt ansvar är moraliskt ansvar inte ett nollsummespel: jag kan inte gömma mig bakom det faktum att någon inte borde ha reagerat som hon gjorde, den fråga jag måste ställa mig är om jag kunde ha förutsett reaktionen. ”Jag varnade honom för att gå ut i den här sjögången.” Ibland räcker detta som ursäkt, ibland inte.

Viktigast av allt: att säga att någon har ett ansvar för en handling är inte att vilja förbjuda handlingen. Det är kanske viktigt att du skriver romanen även om människor blir kränkta. Att vilja diktera den andras handlingar är (oftast) moralism. Men det är inte moralism att kräva att den andra vet vad hon gör.

Lars Hertzberg
Kan det finnas något sådant som en sanningsenlig beskrivning av ett levnadslopp, en objektiv redogörelse för en politisk konflikt, ett krig, ett samhälle eller en förfluten tidsperiod? Eller är varje föreställning om något sådant en illusion?

Det är slående att bland olika filosofiska problem är det få som idag tycks väcka så stor diskussion som just detta – vad man kunde kalla ”dokumentarismens problem”. Det verkar engagera författare, kritiker, historiker, journalister, kulturskribenter, filmskapare, litteraturvetare med flera.

Anledningen till detta engagemang – vad det säger om vår tid – kunde vara intressant att reflektera över. Jag misstänker emellertid att själva problemet är ett skenproblem. Vi tror oss stå inför En Stor Fråga som borde kunna Lösas En Gång För Alla. Vi tänker oss att vi måste finna en metod som säkerställer att en framställning är fri från alla tänkbara invändningar. Eftersom något sådant inte finns, drar vi slutsatsen att problemet är olösligt: varje anspråk på att objektivt skildra en person eller ett skeende är godtyckligt.

Vad vi borde inse är att varje ifrågasättande kräver ett sammanhang. En skildring kan vara mera eller mindre sanningsenlig i ett eller annat avseende. Kravet på en beskrivning som är giltig i alla avseenden är inte ett krav som är omöjligt att uppfylla – det är ett meningslöst krav. Att inte förstå detta kan inverka förlamande på den som förelägger sig uppgiften att beskriva ett livslopp eller ett historiskt skeende.

Uppgiften att ge en trovärdig framställning kan givetvis ställa oss inför stora, nära nog oöverstigliga svårigheter. Men svårigheterna kan bara förstås i relation till den givna uppgiftens karaktär. Ifall uppgiften i sig är diffus blir framgångskriterierna oklara. (Av analoga skäl brukar det sägas att dikt inte kan översättas – vad man egentligen menar är att kraven på en lyriköversättning är mångtydiga.)

Om själva uppgiften i princip är olöslig så är däremot varje ansträngning meningslös.

***

Det som skiljer en dokumentär självbiografi från autofiktion, sägs det ibland, är att den dokumentära skildringen gör anspråk på att vara sann. Till detta genmäls det att alla sådana sanningsanspråk är omöjliga: minnet förvränger eller förtränger, vår förståelse av människor och situationer är ensidig och ofullständig, vi förskönar omedvetet oss själva och dem som står oss nära osv. Det här är riktigt, men av det följer det inte att distinktionen mellan dokumentär och fiktion upplöser sig. Distinktionen mellan dokumentär och fiktion är inte kunskapsteoretisk utan moralfilosofisk. I stället för sanningsanspråk borde vi tala om sanningssträvan: en författare kan avkrävas räkenskap för sina strävanden men inte för hur väl hon lyckats. I en fiktiv framställning finns ingen sanningssträvan (med hänsyn till fakta).

Däremot kan hybrider mellan dokumentära och fiktiva framställningar ställa oss inför försåtliga (moraliska) frågor. En bok som publiceras med beteckningen ”roman” kan innehålla inslag som, för dem som är bekanta med förhållandena, uppenbart handlar om verkliga personer. Författaren kan här röra ihop fakta och fantasi efter förgottfinnande. Det problematiska är att författarens ansvar för de slutsatser läsaren drar blir diffus.

Lars Hertzberg

Julkista keskustelua Pekka Himasen tieteenä myydystä tutkimushankkeesta ja muuna elukkana myydystä hevosesta on yhdistänyt sama retorinen koukku. Sen mukaan kaikki muu keskustelu tähän mennessä on keskittynyt epäolennaisuuksiin, ja olennaisin, varsinaisin tai tärkein asia on jäänyt huomiotta. Syytöksen hienostuneemmassa versiossa koko julkinen keskustelu, etenkin sosiaalinen media, tuomitaan varmuuden vuoksi etukäteen turhaksi ja tyhmistäväksi vauhkoiluksi. Ja vaikka joku muu olisi tästä tärkeästä asiasta sattunutkin mainitsemaan, juuri tällä kertaa se tulee sanottua kunnolla ja oikein.


Long Playn artikkelissa ruodittu Himasen johtama tutkimus on herättänyt keskustelua tuon työn laadusta, tutkimuksen rahoituksesta, tutkimuksen ja mielipidekeskustelun erosta, tutkimuksen poliittisesta ohjauksesta, filosofian luonteesta, tieteellisistä instituutioista ja vertaisarvioinnista sekä akateemisen ja ei-akateemisen toiminnan suhteista, näin joitain suosikkiaiheita mainitakseni.


Hevosenliha on kirvoittanut ihmisiä pohtimaan ruuan kotimaisuusastetta, elintarvikemerkintöjä, lihantuotannon oikeutusta, teollista ruuantuotantoa, hevosen kulttuurista symboliarvoa ja ties mitä muita aiheita.


Niin koni kuin filosofikin ovat osoittautuneet yllättävän monisäikeiseksi otukseksi. Toisten mielestä pitäisi kuitenkin setviä vain yhtä säiettä kerrallaan.


”Epäolennaisen” aiheen esiin nostaminen tuntuu herättävän suurtakin turhautumista ja kiukkua. Kun joku haluaisi korostaa Suomen Akatemian toiminnan ongelmallisuutta, filosofiakäsitysten ruotiminen vie huomiota väärään suuntaan. Kasvissyöntiä propagoiva äityy ilkkumaan niitä, joita ”väärän lihan” syöminen harmittaa. Huomioarvoon suhtaudutaan kuin rajattuun luonnonvaraan.


Tällaista kritiikkiä leimaa kuitenkin virheellinen ajatus julkisen keskustelun hallittavuudesta. Kun jokin tärkeäksi koettu asia on saatu julkiseen keskusteluun, tai jokin satunnainen tapahtuma tarjoaa keinon tarttua siihen, pyritään kaikin voimin pitämään kiinni omasta näkökulmasta ja vastustamaan muita. Tällaisten julkisten keskusteluiden monihaaraisuus ja tietynlainen kaoottisuus on kuitenkin väistämätöntä. Maailman ilmiöt liittyvät itsessään moniin asioihin, joten rönsyily on ymmärrettävää niiden itsensäkin perusteella, puhumattakaan siitä, että tapahtumien monitulkintaisuus antaa eväitä kirjaviin keskustelunavauksiin.


”Turhan” keskustelun mollaaminen nojaa naiiviin oletukseen siitä, että ihanteellinen julkinen keskustelu olisi tyylikästä ongelmanratkaisua ja selkeästi eroteltujen teemojen käsittelyjä. Tällaisia tilanteita ei koskaan kuitenkaan pääse syntymään, vaan julkinen keskustelu on aina myös käynnissä ja kesken olevaa asioiden pohdiskelua, maailmankuvien rakennusta, oletusten purkamista ja niiden ylläpitoa sekä tietysti myös ennakkoluulojen leikkiä.


