Verkkoloki vuodelle 2009

Verkkoloki on tarkoitettu raporteille, katsauksille, kolumneille, linkkivihjeille, ajankohtaisuutisille, kirjakatsauksille sekä muille vastaaville vapaan ja ajankohtaisen kirjoittamisen lyhyehköille lajityypeille.

 


”Anarkiaa”, tiivisti nimetön netinkäyttäjä tuntonsa erään pikku-uutisen äärellä. Turun Sanomat tiesi eilen kertoa, että Ratahallintokeskus ja Turun kaupunki olivat yhteisvoimin kunnostaneet Aurajoen ylittävän rautatiesillan jalankulkijoille tarkoitetun osan. Kuuden vuoden ajan viranomaiset ovat pyrkineet katkaisemaan tuon apostolinkyytitien, joka liittää toisiinsa Raunistulan riehakkaasta toimeliaisuudestaan kuuluisan kaupunginosan ja yliopistoalueet tälpualjokke. Kapea mutta tärkeä, rispaantunut mutta käyttökelpoinen yhteys on tukittu järein keinoin kymmeniä kertoja. Ja kansalaiset ovat avanneet sen tasan yhtä monasti. Viimein valta väsyi: ”Ihmiset olisivat kulkeneet sillan yli joka tapauksessa”, toteaa Turun kiinteistöliikelaitoksen johtaja. Ja RHK:n aluepäällikkö komppaa: ”Kyseessä on hyvin vakiintunut kulkureitti. Totesimme, että on pienempi paha päästää ihmiset kulkemaan sillan yli laillisesti kuin rakentaa ympärille berliininmuuri, joka olisi estänyt kulkemisen pysyvästi.”
 
Ratahallintomiehen kommentista tulee hyvin esiin vallanpitäjän näkökulma. Muuri oli ykkösvaihtoehto, vakioväylän kunnostaminen vasta viimesijainen toimi. Kommunikaatioalan huippuosaajia ei kiinnostanut keskustelu asukkaitten kanssa vaan tottelevaisuuskoulutus. TS kyseli tuoreita tunnelmia nyt lopultakin levennettyä ja kunnostettua väylää askeltaneelta eläkeläismieheltä: ”Kansalaistottelemattomuus tämän sai aikaan, että järki voitti vihdoinkin. […] Iloitsin joka kerta, kun sillan kaiteet olivat riekaleina.”
 
Erävoitot olivatkin suloisia, lopullinen triumfi on makea. Karvautta imaruuteen aiheuttaa kuitenkin se, että saavutuksen puolesta piti kamppailla maailmansodalliset puolentusinaa vuotta. Systeemin järkiintyminen voisi olla joutuisampaakin. Jo ensimmäisenä taistotalvena olisi voitu havaita, että käsillä ei ole ilkivalta eikä omavaltaisuuskaan, vaan merkittävä vapausoikeus, jota turvattiin kansalaistottelemattomuuden keinoin. Vandaalit harvoin purkavat verkkoaitoja yhtä siististi ja säännöllisesti kuin Auran törmillä: ani aikaisin ammattilaisten kaapelileikkureilla, ja vieläpä jäiset kulkuväylät samalla hiekoittaen. Humalaisten teinien sijaan reittiä pitivät auki ja kunnossa asteen verran vastuullisemmat toimijat.
 
Kaupungin haluttomuus puuttua asiaan juontui tavanomaisista syistä. Silta-alue ei ole sijainnut urbaanien kehittämisponnistelujen ytimessä. Se on katsottu opiskelijoitten, taiteilijoitten ja muitten hampuusien reviiriksi. Puvuillaan ovat koreilleet vain takiaispensaitten tiklit. Hiljattaiset rakennushankkeet ja liikennejärjestelyt ovat muuttaneet asiaa. Vastarinta uhkasi päästä valokeilaan. Kukaties joku raunistulalainen kaupunginvaltuutettu tai pyöräilyvimmainen pohatta vauhditti osaltaan muutosta. Joka tapauksessa mahtipiirit nöyrtyivät.
 
Anarkiasta huudahtanut uutisreagoija jatkoi siitä, mihin rehtori jäi elokuvassa Täältä tullaan elämä. Keskusradiosta kajautettu punkhymni antoi aiheen turvautua tuohon pahamaineiseen sivistyssanaan. Termin voi ajatella valikoituneen sillä perusteella, että koululaiset olivat syyllistyneet alaikäis-vajaamittaiseen kiusantekoon. Kääntäen voi katsoa, että valistuneet oppilaat olivat kyllästyneet suvereenisuutensa loukkaamiseen. Oli miten oli, ”anarkia” on hyvinkin tarkka sanavalinta niin filmikohtauksessa kuin Turussakin. Kummallakin kerralla mykkää valtaa vasten asettui tehokas vallattomuus.
 
Lonttisten sinänsä joutomaisen sillan vaiheilta voi panoroida suomalaisen kulttuurihistorian kaikki virstanpylväät. Tuossa on Koroisten piispanistuimen muistomerkki, Tuomio- ja Katariinan kirkko, tuossa Barkerin kutomo, tuolla joki-, maantie- ja rautatieväylät, tuolla yliopisto ja ylioppilaskylä, tuossa Caribia-kylpylä ja Posankka. Kriittinen, valtaa vahtiva ajattelu ja sen mukainen toiminta eivät ole kotiutuneet Suomeen millään kulttuurikaudella eivätkä minkään yhteiskunnallisen voimatekijän piirissä järin näkyviksi, valtaa vavisuttaviksi. Joitakin poikkeuksia on. Yhdeksi niistä lasketaan tästedes joenvarsiuppiniskaisuus tunnetusti konservatiivisessa Varsinais-Suomessa.
 
Kaksoisraide on kumminkin tulossa. Virkaintois-visukinttuisen vitkuttelun ja vedätyksen jälkeen vihdoin kuntoon saatu kevyen liikenteen siltakaista katoaa ennen pitkää junien tarvitseman lisätilan tieltä. Raunistulalaiset odottavat kaupungin saavan aikaiseksi uuden kävelysillan hyvissä ajoin ennen sitä. Ellei kaupunki saa, töyräille voi povata ilmaantuvan ITE-arkkitehtuuria.
 
