Verkkoloki vuodelle 2010

Verkkoloki on tarkoitettu raporteille, katsauksille, kolumneille, linkkivihjeille, ajankohtaisuutisille, kirjakatsauksille sekä muille vastaaville vapaan ja ajankohtaisen kirjoittamisen lyhyehköille lajityypeille.

 


Terry Eagleton kirjoittaa The Guardianissa yliopistosta ja humanistisista oppiaineista. Hänen mukaansa yliopisto ilman humanistisia aineita, kuten historiaa ja filosofiaa on kuin pub ilman alkoholia: mahdottomuus. Sellaisen kutsuminen yliopistoksi olisi huijaamista.

Humanististen oppiaineiden arvo ei ole siinä, että ne auttavat jokapäiväisessä elämässä tai tuottavat sovelluksia arjen iloksi. Juuri se, että ne eivät ole kiinni arkisessa aherruksessa, mahdollistaa niiden tärkeimmän tehtävän täyttämisen: konventionaalisen ajattelun kyseenalaistamisen. Tämän vuoksi myös insinööriksi, ekonomiksi tai juristiksi opiskelevien opetusohjelmaan tulisi sisällyttää humanistisia oppiaineita.

Notre Damen yliopistossa vaikuttava Eagleton kirjoittaa erityisesti Britannian tilanne mielessään, mutta hänen ajatuksensa kantavat yli valtiorajojen.

http://www.guardian.co.uk/commentisfree/2010/dec/17/death-universities-m...

Britanniasta kuuluu muutenkin kummia:

http://www.independent.co.uk/news/uk/crime/brain-op-for-student-hit-by-t...

Sami Syrjämäki

Elännässä on ollut urheilufilosofisesti kiihkeä syystalvi. Esipelistä kävi IS:n myöhämarraskuinen verkkokeskustelu valmentajapestin prekaariudesta. Nimimerkki ”Man in Black” kommentoi entisen TPS-käskyttäjän lopareita KHL-liigajoukkue Lokomotiv Jaroslavista: ”Suikkasen tapauksessa Venäjällä riitti potkuihin, että valmentajan filosofi[a] poikkeaa seuran filosofiasta.” Jos jotakuta mietitytti, mitä virkaa sana ”filosofia” tässä toimitti, moniselitteis-avopäätteinen lisävirke täsmensi asiaa: ”Ne asiat jotka seuran kehittämiseen on sovittu, jos ne ei toteudu ja on vielä häviöputki päällä, jolle ei näy loppua...”
Käsite ’filosofia’ tarkoittaisi siis yhteisesti sovittuja asioita ja niiden kehittämistä, tavoitteellisen toiminnan hahmottelua. Man in Black tarkensi määritelmää epäsuorasti kirjoittamalla saman tien ”linjasta”, jonka hänen mukaansa ainakin TPS:n tapauksessa  ”määrittää seura”. Valmentajalle jää usein vain vähän liikkumatilaa: ”Jos asiat ei toteudu, yleisö alkaa vierastaa seuraa, ja vastaa jaloillaan… ei ole aikaa katsoa enää kehittyykö valmentaja vai ei.” Jalkapallossa ’tulos tai ulos’ -ajattelu arveluttaa nimimerkkiä, mutta huippujääkiekkoon kuuluu tuulisuus: ”minusta lajin hektisyyden kannalta tää on reilua peliä.”

Viikkoa myöhemmin, 28. marraskuuta, todistettiin tapahtumaa, jossa mäkihyppääjä Harri Olli suljettiin ulos maajoukkueesta. Samalla vielä verraten tuntematon päävalmentaja Pekka Niemelä astui urheiluväen tietoisuuteen. Rukan maailmancup-kilpailussa epäonnistuneen leiskautuksensa päätteeksi Olli esitteli suorassa lähetyksessä obseenia kansainvälistä elettä tv-kameralle. Niemelä pui asiaa kisan jälkeen monisanaisesti. Hän korosti YLElle, että Olli oli ollut sivussa maajoukkueesta viime kuukausina ja että keskisormen näyttämisen jälkeen ovi sulkeutui entistä tiiviimmin:

”Tämä on erittäin valitettavaa, huolimatonta ja ala-arvoista. […] Meijän uus systeemi perustuu siihen, että me kaikki sitoudutaan maajoukkueen sääntöihin, ja me ollaan, ajatellaan tätä asiaa niinku vähän suuremmassa kuvassa, eli pelkällä potentiaalilla ei maajoukkuepaikkaa saada, ja, ja nyt viimeaikaset, ja viimeaikainen, niinku, ylipäätänsä tämä urheilun ulkopuolinen asia ei oo ollu sillä tasolla, että me voitas maajoukkueessa Harria pitää, […] olen kyllä erittäin pahoillani Harrin, Harrin käytöksestä, jos voisin jotain asialle, niin olisin kyllä tehnyt, mutta maajoukkuepaikkaa hänelle ei kyllä tässä kohdassa enää ole mahdollista, että katsotaan sitten, jos hän joku päivä on sitoutunut toimintaan ja löytää itsensä, niin silloin katsotaan uudelleen tilannetta. […] tänne piti tulla  antamaan näyttöjä, että missä mennään, ja, ja avoimella mielellä olin katsomassa hänen tilannettaan, nyt tästä on edettävä rauhallisesti ja katsottava, ensin on saatava nämä urheilun ulkopuoliset asiat kuntoon.”

Näissä Rukan lumilla syntyneissä mietteissä oli mukana myös Niemelän ajatus siitä, että Olli ei ole sisäistänyt maajoukkueen ”filosofiaa”. Kaiketikin f-sana markkeerasi urheilusuorituksen ja sen laajemman asiayhteyden sisäistämistä ja tavalla tai toisella tämän mukaista tai tasoista, kommittoitunutta toimintaa. Tv-yhtiöitten työnjakoa heijastellen Niemelä alleviivasi MTV3:n haastattelussa suorasukaisemmin sitä, että Ollin on ”opittava käyttäytymisnormit ja -säännöt”. Mutta Maikkari sai Niemelältä myös syvähaastattelun, jota yhtiö kutsui ”mäkivalmentajan avoimeksi tilitykseksi”. Kävi entistäkin selvemmäksi ainakin se, että uuden maajoukkuefilosofian ydinkäsite on ’asia’:

”Tässä ei ole kysymys yksittäisestä keskisormen heilautuksesta. Sanotaan näin, että listalla on useita, useita asioita. Tämä on vain yksi kymmenestä. […] Maajoukkueessa olevalle leirit ovat saavutettu etu, ja Harrilla ei ole ollut motivaatiota tätä leiritystä kohtaan. Siitä tässä on lähtökohtaisesti kysymys. Tässä ei ole mielestäni mitään dramaattista, vaan tämä on päivänselvä asia. Hän ei ole soveltunut tähän toimintaan eikä hänellä ole ollut omaa halukkuutta – nämä ovat olleet painavimpana asiana. […] Kun tulin keväällä mukaan, tarjosin kaikille ja erityisesti Harrille uutta mahdollisuutta lähteä rakentamaan omaa huippu-uraa ja julkisuuskuvaa ihan toisella tavalla. Kaikki ovat lähteneet kovalla tsempillä mukaan ja tukeneet Harria tässä asiassa. […] Organisaatio on valmis tulemaan vastaan, kun Harri on itse valmis sitoutumaan toimintaan. […] Meillä on iso joukkue, jonka jokainen jäsen on mukana täysillä kovalla halulla ja tahtotilalla. On valitettavaa, että yksi urheilija ei halua samoja asioita eikä halua mennä samaan suuntaan eikä oikein sopeudu joukkueen eikä edes muiden urheilijoiden kanssa toimimiseen.  Ammattiurheiluun kuuluu monia asioita. Maajoukkuetason ammattiurheilijan toimintaan liittyy se, että harjoitellaan aktiivisesti, hypätään ja kehitetään asioita. En lähtisi yksilöimään asioita, mutta ammattimaisuus on valitettavasti puuttunut. On lukuisia yksittäisiä asioita, joita ei tässä tarvitse käydä läpi. Keskisormiasia kuvastaa vain sitä, millä tasolla homma on ylipäätänsä ollut. Tämä oli vain yksi kulminaatiopiste.”

Filosofia näyttäisi olevan intra- ja ekstraurheilullisten asioitten nivomista yhteen keskinäisen ymmärryksen pohjalta. Niemelän puheissa vain on aiempaa voimakkaampana mukana konsulttijargon systeemin ja organisaation kehittämisineen sekä julkisuuskuvan rakentamisineen. Ollin henkilökohtainen valmentaja Kimmo Kykkänen haukkui ensin Niemelän, mutta pahoitteli omaa tekoaan yön yli harkittuaan. Saman tien hän, tiesi MTV3 kertoa, lopetti valmennusyhteistyön Ollin kanssa: ”niin kuin Niemelän Pekka sanoi, pelkkä potentiaali ei riitä. Tällä hetkellä muut asiat kuin hyppääminen ovat tärkeämpiä. […] Tänään istuimme yhdessä palaverissa kolme tuntia ja kävimme asioita läpi. Sovimme asiat niin, että minä jään tästä pois ja Harrin tehtävänä on osoittaa omilla toimillaan se, että hän on valmis tulemaan takaisin.”

Viime tiistaina kuultiin, Ollin valmennuksessa ennenkin vaikuttaneen Kai Lahtisen suusta, että ”Harrin henkinen vire on nyt eri luokkaa”. Ovi A-maajoukkueeseen on auki, jos tulokset ovat hyviä ja jos – näin Niemelä MTV3:n mukaan – mies on ”valmis käyttäytymään tietyn koodiston mukaan”. Urheiluväki liikehtii levottomana: odotetaanko Ollilta itsellistä, sisäsyntyistä lujuutta vai ulkokultais-kuuliaista kiltteyttä?

Heti Rukan kisan jälkeen urheilutoimittaja Tomi T. Turunen töksäytti Savon Sanomat -palstallaan, että syy Ollin hyllytykseen ei ole missään muualla kuin ”luokattomassa hyppykunnossa ja kykenemättömyydessä sitoutua”. Turusen sanoin Niemelä rakentaa lajille uutta nousua entistä ”maajoukkuevetoisemmalla systeemillä”, jossa korostuvat ”julkisuuskuva ja ulkourheilulliset asiat”. Turunen ennusti, ettei nuori ex-tähti enää palaa huipulle, hän kun ei kerta kaikkiaan pysty mukautumaan ”Niemelän filosofiaan”. Epäselväksi vain jäi, oliko ’filosofia’ julkisuutta ja ulkoasiain politiikkaa vai ”joukkueen sisäistä harmoniaa”, jota Turunen luonnehti Niemelän ”ykkösprioriteetiksi”.

Miten vain, Turunen kehotti asettamaan Ollin tapauksen ”oikeisiin mittasuhteisiin”. Hän huomautti, että hiipuvasta Ollista ei pidä tehdä isoja otsikoita jonkinlaisen kesyttömyyden takia. Ilmeisesti Turunen oli saanut tarpeekseen mäkikotkan sankarillistamisesta, mistä nähtiin merkkejä esimerkiksi helmikuun 2008 IS:ssa: ”Olli viihtyi Oberstdorfin yössä”. Ainakin huoli nuorison turmeltumisesta lienee ollut tuolloin liioiteltu. Kirjoittihan ranualainen Meritakin silloin blogissaan: ”Kuka vitun Harri Olli!? Nevöhööd.” Hän jatkoi: ”Pieni opinnollinen epätoivo päällänsä. Filosofia on aivan täyttä vittua. En ihan hirveästi arvosta itteäni ko. reaalivalinnan johdosta. Miksi ei psykologiaa, tyttö, miksi ei!?!”

Oli miten oli, mäkijoukkueessa on paraikaa meneillään intensiivinen käsitteenmuodostus sopivasti Keski-Euroopan mäkiviikon lähestyessä. Voi kysyä, olisiko mitään tällaista tekeillä ilman Ollia. Nyt jännätään, vievätkö käsitteellistäjäisissä voiton organisaatiokehittäjien mantrat vai luovemmat ratkaisut, joita edustaa edellä lainatussa Niemelänkin pohdinnassa esiintynyt, tiettävästi Toni Niemisen MTV3:lla lanseeraama ja sitten kaiken urheilupuheen vallannut ’tämä kohta’. Pääkäsite ’asia’ taas lienee loihdittu YLEssä käärmekeitonkeittäjänään joko Jarmo Lehtinen tai Tapio Suominen mahdollisesti meteorologi Seija Paasosen herätteestä; tätä kirjoittaessa on kiusallisen epäselvää, olivatko ’sääasiat’ ennen ’urheilun asioita’.

Yhtä kaikki Suominen sai ensimmäisen adventin aattona Urheiluruutuunsa studiovieraaksi salibandymaajoukkueen päävalmentajan. Kävi ilmi, etteivät konseptit ole sählyssäkään sekaisin. Petteri Nykky sai alkuun todeta, että ensimmäinen ottelu kotikentällä pelatuissa maailmanmestaruuskisoissa tuli voitettua ”ihan perustekemisellä”. (Käsitteen ’tekeminen’ nykykeksimisestä kuuluisi myöntää filosofian Nobel-palkinto – mutta kenelle?) Suominen kysyi, miten varmistetaan, että joukkue on ”hereillä”, kun ”tosipelit alkavat”. Tähän Nykky: ”Kyllä se lähtee siitä, että ollaan jokaisessa pelissä hereillä.” Mihin Suominen: ”Se on varmasti viisautta.”

Katsojat sähköistyivät jo ennen kuin päästiin vilkuilemaan vauhdikasta taltiota Suomen maajoukkueen esityksistä aiemmissa mm-koitoksissa. Klippien vilistettyä sen siliän tien Suominen uteli, olivatko kylmät väreet tehneet itsensä tykö. Nykky myönsi: ”No, kyllä ehdottomasti.” Hän kuvaili, että kaukaiset asiat tuntuivatkin äkkiä kumman läheisiltä ja päinvastoin. Suominen turvautui signatuuriyleisvastaukseensa: ”Aivan varmasti näin.”

Alettiin olla ytimissä. Suominen jatkoi, että nyt pitäisi sitten puolustaa mestaruutta. Mitä tämä uusi tilanne kysyy Suomi-sählääjiltä? Jos seuraavalla loppudialogilla pohjustettiin Suomelle salibandyn mm-kultaa, mitä onkaan luvassa Oberstdorfissa, Garmisch-Partenkirchenissä, Innsbruckissa ja Bischofshofenissa. Länsimainen filosofia on pelkkiä alaviitteitä Urheiluruutuun:

Nykky: ”No, kyllä se sitä hereilläoloa vaatii, mutta ennen kaikkea, että lähdetäänkö puolustamaan vai voittamaan uudestaan, niin se on vähän filosofisesti eri juttu.”

Suominen: ”No, nyt arvelen, että teidän filosofia on lähteä voittamaan uudestaan.”

Nykky: ”Kyllä se mahdollisesti näin on.”


Jarkko S. Tuusvuori

 

P.S. (29.12.2010)
Välipäivinä YLEn Jouko Vuolle haastatteli mäkihyppymaajoukkueen päävalmentajaa Radio Suomen Taustapeilissä (kuunt. http://areena.yle.fi/audio/1570525). Lähetyksessä ennakoitiin Keski-Euroopan mäkiviikon koitoksia. Mutta Niemelä palasi monipuolisesti pohdiskellen myös aiempiin kokemuksiinsa Japanin (ja Ranskan) joukkueitten valmentajana: ”[A]ika nopeasti rupesi aukeamaan se, että ei tänne tultu vain muuttamaan japanilaisia hyppääjiä suomalaisen filosofian alle pelkästään, vaan kyllä se lähti siitä, että itse pitää sulautua siihen kulttuuriin ja pyrkiä olemaan avarakatseinen ja -mielinen.”

 
 

toimitus
10.12.2010

HKL:n myöhäbussiin kiipesi viime lauantaina kolmikymppisten bailuseurue. Pari pirteää, muutama tasatahtinen, viisi jo umpimielisiksi ryhtynyttä. Yksi vaitonainen herkistyi puhumaan, kun oli vähän aikaa keikkunut kumipyöräkyydissä lumisilla kaduilla. Haluttiin tai ei, matkasta tuli opastettu. Selostettuaan tuttavilleen ja muillekin matkustajille muun muassa Yleisradion ja MTV3:n välisen suhteen historiaa ja todettuaan, että digiaikanakin hän on valmis maksamaan television katselusta lupamaksuna tai verona, vakavansorttinen mies kertoi lounaismurtaen, mistä ei taas mielisi pulittaa senttiäkään.
 
”En mää halua maksaa filosofiasta. Joku tekee gradun siitä, kumman elämä on arvokkaampaa, hyttysen vai toukan. Joku miettii, miättii, eikä kuitenkaan tutki mitään, ei luo mitään.”
 
Filosofia ei tuota mitään, kuului linja-autoarvion variaatio filosofian mitättömyydestä (vrt. filosofia-blogissa aiemmin "Kunhan ei vain filosofiaa"). Kukaan ei vastustanut, kukaan ei kannattanut. Ajatusviivan tai kahden mittaisen tauon jälkeen näkemyksen esittäjä kommentoi itse oman analyysinsa tasoa: ”Pakko ruveta juttelemaan, kun ei enää pysty juomaan.”
 
Tämän fileeraavan itsekritiikin valossa köröttelijöitten olikin pääteltävä, ettei puhuja sittenkään ollut väittänyt filosofian turhuutta. Hän oli esimerkillistänyt filosofisen nollapisteen. Jokusen hassun pysäkinvälin matkalla hän oli sankarillisesti demonstroinut, mitä on jonninjoutavuus an sich, kun juominen vaihtuu jutteluun ja luominen ajatteluun. Ehkä kulauttelijuutta oli etkoilla arvostettu universaalisti, nyt ei tullut ajattelijuudesta edes paikallisia irtopisteitä, koska esitetty argumentti ei konsolidoinut kollektiivista baariinsiirtyjyyttä. Noissa harvalukuisissa kiperissä kurveissa aikalaiskommentaattorimme oli elänyt todeksi filosofian tarpeettomuuden – ja samalla filosofian mistään piittaamattoman pakottavuuden. Tuskin oli 68:n kyydissä yhtäkään, joka ei olisi halunnut maksaa saamastaan, ennätyksellisen itsereflektiiviseksi äityneestä julkisesta palvelusta.

 
Jarkko S. Tuusvuori

 

P.S.
Saman viikon maanantaina kirjallisuuden emeritusprofessori Aarne Kinnunen oli HS:n mielipidekirjoituksessaan ottanut kantaa käsillä olevaan yliopistokurimukseen. Hän vannotti muistamaan, että rahoituksen perässä säntäilyssä huonoiten menestyvät alat – humaniora – ovat kaikkien muiden alojen pohja, ”yliopiston runko”. Kinnunen alleviivasi yleensä humanististen tieteiden ja erityisesti filosofian ratkaisevuutta. Ne rappeutumaan päästävä yhteiskunta rappeutuu kokonaan: ”Helppo väittää, että filosofian opetus on tarpeetonta. Mutta jos ajattelee kulttuurin kokonaisuutta, näin ei voi sanoa. Kuka haluaisi filosofiasta puhdistettua lääketiedettä tai mitään muutakaan tiedettä. Haluaisinpa nähdä tulokset.”

 

P.P.S.
Verkkolokin kommenttitoiminto on ollut toistaiseksi poissa käytössä teknisten syiden takia. Yksi muita reittejä myöten saapunut palauteteksti on syytä lainata tässä yhteydessä kokonaisuudessaan:

”Mitä vitun paskanjauhantaa täälläkin jauhetaan? Raha se teitä pellejä tähänkin touhuun on laittanu! Filosofeja mukamas ja ei tajua saatana vieläkään kuinka hevon vituillaan tää maailma on ja tossa vitun etusivulla jostain politiikasta yms muista hulluista juttua? Ettekö te
pelle mukamas tiiä minkä takia heräätte aamulla ihanaan herätyskellon pirinään niinku ’kaikki’? Minkä takia nää helvetin sivut on täällä?

Minkä helvetin takia Vanhanen vetää välistä rahaa että pääsee pressaks? Mikä teitä kaikkia vaivaa? NO VITTU RAHA!!@@ Miettikää sitä vitun filosifian pellet.. Mietitte jotain vitun tyhjää? Häpeettekö kattoo peiliin? Joudutteko vittu ryhdistäytyy siinä ja miettiä että ohhoh oonhan minä nyt viisas ja kaikkee mutta ei perkele...?!?!
JA POINTTINA TÄSSÄKIN PASKASSA ON ETTÄ TEILLÄ ON VARMAAN JOTAIN VAIKUTUSVALTAA? TEHKÄÄ NIILLE ASIOILLE JOTAIN ÄLKÄÄKÄ VAAN JAUHAKO TYHJÄNPÄIVÄSIÄ TEORIOITA ETTÄ MINKÄTAKIA, SEHÄN ON IHAN VITUSTI LIIAN SELVÄÄ JOS IHMISISTÄ ON KYSE! TEKIN OOTTE JOTAIN VITUN KORRUPTIONOITUNEITA PASKOJA VAI FILOSOFEJA LEIKKIVIÄ PELLEJÄ JOTKA MIETTII PARI VUOTTA ETTÄ MINKÄ TAKIA IHMISET TAPPAA TOISIAAN? TAI JOTAIN MUUTA PASKAA! RAHAA MAINETTA JA KUNNIAA TEKIN TÄSTÄ HALUUTTE! PELLET!

Vai meinasitteko parantaa maailmaa? Luulempa että se oma pärjääminen on etusijalla jossei sitten satu vastasyntynyttä löytymään just tällä sekunnilla.”

 

 

Marraskuun 18. päivä vietettiin UNESCOn kansainvälistä filosofian päivää. Kansainvälinen filosofian päivä kuuluu osaksi UNESCOn laajempaa toimintasuunnitelmaa, jonka tarkoituksena on tukea filosofian harjoittamista maailmanlaajuisesti. Vuonna 2006 laaditun UNESCOn filosofian strategiajulistuksen (Intersectoral strategy on philosophy) mukaisesti pyrkimyksenä on tukea filosofisen dialogin ja filosofisen analyysin soveltamista nykyajan ongelmiin, edistää filosofian opetusta ja välittää filosofista tietoutta kaikkien saataville.

Suomessa UNESCOn kansainvälisen filosofian päivän yhteydessä järjestettiin UNESCO Baltic Sea Essay Competition -esseetapahtuma. Esseetapahtumaan kuului kaksi sarjaa, joista toinen oli suunnattu perusasteen oppilaille ja toinen toisen asteen opiskelijoille. Toisen asteen opiskelijoiden kirjoituskilpailu toimi samalla karsintana ensi kevään filosofian olympialaisiin, jotka järjestetään Itävallassa.

Helsingin yliopiston kansleri, filosofi Ilkka Niiniluoto vastasi esseiden paremmuusjärjestykseen asettamisesta. Mitalit sekä kunniamaininnat menivät tänä vuonna seuraaville henkilöille:

Toisen asteen sarja:

• Kultamitalit: Milla Huuskonen (Helsingin kuvataidelukio), Aksel Tjönn (Norja) ja Edle Astrup Tschudi (Norja)
• Hopeamitalit: Lassi Saario (Salo), Sebastian Breivik Solheim (Norja) ja Andreas Dybvik Wuttudal (Norja)
• Pronssimitalit: Rounak Majundar (Intia) ja Sakari Nuuttila (Tikkurilan lukio)

Toiseen asteen sarjassa kunniamaininnan saivat Åsa Engelstad (Norja), Johan Hietanen (Salo), Kalle Koiranen (Kupittaa), Mikael Lehdes (Kallio) ja Tonje Ödegård (Norja).

Perusasteen sarja:

• 1-2lk: Taisto Tuomi (Latokartanon peruskoulu)
• 3-4lk: Aleksi Myllys (Latokartanon peruskoulu)
• 5-6lk: Vilma Myllyniemi (Latokartanon peruskoulu) ja Tuuli Seppälä (Ruoholahden ala-aste)
• 7-9lk: Adbi Mahamed Ahmed (Latokartanon peruskoulu), Joona Malmi (Suutarilan yläasteen koulu) ja Vilma Puttonen (Käpylän peruskoulu)

Palkittuja esseitä voi lukea FETOn kotisivuilta. Sivuilta löytyy myös enemmän tietoa niin tämän vuoden kuin aiempien vuosien esseetapahtumista.

Onnittelut palkituille ja heidän opettajilleen!

Tommi Palosaari


Aiheeseen liittyviä linkkejä:

UNESCO
http://www.unesco.org/new/en/social-and-human-sciences/themes/human-righ...

Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat ry (FETO)
www.feto.fi
 
Suomalaisen filosofian grand old man, Bostonin yliopistossa vuodesta 1990 työskennellyt Jaakko Hintikka on lukuvuoden 2010–2011 Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumin Distinguished Visiting Fellow. Professori Hintikka puhui syyskuun viimeisenä päivänä Helsingin yliopiston filosofia-aineiden tutkijaseminaarissa tarkastellen yhtä Gottlob Fregen (1848–1925) tuotannon kiintoisaa ongelmaa.
 
Hintikan esitelmä jatkoi hänen jo 50-luvulla aloittamaansa tutkimusta (Identity, Variables, and Impredicative Definitions. Journal of Symbolic Logic. Vol. 21, No. 3, 1956, 225–245). Hänen mukaansa Fregen tulkinta kvanttorien ’jokainen’ (universaali, ∀x) ja ’eräs’ (eksistenssi, ∃x) rooleista logiikassa on syy tunnettuihin paradokseihin joukko-opissa. Nykyään Hintikka tarjoaa ratkaisuksi siirtymistä uuteen ei-fregeläiseen tulkintaan kvanttoreista.
 
Frege (kuten itsenäisesti myös Charles S. Peirce (1839–1914)) ymmärsi, että matemaattinen päättely ei taivu klassisen aristoteelisen syllogistiikan muotoon, koska syllogismeissa kvanttorien rooli on liian rajoitettu. Frege kehitti formaalin kielen, jossa pystyttiin ilmaisemaan monikvanttorisia väitteitä, ja päättelyjärjestelmän, joka mahdollisti tällaisten lauseiden välisten loogisten suhteiden tarkastelun. Ongelmaksi Fregelle muodostui kvanttoreiden merkityksen selittäminen: hän päätyi substitutionaaliseen tulkintaan kvanttoreista korkeamman asteen predikaatteina. Eksistenssi ilmaisi hänelle sen alaan kuuluvan alemman asteen predikaatin epätyhjyyttä (käytännössä eksistenssikvanttori on tällöin rajoittamaton disjunktio) ja kaikkikvanttori taas vaihtoehdottomuutta (rajoittamaton konjunktio).
 
Tässä otettiin todellinen tieteellinen edistysaskel: nämä kvanttorit pystyvät ilmaisemaan erinäisiä funktionaalisia riippuvuussuhteita. Frege ei kuitenkaan vaikuta olleen täysin selvillä näistä löydöksensä seuraamuksista. Erityisesti Hintikan mukaan Frege ei ymmärtänyt, etteivät hänen kvanttorinsa muodosta kaikkia niitä riippuvuuksia ja riippumattomuuksia, joita esimerkiksi niin sanotut Skolem-funktiot ilmaisevat. Toisin sanoen Fregen kvanttorit eivät ilmaise kaikkia matemaatikkojen päättelyissään käyttämiä funktionaalisia suhteita. Tätä Hintikka kutsuu Fregen erehdykseksi. Vaikka nykyloogikot eivät juurikaan enää seuraa Fregeä hänen substitutionaalisessa tulkinnassaan kvanttoreista, Hintikka painottaa, että monet heistä seuraavat Fregeä silti hänen erehdyksessään.
 
Tarvittavat funktionaaliset suhteet kyetään ilmaisemaan kvanttoreilla Hintikan ja Gabriel Sandun kehittämässä riippumattomuusystävällisessä (independence friendly) logiikassa. Tämä laajennos ensimmäisen kertaluvun (first order) logiikalle sallii kvanttorien julistamisen riippumattomaksi toisen kvanttorin (tai termin) tulkinnasta. Ajatellaan esimerkiksi korttipeliä, jossa pelaaja saa vuorollaan nähtäväkseen vain ne aiemmin pelatut kortit, joita pelivuoron alussa ei ole julistettu salaisiksi. Samankaltainen mahdollisuus ikään kuin pimittää tietoa vastapelurilta erottaa IF-logiikan FO-logiikasta.
 
Hintikka kysyy retorisesti: mistä syystä tästä aiheesta kannattaa nostaa meteli. Hän vastaa: ensinnäkin IF-logiikka on ilmaisuvoimaisempi kuin FO-logiikka. Mutta todellinen syy on se, että Fregen erehdys on Hintikan mukaan kaikkien joukko-opillisten paradoksien taustalla.
 
Ajatellaan esimerkiksi joukon R määritelmää:
∀x(x ∈ R ↔ △ (x)):
 
Milloin tämä määritelmä on hyväksyttävissä? Perusvastaus kuuluu: silloin kun definiens (△ (x)) on riipppumaton definiendumista (R). Tämä ymmärretään yleensä niin, että definiendum ei saa esiintyä (vapaana) definienssissä. Mutta mikäli kvanttorit ymmärretään Fregen hengessä, standardirajoite ei ilmaise todellista riippumattomuutta. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että R:n määritelmä voidaan tulkita skolemisaatioksi kaavalle ∃y∀x(x ∈ y ↔ △ (x)). Tästä johtuu, että määritelmän jokainen kvanttori (niin definienssissä kuin myös ∀x määritelmän alussa) on tavalla tai toisella riippuvainen termin ”R” tulkinnasta (eli joukosta R).
 
Riippumattomuusehtoa voidaan kuitenkin vahvistaa monin tavoin siirtymällä IF-logiikkaan. Silloin esimerkiksi määritelmän jokainen kvanttori voidaan julistaa riippumattomiksi termin ”R” tulkinnasta. Hintikka huomauttaa, että jo Henri Poincaré (1854–1912) ymmärsi joukko-opin ongelmien juuren olevan kvanttorien välisissä riippuvuuksissa, kun hän muodosti kuuluisan cercle vicieux -periaatteensa, ja että tässä suhteessa Bertrand Russellin (1872–1970) tunnetumpi versio vicious circlesta poikkeaa olennaisesti alkuperäisestä. Koska Russell ymmärsi kvanttorit fregeläisittäin, hänen formaali tulkintansa Poincarén periaatteesta johti hänet harhaan. Hintikka selittää, että Russell saattoi ymmärtää riippumattomuuden vain yhdellä tavalla: määritelty joukko ei itse saa kuulua niihin joukkoihin, joiden avulla tai mukaan se määritellään. Russellin tyyppiteorian lisäksi myös Ernst Zermelon (1871–1953) ja Abraham Fraenkelin (1891–1965) aksiomaattiset joukko-opit kärsivät siitä, että itse perusongelmaa ei ole ratkaistu. Zermelo lisäsi joukon määrittelemiseen ehtoja, jotka sulkevat pois paradoksit. Mutta silti hän ei, eikä Fraenkelkaan, tuonut todellista riippumattomuutta defininienssille definiendumista, sillä käytetty logiikka pysyi perustaltaan fregeläisenä.
 
Hintikka lukee Poincarén noidankehäperiaatteen seuraavasti: definienssin kvanttorien on oltava riippumattomia definiendumin tulkinnasta. Poincarélla itsellään ei vain ollut käytettävissään sopivaa loogista välineistöä tarvittavan riippumattomuuden muodolliseen ilmaisemiseen. Tämä tulkinta Poincarén ja Russellin (sekä Zermelon) käsitysten erosta vaikuttaisi olevan filosofisesti erittäin hedelmällinen.
 
Professori Hintikka päätti esitelmän puhumalla innostavaan tyyliinsä vielä IF-logiikan ja modaalikäsitteiden suhteesta ja siitä, miten laskettavuus on ilmaistavissa IF-logiikassa päätelmien avulla.
 
K. Severi Hämäri
 
 

Tällä palstalla jo pariin kertaan (http://filosofia.fi/node/4576 & http://filosofia.fi/node/4963) puffattu uusi aikakauslehti The Journal of Philosophy and Popular Culture ei ole vieläkään nähnyt päivänvaloa. Thompson Riversin yliopistossa hanketta virittelevällä filosofian apulaisprofessorilla Jeff McLaughlinilla on ollut hidasteita tiellään. Uusilla uteluilla kiusattuna hän kertoi allekirjoittaneelle, että verkkolehden toteuttamiseksi ei yksinkertaisesti ole järjestynyt riittämiin aikaa eikä tukijoukkoja. Ensi vuonna miehen on kumminkin määrä käyttää virkavapaastaan jellonanosa visioimansa filosofian ja populaarikulttuurin erikoistoimitteen pystytykseen.

 
Tätä odotellessa voi lukea, miten Briteissä ällisteltiin loppukesästä populaarin filosofian kieltämättä mietityttävää suosiota; ks. Joy Lo Dico, "Get Your Brain in Gear"The Independent. Vihlovammin samasta aiheesta, populaarin filosofian (ja populaarin luonnon- tai yhteiskuntatieteen) suoranaisista vaaroista, kirjoitti viime vuoden puolella myös yhdysvaltalainen Julian Sanchez, yksi maailman kehutuimmista blogaajista, unohtamatta ruotia ohimennen omaakin osallisuuttaan: http://www.juliansanchez.com/2009/06/01/perils-of-pop-philosophy/.

 
Lienee syytä lisätä, että Kanadassa kypsyvään tulevaan journaaliin ei välttämättä päädy laisinkaan artikkeleita populaarin filosofian tai filosofian populaaristamisen eri muodoista. Suunnitelmien mukaan se on keskittyvä enemmän tai vähemmän populaarikulttuuristen ilmiöitten, tapahtumien, esineitten, teosten tai teorioitten enemmän tai vähemmän filosofiseen erittelemiseen. Vaan kun kerran filosofiasta on jo liikkeellä monen sortin suosittuja ja kaikkia kosiskelevia tuotoksia, kaipa niidenkin kriittinen filosofinen tarkastelu lankeaa varrotun nettivälineen toimialaan. Paitsi filosofiaa ja populaarikulttuuria, se tutkisi tällöin myös filosofiaa populaarikulttuurina ja kenties populaarikulttuuria filosofiana. Nytkö siis kaivataankin lehden syntymän lisäksi sitä, että se pulpahtaisi keskuuteemme oitis täydellisen itsetiedostuksen elkein (tai vainoharhaisesti omaa luonnettaan tiukaten)? Ei kai sentään. Kunhan joskus ilmaantuisi ja edes toisinaan tuohonkin kekoon sohaisisi.

 

Jarkko S. Tuusvuori

Ghentin yliopistossa Belgiassa on perustettu uusi kirjallista tekijyyttä käsittelevä Authorship-lehti.

Elektroninen, avoimesti saatavilla oleva lehti on syntynyt vuonna 2009 Ghentin yliopistossa alkaneen kirjallisuustieteellisen Authorship as Performance -tutkimusprojektin myötä. Kaksi kertaa vuodessa ilmestyvän lehden ensimmäisen numeron on tarkoitus avautua kesällä 2011.

Lehden toimittajat toivovat siihen tarjottavan tutkimusartikkeleita tekijyyden eri aspekteista, kuten tekijyydestä eri kielissä ja kirjallisuuksissa, erityyppisistä tekijöistä (kirjailijat, runoilijat, journalistit), tekijyydestä ja kirjallisuuden kaanonista sekä anonyymisyydestä, pseudonyymisyydestä ja tekijähahmoista.

Authorshipin osoite on:

http://www.authorship.ugent.be/

 

Jukka Mikkonen

Keskustelu kirkon ja Raamatun suhteesta homoseksuaalisuuteen velloo valtoimenaan blogeissa ja valtamediassa. Näyttää kuitenkin siltä, että merkittävä näkökohta peittyy hälinän alle.

Mikä on oleellista kun arvioimme tässäkin yhteydessä käytettyä konservatiivista argumentaatiota? Mikä menee vikaan kun nykypäivän valintoja perustellaan 2000-vuotisella kristinuskon traditiolla tai Raamatun sanomalla? Yksinkertaisesti se, että kristinuskon historia on muutoksia täynnä. Suomen valtauskontoa, luterilaisuutta, ei olisi olemassa jos Martin Luther niminen radikaali ei olisi lyönyt kantojaan läpi ja uudistanut uskontoa. Raamatusta on poistettu osia, sinne on lisätty osia ja käännöksiä on muutettu lukuisia kertoja. Ei ole olemassa selvää päätöstä siitä, ettei vanhan testamentin absurdeja ohjeita, joissa ihmisen surmaaminen todetaan sopivaksi rangaistukseksi mm. sapattina työskentelemisestä (2. Moos. 35:2) tule noudattaa kirjaimellisesti, mutta käytännössä nämä jätetään huomiotta. Joskus todetaan, että Raamattu itsessään, tarkemmin sanoen uusi testamentti, kumoaa tietyt vanhan testamentin kohdat Jeesuksen uusilla opetuksilla, mutta myös uusi testamentti sisältää ristiriitaisuuksia ja omituisuuksia, joita tuskin kukaan ottaa tosissaan. Mitä avioliiton kristilliseen historiaan tulee, niin kirkko ei ollut alun perin juuri lainkaan kiinnostunut avioliitosta, vaan se oli yksityisasia. Papit ovat tulleet vihkimiseen mukaan ilmeisesti vasta joskus 1500-luvulla. Muutoksia voisi luetella vaikka kuinka pitkään, mutta ehkä nämä riittävät osoittamaan, että kristinuskon traditio ja raamatun tulkinta eivät ole stabiileja monoliitteja, joista voi noin vain poimia ikuisia ja muuttumattomia totuuksia nykyajan valintojen perusteiksi.

Käytännössä konservatiivit ovat konservatiiveja vain mielivaltaisesti valikoitujen oppien suhteen. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettei konservatiivi saattaisi olla oikeassa jonkin väitteensä suhteen. Heidän on kuitenkin keksittävä sille paremmat perusteet. Toisin sanoen, heidän olisi esitettävä uskottavat perusteet sille, miksi juuri tietyt muutokset on hyväksyttävä ja toisia taas ei. 

Mitä raamatun tulkintaan tulee, niin myös vastapuoli poimii esiin Raamatun tulkinnassaan vain tietyt kohdat ja jättää toiset huomiotta. Molemmat osapuolet poimivat rusinat pullasta, mutta homoseksuaalisuuteen myönteisemmin suhtautuvat yleensä myöntävät kannattavansa nimenomaan muutosta, eivätkä vetoa niin helposti kristinuskon ikuiseen luonteeseen tai 2000 vuotta vanhoihin tapoihin. Näin ollen he eivät sorru samanlaiseen virheeseen argumentaatiossaan kuin konservatiivit.

On tietenkin liikaa toivottu, että osapuolet myöntäisivät, että tulkinta on välttämättä valikoivaa. Kaikkien mahdollisten seikkojen huomioonottaminen on mahdotonta myös Raamatun tulkinnassa, ja näkökulmasta riippuen tulkitsijat aina painottavat joitakin kohtia toisen kustannuksella. Jos tämä kuitenkin myönnettäisiin, niin ehkä osapuolet voisivat pohtia sitä, että miksi juuri heidän esiin nostamansa kohdat ovat merkittäviä, miksi he jättävät jotkin Raamatun sisältämät paradoksit tai vaikka matemaattiset ongelmat omaan arvoonsa, mutta tarttuvat joihinkin kohtiin ehdottomina totuuksina. Tämä saattaisi, mutta vain saattaisi, johtaa osapuolet laadukkaampaan keskusteluun.

En mainitse edellä mitään sellaista, jota ei olisi huomattu ja huomioitu oppineissa teologisissa keskusteluissa. Nämä säikeet eivät vaan näy, ainakaan tällä hetkellä, julkisessa keskustelussa.

Sami Syrjämäki

Aleksanteri-instituutissa on paraikaa käynnissä seminaarisarja, jossa vierailevien tutkijoiden ohjelmaan osallistuvat kansainväliset huiput esittelevät ajankohtaisia hankkeitaan. Syksyn kuluessa on kuultu ja kuullaan muun muassa bloggaavista kuvernööreistä, perhepolitiikasta ja modernisaatiosta. Sarjan aloitti elokuussa professori Daniela Steila esitelmällään ajattelun ja kansallisen identiteetin historiasta Venäjällä.

 
Puhe ”venäläisestä filosofiasta” on usein ideologista: ilmauksella ei tarkoiteta vain Venäjällä tehtävää filosofista tutkimusta vaan filosofiaa, jonka ajatellaan olevan nimenomaan venäläistä ja jonka ajatellaan ilmentävän Venäjän ideaa tai venäläistä sielua. Steilan mukaan voi erottaa kuusi selvästi toisistaan erottuvaa periodia, joiden aikana ajatukseen kansallisesta filosofiasta on kiinnitetty Venäjällä erityisen paljon huomiota. Tokikaan huomio ei ole ollut aina samanlaista, ja esimerkiksi 1800-luvun jälkipuoliskolla venäläistä filosofiaa tarkasteltiin sekä maltillisen deskriptiiviseen että romanttisen kansallismieliseen sävyyn. ’Venäläinen filosofia’ tarkoittaa tällöin joko venäläisten panosta filosofian yhteen ja ainoaan hankkeeseen, tai sitten leimallisesti venäläisen ajattelun kiteytymistä omaksi, muiden maiden filosofioista eroavaksi venäläiseksi filosofiakseen. Erilaisia näkökulmia yhdistää ensinnäkin näkemys, että venäläisen filosofian suhde ortodoksiseen uskoon on erityislaatuinen, ja toisaalta huomion kiinnittäminen venäläisten Eurooppa-suhteeseen. Kysymys venäläisen filosofian omaperäisyydestä on usein käytännössä ymmärretty kysymykseksi siitä, miten venäläinen filosofia eroaa eurooppalaisesta filosofiasta.