Ehkä löyhä kasvatus- ja valistusanalogia selventää asiaa. Yhteiskunnallinen valistustoiminta ei koskaan ole valmista eikä periaatteessa voi rakentaa edellisen varaan kovinkaan paljon, koska aina on olemassa seuraava sukupolvi tai uusi yleisö, jolle asiat ovat uusia. Jokainen julkinen keskustelu on omalla tavallaan asioiden uusi sukupolvi, joka vie mielipiteen, oletusten, uskomusten ja tiedon erojen törmäyskurssille aivan kuin edellisetkin.


Mahdollisten näkökulmien moninaisuus on olennainen ja tärkeä osa julkista keskustelua. Hyvässä ja pahassa on mitä olennaisinta, että yksittäinen tapaus voi herättää moninaisen teemojen joukon. Yhteiskunnalliseen huomioarvoon nimittäin liittyy se jännite, että vaikka yhteen ilmiöön riittää kosolti näkökulmia, yhtaikaa ei yleensä ole laajaa keskustelua monenkaan ilmiön äärellä. Yhteiskunnallista keskustelua käydään väistämättä tällaisessa muuttuvassa maastossa. Ylemmyydentuntoinen ja elitistinen halu pysyä loitolla ja puhtaana alentavista ”massojen” keskusteluista on vain merkki siitä, että yhteiskunnallisen keskustelun perusluonnetta ei ymmärretä. Asiat eivät etene vain keksimällä parhaita argumentteja vaan jatkuvalla keskustelulla, perustelulla, vakuuttamalla, yhä uudelleen. (”Likaisintahan” tässä on, että pölhökustaamaineessa rypevä sosiaalinen media on osoittautunut yllättävän merkitykselliseksi voimaksi.)


Sitä paitsi ehkä nuo turhat keskustelunjuonteet olisivatkin hyödyllisiä, jos niitä suostuisi kuuntelemaan? Ehkä ne paljastavatkin omia jumiutumisia ja ongelmallisia oletuksia?


Tietynlainen keskustelun kritiikki kuuluu asiaan: huonot argumentit ovat huonoja argumentteja. Asiavirheet eivät kuulu asiaan. Pekka Himasen kalsarikänneillä ei pitäisi olla mitään tekemistä kyseenalaisen tutkimuksen tai oikeastaan minkään muun kuin Pekka Himasen kännien kanssa. Toisaalta kritiikin leimaaminen ”kateudeksi” tai ”koulukiusaamiseksi” on yhtä lailla halpaa henkilöön käymistä –ja samalla sivuuttaa muiden keskustelijoiden sisällölliset väitteet.


Keskustelun taitoja koulimalla voi kuitenkin yrittää pitää huolta siitä, että ei tule avanneeksi ovia, joista ei halua kulkea. Jos ei halua keskustella filosofian luonteesta ja sen demarkaatiorajoista, ei kannata mollata yleisluontoisesti ”soveltavaa” tai ei-akateemista filosofiaa. Jos ei halua käydä keskustelua vertaisarvioinnin toimivuudesta, kannattaa vältellä liian kärjistettyjä tai ihanteellisia näkemyksiä siitä. Ylipäätään naiiveista hallinnan haaveista luopuminen ei tarkoita, etteikö keskusteluun kannata yrittää vaikuttaa.


Silti yksittäisen keskustelijan mahdollisuus kontrolloida keskustelua on aina rajallinen. Tämä on oikeastaan sama ongelma kuin kirjoitusten vastaanotossa. Juuri kukaan ei tule tulkitsemaan ja ymmärtämään tekstiä niin kuin tekijä toivoisi, ja etenkin yhteiskunnallisten kirjoitusten vastaanotto lähtee käsistä erittäin nopeasti. Mikään taidokkuus ei tätä estä, eikä sen tulisikaan. (Jonkun mielestä tämäkin teksti on ylimielistä ulkopuolista mestarointia, ja siitä vaan.)


Aika harvoin suomalaisessa julkisessa keskustelussa kiinnostutaan tieteen rahoituksesta, tieteellisestä vertaisarvioinnista puhumattakaan. On pelkästään ymmärrettävää, että eri aiheille yritetään löytää julkista tilaa – ja sen myötä kuljetaan hiljalleen yhä kauemmas yksittäistapauksesta kohti yleisempää.


Tulokset eivät ole koskaan ihanteellisia. Joskus keskustelut suistuvat lopullisesti kapeaan ja hedelmättömään umpikujaan. Parhaimmillaankin saavutukset ovat hetkellisiä, mutta se on historiassa elämisen luonne.


Ville Lähde

 


ss
02.03.2013
-

Suomalaisten ongelma ei ole kateellisuus vaan kateellisuudesta syyttäminen. Mikä tahansa kritiikki voidaan lakaista pois mielestä toteamalla sen perustuvan kateuteen. Tosin eilen aamulla kävi ilmi, ettei tämä temppu ole vieras espanjalaisillekaan. Professori emeritus Manuel Castells oli lähestynyt Helsingin Sanomia kirjeellä, jossa hän toteaa Pekka Himasen osakseen saaman arvosteluryöpyn johtuvan kateudesta. Sosiologi ei vastaa ainoaankaan sisällölliseen kysymykseen, joita hänen ja Pekka Himasen ryhmän selvitystyöstä, sen rahoitusprosessista tai suunnitelman ja työn laadusta on esitetty. Sen sijaan Castells keskittyy puolustamaan Pekka Himasen akateemisia saavutuksia. Miten hän tekee sen?

Professori emeritus väittää, ettei humanistisilla aloilla ole tavatonta päätyä julkaisemaan artikkeleita muissa kuin vertaisarvioiduissa sarjoissa. Tämä pitää paikkansa. Moni humanistisen alan tutkija on julkaissut muualla, mutta käytännössä kaikki akateemisesti meritoituneet humanistit ovat julkaisseet paljon myös vertaisarvioiduissa sarjoissa. Nämä kaksi eivät sulje toisiaan pois.

Tämän jälkeen Castells hämmästyttää vähättelemällä omia tieteellisiä ansioitaan.  Hän ei malta olla mainitsematta mitaleitaan, palkintojaan, saamiaan kunniatohtorin arvoja ja jäsenyyttään British Academyssa sekä American Academyssa, mutta luettelon jälkeen hän väittää, että on "julkaissut varsin vähän artikkeleita vertaisarvioiduissa julkaisuissa". Tämä on puppua. Castellsin julkaisuluettelo löytyy netistä osoitteesta http://www.manuelcastells.info/es/CastellsMCV_cas.pdf. Jokainen voi tutustua hänen vertaisarvioiduissa journaaleissa julkaistujen artikkeleidensa määrään. Se ei ole vähäinen. 

Professori emeritus katsoo tärkeäksi korostaa, että hän on väitetystä puutteesta huolimatta yksi siteeratuimmista yhteiskuntatieteilijöistä maailmassa. Mihin tämän komea asema perustuu? Se perustuu siihen, että vertaisarvioiduissa journaaleissa julkaistuissa artikkeleissa viitataan häneen. Jos vertaisarvioitujen julkaisusarjojen merkitys tieteessä kyseenalaistetaan, kyseenalaistuu myös niihin perustuva Castellsin asema yhtenä merkittävimmistä yhteiskuntatieteilijöistä.