Muut tuoretta uutista kommentoineet verkkotarkkailijat ilahtuivat asiasta, mutta anarkian tuominnut nimimerkki Reissaaja pahoitti mielensä:
 
”Käsittämätöntä, että ihmiset palkittiin näin täysin ajattelemattomasta ja hengenvaarallisesta temppuilusta. Turku antaa koulujen märäntyä [sic, tiätty], joissa niihin velvoitetut lapset sairastuvat. Mutta jos aikuiset vastuunsa tuntevat ihmiset seikkailevat alueella, johon ei missään tilanteessa tulisi mennä, heille rakennetaan sillat ja suojakaiteet...”
 
Rahaa kohdentuu eittämättä kyseenalaisesti kaiken aikaa. Mutta vain vapauttaan vaaliva, alamaistamista vastaan hangoitteleva yhteisö voi toivoa korjaavansa vääryyksiä. Toisinaan se edellyttää, kansalaistottelemattomuusfilosofi H. D. Thoreaun 160 vuotta sitten lausumin sanoin, hallitsijain auktoriteetin eli käsky- tai ”määräysvallan päättäväistä ja käytännöllistä kieltämistä”.

Jarkko S. Tuusvuori


Lue lisää
Rebekka Härkönen, Laiton jalankulku voitti väsytystaistelun Lonttisten rautatiesillalla Turussa. Turun Sanomat 28/xii/09:
http://www.ts.fi/online/lahialue/98956.html
 
 

Syyskuusta joulukuulle kokoontui Helsingissä uusi filosofis-poliittis-taiteellinen keskusteluklubi isäntänään VTK Juha Olavinen. Hänen lisäkseen toimintaa olivat juonimassa Kriittisen korkeakoulun toimitusjohtaja Eero Ojanen ja pääministeri Vanhasen talouspoliittinen neuvonantaja Juha Kuisma.

Syyskuussa aloittivat Risto Volanen sivistyksestä ja Markku Graae yksilöllisyydestä. Lokakuussa puhuivat Suvi Viranta ihmisestä suurpetona, Tarja Kallio-Tamminen kvanttimekaniikasta ja Carolus Enckell taiteen henkisyydestä. Marraskuussa Christer Pursiainen pohjusti Trotskista ja Jyri Komulainen luterilaisuuden kurimuksesta. Pekka Haavisto alusti Afrikan kriiseistä joulukuun alussa, jolloin myös pidettiin Picasso-erikoissessiot Ateneumissa. Olavisen mukaan klubi jatkaa ensi vuonna: ”Klubi aloittaa kevätkauden tiistaina 12. tammikuuta Ojasen avauksella. Viikkoa myöhemmin on vuorossa Erkki Tuomioja ja viikko sen perään Risto Ahti.” Kokoontumisista ja keskustelun kulloisistakin virittelemisistä pysyy jyvällä seuraamalla blogia: http://filosofiklubi.blogspot.com/

Yksi marraskuinen klubi-istunto omistettiin suomianarkian legendaariselle ajattelijahahmolle Veikko Leväaholle (1924–2009). Hän syntyi Nevan halkaisemassa suurkaupungissa samana vuonna, jolloin sen nimi muutettiin Pietarista Leningradiksi. Isä Jalmari Leväaho oli pietarinsuomalainen juristi, vegetaristi, teosofi ja punapakolainen. Veikko Leväaho palveli ilmavoimissa jatkosodan aikana ja työskenteli Aerolla sodan jälkeen, kunnes ryhtyi yrittäjäksi. Vasta perustetun Kriittisen korkeakoulun piirissä Leväaho aloitti 1969 ”anarkismin tutkimustyöryhmän” vetäjänä. Tämän 70-luvun puoliväliin asti jatkuneen toiminnan ohella Leväaho vastasi Unioninkatu 45:n aina auki olleessa kellarissa toimineen anarkistiklubin sessioista. Olavinen kulkeutui nuorena opiskelijana Leväahon vaikutuspiiriin, keskelle vähintäänkin omituisten tyyppien joukkiota. Yhtenä seurauksena oli varhainen vastakulttuuritoimite Anarkia (1975) ja toisena Olavisen filosofian gradu Max Stirneristä.

Leväahon käsikirjoitus ”Anarkistinen puheenvuoro” (1968) on yhä julkaisematta. Siinä puolustetaan vapauteen, autonomisuuteen, yksilöllisyyteen, sopimuksellisuuteen, suvaitsevaisuuteen ja solidaarisuuteen sidottua demokraattista, vallanvastaista ja väkivallatonta ajattelumallia: ”Anarkistina käytännössä tahdon, että minun sallitaan olla anarkia-tilassa. Täten en vaadi, että kenenkään toisen tulisi omaksua minun pakottamanani hänelle vastenmielinen anarkia.”

Klubilla katsottiin Olavisen alustuksen jälkeen Jaana Kokon lyhytdokumentti The Anarch (2008). Siinä suurikauluksisessa valkoisessa paidassa sohvalla istuskeleva valkotukkainen ja -partainen Leväaho polttaa piippua ja vastaa rauhallisen sujuvasti Kokon kysymyksiin vain joitakin kuukausia ennen hänet 84-vuotiaana kohdannutta kuolemaa. Leväaho valittelee ihmisten huonosta itsetuntemuksesta kumpuavaa ”hölmöilyä myös itseään kohtaan” ja kypsymättömästä arvostelukyvystä juontuvaa ”hevostelua alueilla, joita ei todellakaan hallitse”. Ainahan sentään ”tyyni asiallisuus” peittoaa ”tragikoomisen tärkeilyn”. Ei pidä ”pröystäillä eikä mainostella”. Vain huumorissa kelpaa ”pullistella”, mutta eleganssia kysyvät myös tosikkomaisuuden vastamyrkyt.

Leväaho vieroksuu sanaa ”anarkismi”. Parempi on monarkin vastakäsite 'anarkki' (josta näkee ja kuulee myös yhden k:n muotoilua): se tarkoittaa vallankäytöstä pidättäytyvää ”arvokasta vaatimattomuutta”. Väärintekemistä välttämällä tulee tehneeksi hyvää. Leväahon mielestä Matteuksen evankeliumin niin sanottua kultaista sääntöä parempi ohje onkin negatiivinen: ”Älä tee toiselle sitä, mitä et haluaisi tehtävän itsellesi.”