 
Länsisuhteen merkitys ei ole edelleenkään vähäinen, mutta 1900-luvun aikana se sai aivan uudenlaisia piirteitä. Steila huomautti, kuinka länsimainen venäjäntutkimus syntyi paljolti Neuvostoliitosta 1922 paenneiden emigranttifilosofien käsitysten varaan. Kuten Nikolai Berdjajev on todennut, monet katsoivat, että maanpakoon lähtevän älymystön tehtävä oli säilyttää autenttinen venäläinen kulttuuri ja ajattelu hengissä ja siirtää ne tuleville sukupolville. Emigrantit pyrkivät ensin vaikuttamaan Neuvostoliiton tilanteeseen, ja kun heidän toiveensa osoittautuivat katteettomiksi, he toimivat aktiivisesti länsimaissa ja toivat esille näkemyksiään venäläisen filosofian historiasta ja luonteesta. Tästä seurasi Steilan sanoin ”arvolatautuneen”, autenttisuutta korostaneen filosofianäkemyksen päätyminen hallitsevaan asemaan länsimaisessa venäjäntutkimuksessa. Samaan aikaan Neuvostoliitossakin venäläisen filosofian historiaa pyrittiin tulkitsemaan arvolatautuneessa hengessä, arvot vain olivat toiset. Toisen maailmansodan aikana koettiin erityisen tärkeäksi korostaa venäläisajattelijoiden roolia materialistisen filosofian kehityksessä ja vähätellä saksalaisten merkitystä. Mikään tulkinta kontrastista venäläisen ja eurooppalaisen filosofian välillä on tuskin ollut yhtä mehukas kuin kontrasti näiden kahden arvolatautuneen kuvan välillä.

 
Perestroika ja Neuvostoliiton kaatuminen palauttivat ajatukset autenttisesta venäläisestä ajattelusta arvoonsa. Steila tiivisti, että uusi poliittinen tilanne herätti yleisen ajatuksen: oli palattava jatkamaan jotain, joka oli vain keskeytynyt neuvostovuosien ajaksi. Maastamuuttajien lännessä jatkama perinne otettiin avuksi koetettaessa hahmottaa venäläisen filosofian uutta identiteettiä.

 
Steilan mukaan tilanne on tällä hetkellä tutkijalle innoittava, koska Venäjällä tehdään erittäin arvokasta filosofian historian tutkimusta, samalla kun arvolatautunut ajattelutapa on yhä poliittisesti tärkeä. Hän lopettikin metodisiin pohdintoihin, joita pidin erityisen kiinnostavina. Yhtä aikaa olisi kyettävä sekä tarkastelemaan hyvin monenlaisia aineistoja ja muodostamaan niiden avulla kokonaiskuva venäläisestä ajattelusta, että vältettävä arvolatautuneita tutkimusta ohjaavia kehikkoja, kuten ajatuksia venäläisestä sielusta tai Venäjän ideasta. Steila viittasi D. S. Lihatsevin ’teoreettisen historian’ käsitteeseen sekä Edward van der Zweerden ajatukseen ’filosofisista kulttuureista’ menetelmällisesti painavina panoksina. Ainakin kulttuurin käsite voi kuitenkin nähdäkseni osoittautua liki yhtä ongelmalliseksi työkaluksi Steilan tarkoituksiin kuin vaikkapa idean käsite. Identiteettipolitiikan kuumat sanat eivät ole kaikkialla samoja, mikä näkyy esimerkiksi siinä, millaisessa roolissa sana ”sielu” on venäläisissä keskusteluissa. Sanalla ”kulttuuri” on kuitenkin Venäjälläkin melkoisesti identiteettipoliittista painolastia, ja jos tarkoitus on hakea metodisia ratkaisuja, joiden avulla on mahdollista pysyttäytyä identiteettipolitiikasta mahdollisimman etäällä, sanavalintoihin joutuu kiinnittämään huomiota.

 

Inkeri Koskinen

 

 

niin & näin -lehden uusimmassa numerossa (3/10) kerrottiin, että filosofian oppiainetta uhkaavat supistukset eri yliopistoissa. Lehden ollessa painossa Itä-Suomen yliopiston tilanteesta saatiin uutta tietoa. Raportissa, joka on otsikoitu ”OIKEUSTIETEIDEN LAITOKSEN PÄÄAINERAKENNETTA KEHITETÄÄN 1.8.2011 ALKAEN” kerrotaan, että Itä-Suomen yliopistossa pääainerakenteen kehittäminen tapahtuu lakkauttamalla usean oppiaineen pääainestatus, muun muassa filosofian. Tämä tarkoittaa myös sitä, että filosofian professuuri lakkautetaan Joensuusta 2017. Näillä näkymin Itä-Suomen yliopistoon jää kaksi filosofian lehtoraattia. Toinen jää Joensuuhun ja toinen Kuopioon.

On pelättävä, että tämä on vasta alkua filosofian oppiaineen kehittämiselle Suomessa.

Sami Syrjämäki

Thomas Hobbesin Leviathanin mukaan ihmisen elo luonnontilassa on, Tuomo Ahon suomennoksen sanoin, "yksinäinen, kurja, häijy, raaka ja lyhyt". Jeff McMahan, joka toimii filosofian professorina Rutgersin yliopistossa New Jerseyssa, on puolestaan havahtunut siihen, ettei luonto olekaan se sopusointuinen onnela, josta siniset unelmat kertovat, vaan että eläimet listivät ja ahmivat toisiaan siekailematta.


McMahan yrittelee myrskyä vesilasiin New York Times -verkkokolumnissaan "The Meat Eaters" (http://opinionator.blogs.nytimes.com/2010/09/19/the-meat-eaters/?ref=opi...), jossa hän päättelee, että kärsimyksen eliminoimisen nimissä meillä on syy toivoa kaikkien lihaa syövien lajien kuolemista sukupuuttoon. Se, että lihansyöjät hankkivat ravintoa, tuottaa ruoaksi joutuville suunnattomasti piinaa, jolta kasvissyöjien maailmassa säästyttäisiin. Ihmiskunnalla ei vielä ole pomminvarmoja välineitä muiden lajien kehityksen ohjailuun, mutta mitä enemmän vaihtoehtoja eläimistöön vaikuttamiseen saadaan, linjaa McMahan, sitä suuremmalla syyllä ihmisen tulisi pyrkiä suosimaan kasvissyöjien selviytymistä lihansyöjien kustannuksella. 


McMahan oivaltaa, että tässä tilanteessa ihmiskuntaa voitaisiin syyttää "Jumalan leikkimisestä". Hänellä on kaksi puolustuskonstia: ensinnäkin se, että silloin tuomitaan moraalinen toiminta, kun taas samalla sallitaan moraalisesti neutraali toiminta, jolla olisi samanlaiset seuraukset. Toinen vasta-argumentti on se, ettei ole Jumalaa, jonka varpaille ihmiskunta voisi astua. Luontoon vetoaminen kokee McMahanin käsittelyssä saman kestämättömän metafysiikan kohtalon kuin Jumalaan vetoaminen. Ja jos eläimille aiheutuva kärsimys on paha asia silloin, kun sen aiheuttaa ihminen, se on paha asia myös silloin, kun sen aiheuttavat toiset eläimet, päättelee McMahan. Siksi ihmisillä on moraalinen syy estää eläinten kärsimys, ja lihaa syövien predaattorien joukkokato säästäisi lukuisilta väkivaltaisilta kuolemilta.


Voisi arvella, että McMahanin artikkelin pontimena on itse asiassa löytää argumentti, jonka tarkoituksena on päästä eroon luonnon epädialektisesta epäinhimillisyydestä, siitä, että luonto todella merkitsee ihmisen näkökulmasta täydellistä vierautta. Hänen päättelyketjunsa paljastaa, miten vasta ihmisen puuttuminen asioihin, tässä tapauksessa elävien lajien olemassaolon säätely, tekee luonnon todelliseksi ihmiselle. Mutta metafysiikkakriittisten ajattelijoiden suosikkisiirtoa käyttäen McMahan on korvannut kritisoimansa metafysiikan omalla metafysiikallaan, jota hän ei vain myönnä metafysiikaksi. Kärsimyksen estämisen konkretia katoaa ja siitä tulee abstrakti periaate, jonka painon alle kaikki asiayhteydet ja kokemussuhteet romahtavat. McMahanin menetelmällä voitaisiin päätyä ties millaisiin johtopäätöksiin vain pääperiaatetta vaihtelemalla.


Vuonna 1807 Hegel kirjoitti esseen "Kuka ajattelee abstraktisti?" ja nälvi siinä niitä, jotka nostavat yhden irrallisen seikan kaiken muun yläpuolelle ja oikovat siten mutkat suoriksi. Kun ajattelu on abstraktia, sen avulla pääsee aina haluamiinsa johtopäätöksiin.

 

Tapani Kilpeläinen
 

(Hegelin essee on ilmestynyt suomeksi lehdessä niin & näin 3/03, suom. Vesa Oittinen.)

Matti Vanhanen siirtyi pääministeristä rivikansanedustajaksi ja saman tien Perheyritysten liiton toimitusjohtajaksi. Poliitikkona häntä pidettiin pystyvänä, uutterana ja sovittelevana mutta myös ilmeettömänä, etäisenä ja yksityisajattelussaan haihattelevaisena. Hän joutui ottamaan johtoonsa Suomen keskustan ja siinä sivussa Suomenkin poikkeuksellisessa kriisitilanteessa. Hänen edeltäjänsä oli syyllistynyt oikeudellisesti ja moraalisesti moitittavaan toimintaan sinänsä sankarillisia, totuutta tavoittelevia ja kansalaisten tietoa lisääviä päämääriä ajaessaan. Tämä toimeksianto, pesti isänmaan ja puolueen pelastajaksi, sävytti Vanhasen kaikkea toimintaa. Hänestä voikin pitää eritoten sen tähden, että hänen toimiaan ei näyttänyt ohjaavan pyrkimys tulla pidetyksi.

 
Vanhasen toimia vaikuttivat viitoittavan velvollisuudentunto, asiallisuus ja ratkaisukeskeisyys sekä poliitikoilta monesti turhaan kaivattu vakaumuksellisuus. Paha vain, että hänen tärkeät periaatteelliset kantansa (kuten poliitikonkin yksityiselämän suoja) sotkeentuivat kohtuuttomaan vallankäyttöön (Ruusus-oikeudenkäynti). Paha vain, että hänen vähintäänkin kiinnostavat ideansa (biomassan energiakäyttö ja löyhä yhdyskuntarakenne) olivat niin räikeän puoluekantaisia (hyvin toimeen tulevien maanomistajien suosimista). Siksi mies, joka  raakilemaisen ja ehkä raakalaismaisenkin työreformin jälkeen esimerkiksi kehitteli kiistattoman etevästi ’kolmannen tien’ ajatusta ja vastusti yksiselitteisen komeasti SDP:n (ja sittemmin näemmä vihreätkin) vallannutta maahanmuuttovastaisuutta, ei voinut hahmottua merkittäväksi yhteiskunnalliseksi ajattelijaksi ja sydämelliseksi moralistiksi. Vanhanen hahmottui koleaksi vallankäyttäjäksi ja puliveivauspolitiikan viimeiseksi mohikaaniksi. Hänestä tuli kulissi ja savuverho poliittisen toiminnan vääryyksille.

 
Keskustan vaalirahaskandaali ajoi lopulta ulos ja lokaan niin vilunkielkeillään suorastaan rehvastelleen Jarmo Korhosen kuin hänen hyveelliseksi vastavoimakseen tarjoutuneen Matti Vanhasen.

 

Ei mielikuvaa

Vanhasen kujanjuoksun toistetuin mutta yhä puutteellisesti ymmärretty hetki koitti kesäkuussa 2008. Eduskunnan kyselytunnilla Jukka Gustafsson (sd.) tiukkasi, oliko pääministeri tavannut keskustaa rahoittaneiden kiinteistöyhtiö Nova Groupin ja Kehittyvien Maakuntien Suomi ry:n edustajia virka-asunnollaan järjestetyssä tilaisuudessa. Vanhanen vastasi: ”Minulla ei ole mielikuvaa tällaisesta tapaamisesta, eikä ole edelleenkään sellaista mielikuvaa.”

 
Samassa yhteydessä Vanhanen totesi, että ”sen kyllä muistaisin”, jos olisi ollut KMS:n kanssa vaaliraha-asioista sopimassa. Hän siis antoi luvan tulkita, että ”mielikuva” on kutakuinkin sama asia kuin ”muistikuva”. Tämän vahvistaa hänen lausuntonsa samasta asiasta kysyttäessä syyskuussa 2009, jolloin hän totesi yleisesti, ettei voi kantaa vastuuta vuosikymmenien saatossa luodusta käytännöstä. Ja erityisesti: ”En ole valehdellut vaan muistanut väärin.”

 
Vanhasen sanavalinnan täyttä merkitystä ei ole huomattu. ”Minulla ei ole mielikuvaa” ei ole kankea tai hapuileva hätärepliikki. Se on suomennos aivan tietystä maailmalla tunnetusta poliittisesta fraasista, englanninkielisestä I have no recollectionista. Se taas on ollut vähintään parikymmentä vuotta etenkin Yhdysvaltain poliittisessa elämässä suoranainen korruption tunnuslause. Poliitikon tai virkamiehen oletetaan sanovan niin silloin, kun nimenomaan tietää tehneensä väärin ja pyrkii jo ennalta välttämään rikkomuksensa tai rikoksensa kovimmat seuraamukset. Esimerkiksi YLEn englanninkielisillä nettisivuilla ja HS:n kansainvälisessä painoksessa Vanhasen kommentit sekä kesältä 2008 että syksyltä 2009 käännettiin juuri recollectionin avulla.

 
Repliikin historia on vielä kirjoittamatta. Se on oleva poliittisen ja draamallisen toiminnan historiaa. Aloittaa sopii vaikkapa eräästä syyteharkintakuulemistilaisuudesta Los Angelesissa helmikuussa 1962, kun elokuvanäyttelijöitten yhdistystä (SAG) epäiltiin mahdollisesti lainvastaisista toimista ja niillä hankituista huomattavista taloudellisista voitoista. ”En halua vaikuttaa siltä, että yrittäisin olla tieten tahtoen epämääräinen”, sanoi SAG:n nokkamies liittovaltion oikeuselimelle, joka kyseli hänen yhteyksistään erityisesti arveluttavaa sopimusetua antaneen ja saaneen televisioelokuvayhtiö MCA:n edustajiin. Tuo mies oli juuri 51 vuotta täyttänyt Ronald Reagan.

 
Reagan oli hyvää vauhtia päättämäisillään filmiuraansa ja aloittamaisillaan puoluepoliittisen uransa republikaanien oikeistosiiven uutena toivona. Hän kypsyi poliitikoksi Hollywoodissa ammattikuntansa keulahahmona ja antikommunistisena aktivistina. Mainitussa istunnossa grand juryn pakeilla Reagan sanoi, että häntä itseäänkin suoraan hyödyttäneet kytkyt kyseenalaisia diilejä tehneisiin rahamiehiin eivät olleet hänen tarkassa muistissaan, koska muun muassa häät ja kuherruskuukausi Nancyn kanssa olivat saaneet hänet väitettyjen neuvonpitojen tapahtuma-aikoihin hivenen ”utuiseksi”: ”Haluaisin teidän tajuavan, että minun muistini on kuin tapaamisten kaleidoskooppi, joten olen varma, että jos istuutuisin jonkun kanssa asioihin ryhtyäksemme, niin muistaisin kyllä kaiken yksityiskohtia myöten.” Reagan kiisti tavanneensa MCA:n väkeä tiettynä aikana, tietyssä paikassa, tiettyä tarkoitusta varten, ja tuli samalla arvioineeksi esteellisyyttään sanankäänteillä, jotka kaikuivat sittemmin myös Arkadianmäen graniitista ja jakarandasta ympäri Suomennientä:

 

”Ei, taisin jo kertoakin teille, että en muista tuota. Minä en muista [I don’t recall.] […] En rehellisesti sanottuna muista. […] on hyvin mahdollista, että oli tekeillä jotain, mihin minä en osallistunut, mutta minulla ei ole tästä nimenomaisesta asiasta mitään mielikuvaa [I have no recollection].”

 

Kolme vuosikymmentä myöhemmin tehdyssä suuren luokan Hollywood-elokuvassa Isku Kolumbiaan (Clear and Present Danger, 1994) totuudellisuuteen ja laillisuuteen pyrkivä CIA-virkailija Jack Ryan (Harrison Ford) havahtuu inhaan juoneen. Hän tajuaa, että hänen kollegansa ovat masinoineet kokaiinikartellien vastaisen salaisen sotilasoperaation presidentin vielä salaisemmasta aloitteesta. Kongressilta juuri lisää huumevastaisen kampanjan ei-sotilaallista rahoitusta hankkineesta Ryanista on tullut tietämättään valehtelija. Kun Ryan tiukkaa paatuneelta virkaveljeltään Robert Ritterilta pimitetyn puuhailun oikeutusta, tämä neuvoo, miten vastata poliitikkojen ikäviin kysymyksiin kongressin käynnistämässä tutkinnassa:

 

I have no recollection of that. Sinun pitää oppia tuo sanamuoto.”

 

Leffan pohjan muodostavassa Tom Clancyn samannimisessä romaanissa (1989; suom. 1990) näitä sanoja ei lausuta. Ne ovat filmikäsikirjoittajien lisäystä. Niin valkokankaalla kuin kirjankansienkin välissä Ryan pystyy lopulta päihittämään häntä partiopojaksi haukkuvan Ritterin ja muut lierot. Hän kykenee verta ja hikeä vuodattamalla uudistamaan uskon demokratian ja avoimen yhteiskunnan toimivuuteen. Romaanissa jonkinlaisen kunnianpalautuksen saa myös Ritterin hämärät puuhat siunannut presidentti, mutta kirjasta tehdyssä elokuvassa vain Ryanin edustama sankariyksilö pääsee kuiville. Kenties tarinan opetuksena on, että kaikissa poliitikoissa piilee aimo annos ryania ja ritteria: valmiutta kumpaankin suuntaan suorastaan edellytetään hyvältä poliitikolta.

 
Rainaa on helpompi tulkita kuin Vanhasen päätöstä ottaa vinkistä I have no recollection, Senator vaarin Suomen eduskunnan kyselytunnilla. Huomiota herättävällä ja paljon puhuvalla sanavalinnallaan hän yhtä kaikki ikään kuin epäsuorasti myönsi salaavansa ja valehtelevansa. On joutavaa yrittää selvittää, oliko Vanhanen itsebriiffauksekseen katsellut toimintaelokuvaa vai konsultoinut juristeja. Muistelmat saattavat aikanaan tarjota jonkin vastauksen. Tällä erää Vanhanen pystyy Harrison Fordin tapaiseen luottamuksen palautukseen vain panemalla oman päänsä pantiksi. Hän ei tosin enää pääse vastaamaan kansanedustajille vaan todennäköisesti valtakunnanoikeudelle.

 
Oli miten oli, jostain kumman syystä pääministeri antoi alluusiollaan selvän vihjeen ja tulkintaohjeen. Hän lähestulkoon sanoi: ”Niin, täällä ollaan. Tänne jouduin pyytämättä ja yllätyksenä. Sen tiedätte. Jouduin keskelle tätä likaista peliä. Pelaan sitä teidän asioittenne hoitajana. Myönnetään, ennen kaikkea vauraitten maanomistajien asioitten. Mutta teidän muittenkin. Sen myöntänette. Systeemissä on paljon mätää. Täällä ryvettyy. Minäkin ryvetyin. Olen jäänyt nalkkiin. Pitäkää seuraavia tapahtumia sirkuksena tai teatterina tai elokuvana, jos niin haluatte. Mutta politiikka on yhteisten ja erityisten etujen limittämistä vaihtuvissa tilanteissa ja muuttuvissa voimasuhteissa. Se ei ole aina siivoa puuhaa. Näette sentään, kuinka kärsin tämän kaiken keskellä. Kalseana pidätte, mutta ette voi olla näkemättä, miten velvollisuus syö miestä, valta ruhjoo elävää kudosta ja salaisuudet polttavat sisuksia. Lähtölaskenta on alkanut. Minun myötäni menee mailleen kokonainen kulttuuri.”

 
No, ei sanonut, ei. Vaan hänpä olikin Suomen pääministeri 2000-luvulla eikä Englannin kuningas 1600-luvulla. Shakespearen kruunupäät ovat menneet. Nyt menevät viimeiset vanhasetkin.

 

Uudet pelaajat

Vanhasen edustama väistyvä poliitikkotyyppi on rakenteen ääntä käyttävä, aseman ja auktoriteetin merkiksi saadun haarniskan suojista puhuva, uskottavuutensa menetykseen kaatuva ja sortuessaan kokonaisen perinteen, vakanssin ja ideologian samalla tärväävä hahmo. Tämän poliitikkotyypin useimmat toivottavat kernaasti tervemenneeksi.

 
Mutta vaikka tilalle tulee jotain kivempaa, tilalle ei tule välttämättä mitään joka suhteessa parempaa. Uusi poliitikkotyyppi on kansalaisenkaltainen, erehtyväinen, katuvainen, pahoittelevainen, arkinen ja läheinen. Näitä poliitikkoja on etenkin kokoomuslaisissa ja vihreissä, vähiten keskustalaisissa ja demareissa.

 
Opetusministeri Henna Virkkunen (kok.) antoi helmikuussa 2009 ymmärtää Helsingin Sanomat Kuukausiliite -palstoilla, että yhteiskuntakritiikki on katkeruutta. Kaksi päivää myöhemmin hän pyysi anteeksi sanomisiaan Aamulehti-haastattelussa. Kömmähdyksessä ei romahtanut eikä ryvettynyt mitään. Sama nuori raikas nasaali se vain joksahteli, haksahteli ja pahoitteli. Oli kuin kuka tahansa. Vähän hoopo innostuessaan, mutta perimmältään oikeamielinen. Tai ainakin oikeistomielinen, sillä anteeksi pyytänyt ja saanut Virkkunen saattoi rauhassa jatkaa koulutuspolitiikkaansa, joka on oikein hyvin linjassa kritiikin suitsimisen kanssa. Tuossa politiikassa vapaan tutkimuksen asemaa kurjistetaan yliopistoautonomian nimissä ja peruskoululaisilta evätään mahdollisuus kriittisen ajattelun oppimiseen, ilmeisesti sen katkeruutta lisäävän vaikutuksen takia. Kokoomuksen masinoimaan tuntijakouudistukseen ei ole toistaiseksi puututtu joukkotiedotusvälineissä, vaikka sen liepeillä ja tukena, alaikäisten päänmenoksi ja koko kansalaisyhteiskunnan tappioksi, mellastaa maan synkänmustin ja antikriittisin taantumus.

 
Ulkoministeri Alexander Stubb (kok.) taas kommentoi viime perjantain HS:n mukaan Ranskan toimeenpanemia romanikarkotuksia sanomalla, että EU:n on moisten ilmiöiden keskellä turha saarnata ihmisoikeuksista. Tämä olisi ollut aiheellinen huomautus, ellei Stubb olisi itse hiljan toivonut, että EU ylimalkaan lopettaisi ihmisoikeuksista meuhkaamisen. Hänen romanilausuntonsa siis sanookin, että romaneja saa kohdella kaltoin, kunhan ei mene väittämään olevansa lujasti ihmisoikeuksien puolella. Tätä tulkintamahdollisuutta Stubb epäilemättä pahoittelisi, jos häneltä asiasta kysyttäisiin vaikkapa hyväntuulisen urheilutapahtuman tuoksinassa. Tuloksena ei avautuisi mukavan persoonan ja uuden euro-oikeistolaisen kylmän politiikan välinen todellinen epäsuhta vaan raikas tuulahdus uudesta poliitikkotyypistä, joka ei aina jaksa asetella sanojaan parhain päin. Sillä kukapa muukaan jaksaa. On sitä hauskempaakin tekemistä. Jätetään vanhaset kakistelemaan, kanervat tekstailemaan ja neukkuajan pöljät kommunikeoitaan väsäilemään. Ollaan me, jotka sentään elossa ollaan ja nykyaikaa asutetaan, ollaan me vanhoista taakoista vapaita. Hymyillään ja otetaan rennosti, sen mukaan kuin kullakin on siihen varaa, eivätkä katkera kritiikki tai kimurantit ihmisoikeudet sitä häiritse.

 
Vanhasen vastuunpainama konnuus voi monissa silmissä olla sittenkin siedettävämpää kuin vaikkapa kokoomusministereissä ehkä puhtaimmillaan näkyvä kepeä uuspelurius. Toiselta puolen erehtyväiseen yksilöllisyyteen puettu oman edun esittäminen yleisenä etuna saattaa maistua raikkaalta monen vuoden järjestelmänjäykän pompöösin pönötyksen jälkeen. Tämän murroksen keskellä eletään: väistyvässä tyypissä esiin tulevat viat ovat ilmeisempiä, uuden tyypin suojissa tehdyt luvattomat siirrot vielä hankalammin hahmottuvia. Samaan aikaan kukaties puolet kansalaisista pitää, ainakin mahatuntemuksen tasolla, luontevaa esiintymistä mediassa oitis vilpillisyyden, noin puolet samaa asiaa vilpittömyyden merkkinä.

 
Oli miten oli, heppoinen yksilöllisyys myy jo paljon paremmin kuin kaaderijämäköinti. Sosiaalidemokraatit ja keskustalaiset häviävät jähmeän kollektiivinsa vankeina joka päivä lisää vihreitten ja kokoomuslaisten marssittaessa esiin yhä uusia luonnikkaan löysäranteisia ja löyhäsuisia mukavikkoja, jotka kelluvat vapaasti ohjelmavirrassa ja järjestelevät viileästi edut kotiin kaikille 2010-luvun voittajille.

 
Aivan kuin Vanhanen olisi kommentoinut tätä uutta tyyppiä veistellessään viime torstaina tv-kameroiden edessä tyynesti ja hymyillen ”hoksaamattomuuksistaan”. Seisoskeltiin Suomen perheyritysten liiton toimitilojen edustalla, Urho’s Pubin kulmalla, kivenheiton päässä Ståhlbergin ja Svinhufvudin patsailta, loanheiton päässä eduskuntatalosta. Joskus Vanhanen varmaankin vielä tosissaan tavoitteli paikkaa historiallisessa suurten mittojen huippujohtajistossa. Hän peri paikan puuhastelijatason huiputtajistossa. Hän kaatui säätiösuhmurointiin, toimintaan klassisen määritelmän mukaan ”puolijulkisella” alueella. Ydinvoiman vastaisen ponsilausuman aikoinaan koonneesta idealistista tuli mies, jolle valtakunnanoikeuskaan ei ole mitään ”sen kummempaa”. Onhan prosessi helpotus vuosien pimittämisen ja vedättämisen jälkeen. Kyllä siinä pyrkii iso hymy päälle, vaikka jalka on paketissa ja pää vadilla.

 
Aivan kuin Vanhanen olisi sanonut toimittajille ja kaikille vastustajilleen: ”Tehän olette lähteneet kuin rosvon kimppuun. Minä olen joka päivä teidän nähtenne opettanut temppelissä, ettekä te ole ottaneet minua kiinni. Mutta kirjoitusten oli käytävä toteen.” (Mark. 14:48–49.) Tai kannattajilleen: ”Antakaa tämän tapahtua” (Luuk. 22:51).

 
Tämä oli tyyli. Nyt vallitsevat jo uudet, vielä vähän läpinäkymättömämmät.

 

 

Jarkko S. Tuusvuori

 
Kirjallisuus

Clancy, Tom, Isku Kolumbiaan (Clear and Present Danger, 1989). Suom. Reima Uusitalo. WSOY, Helsinki 1990.

Kaarto, Hanna, The Law, Morals, and a Dodgy Memory. Helsingin Sanomat International Edition 22/ix/10.

Moldea, Dan E., Dark Victory. Ronald Reagan, MCA, and the Mob. Viking, New York 1986.

Noyce, Philip (ohj.), Isku Kolumbiaan (Clear and Present Danger). Käsikirj. Donald Stewart, Steven Zaillian & John Milius. Paramount Pictures, Hollywood 1994.

Ukkola, Sanna, Vanhasen muisti palaa pätkittäin. Ilta-Sanomat 16/vi/09.

 

 

Kulttuurilehdet ja kritiikki

 

Yhdysvaltalainen filosofi John Dewey katsoi, että kaikki taide on kokemusta. Mitä muotoja taiteelliset teokset tai tuotokset saavatkaan, ne ovat pohjimmiltaan kokemusta. Sillä taide tekee varsinaisen teoksensa, tekosensa tai työnsä kokemuksessa, taiteilijan ja hänen teoksistaan nauttivan lukijan, katsojan tai kuulijan kokemuksessa.

 
Deweyn 1934 ilmestyneeseen kirjaan Taide kokemuksena sisältyy erillinen luku kritiikistä. Deweyn mukaan koko sana tai käsite oli tulehtunut. Aina kun mainittiin termi "kritiikki" tai "arvostelu", virisivät väärät mieli- ja kielikuvat. Erityisen usein syntyi ajatuksia tuomiota tai suitsutusta ansaitsevista saavutuksista sana-, kuva-, sävel-, näyttämö-, tanssi-, rakennus- tai filmitaiteessa. Deweyn mukaan tuomiovaltaisesti puntaroiva arvostelemistapa – jota meidän päivinämmekin edustaa, vimmaisesti tai valjusti, ehkä yhdeksän kirja-arvostelua kymmenestä – juontuu uskosta ikuisiin standardeihin. Ja usko tällaiseen vakiomallisuuteen tai pysyvään valioisuuteen taas kumpuaa tiedostetusta tai tiedostamattomasta suurmiespalvonnasta. Joku on joskus antanut viimekätisen taidonnäytteen koko jälkimaailman seurattavaksi tai siitä surkuteltavasti poikettavaksi.

 
Arvattavasti Deweyn oman käsityksen mukaan arvostelemisen asiana on paremminkin kuvastaa ja edistää kokemusta, olla yksi kokemus taiteen jatkuvassa syntymisessä, taiteen, joka on kokemusta ja jonka teokset, sekä tekijöilleen että havaitsijoilleen, ovat yksittäisiä, erityisiä, täyteläisiä kokemuksia.

 
Dewey ajatteli näitä ajatuksia 80 vuotta sitten. Moni asia on muuttunut, siirtynyt toiseen paikkaan kulttuurin kokonaisuudessa, joka itse on muuttunut joksikin muuksi kuin kokonaisuudeksi. Jo Dewey puhui "laajamittaisesta hajaannuksesta". Hänen päällimmäisenä huolenaan oli taiteen palauttaminen maan pinnalle jostain yliaistillisesta tyyssijastaan, loitto- tai kaukosfääristään, jonne sen olivat toimittaneet yhteistyössä taiteen liikahenkiset ihastelijat ja taiteen vähähenkiset vieroksujat. Nykyään moni haluaisi pikemminkin nostaa taidetta jälleen irti maasta, edes rahtusen. Ikinormien vaikutuksen sinetöi meillä kaikkien pettävä varmuus siitä, ettei niitä ole, vaikka niihin parastaikaa varataan. Oman aikansa oloissa Dewey huomasi, että tuomitsevaa kritiikkiä esittivät tyypillisesti akateemiset tutkijat. Meillä tuomareiksi ryhtyvät kerkeimmin senttarit.

 
Merkittävin ero on kuitenkin ydinkäsitteessä ’kokemus’. Tere Vadénin mukaan länsimaisen kulttuurin pääasiallinen tehtävä on tuhota kokemus. Varmimmin tämä selviää sen halussa juhlia ja jumaloida elämyksiä. Dewey on ikään kuin viimeisiä kaikuja jostain muusta, ajalta ennen teknologis-kaupallisen, kokemusta toitottavan ja kokemusta kammoavan ajattelun lopullista läpimurtoa.

 
Deweylle kokemus tarkoitti elävien olentojen luonnollista ja kehittyvää kanssakäymistä omissa olopiireissään. Ihmisen kokemus oli arkista tekemistä toisten kanssa tai toisten varassa, aina jossain yksityisen ja julkisen rajamailla, kumpaankin suuntaan artikuloitumassa. 2000-luvun kokijoille kokemus on sisäistä, erillistä, sanoiksi saamatonta, mystistä, subjektiivista. "Mä koen siis, et, tää niiku, tavallaan, siis, mä vaan koen." Eikä tässä kaikki. Deweylle kokemus oli kylläkin jotain unohtunutta, itsestäänselvyytenä sivuutettua, mutta virvoitettavissa, hätiin kutsuttavissa, elvytettävissä koko pituudeltaan ja leveydeltään, koko vaihtelevarytmiseltä kulultaan, vuoroin tihentyvältä, vuoroin höllentyvältä rytmiltään vuorovaikutuksessa, josta olemme pääsemättömissä ympäristömme kanssa ja joka pohjustaa rikasmuotoista ja reilua yhteiselämää kansalaisyhteiskunnassa. Meille kokemus on ostopalvelu, markkinaväen tuotteistamia elämyspaketteja, pääsääntöisesti vauraammanpuoleiselle väestönosalle.

 
Laiskalle kritiikille tämän asetelman kärjistyminen tietää helpotusta toimenkuvaan. Typerryttävän läyhäinen ja pöllämystyttävän kämäinen kulttuurimme suo tilaisuuksia pidäkkeettömään uuselitismiin. Olemattomin ponnistuksin saadaan yleisessä jaossa liikkuvat hokemat ja hairahdukset paljastettua kestämättömyyksiksi ja tietämättömyyksiksi. Niiden viereen, hajuraon päähän, perustetaan paremmintietävien salonki ja kultivoituneemman puheen kioski. Joka päivä tarvitsee olla aina vähän vähemmän sivistynyt ja aina vähän vähemmän kokenut käydäkseen sivistyneestä ja kokeneesta. Nämä ovat kriitikon kissanpäiviä, intellektuellin ilonpäiviä, tärkeilijän rokulipäiviä, kevyttä herkistelyä konossöörille niin monen vuosisadan raskaitten ratakierrosten jälkeen. Nämä ovat murheellisia aikoja taiteelle ja taidekritiikille kokemuksena.

 
Kulttuurilehdet syntyivät kutakuinkin nykyisenkaltaisessa merkityksessään Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa 1700-luvun loppupuolella. Niiden syntyminen ja kehitys nykypäivään saakka kiinnittyvät tiukasti julkisuuden itsensä syntyyn ja kehitykseen. Filosofi ja sosiologi Jürgen Habermas on kehitellyt teoriaa julkisuuden rakennemuutoksista (Strukturwandel der Öffentlichkeit). Mukaillaan Habermasin teoriaa tässä hieman käsillä oleviin tarpeisiimme.

 
Ensimmäistä julkisuutta oli kuninkaan julkisuus. Se tarkoitti hallitsijaa sanelemassa alamaisilleen uudessa viestinnällisessä välitilassa ja väliaineessa, uuden, kalentereista sekä käsky- ja kauppakirjeistä laajentuneen ja hienostuneen kaikupohjan turvin. Jo pian kirjapainotoiminnan päästyä vauhtiin Euroopassa ja eritoten 1600-luvun alusta alkaen maalliset, hengelliset ja kaupalliset mahtipiirit havahtuivat siihen, että aikakautiset painatteet olivat tehokas vallanjatke fyysisen pakottamiselle ja verotukselle. Ajattelutapojen, puheenparsien ja elämänrytmien yhdenmukaistaminen edisti hallintaa, koska se lisäsi hallittujen käyttäytymisen ennustettavuutta. Säällisyys ja säyseys sisäistettiin.

 
Käänne koitti 1700-luvun viimeisellä neljänneksellä USA:n ja Ranskan vallankumousten myötä. Niiden jälkeen julkisuus olikin kansalaisten julkisuutta. Se oli muuttunut herruuttajien symbolisesta pelikentästä herruutettujen toimintapiiriksi. Pompöösistä paraatikentästä oli tullut kriittinen kamppailuareena. 1800-luvun alusta lähtien julkisuuden ensisijaiseksi tehtäväksi ja luonteeksi muodostui vallanpitäjien toiminnan säännöllinen seuraaminen, pienten ja suurten kuninkaitten kurissapito. Samalla mullistui yleisön käsite. Lukijakunta ei ollut enää väkisinkin tapauskohtaisesti osittunut, romaaneja ei kirjoitettu enää kirjallisille klikeille tai kuppikunnille, vaan aina kun kirjoitettiin, kirjoitettiin periaatteessa kaikelle kansalle. Julkisuus muutti suuntansa ja demokratisoitui.

 
Uusi käänne alkoi kuitenkin jo 1800-luvun puolivälissä. Laajan yleisön ihanne, sen uusi välttämättömyys kaupallistui silkkaa vastaansanomattomuuttaan. Britanniasta alkaen lehdet pääsivät kiinni yhä huimempiin asiakasmääriin: irtonumero-ostajia, tilaajia ja ilmoittajia kertyi menestyneimmille välineille niin paljon, että ne saattoivat perustaa kolossaalisia painolaitoksia, giganttisia pääkonttoreita ja titaanisia henkilöstöjä melkein aineetonta tavaraa pusaamaan. Tekstiviesti on totta vie tekstin huonetta ja sukua. Journalismista tuli ammatti, lehdistöstä valtiomahti ja sanasta rahanalaista tavaraa. Yhä useammin valta ja sen kritiikki yhdentyivät.

 
Edeltäneen, lyhyeksi jääneen enemmän tai vähemmän puhtaan kriittisen valistusvaiheen eetos ei kadonnut koskaan kokonaan. Mutta kriittinen kirjoittaminen on vähintäänkin viimeiset 150 vuotta joutunut jotenkin ratkaisemaan suhteensa kirjoittamiseen bisneksenä. Ja luovia ratkaisuja onkin nähty, mutta aina mainostetaan ja kaupataan jotain.

 
Olisiko tätäkään puheenvuoroa aloitettu Deweyn ajatuksilla, ellei puhuja olisi juuri kollegansa ja ystävänsä Antti Immosen kanssa suomentanut Deweyn kirjaa, vieläpä ystäviensä kanssa perustamansa lehden perustamaan kirjasarjaan? Olisiko viitattu Tere Vadéniin, ellei hän olisi puhujan kollega ja ystävä? Olisi, sillä muiden muassa hänen avullaan nähdään Deweyn filosofian suuri historiallinen merkitys. Se on jäänne unohtamastamme hyvästä, vallankumouksellisesta Amerikasta: ehkä viimeinen grandiöösi näkymä kansanvaltaisesta julkisuudesta, todellisesta uudisraivauksesta, kriittisestä ja itsekriittisestä kansalaisjulkisuudesta, joka on kaikkien etu, kaikkien oikeus, kaikkien turva ja kaikkien nautinto.

 
Suuri kaupallistumisen päätrendi on kaiken aikaa vahvistunut, kunnes – niin väitetään, niin uskotaan – tietoverkkopohjainen uusi tiedonvälityksen vallankumous nettilehtineen, blogeineen, sosiaalimediumeineen ja kansalaisjournalismeineen on pakottanut lehti-imperiumeista legendaarisimmatkin seriöösiin pähkäilyyn ja hilariöösiin säntäilyyn ajantasaisten toimintatapojen kokeiluissa, mammonan näkökulmasta perin outojen ja omalakisten uusyleisöjen liehittelyssä. Varmaa on ainakin se, että rahavalta tekee kaikkensa neutralisoidakseen tämän uusimmankin rakennemuutoksen kriittisen potentiaalin ja ostaakseen uuden julkisen, yhteisen tilan omakseen, eetterieekkeri eetterieekkeriltä.

 
Kulttuurilehti on epäselvä ja arveluttava käsite. Nimitettäköön tässä kulttuurilehdiksi sellaisia toimitteita, joissa jokin erityinen kokemusalue liitetään julkisuuden kirjavaan kokonaisuuteen. Monesti kulttuurilehdet syntyvät, kun jokin ryhmä toteaa, etteivät olemassa olevat kanavat tee riittävästi oikeutta sen tärkeiksi kokemille asioille. Olipa lehden ote sitten terävä, pureva ja tiukkaava tai paremminkin lepsun lauhkea tai huolettoman letkeä tai sisäpiirimäisyydessään ulkopuolisille käsittämätön, se on pelkällä olemassaolollaan jonkinlainen kriittinen ele syntyhetkensä julkisuuden yleistilaa vastaan.

 
Kun Helsingin Sanomien kulttuuriosaston keulatoimittaja Jyrki Räikkä kirjoitti taannoin yleisesti kulttuurilehdistä, hän raotti ajattelunsa aarreaittaa esittämällä, että kulttuurilehdissä kukkii narsismi. Summittaista väitettä ei perusteltu, annettiin ymmärtää, ettei sitä tarvitse perustella. Jonkin verran erikoiselta se toki vaikutti jutussa, jossa Räikkä itse kertasi omia urotekojaan niin kulttuuri- kuin valtalehdistössäkin. Ja sama kirjoittaja samaisessa sanomalehdessä kertoo meille säännöllisissä naamakolumneissaan, mistä hän tykkää ja mistä hän ei tykkää telkkaria katsellessaan. Jos Helsingin Sanomat on narsismin vastaisen taistelun viimeinen toivo, taistelu on hävitty. Onneksi on polttavampiakin kamppailuja. Yhden niistä Helsingin Sanomat kävi, kunniakkaasti ja parhaitten perinteittensä arvoisesti, Lex Nokiaa vastaan, vaikkei lakia pystynytkään estämään, kiitos ennen muuta oikeusministeri Tuija Braxin.