Castells nostaa esiin teoksen The Hacker Ethic and the Spirit of the Information Age (2004, suomeksi Hakkerietiikka ja informaatioajan henki ilmestyi 2001) esimerkkinä  Himasen todellisista ansioista. Sitä on "luettu ja tutkittu yliopistoissa ympäri maailman". Tämä pitää paikkansa. Tosin voidaan kysyä, missä määrin teokseen sisältyvä Linus Torvaldsin kertomus siitä, mikä saa hakkerin jaksamaan, ja Castellsin oma summaus teossarjansa The Information Age  tutkimustuloksista sekä uusien löytöjen esittely, for the first time, ovat olleet kiinnostuksen varsinaisia kohteita. Castells viittaa myös siihen, että Himasen muita kirjoituksia ovat julkaisseet Oxford University Press ja "ja muut tiukasti vertaisarvioituja tutkimuksia julkaisevat kustantamot". OUP on julkaissut Himaselta vain Castellsin kanssa yhdessä kirjoitetun kirjan. Mistä muista teoksista Castells puhuu, jää hämärään. 
  

 
Haastatteluista kieltäytynyt Castells puolustaa kirjeessään tutkimusjohtajakollegansa tieteellisiä ansioita. Mielestäni hän ei tee sitä kovin onnistuneesti, mutta tämä on sivuraide koko tapahtumaketjussa. Castells ei ehkä itse ymmärrä, kuinka poikkeuksellinen hänelle Suomen Akatemian taholta suotu rahoitus on. Hän on ohittanut kaikki suomalaiset tutkijat epävirallista tietä hakemuksella, johon liittyy useita epäselvyyksiä ja omituisuuksia.

Tässä joitakin esimerkkejä:

– Hakemuksen budjettiin on sisällytetty mm. kuluja (30 000 euroa),  joista kerrotaan, että ne ovat "kirjanpidollisesti jo toteutuneet". En ole varma, mitä tällä tarkoitetaan, mutta vaikuttaa siltä kuin hakemukseen olisi laitettu mukaan lasku jo tehdystä työstä tai muista aikaisemmista kuluista. Tällaista mahdollisuutta ei muilla ole.

– Hakemuksen suunnitelma on poikkeuksellisen ylimalkainen. Siinä ei kerrota selvityksen lähteistä tai tutkimusmateriaalista. Selvityksen kerrotaan olevan eri maita vertaileva, mutta suunnitelmassa ei kerrota, mitä muuttujia vertaillaan. Tämä johtaa siihen, ettei kukaan hakemuksen perusteella lopulta tiedä, mitä tutkitaan tai selvitetään. Suunnitelmasta ei löydy tietoa myöskään metodeista. Suunnitelmassa toistuvat vain sanat analyysi ja synteesi.

– Hakemuksessa esiteltyjen tutkimusryhmän jäsenten taustatiedoissa on ilmennyt epäselvyyksiä. Lisäksi jää epäselväksi, milloin tutkijat suorittavat luvatun osuutensa työstä, josta suuri osa tehdään ilmaiseksi. Kuulostaa kovin epäuskottavalta, että jokainen tutkimusryhmän jäsen tekisi 3–12 kuukautta palkatonta työtä selvityksen hyväksi. Epäuskottavuutta lisää se, että ryhmän jäsenet eivät suostu kommentoimaan asiaa. Sopimuksessa ei myöskään ole pykälää, jossa he sitoutuvat toimimaan projektissa päätoimisesti. Onko niin, että sellaiseen ei ole sitouduttu? Jos on sitouduttu, niin mahtavatko kaikkien heidän työnantajansa olla tietoisia siitä, että tutkijat ovat sitoutuneet tekemään muita töitä täysipäiväisesti 10–24 kuukautta?

– Olennaisin ja ansaitusti eniten julkista kohua aiheuttanut poikkeus muita sitovista käytännöistä on, että hanketta ei kilpailutettu lainkaan.

Kun näitä asioita on yritetty selvittää, kukaan ryhmän jäsenistä ei ole suostunut vastaamaan kysymyksiin. Epäilen, että nämä seikat selittävät hankkeen osakseen saamaa kritiikkiä paremmin kuin kateus, joka sivumennen sanoen on tuttu myös pääministeri Kataisen ja hänen  puolueensa argumentaatiovalikoimasta.[1]
 
*
 
Kataisen puheenparressa pysytelläkseni on myös katsottava, miltä prosessi näyttää. Se näyttää pahalta.

Suunnitelman puutteiden ja sen kiireellisen käsittelyn perusteella vaikuttaa siltä, että mitään tutkimusprojektia ei ole ollut kasassa silloin, kun rahoituksesta sovittiin. Jos ei ole tietoa tutkimusaineistoista, ja kun metodien tai lähestymistavan (conceptual frameworkin) luonti on sijoitettu suunnitelmassa vasta osaksi rahoitettavaa projektia, niin tutkimuksesta on mahdotonta saada riittävän tarkkaa käsitystä sen kriittiseen arviointiin. Ehkä prosessista syntynyt kuva vielä kumotaan, mutta nyt näyttää siis siltä, että pääministeri on järjestänyt pienelle piirille rahaa itsensä toteuttamiseen. Tai sitten Himanen on vienyt Kataista kuin litran mittaa.

 

*
 
Kiireisen aikataulun vuoksi Suomen Akatemialle ei jäänyt mahdollisuutta arvioida hakemusta. Hakemus tuotiin käsittelyyn niin, ettei siihen ollut mahdollista tutustua etukäteen, saati sitten asettaa Akatemian normaaliin arviointiprosessiin. Päätös tuli tehdä kyseisessä kokouksessa. Jyrki Katainen otti näin ollen tiedeasiantuntijan roolin ja vastuun. Se on hänelle liian iso.

Kiireisestä aikataulusta ja pääministerin roolista huolimatta myös hankkeen rahoittajat toimivat kyseenalaisesti. Ainakin Suomen Akatemialla pitää olla kanttia viheltää peli poikki silloin, kun siihen on aihetta, vaikka ehdotukset tulisivat pääministeriltä.
 
 
Sami Syrjämäki
 

Viite

1. Esimerkiksi: "Pienituloisten veronkevennykset on ontto ajatus. Veronkevennysten ja tukien arvostelu perustuu vahingolliseen kateuteen", Jyrki Katainen, Helsingin Sanomat 25.7.2008 A4. 
 
Lisälukemista

Pekka Himasen haastattelu (haastattelijana Tarja Laukkanen). niin & näin 2/10
Antti Salminen, Kukoistus ja luopuminen. niin & näin 2/10. (Kirjoituksen varhaisempi versio Filosofia.fi-verkkolokissa). 
Raija Julkusen arvio Pekka Himasen teoksesta Kukoistuksen käsikirjoitus. niin & näin 2/10.

 Paul-Erik Korvela arvio Pekka Himasen teoksesta Kukoistuksen käsikirjoitus. Politiikka 2/10.