Jarkko S. Tuusvuori

Lue lisää
Juha Olavisen laatima Leväaho-nekrologi. Helsingin Sanomat 21/ii/09.
Pääkaupunkiseudun ateistit ry:n verkkosivut: www.ateistit.fi
Wikipedia-artikkeli Leväahosta: http://fi.wikipedia.org/wiki/Veikko_Lev%C3%A4aho
tere
20.12.2009
Kaikesta tietoyhteiskuntavouhkaamisesta, "vihreästä kapitalismista" ja oletetusta talouden ”amaterialisaatiosta” huolimatta öljyn kulutus on aivan näihin päiviin asti korreloinut melko tarkasti talouden kokonaisvolyymin kanssa. Enemmän öljyä, enemmän tuotantoa.



Koska öljy yksin vastaa noin 40 prosenttia kaikesta energiasta, sama miltei lineaarinen suhde kuvaa maailmanlaajuisesti kaiken energiankulutuksen ja talouden kasvua.



Mutta juuri nyt vaurailla mailla näyttäisi olevan tilkkasen liikkumavaraa. Vuodesta 2005 lähtien OECD-maiden kulutus on ollut hienoisessa laskussa, vaikka talous on edelleen kasvanut (esimerkkinä Eurooppa).



On niin kutsuttu ”anybody's guess” mistä tämä poikkeava ilmiö johtuu. Osa selittynee energiatehokkuudella, osa muualta tuotuihin tavaroihin sisältyvän työn/energian määrällä, osa finanssisektorin laskennallisella "haamukasvulla". Joka tapauksessa OECD-maiden energiankulutuksen lasku ja taloukasvun pidempi hiililieka ei näytä innostaneen niitä ilmastotalkoisiin. Kuluttamatta jäänyt öljykään ei ole jäänyt völlehtimään markkinoille, vaan Intia ja erityisesti kovasti kasvava Kiina ovat ostaneet kaiken saatavilla olevan mustan kullan. Minä tahansa päivänä koetaan historiallinen hetki, jona ei-OECD-maiden kulutus ohittaa OECD-maiden kulutuksen. Ketäs sitten kutsutaan rikkaiksi? Hiukan ennen kuin konkurssi-GM joutui pelastettavien listalle, oli Toyota ohittanut sen suurimpana autovalmistajana. Länsimaiden finanssikriisin myötä Kiinasta on tullut kookkain yksittäinen automarkkina, suurempi kuin aikaisempi ykkönen Yhdysvallat. Mittavin Boeing Dreamliner-tilaus on tehty Intiaan. Sic transit gloria mundi. Geofilosofeille voi tulla muutakin mietittävää, kuin ranskalaisen, saksalaisen ja englantilaisen hengen eroavaisuudet.

Kilpailu öljystä kiristyy ruohonjuuri- vai pitäisikö sanoa putkenvarsitasollakin. Meksikossa huumekartellit ovat keksineet uuden bisneksen. Valtiollisen öljy-yhtiön putkiin tehdään syrjäseuduilla reikiä ja öljy viedään tankkiautoilla ja lotjilla rajan yli yhdysvaltalaisiin öljynjalostamoihin. Alan postmoderneja pioneereja ovat Nigerian MEND-sissit, jotka jo vuosikausia ovat paitsi terrorisoineet Shellin, Chevronin ja AGIPin kaltaisten öljy-yritysten toimintaa Nigerin suistossa, myös rahoittaneet oman sangen laajan toimintansa laittomalla öljykaupalla. "Neljännen sukupolven sodankäynnin" asiantuntija John Robb on kutsunut tätä öljyn liepeillä kuhisevaa terrorismia "varjo-OPECiksi", koska Irakista Sudanin ja Nigerian kautta Meksikoon ulottuvalla alueella erilaiset rikollisten, vapaustaistelijoiden, insurgenttien ja kapinallisten sekaryhmät heiluttelevat halutessaan globaaleja öljymarkkinoita kuin Lähi-idän jätit parhaimmillaan. Tänä vuonna Nigeria lupasi tunnetuimmille kapinallisjohtajille synninpäästön, rahaa ja suojelua, jos he antautuvat. Huhujen mukaan osa johtajista suostui, muutti varhaiseläkkeelle Lontoon penthouseensa ja luovutti paikkansa nuoremmilleen, jotka muutenkin olivat jo sitä mieltä, että aika aikaa kutakin. Eipä silti, on näistä piireistä ennenkin ponnistettu pitkälle. Muudan Josif Vissarionovitš Džugašvili-niminen tsaarinriesa aloitteli uraansa vallankumousjohtajana ja varainhankkijana järjestämällä Rotschildien omistamalla öljykentällä Batumissa tulipalon, jotta työläiset saisivat lisäbonuksen palon sammuttamisesta. Rotschildit sanoivat ei. Seurasi lakkoja ja mellakoita, lopulta "Koba" Džugašvilin ensimmäinen karkotus Siperiaan ja parin kuukauden sisään myös ensimmäinen epäilyksiä herättäneen helponoloisista pakomatkoista.

Mutta öljyn kulutus korreloi yllätävämpienkin asioiden kanssa. Kun kuvaan laitetaan Yhdysvaltain öljyntuotanto ja pysyväistä suosiota saavuttaneiden pop/rock-kappaleiden syntyajat, saadaan esiin mielenkiintoinen vastaavuus, jota on hieman hankalampi selittää kuin energian ja talouden yhteyttä. Ellei sitten ole niin, että enempi energia enempänä työnä tihkuu suoraan myös viihdyttäjien enemmäksi inspiraatioksi. Määrästä laaduksi, kuten eräät dialektikot edellyttävät.

Öljy nousee pintaan niin & näin -lehden vuoden viimeisessä numerossa. Nykyisen finanssikriisin alla kytee öljykriisi, joka uhkaa katkaista öljyriippuvaisten yhteiskuntien energiansyötön. Murros ei odota tulevaisuudessa - se on jo alkanut. Huolimatta sen kohtalokkuuudesta, öljyn ja energian filosofia on vielä paljolti ajattelematta. Numeron esseet, artikkelit, arvostelut ja puheenvuorot ehdottavat uudenlaisia tapoja suhtautua tuohon mustaan mönjään. Öljy on muutakin kuin ehtyvä resurssi, se on voima, joka asettaa omat ehtonsa meille öljynarkootikoille.