 
Vaan entä jos ei viitattaisikaan kintaalla tuolle kritiikiksi naamioidulle yliolkais-harhaiselle puheelle narsismista, jos ei jäätäisikään tumput suorina sen harhaisuutta ällistelemään. Pidetään se pikemminkin kirkkaana mielessä, kun kuuntelemme milanolaisen Pietro Verrin sanoja vuodelta 1764:

"Pieni seurue ystäviä [una piccola società d’amici] on ryhtynyt tähän työhön mieltymyksestä kirjoittamiseen [per il piacere di scrivere]." Näin aloitti Verri ystävineen, kun he julkaisivat ensimmäisen numeron lehdestä nimeltä Il caffè. Uuden julkaisun oli määrä edistää lukuhenkeä, tieteitten ja taiteitten arvostusta sekä, häpeilemättä, rakkautta hyveeseen, rehellisyyteen ja velvollisuuksien täyttämiseen. Verrin ja kumppanien aloitussanoissa kiinnittää huomiota itserakkauden (un amor proprion) nostaminen yhdeksi ydinvaikuttimeksi koko lehtihankkeen takana. Ensinnäkin nämä milanolaiset kirjoittajat myönsivät, kepeään tyyliin, ikään kuin jo ennalta ilmeisimmät motkotukset torjuen, että heidän toimiaan siivitti aina kiitoksenkipeyteen asti ulottuva lemmekkyys omaa tai omintaan kohtaan. Toiseksi he kiirehtivät sanomaan, että tuo pienessä piirissä hellityn oman, lähimmän, ominaisimmin rakastaminen oli koitumassa, nyt kun se sai kausittaisen yhdessä tekemisen muodon, yleiseksi hyödyksi, yhteishyväksi ja julkiseksi riemuksi.

 
Pietro Verri on jokseenkin unohtunut valistushistoriallinen kuriositeetti. Muistettakoon silti, että tuo mies, joka kirjoitti lainatut sanat 35-vuotiaana, kutsuttiin parikymmentä vuotta myöhemmin Ruotsin tiedeakatemian jäseneksi. Samaan aikaan kun Verri tovereineen perusti lehtensä, 1760-luvulla siis, Ruotsi–Suomessa säädettiin suomalaisen filosofin ja papin Anders Chydeniuksen aloitteesta erittäin edistyksellinen, jos kohta välittömältä vaikutukseltaan lyhytaikainen laki sananvapaudesta.

 
Verrin lehteä ei tarvitse muistaa Verrin itsensä vuoksi. Tärkeämpää on itse lehti. Sitä tekijät kutsuivat yksinkertaisesti sanoilla foglio di stampa eli taitettu ja leimattu painoarkki tai arkisesti sanoilla questo lavoro, tämä työ. Lehden nimikin oli, kuten sanottu, jokapäiväis-simppelisti Il caffè, kahvila. Kahvila ja lehti olivat 1760-luvulla, modernin, kriittisen kansalaisjulkisuuden syntyaikoihin uusia tapoja välittää omalaatuisinta ja yleisluontoisinta, omimman ja yleisimmän keskinäisiä suhteita. Ystävyys oli käynyt samaan tarkoitukseen jo aiemmin. Nyt toveruus, kaveruus tai kumppanuus oli entistä useammin seuratoimintaa uudessa julkisessa tilassa. Tuon julkisen tilan mallina oli tässä tapauksessa kahvila. Il caffè oli toisin sanoen lehtimuotoista ystävyyttä, kahvilamuotoista vapaata seurustelua. Lehdessä toistuvana koollekäymisenä ja yhteen tulemisena oli sen tähden ajanvietettä ja asiaa, nautiskelua ja kiistelyä, kantapaikan tuntua, kantapeikkojen tanssia, satunnaisuuden ja avoimuuden uhkaa ja lupausta. Olemisen erityistymistä, kokemisen rytmittymistä, kokemuksen täyttymistä. Kulttuurilehdissä on ollut siitä pitäen vaihtelevin aromein ja vaihtelevin amoröösiyksin, kulmakuppilan kantapöydän tai lempiloošin tuntua, aina uniikilla tavalla liitettynä julkisen tilan avarampaan alaan.

  

Ennen ammattijournalismin syntyä kaikki lehdentekijät olivat lehdentekijöinä amatöörejä. Heidän asiansa oli amore, rakkaus. Heidän asiansa oli omimmalleen omistautuminen eli harrastus. Muiden muassa Elias Lönnrot, J. V. Snellman, Minna Canth, L. Onerva, Eino Leino, Olavi Paavolainen, Jörn Donner, Anja Snellman, Kjell Westö, Sari Näre, Eero Huovinen ja Henriikka Tavi ovat toimittaneet suomalaisia kulttuurilehtiä harrastuksekseen. Amatöörilehdentekijöitten asia on asiantuntemus. Tuntemus asiasta, jonka jujun ja painokkuuden hahmottaa vasta harva. Taitaa kertoa siitä. Taitaa tehdä siitä asia. Sillä asiat ovat, ovat olleet 200 vuotta, potentiaalisesti kaikkien asioita.

 
Kulttuurilehdet ovat tämän alkuperäisen kansalaisjulkisuuden jatketta. 1800-luvun lopulta alkaen ne on tietenkin toimitettu modernin journalismin vaikutuspiirissä ja modernin lehtibisneksen muokkaamalla kentällä nykyaikaisin välinein ja keinoin. Osa niistä varioi voittoa tavoittelevien yritysten toimintamalleja firmoille oudoin elkein ja tavoittein. Osa toimii niin marginaalissa, että luisuu kokonaan pois sivulta. Pääsääntöisesti ne nauttivat julkista tukea, ja muistuttavat juuri julkista tukea nauttivina kulttuurilehtinä siitä, miten kuninkaanvalta kammettiin kansalaisvallaksi. Ei ihme, jos valtalehdistön narsistisesta katselukulmasta kulttuurilehdet näyttävät narsismilta.

 
Pian Il caffèn jälkeen perustettiin ensimmäiset lehdet myös nykyisen Suomen maaperällä. Ensimmäiseksi varsinaiseksi meikäläiseksi kulttuurilehdeksi sanan suppeammassa merkityksessä kelpaa filosofi-runoilija Frans Mikael Franzénin 1803 toimittama Allmän Litteratur-Tidning. Siitä riittää mainita tässä kaksi asiaa. Kuten nimi sanoo, lehti oli yleinen ja julkinen väline, periaatteessa kaikille tarkoitettu, täsmälleen Ranskan vallankumouksen mullistaman julkisuuskäsityksen mukaisesti. Ja kuten joku muistaa, lehti lakkautettiin aivan liian radikaalina.

 
Jälkikäteen on monesti kummasteltu yksittäistapauksia mietittäessä tai ilmiötä laajemmin pohdittaessa, miksi ihmeessä ruhtinaat katsovat asiakseen lakkautella harmittomia kirjallis-filosofisia foorumeita. Eivät kai nyt pari värssyä tai muutama aforismi sentään armeijoita tai valtiotalouksia kaada. Valistuneet valtiaat ovat kuitenkin tienneet, siitä lähtien kun heidän oma kuninkaanjulkisuutensa kaapattiin kansalaisjulkisuudeksi, että käsitystavat ylittävät mahtavimpienkin mahdin. Kamppailu käsitteistä on demokratiaa, ja siksi demokratia kauhistuttaa kaikkia lukkoon lyötyjen vakioiden ja valioiden, rigidien asialistojen ja rankijärjestysten suosijoita.

 
Ainoa vain, että kamppailun itsensäkin voi kaupallistaa. Sitä kutsutaan lobbaukseksi. Kriittisen julkisuuden tärkeimpiä valvottavia meidän päiviemme vaihtelevissa valtakonstellaatioissa onkin eturyhmien kaiken aikaa härskimmäksi käyvä oman edun tavoittelu ja ammattimainen lobbaaminen sen hyväksi. Hyvästä esimerkistä käy vaikkapa paraikaa käytävä keskustelu peruskoulun uudistamisesta ja toinen toistaan taantumuksellisimpien tahojen vastenmielinen ja hälyttävän hiljaisesti siedetty, tuskin edes tajuttu lobbarointi koulujemme ja yhteiskuntamme siirtämiseksi takaisin keskiajalle tai vähintäänkin aikaan ennen hirviömäisen kriittisen kansalaisjulkisuuden syntyä.

 
Kritiikki ei välttämättä ole sen parempaa kulttuurilehdistössä kuin valtalehdistössäkään. Joskus se on ainakin määrällisesti vankempaa. Kulttuurilehti Tiede & edistys julkaisee pisimmät ja perusteellisimmat arvostelut tässä maassa, jos kohta vain harvoista tietokirjoista. Niin niin & näin -lehden kilpailija kuin onkin, tunnustettakoon auliisti, että kritiikit Tiede & edistys -numeroissa ovat usein myös laadullisesti oivallisia. Kirjallisuusarvostelut eivät itsetoimivasti ole erikoislehdistössä sen arvostelukykyisempiä kuin yleislehdistössä. Ilmeistä on vain se, että arvostelun ei kulttuurilehdessä tarvitse niin paljon mukautua lehden muuhun sisältöön.

 
Keskustelu mediavallasta Suomessa tyssää tavallisimmin siihen, kun toimittaja Helsingin Sanomista tai Parnassosta uutisoi, ettei kustantava taustataho, niin saatanalliseksi kuin se kenties kaduilla mielletäänkin, päätä toimituksellista linjaa, saatikka yksittäisiä ratkaisuja tai arvoarvostelmia. (Tavallisimmin se tyrehtyy jo ennen tätä, tunnetaanhan moniaalla lausahdus "Kun aletaan haukkua Hesaria, keskustelu on ohi". Tämän tyyli- ja tahdikkuusvinkin monet ottavatkin neuvona vaieta median keskittymisestä ja pidättyä kritisoimasta HS:n hienoja fotoja ja huonoja juttuja. Kun vielä muistetaan, että hesarilaiset osaavat mollata itseäänkin, niin sen toimet ja toimettomuudet nousevatkin jo mukavasti asiallisen kritiikin yläpuolelle.) Mediakritiikkiä esittäneet varmasti pärjäisivät ilmankin näitä juhlallisia vakuutuksia. Vaan ehkäpä ne eivät tykkänään lakkauta sen pohtimista ja tutkimista, missä syntyy uutta ja missä toistuu vanha, missä kirjallisuus uudistuu ja missä se kertautuu. Missä se voi tavoittaa vironneet voimansa ja missä ei voi.

 
Kulttuurilehdet ovat, mitä ikinä ovatkaan, pääsääntöisesti jonkin verran arvaamattomampia kuin valtalehdet. Se on niissä väkevintä. Paneutuneen passionaalisuuden ja perusvelton palkattuuden ero kirjoittamisessa tai kirjoitteissa ei aina sentään häviä näkyvistä aivan kaikkialla ja aivan kaikilta tarkkailijoilta.

 
Lisätään jo mainittujen jatkoksi yksi kulttuurihistoriallinen siirtymä John Deweyn taiteenfilosofian ja oman tilanteemme välillä. Deweyn mukaan nimenomaan koulimattomat kriitikot vierastivat kokeilevuutta. Meidän aikanamme eksperimentointi on vastenmielisintä leipääntyneille leipäkriitikoille. Mutta vähääkään vanhentumaton tai ehkä nyt vasta tuoreeksi kypsynyt on Deweyn käsitys kokemuksellisen taiteen yhteydestä kokeilevuuteen:

 
"Taiteilija on pakostikin kokeilija, koska hänen täytyy ilmaista jokin tiheästi ja ponnekkaasti yksilöitynyt kokemus keinoilla ja aineksilla, jotka kuuluvat yhteiseen ja julkiseen maailmaan. Tätä ongelmaa ei voi ratkaista kerralla lopullisesti. Taiteilija joutuu kohtaamaan sen jokaisen työnsä kohdalla. Muussa tapauksessa hän toistaa itseään ja menettää esteettisen elävyytensä. Ainoastaan kokeellisesti toimimalla hän pystyy avaamaan ovia uusille kokemuksen alueille ja paljastamaan tutustakin uutta."

 
Jokainen kulttuurilehden numero on koepallo. Jospa jokainen kritiikkikin olisi koe ja koettelus, kaiku kritiikin itsensä synnyinparkaisuista, kansalaiskritiikin voiton kunnianpäivistä ja uusien voittojen alituisesta tarpeesta. Kunpa kritiikki olisi kokemus.

 

Jarkko S. Tuusvuori

(puheenvuoro SARVin & SKS:n järjestämässä seminaarissa "Kirjallisuuskritiikin historia" Helsingissä 9/ix/10)

 

 

Fyysikko Stephen Hawkingia on paljon arvosteltu siitä, että populaarissa kosmologian esityksessä A Brief History of Time (1988) hän jätti maailmankaikkeuden synnyn avoimeksi, olettaen, että sen taustalla on oltava jokin rationaalinen syy, jonkinlainen liikkumaton liikuttaja. Hawkingia on syytetty epäjohdonmukaisuudesta, jopa kreationismista.

 
Uudessa ensi viikolla ilmestyvässä teoksessaan The Grand Design, jonka Hawking on kirjoittanut yhdessä Leonard Mlodinowin kanssa, hän muuttaa mieltään. (Ks. esim. The Guardian: http://www.guardian.co.uk/books/booksblog/2010/sep/03/stephen-hawking-pr-help-god.) Maailmankaikkeuden synty ei voi perustua Jumalankaltaisen olennon toimintaan, vaan taustalla on oltava jokin materiaalinen syy. Hawkingin mukaan uusimmat fysiikan teoriat ovat tehneet Luojan roolin universumin synnyssä tarpeettomaksi. "Koska on olemassa painovoiman laki, universumi voi luoda itsensä tyhjästä", Hawking kirjoittaa.

 
Hawkingin kelkankääntö on tietysti vallankumouksellinen tapahtuma paitsi fyysikoille ja kosmologeille, myös uskonnonfilosofeille. Joku muu, asioista paremmin tietävä, voi selostaa näitä vaikutuksia. Itselleni uutisesta heräsi muunlaisia mietteitä, jotka voisi sijoittaa tällä hetkellä muodikkaan vaihtoehtoisen historiankirjoituksen piiriin.

 
Entäpä jos Galileo Galilei, joka tunnetusti sanoi maailmankaikkeuden olevan kirjoitettu matematiikan kielellä, olisi saanut syyttäjäänsä, kardinaali Bellarminea vastaan tuekseen jonkinlaisen superasianajajan ja pystynyt Hawkingin tavoin kumoamaan edellisen kirjansa tulokset? Tällöin hän olisi voinut kokeisiin tukeutuen väittää, että fyysisen maailman takana ei ole mitään tosiolevaa, ei mitään joka selittäisi liikkeen ja muut fyysiset ilmiöt. Olisi vain matemaattinen ongelma, joka on ratkaistavissa.

 
Galileon kohtaloa välttämään pyrkivä Descartes etäännytti Jumalan tietomme ulkopuolelle ja sanoi, ettemme voi tietää hänen tahdostaan mitään. Siten tuo mystinen hahmo ei suuremmin vaikuta toimintaamme kunhan muistamme pelätä häntä. Kartesiolainen kosmologia muistuttaa tässä suhteessa melkoisesti Hawkingin vanhaa kantaa, vaikka toki maailmankuva on perin erilainen kuin nykyfysiikan. Mutta olisiko René tullut toimeen ilman Jumalaa? Kun selailee Filosofian periaatteita (Teokset III), Descartes ehtimiseen esittelee fysiikan ilmiöitä, joiden taustalla ovat lämpö tai hiukkaset. Hän kuitenkin valjastaa näkemyksensä kuvitelmiksi: ”Kuvitelkaamme siis, että tämä asuttamamme Maa koostui muinoin Auringon tavoin (vaikka olikin sitä paljon pienempi) pelkästään ensimmäisen elementin aineesta.” (IV, 2). Melkeinpä voisi väittää, että fysiikassaan Descartes pärjäisi Hawkingin uudella teorialla. Hän tarvitsee Jumalahypoteesin kuitenkin muista syistä. Kuten hyvin muistetaan Mietiskelyistä, cogiton ja maailman välillä on oltava jokin takaaja, ja sen on oltava Jumala. Tätä ongelmaa Hawking ei pyri ratkaisemaan.

 
Suuremmissa vaikeuksissa Hawkingin (tai kuvitelmassamme Galileon) uuden hypoteesin kanssa olisivat Malebranche ja Leibniz. Edelliselle Jumala yhdistää maailman tapahtumat toisiinsa ja ilman oletusta Jumalasta Malebranchen maailma yksinkertaisesti romahtaisi. Leibniz tarvitsee Jumalaa  paitsi luojana (joka valitsee parhaan mahdollisista maailmoista), myös tämän maailman takuumiehenä, joka ylläpitää olemuksellaan ennalta asetettua harmoniaa. Ilman Jumalaa ei koko universumi olisi voinut olla olemassa alunperinkään, saati jatkaa eksistoimistaan. Vaikka Leibniz ei ollut erityisen uskonnollinen filosofi, koko hänen metafyysinen systeeminsä riippuu Jumalahypoteesista.

  
Mutta onko klassisissa rationalisteissa yhtäkään joka pysyisi Hawkingin matkassa? Muistan hyvin viikko sitten kuulemani Michael Della Roccan esitelmän Monism, Pluralism, and Metaphysics -kongressissa Tampereella. Della Rocca esitteli Humen hyökkäystä rationalismia vastaan ja argumentoi, että tämän esittämä kritiikki riittävän syyn periaatetta vastaan osoittaa, että johdonmukaista rationalismia voi edustaa vain äärimmäinen monisti. Siis Spinoza.

 
No katsotaanpa. Spinozan mukaan Jumala eli luonto on koko maailma ja tästä seuraa, että kaikki maailmassa on determinoitua. Vaikka Haagin filosofi tunnettiin hartaana miehenä, hänen filosofiastaan on löydetty paljon ateistisia aineksia. Jumalan voi nimittäin kovin helposti samaistaa luontoon ja läpi koko Spinozan filosofian kulkee johdonmukainen naturalismi. Mutta mikä tärkeintä ajatuskokeemme kannalta, Spinoza poikkeaa muista rationalisteista sikäli, että hänen taustansa on juutalaisuudessa kristillisyyden sijaan.

 
Koska Jumala on Spinozan opissa täydellinen ja itseriittoinen, on tietenkin ongelmallista miksi maailmaa ylipäätään tarvitaan. Luominen on nähtävä Jumalan hyväntahtoisuuden osoituksena, mutta koska spinozalaisessa determinismissä Jumala eli luonto on ollut aina olemassa ja tulee aina olemaan, se voidaan nähdä myös itsessään välttämättömänä oliona. Vaikka Etiikkansa hyvin lukenut tietää, että kaikki luontuu Jumalasta, vain Spinozan filosofian alkeet hallitseva voi hyvinkin pitää maailmankaikkeutta itsestään syntyneenä. En tiedä, miten tarkkaan Stephen Hawking on filosofiaa lukenut, mutta voisin kuvitella hänen pärjäävän suhteellisen hyvin spinozalaisessa tasavallassa.  
 

Markku Roinila

 

 

Kun historia on lopussa, kaikki tapahtumat ovat entisen toistoa. Ihmiskunta ei voi kokea maapallolla enää mitään uutta, sillä riita, vaino ja epätasa-arvo ovat enää ideologiaan perustuvia anakronismeja, eivät historian sanelemia välttämättömyyksiä. Mutta jos muualta maailmankaikkeudesta löytyisi älyllistä elämää, saattaisi olla syytä juntkauttaa historialliseksi reliikiksi muuttunut filosofia jälleen liikkeelle. Kysymys Maan ulkopuolisesta vieraasta älystä on ainoa jäljellä oleva filosofinen kysymys, sillä vierasintelligenssin löytyminen pakottaisi tarkastelemaan absoluutin absoluuttisuutta uudessa valossa.

 
SETI-hankkeessa älyllistä elämää on yritetty löytää radiosignaaleja tutkimalla. Mutta pitkän linjan SETI-tutkija Seth Shostak totesi hiljattain The Guardianin verkkosivuilla (http://www.guardian.co.uk/commentisfree/2010/aug/24/alien-life-artificia...), ettei Maan kaltaisten, biologisia olentoja hyysäävien planeettojen etsiminen ole välttämättä viisasta. Shostakin mukaan älyllinen laji, joka kehittää radion, kehittää ennen pitkää myös ajattelevia koneita, joilla "ei ole taakkanaan hidasta ja päämäärätöntä darwinilaista evoluutiota". Biologian rajoitteista vapaat masiinat puolestaan voivat saada päähänsä lähteä minne tahansa, kunhan saapuvilla on kylliksi energiaa. Sen vuoksi maailmankaikkeudesta kannattaisi biologisen älyn sijasta etsiä keinoälyä.

 
Ajatus siitä, että biologiset organismit olisivat pelkkä välivaihe koneiden kehityksessä, ei ole uusi. Uutisoimisen arvoista ei ole sekään, että koneet nauttivat luottamusta: Jos haluamme todella antaa arvoa kanssaihmisellemme, sanomme, että hän on leipäheitossaan "ihan kone". Kone tenhoaa tehollaan ja herättää luottamusta toiminnallaan. Ei ole sattumaa, että erinomaisuuden vertauskuvaksi on kohotettu juuri kone. Mutta Shostakin aprikoinnit asettavat koneet ennenäkemättömään ratkaisuasemaan. Vaikka signaalin antaisi kone, merkki ulkoavaruuden älyllisestä elämästä saisi historian taas liikkeelle.

 

Tapani Kilpeläinen

 

 

Large Hadron Collider, Sveitsin ja Ranskan rajalla sijaitseva maailman suurin hiukkaskiihdytin, tuo jälkimoderni pyramidi, käy yhä kovemmilla kierroksilla. Tällä hetkellä törmäytin, jonka yhteenlasketut kaapelit riittäisivät kiertämään seitsemän kertaa päiväntasaajan, tuottaa sekunnissa 820 megabittiä raakadataa. Bosonin metsästys on tähän mennessä maksanut noin 7,5 miljardia euroa. Toisin kuin blogiprofeetat pelkäsivät koneen käynnistämisen aikoihin 2008, LHC ei synnyttänyt maapalloa nielaisevia mikroskooppisia mustia aukkoja eli outokaisia (strangelets). Viivästyksistä huolimatta projekti on pysynyt verrattain hyvin aikataulussa.

 

Bosonin löytyminen saattaa silti osoittautua ontologiseksi oikosuluksi. Holger Bech Nielsen Kööpenhaminen Niels Bohr -instituutista ja Masao Ninomiya Kioton Yukawa-instituutista ovat toistaneet keväästä 2008 saakka ennustettaan, että nykyiset ja tulevat bosonia metsästävät laitteet epäonnistuvat surkeasti. Vuonna 1993 keskeytetty yhdysvaltalainen miljardeja niellyt törmäytinprojekti (SSC) antoi esimakua näistä anti-ihmeistä. Nielsenin ja Ninomiyan mukaan bosonin löytyminen olisi niin massiivinen aika-avaruudellinen anomalia, että hiukkasen paikantaminen sabotoi menneisyyden ja estää hankkeiden onnistumisen. Jos Higgsin bosoni sen sijaan onnistutaan löytämään (mitä pidetään todennäköisenä ja nykyisen standardimallin mukaisena), todellisuus ei mitä ilmeisimmin harjoita ennakkosensuuria, sanovat tutkijat.

 

CNET-verkkosivuston viime aprillipäivän uutinen verifioi Nielsenin ja Ninomiyan hypoteesiin. Lehti kertoi CERNin turvallisuushenkilökunnan pidättäneen oudosti pukeutuneen miehen, joka väitti saapuneensa tulevaisuudesta tarkoituksenaan pelastaa ihmiskunta LHC:n tuomalta tuholta. Herra Eloi Cole selitti pyrkimyksiään:

”Siellä mistä tulen ei ole valtioita. Higgsin bosonin löytyminen mahdollisti rajattoman energiansaannin, köyhyyden nujertamisen ja takasi Kit-Katteja kaikille. Tuo paikka on kommunistinen äklömakea helvetinkolo, ja tulin estämään sen toteutumisen.”

Totta puhuen LHC:n pohjimmainen merkitys ei välttämättä liity edistyksen kehittämisen edistämiseen, vaan tieteellis-fysikaalis-teknologisen maailmankuvan perimmäiseen oikeutukseen. Bosonin etsinnässä on kyse maailmankaikkeuden ensihetkien mallintamisesta, siis tieteellisestä kosmogoniasta. Siinä missä alkuperäisheimot välittivät tietoa kosmoksensa synnystä muistinvaraisesti, nykyfysiikka selvittää omia syntyjään rakentamalla maan alle yhden maailmanhistorian suurimmista ja kalleimmista monumenteista. Bosonin löytyminen olisi toisaalta ratkaiseva askel kohti vähättelevästi nimettyä ”kaiken teoriaa” (Theory of Everything), jonka avulla voitaisiin mallintaa kaikki nykyfysiikan ilmiöt ja niiden vuorovaikutussuhteet.

 

Nyt tekeillä oleva maailmanselitys on historian kallein, teknisesti monimutkaisin ja tieteellisesti tarkin. Sen hyvyydestä ja mielekkyydestä yksikään fyysikko tai insinööri tuskin aikoo ottaa vastuuta. Eikö astronomi Sir Arthur Eddingtonin (1882–1944) kvanttifysiikan epätarkkuusperiaatetta kommentoivaa letkautusta ”Something unknown is doing we don’t know what” voisi hakkauttaa Cernin temppelin päätykolmioon? Sitä odotellessa sopii toivoa, että jokaiseen tulevaan kaiken teoriaan jää vähintään bosonin mentävä aukko, ei-teknologiseen ymmärrykseen johtava outokainen.

 

Antti Salminen

 

 

Syksyllä 2008 koettiin kuulemma taianomainen hetki. Kansainväliset finanssimarkkinat olivat auki, aurinko paistoi ja linnut lauloivat, mutta kukaan ei ostanut eikä myynyt mitään. Eräänlainen kapitalismin sydänpysähdys. Tämä oli yksi niistä kriiseistä, joihin Maailman kirjat -tapahtumassa vieraillut pakistanilais-brittiläinen kirjailija ja aktivisti Tariq Ali viittasi puhuessaan kutsuvieraana perjantaina 28.5. Helsingissä järjestetyssä keskustelutilaisuudessa "Kommunismin idea?" Ali esitelmöi ja pyydettyjä kommentteja esittivät Eetu Viren, Hanna Kuusela ja Joonas Laine. Sytykettä tilaisuudelle antoi Alin äskettäin Intiassa julkaistu kirja The Idea of Communism, jossa Ali kankeaa kommunismin ideaa irti sen reaalisosialistisista toteutuksista viime vuosisadalla. Kirja on osa Seagull-kustantajan laajempaa Alin toimittamaa What was communism -sarjaa, jossa kirjoittajat kuten Boris Kagarlitsky ja Slavenka Drakulic pohtivat sosialismin jälkeisen poliittisen maiseman muotoja.

 



Kuva: Eetu Viren ja Tariq Ali katsovat oikealle.


Esitelmässään Ali laati pitkiä historiallisia kaaria ja lohdullisia vertauksia. Puheen kantava teema oli maalata kuvaa kapitalismin historiasta epäonnistumisten sarjana ja samalla kapitalismista aika lailla yhtenä historiallisena hahmona. Feodaalin maailman korvasi kapitalistinen maailma, kutakuinkin "luonnonlainomaisesti". Sen sijaan siirtymistä kapitalismista sosialismiin Ali kuvasi "lain" sijaan "tietoisuuden" projektina – vallankumouksen tekemisen tehtävänä. Joka tapauksessa siirtymä feudalismista kapitalismiin vaati vuosisatoja, useita vallankumouksia, yrityksiä ja erehdyksiä, eikä vieläkään ole päätöksessään. Niinpä myös sosialismia voidaan Alin mukaan yrittää useita eri kertoja, eikä ensimmäisestä reaalisosialismin epäonnistumisesta pidä lannistua. Esimerkiksi Neuvostoliiton ja Kiinan kokemuksia pitäisi hänen mukaansa analysoida virheiden tunnistamiseksi. Jos kapitalismille halutaan antaa toinen ja kolmas tilaisuus, miksei myös kommunismille Neuvostoliiton ja itä-blokin romahduksesta huolimatta?

 

Alin historiallinen katsaus ei täysin miellyttänyt kommentaattoreita. Eetu Viren huomautti, että hän ei olut edes syntynyt Neuvostoliiton kaatuessa, eikä häntä kommunismissa kiinnosta historiallisten sosialististen valtioiden onnistumisten ja epäonnistumisten ruotiminen, vaan juuri ajatus itsessään. Viren määritteli kommunismin tavoitteeksi "työläisten vapauttamisen työstä". Tässä esimerkiksi perinteinen tavoite valtion interventioista ei häntä houkuttanut, koska nykytilanteessa valtion tehtävänä tuntuu olevan varainsiirto työläisiltä suuryrityksille. Myös Hanna Kuusela korosti, että perinteisen työläis-proletariaatin rinnalle on tullut paljon muita alistettuja ryhmiä kuten prekariaatti, maahanmuuttajat ja niin edelleen, mikä kyseenalaistaa historiallisten oppien soveltuvuuden. Ali ei kuitenkaan perääntynyt tuumaakaan, vaan veti hihastaan vanhan läksyn: historiaa tuntematta on tuomittu sitä toistamaan. Erityisesti hän korosti siirtymävaiheiden tuntemusta; miten yhdestä järjestelmästä siirrytään toiseen sitten kun valta on omissa käsissä.

 

Keskustelussa kuului, että Alin hiukan vanhakantainen sosialismin yhtenäiskäsite ja siihen liittyvä vahva yhteisen kamppailun luomisen/löytämisen vaade ei puhutellut kommentoijia. He olivat kaikki paitsi uusien kamppailujen myös "uusien käsitteiden" perässä. Tuloksena oli tietty määrä ohipuhumista. Alille ainoa tai ensisijainen historiaa liikuttava voima on lopulta eriarvoisuus, ja poliittisen analyysin mielekkyys siinä, missä määrin se ottaa huomioon eriarvoisuuden koko maailmassa. Ali oli silmin nähden tuskastunut kommentoijien ehkä hiukan pohjoisilta tai läntisiltä tuntuviin kamppailun analyyseihin. Muutenkin Alin lintuperspektiivistä suuri osa maailmaa näyttää olevan pahasti masennuksissa, mitä politiikan tekoon tulee. Esimerkiksi valtaisat Irakin sodan vastaiset mielenosoitukset, jotka jäivät vaille merkittäviä vaikutuksia saivat Alin mukaan ihmiset passivoitumaan. Vain latinalaisessa Amerikassa näkyy Alin mukaan hyvä kierre, jossa poliittiset aikaansaannokset lisäävät poliittista tahtoa ja osallistumista. Kommentaattoreista Kuusela kuitenkin huomautti, että Uuden ylioppilastalon Mannerheim-salin täyttänyt joukko näytti paitsi nuorelta myös pirteähköltä: ehkä lamaannus ei ole kaikenkattavaa.

 

Ei ehkä yllättäen Ali nosti tärkeäksi tavoitteeksi demokratian kaikilla mahdollisilla tasoilla. Demokratia on Euroopassakin pikemminkin vähentymässä kuin lisääntymässä. Koska demokratia edellyttää demokraatteja, johtaa asiantuntijavallan kasvu vastaavasti kansalaisten anti-demokratisoitumiseen. Tästä Ali näki merkkejä ympäri maailmaa: syntipukki talouden ja politiikan ongelmiin löytyy jostakin tuolta, vaikkapa Kreikasta, maahanmuuttajista tai yksittäisistä ahneista pankkiireista. Niinpä esimerkiksi Argentiinan kokemuksiin viitaten Ali huomautti, että demokratiassa on se hyvä puoli, että ihmisten on pakko sivistää itseään, jos ja kun kukaan ei päätä asioista heidän puolestaan. Demokratiallakin on siis oma hyvä kierteensä.

 

Yksi demokratian ongelmista on kuitenkin, että se ei välttämättä ole taloudellisesti kaikkein tehokkain päätöksentekojärjestelmä. Ali teroitti, että kapitalismin ja demokratian välillä ei ole välttämätöntä yhteyttä. Pikemminkin kapitalismi voi päästä suurempiin tehoihin kun se liitetään jonkinlaiseen autoritarismiin. Niinpä individualismi ja konsumerismi voivat ideoiden markkinoilla valita autoritaarisuuden demokratian sijaan. Vanhan porvariston sivistysarvot ovat menossa samassa pesuvedessä kuin vanha työväenliike ja proletariaatin kapina. Kuten Ali Middlesexin yliopiston filosofian oppiaineen lakkautusuhkaa vastaan pidetyssä mielenosoituksessa kyseli: Kuka koskaan on opiskellut filosofiaa rahan takia? (Ks. http://www.youtube.com/watch?v=p2fmvKkEy98)

 

Tere Vadén

 

 

Rangaistuspotkaisijan yksinäisyys kuuluu yksinäisyyden rakastetuimpiin klassikoihin siinä missä pitkänmatkan juoksijan tai sadan vuoden yksinäisyyskin. Kolmisen kuukautta sitten Hugo Mercier raportoi Cognition and Culture -verkkosivuilla israelilaisesta yliopistotutkimuksesta, jossa tarkastellaan sitä, miten pelaajat toimivat rangaistuspotkutilanteessa.

 

Tutkimuksessa paljastui, että laukaisijat eivät sijoita kutejaan optimaalisesti eivätkä maalivahditkaan torju ihanteellisesti. Ilmeisen epäjohdonmukaisuuden selitykseksi tutkijat nostavat sosiaalisen rationaalisuuden käsitteen: pelaajat eivät toimi tehokkaimmalla mahdollisella tavalla tehdäkseen maalin tai torjuakseen pallon, vaan sen sijaan he käyttäytyvät niin, että välttävät kannattajien ja joukkuetoverien nuhteet mahdollisimman hyvin.
 

Jos sosiaalinen rationaalisuus ymmärretään määritelmän mukaisesti niin, että siinä rationaalisuudesta tehdään väline ryhmän tavoitteiden saavuttamiseen, rangaistuspotkukilpailu paljastaa käsitteen paradoksaalisuuden. Kun pelaaja pyrkii sosiaalisen rationaalisesti välttämään valmentajan tai pelikumppaniensa sapiskan, hän onnistuu ehkä samaan syssyyn lujittamaan joukkueen yhtenäisyyttä, mutta samalla hän kehnontaa joukkueensa mahdollisuuksia saavuttaa päätavoitteensa eli nuijia vastustaja. Ottelun voittamisen kannalta sosiaalinen rationaalisuus ei siis ole ollenkaan rationaalista, ja jos kuvitellaan, että israelilaistyöryhmän tuloksista tulisi jalkapalloilijoiden keskuudessa yleistä tietoa, voi olla, että pelaajien toisiinsa suuntaamat odotukset muuttuisivat, mutta samalla muuttuisi myös tehokkain mahdollinen tapa ampua tai torjua rangaistuspotku. Näyttää siltä, että sosiaalinen rationaalisuus on aina tuomittu juoksemaan tehokkaan pelin jäljessä.

 
Viileän rationaalinen pelaaja voisi tietysti hyödyntää tutkimustuloksia oman pelinsä parantamiseen. Mutta tutkimustulosten pohjalta ainakin kisakatsojan käy selvittäminen, ken pelaajista on sosiaalisen paineen marionetti ja ken järkiperäisesti ajatteleva yksilö – tai yksinkertaisesti kyllin taitava.

 

Tapani Kilpeläinen
 

 

Ken MacLeod
 

Miten saada jo osallistuvat osallistumaan
– tieteiskirjallisuuden fanit julkisen keskustelun foorumina

 
Geenitutkimuksen eri haarat ja lisääntynyt tietämys ihmisen perimästä vaikuttavat arkeen monin tavoin. DNA:ta käytetään rikostutkimuksessa, geeniterapiaa ja geneettistä kartoitusta lääketieteessä, ja sairauksien periytymistä kyetään tutkimaan tarkemmin. Kuulemme väitteitä siitä, että milloin minkäkin ominaisuuden ”aiheuttavat” geenit on löydetty. Geenimanipuloidusta ruuasta kiistellään.
 
Iso-Britanniassa on perustettu yhteiskuntatieteellisten tutkimuslaitosten verkosto tutkailemaan geenitutkimuksen sosiaalisia aspekteja. Verkoston osana toimiva ESRC Genomics Policy and Research Forum levittää verkoston työn tuloksia julkiseen keskusteluun ja poliittisiin elimiin (http://www.genomicsforum.ac.uk/). Foorumi on pyrkinyt muun muassa saamaan aikaan teemojen kirjallista ja taiteellista pohdintaa. Viime vuonna toimin Foorumin palkkaamana kirjailijana tässä hankkeessa.
 
Olen tieteiskirjailija, ja minulla on lukuisia ystäviä, tuttavia ja kontakteja laajassa kirjallisessa yhteisössä, ja olenkin kyennyt laajentamaan Foorumin toiminta-aluetta virallisiin ja epävirallisiin kirjallisen elämän instituutioihin, jotka ulottuvat Edinburghin kirjallisuusjuhlista ja paikallisista yliopistolaitoksista fanien julkaisuihin ja tapaamisiin kahviloissa ja pubeissa.
 
*
 
Tieteiskirjallisuuden juuret ovat satiireissa ja kummallisten matkojen kuvauksissa, kuten Keplerin Somniumissa tai Moren Utopiassa. Mary Shelleyn Frankenstein oli synnyttämässä populäärimpää otetta tieteellisiin aiheisiin, ja tämän tieteellisen romantiikan perinne kulminoitui 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen, esimerkiksi Jules Vernen ja H. G. Wellsin töihin. Pian tämän jälkeen Kiinassa vuoden 1911 vallankumous iski kipinää lukuisille kaunokirjallisille töille, joissa tiede ja insinööritaito raivasivat polkua loistavaan tulevaisuuteen.
 
Yhdysvaltalainen kirjallisuuskriitikko Gary Westfahl on kuitenkin esittänyt, että tieteiskirjallisuus syntyi itsetietoisena lajityyppinä vasta 1920-luvulla. Amazing Stories -lehden perustaja Hugo Gernsback toivoi, että tieteiskirjallisuudesta syntyisi kanava tieteen julkiselle käsittelylle, joka myös innostaisi tieteellistä toimintaa tarjoamalla ajatuskokeita ja uudenlaisia tutkimussuuntia tai pohtimalla tieteen sosiaalisia seuraamuksia. Lehden kirjepalstan myötä syntyi myös tieteiskirjallisuuden fanikulttuuri. Kirjepalstalle osallistuvat alkoivat kirjoittaa toisilleen, julkaista fanilehtiä, perustaa klubeja ja klikkejä ja pitää scifi-tapaamisia.
 
Toisin kuin stereotyyppi eristäytyneestä ja sosiaalisesti kyvyttömästä tieteisfanista antaisi ymmärtää, fanien järjestäytyneet verkostot koostuvat ihmisistä, jotka tuntevat tieteen tuloksia, keskustelevat paljon ja jakavat tiedettä ja sen yhteiskunnallisia seurauksia koskevia näkemyksiään läheistensä kanssa (liiaksikin, mutta se onkin eri juttu). Jos yhteiskunnallisesta osallistamisesta puhutaan, ovat tieteisfanit jo osallistuvia.
 
*
 
Fooruminen ensimmäinen julkinen tilaisuus vuonna 2009 oli paneeli ”Digitaalinen evoluutio”, jossa käytettiin hyväksi laajaa kiinnostusta tietokonepeleihin tuomaan esiin synteettisen biologian teemoja. Paneeli hyödynsi edellä kuvattuja yhteyksiä, etenkin paikallista tapahtumakalenterilehteä The Skinny. Seuraavassa tapahtumassa paikallinen kirjailijoiden ryhmä Writers Bloc järjesti lukutilaisuuksia, joissa käytiin läpi genetiikkaa käsitteleviä novelleja. Koska ryhmällä on ollut pitkät perinteet käsitellä säännöllisten lukutilaisuuksien (3–4 vuosittain) teemoja hirtehisellä huumorilla, saimme paikalle paljon sellaisia ihmisiä, joita ”tiedevalistus” ei olisi kiinnostanut. Tämän tapahtuman myötä julkistettiin seuraava hanke, Human Genre Project, jota työstin hankkeen toisen palkatun kirjailijan Pippa Goldsmithin kanssa. Hankkeessa jäljiteltiin perinteisiä kromosomien ja geenien karttoja ja kerättiin joukko Foorumin teemoja käsitteleviä tekstejä vastaavanlaiseksi temaattiseksi kartaksi (http://www.humangenreproject.com/). Sivulta löytyy jo yli 70 kirjoitusta.
 
Kenties kiintoisin kokeilu koko hankkeen aikana oli joukko avoimia keskustelutilaisuuksia, joissa pohdittiin luonnontieteiden, yhteiskuntatieteiden ja yhteiskunnan suhteita. Sarja kulki nimellä ”the Social Sessions”. Ensimmäisessä istunnossa The Laboratory of Dr. Latour tutkittiin tieteentekijöiden kuvia niin kirjallisuudessa kuin tieteentutkimuksessakin. Tilaisuudessa käytettiin hyväksi Writers Blocin kokemuksia, kun Andrew Wilson lausui teemaan sopivia tieteiskirjallisuuden otteita muun muassa Wellsin teoksesta The Island of Dr. Moreau ja Paul McAuleyn kirjasta The Secret of Life.
 