Verkkolinkkejä

– Sininen kirja Valtioneuvoston sivuilla:
http://valtioneuvosto.fi/tiedostot/julkinen/pdf/2012/sininen-kirja/fi.pdf

– Raija Julkusen arvio Sinisestä kirjasta:
www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/104372/julkunen.pdf

– Talouselämä julkaisi aiheesta kriittisen uutisen jo elokuussa. Sivulta löytyy linkki yhteistyösopimukseen, joka sisältää hankesuunnitelman: 
http://www.talouselama.fi/uutiset/valtio+tilasi+professori+himaselta+kalliit+visiot++lahes+miljoonan+lasku+ilman+kilpailutusta/a2140631

Long Playn artikkeli, joka nosti asian uudelleen julkisuuteen:
http://longplay.fi/himasen_etiikka/

– Markku Koivusalon haastattelu Savon Sanomissa:
http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kotimaa/kirjoitukset-tieteen-vastaisia-pamfletteja-tutkijaliiton-puheenjohtaja-ruotii-himasta-kovin-sanoin/1302706

– Panu Raatikaisen blogikirjoitukset:
http://panuraatikainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/133573-pekka-himanen-ja-tieteelliset-ansiot
http://panuraatikainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/134213-pekka-himanen-ja-tieteelliset-ansiot-osa-2

– Juhani Yli-Vakkuri laittoi Himasen vertaisarviointiin. Panu Raatikainen raportoi tuloksista

http://panuraatikainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/134294-himanen-joutuu-vertaisarviointiin

– Juha Suoranta puolustaa hanketta:

http://suoranta.wordpress.com/2013/03/01/totuus-himasgatesta-vastauksia-silfverbergille-ja-vehkoolle/
http://suoranta.wordpress.com/2013/03/02/lisaa-vastauksia-vehkoolle/

– Katleena Kortesuo analysoi Sinisen kirjan retoriikkaa, käsitteistöä ja kieltä:
http://www.hyvejohtajuus.fi/10420/himasen-sininen-kirja-on-yhta-guggenheimia/

– Valtioneuvoston tiedotteita:
http://vnk.fi/hankkeet/tulevaisuusselonteko358587/Kansainvaelinen_tutkimushanke/name.jsp
http://valtioneuvosto.fi/ajankohtaista/puheet/puhe/fi.jsp?oid=368529

– Manuel Castellsin kirje Helsingin Sanomille kokonaisuudessaan
www.hs.fi/politiikka/Himasta+puolustavan+Castellsin+kirje+kokonaisuudessaan/a1362024701713
 

 

 

Viime aikoina on puhuttu paljon taiteen demokraattisuudesta, kansallisesta taiteesta ja tavallisten ihmisten taiteesta. Demokratia on mukava sana, joten vaatimuksen taiteen demokraattisuudesta pitäisi kai olla kiva asia, mutta pääasiassa siihen tukeutuen on mätkitty sellaista taidetta, josta ei pidetä – ja jota ei mielellään suotaisi toisillekaan ihmisille.  

Perussuomalaisten äkkiväärä taidepoliittinen ohjelma vastusti ”tekotaidetta” tai ”rappiotaidetta” ja puolusti kansallista taideperintöä. Sitä kuvattiin ovelaksi politikoinniksikin, mutta vaalien jälkeen teema on nostettu esille uudestaan, ei niinkään taktisessa hengessä.

Toisaalta kritisoidessaan Paavo Arhinmäkeä Esa-Pekka Salonen puolusti demokraattisen kansakunnan – ja vasemmiston ponnistusten – luomaa sivistyksen projektia ja ennen kaikkea sen ”korkeakulttuurisia” ilmentymiä. Tosin on huomattavaa, että Salosenkin retoriikassa elää ajatus yhteisestä identiteetistä, hänen kuvakielellään suomalaisuuden puunrungosta. Paavo Arhinmäki on sivumennen sanoen joutunut näissä keskusteluissa niin epämääräisen rappiotaiteen puolustajan kuin kansallisen korkeakulttuurin murentajan rooliin.

Nuo näkyvimmät tapaukset peittävät kuitenkin taakseen laajemman keskustelun. Etenkin teatteritaiteen saralla on puhuttu paljon yhteiskunnallisen taiteen paluusta, ja lukuisissa arvioissa on kiitetty sitä, että tärkeistä asioista osataan taas puhua tavallisten ihmisten äänellä, ei liian taiteellisesti.

*

Äänekkäimmin taiteen demokraattisuutta penäävät eivät vaadikaan sitä, että kaikilla pitäisi olla oikeus tehdä taidetta. Sen sijaan oletetaan – ei, vaaditaan – että kansanvaltaisuuden tulisi ulottua sisältöön asti. Tarvitaan kansan taidetta, kansalle tehtyä tai kansan sanelemaa taidetta.

Demokratia ei kuitenkaan ole sisältö, vaan se on yksi tapa käydä kädenvääntöön yhteiskunnallisista konflikteista niin, että ne eivät muutu väkivallaksi kaduilla. Se on yhteiskuntamuoto, jossa valtaa ja sitä myöten toimintamahdollisuuksia yritetään jakaa laajalle joukolle. Demokraattisuutta on yritetty toteuttaa sekalaisin seurauksin, mutta ajatuksen ytimessä on kansanvaltaisuus – poliittisen toiminnan pitäisi olla mahdollista säädystä ja verenperinnöstä riippumatta.

Koska yhteiskuntia ei rakenneta vain poliittisilla foorumeilla, demokraattiset järjestelyt eivät voi taata, etteikö luokkajakoja syntyisi. Siksi politiikka ja talous ovat perimmiltään jännitteisessä suhteessa. Demokratia kriisiytyy, jos politiikka jää alisteiseksi taloudelle.

Mitä demokraattinen taide voisi tältä pohjalta tarkoittaa? Mitä on taiteen demokraattisuus, jos se ei olekaan vaatimuksia taiteen sisällöstä? Tällainen taide osallistuu omalla tavallaan julkisen elämän muodostamiseen ja kriittisen ajattelun ylläpitämiseen. Tälläkin elämänalueella käydään sitä samaa keskustelua ja kamppailua, joka leimaa demokraattista politiikkaa.

Se ei siten ole yhteisen perinnön tai kansalaisuuden dogmien ylläpitämistä – sehän olisi nationalistista taidetta, konsensuksen tai enemmistön ehdoin tehtyä taidetta. Jos taiteesta kuihtuu yhteiskuntaan väistämättä kuuluva kiistaisuus, sekin kriisiytyy.

 *

Vaikka taiteelta vaaditaan kansanvaltaisuutta, ei välttämättä puhuta enemmistön äänellä. Perussuomalaisten taidepoliittinen härnäys perustui tuttuun populismin kaavaan. ”Kyllä kansa tietää” on vain ”kyllä minä tiedän” toisin sanoin ilmaistuna. Kun kansan tahto on korkein laki, käytetään omien näkemysten tukemiseen auktoriteettia, jota ei tarvitse eikä voi todentaa. Se on oman erinomaisuuden korostusta kansanvaltaan verhottuna.

Mutta jos kansa tietää jo, miksi ylipäätään puhua mitään? Miksi muka kansalle pitää kertoa, mitä se jo tietää? Mitä virkaa sellaisella taiteella olisi? Muuta kuin kertoa kansalle, mitä sen oikeasti pitäisi olla?