 



Kööpenhaminan tuliaisia odotellessa voi muistella vaikka 70-luvun öljykriisin aikaa, jolloin sisäasianministeriö antoi Suomessa seuraavat määräykset energian säästämiseksi (http://fi.wikipedia.org/wiki/%C3%96ljykriisi):


* asuin- ja toimistohuoneiden ylin lämpötila 20 astetta

* myymälöiden ja työhuoneiden ylin lämpötila 18 astetta

* varastojen ja teollisuustilojen ylin lämpötila 16 astetta

* autotallien lämmitys kielletty

* lämmitetyn veden käyttö uima-altaissa kielletty yleisiä altaita lukuun ottamatta

* lumen sulattaminen kaduilta ja pihamailta lämmitetyllä vedellä kielletty

* autojen lämmitys sähköverkosta kielletty alle 10 asteen pakkasella

* liikkeiden näyteikkunavalaistus sallittu vain liikkeiden aukioloaikoina

* moottoriteitä ei saa valaista


Pitäisikö lumen sulattaminen kaduilta ja pihamailta lämmitetyllä ilmastolla kieltää?


Numeron toinen teema on Anarkia. Herruudettomuuden filosofiaa luodataan klassikoista nykyisyyteen, Max Stirneristä ja Gustav Landauerista David Graeberiin ja kuluvan vuoden yliopistovaltauksiin. Anarkian traditio piirtää vallan vastaista varjohistoriaa, jonka radikaali kritiikki on syytä ymmärtää myös filosofisessa merkityksessään.


Teemojen ohella lehti sisältää tuttuun tapaan henkilöhaastatteluja, käännöksiä, kolumneja, näkökulmia ajankohtaisuuksiin ja tuhdin nipun filosofisia kirja-arvosteluja.

Vanhalla ylioppislastalolla julkaistiin 30. 11. kaksi Slavoj Žižek-teosta, ensinnäkin Kimmo Jylhämön ja Hanna Kuuselan toimittama Politiikkaa, idiootti! (Into) ja toiseksi Janne Porttikiven suomennosvalikoima Pehmeä vallankumous (Gaudeamus). Aikaisempia suomennoksia ovat Janne Kurjen Ideologian ylevä objekti ja Tervetuloa reaalisen autiomaahan (molemmat Apeiron). Politiikkaa, idiootti! on tyylilajiltaan mielenkiintoinen. Toimittajat ovat koonneet tekstin palasista, Žižekin nimenomaan poliittisista huomioista, jätteäen filosofiset ja psykoanalyyttiset teemat sivuun. Tätä yllättävän jäntevää tilkkutäkiä täydentää pitkä, viime keväänä tehty haastattelu, jossa puheeksi tulee myös Suomen geopolitiikka. Pehmeä vallankumous on perinteisempi ja laaja artikkelikokoelma, joka on jaettu kolmeen osastoon, teoria, elokuva ja politiikka.

 


[kuva Sami Syrjämäki]


Lehdistötilaisuudessa ”kultuuriteorian Elvis” lähes ensitöikseen käänsi Marxin 11. Feuerbach-teesin ympäri. Žižekin mukaan maailmaa on nyt muutettu ja muutetaan tarpeeksi kovalla vauhdilla ja filosofien tehtävä olisi keskittyä parempaan muutosten tulkintaan. Itse hän aikoo toteuttaa omaa ohjettaan vetäytymällä seuraavaksi lukemaan ja kirjoittamaan Hegelistä. Enemmän ja paremman tulkinnan tarve varmaankin miellytti suurta osaa kuulijakunnasta myös Porthaniassa, jossa Žižek iltapäivällä luennoi täydelle P1-salille. Kuulijoilta loppui happi paljon aiemmin kuin Žižekiltä ”alustavat esimerkit ja huomautukset.” Tyylilleen uskollisena Slovenian höyryjuna ei kuitenkaan jättänyt asioita yksiselitteisiksi, vaan korosti ideologiakritiikin lisäksi poliittisen toiminnan tarvetta. Luennon otsikko ”What does it mean to be a communist today?” sai vastauksekseen toteamuksen, että koska reformit eivät riitä pelastamaan kapitalismia sen omilta antagonismeilta, tarvitaan ”kollektiivista organisoitumista”, joka on sekä valtion että markkinoiden ulkopuolella. Organisoitumisen on Žižekin mukaan oltava poliittisen liikkeen organisoitumista, ja kommunismin nimen se saa kolmesta syystä, Ensinnäkin hänen mukaansa antagonismit liittyvät asiaan nimeltä ”commons”; yhteiseen luontoon, geeneihin, yleisiin tietokykyihin, henkiseen ”omaisuuteen” ja niin edelleen. Toiseksi ”kollektiivisen organisoitumisen” pitää olla riittävän radikaalia, jopa shokeeraavaa, nyt kun juuri ”kollektiivinen organisoituminen” on kapitalisminkin märkä uni. Kolmanneksi Žižek nosti itsekritiikin merkityksen. Hänen mukaansa vielä ei ole esitetty vakuuttavaa teoriaa stalinismista; tarvitaan parempia tulkintoja ja juuri vasemmiston on esitettävä kritiikki paremmin kuin vastustajansa.


Jo Augustinus oivalsi, että sodista ei tule kertoa sankaritarinoita. Sotia ei pidä koristella sankareilla. Edes oikeutetut sodat eivät ole sankaritarinoita. Ne ovat tragedioita, surullisia kertomuksia.

Sotaveteraanejamme arvostan. He joutuivat tekemään kaikilla inhimillisillä kriteereillä arvioiden kammottavia tekoja, tekemään viheliäistä työtä, joka jätti varmasti henkiset haavat, jos sattuikin selviämään taisteluista ilman fyysisiä vammoja. He olivat tavallisia ihmisiä, jotka joutuivat kestämään sodan epäinhimillisyyden. Mutta tuskin yksikään veteraaneista olisi valinnut sotimista, jos tarjolla olisi uskottava rauhaisa vaihtoehto. Epäilen myös, että itse en olisi kestänyt sitä, minkä Suomen sotilaat joutuivat kestämään sodissaan. Tämän vuoksi arvostan veteraaneja.

On aika käsitellä itsenäisyyttä ilman herooisia tarinoita sodista. Aloitetaan pikkuhiljaa. Kokeillaan pärjätä ensi vuonna ilman Tuntemattoman sotilaan tv-uusintaa.