Toisessa tapaamisessa Dr. Jekyll’s DNA teemana oli rikokset ja genetiikka, ja se veti paikalle yli satapäisen yleisön etenkin siksi, että pääpuhujiksi oli saatu Ian Rankin ja Lin Anderson. Tilaisuudessa päästiin keskustelemaan syvällisesti DNA:n todistusvoimasta, DNA-arkistoista ja väitetyistä geneettisistä taipumuksista rikollisuuteen. Kolmannessa tapaamisessa käsiteltiin runouden ja tieteen suhteita, ja se onnistuikin houkuttelemaan paikalle väkeä laajemmista kirjallisuuspiireistä ja synnyttämään erittäin eloisan keskustelun.
 
Kaikissa näissä tapaamisissa kerättiin laaja yleisö epäviralliseen mutta innostuneeseen ja älykkääseen keskusteluun uusien ”elämätieteiden” yhteiskunnallisista puolista. Koko hankkeen onnistumisen tärkein syy on ollut epävirallisten ja virallisten kirjallisten instituutioiden hyödyntäminen. Näin paikalle saatiin yleisöä, joka muuten ei olisi varmasti nähnyt Foorumin asiaa omakseen.
 
Tällainen eristäyminen olisi kuitenkin ollut virhe. Kun geneettinen tutkimus ja bioteknologia muuttavat alati ymmärrystämme ihmisluonnosta ja ihmisen identiteetistä ja antavat valtioille ja kaupallisille tahoille yhä parempia mahdollisuuksia tutkia ja tuotteistaa elämämme uusia, yksityisimpiäkin, puolia, tarvitaan yhä enemmän kirjailijoiden ja taiteilijoiden kriittistä reflektiota näistä aiheista. Samoin on tieteen tekijöiden nähtävä itsensä ja työnsä tässä reflektiossa.
 
(Suom. Ville Lähde)  
 
MacLeodin blogi:
http://kenmacleod.blogspot.com/

 

 

toimitus
14.05.2010

Muinaiskreikan krisis (κρίσις) merkitsee ratkaisua, tuomiota, valintaa ja erontekoa. Kreikkalaiset ovat viime viikkoina tuoneet muinaiskreikkalaiset merkityksensä kaduille ja toreille, ja vain kyynelkaasu on helpottanut valinnan vaikeutta ja ratkaisun rasittavuutta. Nyky-Kreikan kriisi ei johdu ”vastuuttomasta lainanotosta” tai ”holtittomasta taloudenpidosta”. Ainakin ratkaisun ja valinnan merkityksissä kriisin luominen on yksinomaan vastuullista ja kohtuullista. Talouskriisin toinen aalto on todellisen murtautumista pörssien virtuaalitodellisuuteen – kriisi on totta. Ei liene yllättävää, että kriisin ja kritiikin kantaverbi on yksi ja sama krinein: erottaa, päättää, tuomita. Ja miten malttaisi olla muistuttamatta itseään, että Hippokrateen päivinä krisis tarkoitti muun ohella myös sairauden käännekohtaa.
 
Eduskunnan selväjärkisintä puhetta Kreikan tilanteesta on tullut kenties yllättävältä taholta. Seuraavat ovat otteita Keskustan kansanedustaja Markku ”Uusis” Paavalniemen virkkeistä eduskunnan lähetekeskustelussa tiistaina 11.5:
 
”Arvoisa puhemies! Kuten on tullut mainittua aikaisemminkin, niin romahdus on väistämätön. Me pitkitämme vain sitä ja pahennamme kuplaa. Kaikki on mennyt niiden nuottien mukaan, millä tästä saadaan mahdollisimman suuri tuho aikaiseksi.”
[...]
”Kahdessa vuodessa Irlannin valtionvelka suhteessa bruttokansantuotteeseen on noussut 25:stä 64:ään. Irlannin kupla on mitä suuremmalti juuri puhkeamassa. Maat yksitellen tulevat tippumaan tähän samaan kuoppaan, mihin jo moni maa on tippunut. Tässä annetaan viimeisiä tekohengityksiä.”
[...]
”Äänestän ehdottomasti vastaan tässä Kreikka-paketissa. Jostain kautta se herätys on tultava, ja täälläkin on järkeviä puheita siitä, että vastuu pitäisi saada sinne pankeille siirrettyä, näille rahoittajille.”
 
”Mr. Curling” Paavalniemi on uhanalainen käärmes hallituspuolueen kupeella. Miten on niin, että radikaali keskustalaisuus lyö kättelyssä laudalta vasemmistopuolueiden reaktiiviset ja populistiset kannanotot? Kenties tähän kysymykseen kätkeytyy ivallinen dialektiikka: mitä syvemmin pääoma kriisiytyy, sitä nopeammin parlamentaarinen vasemmisto vajoaa. Kriisin hetkinä solmitaan hämäriä liittolaisuuksia, mutta että ateenalainen anarkisti ja ”M-15” Paavalniemi seisovat samassa rintamassa, on outoa kuin todellisuus.
 
Paavalniemen lähetekeskustelupuheenvuoro 11.5
http://www.eduskunta.fi/faktatmp/utatmp/akxtmp/puh_50_2010_vp_2_21_91_p.shtml

 
Maanalaisia ääniä Kreikasta
Occupied London
http://www.occupiedlondon.org/blog/

 

Antti Salminen

 

 

Ei ole kolmeakaan vuotta siitä, kun brittivasemmiston vanha ratsu New Statesman uutisoi ”autoritäärisen kapitalismin” menestyksestä (http://www.newstatesman.com/world-affairs/2007/10/china-burma-chinese-de...). Kokenut ulkomaantoimittaja Lindsay Hilson kirjoitti Kiinan odottamattomankin nopeasta noususta talousmahdiksi ja kansainvälisen diplomatian avaintekijäksi: se oli onnistunut kasvattamaan vaurauttaan vakautta suosien ja vapautta rajoittaen. Jos USA:n johtama länsi yhä puhui demokratian puolesta silloinkin, kun uuskolonialistiset bisnes- ja eliitti-intressit ilmeisimmin johtivat sen toimia, Kiina halusi tuoda ja viedä kurinalaista ennustettavuutta yhdistettynä korkeintaan vähimmäismäärään kritiikkiä ja muuta kansalaisliikehdintää. Kun Irakin-sota väitetysti demokratiaa eksportoivana hankkeena tärväsi ”länsimaisten arvojen” mainetta, itähaastaja sai sulan hattuunsa: ”Autoritäärinen kapitalismi tepsii. Se hoitaa hommat.”

 

Viime heinäkuussa Slavoj Žižek diagnosoi London Review of Booksissa, että ”autoritäärisen kapitalismin virus leviää hitaasti mutta varmasti ympäri maapalloa” (http://www.lrb.co.uk/v31/n14/slavoj-zizek/berlusconi-in-tehran). Filosofis-aikalaisanalyyttinen jokapaikanhöylä, joka toimii professorina Sveitsin Leukissa keskuspaikkaansa pitävässä poikkitieteellisen tutkimuksen eurooppalaisessa yliopistossa, jatkoi aiheesta syystalvisella Helsingin-luennollaan (ks. node/4809). Hän erotti yhdeksi olennaiseksi globaaliksi kehityssuunnaksi sen, että vanha kapitalismin ja demokratian välinen ”luonnollinen liittolaisuus” on hajoamassa. Ennen kapitalismi näytti edellyttävän jonkinasteista vapautta ja kansanvaltaa, joille voi nyt herua tilaa jossain kohtaa kapitalismin äidyttyä, tai sitten ei. Žižek vannotti, että paraatiesimerkiksi kelpaavaa Kiinaa ei pidä erehtyä luulemaan jälleensyntyneeksi ikiaasialaiseksi despotismiksi. Kapitalismi ylimalkaan on muuttunut tai muuttumassa kiinalaisen esimerkin mukaiseksi kansalaisten kannatusta tai suostumusta kyselemättömäksi harvainvallaksi. Kiina ei ole kapitalismin rujo vääristymä vaan rujo totuus myös kapitalismin söpöimmistä muunnelmista.

 

Joku puhuisi historian viekkaudesta, ottivathan länsimaat 1800-luvun puolivälissä Kiinan väkisin osaksi maailmanmarkkinoita. Tai oikeastaan varta vasten synnyttivät maailmanmarkkinat ensimmäistä kertaa globaalissa, teollisessa, pörssivetoisessa ja kansantaloustieteen tehostamassa merkityksessä. Johonkin määrään kaikki uskovat, että länsimaissa pääsivät vähitellen vallalle – vallankumouksitse – liberaalimmat kapitalismin muodot, kun taas Kiinan suuri markkina on pysynyt milloin minkäkin tyrannian otteessa. Sen tämänpäiväinen kapitalismi olisi vain jatkoa tarinalle, jossa vakiona pysyy enemmistön räikeää alamaisuutta ja kansalaistoiminnan esteellisyyttä uhkuva hallinta. Žižek ottaa etäisyyttä eurooppalaisten pelosta ”keltaista vaaraa” kohtaan, mutta ehkä hän itsekin katsoo tilannetta liian eurokeskeisesti vihjatessaan Pekingin tarjoavan lännelle sen omaa myrkkyä ja samaa mittaa. Kapitalismin historia kirjoittuu ylimalkaan eri lailla kiinalaisesta näkökulmasta. Mutta onko perää siinä, että Kiinan nyt kolkoimmin olennoiva ei-demokraattinen kapitalismi olisi valtaamassa koko pallon?

 

Žižek oli sivunnut kysymystä myös LRB:n yleisönosastokirjoituksessaan huhtikuussa 2008 (http://www.lrb.co.uk/v30/n08/letters#letter5). Hänen mukaansa Kiina on seurannut Singaporen, Etelä-Korean ja Taiwanin (ja Chilen) esimerkkiä: kapitalistinen järjestelmä pystytetään pitämällä kansalaisyhteiskunta tiukasti kurissa väkivaltaisia keinoja kaihtamatta. Siirtäessään maataan kapitalismiin Kiinan johto käyttää kommunistipuolueperustaisen hallintonsa suomaa kovinta mahdollista valtiollista mahtia ja kääntää autoritäärisyyden myös taloudelliseksi voitoksi. Ajat ovat karut liberaalille lepsuilulle. Tässä pohdiskelussaan Žižek liikkuu yllättävänkin lähellä poliittisen taloustieteen valtavirtaa, minkä pitäisi tyynnyttää niin hänen villeimpien mielleyhtymiensä epäilijöitä kuin hänen omintakeisuudestaan vakuuttuneita. Žižek ei tietysti olisi Žižek, ellei hän olisi Helsingissäkin edennyt kuvaamaan myös Berlusconin Italiaa erityisen hedonistisen autoritäärisyyden tapauksena. (Tai ruotinut samassa muiden muassa yhteisvarannon yksityistämisen, ideologiattomuuden ideologian, Lutherin anekauppakritiikin, reduktion keskeneräisyyteen sortuvan neurologisen reduktionismin ja buddhalaisen bullshitin teemoja.)

 

Kaakkoisaasialaisten, takavuosina talousihmeisiin yltäneiden ”tiikereiden” – Etelä-Korean, Singaporen ja Taiwanin – BKT-ennätyksiä yritettiin pitkään selittää puhtaan markkinakapitalismin eli vapaan kilpailun voittoina. Viimeistään 90-luvulla kävi kirkkaasti ilmi vahvan valtion avainrooli tuloksenteon takeena. Jotkut tarkkailijat luonnehtivat tiikereitä juuri termillä ”autoritäärinen kapitalismi” (ks. esim. http://www.thelockeinstitute.org/journals/luminary_v1_n1_p3.html), jota oli 80-luvulla käytetty Brasilian talousmallista. Näiden keskustelujen kaiut erottuvat vaimeina uudessa keskustelussa muotiteemaksi kohonneesta autoritäärikapitalismista. Mainitussa New Statesmanin jutussa palautettiin mieliin, että sellainen poliittisen taloustieteen guru kuin USA:n presidentti George W. Bush oli ennustanut 2005 Kiinan joutuvan ennen pitkää seuraamaan Etelä-Korean esimerkkiä: vaurastuva keskiluokka alkaisi vääjäämättä vaatia vapaita vaaleja ja demokraattista hallintoa. Hilson oli pannut merkille, kuinka pakonomaisesti länsimaiset hallitukset vakuuttelevat vakuuttelemistaan, että ”demokratia kyllä seuraa kapitalismia niin kuin päivä seuraa yötä”.

 

Käsite ’autoritäärinen kapitalismi’ mieltyykin ennen muuta länsimaisen itseymmärryksen osaksi. Sillä on tavallisesti haluttu oikeuttaa kapitalismin suotuisat tai ainakin vähemmän tuomittavat muodot. Yksi tunnetuimmista uuden autoritäärikapitalismin ja uus-etatismin teoreetikoista maailmalla on israelilainen professori Azar Gat. Paitsi Kiinaan myös arabimaihin liittämäänsä trendiä arvostellen hän puolustaa vastavoimana yhdysvaltalaista liberaalikapitalismia (ks. esim. http://www.nytimes.com/2007/06/14/opinion/14iht-edgat.1.6137311.html). Autoritäärisestä kapitalismista uhkaa (jälleen) tulla länsimaisen omahyväisyyden tunnussana: itseään liberalismin nimissä onnittelevat pyrkivät ponnistautumaan moraalisesti roisto- ja sortovaltojen yläpuolelle niiden markkinoille havittelua silti kainostelematta ja länsimaitten omia vapausongelmia turhia vatvomatta. Lähes hirtehisesti autoritäärikapitalismin kriitikko Gat itse istuu Tel Avivin yliopistossa ”kansallisen turvallisuuden” oppituolilla.

 

Autoritäärisen kapitalismin kysymystä onkin vastustamatonta pohtia myös Israelin esimerkin valossa. Israel ei toki ole Kiinan tapaan yksipuoluejärjestelmä. Se toteuttaa parlamentarismia, osallistuu euroviisuihin ja tarjoaa hengellistä turismia. Hyvinvointia ja elämänlaatua mittaavassa HDI-vertailussa Israel oli 2007 maailmassa sijaluvulla 27, siinä missä Kiina oli vasta planeetan 92. laatuunkäyvin elinpaikka. Mutta heti kun mukaan lasketaan palestiinalaisalueet – samalla listalla Israelista erilleen laskettuna sijalla 110 – ja Israelin palestiinalaispolitiikka, vertailu käy järjelliseksi. Kumpikin maa pysyy uutisissa, koska ne ovat länsimaille sivuuttamattoman tärkeitä ja loputtoman ongelmallisia kumppaneita. Presidentti Mauno Koivisto totesi 1989 Tianenmenin verilöylyä tuoreeltaan ja peräti uhmakkaasti kommentoidakseen, että Suomi on tehnyt ja tulee tekemään kauppoja Kiinan kanssa. Israelia kyllä arvostellaan Euroopassa (ja, toisin kuin Euroopassa usein luullaan, myös Yhdysvalloissa) yleisesti, mutta vahvat Israel-lobbyt eri maissa pitävät huolen kritiikin jäämisestä varjoon. Kyynisimmillään voidaan Gideon Bolotowskyn lailla suorastaan kehua Suomen Yleisradion suorassa tv-ohjelmassa Israelin armeijan taitoa ”kliinisen tappamisen” toimessa. Ihannoivimmillaan kuvataan Bob Dylanin ”Neighborhood Bully” -laulun tapaan miesalivoimaa uhmaavaa itsepuolustajaa, joka on vihollisten keskellä muuttanut autiomaan paratiisiksi. Asiallisemmin saatetaan Yonatan Mendelin tavoin selostaa, missä mielessä itsesensuuriin uskova Israel ei ole vapauden valtakunta (http://www.lrb.co.uk/v30/n05/yonatan-mendel/diary; ynnättynä: niin & näin 3/09). Kuinka vain, Israeliin yhdistetään harvemmin vibrantin kansalaisyhteiskunnan piirteitä, useammin menestyvän talouden ja vahvan valtion synergia.

 

Israel on Kiinan suurin kauppakumppani Aasiassa. Yhteistyö syveni jo 80-luvulla, jolloin Israel myi Kiinalle miljardien arvosta aseita ja tiedusteluteknologiaa, vaikkeivät maat olleet solmineet edes diplomaattisuhteita (http://www.nytimes.com/1985/07/22/world/israel-and-china-quietly-form-tr...). Länsimaat suhtautuvatkin Kiinaan ja Israeliin kummallisen samalla tavalla. Tehdään yhteistyötä vakuutellen, että eristäminen pahentaisi asioita. Alleviivataan huolestumista ja uskotellaan, että pienet muutokset parempaan juontuvat aina omista painostustoimista. Samaan aikaan Kiinan ja Israelin johtajat ja eliitit rationalisoivat toimiaan omien päämääriensä mukaan niin kauan kuin suinkin riittää etuja ulosmitattaviksi. Jättitaloudeksi noussut Kiina pystyisi pelkästään Yhdysvaltain valtion joukkovelkakirjaomistuksillaan spekuloiden aiheuttamaan USA:n kansantaloudelle ja välillisesti muulle maailmalle mullistavia seuraamuksia. New Yorkin pörssissä israelilaisia yrityksiä on (yhdysvaltalaisten ja kanadalaisten yritysten jälkeen) kolmanneksi eniten. Etusija USA:lle pitää kummatkin maat tiukasti kansainvälisen yhteisön asialistalla ja läntisten maitten viestimissä (ja maailman huomion poissa monista muista kriiseistä). Niin on Suomessakin, mistä muistuttaa sekin, että lähes jokaisessa taloudessa käytetään päivittäin kiinalaista elektroniikkaa ja israelilaisia elintarvikkeita.

 

Professori Clive Jones, Leedsin yliopiston kansainvälisten suhteitten tutkimuslaitoksen johtaja, pureutuu keväisessä Asian Studiesissa Israelin vasemmiston alennustilaan. Kun maan presidenttinä on työväenpuolueen ex-puheenjohtaja Shimon Peres ja puolustusministerinä puolueen nykynokkamies Ehud Barak, vasemmiston voisi luulla porskuttavan. Peres kuitenkin sensaatiomaisesti erosi demareista ja tuli 2007 valituksi maan keulakuvaksi uuden, Israelin poliittiseen keskustaan sijoitetun Kadiman ehdokkaana. Barakin taas on yleisesti katsottu vieneen työväenpuolueen uuteen oikeistojohtoiseen hallitukseen lähinnä pelastaakseen oman poliittisen takalistonsa. Ja Peresinkin loikkausta edelsi tappio puoluejohtajavaaleissa, minkä odotettiin koituvan niin ikään Barakin kohtaloksi, jos hän olisi jättäytynyt joukkoineen oppositioon. Kenraali Barakin osakkeita oikeiston silmissä paransi se, että hän toimi puolustusministerinä Israelin armeijan hyökätessä Gazaan tammikuussa 2009. Jonesin mukaan poliittinen voittaja on kuitenkin oikeistopuolue Likudin Benjamin Netanjahu. Kadiman pitämästä suurimman parlamenttipuolueen asemasta huolimatta Netanjahu nousi viime vuoden helmikuun vaalien jälkeen pääministeriksi. Hän muodosti oikeistopopulistiseksi yleispuolueeksi kehittyneen Yisrael Beiteinun, uskonnollisen Shasin ja sosiaalidemokraattien kanssa jättienemmistöhallituksen, joka saattaa hyvinkin istua täyden vaalikauden, toisin kuin yksikään hallitus Israelissa neljännesvuosisataan.

 

Vielä Libanonin-sodan aikana 1982 Israelissa nähtiin suurmielenosoituksia kovan linjan politiikkaa ja palestiinalaisten sortamista vastaan. Kun Israel surmasi yli 1 300 palestiinalaista Gazassa viime vuoden alussa menettäen itse parikymmentä sotilasta, kansalaisten vastalauseet jäivät vaisuiksi. Samana vuonna työväenpuolue romahti vaaleissa, joissa muut vasemmistopuolueet, Meretz ja Hadash, säilyivät pieninä. Nyt maalla on kaikkien aikojen jyrkin ja palestiinalaisvastaisin hallitus, jossa Barak ei edusta uskottavaa vastavoimaa. Kumma kyllä, Jones malttaa olla vertaamatta telavivilaisia demareita Tony Blairin tai Paavo Lipposen tapaan alistaa koko yhteiskunta ja maailma poliittiseen järjestelmään uudella tavalla sidottujen suuryhtiöiden eduille. (Lipposen Nord Stream -konsulttiuden ja Suvi-Anne Siimeksen lääketeollisuusjohtajuuden kommentoiminen olisikin enemmän typerryttävyyksien itsestäänselvyyttä ja itsestäänselvyyksien typerryttävyyttä teroittavan Žižekin kuin kitsaasti assosioivan Jonesin heiniä.) Hän tyytyy huomauttamaan, että Israelin oikeistolaistumistrendin taustalla on ensinnäkin 90-luvulta alkanut raju talouskasvu, jonka varjolla tiettyä säätelyä purettiin ja julkisia palveluja leikattiin myös työväenpuolueen voimin. Toiseksi sitä on jouduttanut miehitettyjen alueitten 00-luvun alkupuoliskon kansannousu, jossa lasketaan kuolleen noin tuhat israelilaista ja noin 3 500 palestiinalaista. Obamalta odotetaan liikaa Tel Avivin haukkojen kurittajana: Jones arvelee, että Iranin kuohunta saattaa lisätä USA:n presidentin myötämieltä myös kovan linjan israelilaisia kohtaan, joten tasapuolinen ratkaisu Lähi-idän konfliktiin saattaa jäädä näitten huolien, ellei sitten Afganistanin tai Yhdysvaltain sisäpoliittisten kiireitten, varjoon.

 

Poliittista keskustelua Israelissa perinteisesti säädellyt liberaalien ja etnonationalististen painotusten välinen eripura muuntui lopulta joksikin kolmanneksi: yhdentyneeksi armeija- ja valtiokeskeiseksi uusliberalismiksi. Jones tulkitsee Kadiman vaalivoitot 2006 ja 2009 merkeiksi liberaalin ja etatistisen tendenssin yhtymisestä: vahva juutalaisvaltio eristää Palestiinan muurin taakse ja takaa oikeistolaisen talousmallin. Koska Israelin itsenäisyysjulistus – perustuslakia ei ole – lupaa tasavertaisen kansalaisuuden kaikille sukupuoleen, rotuun tai uskontoon katsomatta, maasta halutaan pois ne arabit, jotka eivät vakuuta uskollisuuttaan valtiolle. Netanjahu kyllä tunnusti retorisesti viime kesäkuussa palestiinalaisten oikeuden omaan valtioon, mutta hän lateli perään joukon edellytyksiä, jotka käytännössä käyvät vasten Israelin ja palestiinalaishallituksen Annapolisissa 2007 tekemää sopimusta kahden valtion mallista rauhanneuvottelujen ennakkoehtona. Barak taas oli viime syksynä hyväksymässä uusia rakennushankkeita Länsirannan siirtokuntiin eli käytännössä sulauttamassa sosiaalidemokratiaa etnonationalistiseen oikeistoon. Liberaaliin oikeistoon hän oli sulauttanut sen jo tukemalla talouden täsmäderegulaatiota. Nähtäväksi jää, antaako työväenpuolue lopullisesti tukensa Länsirannan juutalaistamiselle, mitä sentään Meretz ja Hadesh vastustavat. Tällä hetkellä demareista on lähinnä täydentämään etnis-kansallisen yhtenäisyyden ideologiaa. Heihin keskittyvän Jonesin sanoin vasemmisto ei ehkä ole Israelissa täysin kuollut, mutta se on vähintäänkin kriittisessä tilassa.

 

Žižek soveltaisi varmasti tapaukseen ”uuden vastanapaisuuden” ajatustaan. Hän on erottanut yhdeksi maailmanlaajuiseksi ydintendenssiksi sen, miten II maailmansodan jälkeinen sosiaalidemokratian ja maltillisen konservatiivisuuden välinen jännite on purkautunut. Keskustaoikeisto–keskustavasemmisto-akseli on korvautunut uudella polariteetilla, jossa napoina ovat neutraalin teknokraattinen (mutta kenties sosiaalisesti vasemmistolaisehko) keskusta ja uusi oikeistopopulismi, joka pystyy yhdentämään itseensä mitä tahansa vanhoja vasemmistolaisia painotuksia työläisten oikeuksista alkaen. Tuskin oli sattumaa, että Žižek työsti tätä seikkaa pitkään myös Helsingissä, kivenheiton päässä Vanhasen ja Kataisen työhuoneista. Tässä asetelmassa opposition eli radikaalin vasemmiston ainoana turvana ovat odottamatta viriävät ”uudet joukkotoiminnan muodot” (ja muuan lacanilaista dialektiikkaa veivaava popteoreetikko). Žižek ei kuitenkaan puhu Israelin poliittisten puolueitten välisistä jännitteistä eikä maan autoritäärisestä kapitalismista, vaan hän erittelee mieluummin joko juutalaisuuden ja juutalaisvastaisuuden historiallisia kiemuroita tai, kuten viime vuoden huhtikuussa Guardianissa, Israelin palestiinalaispolitiikkaa: maata jäytää ja palestiinalaisten taloutta kuristaa ”valtion harjoittaman väkivallan todellinen ongelma” (http://www.guardian.co.uk/commentisfree/2009/aug/18/west-bank-israel-set...). Tästä pitäisi olla lyhyt matka autoritäärisen kapitalismin israelilaisen variantin analyysiin, mutta se vaatisi nykyeurooppalaisen katsannon sijaan ajallisesti ja avaruudellisesti toisenlaista otetta.

 

Mahdollisuus tähän voisi aueta Kiinan lisäksi eilis- ja tämänpäiväisen Turkin suunnalta. Žižek onkin luonnehtinut Turkkia avaimeksi itseydessään seonneen Euroopan ongelmaan: joko eurooppalaisuus uudistuu päin tuntematonta Turkin avulla tai se vajoaa ”hitaaseen rapautumiseen ja muuttuu siksi, mitä Kreikka oli varttuneelle Rooman valtakunnalle: nostalgiseksi kulttuurimatkailukohteeksi vailla mitään varteenotettavaa vaikutusvaltaa” (http://www.guardian.co.uk/commentisfree/2007/oct/23/comment.turkey).

 

Kun puhutaan Israelin suhteista sitä lähellä oleviin maihin, tuodaan kernaasti esiin muita muslimivaltioita helpompina kumppaneina maltilliset naapurit Egypti ja Jordania. Israelin tilannetta Aasian ja Euroopan välisenä maana, jolla on myös erityissuhde Yhdysvaltoihin, heijastelee kuitenkin etusijaisimmin ja ainoalaatuisimmin Turkki. Mainitussa HDI-vertailussa Turkki on sijaluvulla 79, mutta valtavan 72-miljoonaisen väestönsä ansiosta se muodostaa koko maailman taloustoimijoita kiehtovan markkina-alueen. Joku ehkä huomasi pienen uutisen viime keväänä: Turkissa valmistui jo miljoonas Toyota, joista ehkä joka viides on myyty Eurooppaan (esim. http://www.automobilesreview.com/auto-news/toyota-produces-one-millionth...). Malesialainen Proton taas perui aikeensa vallata Euroopan maantiet Turkkiin perustettavan kotteroliukuhihnan voimin, lama kun tuli väliin, mutta pelkkä sillanpääasema-aiekin kertoo Turkin vetovoimasta. Israelilla on Turkin kanssa vapaakauppasopimus ja muutenkin verraten läheiset välit. Turkki muistuttaa myös järjestelmältään Israelia: kumpikin näistä vahvan, USA:n tukeman armeijan ja etnonationalistisen ideologian pönkittämistä, 1900-luvun puolimaissa kuin tyhjästä syntyneistä itäisen Välimeren ainakin muodollisista demokratioista on ollut kroonisesti sotatilassa omien vähemmistöjensä tai naapuriensa kanssa. Yhteytensä sinetiksi Israel ja Turkki kaavailevat yhteistä jättirakennushanketta: putkilinjaa, jota pitkin kulkisi öljyä, kaasua, sähköä, vettä ja valokaapelia Mustaltamereltä Punaisellemerelle (http://query.nytimes.com/gst/fullpage.html?res=9F01E5D61231F935A25751C1A9609C8B63).

 

Kuten Tunç Aylik muistuttaa, Mustameren alue on ollut vanhimpien nimiensä Axeinos (Tyly meri) ja Euxeinos (Vieraanvarainen meri) mittainen. Meren mustuus tarkoitti kai alkuaan sen pohjoisuutta ja myöhempien aikojen Odessan votkaturisteille mustaa huumoria, mutta monen mielikuvissa se viittaa myös karmeisiin valtakamppailuihin tällä tärkeällä sisämerellä ja suuren altaan pohjamudissa muhiviin maailmanennätyksellisiin saastekerroksiin. Pian Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen Euroopan Unioni kiinnostui alueesta. Laajenemisvisioissa otettiin huomioon elpyvä regionaaliyhteistyö Mustallamerellä. EU:n komissio linjasi 1997, että unionin huomattavien strategistenkin etujen mukaista oli Mustanmeren alueen ”poliittinen vakaus ja taloudellinen kukoistus”. Parisataamiljoonaa potentiaalista kuluttajaa saattoi hyvinkin kaivata eurooppalaisia tavaroita, palveluita ja ajatuksia. Ja paljonkin aasialaista taitoa voisi kulkeutua tuota kautta vanhalle mantereelle. Jos elämänlaatu Suomessa oli 2007 jo mainitussa HDI-vertailussa 12. parasta maailmassa, Bulgaria oli samassa mittauksessa 61., Romania 63., Venäjä 71., Ukraina 85. ja Moldova 117. Kaikki nämä rantavaltiot pyrkivät nousemaan tilastossa, ja alueellisen herruuden kaikki muodot kiinnostavat. Venäjä on ostanut edullisilla kaasutoimituksilla luvan pitää nykyiseen Ukrainaan kuuluvat Mustanmeren tukikohtansa ja tilaisuuden säilyttää siten näköalapaikkansa Krimillä. Yhdysvallat taas toi samoille vesille, Romanian Constantaan, joukkoja Irakin sodan aikaan, eikä ainakaan romanialaisten nykyhallinto kiirehdi heidän hätistämistään. Varapresidentti Joe Biden sai viime lokakuisella Bukarestin-vierailullaan ylitsevuotavan ystävällisen vastaanoton presidentti Traian Băsesculta. Niin Romaniaan kuin Bulgariaankin on tulossa yhdysvaltalaisia ohjuksia. Oksymoroni ja ei, washingtonilainen ajatushautomo järjesti hiljan Bukarestissa ”ensimmäisen Atlantic Councilin Mustanmeren energia- ja talousfoorumin”.

 

Mustanmeren alueen tulevaisuuden hahmottamiseen on paras ottaa vauhtia 700 vuoden takaisesta Euraasian integraatiosta. Princetonissa tutkiva Nicola Di Cosmo selostaa Journal of the Economic and Social History of the Orientin tuoreessa 50-vuotisjuhlanumerossa mongolialaisten vallanpitäjien ja italialaisten kauppiaitten kohtalonyhteyttä XIV vuosisadan Mustallamerellä. Vanha mongolivallan ykseys oli vaihtunut neljän keskenään kilvoittelevan kaanikunnan – Kultaisen Ordan, Il-kaanien valtakunnan, Yuan-dynastian ja Tšagatain kanaatin – kauhun tasapainoksi. Mustallamerellä aukesi noin sadaksi vuodeksi, veristen valtausten välissä, pelitilaa kauppiaille ja kasvualustaa kulttuurille. Tätä ”kansainvälisen kaupan hermokeskusta”, välimerellisen sivilisaation, itäisempien kulttuurien ja Kultaisen Ordan mongolimahdin kohtaamista on pidetty sekä kolonialismia pohjustavana ”Euroopan laajentumisena” että ”ensimmäisenä maailmanjärjestelmänä”. Merenkulun mestarit Genovan ja Venetsian tasavalloista purjehtivat pahki Bysantin valtakunnan ja ottivat mongolien hallitsemat Mustan- ja Asovanmeren alueet markkinoikseen 1280-luvulta alkaen. Italialaisten puuhat mahdollisti niin sanottu Pax Mongolica eli keskiaasialaisen kaanivallan mantereisesta ylivoimasta juontunut kaupparauha.

 

Di Cosmo huomauttaa, että mongoleja on tutkimusyhteyksissäkin saatettu kuvata aroilta ryskyvänä luonnonvoimana. Osuvampaa olisi selittää heidän menestystään kirjavissa kulttuurivaihdoissa kypsyneellä sotilaallis-poliittisella taidolla ja etevällä virkakunnalla. Miljoonia neliökilometrejä haltuunsa ottaneet nomadit solmivat kumppanuuksia valtaamillaan mailla: Mustanmeren rannoillakin pienen mutta hallitsevan vähemmistön muodostaneet mongolit uursivat uraa valtion monopolia tai kontrollia turvanneelle kaupanteolle. Heille kehittyi silmää erottaa hallinnolleen siedettävät ja sietämättömät hankkeet oman määräysvaltansa piirissä. Muiden muassa kreikkalaisia ja armenialaisia kuhisseella Mustallamerellä sukeuduttiin mongolien sallimuksesta kosmopoliiteiksi, suvaittiin uskontoja ja innostuttiin niin urheilusta kuin näyttämöviihteestäkin. Di Cosmo intoutuu itse puhumaan ”kahlehtimattoman vaihdon” tuottamista kirkkaista näkymistä, jotka harvoille valppaille aikalaisille lupasivat ”yhdentyneempää maailmaa”. Railakas multikultius nojasi yhtä kaikki italialaisten erityisasemaan talouden ja politiikan napahenkilöinä. Yksilövaurautta tähdentävä Genova ja valtiomammonaa painottava Venetsia kävivät keskenään muutamia sotia. Ne löysivät kuitenkin toisensa rintaman samalta puolelta, kun suvereniteettinsa loukkauksista herkät mongolit suuttuivat 1343 vähäksi aikaa eurooppalaisille kumppaneilleen.

 

Di Cosmon mukaan onkin vältettävä talouden ylikorostusta: italialaisten toimia Mustallamerellä tulee tarkastella poliittisena strategiana. Kuten Marco Polosta muistetaan, yksittäiset eurokaupustelijat kävivät mongolien luvalla Kiinassa asti tyrkyttämässä ja tinkimässä, mutta Apenniinien niemimaan kaksi vaurasta tasavaltaa ei ulottanut valtioetujaan niin kauas. Mustaltamereltä järjestyi laivauksen ja kaupoissa olemisen taitajille hyvistä myynneistä koituvaa kansantalouden tasapainotusta ja ennen muuta elintarvikehuollon vahvistusta vaikkapa kauppasaarron varalta. Siksi sinne sijoitettiin valtavasti rahaa ja otettiin suuria riskejä, kun taas etäämmäksi ei lähetetty diplomaatteja, eipä aina edes tervehdyskäynnille kutsuttuja edustajia, saati sitten sotilaita. Mustallamerellä italialaiset sinnittelivät vielä mongolivallan kaaduttuakin, aina 1400-luvun lopulta alkaneeseen turkkilaisvaltaan asti. Siihen loppui lysti, jota nyt yritetään herätellä eloon EU:n jäseneksi suittavan Turkin kanssa.

 

Valitettavasti Di Cosmo ei suoraan pohdi tapauskertomuksessaan Mustanmeren varhaisen sekakulttuurin protodemokraattista tai protokapitalistista luonnetta. Hän vain tulee kuvanneeksi yhden prekäärin suhteellisen vapauden vyöhykkeen syntymistä tietyin osin höllentyneen voimahallinnon suojiin. Liikaa idealisointia suitsii se, että siirtomaatuotteista, joista venetsialaisten Don-joen suulle perustama kauppakaupunki Tanais tuli kuuluisaksi, havitelluimpiin kuuluivat orjat. Kuten Eyüp Özveren selostaa Aylikin toimittamassa antologiassa, maailmansotien välillä vaikuttanut romanialainen historioitsija George I. Bratianu painotti ”eurooppalaisten kauppiaitten taloudelliselle penetraatiolle suotuisaa konjunktuuria”. Hän tutki Mustanmeren varhaishistoriaa korostaen aina Balkanille asti ulottunutta alueellista ykseyttä. Kaikki alkoi Bysantin valtakunnan heikosta hegemoniasta, joka mahdollisti ulkopuolisten toimijoitten suhteellisen omavaltaiset liikkeet. Näiden näkökulmasta taas mongolit pohjoisessa ja Bysantti etelässä muodostivat voimatasapainon, jonka turvin voitiin haastaa Aleksandrian asema idän ja lännen vaurausvirtojen kanavoinnissa: Mustallemerelle pääsi kehittymään vapaakaupan kaltaiset markkinat. Oman valuuttansa yleiseen käyttöön hoidelleiden italialaisten kauppiaitten historiallinen merkitys piili siinä, että he olivat panemassa täytäntöön esi- ja varhaiskapitalistista pääomien kasaamisprosessia.

 

Venetsialaiset tunnetaan viime aikoina pahamaineisiksi tulleiden joukkovelkakirjalainojen keksijöinä. Bratianu katsoi, että mongolien ja italialaisten välisissä valtajärjestelyissä ennakoitiin eurooppalaisen kauppa- ja finanssikapitalismin tulevat vaiheet. Kaiken ytimessä oli ”institutionaalinen joustavuus ja hallinnollinen kekseliäisyys”: sekä mongolit että italialaiset olivat kaukana kotoa – jos heillä nyt kulkijakansoina kiinteää kotia olikaan – kokeilemassa uusia rahoitusinstrumentteja ja muita pelivälineitä vailla omimpien perinteittensä painolastia. Mongoleille tärkeää oli logistiikka ja juoheva kaukokauppa, siinä missä heitä aiemmin yläkynnessä ollut Bysantti oli keskittynyt lähietujensa konservatiiviseen suojaamiseen. Italialaiset merenkulkijat ymmärsivät kumpiakin. Mongolien tapaan he vaalivat esteettömän liikkumisen oppia ja etsivät mahdollisuuksia tehdä rahaa lupauksista, luottamuksista ja velvoituksista. Syntyivät taloudellis-strategiset ”salmien kysymys” ja ”Tonavan-kysymys”. Italialaisten mellastuksen päättäneessä Ottomaanien imperiumissakin tiedettiin oitis, miksi tuo sisämeriseutu oli niin ratkaiseva. Osmanihallitsija Mehmet II Valloittaja otti itselleen kauppareittikontrollia kajahtelevan arabialais-mongolialaisen arvonimen ”kahden mantereen sulttaani ja kahden meren kagaani”.

 

Auferre, trucidare, rapere, falsis nominibus imperium; atque, ubi solitudinem faciunt, pacem appellant, kirjoitti roomalainen Tacitus isästään kertovassa elämäkerrassa 98 jaa. K. J. Hidén suomensi nämä kaledonialaisen Calgacuksen lausumat sanat roomalaisista: ”Ryöstämistä, murhaamista ynnä rosvoilemista he väärillä nimityksillä kutsuvat hallitsemiseksi, ja missä aikaansaavat erämaan, siellä sanovat rauhan vallitsevan.” Tästä muistuttava Di Cosmo huomauttaa, että Pax Romanan edellytyksenä oli Rooman imperiumin brutaali perustaminen. Pax Mongolicankin muodostama stabiliteetti juontui mongolien mobiliteetista, tuhoisasta valloitussodasta.

 

Moni toivoo, että Kiina, Israel, Turkki ja Venäjä alkaisivat menettää uskoaan pakkovakauden ja valtioväkivallan siunauksellisuuteen. Jotkut odottavat aggressiivisen kapitalismin kaatumista tiettyjen luonnonvarojen niukentumiseen tai muihin hallitsemattomiin kriiseihin ja katastrofeihin. Mutta tällä erää kiinalaisen kapitalismin taloudelliset saavutukset ja kasvumahdollisuudet ovat omiaan lisäämään myös kannatusta epädemokraattisille tavoille moninkertaistaa mammonaa, eivätkä länsimaisen demokratian ryvettyminen poliitikkojen siunaamaksi korporaatiovallaksi ja länsimaisen ajattelun sinnikäs itsesievistely oikeuta autoritäärikapitalismin pahuuden sijoittamista kokonaan ei-länsimaisiin toisiin. Kansanvaltaisen, oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen talouden ja politiikan puolesta on meneillään uusia mahdollisuuksia avaavia prosesseja siellä täällä. Niissä kuuluu olla mukana. Teoriaa vain on liian vähän eikä liian paljon, sanoi Žižek Helsingissä. Tässä hän on oikeassa. Ja oli Žižekin elokuva-, musiikki- tai kahvila-analyyseista mitä mieltä tahansa, voi iloita siitä, että autoritäärisen kapitalismin käsitteellistäjäisissä on mukana hänenlaisensa verraton yhdistelmä teoreettista tehoa, kieroa huumoria ja hellittämätöntä eurooppalaista itsekritiikkiä.


Jarkko S. Tuusvuori

 

Kirjallisuus
Authoritarian Capitalism. Brazil’s Contemporary Economic and Political Development. Toim. Thomas C. Bruneau & Philippe Faucher. Westview, Boulder 1981.
Gat, Azar, Victorious and Vulnerable. Why Democracy Won in the 20th Century and How It Is Still Imperiled. Rowman & Littlefield, Lanham 2009.
Lingle, Christopher, Singapore’s Authoritarian Capitalism. Asian Values, Free Market Illusions, and Political Dependency. Locke Institute, Fairfax 1996.
Politics of the Black Sea. Dynamics of Cooperation and Conflict. Toim. Tunç Aylik. Tauris, London 2001.
Tacitus, Agricola (De vita et moribus Iulii Agricolae, 98). Suom. K. J. Hidén. 1904. Näköisp. Kirja kerrallaan, Helsinki 2004.