Toisten mukaan taiteen demokratia taas rakentuu markkinoille. Suosittu on hyvää, hyvästä maksetaan, ja myyminen on tai sen pitäisi olla taiteen arvon mittari. Markkinat ovat kuitenkin huono vertauskuva demokraattiselle kiistelylle, keskustelulle ja (toivottavasti) kehitykselle jännitteiden kautta. Jos suosituin on jo valmiiksi parasta, mitään muutosta ei koskaan voi tapahtua. Uusi mukautuu ja laimentuu vakiintuneeseen makuun, eikä taiteellisia murroksia tapahdu. Hyvän on sopeuduttava ennestään hyvään, eikä uutta saa tai kannata etsiä.

Millainen olisi koulu, jossa tehtäisiin vain sitä, mikä on kivaa ja osataan jo hyvin? Millaista olisi tiede, jossa tutkittaisiin vain jo tunnettua? Jos kansa tietää ja markkinat opastavat, miksi meillä ylipäätään on olemassa kulttuuria – tai kouluja, kasvatusta, sivistystä, politiikkaa?

 *

Taiteessa käsitellään mitä monituisempia aiheita mitä erilaisimmin tavoin, eivätkä ne läheskään aina ole kovin poliittisia – eikä näin tarvitsekaan olla. Mutta jos taide käsittelee yhteiskunnallisia tai poliittisia aiheita, sen pitäisi monen nykyään ”demokraattisuutta” korostavan näkemyksen mukaan puhua suoraan, kiertelemättä, hienostelematta – ja mieluiten ”tärkeistä asioista”. Törmäsin tähän taannoin hyvin erilaisissa teatteriesityksissä: Tampereen teatterin Kuin ensimmäistä päivää  ja Teatteri 2.0:n Alkutuotanto.

Kuin ensimmäistä päivää itketti ja nauratti yleisöä kertomalla siitä, minkä kaikki tiesivät, ja tavalla, jolla kaikki puhuivat. Työelämässä ahdistuu, tehostaminen ja kehittäminen rassaa, ja vanhimmat jätetään hunningolle. Alkutuotanto taas saarnasi roolihahmojensa suulla tuttua linkolalaista kertomaa maailman kurjasta tilasta ja nykyajan kauheudesta. Kuten totesin kirjassa Linkolan ajamana, Linkolan kanssa ollaan helposti samaa mieltä, koska sanoma on niin suoraviivainen ja lohduton, ettei mitään kuitenkaan tarvitse tehdä.

Kumpikin esitys jätti tietoisesti taiteellisen etäännyttämisen sikseen. Kummassakin henkilöhahmoista tuli näytelmän ”suorapuheisen” viestin välineitä. Välillä itkettiin ja naurettiin yhteenkuuluvuuden tunteen vuoksi, mutta pääosassa oli ”tärkeiden aiheiden” käsittely niin, että yleisö saatiin nyökyttelemään yksissä tuumin, vahvistamaan sanoman tärkeys.

Mutta jos hallitseva kokemus on ”juuri noin, noin minäkin olen aina ajatellut”, taide on epäonnistunut edellä kuvatussa demokraattisessa tehtävässään. Mikään ei ole muuttunut, on vain palautettu mieleen etukäteen tiedetty. Mitä itua missään on, jos kaikki oli jo valmiiksi katettu? Totta kai esitys tai teos voi havahduttaa ottamaan selvää, kiinnittää huomiota – ja tämä on arvokasta etenkin silloin, jos joitain ongelmia tai kysymyksiä ei ole saatu nostettua muuten julkisuuteen. Tämä on yksi poliittisen taiteen eittämätön tehtävä. Mutta tuollaisten harvojen hedelmällisten mobilisaation hetkien ulkopuolella tällainen osoitteleva ja toteava taide ei haasta ajattelemaan uudestaan ja pidemmälle

Tuossa demokraattisessa – kiistelevässä ja keskustelevassa – tehtävässä onnistutaan vasta, kun vanhasta joudutaan luopumaan tai sitä joudutaan muokkaamaan. Naurussa ja itkussa ei ole mitään vikaa, ei liioin viihtymisessä, kauhussa tai järkytyksessä, mutta yhteiskunnallisesti merkityksellistä niistä tulee vasta, kun ne johtavat muutokseen.

*

Keskusteluun on vaikea puuttua, sillä tietyillä oletuksilla on vakiintunut asema. Taide on tarpeellinen asia, mutta ”taiteellisuus” on pahasta, ”tekotaiteellisuudesta” puhumattakaan. Vielä pahempaa on perätä ”syvällistä” keskustelua taiteesta (ja viihteestä). Muuhun kuin tiedottamiseen – vinkkien antamiseen – tarkoitettu kritiikki saa viisastelun leiman, ja se suututtaa. Mutta mistä tämä ärtymys kertoo? Ja miksi sen jakavat niin populistiset ”kansan äänen” puolustajat kuin ”suorapuheista” poliittista taidetta peräävät radikaalit? Siksi, koska molemmat ovat yhden totuuden perässä. Tärkeät asiat tiedetään jo valmiiksi, ja niistä pitää muistuttaa ihmisiä – pohdiskelu ja kyseenalaistaminen taas on epäilyttävää moraalista hämäryyttä.

Mutta mikään tulevaisuuden politiikka ei pelkisty yhdeksi ohjelmaksi, eikä kansa ole koskaan yksi vaan monta. Jos jotain sisällöllistä demokraattisesta taiteesta hakisi, eikö se olisi juuri tätä? Jokainen kansakunta on taistelujensa historian, eriarvoisuutensa, etnisten jännitteiden ja monen muun takia ristiriitainen tiheikkö. Taiteen pitää heijastaa tätä – eikä ensisijaisesti puhumalla monikulttuurisuudesta vaan olemalla moniäänistä, monikeinoista ja siksi välillä ”epäselvää” ja ”vaikeaakin”.

Tässä on myös todella merkityksellisen taidekeskustelun mieli: lukukeinojen ja ymmärryksen välineiden tarjoaminen näiden risteävien erojen ja samanlaisuuksien keskellä. Ei siis vain kokoelma taidehistoriallista tietämystä siitä, mistä jokin kerrontamuoto on peräisin, mihin jokin lause, kuva tai kohtaus viittaa tai miten tekijän tausta selittää taideteosta. Tällaisilla näkökulmilla on tietysti sivistyksellinen merkitys. Parhaimmillaan ne avartavat näköaloja taiteeseen, mutta ne voivat myös kaventaa tarkastelua vakiintuneisiin kaavoihin, itsetietoisen taidekulttuurisiin näkökulmiin, oikeaoppisiin sivistyneisiin tulkintoihin. (Yksi rakkaita ärtymyksen aiheita minulle on ”luonnon” symbolien kulttuuri- ja taidehistoriallinen erittely samalla, kun käsitteeseen liitettyihin ajatuksiin suhtaudutaan epäkriittisesti.)

Taide voi kuitenkin antaa tätä laajemmin eväitä oman itsen ja yhteiskunnan uudelleenajatteluun. Sitä tarvitaan, koska me olemme samaan aikaan radikaalisti erilaisia ja samanlaisia keskenämme. Tällaisen kritiikin keinot opettavat tarkastelemaan ”samaa” kokemusta yhä uudelleen, tekemään siitä monta kokemusta, näkemään itsensä moninaisuuden keskellä. Taiteesta ja makuasioista kiistelyllä voi olla vahva yhteiskunnallinen ja muuttava vaikutus.