Sami Syrjämäki
Lars Hertzberg

Everything is what it is,
and not another thing
Joseph Butler

Den moderna diskussionen om den högre utbildningens uppgifter och verksamhetsbetingelser styrs av en viss ideologi eller föreställningsbild. Enligt denna ideologi ligger den högre utbildningens existensberättigande i, att den intar en förmedlande ställning mellan den vetenskapliga forskningen och samhällslivet. Den utbildar människor som i sina olika yrken ska göra bruk av sin vetenskapligt baserade sakkunskap för att tillfredsställa samhällets olika behov.

En modell för förståelsen av mänskliga handlingar som blivit klassisk är vad man brukar kalla den praktiska syllogismen. För att vi ska kunna förstå en mänsklig handling måste vi enligt denna modell kunna se handlingen som en strävan till ett visst mål, styrd av vissa antaganden om verkligheten. I enlighet med denna modell kunde den förhärskande högskolepolitiska ideologin karakteriseras på följande sätt: för att tillfredsställa de olika behov som förekommer i ett samhälle utformas olika yrken; vissa av dessa yrken kräver en kvalificerad sakkunskap; högskolornas uppgift är att säkerställa, att de antaganden om verkligheten, på vilka man inom dessa yrken baserar sina åtgärder, har en så stark vetenskaplig, underbyggnad som möjligt.

Jag tror att den ideologi jag här karakteriserat utgör den uttalade eller outtalade bakgrunden till många av de frågor som i allmänhet ställs och de argument som framförs i debatter om den högre utbildningen. I detta inlägg vill jag kritiskt analysera vissa drag i denna ideologi, och i dess tillämpningar.

*

Den förhärskande högskoleideologin kunde kanske allmänt sägas uttrycka ett rätt naivt, funktionalistiskt sätt att betrakta samhälleliga fenomen. Föreställningen att vårt samhälles institutioner finns till endast för vissa syften, och att deras form och funktionssätt bestäms av dessa syften - att m.a.o. tingens ordning i vårt samhälle är sådan den är därför att den är ett rationellt sätt, kanske rentav det mest rationella sättet, att arrangera dessa ting - denna föreställning är en uppenbar förenkling av verkligheten. Att konstatera detta betyder inte i och för sig, att man anser tingens ordning vara oriktig: tvärtom måste man inse att tanken på en sådan tingens förnuftiga ordning ens som en avlägsen möjlighet och strävan är illusorisk. Detta är den redan av den anledningen, att samhällets behov inte är en storhet som en gång för alla är given. De olika grupperna i samhället definierar de gemensamma behoven var på sitt sätt, och dessa definitioner befinner sig i komplicerad växelverkan både sinsemellan och med gruppens egna intressen. En viktig faktor i dessa sammanhang utgör de traditioner som utformas inom samhällets olika institutioner. Till traditionerna hör vanligen en föreställning om den egna institutionens nödvändighet för att värna om vissa centrala värden; samtidigt är det ofta just inom denna tradition som uppfattningen om dessa värden formats.

Av detta kunde man lockas att dra slutsatsen att institutionernas värdeuppfattningar bara är en täckmantel för själviska intressen hos de personer som är verksamma inom den. Detta vore dock att förenkla förhållandet. Man kan utan tvivel finna exempel på detta, men i många fall skulle en sådan uppfattning om situationen innebära att man placerar sakerna i fel ordning. (Bedrägeri och självbedrägeri är visserligen vanliga fenomen i den mänskliga tillvaron, men bara en cyniker föreställer sig att de är universella fenomen.) I många fall är det institutionens värdeuppfattning som formar individens syn på sina egna intressen och inte tvärtom: tänk t ex på en vetenskapsman som identifierar sina personliga intressen med det som gagnar forskningen.

Enligt den tankegång jag här velat uttrycka vore det en förenkling att föreställa sig, att universitetet finns till enbart för att tjäna värden vilkas existens och utformning är givna utifrån. Mera realistiskt är att betrakta universitetet som en av de centrala faktorerna i själva den process varigenom den västerländska kulturens karakteristiska värden skapats.

*

Den funktionalistiska föreställningen om samhällets organisation innehåller också en idé om, att institutionerna och de värden de representerar bildar en hierarki: vissa institutioner uppfattas som primära, medan andra har till uppgift att betjäna de primära institutionerna. Också detta är en förenkling. Här beaktar man inte, att samhällets institutioner ofta står i ömsesidig växelverkan.

Ett gott exempel på detta erbjuder vetenskapen och högskolorna. Enligt den hierarkiska uppfattningen borde vetenskapens inre utveckling bestämma högskoleundervisningens organisation och innehåll. Den påverkan som sker i motsatt riktning torde i själva verket vara nästan lika viktig: dvs det sätt på vilket högskolornas funktionssätt har inverkat på de olika vetenskapernas tillkomst och utveckling. Man kan här tänka på hur betydelsefullt det har varit, att forskarna av tradition samtidigt varit lärare, att det alltså har varit deras uppgift att lotsa in nykomlingarna på det egna området. Under­visningen har följt de former den västerländska universitets­traditionen erbjudit, vilket framför allt har inneburit, att ge­mensamma föreläsningar och läsning av böcker alltså teo­retisk och verbal förmedling har varit centrala. Detta för­hållande bidrar utan tvivel till att förklara varför man i vår kultur primärt lärt sig att betrakta vetenskaperna som struk­turer av satser och samtidigt som didaktiskt formade struk­turer (snarare än som verksamhetsformer).

Den verbala undervisningens centrala plats i det ursprung­liga universitetet torde i sin tur ha berott på, att de ämnen som i första hand undervisades juridik och teologi just var ämnen som var inriktade på specifika texter och på deras tolk­ning och tillämpning. Högre utbildning var inlärning av texter. I detta sammanhang är det också viktigt att minnas, i vilken utsträckning den vetenskapliga kulturen i västerlandet i själva verket följer den juridiskt administrativa kulturens former; gemensamma för dem är betydelsen av offentlig argumen­tation och bevisning, liksom en yrkesmoral vars centrala dygd är samvetsgrannhet, dvs ett noggrant och opartiskt följande av spelreglerna. Också den vetenskapliga kompetensens be­grepp är närbesläktat med motsvarande juridiska och ad­ministrativa begrepp.