 

ss
27.04.2010
-

Ranskalainen filosofi ja filosofian historioitsija Pierre Hadot on menehtynyt 88-vuotiaana. Erityisesti antiikin filosofian parissa viihtynyt Hadot korosti teoksissaan sitä, että filosofia merkitsi alkuvaiheissaan kokonaista elämänmuotoa. Hadot hyödynsi historian tulkinnassaan Wittgensteinin ajatuksia kielipeleistä ja 'elämänmuodoista'. Ottamalla nämä ideat tulkintansa lähtökohdiksi hänen onnistui hylätä anakronistiset oletukset filosofian ajattomasta luonteesta, joiden mukaan filosofia ja sen historia muodostuvat ensisijaisesti yrityksistä ratkaista teoreettisia ongelmia, tai kokoelmasta teoreettisia ydinalueita, kuten tietoteoriaa, käsitteleviä oppeja. Tähdentämällä filosofian merkitystä elämänmuotona Hadot päätyi valtavirrasta poikkeaviin näkemyksiin ja pohti mielellään antiikin filosofiakäsityksen merkitystä nykypäivälle.

Hadot'n tunnetuimpia teoksia olivat la Philosophie comme manière de vivre (Filosofia elämänmuotona) ja Qu'est-ce que la philosophie antique, joka ilmestyy lähiaikoina niin & näin -kirjoissa nimellä Mitä on antiikin filosofia?

Uutinen Hadot’n kuolemasta Le Nouvel Observateur -lehden verkkoversiossa:
http://bibliobs.nouvelobs.com/20100426/19188/pierre-hadot-est-mort-a-88-ans

Le Monden muistokirjoitus:

http://www.lemonde.fr/carnet/article/2010/04/27/pierre-hadot_1343322_3382.html

Hadot'n englanninkielisen kustantajan Harvard University Pressin julkaisema kaksiosainen muistokirjoitus, jonka on kirjoittanut Hadot'n oppilas ja kollega Michael Chase:

http://harvardpress.typepad.com/hup_publicity/2010/04/pierre-hadot-part-1.html

http://harvardpress.typepad.com/hup_publicity/2010/04/remembering-pierre-hadot-part-2.html

 

Psykoanalyytikolta saa vastauksia kuin apteekin hyllyltä. Élisabeth Roudinesco todisti tämän omalta osaltaan Le Monden kirjallisuusliitteessä 16.4., kun hän riepotteli turbohedonisti Michel Onfrayn tuoreen Freud-kriittisen teoksen Le Crépuscule d'une idole. L'affabulation freudienne (Grasset 2010). Onfrayn piirtämä epämiellyttävä kuva psykoanalyysin perustajasta ei miellytä Roudinescoa, ja siksi tämä summaakin, että "koko kirja on Freudin henkilöön liittyvien kirjailijan fantasioiden projektiota".

Vaikka Onfrayn retoriikassa ja ranskalaistyyppisessä lähteidenkäytössä on arvostelemisen varaa, Roudinesco jyrää tätä omilla puolitotuuksillaan. Jo arvionsa ensimmäisessä kappaleessa Roudinesco väittää Onfrayn väittävän, että juutalaiset ovat suurimpia vikapäitä kaikkiin länsimaiden ongelmiin, ja antisemitismikortin innokas heiluttelu jatkuu samalla selkeällä linjalla läpi kirjoituksen. Roudinesco haluaa yhdistää monoteististen uskontojen arvostelijan Onfrayn ranskalaisen äärioikeiston yrityksiin rehabiliteerata pakanallisuus.

Roudinesco on aikaisemminkin soveltanut argumentaatiomenetelmänään psykoanalyysikritiikin linkittämistä äärioikeistoon – muun muassa kirjassaan Miksi psykoanalyysia yhä tarvitaan? (1999, suom. 2000) – mutta hänen virhepäättelynsä saavuttaa lakipisteensä, kun hän kirja-arviossaan syyttää Onfrayta siitä, että tämä fanittaa konservatiivisen lastenpsykiatrin Pierre Debray-Ritzenin kirjaa La Scolastique freudienne (1972) ja Jacques Bénestaun opusta Mensonges freudiens (2002) – jälkimmäisen kun on esipuhunut Jacques Corraze, joka Roudinescon mukaan on lähellä Front National -puoluetta. Toisin sanoen: jos kirjoittaja voidaan leimata poliittisesti epämiellyttäväksi, hänen täytyy olla väärässä. Mutta loogisesti ajatellen on valitettavasti niin, että syystä tai toisesta epämiellyttävä henkilö voi olla samaan aikaan objektiivisesti oikeassa. Juuri siksi ad hominem on tässä virhepäätelmä.

[Roudinescon arvio vielä luettavissa Le Monden sivuilla, siirtyy myöhemmin maksulliseen arkistoon.]

 

Tapani Kilpeläinen

 

toimitus
19.04.2010

Historianopettaja William Hundert (Kevin Kline) pitää yliopistoon valmistavan poikakoulun oppilaille kurssin nimeltä ”Länsimainen sivistys – kreikkalaiset ja roomalaiset”. Keisareiden kerhon (Emperor’s Club, 2002; ohj. Michael Hoffman) DVD-version (Svensk Filmindustri/FS-Film Oy, 2003) käännös ei vain pysy opetuksen tahdissa.
 
Kreikkalaisista filosofeista Platon on sentään Platon. Sen sijaan Antisthenes muuttuu suomenkielisessä tekstityksessä muotoon ”Antithene” ja Aristoteleesta saadaan väännös ”Aristote”. Roomalainen sotapäällikkö Pompeius on ”Pompey”. Keisareista Octavianus on ”Octavian”, Vespasianus on ”Vespasian”, Trajanus on ”Trajan” ja Valentinius on ”Valentinian”. Kahden muun keisarin kohdalla mennään vielä pahemmin metsään: Hadrianus on ”Hardian” ja Domitianus ”Dominion”. Pretoriaanikaarti on ”pretorialaiskaarti”. Karthagolainen Hamilkar Barka pukeutuu uuteen ”Hamical Barca” -kuosiin. Runoilija Vergiliuksen sukunimi Maro on ”Marco”, ja hänen teoksestaan Georgicasta tulee Georgia. Egyptin hallitsijalle, faarao Ptolemaios XIII:lle heltiää villein ratkaisu: ”Thalami 13”.
 
Paikannimien kanssa on yhtä vaikeaa. Maailmahan ei kaadu, jos Rubikon onkin ”Rubicon” tai Aleksandriasta sukeutuukin ”Alexandria”, mutta kun Trasimenus on ”Trasimene”, Capitolium on ”Capitoline” ja Drepanum/Trapani on ”Drepana”, niin ei liene ihme, jos söhlömpäänkin ylletään. Tarpeian/Tarpejin kalliosta muotoutuu ”Tarpeijan kivi”, Elamista kuontuu ”Elan”, Gallia Cisalpinasta kiertyy ”Cisalpine Gaul” ja Tonavasta/Danuviuksesta ryöhähtää – ”Dander”.
 
Näitä sattuu. Mutta parempiakin paikkoja kämmäilylle voisi kuvitella kuin sangen korkeavireisessä elokuvassa ”länsimaisen sivistyksen” (tekstityksen mukaan tosin: ”läntisten sivilisaatioiden”) luennolla. Toheloinnin raskauttavuutta voi verrata Martin Scorsesen ohjaaman Bob Dylan -leffan No Direction Home (2005) DVD-suomenteluihin, joissa monen muun erheen joukossa sähkökitarakin uudistuu ”elektroniseksi kitaraksi”.
 
Keisareiden kerhon suomenkielisistä teksteistä vastaa Broadcast Text. Sen ydinosaamisalue on omakehu:
 
”Kun valitsette Broadcast Textin kielikumppaniksenne, pääsette virtaviivaistettuun, tehokkaaseen ja asiakassuuntautuneeseen organisaatioon. Meidän ammattimme on kielen tehotoimenpiteitten pyörittäminen asiakkaittemme puolesta! Me tähtäämme asiakkaittemme kanssa kumppanuuteen, emmekä toimi pelkästään palveluntuottajana. Broadcast Text on Euroopan suurin tekstittäjä [...]. Käsittelemme paraikaa yli neljääkymmentä lähtökieltä ja kykenemme tuottamaan korkealaatuisia tekstityksiä kaikilla eurooppalaisilla ja useilla aasialaisilla kielillä. Meillä on Euroopassa yli 1 100 kokeneen freelancerin verkosto ja yli 100 oman talon tekstittäjää. Tämä yhdistelmä tekee operaatioistamme joustavia, kustannustehokkaita ja pystyviä suurten volyymien hoitamiseen laatua vioittamatta. Vakiomenettelynä käännösten laadukkuutta valvovat ammattimaiset oikolukijamme, joilla on laaja kokemus tekstittämisestä. Meillä omistautuu tätä nykyä yli 30 työntekijää laadunvarmistamiseen.”
(Tämän laatukontrolloimattoman tulokielisen parafraasin osaamisarveluttavuuden voi todentaa vertaamalla originaaliin http://www.broadcasttext.com/Subtitling.aspx)
 
Tällainen häränsonta on tuttua nykyään kaikkien yritysten ja yhteisöjen kotisivuilta. Länsimaisen sivistyksen rappiosta kertoo vähemmän se, että yhden varsin mukiinmenevän rainan tekstitys on poskellaan. Länsimaisen sivistyksen rappiosta kertoo enemmän se, että korkeimman opetuksen ja tutkimuksen tyyssijatkin ovat polvillaan juuri siteeratun kaltaisen katteettoman kehittämis- ja osaamiskuonan edessä. Yliopiston kuuluisi tutkia maailman haltuunottotapoja ja suojata kriittisellä voimallaan muuta yhteiskuntaa niistä pahimmilta. Se antautuu mieluummin konsulteille ja jättää kansalaiset vaille uskottavinta tukea ajattelun puolustamisessa. Kun ensisijainen hyve on virtaviivaistettu organisaatio, muita hyveitä ei ole.
 
Keisareiden kerhossa päästään parista päläästä yksinkertaisesti laistamalla suomentamisesta. Ensinnäkin Caesaria tervehditään turhia hötkyilemättä englanniksi: hail. Toinen tapaus tavataan epilogissa, joka prologin tapaan sijoittuu 25 vuotta varsinaisen tarinan kouluaikaa myöhempään historian hetkeen. Kun entiset oppilaansa luokkakokouksessa tapaava harmaantunut Hundert puhuttelee näitä lempeästi a bunch of drunken reprobatesiksi, suomennos oikaisee: ”joukko humalaisia”, vaikka ”reprobaatti” tai ”hylkiö” tekee itseään tykö. Ja vaikka ”riiviö” ei olekaan hullumpi sana, sitä ei voi kelpuuttaa, historianopettajan kuvauksena ongelmaoppilaastaan, originaalifraasin bit of a Visigoth tyydyttäväksi suomennokseksi.
 
Kun filmissä mainitaan seitsemästä kääpiöstä viisi, suomennos onnistuu sotkemaan niistäkin yhden, eikä (onneksi) edes yritä välittää Dopeyn kaksimielisyyttä, jolle koulupojat hekottelevat. Hundertin sanoin epätietoisuuden ymmärtää, mutta tahallinen tietämättömyys on sietämätöntä. Hänen pedagogiikassaan ei kuitenkaan juututa arvelemaan oppilaitten aikeita tai vaikuttimia, vaan yritetään teroittaa julkisen toiminnan kunniallisuutta. Rooman ryöstäneistä länsigooteista muistuttava poika, Sedgewick Bell (Emile Hirsch/Joel Gretsch), Hundertin uppiniskainen, lunttaava ja häiriköivä oppilas, nousee myöhemmin ökyrikkaan senaattori-isänsä tapaan kohti poliittisen elämän kukkuloita. Opettaja saa nähdä, ettei vierähtänyt neljännesvuosisata ole parantanut tämän taipumuksia. Kaksinaamainen senaattoriehdokas kampanjapuhuu moraalisen johtajuuden ja eettisen uudistuksen tarpeesta, mutta huijaa minkä kerkeää. Hän toteaa vanhalle Hundertille, että kukaan ei tosimaailman koitoksissa piittaa pätkääkään vilpittömyydestä, eikä kukaan hyödy tuon taivaallista hiljaisista, mitään aikaan saamattomista hyveistä. Hundert voi vain sääliä entistä oppilastaan. Moraalia, vakaumusta ja luonnetta voi käyttää taikasanoina tai niitä voi näytellä, ja niiden merkeissä voi menestyä, mutta niiden puute lopulta johtuu turmioon.
 
Elokuvan antiikkikäsitys on kaiketi tunnusomaisen yhdysvaltalainen, tosin pääasiassa sanan emersonilaisittain suotuisehkossa mielessä. Siinä näet painottuvat muinaiset suurmiehet ja erityisesti kaksi asiaa heidän mieskohtaisissa kyvyissään. Ensinnäkin korostuu heidän ”luonteensa” (character) eli kykynsä elää uskollisesti vakaumuksellisuuden kansalaishyveen mukaan. Toiseksi alleviivautuu merkkihahmojen luonteikkuudesta juontuva tujakka myötävaikutus tai kontribuutio historiaan. Keskenkasvuislunttaajasta aikuislunttaajaksi sukeutunut ja uudesta puijauksestaan kiinni jäänyt Sedgewick sanoo Hundertille, että aikoo menestyä nyt ja murehtia panoksestaan, omasta hyvejalanjäljestään myöhemmin. Filmimoraliteetti huipentuu, kun Sedgewick virtaviivaistaa seuraavassa hetkessä Hundertilta oppimansa käsitteet tyhjiksi tehofraaseiksi monimediakäyttöön: perheensä kanssa kuvattu senaattoriehdokas hölisee toimittajille, että maa tarvitsee tajua oikeasta ja väärästä, periaatteista ja kontribuutiosta.
 
Tulevaa USA-eliittiä – teollisuuden ja kaupan, mutta myös korkeimman koulutuksen huippuja – kalliissa yksityisoppilaitoksessa valmentavan Hundertin mukaan ihmisen luonne koituu hänen kohtalokseen. Tämän hän esittää sekä omana kokemuksenaan että sitaattina Herakleitokselta (jota Broadcast Text kutsuu tuttavallisesti nimellä ”Heraklites”). Herakleitos lausahti: ēthos anthrōpōi daimōn. Toisin sanoen ihmisen eetos tai hänen tunnusomainen hengenmallinsa on, tai siitä tulee, hänen daimoninsa eli häntä ohjaava voima. Hundert tulkitsee Herakleitosta periamerikkalaisen karaktäärietiikkansa mukaan: luonne (hänelle ennen muuta: kunnollisuus) määrää kohtalon (hänelle ennen muuta: kestävän jäljen historiaan). Hundert soutaa harrastuksekseen, mistä syystä häntä kenties kiehtoo myös Herakleitoksen kuuluisin sutkaus: kahteen kertaan ei voi astua samaan virtaan (tai ”jokeen”, kuten Broadcast Text haluaa sanoa; sananparren reaalipoliittisista käytöistä ks. http://filosofia.fi/verkkoloki/#5143).
 
Kreikkalainen filosofi halusi Hundertin mielestä vannottaa, että ajan virrassa hukattu mahdollisuus hukkaantuu ainiaaksi. Tämän jenkimmäksi ei taida Herakleitos-eksegetiikassa päästä. Vaan Hundertille tulkinnan merkitys ei sittenkään ole tehokkaassa ajankäytössä tai tilaisuuteen tarttumisessa. Herakleitos-fragmentti aukeaa hänelle hitaasti ja henkilökohtaisesti. Opettajana hän edisti väärin perustein ongelmaoppilaansa Bellin koulumenestystä, koska myötäkärsi tämän osaa kiireisen ja etäisen isän poikana. Samalla hän tuli sorsineeksi muuatta vaiteliaampaa mutta niin virtùn kuin aretēnkin mielessä hyveellisempää oppilastaan estämällä tämän pääsyn ”Mr. Julius Caesar” -tittelistä käytävän tietokilpailun finaaliin. Vaikka sivistysvisa uusitaan elokuvan epilogissa aikuistuneiden oppilaitten kesken, vääryys ei hyvity vaan kertautuu. Hundertin omassa elämässä samaan virtaan palaamisen kieltävä laki kuitenkin otti ja jousti. Hän löysi lopulta rakkauden naisen, oman työtoverinsa kanssa, jota hän oli aina rakastanutkin, mutta joka ensin matkusti muualle toisen miehen vaimona. Viimein lempi loiskui yhtä ihanasti kuin he olivat aina kuvitelleetkin.
 
Broadcast Text ei pysy vanavedessä tässäkään, vaan karahtaa kiville: ”ajan virrassa mahdollisuus on menetetty ikiajoiksi”. Vähintäänkin on kadotettu kunnon käännöksen tilaisuus jo ensimmäisillä aironvedoilla. Unohtuu jopa sellainen arkisuus kuin ”ole hyvä”: Please be seated kääntyy ”Istu, kiitos”. Ja koska niinsitäpitäät ja sillälaillat ovat ilmeisen kaukaa haettuja käännösvastineita sanonnalle Well done!, opettajan kehaisu suomentuu Keisareiden kerhossa toistuvasti sanoilla ”Hyvin tehty.”


Jarkko S. Tuusvuori

 
 

toimitus
15.04.2010
Teologi, filosofi, kansanedustaja ja ex-piispa Ilkka Kantolan väitöskirjaa Probability and Uncertainty in Late Medieval and Early Modern Times (1994) on käytetty väärin. Uutispäivä Demari tiesi kertoa tapauksesta jo viime marraskuun alussa. Olli Hellan kirjoittama uutinen paljasti, että filosofi Martin Stone oli plagioinut Kantolan väitöskirjaa kymmenien sivujen mitalta. Toisin sanoen esittänyt toisen lauseita ominaan, niiden alkuperää ilmoittamatta ja lainaamisen näkyvistä häivyttäen.
 
Eriasteista kirjallista, taiteellista ja tieteellistä varastamista pidetään verraten yleisenä, eikä kaikkia plagiarismin muotoja tuomita. Jos vaikka opiskelija esittelee opinnäytteessään jonkin aihepiirin aiempaa tutkimista, hän saa ladella esimerkiksi ”Ks. Anonen 1970; Benonen 1980; Cenonen 1990; Denonen 2000; Eenonen 2010” -tyyppisiä, monissa muissa teoksissa aivan identtisinä toistuvia lähdetietolausekkeita, kunhan niitä edeltävistä lauseista tai tutkielman kokonaisuudesta yhyttyy jokin omintakeisuuden vähimmäismäärä. Joku voisi väittää, että täytyy ryövätä suhteellisen paljonkin, jotta voi kurkottaa puhtaisiin papereihin. Räikeät esiintymät ovat erikseen: niissä jymäjää ihmiskauppaan viitanneen plagiarius-sanan (lat.) kolkko alkuperäiskaiku.
 
Käsillä olevassa jupakassa voi puhua sensaatiosta kahdesta syystä. Vilpistelevä Stone oli ensiksikin edennyt kepulikonstein aina professoriksi asti. Toiseksi oppituoli järjestyi Leuvenin yliopistosta. King’s Collegessa ja Sorbonnessa peruskoulutettu ja verraten runsaasti julkaissut Stone (s. 1965) väitteli Birkbeck Collegessa, kunnes siirtyi 2003 Belgiaan keskiajan tutkimuksen laitokselle. Paikka ei tosin ole kuuluisa Université catholique de Louvain, vaan siitä 1968 erkaantunut flaaminkielinen Katholieke Universiteit Leuven, jota ei pidetä prestiisillä kyllästetyn ranskankielisen yliopiston veroisena keskiajan ja uuden ajan alun tietämyksen tyyssijana. Mutta KU Leuvenkin on kunnianarvoisa oppineisuuskeskittymä, joka laskee sisarinstituutionsa tapaan syntyneensä jo 1400-luvulla. Ja Stone on itsekin sitonut tutkijuutensa pitkään paikallisperinteeseen: hän muun muassa esitelmöi Boston Collegessa syksyllä 2006 Adrian Utrechtiläisen (1459–1523) moraalifilosofisista ajatuksista XV vuosisadan Louvainissa. Monografia paaviksi (Hadrianus VI) nousseesta alankomaalaisesta – työnimellä ”Hyveellinen mies surullisina ja vaarallisina aikoina” – saattaa kuitenkin jäädä satimeen saadulta Stonelta viimeistelemättä.
 
Renessanssi- ja varhaismodernin filosofian professori Stone katosi vähin äänin KU Leuvenista joulun alla. Jo marraskuun lopulla HS:n ”Politiikan kulmapöytä” mainitsi Kantolan väitöskirjan plagioimisesta pienessä vitsillisessä palassaan. Vielä ennen vuodenvaihdetta juttu vilahti Suomessa muun muassa Plagiointitutkija-blogissa (http://plagiointitutkija.blogspot.com/2009/12/tapaus-stone.html), jossa on sittemmin palattu aiheeseen muutaman kerran.
 
Tarkempi kuva tapauksesta alkoi hahmottua julkisesti, kun leuvenilaisten opiskelijoitten englanninkielinen lehti The Voice tarttui siihen helmikuussa (http://www.thevoiceleuven.be/news/leuven/177-kuleuven-involved-in-new-pl...). Toimittaja Ielse Broeksteeg oli sattumalta käsitellyt plagiaattia jo marraskuisessa artikkelissaan (http://www.thevoiceleuven.be/news/education/118-plagiarism): herätteenä silloin oli KU Leuvenin historianprofessorin harjoittama salasiteerailu, joka oli kuitattu tiedekunnassa huomautuksella. Nyt Broeksteegin kirjoittamassa artikkelissa otsikkoon viedyn pahan sanan ”plagiaattiskandaali” perään laitettiin retorinen kysymysmerkki. Pääkysymys kuitenkin kuului, pyrkikö yliopisto peittelemään ilmiselvää skandaalia, Stonen lähtöä kun oli perusteltu ”henkilökohtaisilla syillä”.
 
Pienellä penkomisella paljastuivat ”šokeeraavat tapahtumat”. Jo marraskuussa oli kuulemma filosofianopiskelijoille ilmoitettu, ettei ”sairastunut” professori ja kansainvälisen koulutusohjelman vetäjä Stone enää palaisi töihin. Miehen huhuttiin kopioineen ainakin pariakymmentä artikkelia omia tekstejään pönkittämään. Yliopisto poisti Stonen henkilötiedot verkkosivuiltaan ja tämän teokset digitaalikirjastostaan. Keskellä epämääräiseltä tuntuvaa hissuttelua The Voice kertoi lueskelleensa Demaria: sen perusteella vähintään yksi huhu näytti pitävän kutinsa. Etenkin Stonen ohjauksessa työskennelleiden jatko-opiskelijoitten oikeusturva alkoi vaikuttaa vaarantuneelta. Broeksteegin pyynnöstä filosofian osaston johtaja Toon Vandevelde antoi lausunnon:
 
”Kuten KU Leuvenin säädökset edellyttävät, plagiointisyytös välitettiin, heti kun se tuli tietoomme, yliopistomme tieteellisen integriteetin neuvostolle. Vararehtori, professori [Peter] Marijnen vastaa asiasta tiedottamisesta. [...] Professori Martin Stone on eronnut viime vuonna Leuvenin-virastaan. Näin ovat asiat meidän kannaltamme. Filosofian osastolla ei ole mitään omaa versiotaan tosiasioista. Olemme varmoja, että tässä erityistapauksessa meitä ei voi syyttää mistään.”
(Myöhemmin Vandevelde moitti The Voicea perättömistä pimittelysyytteistä. http://www.thevoiceleuven.be/news/education/220-voicemail-reaction-from-... Hänen mukaansa yliopisto on toiminut huolekkaasti asiassa, jossa tasapainoisuus on tärkeää, eikä plagioijan, olipa tämä opiskelija tai opettaja, ”julkinen häpäiseminen” kuulu rangaistusmuotoihin.)
 
Ielse Broeksteeg jututti saman tien The Voicessa myös Ilkka Kantolaa (http://www.thevoiceleuven.be/news/education/188-interview-with-a-victim-...). Hänet esiteltiin ”Suomen sosialidemokraattisen puolueen kansanedustajana” ja ”plagiarismin uhrina”. Kantola korroboroi heti kättelyssä, että hänelle entuudestaan tuntematon Stone oli kuin olikin käyttänyt hänen väitöskirjaansa omissa teksteissään sitä tai sen tekijää lainkaan mainitsematta. Hiiskumatta sanaakaan piispaksi ryhtymisestään Kantola tyytyi vain toteamaan, että hän ei ollut itse seurannut kovinkaan tarkoin akateemisen tutkimuksen tilanteita väittelemisensä jälkeen, sillä ”urani kääntyi toisaanne”. Hän ei ollut tietoinen siitäkään, että Stone oli piipahtanut Helsingissä ensin seminaarivieraana 2008 ja uudelleen keväällä 2009 väitelleen Jussi Varkemaan opponenttina. Britin nimi tuli Kantolan tietoon, kun hänelle lähetti sähköpostia ohiolainen professori Michael Dougherty, joka oli Probability and Uncertaintyn vastikään lukenut ja sen ällistyttävän tutuksi äkännyt: siinä oli Stonen kirjoitusten vaiettu lähde. Kantola hankki ensi hätään HYKistä Doughertyn mainitseman Stonen artikkelin, josta hän näki oitis, että kymmeniä sivuja oli suoraan tai lähes suoraan jäljennetty hänen väitöskirjastaan. Sittemmin kävi ilmi, että yhden sijasta vähintään neljä Stonen kirjoitusta kopioi suruttomasti Kantolaa.
 
Kantolan väitöksen kustantajan, Luther-Agricola-Seuran, edustaja Olli Hallamaa hälytettiin avuksi. Hän, Dougherty ja Kantola lähettivät yhdessä reklamaatiot Stonen artikkeleita julkaisseille journaaleille. Asia meni tiedoksi myös Stonen kotiopinahjoon King’s Collegeen. Kantolan sanoin ”nämä laitokset ovat tehneet parhaansa oikaistakseen tieteellisen väärinkäytön ja paljastaakseen totuuden”. Hän lisäsi, että Stonen on jo todettu plagioineen useita muitakin tutkijoita.
 
Kantolalta myös kysyttiin, onko Stone pyytänyt häneltä anteeksi. Ei ole. Kuulemma Stone on vedonnut vahinkoon. King’s Collegessa ja KU Leuvenissa ollaan Kantolan käsityksen mukaan järkyttyneitä. Hänen omat tuntonsa kuuluivat:
 
”Tämä on ollut hyvin outo sattumus minun nykyisessä elämässäni. Tuntee, että omaa akateemista tutkimusta ajalta ennen 90-luvun puoliväliä pidetään tieteellisesti niin arvokkaana, että sitä voi riistää, kun pyritään pätevöitymään professoriksi. Toisaalta tämä on perin surullinen tapaus Stonelle ja yliopistoyhteisölle. Olen kovin kiitollinen professori Michael Doughertylle ja tohtori Olli Hallamaalle heidän erinomaisesta ja ammattitaitoisesta tavastaan käsitellä tätä tapausta.”
 
Voi panna merkille, että Kantola ei tässä parjaa Stonen alhaista manööveriä. Hän huolehtii totuudesta ja menettelytavoista sekä suree väärintekijän puolesta. Tätä voi verrata tyyliin, jolla Kantola tuomitsi (blogissaan 21/iii/10 http://www.ilkkakantola.net/blog/ sekä HS 23/iii/10) nimenomaan moraalifilosofisesti – puhumalla väärään ”eettisen oikeutukseen” johtavasta päättelyvirheestä tai ”eettisestä hypystä” – Jussi Halla-Ahon (HS 21/iii/10) pehmoiset puheet valmiudestaan hirmutekoihin lastensa puolesta. Joku saattoi ajatella, että ehkä ainoastaan itse moraalisessa myrskynsilmässä aikoinaan viivähtänyt Kantola uskaltaa ottaa Halla-Ahon väitetysti vaarallisen vastustamisen riskin mustamaalaus- tai vihakampanjoita pelkäämättä (Halla-Aho vastasikin Kantolalle blogissaan ad hominemia kaihtamatta http://www.halla-aho.com/scripta/kavalat_piiloviestit.html). Vaan paremminkin lienee niin, että Kantolan poliittiset kyvyt, joita varmasti lujittaa teoreettis-käytännöllinen käsitys epävarmuudesta ja todennäköisyydestä, auttoivat toimimaan taiten kummassakin kalabaliikissa, niin Halla-Ahon kuin Stonenkin harhautumien kanssa.
 
Maaliskuun alussa myös belgialaiset yleisviestimet kertoivat Stonen narahtaneen vilpistä (esim. http://www.standaard.be/artikel/detail.aspx?artikelid=QV2MUK7T). Kuun puolimaissa tapauksesta uutisoi jo Times Higher Educationkin (http://www.timeshighereducation.co.uk/story.asp?storycode=410670). Melanie Newmanin laatimassa artikkelissakin lainattiin päälähteenä The Voicea, mutta myös vararehtori Marijnen oli saatu kiinni. Tämä kertoi asiaa tutkineen raadin päättäneen, että ”Martin Stonen toiminta on erittäin kyseenalaista tieteellisen integriteetin kannalta”. Niinpä kaikki Stonen KU Leuveniin tavalla tai toisella yhdistyvät julkaisut katsottiin ”ongelmallisiksi”, ei enää osaksi yliopiston tieteellisiä tuotoksia. Marijnen vahvisti, että Stone oli itse eronnut tutkinnan aikana. King’s Collegesta taas kuului, että heidän oma selvittelytyönsä tapaus Stonesta on kesken.
 
THE:n uutiseen saatu hersyvyyshakuinen verkkokommentti nimimerkiltä ”Bryan” kuului: ”Šokeeraavinta tässä kaikessa on se, että Suomen eduskunnan jäsen on väitellyt. Useimmat oman parlamenttini jäsenistä selvisivät lukiosta lunttaamalla.” (Ehkä joku on jo tällä välin kertonut Bryanille, miten pääsee Suomen Unkarin-suurlähettilääksi.) Toinen nettikommentaattori ”Theo” käytti leveämpää pensseliä. Hän väitti kokemuksen syvällä kyberavaruusäänellä, että Stone oli ollut oppilaitaan kohtaan pahantahtois-alentuvainen kyykyttäjä, joka ylvästeli ”akateemisen ankaruuden” hyveillä. Kolmas webbikeskustelija alkoi jo sääliä Stonea. Neljäs lohkaisi, että pari viikkoa ennen eroamistaan Stone oli vetänyt opiskelijoilleen ”julkaisemista” käsitelleen erikoiskurssin.
 
Koko lailla hirtehisemmin Stone oli The Voicen mukaan tavannut tervetuliaissanoissaan uusille opiskelijoille varta vasten varoitella plagiointirikosten seurauksista. Itse asiassa ei ole laisinkaan niin kuin asiaa kommentoinut George Washington -yliopiston englanninprofessori Margaret Soltan uumoilee (http://www.margaretsoltan.com/?p=21935) letkauttaessaan, että Stonen tapaukseen avautuisi jotain erityistä kulmaa, koska ”hän oli moraalista pauhannut [pontificate] uskonnonfilosofi”.
 
Sen sijaan Stonen tapaukseen rakentuu erityinen ulottuvuus, koska hän erikoistui kysymyksiin tieteellisyydestä ja sen erilaisista irvikuvista. Hänen leipälajinsa oli arveluttava argumentointi. Yhdessä Jonathan Wolffin kanssa toimittamassaan kirjassa The Proper Ambition of Science (2000, 41) Stone tulee selittäneeksi Albert Suuren (1193?–1280) loihtimaa kolmijakoa. Yhdenlaiset tajut kunnostautuvat kuvittelukyvyn ja aistimisen saralla. Toisenlaiset ällit ovat omiaan oivaltamaan metafyysisiäkin seikkoja sopivan profeetallis-jumalisen opetuksen turvin. Vasta kolmannet – filosofiset – mielet pystyvät Albertuksen mukaan omin neuvoin ymmärtämään asioita.
 
Tähän huutoon Stone vastasi itse osallistumalla Freiburgissa 2006 järjestettyyn tutkijatapaamiseen ”Himokkuus keskiajalla”. Hänen osakseen tuli valottaa, mitä Antonius Firenzeläinen (1389–1459) oikein sanoikaan seitsemään kuolemansyntiin luetusta ’ylpeydestä’ eli superbiasta. Syyskuussa 2008 hän pureutui Uppsalassa järjestetyssä symposionissa ’intention’ ongelmallisuuteen. Vastaavasti tammikuussa 2009 Stone otti osaa kotikentällä Leuvenissa pidettyyn kansainväliseen filosofiseen konferenssiin ”(Un)Masking the Realities of Power”. Stonen esitelmä oli nimeltään ”Narrataan Aristoteleen kanssa ja ilman Aristotelesta: humanistit ja skolastikot sekä varhaismoderni kiista valehtelemisesta”. Viime kesänä hän luennoi The American College of Louvainin puolella ’omantunnonkysymyksistä’ keski- ja nykyaikaisina ajatuspähkinöinä.
 
Stonen jo yli kymmenen vuoden ajan tuloillaan olevaksi ilmoitettu päätyö ei ole vielä kyörääntynyt päivänvaloon Oxford University Pressiltä. Kaksiniteisen teoksen oli määrä ensin selvitellä ikikyseenalaisen kasuistiikan eli tapaussidonnaisen moraalisen ajattelun ja arvioinnin historiaa Aristoteleesta Kantiin ja puida sitten teemaa myös arkietiikan ja moraalisen päättelyn valossa. Palturin suhteellisuutta ruotineen suurteoksen piti huipentaa elämäntyö, joka romuttuikin kesken kaiken Ala-Tikkurilan Shelliltä tuttuun tökeröön puuhasteluun. Kirja kantoi työrubriikkia ”Hienovaraiset taidot”.
 
Jarkko S. Tuusvuori
  
 
Oulun yliopisto on heti uuden yliopistolain myötä alkanut yhä voimakkaammin profiloitua teknokraattiseksi business-yliopistoksi. Yliopiston uusi hallitus on ulkopuolisten tahojen hallinnassa ja akateeminen edustus on harvinaisen heikko. Yliopiston heikoin lenkki on aina ollut humanistis-yhteiskuntatieteellinen ala: humanistinen ja kasvatustieteellinen tiedekunta ovat pieniä ja yhteiskuntatieteellistä tiedekuntaa ei ole. Monet keskeiset tieteenalat kuten psykologia, sosiologia ja filosofia ovat edustettuina ainoastaan sivuaineina. Vaikka Oulun yliopisto mainostaa itseään monialaisena tiedeyliopistona, se ei sellainen todellisuudessa ole ainakaan ihmistieteiden näkökulmasta. Maaliskuussa käytyjen yhteistyöneuvottelujen tuloksena tämä monialaisuus heikkenee edelleen supistusten kohdistuessa lähinnä kasvatustieteelliseen tiedekuntaan, jossa on tehty mm. kansainvälisesti merkittävää kasvatusfilosofista tutkimusta.
 
Yliopisto on lähtenyt myös varsin kovin keinoin kilpailemaan opetusministeriön rahoituksesta. Tällä hetkellä kuumin kysymys on tutkintotuotannon maksimointi, koska opetusministeriö on luvannut, että yliopistojen vuosina 2009–2011 saavuttamat kunkin koulutusalan tulokset siirtyvät kauden 2013–2016 tavoitetasoiksi. 2009–2011 tuotos siis vaikuttaa suoraan rahoitukseen. Helpoin keino tehostaa tutkintotuotantoa on tutkintojen laajuuden pitäminen lähellä minimiä. Tämä keino ollaan nyt Oulun yliopistossa ottamassa käyttöön.
 
Oulun yliopiston koulutuksesta vastaava vararehtori, tekniikan tohtori Olli Silvén kuvaa yliopiston strategiaa henkilöstölehti Tietopiston tuoreimmassa numerossa seuraavasti: ”Tässä tilanteessa Oulun yliopiston on toimittava rationaalisesti: jos myöhemmät toimintaedellytykset riippuvat lyhyellä aikavälillä tuotettavista maisterintutkinnoista, niitä on tuotettava mahdollisimman paljon. Tätä varten on tunnistettu nopeimmin ja eniten lisätutkintoja tuottamaan pystyvät koulutusohjelmat.” Erityisesti on ”pyrittävä parantamaan koulutusalojemme läpäisyjä vähentämällä keskeyttämisiä ja nopeuttamalla opintoja”. Koulutuksen ja tutkimuksen laatu on kuitenkin pidettävä korkeana. (Silvén, Olli: Resurssit tulokselliseen käyttöön. Tietopisto 2/2010, maaliskuu.) Puhe laadun säilyttämisestä tuntuu tässä yhteydessä selittelyltä – toki perusteellisemmat opinnot (määrä) nostavat myös laatua.
 
Silvénin aiemmin tekemistä selvityksistä kävi ilmi, että erityisesti humanistisen tiedekunnan perinteisesti laaja-alaiset tutkinnot ovat opetusministeriön kriteerien täyttymisen kannalta ongelmallisia, vaikka tutkintotulos on muutoin hyvä. Heikoimmin tutkintoja tuotetaan teknisessä ja luonnontieteellisessä tiedekunnassa – tuntuisi loogiselta tehostaa toimintaa siellä. Näyttää kuitenkin siltä, että tehostamista on alettu toteuttamaan voimakkaimmin humanistien parissa. Ja humanistit näyttävät varsin huolettomasti hyväksyneen tämän – ehkäpä se tuo kauan kaivattua lisärahoitusta? Toivossa on hyvä elää...
 
Humanistit kävivätkin ripeästi toteuttamaan yliopiston johdon toiveita. Humanistinen tiedekunta päätti 18. 3. 2010 tekemällään päätöksellä säätää maisteritutkinnon maksimilaajuudeksi 130 opintopistettä (minimilaajuus on 120 op). Tiedekunta päätti äänin 9–4 (kaikkien opiskelijajäsenten vastustaessa), että ”maisterintutkinnon maksimilaajuus 1. 9. 2011 jälkeen on 130 opintopistettä”. Lisäksi päätettiin myöntää maisterintutkinnon suorittaneelle maksuton opinto-oikeus tutkintoa täydentäviin opintoihin. Oikeus on voimassa ”kaksi lukuvuotta valmistumislukuvuoden lopusta lukien”. (Hutk Pöytäkirja B10/2010).
 
Päätös on herättänyt ihmetystä ja huolta erityisesti opiskelijoissa mutta myös yliopiston kehityksestä huolissaan olevassa henkilökunnassa. Itse mm. yliopistomme etiikkatyöryhmän jäsenenä huolestuin asiasta alun perin opiskelijoiden perusoikeuksien näkökulmasta. Huomasin kuitenkin pian, että päätöksellä voi olla huomattavasti laajempia tiedepoliittisia seurauksia.
 
Päätös näyttääkin monessa suhteessa ongelmalliselta. Kiinnitän huomiota lähinnä kolmeen keskeiseltä vaikuttavaan ongelmaan: (a) päätöksen laillisuus uuden yliopistolain puitteissa, (b) mahdollisen toimeenpanon seuraukset opiskelijoiden oikeuksien ja työllistymisen kannalta ja (c) seuraukset humanistisen alan ja koko yliopiston profiilin kannalta.
 
(a) Uusi yliopistolaki ei millään tavalla rajoita maisterintutkinnon laajuutta. Se antaa vain ”tavoitteelliset suorittamisajat”, useimmilla aloilla 5 vuotta. (§ 40). Tämäkään ei ole ehdoton yläraja, vaan § 41 ja 42 takaavat oikeuden useiden vuosien lisäaikaan. Tutkintojen maksimilaajuudesta ei tietääkseni uuden yliopistolain valmistelussa edes keskusteltu. Ilmeisesti opiskelijan vapaus määrätä omasta tutkinnostaan katsottiin niin itsestään selväksi oikeudeksi, ettei sitä – ainakaan siinä vaiheessa – haluttu horjuttaa.
 
Kysymys tutkinnon maksimilaajuudesta onkin sen luokan periaatteellinen kysymys, ettei siitä yksittäinen tiedekunta tai edes yksittäinen yliopisto voine päättää. Yliopistolain mukaan (§ 7) tutkinnoista säädetään tarkemmin joko valtioneuvoston tai opetusministeriön asetuksella. Tutkinnon maksimilaajuus on nähdäkseni tämän suuruusluokan kysymys. Onko päätöstä valmisteltaessa asialle saatu OPM:n siunaus? Onko asiasta tulossa kansallisen tason päätös OPM:n toimesta? Ellei näin ole, humanistisen tiedekunnan päätös on mitä ilmeisimmin laiton.
 
(b) Opiskelijan akateemisena perusoikeutena voidaan pitää paitsi tutkinnon sisällön, myös sen laajuuden määräämistä. Käytännössä vapaus toki vaihtelee, mutta humanistisilla aloilla se on perinteisesti ollut hyvin suuri, koska niin tarkkaan määriteltyjä ammattikuvia kuin esim. lääkäreillä tai tuomareilla ei ole. Esimerkiksi historiatieteiden alalla ammattitehtävät vaihtelevat hyvin suuresti, joten muidenkin tiedekuntien oppiaineet (esim. taloustiede, maantiede, tiedotusoppi jne.) voivat olla tarpeellisia.
 