*

Kuten perussuomalaisten taidepoliittinen sketsi, Erkko Lyytisen tuottama elokuva Suomen Mannerheim oli ilmeisen tietoinen härnäys, joka paljasti, miten syvällä konsensuksen vaatimukset asuvat. Tämän avartavan reaktion jälkeen keskustelu uudesta elokuvasta jäi kuitenkin ulkokohtaiseksi itse teokseen nähden, vaikka YLE kytkikin sen kollaasimaiseen sisällissodan työstämiseen televisiossa. ”Musta Mannerhein” oli kortti, joka jäi lopulta käyttämättä minään muuna kuin tahallaan ärsyttävänä nurinkääntönä, ja yhteys itse teokseen jäi ohueksi.

Mannerheim on paitsi nationalistinen ikoni myös yhä uudestaan sisällissodan traumoja ja ylipäätään kansallisen kertomuksen siloteltua luokkataustaa rikki repivä hahmo. Elokuvasta kuultuani toivoin, että se olisi palannut Mannerheimin tarinan juurille, venäläisen imperialismin maailmaan ja Mannerheimiin sen kartanlaatijana. Millainen mahdollisuus se olisikaan ollut paeta valmiiksi käsikirjoitettua Mannerheim-kiistakertomusta ja avata sekä historiallisesta että nykyisestä moninaisuudestamme puolia, joita harvemmin muistetaan?

Rodullisen nurinkäännön kytkeminen imperialismin ja kolonialismin tarinoihin olisi antanut aineksia vaikka mihin. ”Mustalla Mannerheimilla” olisi ollut sisällöllinen rooli viedä katsoja toisenlaisten imperialismien äärelle löytämään tuttua vieraasta. Kääntötempulla olisi ollut muukin kuin härnääjän rooli.

*

Perinteitä kunnioittava, kansan äänellä puhuva ja suorapuheinen taide voi kuulostaa hyvältä idealta. Mutta eikö silloin lopulta joku muu päätä puolestamme, mitä me olemme ja haluamme?

Taiteen ei tarvitse olla aina mukava ja hauska kokemus. Se voi saattaa meidät myös sen äärelle, ettemme tiedä, keitä me olemme.

 

Ville Lähde

 

Kirjoituksen edellinen versio on ilmestynyt Teatteri&Tanssi -lehden numerossa 1/2013.

 

Vastakkainasettelut ja kiistat kuuluvat politiikkaan jokaisessa yhteiskunnassa, jossa ihmisillä on aineellisia ristiriitoja. Jos tuloerot kasvavat ja jos tulotaso vaikuttaa yhä enemmän ihmisen yhteiskunnallisiin mahdollisuuksiin (kuten koulutukseen, välttämättömäksi tehtyyn teknologiaan, terveydenhuoltoon, elämän turvaverkkoihin ja politiikkaan osallistumiseen), on pelkästään hyväksi, että näistä asioista tulee kiihkeänkin poliittisen kamppailun teemoja.

Parhaimmillaan näin pakotetaan esiin perusteellisesti erilaisia näkemyksiä hyvinvoinnin tuottamisesta, tarpeellisesta elintasosta tai vaikka taloudellisen eriarvoisuuden merkityksestä – onko se kannustava kehityksen voima vai itseään ruokkiva ilmiö? Vielä tärkeämpää on yhä uudelleen kysyä, mistä tuloerojen kasvu juontuu. Onko se luontainen kehityksen suunta vai politiikan ja talouden keinoin tuotettu ilmiö?

Marraskuisessa A-studion syrjäytymiskeskustelussa Jari Sarasvuo ja Emilia Kukkala kiistelivät eriarvoisuuden merkityksestä. Kukkala korosti eriarvoisuutta vallitsevan talousjärjestelmän ominaispiirteenä ja voittajien etuna. Sarasvuo taas väitti, että eriarvoisuuden kasvu ei ole kenenkään etu eikä ainakaan yhteiskunnan etu. Helsingin Sanomien kirjoituksessaan hän asetti oman näkemyksensä vasten ”ideologista” jankkaamista ja kuvasi yhteiskuntaa yhteistyön tuloksena. Politiikan ja talouden suhde onkin Suomessa eittämättä Kukkalan kuvausta monisäikeisempi, globaalilla tasolla köyhyydestä saatu etu on suoraviivaisempaa[1]. Mutta Sarasvuon kuvaus yhteiskunnasta on kuitenkin sikäli ongelmallisempi, että se yksinkertaistaa kuvan eriarvoisuuden synnystä ja koko yhteiskunnasta.

Yhteiskunta ei ole yksi ja yhtenäinen, vaan se muuntuu erilaisten intressien kamppailussa[2]. Politiikan ja talouden toimin voidaan kasvattaa eriarvoisuutta, vaikka se ei ajan oloon varmasti olekaan ihmisten enemmistön etu. Toisten etujen turvaaminen joskus vain rapauttaa toisia. Suomalainen yhteiskunta on muuttunut tässä suhteessa.

Keskusteluilta on hyvä esimerkki siitä, että suomalaiseen keskusteluun on hiipinyt pitkästä aikaa ajatus yhteiskuntaluokista. Luokkakäsitteitä on monenlaisia, mutta niitä yhdistää suunnilleen samanlainen ajatus: mikäli tuotettua hyvää jaetaan systemaattisesti eriarvoisesti, mikäli hyvän määrä rajoittaa ihmisten mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen elämään, ja ennen kaikkea mikäli nämä jakolinjat alkavat periytyä tai muuten määräytyä vahvasti etukäteen, eletään luokkayhteiskunnassa. Luokkakäsitteen nousu keskusteluun kertoo ennen kaikkea siitä huolesta, että yhteiskunta on siirtymässä yhä vahvemmin tähän suuntaan.

On sitten eri asia, nähdäänkö taustalla kapitalismin vääjäämätön logiikka, talouskriisin hyväksikäyttö uusjaon tekemiseksi, hyvinvointivaltion ”yhteiskuntasopimuksen” rapautuminen, teknologinen rakennemuutos, globaalin kilpailuasetelman muutos tai talouden ja politiikan valtasuhteiden mullistuminen viime vuosikymmeninä – tai sekoitus näistä tekijöistä.

Historiallisista syistä luokkakäsitettä on nostettu eniten esiin tietysti vasemmistossa.

Näin korostuu toisaalta siirtymän tarkoituksellisuus, esimerkiksi hyvinvointivaltion tulonsiirtojen rapauttaminen, toisaalta luokkayhteiskunnan ja kapitalismin syvä suhde. Näkemysten esittäjät ovat saaneet toistuvasti vastaansa syytöksen ”ideologisuudesta”. Tällöin ideologiasta puhutaan negatiivisessa mielessä: se on väärää tietoisuutta, sumutusta tai illuusiota, kyvyttömyyttä ja haluttomuutta katsella maailmaa sellaisena kuin se on. Ideologinen ihminen ”näkee kaiken ideologian lasien läpi”.

Ideologian käsitteeseen ei kuitenkaan väistämättä liity näitä merkityksiä. Ideologiasta on puhuttu myös positiivisessa mielessä, yrityksenä ymmärtää yhteiskunnallista todellisuutta. Tästä näkökulmasta ”luokka” ei ole maailmaa vääristävä linssi vaan työkalu, jolla nostetaan esille todellinen ilmiö, eriarvoisuuden kasvu ja jäykistyminen yhteiskunnalliseksi rakenteeksi.