Särskild betydelse har det utan tvivel också haft, att de en­skilda vetenskapsområdena varit knutna till lärostolar, och att dessa indelats i fakulteter. Härigenom har det formats en föreställning om de enskilda vetenskapernas kontinuitet: trots de intellektuella omvälvningar som inträffat exempelvis inom fysiken finner vi det naturligt att tänka, att den verk­samhet som idag bedrivs vid de fysikaliska institutionerna i någon grundläggande mening är samma verksamhet som den som genom tiderna bedrivits där och densamma som kommer att bedrivas där också i fortsättningen.

För att förstå hur betydelsefull växelverkan mellan hög­skolorna och vetenskapen har varit, bör vi betänka att det inte ligger någonting självklart eller logiskt nödvändigt i det sätt på vilket de västerländska vetenskaperna i verkligheten utvecklats. Låt oss t ex föreställa oss, att «naturvetenskaperna» inte skulle ha kommit till och utvecklats inom universitetets ramar, utan i omedelbar beröring med de industriella produk­tionsprocesserna. Det är inte helt klart, vad detta närmare bestämt kunde ha inneburit, men kanske kunde vi föreställa oss ungefär följande situation: vid universiteten skulle man inte bedriva laboratorieexperiment eller sammanställa syste­matiska iakttagelser av naturfenomenen. Fysiken skulle exis­tera bara som en spekulativ tankeform, «naturfilosofi» (lik­som under antiken och medeltiden). Vissa av de upptäckter som varit riktgivande för det vi företar med modern fysik kunde dock ha gjorts i industriella laboratorier (t ex upptäckter rörande elektriciteten). Man skulle kanske direkt ha försökt tillämpa dem, och samtidigt ha försökt hemlighålla den nya tekniken för konkurrenterna, men inga försök skulle ha gjorts att förbinda fenomenen med vidare teoretiska frågeställningar. Fenomen som inte föreföll att ha någon omedelbar tillämpning skulle inte uppmärksammas.

Man kunde i korthet beskriva en situation som denna ge­nom att säga, att det inte skulle förekomma några vetenskap­liga upptäckter, bara uppfinningar. De iakttagelser som görs skulle aldrig komma i beröring med den kontemplativa ny­fikenhet, som är den västerländska vetenskapens karakteris­tiska attityd, och vars naturliga tillkomstmiljö varit universi­tetet. Det är uppenbart, att man vid beskrivningen av en sådan situation på sin höjd kan använda ordet «vetenskap» inom citationstecken.

*

Om universitetet kraftigt påverkat de empiriska vetenskaper­nas tillkomst, så kan vi också konstatera, att uppfattningen om den empiriska vetenskapen i sin tur djupt har påverkat universitetets utveckling intill våra dagar. Denna påverkan torde man kortast kunna beskriva genom att säga, att den empiriska vetenskapen blivit paradigmet för ett läroämne vid universitetet.

Denna utveckling har delvis lett till en skev bild av den högre utbildningen, och härigenom också till en viss skevhet i praxis. Jag återkommer till detta. Men här vill jag fästa uppmärksamhet vid, att de traditionella vetenskapernas paradigmatiska ställning i utbildningen och vetenskapspolitiken under senare tid har börjat vackla. Under 1960-talet började man, särskilt vid amerikanska universitet, grunda tvärvetenskapliga, i huvudsak politiskt motiverade utbildnings- eller forskningsprogram, som t ex «Black Studies», «Women's Studies», fredsforskning eller ekologi. Idag beviljar man å ena sidan enorma forskningsanslag till mer eller mindre permanenta tvärvetenskapliga forskningsprojekt, som vanligen är problemcentrerade eller i varje fall framstår som sådana. (Många av dessa projekt ansluter sig till den artificiella intelligensens tillämpningar.) Å andra sidan grundar man nuförtiden av högskolorna mer eller mindre oberoende forskningsinstitut, som specialiserar sig på en bestämd problemkrets.

I vissa avseenden är skillnaden till 60-talets tvärvetenskapliga strävanden uppenbar. De växte ofta fram underifrån, på studenternas initiativ, och andan i dem var ofta kritisk mot det politiska eller ekonomiska etablissemanget. Målet, ansåg man, var framför allt att inverka på individernas sociala attityder eller deras livsstil. Många av dagens forskningsprojekt är å sin sida inriktade på ekonomisk nytta. De kommer till på myndigheternas eller affärsföretagens initiativ. Inställningen bland de forskare som är sysselsatta inom projekten är ofta kluven: vissa av dem förefaller uppriktigt att tro på projektens intellektuella utmaningar och deras praktiska användbarhet, andra betvivlar projektens officiella målsättningar och rentav det meningsfulla i de uppgifter man föresatt sig, men ger sig ändå med i leken, kanske i hopp om att de i projektets namn och med dess finansiella stöd ska få tillfälle att också bedriva anständig forskning.

Uppblomstrandet av dessa särskilda forskningsprojekt och forskningsinstitut innebär att forskningen gradvis lösgörs från den kontinuitet lärostolarna representerar, och överhuvudtaget från det nära sambandet med grundutbildningen. Det är svårt att avgöra vart en sådan utveckling skulle leda om den längre fortsatte i samma riktning. Jag ville inte förneka att det också kan ha goda sidor om forskningen kunde organiseras mera flexibelt, men om den pågående utvecklingen ytterligare tillspetsas kan den få omvälvande följder för vår vetenskapskultur, vilkas exakta karaktär inte kan förutsägas. Ett uppenbart missförhållande är det i varje fall, att forskningens offentliga synlighet sannolikt minskar: en av universitetens traditionella roller har varit att fungera som en samlingsplats och utåt synlig symbol för ett lands högre bildning och forskning. Också kontakterna mellan forskare blir mera slumpmässiga. Universiteten med sina traditionella läroämnesinstitutioner har hittills utgjort ett kommunikationsnät, med vars hjälp man har kunnat hålla kontakt med forskare som intresserar sig för samma problem. En situation håller på att uppstå, där samma tid kanske samtidigt utforskas i flera närbelägna inrättningar, i vilka man inte ens känner till varandras existens.

Man måste också varna för det «dubbeltänkande», som gynnandet av «problemcentrerad» och «aktuell» forskning kan ge anledning till bland forskare som ansöker om forskningsanslag.