Tutkintojen laajuuksien rajoittaminen saattaisi toteutuessaan Oulun yliopiston opiskelijat eriarvoiseen asemaan muiden yliopistojen opiskelijoiden kanssa, ellei asiasta päätetä yhtäaikaisesti kaikkia yliopistoja koskien. Humanistisilla, yhteiskuntatieteellisillä ja kasvatustieteellisillä aloilla suositut laajahkot tutkinnot ovat välttämättömiä mm. opiskelijoiden työllistymisen kannalta. Esimerkiksi historian opettajan viroista on niin kova kilpailu, ettei suppealla tutkinnolla ole mitään mahdollisuuksia saada työtä. Myös humanististen tieteiden ja sivistyksen erityisluonne vaatii laaja-alaisten opintojen myötä syntyvää kokonaisnäkemystä ja kriittistä ajattelua. Kuten esimerkiksi Martha Nussbaum on korostanut, näiden alojen yksi perustehtävä on kriittisten ja demokraattisten kansalaisten kasvattaminen. Tämän oleellisen tehtävän on kansallisen talouskasvun edistämiseen yhä enemmän keskittyvä yliopistokoulutus kaikkialla unohtamassa. (Nussbaum, Not for Profit: Why Democracy Needs the Humanities, Princeton 2010). Yleisemmin myös tutkijoille suositeltu poikkitieteellisyys edellyttää laaja-alaisia opintoja. Siksi ko. päätös heikentää alamme yliopistollisen koulutuksen laatua, jos se leviää myös muiden yliopistojen kilpailustrategian osaksi.
 
(c) Edellä viitattiin jo päätöksen seurauksiin humanististen alojen kannalta: ko. päätös on omiaan heikentämään humanistisen koulutuksen laatua. Oulun yliopiston humanistinen ala on ollut uusimmissa arvioissa lähellä kansallista kärkeä, ja tämä kehitys vaarantuu tutkintojen kapea-alaistumisen myötä. Alan houkuttelevuus opiskelupaikkana kärsii, jos opiskelijan oikeudet ovat heikommat kuin muualla ja sivuaineiden tarjonta on vähäisempää. Todennäköisesti sivuaineopetuksen määrä tulee entisestään vähenemään, kun niitä otetaan aikaisempaa vähemmän. Tämä heikentää myös Oulun yliopiston mainetta monialaisena tiedeyliopistona.
 
Oulun yliopiston julkisuuskuva – ja sitä myötä sen houkuttelevuus opiskelijoiden kannalta – on varsin heikko mm. juuri päättyneiden yhteistyöneuvotteluiden takia. Kun ko. päätös tutkintokatosta tulee julkisuuteen, on todennäköistä että opiskelijat hakeutuvat sellaisiin yliopistoihin, joissa oman tutkintonsa saa rakentaa vapaasti.
 
Tutkinnon maksimilaajuuden asettamisen symbolista merkitystä ei tule väheksyä. Se ilmaisee humanistien astuneen tielle, joka voi johtaa tutkintojen polkumyyntiin ja halpatuotantoon. Ollaan liukuvalla pinnalla (slippery slope): taloudellisten toimintaedellytyksien parantamisen nimissä akateemista vapautta ja opiskelijan oikeuksia ollaan valmiita enenevästi kaventamaan. Seuraava askel saattaa olla esimerkiksi lisäopintojen määrän tai ajan kaventaminen, jos sen havaitaan nopeuttavan tutkintotuotantoa.
 
Tähän saatetaan joutua, koska alkuperäinen päätös on helppo kiertää.
Tiedekunnan päätös saattaa nimittäin pikemminkin pidentää kuin lyhentää valmistumisaikoja. Koska tiedekunta lupaa kahden vuoden ilmaisen opiskeluoikeuden valmistumisen jälkeen, kannattaa laaja-alaista tutkintoa tarvitsevan opiskelijan ottaa tutkinto ulos vasta seitsemän vuoden jälkeen ja opiskella sitten vielä kaksi vuotta tarvitsemiaan lisäopintoja. Tiedekuntahan ei ole säätänyt, missä ajassa viimeistään maisterintutkinto tulee ottaa ulos. Ainakin tuollainen päätös olisi suoraan lainvastainen. Mutta koska ajallista maksimia ei voida säätää, tutkintokattokin jää tehottomaksi.
 
Mitä tästä opimme? Nähdäkseni opetusministeriön sanelemia kriteereitä tulisi tavoitella uhraamatta niille eri alojen koulutuksen oleellisia laadullisia ominaisuuksia, humanistien tapauksessa esimerkiksi Nussbaumin korostamia kriittisen ja demokraattisen kansalaiskasvatuksen päämääriä. Tai poikkitieteellisen tutkijankoulutuksen vaatimaa laaja-alaisuutta. Tai lahjakkaan opiskelijan ja tutkijan akateemista vapautta: oikeutta kulkea totuudenetsinnässään omia polkujaan.
 
Oulun yliopiston koulutusrehtori Silvén näyttää tuomitsevan tällaisiin laatueroihin vetoavan ajattelun helppohintaisena kirjoittaessaan: ”Yliopistoissa ohjaustoimet on tosin helppo tulkita Procrusteen vuoteeksi, jossa kaikki sovitetaan samaan muottiin seurauksista välittämättä. Procrustes oli kreikkalaisen mytologian vuoristorosvo, joka kutsui ohikulkijoita lepäämään rautavuoteeseensa. Jos vieras ei ollut riittävän pitkä, hänet venytettiin vuoteen mittaan ja liian pitkät taas menettivät päänsä ja jalkansa. Kukaan ei välttynyt tuollaiselta kohtalolta, sillä Procrustes sääti vuoteen jokaiselle sopimattomaksi” (emt.). Silvén osuu tarkoittamattaan (vaiko sittenkin salaivaisesti?) käänteisesti asian ytimeen: opetusministeriön arvostama panos–tuotos-ajattelu on todellakin Prokrusteen vuode, joka näyttää eri tavoin tekevän hallaa akateemiselle koulutukselle missä vain sitä välineellisesti tehokkaimmin pyritään soveltamaan.      

Kari Väyrynen
(Filosofian yliopistonlehtori, dosentti,
Oulun yliopisto)
 
 
toimitus
05.04.2010
Europarlamentaarikko Anneli Jäätteenmäen (kesk.) Herakleitos-tulkinnalle nauravat jo vuoron perään kaikki HS:n toimittajatkin (maksulliset kolumnit: Jaakko Hautamäki 25/iii/10 & Jyrki Räikkä 30/iii/10). Voivathan he varata toisen mepin, Eija-Riitta Korholan (kok.), verekseltään antamaan filosofis-poliittiseen tuomioon Jäätteenmäen hermeneuttisesta haksahduksesta (ilmaiskolumni: http://www.korhola.com/#/diary/korhola/16459). Sana kadulla kuuluu, että ex-pääministeri meni nolosti sotkemaan de- ja preskription, jotka kaikilla mieskolumnisteilla sentään pysyvät aina kirkkaina ja siististi erillään. Toisin kuin Lapuan vahva nainen kuulemma väitti, Efesoksen vanha hapannaama ei kuulemma suositellut saman virran välttämistä vaan viittasi tuplavisiitin periaatteellis-kiertämättömään toteutumattomuuteen.
 
Arvaahan tuon, että asia on huomattavasti monipiippuisempi.
 
Herakleitoksen fragmenteissa lausahdellaan virrasta (potamos) ja sen äärellä olevista (tai virtaavista) olennoista yhtä sun toista. Puhe on muun muassa saman ja ei-saman, olemisen ja ei-olemisen suhteista, jotka eivät jätä ketään kiinteäksi. Kiteytys saman virtauksen ja saman astujan mahdottomasta kohtaamisesta on vain osa monipolvista tulemisen ajattelua. Ja tiesihän jo Aristoteleskin Metafysiikkansa IV kirjassa kertoa legendaarisen happamasta Kratyloksesta, joka oli pitänyt Herakleitoksen usein lohduttomaksi koettua kieltolausetta aivan liian toivorikkaana: ”[Kratylos] itse näet uskoi, ettei [samaan virtaan] voisi astua kertaakaan” (suom. Tuija Jatakari, Kati Näätsaari & Petri Pohjanlehto).
 
Jäätteenmäki ei televisiohaastattelussa 20. maaliskuuta maininnut Herakleitosta nimeltä. Hän sanoi vain lueskelleensa filosofiaa ja löytäneensä filosofisen ajatuksen, joka sattumoisin tiivisti hänen omat tuntonsa käyntiin hyrähtäneestä puoluejohtajakilvasta. Samana päivänä keskustalainen Verkkoapila uutisoi Jäätteenmäen lähettämästä kommentista, jossa meppi kertoi, ettei aio pyrkiä Suomen Keskustan puheenjohtajaksi. Lausumassaan, joka itse asiassa sisältyi hänen Uusi Suomi -blogiinsa, Jäätteenmäki nimesi konsultoimansa viisaudenrakastajan:
 
”Kun pohdin omaa ehdokkuuttani, silmiini sattui filosofi Herakleitos, joka eli noin 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Herakleitos neuvoi minua kaukaa historiasta: Älä astu kahdesti samaan virtaan! Herakleitoksen mielestä kenenkään ei pidä astua toista kertaa samaan virtaan, sillä sen enempää virtaan astuja kuin virtakaan eivät enää toisella kertaa ole samanlaisia. Virta ei enää ole sama virta ja niin kuin vesi juoksee, kaikki muukin juoksee ohitsemme elämässä; kaikki virtaa.”
 
Tämä Herakleitos-tulkinta sekä toimii että ei toimi. Se on naureskellulla tavalla vulneraabeli mutta myös monin verroin poliitikko- ja kolumnistivakioita subtiilimpi. Siinä on arjen aromia ja analyyttista ahnautta. Vertailukohdaksi kelpaa vaikkapa kirjailija-aktivisti Alice Walkerin omelämäkerrallinen The Same River Twice. Honoring the Difficult (1996). Koko totuus Jäätteenmäestä on yhtä juokseva kuin koko totuus Herakleitoksesta.
 
Jäätteenmäen kommentin ensisijainen asiayhteys ei kuitenkaan ole 2 500 vuoden takainen Vähä-Aasia vaan nykyinen Pohjois-Atlantti, jonka geopoliittiset rannat ulottuvat paljoonkin Aasiaan. Yhdysvaltain armeija on iskenyt Kaksoisvirranmaahan kahdesti, 1991 ja 2003, ja kummallakin kerralla ylipäällikkönä on ollut presidentti George Bush. Ei ihme, jos sodasta (polemos) paljon puhunutta Herakleitosta huudetaan hätiin ovaalinmuotoisessa työhuoneessa. Kun The New York Times ja CNBC kuulivat nykyistä amerikanpresidenttiä viime syyskuussa, Obama kiisti olevansa menemässä vanhaan halpaan: ”Historiasta pitää oppia. Onhan jokainen historiallinen hetki erilainen. Koskaan ei astuta samaan virtaan. Eikä Afganistan siis ole Vietnam.” (http://www.nytimes.com/2009/09/15/world/asia/15policy.html)
 
Erinäisistä samuuksista erkaantumisessa on Obaman hallinnolla täysi työ. Jäätteenmäen haluttomuutta ottaa jälleen ratkaiseva askel laiturilta alas vähentää varmastikin se, ettei edellinen viivähdys virrassa – Suomi–USA-turvallisuussuhteiden arveluttavuuksien luvattomaan paljastukseen tyssännyt pääministeripesti – tarjonnut hänelle tai kansakunnalle mitään järin katarttista. Sananparret sikseen, jos katsoo Jäätteenmäelle tutuimpia uomia, ei sen enempää Lapuanjoki kuin myöskään Kyrönjoki, Ähtävänjoki, Lapväärtin-Isojoki, Närpiönjoki, Purmonjoki, Kruunupyynjoki ja Teuvanjoki, saatikka S/Zenne tai Ill, juuri ketään kutsu rypemään. Eduskuntavuosina (1987–2007) ääniharavalle taatusti tutuksi tulleessa Vantaanjoessa on oma eittämättömän herkkä raikkautensa, siinä missä hiljaiseksi vetävä gangesmaisuutensakin, mutta etenkin noissa etelänpohjanmaalaisissa puroissa lainehtii enimmäkseen uimakelvotonta, tehomaatalouden pilaamaa vettä.
 
Obamasta muuan tarkkailija totesi, että häneltäpä ei reetorina jää käyttämättä yksikään vähänkin lentokykyinen lause. Herakleitoksen lainausta on käyttänyt sittemmin rutiininomaisesti muiden muassa äärioikeiston uudesta tulemisesta huolestunut wieniläinen omapääkommunisti Kurt Wendt tammikuussa Die Presselle antamassaan haastattelussa. Ja huomattavasti Jäätteenmäkeä koomisemmin, lähelle pastiššia ”ei saa jäädä makaamaan kahta kertaa samaan tuleen”, pääsi tammikuisessa blogauksessaan ruotsalainen kristillisdemokraattipoliitikko Ebba Busch.
 
Sosiologi Wolfgang Streeck turvautui virtavertaukseen maaliskuisessa Frankfurter Allgemeinessa, kun hän arvosteli kovin sanoin Saksan hallituksen ”kriisinhallintaretoriikkaa ja -käytäntöä”, jossa ollaan muka ”pienen ihmisen” asialla, vaikka suositaan vanhaan hyvään tapaan omistajien etuja ja sorsitaan vuokralaisia ja työttömiä.
 
Aforismin meikäläisittäin herkullisin poliittinen käyttöesimerkki tulee kuitenkin Ranskasta. Jean-Pierre Raffarin vastasi kesällä 2008 tunnetun toimittajakaimansa Elkabbachin tv-uteluun, suostuako mahdollisen kutsun käydessä uuteen pääministerikauteen: ”Tiedättehän, että, kuten Herakleitos sanoi, samassa virrassa ei ikinä pulikoida toistamiseen.” (Ranskalaiset tosiaan käyttävät sanonnasta kernaimmin kokovartaloverbiä, refleksiivistä teonsanaa se baigner eli ”kylpeä”.) Raffarinia, entistä euroedustajaa ja 2000–2005 presidentti Jacques Chiracin oikeistohallituksen nokkamiehenä toiminutta miestä, ilkuttiin Herakleitoksen väärinymmärtämisestä täsmälleen samoin kuin Jäätteenmäkeä nyt Suomessa. Olisi pitänyt poliitikon tietää, sanottiin, että ei filosofi suinkaan jaellut moraalisia neuvoja saati uranvalintavinkkejä tai elämänkoutsausta, vaan puhe oli kokonaan toisen painoluokan asioista. (http://www.morbleu.com/on-ne-peut-entrer-deux-fois-dans-le-meme-fleuve-a...)
 
Jostain syystä tämä ylimääräinen arvonanto, jota kolumnistit nyt Suomessakin syytävät politiikkaa syvällisemmälle filosofialle, ei pahemmin lämmitä. Rystykohteliaisuuden tuntu on kiusallinen, vaikka tai semminkin kun yksi blogaaja, oikeustieteilijä Jyrki Virolainen, riehaantui Jäätteenmäen Herakleitos-kinkereiden äärellä toivomaan Suomeen filosofipresidenttiä esimerkiksi Pekka Himasesta.
 
Samassa ohjelmavirrassa ollaan lillitty jo hyvä tovi. Turhaan syyteltiin taannoin Jäätteenmäen puoluetoveria Mikko Alataloa siitä, että hän kopioi kappaleensa ”Yhdentoista virran maa” (1978) Bob Dylanin viisusta ”Song to Woody” (1962). Olihan Dylankin, aivan folk-laulun oppikirjojen mukaan, tehnyt omansa Woody Guthrien laulun ”1913 Massacre” (1941) pohjalta. Kratylos ratkaisi same ol’ samon ongelman aikoinaan luopumalla puhumisesta kokonaan ja siirtymällä vähäisiin käsieleisiin. Jäätteenmäki selvisi sanomisineen verraten kuivin jaloin. Hienointa oli se, että vain viisi päivää oman vetäytymisilmoituksensa jälkeen hän kehui niitä, jotka altistavat itsensä ja lähtevät esimerkiksi kaikesta ja kaikista, kuten kolumnisteista, blogaajista ja muista nettikeskustelijoista, huolimatta mukaan puoluejohtajakisaan. Jäätteenmäki suitsutti eritoten vetreää haastajaa Mauri Pekkarista: ”Virtaa riittää, ja se on onneksi isänmaalle.” (http://www.verkkoapila.fi/opencms/opencms/apila/news/articles/8494.html?...)
 
Jarkko S. Tuusvuori
 
 
toimitus
05.04.2010
Elokuvakulttuuria yleisesti sekä Lars von Trierin tuotantoa ja Antichrist-elokuvaa erityisesti tutkaileva, äskettäin niin & näin -lehdessä 1/2010 ilmestynyt essee "Antikristus elokuvissa" löytyy Filosofia-portaalista laajemmassa muodossa ja lisätyin verkkolinkein:
http://filosofia.fi/elokuva/trier
 
Antichrist oli odotetun menestyksekäs Tanskan elokuva-akatemian jakaessa vuosittaiset Robert-palkintonsa 7.2.2010.  Paitsi parhaalle elokuvalle, palkinto myönnettiin myös ohjauksesta, kuvauksesta, leikkauksesta, käsikirjoituksesta, äänisuunnittelusta ja efekteistä.
 
Trierin seuraavaa saadaan odotella ainakin pitkälle vuoden 2011 puolelle. Amerikka-trilogian päätösosaksi aiottu Wasington näyttää jääneen toistaiseksi tai lopullisesti kesken, ja seuraavaksi luvattu Melancholia – "sci-fi-psyko-draama" tai "psykologinen katastrofielokuva", mitä näillä sitten tarkoitetaankaan – on tarkoitus kuvata ensi kesänä. Useat huhut ehtivät sovitella Penélope Cruzia elokuvan pääosaan, mutta tuotantoyhtiö Zentropa kiisti. Imdb:n sivuille onkin ilmestynyt muuallakin raportoitu tieto, jonka mukaan Antichristin Cannes-voittaja Charlotte Gainsbourg olisi myös Melancholian pääosassa. Elokuvan käsikirjoituksesta tai muusta luonteesta ei ole vielä jaettu minkäänlaista tietoa, joskin Zentropa julkisti – oletettavasti huumorilla – epävirallisen ennakoivan promokuvan, jossa massiivinen "Melankolian" planeetta on törmäämässä maapalloon.
 
Ennen kuin melankolia tuhoaa ihmiskunnan, voisi vaikkapa YLE keksiä tuoda televisioesitykseen pari vähälle huomiolle Tanskan ulkopuolella jäänyttä Trier-pätkää. Suomessa vain Rakkautta ja anarkiaa -festareilla nähty Direktøren for det hele/Boss of it all (2006) on minibudjetilla kuvattu kepeänkirpeä satiiri IT-yritysmaailmasta. Islantilainen sijoittaja tulee Tanskaan ostamaan yritystä, jonka omistajaksi on merkitty kuvitteellinen henkilö. Tätä esittämään yrityksen johtaja palkkaa työttömän näyttelijän, joka päättääkin vetäistä oman shownsa. Jacob Thuesenin ohjaamaa filmiä De unge år: Erik Nietzsche sagaen del 1 (2007) ei puolestaan ole näytetty Suomessa missään muodossa. Trierin pseudonyymillä "Erik Nietzsche" käsikirjoittamassa tarinassa samanniminen ohjaaja aloittelee uraansa elokuvakoulussa ja filmiteollisuuden parissa. Elokuvan nimestä päätellen on ennen pitkää luvassa Trierin Nietzsche -alter egon myöhempiäkin seikkailuja.
 
 
ss
01.04.2010
Filosofi Descartes’n kuolemaan liittyneet epäilyt ovat tulleet uuteen valoon kun Ruotsin poliisi vihdoin  sai  pyytämäänsä virka-apua Erlangenin yliopistosta. Descartes’n kuolemaa 360 vuotta selvitellyt tukholmalaispoliisi Pelle S. Basse toteaa, että tapausta voidaan pitää selvitettynä. Erlangenin yliopiston filosofian laitoksen rikoslaboratoriossa on käynyt ilmi, että Katolinen Pappi myrkytti kuuluisan filosofin. ”Olemme seuranneet kahden tai kolmenkin viikon ajan erittäin tiiviisti sanomalehtiä sekä nettikeskustelupalstoja. Näiden viikkojen aikana todistusaineistoa Katolista Pappia vastaan alkoi kertyä laajasti. Olemmekin valmiita uuden todistusaineiston valossa nostamaan syytteen”, toteaa laboratorion johtaja Theodor Ebert ja osoittaa merkitsevästi päätänsä sormella, ”joskus pitää vähän ajatellakin eikä vain olla”.
 
Ruotsin poliisin innojohtamisen erikoisyksikkö on tyytyväinen Ebertin innovaatioihin, ja kun samaan aikaan ”on varmistunut, että Olof Palme menehtyi flunssaan” niin länsinaapurin poliisi voikin vain rallatella kultaisissa kengissään: ”Blixtar och dunder, magiska under. Plötsligt en dag har det hänt. Åh... vilken tur! Diggi-loo diggi-ley alla tittar på mig!”
 
Filosofisen rikosoikeuden asiantuntija Mortti Purolahti epäilee kuitenkin syytteen läpimenoa vahvasti, koska sitä voi epäillä. ”Beyond reasobable doubt räcker inte”, hän toteaa Lundin yliopiston filosofian laitoksen julkaisusarjassa ilmestyneessä seminaariraportissa molemmilla kotimaisilla kielillä. niin & näin -lehden asian tiimoilta haastattelema åbolainen Descartes-asiantuntija emeritus professori J. Tuomasnen puolestaan uskoo, että kyseessä on yksinkertaisesti teekkarijäynä. ”Erlangenin filosofian laitoksen rikoslaboratorion johtaja on todennäköisesti itse kirjoittanut lehtijutut”, hän toteaa.
 
Lisätietoa: http://www.guardian.co.uk/world/2010/feb/14/rene-descartes-poisoned-cath...

(Röiters/Sami Syrjämäki)
 
 
Myönnän rinnastuksen manikealaisuuden, mutta Pekka Himasen vastailmestynyttä Kukoistuksen käsikirjoitusta on välttämätöntä verrata syksyllä ilmestyneeseen Pauli Pylkön Luopumisen dialektiikkaan. Vastauksissaan nykyisyydelle teokset ovat niin vastakkaiset, että ne alkavat täydentää toisiaan.
 
Valtiolle tilaustyönä tekemässään raportissa Himasen tavoitteena on tuoda ”arvonannon etiikka” reaalipolitiikan ja talouden keskeisimmäksi periaatteeksi. Pylkölle universaali maailmankansalaisen etiikka on alunpitäen erottamaton teknis-taloudellisesta järjestä, ja niin muodoin kaiken pahan juuri: ”Toivo paremmasta maailmasta, jonka ihminen etiikan avulla itselleen tulevaisuudessa rakentaa, on pahasta.”
 
Himanen etsii omien sanojensa mukaan kolmatta tietä uusliberalismin ja uusvasemmiston väliltä. Pylkköläisen nurjailijan näkökulmasta eettisessä ja viherpestyssä kapitalismissa ei ole kyse keskitiestä, vaan äärimmäisestä laitapuolesta, länsimaisen tekniikan, talouden ja etiikan epäpyhästä ja johdonmukaisesta liitosta. Himasen käsikirja on lähes puhdaspiirteinen ilmaus Pylkön kammoamasta ajanhengestä, joka johtaa edellisen sanoin ”luovaan glokaalisuuteen”, jälkimmäisen mukaan alueellisten kulttuurien ja kaiken eloisuuden tuhoon.
 
Himas-Suomen kurjuuttajana ja kukoistuksen esteenä on ”tragedia-ajattelu”, joka summautuu raportissa sanoihin: ”Syksyllä puista tippuvat lehdet, kohta Nokiaa ei enää ole, ja ei tässä itselläkään ole enää kovin pitkä aika kuolemaan.” Luonnon kiertoon herääminen, korporatiivisen olemisen hylkääminen ja kuolevaisen kohtalon myöntäminen ovat kovin pylkköläisiä lähtökohtia.
 
Teosten ratkeamaton jännite ulottuu toki kielen tasolle. Siinä missä Pylkkö etsii kirjassaan suomenkielen kääntymättömiä varjoja, alkuristiriitaista kokemusrakennetta ja kuuntelee sanoja, Himanen latelee maailmankansalaisen peruskäsitteet (dignified life, management, flow) ja motot (”We should tax what is bad for us and reward what is good for us” ) sujuvasti englanniksi. Niin ikään ristiveto on myös ajallinen: Himasen Suomi alkaa siitä, mihin Pylkön suomalaisuus, tarkemmin sanoen ”suomisuus”, viimeistään päättyy: fennomaniaan, Gallénin ja kumppanien vuoden 1894 julistukseen, jota Himanen raportissaan siteeraa:
 
”Pikku Suomessa on nyt ruvettava luomaan uutta renessanssia, so. uutta voimaa, elämää ja maailmaa. Se on nyt tarpeen tämän kurjan, heikon, alakuloisen dekadenssin vallassa ja ajassa. [...] Vaikka keskiyössä seisomme, tai ehkä juuri sen vuoksi, emme voi olla vaistoamatta tulevan aamusarastuksen oireita.”
 
Sarastuksen ajankohdasta ja väristä voidaan kiistellä, mutta tämä keskiyön kuva on yhteinen Himaselle ja Pylkölle. Himanen on raportin muuhun sisältöön nähden yllättävän kriisitietoinen, siitäkin huolimatta, että hän ei kysy kriisiytymisen syitä, jotka Pylkölle piirtyvät kirkkaina ja mustina.
 
Ministerit Vanhanen ja Katainen ottivat Himasen raportin maaliskuun alussa ilolla vastaan. Luopumisen dialektiikka heidän kannattaisi lukea Kukoistuksen käsikirjoituksen vastinparina. Näillä eväin tuo kovasti etsitty Suomen kolmas tie ei kenties kulkisikaan uusliberalismin ja uusvasemmiston haarukasta, vaan luikertelisi Himasen pikatien ja Pylkön kinttupolun välistä. Mikä mahdoton ajatus.
 
Antti Salminen 
 
 
"Filosofi som skolämne" består idag av endast en obligatorisk kurs med tre valbara fördjupade kurser på gymnasienivå. Ämnets ställning i de finska skolorna är sålunda fortfarande marginellt. Jämförelsevis få studerande väljer de fördjupade kurserna (där de erbjuds) och bara enstaka abiturienter väljer att skriva studentexamen i filosofi. Å ena sidan uppfattas filosofi som svår och akademisk, å andra sidan som ett flummigt ämne i vilket alla svar verkar vara lika bra.

Men kunde det i denna situation finnas skäl att utvidga filosofiundervisningen i skolorna? Kunde man till och med införa filosofi redan på låg- och högstadiet?

I anslutning till den aktuella omarbetningen av läroplanen tål frågan att ställas.

Birgit Schaffar-Kronqvist
FD i pedagogik och ämneslärare i filosofi

***

Birgit Schaffar Kronqvist diskuterar frågan med redaktör Dan Lolax i Radio Vega Åboland 16.03.2010. Lyssna på programmet i Yle Arenan:
http://svenska.yle.fi/nyheter/regionartikel.php?id=4789

Direktlänk:
http://arenan.yle.fi/player/index.php?clip=830652&language=sv
Ach. Berliini. Unter den Linden, Kreuzberg, Charlottenburg, Potsdam! Vain unissasi, jätkä... European Society for Early Modern Philosophy -organisaation II kongressi Mind in Nature (15.–17.2.2010; http://www.kongress.esemp.de/index.php) on ohjelmaltaan paitsi erittäin korkeatasoinen, myös silkkaa murhaa. Ensimmäisen päivän tarjonta Humbold Universitätin edustavassa Senaatsaalissa kestää yhdeksästä kahdeksaan ja kevyemmän toisen päivän jälkeen päätöspäivä tarjoaa varhaismodernia filosofiaa yhdeksästä puoli kymmeneen illalla. Kun päälle tulevat vielä muodolliset ja epämuodolliset iltamenot, takki on kongressin jälkeen tyhjä.
 
 
 
Jäi päähän sentään jotakin. Ohjelma lähti liikkeelle Descartesista ja päättyi Spinozaan ja Leibniziin. Toki Hobbesia, Lockea, Humea ja muita saarivaltion filosofeja (Berkeleytä lukuunottamatta) muistettiin, mutta teemana mielen toiminta ja suhde ympäröivään maailmaan suosi ehkä hiukan enemmän klassista rationalismia. Keskeisiksi aihelmiksi muodostuivat kuvittelukyky, representaatio yleensä, tahdonvapaus, tunteet ja mielen toiminnan rajat ja -häiriöt. Toisin sanoen tämänhetkisen trendin mukaisesti tarjolla oli paljon sellaista, mitä voisi kutsua moraalipsykologiaksi, vaikka toki metafysiikka pysyi myös kuvioissa.
 
Keynote-esitelmissä ei ollut valittamista. En ole koskaan aiemmin ollut kongressissa, jossa olisi ollut koolla näin edustava valikoima alansa huippunimiä. Ohjelman avasivat kongressin järjestelytoimikunnan puheenjohtaja Dominik Perler sekä Catherine Wilson, joiden aiheina olivat eläimen ja ihmisen ero Descartesilla ja Spinozalla (Perler) ja havaintojen virheettömyys Descartesin kuudennen Mietiskelyn puitteissa (Wilson). Viimeisenä iltana kuultiin Michael Della Roccan esitelmä riittävän syyn periaatteesta Spinozalla ja Leibnizilla. Sen perusteesinä oli, että Spinoza pystyi soveltamaan periaatetta paljon paremmin kuin Leibniz. Väite herätti tuohtumusta paikalla olleissa Leibniz-skolaareissa, jotka katsoivat Della Roccan Leibniz-näkemyksen turhan yksipuoliseksi. Daniel Garberin kommentti sai kuitenkin Della Roccan heltymään spontaaniin rakkaudentunnustukseen Leibniz-gurulle: ”I love you!”
 
Viimeinen esitelmä keskiviikon myöhäisillassa olikin samaisen Garberin uuteen Leibniz-kirjaan Leibniz: Body, Substance, Monad perustuva katsaus universaalioppineen substanssiopin kehitykseen. Esitys oli selkeä ja johdonmukainen, epäilemättä helpotus monelle kuulijalle, ainakin jos on uskomista edellisen illan menoissa kuultuihin huokailuihin Leibnizin filosofian vaikeudesta.  
 
Ensimmäisen päivän iltaesitelmä oli myös selkeä ja erittäin kiinnostava esitys Humen kimpputeoriasta. Udo Thielin mukaan Humen kiistelty teoria voidaan ajatella siten, että mieli ilmenee meille, ajatteleville substansseille, erilaisten kvaliteettien kimppuina. Kyse ei siis ole mielen olemuksesta, vaan siitä, että Humen mukaan meillä on aina jokin käsitys havaintoja yhdistävästä minästä – siitäkin huolimatta, että ao. käsitetty minä ei välttämättä ole missään yhteydessä todelliseen minään. Thielin mukaan Hume tulee vastaan teoriaan kriittisesti suhtautunutta skottilaista terveen järjen koulukuntaa tällä kompromissilla, joka kuulostaa sinänsä uskottavalta ratkaisulta. Thielin hypoteesin tyydyttävyydestä voidaan toki olla montaa mieltä.
 
Toisen päivän keynote-esitelmät koskivat Descartesia ja Spinozaa. Rotterdamilaisen Han van Rulerin laajoja kaaria kiertelevä esitelmä tarkasteli Descartesin väitettyä stoalaisuutta ja päätyi kiistämään sen. Descartesin rationalismi on van Rulerin mukaan elämänhallintaa, johon sisältyy ajatus siitä, että ihminen voi muuttaa luontoa. Ajatus on vastakkainen stoalaiselle luonnon armoilla sinnittelemiselle. Susan James käsitteli esitelmässään Spinozan Teologis-poliittista traktaattia ja sen filosofian ja teologian välistä tasapainoa. Jamesin mukaan nämä kaksi oppia voivat täydentää toisiaan, vaikka varsinainen todistustaakka on filosofialla, kun puhutaan Jumalaan liittyvistä asioista.
 
E. J. Lowen esitelmän aihe liittyi Locken käsityksiin kielestä. Locken mukaan kieli on välttämätön, mutta potentiaalisesti vaarallinen väline. Lowen mukaan Locken kieliteoriaa ei pidä lukea fregeläisen suurennuslasin läpi, vaan sanat on ymmärrettävä vain mielessä olevien ideoiden nimityksiksi. Aivan toisenlainen aihe oli puolestaan Dennis des Chenellä, joka sukelsi syvään substanssioppiin ja organismeihin myöhäisaristotelismista Leibniziin.
 
Keynote-esitelmien lisäksi kongressi koostui kahdesta päällekkäisestä teemasessiosta, jotka oli organisoitu siten, että kukin uskottu skolaari (Cees Leijenhorst, Michael Hampe, Lena Halldenius, Andreas Hüttermann, Sophie Roux ja James Hill) oli kutsunut neljä puhujaa ja toimi sessionsa puheenjohtajana. Esitelmien aiheet vaihtelivat suurestikin sessioiden sisällä, mutta niiden kieli pysyi enimmäkseen samana. Siten saksankieliset esitelmät saivat selkeästi oman yleisönsä muiden tyytyessä englantiin tai ranskaan.
 
Mainitsen sessioesitelmistä vain muutaman itseäni kiinnostaneen. Kärkipäässä ovat luonnollisesti suomalaisten tähtihetket: Juhana Lemetti puhui aktiivisen sensorisen kuvittelukyvyn mahdollisuuksista ja rajoitteista varhaismodernissa naturalismissa, käsitellen muun muuassa sellaisia vähemmän tunnettua hahmoja kuin Pierre Gassendi ja Robert Hooke, ja Martina Reuter passioiden ja kuvittelukyvyn roolista Mary Wollstonecraftin filosofiassa, erityisesti suhteessa Richard Pricen filosofiaan. Molemmat edustajamme selvisivät vaativasta tehtävästään kunnialla ja saivat innostuneen vastaanoton.
 
Saksankielisissä Leibniz-esitelmissä suuntauduttiin melko perinteisiin tutkimusaiheisiin, tahdonvapauteen ja ihmisen tiedollisiin kykyihin. Uppsalan Peter Myrdalin esitelmä oli kiinnostavampi. Myrdal puhui siitä, miten Leibnizin ja Spinozan aktiivisuutta koskevissa käsityksissä on selviä yhteyksiä, ja siitä, miten näiden käsitys ihmisen täydellistymisestä on hyvinkin vertailukelpoinen. Pisalainen Stefano di Bella esitteli metafyysisempää rakennelmaa Jumalan luomistyöstä. Esitys sisälsi uusia ideoita ja herätti suurta kiinnostusta. Vielä on mainittava Locken tahdonvapaudesta kirjaa kirjoittava Richard Glauser, jonka esitelmän aiheena oli Locken akrasiaa koskevat näkemykset. Glauser ei tuonut esille mitään varsinaisesti uutta, mutta esitti selkeän katsauksen Locken käsityksistä Essay Concerning Human Understandingin toisen kirjan kiehtovaan 21. lukuun liittyen. 
 
Kuten suurissa kongresseissa tapaa olla, esitelmien lisäksi tapahtuu koko ajan verkostoitumisen jalossa taidossa. Philosophical Psychology, Morality and Politics Research -huippuyksikön piiriin kuuluva Suomi-delegaatio (Lemetin ja Reuterin ohella allekirjoittanut, Vili Lähteenmäki ja Ville Paukkonen) loi suhteita, keskusteli, illasti ja edusti parhaansa mukaan. Osa ehti myös vierailla vallatun anarko-queer-kommuunin lämmittämättömässä ja mukavuuslaitoksettomassa baarissa ja kohtasi matkan varrella Berliinin mielen ohella myös sen luonnon, Oranienburger Straßen maksullisen rakkauden hämmentävän runsaan ja eksplisiittisen tarjonnan. Valistuneet varhaismodernin filosofian tutkijat toki jättivät moiset passiot omaan arvoonsa ja palasivat hotelliin vällyjen alle, syvempien mietteiden pariin. Unta ei kauan tarvinnut odottaa.

Markku Roinila  (Teksti ja kuvat)
 
 
 
Cheltenhamissa sijaitsevan Gloucestershiren yliopiston filosofianopiskelijoitten kurssiblogissa keskusteltiin elävien kuvien henkilöhahmoiksi päätyneistä filosofeista: 
http://r-p-e.blogspot.com/2010/02/philosophers-in-movies.html
 
Vartoa pitää, että joku kokoaisi aiheesta kunnon yleiskatsauksen. Tai löytää jo kenties jossain lojuvan.
 
Odotellessa voi reunamerkitä, että Nietzsche on kelvannut lujittamaan valtavirrankin filmismiä. Moni muistaa, kuinka sekä Kala nimeltä Wandan (A Fish Called Wanda, 1988; ohj. Charles Crichton) Otto West (Kevin Kline) että Cape Fearin (1991; ohj. Martin Scorsese) Max Cady (Robert de Niro) lueskelivat psykopaattiutensa ylläpitämiseksi juuri Röckenin suuren pojan kirjoituksia. Taide-elokuvan ystävä taas tietää, että Conan barbaari (Conan the Barbarian, 1982; ohj. John Milius) ei pääse alkuunkaan ilman Nietzsche-epigrafia tappamattomien vastusten vahvistavuudesta. Sen avulla Conanin (Arnold Schwarzenegger) seikkailuille saadaan asiaankuuluva (esi)historiallinen, (im)moraalinen ja (meta)fyysinen syvyys.
 
Motonkäytön syvällekäyvin taidonnäyte tavataan kuitenkin toisessa kasarirainassa. Pari yötä sitten ex-vaimonsa varastamissa Oscar-juhlissa rippeille jätetty James Cameron ohjasi 1989 kaikesta matalamielisyydestä vapaan teoksen Abyss – syvyys (The Abyss). Se alkaa Nietzschen sutkauksella syvänteestä tai pohjattomuudesta (Abgrund, abyss), joka saattaakin katsahtaa pahaa aavistamatonta toljottajaa takaisin. Näin varmistettiin, että katselija – nimenomaan katsojana – pelkää ja toivoo liikkuvan kuvan (ja höhlyyden ammottavan hautavajoaman) edessä kiusallisen tietoisena peloistaan ja toiveistaan. Eikä kuitenkaan muuta tehty kuin otettiin kerrankin filosofi kirjaimellisesti.
 
Jarkko S. Tuusvuori
 
 
Taloustieteilijät tapaavat huomauttaa, että heidän metodologiansa sallii määritellä inhimillisen hyvinvoinnin laaja-alaisesti. Taloudellisen hyödyn lisäksi hyvinvointi voi olla iloa elämästä tai osallistumisesta poliittiseen päätöksentekoon. Taustalla on ajatus, että ihmisten hyvinvointi riippuu siitä, miten heidän mieltymyksensä (preferenssinsä) tulevat tyydytetyiksi.
 
Taloustiede kykenee toki huomioimaan ihmisten mieltymyksiä rajoitetusti. Nämä rajoitteet eivät koske niinkään mieltymysten sisältöä kuin niiden rakennetta. Perinteisesti esimerkiksi mieltymykset, jotka vaihtuvat taajaan tai riippuvat vahvasti toisten ihmisten mieltymyksistä, ovat olleet haasteellisia taloustieteelle. Viime vuosikymmenten kehitys taloustieteessä on kuitenkin johtanut siihen, että tämän tyyppisiä kysymyksiä on alettu ottaa yhä enemmän huomioon.
 
Stephen Marglinin (The Dismal Science, 2008) mukaan valtavirran taloustiede ohittaa monet inhimillisen hyvinvoinnin kannalta keskeiset teemat kuten tarpeen yhteisöllisyyteen. Hänen mukaansa taloustiede ei ole tuottanut sellaisia tuloksia, jotka palvelisivat tätä inhimillisen hyvinvoinnin kannalta tärkeää kysymystä. Robin Hahnelin mukaan taloustiede vähättelee ns. ulkoisvaikutusten (sopimuksen osapuolten tarkoittamattomien vaikutusten) laajuutta eikä kiinnitä riittävästi huomiota taloudellisten instituutioiden ja ihmisten halujen kehittymisen väliseen suhteeseen (Poliittisen taloustieteen aakkoset, 2008). Post-Autistic Economics Network -sivustolla (http://www.paecon.net) tarkastellaan laajasti valtavirran taloustiedettä kriittisestä näkökulmasta.
 
Onko valtavirran taloustiede oikeassa puolustaessaan taloustiedettä rikkaana tieteenä? Vai ovatko kriitikot oikeassa?
 
Taloustieteen metodologisten lähtökohtien tarkastelu tarjoaa yhden näkökulman tämän kysymyksen pohdintaan. Metodologisen individualismin mukaan yhteiskunnan rakenteet ja instituutiot heijastavat yksittäisten ihmisten päätöksiä – toisin sanoen, ihmisten mieltymykset heijastuvat yhteiskunnan instituutioissa. Jos ihmiset haluavat, että tuotantovälineet otetaan yhteisomistukseen, syntyy jonkin sortin sosialistinen yhteiskunta. Jos ihmiset haluavat, että tuotantovälineet ovat yksityisomistuksessa, syntyy jonkin sortin markkinatalous. Yhteiskunta muotoutuu muutenkin ihmisten erilaisten mieltymysten perustalta. Periaatteessa ihmiset saavat sen, mitä haluavat.
 
On kiistatonta, että tähän metodologisen individualismin taustalla olevaan ajatukseen sisältyy ongelmia. Myös taloustieteilijät tunnustavat tämän. Ihmiset eivät esimerkiksi aina ole rationaalisia, ja heidän valinnoillaan on usein tarkoittamattomia seurauksia. Jos tämäntyyppiset ongelmat kuitenkin sivuutetaan, onko teorian lähtökohta kunnossa?
 