*

Luokkapuhe voi kuitenkin helposti irtaantua tästä näkökulmasta ja muuttua osaksi eräänlaista ideologista pakettiratkaisua, jolloin se menettää tuota tarkasteluvoimaansa.

Carl ja Chuck Dyke tarkastelivat tätä ilmiötä niin & näin -lehden numerossa 4/2011 julkaistussa artikkelissaan ”Identiteetit”. Luokka muuttuu todellisuuden kritisoimisen välineestä osaksi identiteettikategoriaa. Mitä moninaisimpia moraaliin, uskomuksiin ja elämäntapoihin tarttuvia kysymyksiä asetetaan rinnakkain toisiaan tukeviksi sarjoiksi. Luokka ei enää kuvaakaan ensisijaisesti yhteiskunnan materiaalista todellisuutta vaan erilaisia maailmankatsomuksia tai elämäntapoja. Yhteiskunta näyttäytyy vastakkain asettuvina asiakysymysten kimppuina.

Tällä on taipumus yksinkertaistaa ajattelua ja yhteiskunnallista keskustelua, ja taipumus ulottuu paljon luokkakysymyksiä laajemmalle. Yhteiskunnallisessa keskustelussa ihmisillä on valmiit odotukset siitä, mitä mieltä pitäisi olla jokaisesta uudesta kiistakysymyksestä. On mielikuva talouden, politiikan, moraalin ja identiteettien maantieteestä, josta voi ja pitää valita paikkansa. Juuri tämä on ideologiaa heikossa muodossa, edellä mainitussa sumentavassa mielessä: muuntuva maailma on jo etukäteen maalattu valmiin värikartan mukaan. Suomalainen julkinen keskustelu on harpannut pitkälle tähän suuntaan.

Asetelma ruokkii keskustelua, jossa on leimattava ”ne” mahdollisimman kärjekkäästi korostaakseen oman ja ”meidän” näkemyksen arkijärkisyyttä, väistämättömyyttä tai luonnollisuutta. Juuri tällä tavalla esimerkiksi Matti Apunen rakentaa useissa kirjoituksissaan rykelmäkuvan ideologisten idioottien joukosta, jolle hän voi sälyttää haluamansa ajattelun virheet ja huonot näkemykset. Kasvukritiikin voi ohittaa puhumalla ”degrowthin kaltaisesta vastuuttomuudesta” yksilöimättä lainkaan, millaisista näkemyksistä puhutaan ("Yhteiskuntaopin kirja kasvattaa kuuliaisia veronmaksajia"; Puhumattakaan siitä, että "kuuliainen veronmaksaja" ohitetaan pelkällä tölväisyllä.)  Presidentti Niinistön syrjäytymisaloitteen vaihtoehtona ovat esimerkiksi ”oppinut, kyyninen tekemättömyys” ja ”viisastelevat dosentit” ("Sedällä on asiaa".) Sen sijaan että Apunen onnistuisi kritisoimaan lukkiutuneen syrjäytymiskeskustelun umpikujia, hän toistaa sen hedelmätöntä henkeä.

Ideologisen idiootin hahmoa vasten on helppo esittää yksioikoisiakin yhteiskunnallisia tai taloudellisia näkemyksiä ilmiselvinä totuuksina ilman suurempia perusteluita. Kun joku jossain on sanonut jotain tyhmää, oma näkemys on varmasti arkijärkistä. ”Ne” eivät ymmärrä sitä eivätkä yhteiskunnan luonnetta ideologisuudessaan.

Moraalipoliittisessa asemasodassa oletus oikeassa olevien ja väärässä olevien ryhmien selvärajaisuudesta on niin vahva, että tämä menee läpi ”hyvänä retoriikkana” tai ”hyvinä kärjistyksinä”. Tietysti se omalla tavallaan toimii. Apunen saa ärsytyksillään aikaan juuri sellaista paheksuntaa, joka taas saa varsinaisen yleisön nielemään hänen omat näkemyksensä – koska suuttuneet ihmiset edustavat väärää arvokoalitiota. Syvällisyydessään tämä ei kuitenkaan juuri eroa perussuomalaisten monista provokaatioista.

Kärjistetty vastakkainasettelu on vanha retorinen keino, mutta keinon pitkä historia ei tee siitä hyvää, rakentavaa tai kiinnostavaa. Tällainen retoriikka on sitä toimivampaa ja houkuttelevampaa, mitä polarisoituneempi yhteiskunta on ja mitä vahvemmin valmiit asetelmat lyövät yli kriittisen ajattelun ja julkisen keskustelun. Tällaisen retoriikan suosio kertoo paljon enemmän yhteiskunnan tilasta kuin keinojensa taidokkuudesta.

*

Monet pitävät ääriasetelmista, koska ne tuntuvat piristävän poliittista keskustelua. Ne kuitenkin kuihduttavat poliittista mielikuvitusta ja estävät uudenlaisten poliittisten liittolaisuuksien syntyä. Moraalisiin karsinoihin jakautunut keskustelu pakottaa poliittisia ryhmiä omaksumaan kantoja, jotka eivät ole niille edullisia eivätkä välttämättä edes mieluisia, koska vastakohta-asetelmat lyövät elävän politiikan yli.

Perussuomalaisten, vihreiden ja vasemmistolaisten keskinäiset kinastelut kuvaavat hyvin tätä asetelmaa. Eräs ystäväni kuvasi ”refleksivasemmistolaisuudeksi” tapaa ottaa kärkevästi kantaa mihin tahansa julkisuudessa olevaan ilmiöön täysin ennustettavalla tavalla, mutta aivan hyvin voisi puhua refleksivihreydestä tai refleksiperussuomalaisuudesta. Heidi Hautalan ja Timo Soinin aikanaan käymiä väliin samanmielisiä, väliin erimielisiä sananvaihtoja vaalikeskusteluissa olisi mahdotonta kuvitella nykyisessä tilanteessa.

Ihmiset eivät oikeassa elämässä asetu siististi tällaisiin moraalikarsinoihin. He kuuluvat mitä moninaisimpiin ryhmiin, heillä on vihollisuuksia ja ystävyyksiä rajojen sisällä ja yli, ja mikäli he pysähtyvät tarkastelemaan erilaisia intressejään irti jäykistyneestä moraalipoliittisesta asetelmasta, he huomaavat, että joissain asioissa heillä voi olla paljon yhteistä vihamiestensä kanssa.

Jatkuva moraalikamppailun käyminen kaikilla rintamilla, kaikkien kysymysten kytkeminen yhteen, voi tuntua hyvässä mielessä ideologisuuden paluulta, mutta itse asiassa se vaikeuttaa asiakysymysten ymmärtämistä niiden omilla ehdoilla. Suhdetta yksittäisiin asiakysymyksiin alkavat määrittää toiset asiakysymykset ja oletukset siitä, mitä mieltä toiset ovat asiasta. Ja juuri eriarvoisuuden ja yhteiskuntaluokkien aineellisen luonteen ja historiallisen taustan ymmärtäminen kärsii tästä.