De traditionella vetenskapsområdenas ställning som högskoleundervisningens paradigm är idag föremål för utmaningar också från ett annat håll. Vad jag avser är strävan att skapa nya s k vetenskaper, vilkas forskningsområde definieras utgående från ett bestämt yrke. Jag vet inte om denna företeelse redan har ett namn kanske kunde vi använda termen «yrkesvetenskaper». Hit hör t.ex. «biblioteksvetenskap», «vårdvetenskap», «informationsvetenskap» och «hushållsvetenskap». Bland de senaste tillskotten finns «översättningsvetenskap» och «vetenskapen om modersmålsundervisning».

De traditionella vetenskaperna tillkom organiskt, genom en inre utveckling: enskilda forskare mötte en intellektuell utmaning och skapade i sina försök att möta den en ny vetenskap. De nya yrkesvetenskapernas tillkomsthistoria förefaller vara en annan. Den kan ibland föra tanken till det sätt på vilket Brasilien fick sin nya huvudstad: den grundades ju helt enkelt så, att myndigheterna beslöt bygga en stad vid namn Brasilia mitt i ödemarken («in the middle of nowhere»). Det är svårt att värja sig för tanken, att externa synpunkter på samma sätt har inverkat på yrkesvetenskapernas uppkomst. Sådana synpunkter är t ex fackorganisationernas önskan att bli delaktiga i den prestige en vetenskaplig utbildning kan förläna, eller högskolornas strävan att dra nytta av myndigheternas gynnsamma inställning till yrkesinriktad utbildning.

Yrkesvetenskapernas liksom också projektforskningens framväxt är ett exempel på den komplicerade växelverkan mellan institutioner och intressegrupper, som ofta i praktiken bestämmer relationerna mellan vetenskap, högskolor och yrkesliv. Samtidigt ser vi hur den förhärskande högskoleideologin anger den yttre form denna växelverkan får: det är kännetecknande för processen att alla parter är överens om att vetenskaplighet åtminstone till namnet är något eftersträvansvärt i samband med högre utbildning. Benämningen «vetenskap» är en omstridd pokal och en garanti för verksamhetens värde.

Det finns enligt min uppfattning flera skäl att förhålla sig reserverat till yrkesvetenskapernas framväxt. De kan inte ur någondera partens synvinkel vara den idealiska platsen för ett möte mellan vetenskap och yrkesliv. Om vi betraktar saken ur vetenskapens perspektiv bör vi tänka på, att meningsfull forskning inte kan uppstå var som helst eller när som helst, till följd av ett byråkratiskt fiat. Vilken forskning som kommer att visa sig värd att utföra är något oförutsägbart: meningsfull forskning kan bedrivas när de metoder och begrepp som står till buds på ett fruktbringande sätt möter de problem som föreligger i en given situation.

Den pågående utvecklingen kan, tror jag, vara skadlig också med tanke på de yrken som berörs. För yrkesgrupper som bibliotekarier, översättare och journalister är en utbildning på universitetsnivå utan tvivel både lämplig och nödvändig. Men deras utbildning borde vara allmänbildande och överhuvudtaget rätt annorlunda än vad den under de senaste åren kommit att bli.

Folkbibliotekarier borde i sin utbildning framför allt få en överblick över världslitteraturen och det egna landets litteratur, forskningsbibliotekarier å sin sida över vissa vetenskapsområdens lärdomshistoria och aktuella tillstånd, i stället för att man som nu i huvudsak skulle koncentrera sig på biblioteksteknik och  förvaltning. En översättare skulle behöva ingående kännedom om målspråkets historia och om den kultur och det samhälle med vilka det är förbundet, snarare än om översättandets teori. För journalister krävs det en stor dos historia och samhällsvetenskap, liksom också förmåga till kritiskt tänkande och kritisk språkkänsla något som kunde utvecklas genom studier i bl a filosofi snarare än en skolning i rena yrkesangelägenheter.

Överhuvudtaget borde man utnyttja det tillfälle studietiden erbjuder till att vidga och fördjupa perspektiven; i de flesta människors liv återkommer ett sådant tillfälle aldrig.

Likaså borde vi bl a fråga oss: behöver vårt samhälle snarare journalister som kan rapportera nyheter i en intagande professionell förpackning, eller sådana som har förutsättningar att förstå skeendena på bredden och på djupet?

*

Jag tror att yrkesvetenskapernas tillkomst kommer att få skadliga inverkningar också på högskolornas utveckling. Innehållet i läkarnas, ingenjörernas eller juristernas utbildning torde åtminstone i sina huvuddrag vara självklart. Av denna utbildning vill man göra en modell för utbildningen till andra områden, genom att skapa utbildningsprogram som ska utgöra en nödvändig och tillräcklig betingelse för en bestämd yrkeskompetens. Denna strävan till en förutbestämd harmoni mellan utbildning och yrkesliv kan visa sig skadlig också med tanke på den högre utbildningens kvalitet. När institutioner av en viss typ ges ensamrätt att utbilda människor till bestämda uppgifter, så förhindras konkurrensen mellan olika utbildningsformer. Ingenting tvingar längre utbildningsprogrammen att tävla med varandra t ex i fråga om utbildningens kvalitet, dess meningsfullhet eller dess relevans på längre sikt. Det finns en risk för, att utbildningen under dessa omständigheter utvecklas till en ritual, vars egentliga uppgift blir att å ena sidan bilda en damm mot det överskott på arbetskraft som strömmar till området, å andra sidan förmedla den rätta kårandan till nykomlingar på området.

I själva verket kan man tänka sig, att också yrkeslivet skulle vitaliseras av, att de personer som söker sig till ett område har så varierande utbildning som möjligt. För närvarande går det ofta så här: på något område yppar det sig en efterfrågan på personer med en ny typ av yrkesuppgifter. En eller annan högskola upptäcker genast tillfället att utvidga sitt eget «utbildningsansvar» genom att inrätta ett program som leder just till detta yrke. Skenbart förefaller det som om systemet skulle ha lyckats att på ett förnuftigt sätt anpassa sig till den nya situationen. Men i själva verket borde man snarare jämföra den nya utbildningen med en blodpropp som förhindrar att systemet tillförs syre också genom denna öppning.