Vastaus riippuu periaatteessa siitä, onko teorian taustalla oleva käsitys inhimillisestä hyvinvoinnista määritelty oikein. Ovatko taloustieteellisten mallien lähtökohdaksi valitut yksilöiden mieltymykset ”oikeita”? Vastaavatko ne sitä, mitä ihmiset tosiasiassa haluavat?
 
Marglinin peruskritiikki taloustieteellistä lähestymistapaa kohtaan on seuraavanlainen: vaikka taloustiede periaatteessa sallii kaikenlaisten inhimillisten mieltymysten huomioimisen, ajautuu se käytännössä määrittelemään ihmisen kapealla tavalla. Marglinin mukaan tämä johtuu taloustieteilijöiden väitteestä, että markkinat – yksityiseen voitontavoitteluun ja vapaaseen kauppaan perustuva yhteiskuntajärjestys – ovat (ilman merkittäviä varauksia) hyväksi ihmisille. Jotta markkinoiden voi sanoa olevan hyväksi ihmisille (eli lisäävän heidän hyvinvointiaan), täytyy ihmisten kuitenkin olla tietynlaisia. Ihmisillä ei voi esimerkiksi olla mieltymyksiä, jotka suuntautuvat vahvasti yhteisöllisiin sitoumuksiin, velvollisuuksiin tai altruistiseen toimintaan.
 
Tämä johtopäätös vaikuttaa luontevalta. Metodologisen individualismin puitteissa on syytä ajatella, että yllä kuvattujen ”sosiaalisten” mieltymysten runsaus heijastuisi yhteiskunnan tasolla siten, että markkinoiden tilalle/rinnalle syntyisi toisenlaisia (tätä tarkoitusta varten tehokkaampia) instituutioita – ja lopputuloksena olisi sosialistisempi yhteiskuntarakenne.
 
Toki myös valtavirran taloustieteen tulosten pohjalta voidaan päätyä – ja useimmiten päädytäänkin – suosittelemaan ratkaisua, jossa markkinat ja sosiaaliset/julkiset instituutiot toimivat rinta rinnan. Tällöin julkisten instituutioiden tehtävänä on parantaa markkinoiden toimintaa ja suorittaa tarpeelliset tulonsiirrot, jotta ihmisten hyvinvointi paranisi. Esimerkkejä tästä ovat vaikkapa valtioiden oikeuslaitokset, verotusjärjestelmät ja kansainvälisten organisaatioiden (kuten WTO:n) välityksellä tehdyt sopimukset. Perustava ero Marglinin ja monien valtavirran taloustieteilijöiden välillä sen sijaan koskee yllä esitettyä kysymystä: Ovatko itse markkinat (yksityinen voitontavoittelu vapaan kaupan avulla) hyväksi ihmisille?
 
Marglin väittää, että koska markkinat eivät huomioi ihmisille tärkeitä ”sosiaalisia” mieltymyksiä, eivät ne tältä osin ole hyväksi ihmisten hyvinvoinnille. Mitä ratkaisuja tähän tilanteeseen on Marglinin näkökulmasta tarjolla?
 
Ensimmäiseksi, voimme edelleen luottaa markkinoihin ja rakentaa markkinapohjaisia ratkaisuja, jotka tyydyttävät ihmisten tarvetta yhteisöllisyyteen. Tai sitten voimme pyrkiä korjaamaan tilannetta poliittisilla toimenpiteillä. Itse asiassa näiden kahden vaihtoehdon välinen ero ei välttämättä ole kovin suuri, koska uusien markkinapohjaisten ratkaisujen luominen vaatii poliittista hyväksyntää.
 
Toiseksi, jos ongelman ydin on markkinoissa, niin voimme ajatella, että on tehokkaampaa puuttua suoraan markkinoiden toimintaan. Korjausliike voidaan tehdä jo alkumetreillä ja ”sisäistää” yllä kuvatut ”sosiaaliset” arvot markkinoiden mekaniikkaan (mikä Marglinin näkökulmasta vaatisi tarkastelemaan uudelleen monia vallitsevan talousajattelun lähtökohtia, kuten vapaakauppaa). Voitaisiin siis hakea tasapainoa markkinoiden ”sosiaalisella” tasolla aiheuttamien hyvinvointitappioiden ja niiden aikaansaamien hyötyjen välillä.
 
Tätä Marglinin ehdottamaa ratkaisua valtavirran taloustieteilijät eivät ainakaan julkisessa roolissaan tunnu hyväksyvän. Tämä johtunee siitä, että heidän mielestään Marglin on väärässä: yksityinen voitontavoittelu vapaan kaupan avulla ei syrji ”sosiaalisia mieltymyksiä” ainakaan millään merkittävällä tavalla. Markkinat eivät sulje ulkopuolelleen ”sosiaalisia” mieltymyksiä. (Ks. esimerkiksi Pertti Haaparanta: http://blog.hse-econ.fi/?p=768)
 
Onkin huomattava, että markkinainstituutioiden ja ihmisten mieltymysten välistä suhdetta on pohdittu myös valtavirran taloustieteen puitteissa. Esimerkiksi ns. motivaatioiden syrjäytymisen teoriassa (ks. Frey ja Jegen, Motivation Crowding Theory, Journal of Economic Surveys 15:5, 2001) on empiirisesti tutkittu, miten ihmisten ns. sisäinen motivaatio (teko on oma palkintonsa) voi muuttua, kun tekoja aletaan motivoida ulkoisilla taloudellisilla kannustimilla. Sisäiseen motivaatioon teoriassa on liitetty esimerkiksi sosiaaliset arvot, vastuullisuus, vastavuoroisuus ja kansalaishyveet, kuten myös yrittäjyys, innovatiivisuus ja luovuus. On havaittu, että joissakin tapauksissa taloudelliset kannustimet vähentävät sisäistä motivaatiota, joskus merkittävää vaikutusta ei ole ja joskus taas taloudelliset kannustimet lisäävät sisäistä motivaatiota. Näiden kysymysten tarkastelu on tärkeää pohdittaessa markkinainstituutioiden vaikutusta inhimilliseen motivaatioperustaan ja ihmisten mieltymyksiin.
 
Hämmentävää tässä keskustelussa on kuitenkin valtavirran taloustieteilijöiden ja heidän kriitikkojensa perustava erimielisyys. On huomattava, että metodologisen individualismin puitteissa ei ole lyöty lukkoon sitä, minkälaisiin yhteiskunnallisiin instituutioihin teoriassa päädytään. Markkinainstituution kyseenalaistaminen inhimillisen hyvinvoinnin näkökulmasta on siis täysin sallittua taloustieteen teorian puitteissa. Valtavirran taloustieteilijöiden tähän suuntaan viittaavia puheenvuoroja ei silti ainakaan julkisuudessa ole. Markkinoiden toimintaa on heidän mukaansa syytä korjata silloin, kun ne eivät toimi tehokkaasti. Myös tulonsiirtojen avulla tehty yksilöiden lähtökohtien tasaaminen on monen mielestä tarpeellista. Sen sijaan itse markkinat eivät valtavirran taloustieteilijöiden mukaan näyttäisi olevan ristiriidassa minkäänlaisten inhimillisten perusarvojen – kuten ”sosiaalisten” mieltymysten – kanssa.
 
Petri Räsänen
 
 
toimitus
27.02.2010
Jos Nietzsche jätetään huomiotta, ei julkisesta tilasta löydy Platonin voittanutta olkinukkefilosofia. Jokainen Valtionsa vilkuillut mielipidevaikuttaja tietää, milloin on sopiva hetki kutsua arkkifilosofi piristämään karkeloita – tai laittamaan pidot pakettiin. Ristiriitaisena hahmona Platon on jokamiehen ja -paikan ad hoc: liberaalin ulkoministerin esikuva ja protofasisti, innovaatioyliopiston airut ja taidetta kammoksunut totalitaristi.

Platon taipui jälleen yhteiskunnallisen aikalaisanalyysin keppihevoseksi, kun Ville Similä kysyi Helsingin Sanomien kolumnissaan (19.2.) filosofilta neuvoa Kreikan talouskriisin tarkasteluun. Tällä kertaa avoimen yhteiskunnan vihollinen puettiin maailman menoa välinpitämättömänä tuijottelevan eskapistin viittaan.

Toimittajan analyysissä menivät dualismit sekaisin. Toisaalta hän huomautti Platonin ajatelleen, että aineellinen maailma on ideoiden maailman heijastumaa. Toisaalta Platonille annettiin kunnia todellisuuden jakamisesta kouriintuntuvaan aineelliseen maailmaan ja ”henkiseen maailmaan”, johon kuuluvat ajatukset ja tunteet. Similä samasti päättäväisesti ideat ja hengen eikä turhaan kainostellut soveltaa teoriaansa yhteiskunnallisen todellisuuden kuvaamiseen.

Filosofiset sekaannukset tiivistyivät viiltäväksi johtopäätökseksi, joka on epäilemättä ollut Platoninkin huulilla ”viimeiset 2 400 vuotta”: ”[K]riisi ei näy Ateenan toreilla, koska se tapahtuu ideoiden maailmassa.” Talouden metafysiikkaa uusintaen kolumnisti jatkoi: ”Se [kriisi] on olemassa, vaikka sitä ei voi koskettaa. Sen voi nähdä valtion taseissa ja talouslehtien käyrissä mutta se ei katoa, vaikka polttaisi Kreikan keskuspankin tietokoneet.” Similälle oli selvää, miksi kriisitietoisuus ei tärähdä keskivertokreikkalaisen tajuntaan: koska kriisi jyllää ideoiden maailmassa, ei se vielä ole koskettanut helleenejä, ja jos koskettaakin, niin pelkkänä heijastumana. Tämän lausuttuaan toimittaja vapautti sekä Platonin että itsensä – ja oletettavasti myös lukijan – kiinnostavampien aiheiden pariin.

Tekstin pinnan alla kuplii muutakin kuin ylikäynyt dialektiikka. Pelkistystensä lomassa Similä nimittäin siunaa myös nykyistä talouspuhetta hallitsevan välttämättömyyden logiikan, vieläpä Platonin nimissä. Kriisiytynyt talous, jota ei voi koskettaa saati tuhota, leijuu poliittisen todellisuuden ja ihmillisen toiminnan tuolla puolen. Se määräytyy mielivaltaisesti ja määrää kaiken. Kolumnistin tulkinnassa Platon opettaa todellisuuden tuntemisen sijaan maailmasta vetäytymistä. Filosofista väistöliikettä vieroksuva lukija voi kuitenkin kääntyä esimerkiksi oikeudenmukaisuudesta puhuneen Platonin puoleen ja arvioida uudelleen Kreikan kriisin syyt ja seuraukset.

Jaakko Belt
 
Peter Lodenius haastatteli pari vuotta sitten Ny Tidissä moldovalaista journalistia ja kansalaisaktiivia Liliana Vitua. Framille nousi valtiollisesti nuoren ja historiallisesti karmeita kokeneen maan ”keinotekoinen identiteetti”. Krooninen talouskurimus on pitänyt itseys- ja kielikysymykset syrjässä yleisestä keskustelusta. Vitu tiivisti: ”Koulut ovat kehnoja, eikä kansa juuri tiedä historiastaan tai olemuksestaan. [...] Järin paljon ei lueskella, vain 12 prosenttia lukee yhden tai useamman sanomalehden viikossa. Maaseudulla koululaitos on täysin tärviöllä: luokkahuoneita ei ole voitu lämmittää, eikä lapsilla ole ollut talvivaatteita. Eipä siinä ihmisille jää aikaa filosofisille kysymyksille siitä, ollaanko moldovalaisia vai eikö olla.”
 
Tässä ilmenevää anti-, esi- tai ulkofilosofisen afilosofisuuden lajia voisi nimittää hätäpäissä vaikka maslowilaiseksi. Abraham Maslow’n avulla on 40-luvulta saakka totuttu ajattelemaan toiminnan vaikuttimia portaittain jäsentyvänä järjestelmänä. Niin sanotun tarvehierarkian mukaan yhteenkuuluvuuden, arvostuksen ja itsetoteutuksen aika koittaa vasta, kun on ensisijaiset fysiologiset vajaatilat paikattu ja toissijainen turvallisuuden tunne saavutettu. Vähemmän psykologisoivasti voisi muistuttaa siitä, miten suomalaisessakin julkisuudessa on esimerkiksi suurlakkovuoden 1905 melskeissä toisteltu ajatuksia päivänpolitiikasta valtaamassa ihmisten huomiota kaikelta muulta.
 
Ryhtymys politiikkaan voidaan toisaalta erottaa omaksi afilosofisuuden perinnemuodoksi. Edustakoon sitä F. H. Bradleyn kirje Bertrand Russellille 11. elokuuta 1910: ”Tunnustan kokevani jonkinlaista hätäännystä siitä näköalasta, jossa te antautuisitte politiikkaan, jos se tarkoittaa, ettei teillä jää lainkaan aikaa filosofialle. Eikö olisi mahdollista yhdistää niitä? Jollei ole, minun ei kuulu arvioida, kumpaan suuntaan tunnette suurempaa kutsumusta.”
 
Ehkä esimerkki valaisee, mutta johtaa se harhaankin. Bradley ei väitä, että politikoinnista yleisesti seuraa filosofiasta pidättyminen. Päinvastoin hän ehdotteli koplausta. Silti hän arveli, että Russell olisi filosofisissa tutkimuksissaan korvaamaton mutta poliittisissa hankkeissaan hyvinkin vaihdettavissa (pätevämpiin tai ponnekkaampiin tai muualla sanottavasti kaipaamattomiin toimijoihin). Vaan filosofian ylimääräisyyttä tai haitallisuutta toistellaan kyllä riittämiin politiikassa ja yhteiskuntatieteissä. Filosofiavastaisuuden voisi veikata juontuvan ajatuksesta, jonka mukaan filosofisuus – tai ”turha filosofointi” – on toimimisen ja tapahtumisen tai vähintäänkin niiden kirkkaan havaitsemisen pahin este. Tämä selitys yhdistäisi kätevästi tosiasiallisuuden nimeen vannovan poliittisluontoisen antifilosofisuuden taiteen kentiltä tuttuun asenteeseen, jonka mukaan liikafilosofisuus vaikkapa draamassa tai lyriikassa pilaa esteettisen nautinnon. Kummallakin lailla uskotaan ajettavan jonkin omalakisen, teoriavapaan ja käsiteriippumattoman handelnin tai geschehenin tai ereignenin asiaa.
 
Tony Scottin ohjaama toimintaelokuva Purppuravyöhyke (Crimson Tide, 1995) lujittaa tulkintaa. Sukellusveneen kapteeni Ramsey (Gene Hackman) saa nuoremmasta miehestä Hunterista (Denzel Washington) uuden XO:n. Erilaiset upseerityypit hahmottuvat, kun Ramsey aikansa Hunterin mietteitä kuunneltuaan toteaa kuivasti: ”[Omina opintoaikoinani] laivaston sotakorkeakoulussa [opiskeltiin] metallurgiaa ja ydinreaktoreita, ei 1800-luvun filosofiaa.” Miehet käyvät kyllä perään eksegeettisen minidebatin von Clausewitzin sanomisista, mutta koko kohtauksen on määrä vahvistaa armeijan, sotilaselämän tai sodankäynnin ensisijaisuus filosofiattomuuden näyttämönä.
 
Filosofiattomuus tai filosofiavastaisuus voi olla filosofisesti painavaa. Jollei jo mainittu Hollywood-raina rimaa ylitä, niin hätiin voi huutaa Pascalin: ”Filosofian pilkkaaminen on todellista filosofoimista.”
 
Useammin tapaa kuitenkin silkkaa yllätyksettömyyttä. Akateemikko Olli Lounasmaalta saadaan vielä puuttuva esimerkki (luonnon)tieteellisestä filosofia-antipatiasta. Hän kun lohkaisi juhlapuhujan ominaisuudessa 90-luvulla, että kuuluisiksi tulleilla kylmälaboratoriokokeilla voitiin päästä monillakin aloilla lopullisesti eroon joutavasta filosofisesta spekulaatiosta. Näkökannan kylkiäiseksi ja tässä jakoon pantavan pienen lajitelman päätteeksi sopii lainata taloudellisen antifilosofisuuden viimeaikaista tour de forcea.
 
Savon Sanomat tiesi kertoa viime joulun alla ”joensuulaisen monialaliikemiehen” Yrjö Laakkosen ajatelmista. Tämä oli pohtinut lahjoittavansa rahaa Itä-Suomen yliopistolle. Matkassa oli mutkia: ”Selvä enemmistö pitäisi kouluttaa oikeisiin ammatteihin. Näitä filosofeja ja tutkijoita vähän vähemmän. [...] Se on eri juttu kun näitä geenejä ja veriä tutkitaan.”

Jarkko S. Tuusvuori
 
Uutistoimistot raportoivat kolme viikkoa sitten tappouhkauksesta Perussa. Toimittaja José Atauje kertoi saaneensa kylmäävän kännykkäpuhelun tehtyään televisiolle reportaašin entisten terroristien pyrkimisestä takaisin mukaan perulaiseen päivänpolitiikkaan. Asianajaja Alfredo Crespon johtama hanke tähtää presidentin- ja kongressivaaleihin 2011. Puolueen työnimenä on ”Movimiento por amnistía y derechos fundamentales” eli ”Yleisen armahduksen ja perusoikeuksien liike”. Paksu nimi, hyytävä tausta.
 
Filosofian vaarallisuudesta oltiin jokin aika sitten huolestuneita Suomessakin. Oltiin, vaikkei kukaan tainnut viitata perulaiseen Abimael Guzmán Reynosoon. Crespo on hankkinut kannuksensa juuri Guzmánin uskollisena puolustajana, joka on pyrkinyt saamaan kumoon päämiehensä paraikaa kärsimät vapausrangaistukset.
 
Eteläisessä Perussa, Arequipan alueella Mollendossa 1934 syntynyt Guzmán otettiin 13-vuotiaana oppilaaksi La Sallen uskonnolliseen kouluun. Hän jatkoi 1953 alkaen opintojaan San Agustínissa sijaitsevassa valtionyliopistossa. Pääaineet olivat oikeustiede ja filosofia. Guzmánin lopputyöt käsittelivät demokraattis-porvarillista valtiota (Acerca del Estado democrático-burgués) ja Kantin teoriaa ajasta ja tilasta (Acerca de la teoría kantiana del espacio). Guzmán kertoi myöhemmin pitäneensä aina paljon luonnontieteistä.  Filosofia vei voiton, mutta matematiikka ja fysiikka pysyivät alati mukana ”ajattelun seikkailussa”. Kantilaista idealismia Guzmán sanoi tutkineensa nimenomaan eksaktien tieteitten ja marxilaisen materialismin näkökulmasta.
 
Guzmán oli viimeistään vuodesta 1958 lähtien mukana Perun kommunistisen puolueen Arequipan aluejärjestöissä. Hän siirtyi opetustehtäviin San Agustíniin 1959, mutta jatkoi 1962 filosofian professoriksi Ayacuchossa, Andeilla kutakuinkin pääkaupunki Liman ja Macchu Picchun puolivälissä, sijaitsevaan San Cristóbal de Huamangan kansalliseen yliopistoon. Rehtorina siellä toimi kunnianarvoisa antropologi Efriaín Morote Best, jonka suojelukseen kerääntyi kokonainen leegio antikolonialistista intelligentsijaa. Viiltävän ironiseksi ja sarkastiseksi luonnehdittua Guzmánia pidettiin yleisesti valovoimaisena älypäänä ja maan lahjakkaimpana tutkijana alallaan, joka kaiken muun hyvän lisäksi ”inhosi demagogiaa ja akateemisuutta”. Yhteiskuntatieteen ja filosofian luennoillaan hän vihki nuorta polvea osalliseksi suureen tarinaan Feuerbachista Leniniin ja vallankumouksista vallankumouksiin. Opiskelijoitten revoluutiorintama perustettiin Ayacuchossa Guzmánin tuella 1961.
 
Kaiken ytimeen nousi kysymys marxismin ja revisionismin välisestä vihamielisyydestä. Vastaus dilemmaan oli Mao. Perulaisten kommunistien ”pekingiläiseen” siipeen kuulunut Guzmán matkusti 1965 Shanghaihin saamaan oppia lähimpää lähdettä. Tämä ja myöhemmät Kiinan-matkat – ”poispyyhkiytymätön kokemus” – muovasivat hänen omatekoista oppiaan vähintään yhtä paljon kuin PKP:n perustajan José Carlos Mariáteguin (1894–1930) opetukset. Mariátegui oli pitänyt 20-luvulla Perua vielä puolifeodaalisena. Guzmán katsoi maan kehittyneen tästä korkeintaan pohjoisamerikkalaisen imperialismin varjossa elävän byrokraattisen kapitalismin suuntaan. Hän oli perustamassa useita työläis-, nuoriso- ja vastarintayhdistyksiä pääasiassa sotilaitten hallinnoimassa maassa (siviilihallitus istui vain 1963–1968). Tärkein tai vähintäänkin kuuluisin yhteenliittymä oli 60-luvun lopulla Guzmánin ympärille muodostunut PKP:n faktio, josta käytettiin ilmeisesti Mariáteguin kirjoituksista lainattua nimitystä Sendero Luminoso eli ”Loistava polku”. Kuten monet muutkin ryhmittymät omaansa, senderistit itse pitivät itseään ainoana aitona Perun kommunistisena puolueena. Sen oli määrä viedä vanha inkamaa voima- ja pakkokeinoin kommunismiin.
  
Guzmánia alettiin kutsua Puhemies Gonzaloksi. Hän jättäytyi pois yliopistovirastaan 1975 ja vetäytyi maan alle. Viisi vuotta myöhemmin hän julisti sisällis-, kansalais- tai ”kansan sodan” alkaneeksi. Likaisessa guerra popularissa autoritaarisen hallituksen ja erilaisten terroristiryhmittymien välillä kuoli 80-luvulla kymmeniä tuhansia ihmisiä. Chuschissa toukokuussa 1980, juuri kun maassa valmistauduttiin ensimmäisiin vaaleihin sitten vuoden 1964, tehtiin ensimmäinen salamurha. Attentaateista seurasi lokakuussa 1981 hallituksen julistama poikkeustila Ayacuchon kaupunkiin. Senderistit vapauttivat maaliskuussa 1982 väkisin yli kolmesataa vankia tarkoin vartioidusta rangaistuslaitoksesta. Seuraavan vuoden loppuun mennessä he olivat hankkiutuneet käytännöllisesti katsoen hallitsevaan asemaan Ayacuchon alueella ja pyrkivät eristämään Liman maaseudusta elintarvikehuoltopisteineen. Vuoden 1983 iskuissa kuoli useita siviilejä.
 
Presidentiksi 1990 valittu Alberto Fujimori julisti välittömästi poikkeustilan myös pääkaupunkiin. Guzmánin paikoin ja ajoittain huomattavakin kansansuosio hiipui vuosien mittaan yleisen turvallisuudentunteen järkkyessä, mutta liikkeen sotilaallinen iskukyky näytti vain kasvavan 90-luvun alkuvuosina. Loistava polku ampui ja räjäytti helmikuussa 1992 Liman köyhänä itsehallintoalueena tunnetun Villa El Salvadorin vasemmistolaisen naisliikkeen johtajan María Elena Moyanon. Saman vuoden syyskuussa Guzmán kuitenkin napattiin kiinni limalaisesta kellarista, erään tanssinopettajan kotiparketin alta. Heti pidätyksen jälkeen hän kiljui tv-kameroille kansansodan jatkuvan. Vuotta myöhemmin katseltiin toisenlaista videota: Guzmán allekirjoittamassa vetoomusta aselevon aikaansaamiseksi ja neuvottelujen käynnistämiseksi Fujimorin kanssa. Loistava polku jakaantui aseellista taistelua jatkavaan ja siitä luopuvaan osaan. Guzmán sai äkisti heränneellä rauhantahdollaan kenties varmistetuksi itselleen mukavammat koppiolot, mutta hänet tuomittiin myöhemmin elinkautiseen vankeuteen ”valtionvastaisesta terrorismista”.
 
Teivo Teivainen on kutsunut Loistavaa polkua perulaisen vasemmiston pahimmaksi vastustajaksi. Samana vuonna kuin Guzmán jäi satimeen myös toisen pelätyn, mutta avoimemman järjestön MRTA:n eli Túpac Amarun vallankumouksellisen liikkeen johtohahmo Victor Polay (1951–). New York Times tiesi kertoa 1997, ettei hän saanut lukea vankilassa mitään poliittista kirjallisuutta. Ei edes Winston Churchillin muistelmia. Lehden jututtama Polayn äiti kuvasi poikansa eristysselliä haudaksi, mutta suri myös tämän ajautumista Pariisin- ja Madridin-opiskeluvuosina marxilaisen radikalismin piiriin: ”Minusta se oli aina vaarallista. Olin hyvin huolissani, niin kuin olisi ollut kuka tahansa äiti, sillä en ollut samoilla linjoilla poikani liioitellun idealismin kanssa.” Polayn huhutaan romahtaneen vankeudessa, siinä missä Guzmán on jopa mennyt kihloihin. Pääsenderistin nimissä viime syksynä julkaistu, ilmeisesti lakimies Crespon sekatekniikalla koostama muistelmateos De puño y letra (”Nyrkki ja sana”) vahvistaa sekä Guzmánin uuspasifismin että hänen vanhan marxilais-leniniläis-maolaisen vakaumuksensa.
 
Tuosta katsantokannasta voi lukea Luis Arce Borjan toimittaman senderistisen El Diarion haastattelusta kesältä 1988. Vielä vapaalla jalalla ollut Guzmán selvittelee siinä vuolaasti ajatusmaailmaansa ja ”maailmanlaajuisen vallankumouksen” visiotaan. Juttutuokio ei järin vahvasti tue mielikuvaa viisaasta gurusta: paikoitellen on paremminkin äänessä kelkasta pudonnut seniilindebiili huru-ukko. Guzmán kyllä letkauttaa virkeästi, että Euroopassa sosialismi on jonkinlaista prostituutiota. Sitä vastaan vain kohoaa, puuduttavuuteen saakka, maolaisuuden ”valtaisa transsendenssi”. Marxilaisuus pitää nähdä suurenmoiseksi ”proletariaatin ideologian” kehitystarinaksi, jonka marxismia ja leninismiä seuraava ylin vaihe oli maoismi. ”Pohjoisamerikkalaisen imperialismin ja neuvostoliittolaisen sosiaalikommunismin välisen kamppailun” aikakaudella maolaisuus on ainoaa totista nykykommunismia. Guzmán toteaa, että hänelle – ”ei spekulatiivisesti, vaan konkreettisesti” – Mariátegui on puolueen perustajana maolainen ennen maolaisuutta. Nyt on korkea aika soveltaa maolaisuutta ”meidän konkreettiseen todellisuuteemme”. Revisionismi kun olisi vain ”marxismin täydellistä kieltämistä, […] sen vaihtamista porvarilliseen filosofiaan”. Syöpämäisen revariuden rappiomuotoja ovat ”parlamentaarinen kretinismi ja pasifismi”. Gorbatšovin Neuvostoliitto on jo tällä väärällä tiellä, Deng Xiaopingin Kiinakin samaan suuntaan kääntyneenä.
 
Guzmán saa tuskin lausettakaan sanotuksi vetoamatta Marxiin, Leniniin ja ”Puhemies Maoon”. PKP:n (eli pitkälti Loistavan polun) vaiheista ja saavutuksista hän puhuu hartaasti. Mutta Guzmán ottaa ohimennen kantaa myös uutta evankeliointia vastaan: ”uskonto on riiston tuottama yhteiskunnallinen ilmiö”, joka katoaa riistämisen myötä uudessa yhteiskunnassa. Paavin suunnalta ei kuulu odottaa mitään muuta kuin vanhan teokratian ja kirkkohierarkian taantumusta, nykytilanteessa korkeintaan vallanpitäjiä myötäilevää näkökulmaa. Pappismahdistakin irtauduttaisiin vallankumouksen myötä.
 
Varsinaiseen pihviin päästään, kun Guzmán lausuu, että vallankumous edellyttää väkivaltaa ”universaalina lakina vailla ainuttakaan poikkeusta”. Ilman väkivaltaa ei Guzmánin mukaan voi ”romuttaa vanhaa järjestystä uuden luomiseksi”. Sota sekä purkaa että rakentaa: sen hinta on verta ja välttämättömiä uhreja. Mutta ainoastaan vanhan yhteiskuntajärjestyksen tuhosta kehkeytyy uusi.
 
Terroristin leimaa Guzmán ei halua. Pääimperialistit, tosiasiassa hegemoniasta taistelevat Reagan ja Gorbatšov kehuvat käyvänsä terrorismin vastaista taisteluaan apunaan kaikki aina Albanian Ramiz Aliaan myöten. Sana ”terroristi” on Guzmánin silmissä taantumuksen ase. Samaan tapaan PKP:n on väitetty olleen ”messiaaninen”, ”polpotilainen” tai (muiden muassa Teivaisen käyttämä epiteetti:) ”dogmaattinen”. Suosittu haukkumasana on myös ”narkoterroristinen”, onhan yleisesti tiedossa Loistavan polun osuus kolumbialaisten kartellien kanssa käytävästä kokakaupasta. Guzmánin mukaan pitää kuitenkin ymmärtää, että Perun tilannetta määritteli sisällissota. Vain kansankomiteoita perustamalla ja taistelua jatkamalla voidaan edetä kohti ”uuden demokratian kansantasavaltaa”. Slummikorttelien köyhille ”massoille” sissisota merkitsee toivoa. Kansannousun saattaakin odottaa alkavan kaupunkien haltuunotolla, mutta se ei ole oleva ”yksinkertainen spontaani räjähdys”, vaan vaarallinen tapahtumaketju. Perun 80-luvun alun poliittinen ja taloudellinen kriisi on luonut ”erittäin suotuisan konjunktuurin kansalaissodan aloittamiselle”. Proletariaatin kansansota on ”ylivertainen strategia”, jolle porvaristo ei mahda mitään. Se on ”luokkavihan syvällisen tunteen” ylin ilmaus. Sotiminen on mutkikasta ja vaikeaa, mutta siinä näkyy ”massiivinen sankarillisuus”. Sitä siivittää tietoisuus byrokapitalismin alkaneesta tuhosta, joka näkyy parlamentarismin hylkäämisessä korporativismin hyväksi. Tai hallituksen luisumisessa fasistiseen ”demoliberaalien periaatteitten kieltämiseen”. Guzmán tavoittaa jälleen hieman välkähtelevämmän puheenparren:
 
”Fasismin voi ymmärtää ideologisella tasolla eklektiseksi järjestelmäksi, jolla ei ole mitään täsmällistä filosofiaa: se on rippeistä muodostettu filosofinen kanta, […] joka saa selkeän ilmaisunsa [presidenttinä 1985–1990 toimineella Alan] García Perezillä: kun hän menee Kenneth Kaundan luo Harareen, hän on afrikkalainen tervehtimässä afrikkalaisia; kun hän menee Gandhin luo Intiaan, hän on gandhilainen; kun hän menee Zapatan luo Meksikoon, hän on zapatisti; kun hän menee Neuvostoliittoon, hän ryhtyy perestroikan pelastajaksi. Tällaista on ideologian muodostus fasismin filosofiassa: ei mitään määrättyä asemoitumista, pelkkää eklektismiä, otetaan se, mitä käteen sattuu.”
 
Tällaisen presidentin kanssa ei neuvotella vaan käydään sotaa, Guzmán teroittaa. Niin kuin Mao kävi Chiang Kai-Šekia vastaan, hän jaksaa rinnastaa. Toisaalta vaarana oli uskoa yleisiin puheisiin siitä, että Latinalaisessa Amerikassa ei tarvita vallankumouksellista ajattelua, koska ”kaikki ovat vallankumouksellisia” luontojaan. Kaikki kaipaavat puolueen ohjausta. Muun luuleminen on ”keskinkertaista reformismia, kesytettyä sosialismia, farisealaista demokratiaa”. Tästä näkökulmasta sopii käsittää myös tulevan demokratian ytimeksi erilaisten vallankumouksellisten voimien ”yhteinen diktatuuri”.
 
Interimperialistisen supervalta-ajan sorretuille kansoille ja ihmisille maailmanvallankumous merkitsi transsendenssia. Tällä haavaa sosialistisia maita ei Guzmánin arvion mukaan ole olemassakaan. Albania ja Vietnam ovat nekin suistuneet Hruštšovista alkaneen revisionismin harhatielle. Nicaraguan vallankumous jäi kesken. Kuuba on edustanut toivoa koko Latinalaiselle Amerikalle, mutta Castro on myös töppäillyt. ”Toveri Stalinin” reimasta perinnöstä on vieraannuttu. ”Koko elämänsä Puolueelle omistaneen” Maon ”elävästä esimerkistä” on erkaannuttu.
 
Jutustelun lomassa Guzmán kertoo lukevansa kernaimmin elämäkertoja ja tiedekirjoja. Sanataiteen suosikkeja ja samalla poliittisia tutkielmia ovat Shakespearen Julius Caesar ja Macbeth. Tavattoman hyväksi runoilijaksi Puhemies Gonzalo mainitsee – Puhemies Maon.
 
90-luvun mittaan koko lailla kuvasta kadonnut Loistava polku on jatkanut terroritoimintaansa. Se otti vastuun joulukuussa 2005 kahdeksan poliisin tappamisesta Aucayacussa. Lokakuussa 2008 senderistit surmasivat 11 henkilöä hyökättyään viidakkotiellä sotilassaattueen kimppuun. Nämä veriteot, jos Ataujen uhkailukin, ovat omiaan lietsomaan pelkoja ensi vuoden megavaaleihin valmistautuvissa perulaisissa.

Uurnilla käymisestä tuskin seuraa juhlia kommunisteille, vaan eipä liene luvassa ilonpitoa liberaaleillekaan. Presidentiksi saattaa hyvinkin nousta entinen kapinaupseeri, vasemmistonationalisti Ollanta Humala, jolla on vähän sama ongelma kuin Matti Vanhasella: arveluttavia puuhaileva isä. Poika-Humala on kyllä sanoutunut irti isä-Humalan, Isaacin, rasistis-fasistiseksi leimatusta etnocacerismosta, mutta autoritaarisen perinteen jatkajan Peru hänestä joka tapauksessa näyttäisi saavan. Yksi Ollanta Humalan karmivista uroteoista on kiinni saatujen Loistavan polun sissien kiduttaminen 90-luvun sotilasvirkavuosinaan.
 
 
Jarkko S. Tuusvuori

Kirjallisuus
Entrevista al Presidente Gonzalo. El Diario, heinäkuu 1988. Verkossa esim.: http://www.solrojo.org/pcp_doc/pcp_0688.htm
Teivainen, Teivo, Fujimorin Peru. Uusliberalismi, likainen sota ja kehitysyhteistyö. Suomen Rauhanpuolustajat & Like, Helsinki 1999.
 
 
Vuonna 1946 vähän tunnettu ranskalaisfilosofi Jean-Baptiste Botul (1896–1947) piti viisi luentoa Paraguayssa elämäntapakantilaisten Nueva Königsberg -siirtokunnassa. Uuden Königsbergin asukkaat pukeutuivat ja söivät Kantin tapaan ja kävivät päivittäisellä kävelyllä kaupungissaan, joka oli rakennettu Königsbergin jäljitelmäksi. Mutta he halusivat tietää, voivatko ankarasti kantilaista moraalia noudattavat ihmiset lisääntyä, ja kutsuivat Botulin luennoimaan aiheesta.
 
Pahamaineisen kirjoitushaluttoman Botulin jälkeenjääneet alustukset julkaistiin vuonna 1999 ranskaksi nimellä La vie sexuelle d'Emmanuel Kant. Botulin mukaan naimattomuus ja selibaatti kuuluvat elimellisinä osina kantilaisuuteen, sillä Puhtaan järjen kritiikkejä ei käy kirjoittaminen, jos tuhlaa kehoneritteensä sukupuolisuuteen. Kantin sankarilliseksi kutsumansa esimerkin seuraamista Botul piti kuitenkin vaarallisena.
 
Linssilude Bernard-Henri Lévyn käsiteltyä Botulin Kant-tulkintaa teoksessaan De la guerre en philosophie (2010) julkisuudessa on esitetty väitteitä, joiden mukaan Botul olisi fiktiivinen hahmo, jonka vakavasti ottaminen vie Lévyn uskottavuuden lopullisesti. Filosofiapiireissä Lévy on jo ehditty leimata lähdekritiikistä piittaamattomaksi huijariksi. Esimerkkinä voidaan mainita Chicagon yliopiston Brian Leiterin blogimerkintä:

http://leiterreports.typepad.com/blog/2010/02/its-official-bernardhenri-...

Teorian mukaan Botul on Le Canard enchaîné -lehteen kirjoittavan filosofin ja rock-vokalistin Frédèric Pagèsin keksintöä. Me puolestamme olemme taipuvainen pitämään Pagèsia kuvitteellisena henkilönä jo taiteilijakuvansa perusteella, vaikka todellisuuteen uskominen onkin vain yksi teologian muoto. Koko Lévy-kalabaliikki perustuu erheelliseen oletukseen siitä, että ajattelijan olemassaolo takaa ajatuksen vakavastiotettavuuden. Mutta kun tekijä on kuollut, kirjailijan keksittyyteen vetoaminen on kehnointa mahdollista kritiikkiä. Botulin Kant-tulkinnan mahdollisilla kehnouksilla tai ansioilla ei ole mitään yhteyttä hänen olemassaoloonsa.
 
Arg-lehden nimimerkki Moby Sick tiesi muuten kertoa jo 1990-luvun alussa, että toinen tuntemattomaksi jäänyt ajattelija, Henri Mensonge, oli itse asiassa suomalaissyntyinen Henri Mensonen, joka piti Kant-nimeä pelkästään rivona.
 
Tapani Kilpeläinen
 
PS.: Jean-Baptiste Botulin ystävien yhdistykseen voi tutustua verkko-osoitteessa http://botul.free.fr/
 
toimitus
04.02.2010
-
 
niin & näinin pian vuodentakaisen pop-teemanumeron nettihaarakkeeseen saatiin viime kesänä viedyksi alustava ’pop’-käsitehistoriikki. Kalpaten käymisen makua oli ilmassa, kun bielefeldiläinen Transcript-kustantamo otti ja julkaisi 568-sivuisen kirjan samasta aiheesta. Tuottelias bochumilainen dosentti Thomas Hecken oli saanut valmiiksi teoksen Pop. Geschichte eines Konzepts 1955–2009. Alaotsikon aikarajauksesta toki huomaa, että painotukset eroavat: n & n -nettiesitys kartoitti ennen muuta popin esi- ja varhaishistoriaa hamasta menneisyydestä 50-luvulle saakka. Mutta ennen kuin Hecken pääsee subrubriikkinsa ajanjaksoon, hän taustoittaa tarkasteluaan lähtemällä liikkeelle 1700-luvun lopulta. Perustavaa on varhaisromantiikan ilmentämä uusi vapautuminen. Joukko taiteilijoita pääsi irti uskonnollisista ja moraalisista pakoista sekä eroon mesenaattien ja esteettisten kaavojen puristuksesta. He syöksyivät ulos salongeista kilvoittelemaan nopeasti sivistyvästä suuresta yleisöstä – vain huomatakseen, että suosittuus ja taiteellinen arvokkuus suhtautuivat toisiinsa toisin kuin ennen emansipaatiota.
 
Tämä ei lupaa huonoa. Hecken vastaa huutoonsa nostamalla esiin Christian Garven (1742–1798), joka vaati kaikelta filosofialtakin populaariutta. (Hän ei mainitse Diderot’n vastaavaa vaatimusta.) Hän esittelee Herderin oppilaan Gottfried August Bürgerin (1747–1797), joka halusi sievistää ja ylentää ’kansan’ käsitteen, jotta kansanomaisuus voisi olla mainesana ja kansansuosio täyteläisyydentae. Hecken muistuttaa Schillerin teroittaneen, että neron tehtävänä oli juuri yhdistää sankat väenjoukot ja kouluja käyneet luokat. Schiller ja Kant yhtyivät esteettisen vapauden tähdennyksessään, mutta myös siinä, että he varoittivat liikaräikeydestä, yliärsytyksestä ja hekumallisuudesta. Tästä vie Heckenin tie muiden muassa Baudelairen kautta Nietzschen tapaan pitää Wagnerin musiikkidraamaa kiihotushakuisena ”massataiteena”. Sitten siirrytään rivakasti Marinettin futuristisiin manifesteihin ja muuhun modernistiseen avantgardeen sekä jazziin ja kitschiin.
 
Mutta eihän tämä vetele. Heckenin kirjan ensimmäiset puolensataa sivua vetävästi kirjoitettua pop-esihistoriaa on nimittäin silmiinpistävän popitonta kertomaa. Pohjustetaan kyllä sinänsä pätevästi sivulta 51 alkavaa ”populaarikulttuurin” ilmiöiden käsittelyä, vaan tuskin voi lainkaan puhua juuri käsitteen valaisemisesta tai aiheen nimenomaan käsitehistoriallisesta työstämisestä. Ei esimerkiksi puhuta Mozartin pop(ulaarius)-suhteesta. Ei muustakaan populaarin ja klassisen rajankäynnistä. Ei ylimalkaan huomioida popin varhaisia konkreettisia ilmaantumisia ennen rock-aikakautta. Flapperista, hipsterista, midbrow’sta ja paljosta muusta Hecken kirjoittaa osuvasti. Hän vain seurailee liiaksi, esipuheensa paljastamassa hengessä, pop-taiteen syntyehtoja ja alistaa löydöksensä sille. Historiikki pelkistyy pejoratiivisen massakulttuurin suureksi siirtymäksi affirmatiiviseen pop(ulaari)kulttuuriin. Kun tarina alkaa vyöryä eteenpäin IG-ryhmästä ja yhdysvaltalaisesta pop artista, se ei tuo kovin paljon uutta jo yleisesti tunnettuun. Vasta 80–00-luvun popin käänteiden jäsentelyllä on erityistä arvoa ainakin mukiinmenevänä koosteena keskusteluista.
 