*

Moraaliset kysymykset ovat ilmiselvästi tärkeitä, mutta niistä voi tulla liian tärkeitä. Seksuaalipolitiikasta, uskonnosta, kasvatuksesta, maahanmuutosta ja monista muista asioista on paljon helpompi muodostaa näkemyksiä kuin taloudesta ja sosiaalipolitiikasta. Käykin helposti niin, että moraalipolitiikka alkaa ohjata poliittisia liittoumia, ja aineellisempi politiikka, joka tietysti on myös moraalisesti merkityksellistä, jää sen jalkoihin. Vai onko joku oikeasti sitä mieltä, että sukupuoliasenteet ja tuloverotus ovat kohtalonyhteydessä toisiinsa?

Juuri tähän on vienyt yhdysvaltalainen ”kulttuurien kiista”, joka tekee mahdolliseksi moraalipoliittisten intressiryhmien suhteettoman vallan. Yhteiskunnan rakenteellinen muuttaminen on erittäin vaikeaa, jos tietyt taloustoimet ovat automaattisesti homojen tai punaniskojen hommaa. Ihmiset voivatkin helposti päätyä kannattamaan talouspolitiikkaa, joka on täysin heidän omien etujensa ja arvostustensa vastaista.

Presidentti Niinistön tekemien syrjäytymis- ja palkka-avausten ympärille siinnyt keskustelu kuvastaa hyvin tätä asiakysymysten yhteenkietoutumista. Etenkin vasemmistossa on yritetty viedä keskustelua kohti sosiaalipolitiikkaa tai progressiivisen verotuksen maineenpalautusta, mutta toisaalta vasemmiston reaktioiden moralismi vetää toiseen suuntaan.

Jokainen oikeistolaiseksi tulkittu ele luetaan automaattisesti epärehelliseksi, todellisia motiiveja peittäväksi populismiksi tai korkeintaan vanhakantaiseksi hyvinvointiajatteluksi, jossa kapitalismin tuottamia ongelmia ei oteta tosissaan. Lopulta ahneutta, naiiviutta, juonikkuutta tai epärehellisyyttä korostava retoriikka keskittää huomiota nahisteluun yksilöiden motiiveista ja vaikeuttaa keskustelun viemistä koko yhteiskunnan ja talouden alueelle.

Vastustaja tulkitaan ensisijaisesti valmiin moraalipoliittisen vastakkainasettelun kautta, eikä haluta tai osata nähdä esimerkiksi sitä, miten monenlaisia historiallisia kerrostumia ”oikeiston” ajatusmaailmassa edelleen on. Hyväntekeväisyyden ja vastuun korostaminen on itse asiassa yhden ”oikeistolaisen” juonteen peruspiirteitä – mutta se tietysti kytkeytyy ajatukseen, että niillä torjutaan nykyisen talousjärjestyksen väistämättömiä ongelmia. Talouden laeille ei nähdä vaihtoehtoja, joten tämä on ainoa, joskin kivulias, tie hyvinvoinnin laajenemiseen.

Naljailu yksilöiden motiiveista vie sivuun pääasiasta: näkemykset talouden ja politiikan suhteista poikkeavat toisistaan radikaalisti. Samaan hengenvetoon voi sanoa, että esimerkiksi Niinistön peräänkuuluttama ”arvoista” puhuminen tarvitsee rinnalleen myös keskustelua ja väittelyä siitä, millainen yhteiskuntamme itse asiassa on. Arvoja ei ole tyhjiössä, vaan ne voidaan ymmärtää vain muuta ihmiselämää vasten.

Mikä avuksi? Mitään ihmelääkettä ei ole, koska aineelliset intressit ja ristiriidat eivät pelkästään keskustelemalla ja neuvottelemalla katoa. Talous on tässä mielessä elämälle perustavaa – vaikka kuten nähtiin, erilaiset symbolit, arvostukset ja uskomukset voivatkin välillä käydä sen ylitse. Perustavaa se on myös siksi, että luokkayhteiskunnan syntyminen rapauttaa demokratian perusedellytystä, mahdollisuutta osallistua poliittiseen elämään.

Yhteiskuntien taloudellisen ja sosiaalisen järjestyksen muuttaminen vaatii niihin pureutuvaa politiikkaa. Muihin moraalisesti merkityksellisiin kysymyksiin tarttuminen vaatii niille sopivaa politiikkaa. Kaiken nivominen yhteen luo poliittisen tilanteen, jossa oikein mitään ei voi tehdä, koska pitää yrittää tyydyttää omaa, lopulta melko satunnaisesti syntynyttä, moraalista koalitiota.

Poliittisen kulttuurin ja julkisen keskustelun muuttuminen on prosessi, johon voi vaikuttaa. Yksilölle ensimmäiset askeleet ovat helppoja. Joka ainoaan tyrmistystä aiheuttavaan asiaan ei ole pakko reagoida. Joka ikistä asiaa ei tarvitse politisoida. Kannattaa muistaa, että toisissa asioissa erittäin väärässä oleva ihminen voi olla oikeassa joissain toisissa.

Keskustellessa ja neuvotellessa ei kuitenkaan tarvitse unohtaa ristiriitoja tai erilaisia näkemyksiä yhteiskunnasta, politiikasta ja taloudesta. Mutta jos moraalipoliittisen lukkotilanteen syntyä haluaa vastustaa, täytyy olla valmis olemaan välillä samoilla linjoilla ”huonojen ihmisten” kanssa.

Rasismi ja muukalaisviha on hankala mutta erittäin tärkeä esimerkki. Rasistiset asenteet eivät ole tietenkään pelkästään minkään luokka-aseman ohjelmoinnin tuloksia tai syrjäytymisen aiheuttamaa ”väärää tietoisuutta”. Ihmiset ovat tätä paljon monimutkaisempia, ja heidän näkemyksensä kumpuavat monista lähteistä. Rasismikysymyksessä eri linjoilla olevilla ihmisillä voi kuitenkin olla paljon yhteistä niissä luokkakysymyksissä, joista puhuttiin edellä, ja paljon eroa ihmisiin, jotka ovat heidän kanssaan samoilla linjoilla rasismikysymyksessä. Juuri siksi jokaista kamppailua ei voi käydä täysillä joka hetki. Jos etsii vain ihmisiä, jotka jakavat tietyn arvostusten listan, ei voi kuin marginalisoitua.

Poliittisen kulttuurin tasolla asia on paljon vaikeampi. Viime vuosina Suomeen on tuotu aggressiivisesti yhdysvaltalaista persoonallisuuteen ja tyyliin keskittyvää politiikkaa – etenkin vaaleissa. Kampanjoinnin ja retoriikan malleja on otettu kulttuurista, jossa moraalipoliittisten koalitioiden vastakkainasettelut ovat erittäin vahvoja. Tällöin korostuu kaikkiruokaisuus, tasapainottelu ja varovainen suhde politiikan sisältöihin. Retoriikka ja tyyli alkavat hallita sisältöä. Näitä totuttuja totuuksia vastaan pitää uskaltaa kamppailla.

Ville Lähde

Viitteet:
[1] Mihin Kukkala viittaakin kärkevässä jälkikirjoituksessaan: http://pantterin.blogspot.fi/2012/11/kuka-elaa-ja-kenen-kustannuksella.h...
[2] Tuoreessa kirjoituksessaan Sarasvuo maalailee samaa ”ihmeen”
kaltaista yhteistyöyhteiskunnan kuvaa, jota ”idealistit” (jonka voinee
korvata ”ideologilla”) eivät näe: http://yle.fi/puhe/ohjelmat/jari_sarasvuo/
jari_sarasvuo_miksi_idealistit_eivat_tee_ihmeita_5067.html