Syrjään jää popin käsitteellinen vetovoima ja lupaus. Ennen kuin valittaa otsikon harhaanjohtavuutta, joutuu toteamaan, että kirjahan kuuluttaa kertovansa pop-Konzeptista. Pop mainitaan Oberbegriffinä sille ja tälle. Nide viipyilee popin hahmotustavoissa, etuoikeutetuissa rekvisiitoissa ja auktorisoiduissa tilpehööreissä. Ei ihme, jos alkaa kaivata jotain ei-konseptoitua, alemman luokan käsitteellisyyttä. Hecken toteaa ohimennen (s. 100), että murtauduttuaan esiin ”pop ei toiminut käsitteenä [Begriff] ainoastaan populaariuden lyhenteenä, vaan sitä käytettiin myös substantiaalimmin”. Hän on vain itse harmillisen kiinnostumaton tuosta popin täysipainoisemmasta ja omavoimaisemmasta käyttelystä, saati käsitteen elämästä mestari- ja gurukäyttöjen tuolla puolen. Heckenin innostumattomuus ”pop”-sanan eri instantiaatioista vahinkolaukauksineen kaikkineen yhdistyy hetkahtamattomuuteen pop-lauluista tai muista tietyistä pop-esineistä. Etusijan valtaavat teiniyden ja alakulttuuriuden kevytsosiologia, hedonismin ja postmoderniuden kevytfilosofia ja dandyn ja campin kevytkulttuurintutkimus. Aivan liian yleiset kysymykset.
Heckenin jäljiltä tuntee vetoa Jon Savagen nautinnolliseen kirjaimellisuuteen. Ja popmusiikkiin.
 
P.S.
Tällä palstalla kerrottiin taannoin The Journal of Philosophy and Popular Culturen tulemisesta. Puuhamies Jeff McLaughlin valitteli hiljan allekirjoittaneelle, että hidasteita on riittänyt. Opiskelijavoimia on mobilisoitu, mutta syksyksi 2009 aiottu lanseeraus siirtyy ainakin pitkälle kevääseen 2010.
 
 
Jarkko S. Tuusvuori
 
 
Tällä paikalla tarkasteltiin Yhdysvaltain viime presidentinvaalien alla kampanjadebatteja, joissa sanaa ”filosofia” käytettiin koristeena, lyömäaseena ja tilkkeenä. Kun Obama on nyt ollut vuoden vallassa, sietää päivittää tilannetta. Koska asian yleisempää puolta työstettiin ykkösosassa koko lailla, tyydyttäköön tässä vain paljonpuhuvaan potpuriin.
 
Täydennetään ensin vanhaa tarinaa. Republikaanien presidenttiehdokas, senaattori John McCain sanoi The Boston Globen mukaan eräässä puhetilaisuudessa jo helmikuussa 2008, että hänen ja demokraattipuolueen ehdokkaitten välillä oli ”syvällisiä filosofisia eroja”. Hän määritteli nuo eroavuudet saman tien: ”He ovat liberaaleja demokraatteja ja minä olen konservatiivinen republikaani.” McCain uskoi voittavansa vaalit, koska ”[m]inun filosofiani ja minun näkemykseni ja minun ansioni sointuvat senaattori Obamaa ja senaattori Clintonia paremmin yhteen Yhdysvaltain kansan kanssa.” Hän vakuutti, ettei koskaan antautuisi USA:n presidenttinä.
 
Samaan aikaan Obaman filosofiasta tiesi kertoa The New York Times. Serge F. Kovaleski oli haastatellut senaattorin ystäviä, jotka olivat vihjanneet tämän olleen opiskeluvuosinaan erityisen kiinnostunut Nietzschestä ja Freudista. Toisen vuoden opiskelijana hän oli tutkinut myös Sartrea poliittisen ajattelun kurssia varten.
 
Eli Eteraz kirjoitti maaliskuussa 2008 The Huffington Postiin korkealentoisesti ”poliittisesta nihilismistä”. Hän määritteli sen nykyajan yhteiskuntia koettelevaksi ”epäuskoksi omia instituutioitaan kohtaan”. Turhautuminen tuottaa Eterazin mukaan joko väkivaltaisia purkauksia tai pakoa julkkisfanituksen kaltaisiin maallisiin mielettömyyksiin. Esimerkeiksi julmuuksista käyvät yhtä hyvin islamistinen terrorismi ja yhdysvaltalainen voimapolitiikka. Eterazin mukaan tie ulos poliittisesta nihilismistä on nimeltään Obama: ”Kannatukseni ei pohjaudu henkilökohtaiseen parempana pitämiseen eikä Obaman politiikkaohjelmiinkaan. Kannatukseeni ei vaikuttaisi, vaikka Obama olisi äärioikeistolainen konservatiivi tai laitavasemmistolainen. Obama pitäisi valita ennemminkin sen tähden, että hän on nietzscheläinen.” Nietzsche ennusti kuulemma oikeellisesti päämäärättömän ja lohduttoman nihilismin aikakauden maailmansotineen kaikkineen. Eterazin mukaan saksalaisfilosofin tarjoama rohto ajantautiin oli itsen tyylittely ja elämän luominen taiteeksi, jotta ne voitiin myöntää: ”Tapaamistani ihmisistä Barack Obama kuuluu niihin harvoihin, jotka elävät tähän nietzscheläiseen tapaan.” Eteraz kehottaa lukemaan Obaman kirjoja ja kuuntelemaan hänen puheitaan. Niistä pitäisi piirtyä esiin hahmo, joka ei arvele olevansa valmis tuotos, vaan avoimeksi pingotettu kangas elämän sudittavaksi.
 
Obama pääsi ääneen esimerkiksi Pohjois-Dakotassa huhtikuussa 2008. CBS:n nettiuutisten mukaan hän oli huokunut voitonvarmuutta, koska ”meidän ideamme ovat parempia. Juuri nyt Yhdysvallat tarvitsee meidän politiikkaohjelmiamme.” Martin Luther Kingin surmapäivän kunniaksi hän lisäsi, että King olisi myöntänyt USA:n siirtyneen kohti oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa. Obama hyökkäsi puheessaan republikaaneja vastaan, koska nämä luulivat ratkaisevansa ”kaikki ongelmat auringon alla” verotusta keventämällä: ”Ongelmia terveydenhuollossa: alennetaanpas veroja. Ongelmia koulutuksessa: alennetaanpas veroja. Ongelmia taloudessa: alennetaanpas veroja. Köyhyyttä: alennetaanpas veroja. Tämä ei ole politiikkaa. Tämä on dogmi. Väsähtänyt ja kyyninen filosofia.”
 
Omaa ”filosofiaansa” senaattori Obama pääsi kirkastamaan elokuussa 2008 Chris Wallacen haastattelussa räyhäkonservatiivisella Fox-kanavalla. Kuumaksi perunaksi oli noussut hänen väitetty kyvyttömyytensä kollaboroida oikeiston kanssa. Obama vastasi arvioimalla monien liberaalien pitävän häntä liiankin yhteistyökykyisenä. Hän jatkoi:
 
”Kas tässä on minun filosofiani. Tahdon tehdä sitä, mikä toimii Yhdysvaltain kansan hyväksi. Ja sekä osavaltio- että liittovaltion lainsäädännön tasolla olen aina pystynyt työskentelemään republikaanien kanssa, jotta löytäisimme kompromisseja ja yhteistä pohjaa.
[…]
Ei demokraateilla mielestäni ole yksinoikeutta viisauteen. Tavoitteenani on viedä meidät ulos tästä vastanapaistavasta kiistelystä, jossa pyrimme aina napsimaan huokeita poliittisia irtopisteitä, sen sijaan että todella saisimme hommia hoidetuksi.” 
 
Obama kuitenkin leimattiin moniaalla sosialistiksi, mikä ei ole Yhdysvalloissa vallan pieni synti. Esimerkiksi käyköön ”Vapauden tulevaisuus” -säätiön verkkosivuille kesäkuussa kirjoittanut Jacob G. Hornberger. Hänen mukaansa Obama harjoitti ”sosialistista filosofiaa”, joka juontui New Dealin ”fasistis-sosialistisesta” taustasta.
 
Sosialistitulkinnan tueksi löytyi vanha radiohaastattelu. Muun muassa One News Com uutisoi lokakuussa 2008, että Obama oli esiintymisessään Chicagon ei-kaupallisella WBEZ-kanavalla 2001 sanonut ”taloudellisen oikeudenmukaisuuden” edellyttävän ”vaurauden uusjakoa”. Obaman lainattiin analysoineen, että oikeussalikeskeiseksi linjautuneelta kansalaisoikeusliikkeeltä oli aikoinaan tupannut katoamaan silmistä poliittis-yhteiskunnallinen järjestäytyminen ja ”tosiasialliset valtakoalitiot”. Tästä syystä se ei valitettavasti saanut edetyksi ”redistributiiviseen muutokseen”. Republikaanivaikuttajat näkivät äänitteessä tiivistyvän obamalaisen jakofilosofian: ”Hän menee jopa niin pitkälle, että arvostelee Yhdysvaltain perustuslakia, koska se ei takaa yhtäläisiä tuloja”, puuskahti entinen presidenttiehdokas ja ”Amerikkalaiset arvot” -järjestön nokkamies Gary Bauer. Obaman talouspolitiikka uhkasi suistaa maan pahasti alle parin jääviin kasvutuloksiin ja ”luokkasotaan”. Bauer jatkoi: ”Ottaa nyt varat pois tuottavilta ihmisiltä ja antaa ne ihmisille, jotka eivät ole olleet yhtä menestyviä! Se on parhaimmillaankin sosialismia – ja minusta voisi puolustaa sitäkin kantaa, että se on tavallaan marxismia.”
 
Aivan kaikkea julkista tilaa eivät sekopäät vallanneet. Obaman ajattelusta julkaistiin myös tutkimusartikkeleita. Esimerkiksi Michael A. Peters laati Political Futures in Educationin viime vuoden ykkösvihkoon artikkelin Obaman ”amerikkalaista unelmaa uudistavasta poliittisesta filosofiasta”. Bart Schultz taas kontribuoi Philosophy of the Social Sciencesin viime vuoden toiseen numeroon samasta aiheesta. Schultz sitoi Obaman filosofian aina John Deweyn ja Jane Addamsin päivistä alkaneeseen pragmatismin chicagolaiseen haaraan. Saul Alinskyn, Abner Mikvan, David Greenstonen, Danielle Allenin, Cass Sunsteinin ja Richard Rortyn jäljillä liikkunut Obama on koettanut Schultzin mukaan jatkaa Abe Lincolnin perinnön soveltamista nykyoloihin.
 
***
 
Raskaan sarjan filosofeista Simon Critchley puuttui Obama-kysymykseen Yhdysvaltain politiikan tutkimuksen yhdistyksen kokouspuheessaan elokuussa 2008 ja New Yorkin New Schoolin luennossaan syyskuussa 2008. Ajatuksia julkaistiin kirjoitetussa muodossa eri kanavilla vuodenvaihteessa 2008–2009. Critchley aloitti presidentin yksinäisestä, yhteyttä ja yhteishyvää kohti kurkottelevasta hahmosta. Täytyy vahvistaa yhtymäakti, tulee ”affirmoida keskinäiset siteemme toinen toisiimme”. Critchley mukaan usko yhteishyvään on Obaman itsensäkin mukaan epätodennäköistä, kun otetaan huomioon turski eriarvoisuus, hallinnon mädännäisyys ja yleinen anomia. Mutta onko tämä ristiriitojen ja valtasuhteitten hälvenemisestä hourailevaa ”antipoliittista fantasiaa” vai mitä? Onko uskomishalu varmin merkki uskon kadosta? Critchleyn sanoin Obaman suosio joka tapauksessa käsittyy reaktiona Bushin ”ultrapoliittiseen” kauteen ”massiivisine toimeenpanovallan laajentamisineen” ja ”pelon politiikkoineen”. Liberaali samanmielisten keskustelu haluaa syrjäyttää uskonnollisen absolutismin. Miten poliittista kamppailua toppuutteleva Obama yhdistyy taloudellista vapaamarkkinakamppailua suosivaan Obamaan, se jää avoimeksi.
 
Critchley on kiinnostuneempi Obaman subjektiviteetista ja vetovoimasta. Hän tunnustaa olevansa tyyten moisiolla siitä, mikä Obama oikein on miehiään. Puheitten katsomiset ja tekstien lukemiset lujittavat vain tuntua juohevan kielenkäyttäjän mitä utuisimmasta ja etäisimmästä hahmosta. Critchley jää kaipaamaan merkkiä ärsyyntymisestä tai suuttumuksesta, ”ehkäpä ensimmäisestä poliittisesta tunteesta”, joka liikuttelisi asioita. Obamasta jää käteen vain etäännytetty hahmo haikailemassa kenties vain kristinuskosta löytämäänsä yhtymystä ja täyttymystä.
 
Critchley uumoaa, että Obaman poliittista neroutta voi juuri olla hänen arvoituksellinen, seisahtunut opaakkiutensa. Ei Obama turhaan luonnehtinut itseään ”valkokankaaksi projektioita varten”. Hän pystyy kuvastamaan ihmisten omaa yksinäisyyttä ja ikävöintiä. Critchley näkee Obaman kirjoitustyylissä suorastaan nuoresta Rousseausta muistuttavaa vilpitöntä kyynisyydettömyyttä. Mutta Obama pysyy ikään kuin antropologina, äitinsä ammattiasenteessa, tarkkailemansa yhteisön ulkopuolella, matkan päässä välittömästä kokemuksesta. Uskontosuhde vaikuttaa sekin Critchleyn mukaan antropologiäidin ”kunnioittavan etäisyyden” leimaamalta. Obama perustelee uskonnon tarpeen elämän vaatimalla ”kerronnallisella kaarella”, päivittäisen raadannan edellyttämällä virkistyksellä ja ”kroonisen yksinäisyyden” kysymällä lievityksellä. Muuten tarvottaisiin nihilismissä, käveltäisiin tätä tyhjää tietä taloon, jossa ei ole minulle mitään. Critchley muistuttaa Obaman halunneen etsiä äitinsä opettamien arvojen – rehellisyys, myötätunto, kurinalaisuus, viivytetty palkitseminen ja työteliäisyys – tueksi sopivaa ”poliittista filosofiaa”. Vastaukset löytyivät kuitenkin muualta, äidiltä huomaamatta jääneiden asioitten kohtaamisesta. Critchley lainaa Obamaa:
 
”Kristityt työtoverini tunnistivat itsensä minussa. He huomasivat, että minä tunnen heidän Sanansa, jaan heidän arvonsa ja veisaan heidän virsiään. Mutta he äkkäsivät, että jokin minussa pysyi loitolla, irrallaan, tarkkailijana heidän keskuudessaan. Käsitin, että ilman astiaa uskomuksilleni, ilman yksiselitteistä sitoutumista tiettyyn uskonyhteisöön joutuisin jollekin etäiselle tasolle, vapaaksi äitini tavalla, mutta myös yksinäiseksi samalla lailla kuin hän oli perimmältään yksin.”
 
Antropologinen kunnioitus kaikkia uskoja kohtaan tarkoitti sitoutumattomuutta mihinkään niistä. Omat uskomukset jäivät kellumaan. Obaman ankkuripaikaksi valikoitui afroamerikkalainen kristillisyys: hän liittyi eteläisen Chicagon Trinity United Churchiin, pastori Jeremiah Wrightin seurakuntaan. Presidentinvaalikampanjan aikaan nousi kohu Wrightin 2003 pitämästä saarnasta, jossa kehotettiin laulamaan ”God Bless America” -laulun sijasta ”God Damn America”, koska hallitus kohteli kansalaisiaan epäinhimillisesti ja kuvitteli itsensä jumalaksi. Ja olihan kauheampaakin: pian 9/11-iskujen jälkeen 2001 Wright oli saarnannut siitä, miten USA:n omat terroriteot lietsoivat terrorismia. Obaman katsottiin selvinneen tukalasta tilanteesta hyvin erimielisyyttä korostamalla mutta omaa uskonyhteisöään tai mentoriaan tuomitsematta. Critchleyn mukaan Obaman liittyminen kirkkoon oli vakain tuumin tehty järkiperäinen päätös, ei haltioitunut kääntyminen. Obama itse sanoo ”kriittisen ajattelun” pysyneen hengellisessä kyydissä. Hän ei peittele agnostisiakaan juonteita pohdinnoissaan. Mutta Critchley näkee skepsiksen nakertavan Obaman kansalaisille esittämää poliittista kutsua mukaan uskomaan: ”Meidän täytyy uskoa, mutta me emme voi uskoa. Ehkä tämä on se tragedia, jonka jotkut meistä näkevät Obamassa: me osaamme uskoa muutokseen, mutta me tajuamme rusentavasti, että mikään ei muutu.”
 
Critchley jatkoi analyysiaan Adbusters-verkkosivulla marraskuussa viikko Obaman vaalivoiton jälkeen. Hän totesi, että mahtava voitto näytti saavan monta lamaantunutta kansalaista jälleen toimeliaaksi. Mutta Critchley aavisti moralistisen politiikan luisuvan tekopyhyyteen. Obama varaa ensinnäkin profeetalliseen kristillisen mustan ajattelun traditioon ja retoriikkaan, mutta jättää siitä pois kaiken kriittisen radikaaliuden. Toisekseen Obama edistää paluuta liberaaliin perustuslaillisuuteen schmittiläis-straussilaisen toimeenpanovallan paisuttamisen jäljiltä. Tämä merkitsee hartaita oikeusopillisia kinkereitä perustaja-isien pykälien äärellä. Kolmanneksi Obama normalisoi kapitalismia vakauttamalla finanssimarkkinoita groteskin sääntelynpurkamistrendin jälkeen. Hän hakeutuu konfliktin välttelyn linjalle ja uskoo vapaan kilvoittelun siunauksellisuuteen, vaikka hänen talousajattelunsa on voimaton puuttumaan köyhyyteen.
 
Muutosta ei Critchleyn mukaan pidä odottaa valtion ja pääoman tasolla. Vain moraalis-symbolisella tasolla vaihdetaan sapluunaa. Se ei ole olematon muutos, Critchley myöntää. Liberaaleilla on syytä riemuunsa. Vasemmistolaista ei bailatuta. Critchley ounastaa, että regiiminvaihdos saattaa johtaa ”erilaisiin paikallisiin kansan politisoitumisen muotoihin, jotka kenties asettavat kyseenalaisiksi vallitsevat sosioekonomiset vakaumukset”. Siirtolaisten oikeudellinen asema saattaa hyvinkin kohentua. Ja muitakin ”edistyksellisiä radikaalistumisia” saattaa ilmaantua.
 
Yhtä mahdollista vain on, että Obaman kampanjan liikkeelle panema kansalaisvoima haaskaantuu triumfin politiikan vaihtuessa hallinnon rullaukseksi ja median mylläykseksi. Critchleyn mukaan jo Obaman voitonpuheen ”tummanpuhuva, hienokseltaan pettynyt sävy” kieli tämän vaihtoehdon etusijasta: ”Emme ehkä pääse perille yhdessä vuodessa tai edes yhdessä kaudessa.” Vallan varmistuttua kansaa ei parane sen enempää liikutella. Itsensä ja mahtinsa tiedostavan kansan poliittista kokemusta pitää kammitsoida. Kansansuvereniteetti on palautettava aisoihin. Koneisto hyrrätköön.
 
Critchley puhuu tragediasta, jos kohta tyypillisellä ”ehkä”-sanallaan lievennettynä. Kollektiivinen ilo ja voimantunto näyttäytyivät, ”poliittisen hetken potentiaali”, jota edustuksellinen tapahtumakulku lopulta vääjäämättä estää aktualisoitumasta. Ei ihme, että Obama peruutti juhlailotulituksen. Menkää kotiin, systeemi jatkaa tästä.
 
Alain Badioun ’tapahtuma’-käsitteestä pomppua hakien Critchley puhuu kollektiivisuuden synnystä tasavertaisuuden normin suojissa. Tapahtumallinen politiikka edellyttää etäisyyttä valtiovallasta. Nyt pehmoinen demokraattinen, kansalaisyhteiskuntaan yhdentyvä ja sosiaalisen elämän joka kentälle työntyvä valtio kuroo välimatkaa umpeen. Siksi distanssi on luotava erikseen, asioikseen, sinne, missä valtio rakoilee. Sama se, Critchley tarkentaa, onko muotoutuva kollektiivi valtava globalisaation vastustajien rihmasto tai puolen- tai parinkymmenen hengen toimintaryhmä: ”Ettemme unohtaisi, Pariisin kommuuni alkoi siitä, kun kourallinen kansalaisia otti ja kieltäytyi.” Critchley pinnistää itse toiveikkuuteen:
 
”Mitä ikinä jäikään vasemmistosta jäljelle Obaman jäljiltä, sen pitäisi sitoutua luomaan paikallisia politiikkakokeiluja, muodostamaan kollektiivisuuksia, jotka ovat olemassa valtiosta erossa ja voivat painostaa sitä. Todellinen politiikka ei ehdy edustuksellisuuden peleihin eikä liberaalin demokratian spektaakkeliluonteeseen. Kollektiivisuudet murtautuvat esiin näkymättömistä, valtion väliköistä ja pääoman rajoilta. Marraskuun 4. päivän iltana [2008, Obaman valituksi tulemisen iltana,] koitti kenties hetki, jolloin potentiaali tällaisen esiinmurtautumiseen uhkasi tapahtua. Se saattaa yhä tapahtua.”
 
***
 
Toimittaja Greg Sargent odotteli blogissaan Obamalta ponnekkaampaa vastausta republikaanien tapaan jarruttaa talouspolitiikan uudistamista. Helmikuun neljäntenä 2009 Sargent katsoi saaneensa merkin presidentin halusta ”erottautua vihollisistaan filosofisesti ja ideologisesti”. Hän lainasi Obamaa: ”Olen viime päivinä kuullut kritiikkiä aloitteitani kohtaan. Nuo moitteet kaiuttavat täsmälleen samoja epäonnistuneita teorioita, jotka olivat omiaan viemään meitä nykyiseen kriisiin. Käsityksiä, joiden mukaan veronleikkaukset ratkovat kaikki pulmamme, energiaomavaraisuutemme perustavat haasteet ja terveydenhuollon korkeat kustannukset voidaan unohtaa ja silti odotella taloutemme ja maamme kukoistavan. Minä hylkään nuo teoriat, ja niin hylkäsivät kansalaisetkin, kun he äänestivät viime marraskuussa jyrkästi muutoksen puolesta.”
 
Sargent kommentoi, että presidentti halusi näin korostaa ”filosofisia eroja” hänen ja republikaanien välillä. Seuraavana päivänä Obaman ajatuksia ilmestyi Washington Postissa. Sargent näki presidentin vihdoin palanneen kampanja-aikaiseen, aggressiiviseen kiistavalmiuteensa. Hän arvioi, että syynä bully pulpitin eli etusijaisen puhujanpaikkansa täysmääräiseen käyttämiseen oli Obaman kangerrellen alkanut yhteistyö kongressin demokraattiedustajien kanssa.
 
Maaliskuussa Obama joutui CNN:n haastattelussa vastaamaan Dick Cheneyn syytöksiin. Bushin varapresidentti oli väittänyt, että uusi turvallisuuspolitiikka, erityisesti päätös Guantánamon vankileirin lakkauttamisesta, ”lisäsi Yhdysvaltain kansaan kohdistuvaa uuden hyökkäyksen riskiä”. Obama totesi, että Cheneyn oma malli ei ole lisännyt turvallisuutta. Päinvastoin: ”tuo filosofia on aiheuttanut uskomatonta tuhoa meidän imagollemme ja asemallemme maailmassa. […] kuinka monta tuomiota on saatu Guantánamon avulla? Kuinka monta terroristia on todella saatu oikeuteen varapresidentti Cheneyn kannattaman filosofian turvin? Se ei ole lisännyt suojaamme. Sen sijaan se on ollut hyvää mainosta antiamerikkalaisille tuntemuksille. Tämä tarkoittaa, että kaikkialla maailmassa pestataan tehokkaasti arabi- ja muslimitaistelijoita USA:n etua vastaan.”
 
Rochester Institute of Technology aloitti kevätlukukaudella 2009 erityisen kurssin Obaman ”elämästä ja filosofiasta”. Englannin ja filosofian oppiaineitten järjestämissä opinnoissa perehdyttiin Obaman kirjoituksiin. Filosofian apulaisprofessori John Cappsin mukaan ”Obaman poliittista filosofiaa kuvataan usein ’pragmaattiseksi’, mutta se nyt voi tarkoittaa yhtä sun toista. Asettamalla hänet laajempaan filosofiseen kontekstiin voimme ymmärtää paremmin, kuinka hänen pragmatisminsa pohjautuu tiettyihin ihanteisiin ja periaatteisiin, ja miten nämä ohjaavat hänen päätöksiään.” Englannin apulaisprofessori Babak Elahi taas painotti Obamaa melkoisen kirjallisen tuotannon miehenä, jonka tyyliä ja sanomisia oli syytä tutkia. Kurssilla otettiin lähilukuun myös W. E. B. DuBois, Malcolm X, Richard Rorty ja William James.
 
Vappuna 2009 Telegraph kertoi, että teoksellaan The Secret Ingredient kohauttanut brittiläinen perheenäiti Mrs Bee oli saanut yhden kirjatilauksen Valkoisesta talosta. ”Hämmentävää, että minun oivallukseni lingersivät aina Barackille ja perheelleen saakka”, kertoi Mrs Bee, joka oli postittanut niteen omin käsin. Hän arveli syyksi tilaukseen perhesuuntautuneen Obaman kiinnostusta terveelliseen elämäntapaan. Sydänvaivojensa vuoksi asialle aikoinaan omistautunut Mrs Bee tiivisti opetuksensa: ”Olen aina tykännyt kokata, mutta sitten oivalsin, että terveellinen ravinto voi todella vaikuttaa hyvään oloon. Minun filosofiani koostuu viidestä äffästä: family (perhe), food (ruoka), fitness (kunto), finance (rahoitus) ja future (tulevaisuus). Arvelenpa, että nämä asiat ovat lähellä Obamankin sydäntä.”
 
Kesäkuussa 2009 Carlin Romano eritteli The Chronicle Review’ssä Obaman Kairon yliopistolla pitämää puhetta: ”Obaman ainutlaatuisin filosofinen läpimurto oli heittää taidokkaasti esille kosmopoliittinen idea, jonka mukaan USA:n presidentin täytyy välittää ei-yhdysvaltalaisista.” Maailmaan puuttumisen aste velvoitti. Romanon sanoin kosmopoliittiutta oli sallia erilaisia elämän- ja ajatustapoja, kunhan ne eivät häiritse lähimmäisiä: ”Obama on ilmoittanut kaikista edeltäjistään poiketen koko maailmalle, että Yhdysvallat aikoo yhä viedä filosofiaansa, eetostaan ja poliittista teoriaansa – mutta ei deklamoiden vaan keskustellen, ei kitkerää myöntymistä vaan vapaata omaksumista tavoitellen.” Romanon loppunousu kuului: ”Filosofipressaylipäällikkö ja kosmopoliittiylipäällikkö. Tulee ajatelleeksi, että lopultakin me ansaitsemme hänet. Näyttää siltä, että meillä on hänet.”
 
Heinäkuussa 2009 Yhdysvalloissa ilmestyi käännöksiä Le Monden Washingtonin-kirjeenvaihtajan artikkelista. Corine Lesne huomautti heti alkajaisiksi, että Obaman avustajat puhuvat mieluummin ”Obaman ’filosofiasta’ kuin Obaman doktriinista”. Prahan, Kairon ja Moskovan puheita oli seurannut ehkä kohistuin puhe Ghanan Accrassa. Lesnen sanoin puheita yhdisti moralismi, ”moraalinen johtajuus” kaikkia aseita vahvempana voimana. Realistista vastapainoa taas edusti ajatus valtioitten itsemääräämisestä kansainvälisen järjestyksen kulmakivenä. Obama toisteli maailman olevan vastavuoroisesti toisiinsa liittyneitten toimijoitten kokonaisuus. Valtioitten merkitys ei häviä. Mutta enää eivät mahtavat osoita mahtiaan ”dominoimalla tai demonisoimalla muita maita”. Valtataistelun nollasummapelin korvaavat jaettu edistys ja ”universaalit oikeudet”. Lesne kaivoi taustaksi esiin kirjoituksen Columbian yliopistolehdestä, jossa Obama oli 1983 ”kehitellyt filosofiaansa” ja kehottanut ”sotamentaliteetin murtamiseen”.
 
Elokuussa ilmestyi The New York Timesissa Michael Powellin analyysi Obaman filosofiasta. Se näytti olevan toisinaan vasemmistolaista, joskus oikeistolaista, mutta aina pragmaattista. Powell huomautti Obaman todenneen, että esimerkiksi lapsen raiskaamisen kaltaisesta iljettävän pahasta eli heinous (kirjaimellisesti: vihattavasta) rikoksesta voisi tuomita oikeutetusti kuolemaan. Hän pohdiskeli, oliko Obama vasemmistolainen, joka hakeutui välillä keskemmälle kannatuspohjansa varmistaakseen, vai oliko hän keskustalainen, joka vieraili sopivan sauman tullen vasemmalla. Powellin haastattelemalla historioitsijalla Fred Siegelillä oli vastaus valmiina: ”Hänen filosofiansa on kunnianhimo. Minusta hänellä on ennemminkin retoriikka kuin filosofia.” Toinen kuultu historiantutkija, Alan Brinkley, ei tarjoutunut apteekinhyllyksi: ”Hän ei ole sillä lailla juurtunut kuin monet poliitikot. Me emme tiedä, mikä hänen täsmällinen filosofiansa oikein tulee olemaan. Näkyy vain kiintoisia sirpaleita.”
 
Marraskuisessa The Washington Postissa arveltiin, että Obama sovelsi ulkopolitiikkaan Chicagon slummikortteleissa testaamiaan ja oppimiaan yhteisöorganisaattorin niksejä. Sieltä juontuivat vetoomukset yhteisiin etuihin ja ihanteisiin. Sieltä kumpusi myös matalan profiilin linja diplomatiassa. The Washington Examinerissä Byron York jatkoi Obaman ulkopolitiikan ”filosofisten pohjapönkkien” setvintää. Häntä huoletti ulkopolitiikan hoitelu kulmakuntakonsteilla. Varsinkin kun York kertoi perehtyneensä Obaman toimintaan Chicagossa 1985–1988 ja saaneensa selville, että ihmisten mieleen oli jäänyt useita aloitettuja projekteja ja innostavia puheita, mutta kovin vähän kouraantuntuvia saavutuksia. Irtisanottujen uustyöllistämisen, koululaisten iltapäiväkerhottamisen ja vuokra-asuntotuotannon lisäämisen hankkeet eivät juuri luonnistuneet. Kaupunki kyllä avasi kesätyönvälitystoimiston ongelmakvartteeriin ja asbestiakin saatiin poistetuksi saman alueen vanhoista kerrostaloista. ”Siinä se sitten olikin.” Yorkin mukaan Obaman sinänsä sovitteleva toiminta perustui yhteen asiaan: ”saatetaan vaikutusvaltaiset ihmiset syyllisyydentuntoihinsa tai noloiksi tai ärsyyntymään ja siten anteliaiksi.” Vaurauden ja voimavarojen isouusjako ei ottanut tulta, ja mies lähti lukemaan lakia. Hän osaa kyllä kiusata republikaaneja kotikentällä. Mutta Yorkin varsinainen kysymys kuuluu: pureeko Obaman retoriikka Mahmud Ahmadinejadiin ja talebaneihin? Yksi Yorkin kirjoitusta netissä kommentoinut lukija myötäili Yorkin ruodiskelua sanoen, ettei itse ole havainnut Obamalla minkäänlaista ”ulkopolitiikkafilosofiaa”.
 
Joulukuussa ”sotamentaliteetin murtamista” aikoinaan vaatinut Obama piti puheen Oslossa vastaanotettuaan Nobelin rauhanpalkinnon. Ylipäällikkö tiesi, että USA:n paraikaa käymät sodat Afganistanissa ja Irakissa värittivät hänen jokaista sanaansa. Makaaberi palkinto, makaaberi puhe:
 
”Aikojen kuluessa, samaan tapaan kuin koonnettu laki koetti hillitä ryhmien välistä väkivaltaa, koettivat filosofit, papit ja valtiomiehet säännellä sodan tuhoavaa voimaa. Nousi esiin käsite ’oikeutettu sota’, joka ehdotti, että sota on oikeutettu vain täyttäessään tietyt ennakkoehdot. Sotaa on käytävä vain viimesijaisena keinona tai itsepuolustukseksi, voimaa on käytettävä kohtuullisesti ja siviilit on säästettävä väkivallalta aina kun vain mahdollista.
Historian kuluessa tätä oikeutetun sodan käsitettä huomattiin harvoin. Ihmisten kyky keksiä uusia tapoja toisten tappamiseksi osoittautui ehtymättömäksi, samoin kuin kykymme olla antamatta armoa niille, jotka näyttävät erilaisilta tai rukoilevat muuta jumalaa. Armeijoitten väliset sodat tekivät tietä kansakuntien välisille sodille – totaalisille sodille, joissa hämärtyi ero taistelijan ja siviilin välillä. Yhteen kolmenkymmenen vuoden ajanjaksoon mahtuu kaksi tuollaista tämänkin koko maanosan nielaissutta verilöylyä. Ja niin vaikeaa kuin onkaan kuvitella oikeutetumpaa asiaa kuin kolmannen valtakunnan ja akselivaltojen tappio, toinen maailmansota oli konflikti, jossa kuolleiden siviilien määrä ylitti kaatuneitten sotilaitten määrän.
Tällaisen tuhon jälkeen ja ydinaseajan äärellä kävi voittajalle ja voitetulle yhtä lailla selväksi, että maailma tarvitsi uuden maailmansodan ehkäiseviä instituutiota. Ja niinpä neljännesvuosisata sen jälkeen, kun USA torjui Kansainliiton – jonka ideoimisesta Woodrow Wilson sai tämän saman palkinnon – Yhdysvallat johti maailmaa rauhanturva-arkkitehtuurin rakentamisessa: Marshall-apu ja YK, sotimista kaitsevat mekanismit, ihmisoikeuksia turvaavat, kansanmurhia estävät ja vaarallisimpia aseita rajoittavat sopimukset.”
 
Useampikin kommentaattori huomautti, että Obaman yhdeksi filosofiseksi taustavoimaksi tämänkin kirjoituksen ykkösosassa mainittu Reinhold Niebuhr kuului ’oikeutetun sodan’ teoreetikoihin. Niebuhr pyrki 30-luvulta alkaen määrittelemään oikeutuksen defensiivisesti, mutta hän avasi ”demokraattisen sivilisaation puolustamisen” opillaan ovia myös offensiivisemmalle oikeuttelulle. Asiasta voi lukea esimerkiksi Campbell Craigin teoksesta Glimmer of a New Leviathan. Total War in the Realism of Niebuhr, Morgenthau, and Waltz. Columbia University Press, New York 2003.
 
 
Jarkko S. Tuusvuori
 
Samlingen av Georg Henrik von Wrights texter har öppnats och utökats. Nu finns texter om så skilda ämnen som deontisk logik, Dante och Edvard Westermarck utlagda. von Wright skrev också 1947 en essä om Werner Jaegers numera klassiska Paideia. Jaeger söker efter den klassiska grekiska andan, och von Wright engagerar sig i den europeiska kulturens framtid genom att hos Jaeger söka dess rötter, just efter det katastrofala kriget. Texterna visar von Wrights bredd som filosof och kulturkritiker.

Filosofia.fi:s redaktion är tacksam för publikationslov från von Wrights familj, och samarbetsvilja från förlag och tidskriftsredaktioner. Ta en titt på von Wright-samlingen: Filosofia.fi/vonwright.

Edvard Westermarck and Beyond heter ett forskningsprojekt på Åbo Akademi inom ramen för Kone-stiftelsens satsning på evolutionstanken. Samlingen av Westermarcks brev till vännen Rolf Lagerborg har kompletterats, och breven kan läsas här.

Samlingen Finsk Tidskrift har utökats och fått en egen ingångssida: Filosofia.fi/finsktidskrift.

Inledningen på det nya årtiondet lovar gott för filosofiportalens del. Vi hoppas att snart få publicera texterna ur boken Tankens Vägar (Ajatuksen Kulku), en översiktlig historik över filosofin i Finland. Texterna är författade av finländska filosofer och behandlar hela den finländska filosofins historia, från medeltiden fram till våra dagars internationellt uppmärksammade finländska filosofi.

Persongalleriet med gestalter ur Finlands filosofihistoria kommer också att utökas. I denna långa historia, från etableringen av akademin i Åbo 1640 till idag, har många satt sina avtryck. Kantianen Gabriel Palander gjorde i början av 1800-talet gradmätningar i norra Lappland, ett internationellt intressant företag, men höll också föredrag om Kant och andra. Den excentriske Forsius levde på 1600-talet ett färgstarkt liv vars uppgång ledde rakt in i det svenska hovet och en tjänst som hovastronom, men fallet blev desto djupare. Dessa båda, och många fler, kan man snart läsa om i portalens persongalleri.

Filosofia.fi:s svenska redaktion önskar alla en god fortsättning på 2009, och håll utkik efter nyheter på portalen. Det lönar sig.

Minä en edes tajua häviäväni kaikkea. Syydän rahojani hedelmäpeliin. Minulla on 100 euroa, jotka olen päättänyt käyttää pelaamiseen voittamisen toivossa. Päädyn kuitenkin tunkemaan koneeseen lopulta huomattavasti suuremman summan, vaikka en erehdy kaivaman lompakkoani välillä. Häviän siis enemmän kuin kaiken. Miten tämä on mahdollista?

Alkupääoman ylittävän yhteenlaskettujen tappioiden mahdollisuus johtuu siitä, että hedelmäpeli palauttaa sinne laittamistani rahoista noin 90 prosenttia. Laskennallisesti yhdeksän kymmenestä pelistä päättyy tasapeliin. Saan siis panokseni takaisin yhdeksässä pelissä kymmenestä. Käytännössä saavutan kuitenkin välillä isoja voittoja tappioiden pysyessä aina vaivaisen euron suuruisina. Isoja voittoja juhlin, yksittäisiä pieniä tappioita tuskin noteeraan. Peli tuntuu reilulta, mutta silloin kun peliä ei lopeta, seuraa vääjäämätön lopputulos: olen menettänyt koko pääomani ja kaikki hedelmäpelin minulle jakamat voitot, joita on pelin aikana kertynyt moninkertainen määrä alkupääomaani verrattuna. Kun olen tiputtanut ensimmäisen satasen tuottamat voitot koneeseen, olen pelannut 190 kertaa. Tämän jälkeen minulla on jälleen noin 80 toisella kierroksella koneen minulle antamaa euroa pelattavana. Kun jatkan pelaamista saan takaisin aina melkein kaiken, mutta lopulta minulla ei ole enää panoksia. Häviän lopulta kaiken. Käytännössä en pelaa sataa euroa kerralla hamaan loppuun saakka, ja minulla on muita tuloja kuin hedelmäpelin tarjoilemat voitot. Rahani eivät lopu, vaikka tappioni kasvavat sitä mukaa kuin tuon lisää pääomaa peliin. Tappiokierteen karmivuus paljastuu vasta ajan pitkään. En uskalla edes arvioida, paljonko olen elämässäni hävinnyt.

Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan kertoa henkilökohtaisesta pelihimosta. Mielessäni on politiikka. Miksi on mahdollista hävitä politiikan kentällä kaikki ja olla silti tyytyväinen saavuttamiinsa voittoihin? Siksi että politiikan logiikka on hedelmäpelin logiikkaa. Voittoni ovat vain näennäisiä, koska jokainen pelimerkki pelataan. Päätökset nostetaan pöydälle uudestaan ja uudestaan muodossa tai toisessa. Saavutan suuren voiton ja perään koen kolme pientä tappiota. Voin ihailla suuria voittojani ja pilkata vastapuolta siitä, ettei tämä ole saanut politiikan kentällä aikaan mitään merkittävää. Historiankirjoitus muistaa vain suuret voitot.  Se ei muistuta pelaajia siitä, että suuret voitot pilkotaan lopulta konventionaalisen pelipanoksen kokoisiksi osiksi ja pelataan myöhemmin uudestaan. Koska politiikan pelimerkkivaranto on ehtymätön, kaiken hävittyäänkin on mahdollista ammentaa sieltä pöytään uusia kysymyksiä. Näin kuvittelen pärjääväni pelissä, vaikka lopulta häviän jokaisen päätöksen, aivan samoin kuin kaikki pelirahani valuvat hedelmäpeliin. Hedelmäpelin pelaaminen on mahdollista lopettaa, tai koneesta voi katkaista virran, mutta politiikka rullaa ikuisesti.

Politiikalla saattaa olla vain yksi suunta, vaikka peräkkäiset päätökset esittäisivät sen mahdollisuuksien maailmana ja kompromissien alueena. Jopa suurimpien voittojen juhlija voi olla suurin häviäjä. Puolueiden kannattaisikin katsella historiaansa pienten tappioiden valossa. Jokainen puolue ja poliitikko voi menettää ideologiansa kuinka monta kertaan tahansa.

Sami Syrjämäki