En allmän utvecklingstrend i vår tid är, att personer som är verksamma i olika sammanhang, som tillämpar olika betraktelsesätt och besitter olika kunskaper, bara i ringa utsträckning kommer i beröring med varandra. (Utvecklingen mot internationella perspektiv t ex i näringslivet eller massmedierna skymmer bort det faktum, att vår tid i djupare mening är en de små perspektivens tid.) I detta avseende tror jag att den anglosachsiska traditionen, i vilken allmänbildande studier öppnar vägen till många olika yrkeskarriärer, erbjuder en bättre modell.

*

Jag har hittills talat om yrken, för vilka en akademisk utbildning i och för sig verkar väl lämpad. Men vissa av de uppgifter som hör till yrkesvetenskapernas sfär är av den arten att skolningen till dem enligt min uppfattning egentligen inte hör hemma i universiteten. Bl a håller man på att omvandla sjukvårdar-  och barnträdgårdslärarutbildningen till en s k vetenskaplig utbildning: man tänker, att utövandet av dessa yrken är, eller att det borde bli, ett slags tillämpad vetenskap. Enligt min uppfattning baserar sig en sådan syn på ett missförstånd av dessa arbetsuppgifter. Genom att säga detta vill jag inte förneka, att dessa yrken är krävande och betydelsefulla. Mitt syfte är raka motsatsen till detta. Något tillspetsat kunde man t om hävda, att strävan att ge dessa yrken en vetenskaplig anstrykning, om den förverkligas bokstavligt, är förnedrande för människans värdighet, eftersom den skulle innebära att lärarens relation till sina elever eller vårdarens relation till patienterna reduceras till en relation mellan forskare och forskningsobjekt.

Vid vården av barn och sjuka, vid tillsyn till och undervisning av små barn, rör det sig enligt min uppfattning framför allt om mänskliga relationer, och verksamhetens kvalitet beror framför allt på medmänskligheten hos de individer som utför den, på deras vilja och förmåga att ärligt och med hela sin känslighet gå upp i sitt arbete. Om man betraktar dessa egenskaper som något som kan ersättas med forskning och kunskap, finns det risk för att utövandet av dessa yrken förlorar det som är värdefullast i dem, utan att i dess ställe träder något som människan kan leva av. (Situationen lindras delvis av, att denna vetenskaplighet i praktiken kanske ofta förverkligas bara till namnet.)

Följande undersökning ger en bild av, hur det i vissa fall kan gå då mänskligt förstånd ersätts med tillämpad vetenskap:

Ett litet barn behöver stimulans från omgivningen. Därav följer, tänkte man, att det ju finns ett botemedel för dem som inte har fått tillräcklig stimulans: vi kan ge dem lite extra utöver vad de annars skulle få. Och ju mer, desto bättre. I en undersökning försökte man sålunda korrigera bristen på interpersonliga erfarenheter hos spädbarn i en institution genom att ge dem en daglig dos av taktil stimulans: På bestämda tider fem dagar i veckan under flera veckor strök man dem över huden 10 min. på förmiddagen och 10 min. på eftermiddagen. Studenter anställdes speciellt för att utföra jobbet (i studien kallas de «handlers», dvs. personer som berör eller hanterar!). Resultatet av just detta experiment   liksom av en motsvarande studie där extra verbal stimulans tillhandahölls på så sätt att en vuxen stod intill varje barnsäng och räknade högt i 10 min. varje dag - visade inte överraskande att de framsteg i utvecklingen som forskaren hade hoppats på inte kunde utläsas ur testpoängen. (Rudolph Schaffer, «Mor och barn», Stockholm 1978, s 51)

I Hufvudstadsbladet ingick för något år sedan (26.9. 1985) en insändare av en blivande barnträdgårdslärare, som på sitt sätt visar vilken innebörd strävandena att ge dessa yrken en vetenskaplig karaktär kan få. Skribenten säger bl a:

Jag är glad att kunna berätta att jag läser pedagogik, psykologi, dagvårdsmetodik, rörelsefostran, mm mm. All den kunskap jag då får, ger mig en möjlighet att se Ditt barn som en unik individ med olika personlighetsdrag./Man frågar sig varför en person som inte är förmögen att se barn som individer överhuvudtaget vill bli barnträdgårdslärare. Och hur ska vetenskapen kunna ge honom eller henne den förmågan? L.H./ När jag kan de allmänna dragen i utvecklingspsykologin kan jag se var Ditt barn behöver stöd och ge barnet det det behöver. Om jag då väljer metoden «lek» är detta ett medvetet val av olika förskolepedagogiska metoder för inlärning. För utomstående ser arbetet ut som lek och pyssel, men det är pedagogik och tanke bakom varje moment i dagvården!

Kommentar: barnen själva betraktas tydligen som utomstående i detta sammanhang.

Längre fram konstaterar skribenten:

En akademisk status för vår utbildning skulle ge oss det vi är värda med tanke på vårt arbete: lika hög aktning i samhällets ögon som de övriga lärarna åtnjuter.

Man kan undra, om inte sakens kärna kommer fram just i denna sats. Som motvikt vill jag citera ett stycke ur artikeln «A Scientific Age» av den amerikansk-brittiska filosofen Rush Rhees:

Eller tänk på uppfostran. Vad kan vara vetenskapligt i den? Det kan finnas aldrig så många vetenskapliga «hjälpmedel» för uppfostran, men detta betyder inte att arbetet att uppfostra är vetenskapligt i sig själv, eller att problemen kring det kan lösas med vetenskapliga metoder. Att «klassificera» barn med hjälp av aldrig så många test är inte att uppfostra dem. Och också om vi medger att studier i psykologi kan göra en lärare visare och mottagligare för olika problem, så är skillnaden mellan en god lärare och en dålig inte en fråga om att vara mera eller mindre uppfylld av ett vetenskaplig synsätt. Och det finns inget skäl att tro att människor i gångna tider måste ha varit dåliga lärare om de ignorerade det. (R. Rhees, Without Answers, London 1969, ss 3 4)

*

I vår tids allmänna strävan att teoretisera olika yrkesroller, ge dem en vetenskaplig anstrykning, kan man också se en mera omfattande fara för vår kultur. Då man i utbildningen till olika yrken i allt högre grad betonar samma teoretiska aspekter, och då man till följd av detta vid urval av studerande till olika utbildningar betonar likartade prestationer, dvs sådana som i första hand kräver verbal och numerisk begåvning, finns det en fara för att vår kultur, till följd av en ensidig diet, utvecklar kulturell anemi. Personer med andra begåvningar än de numerisktverbala har svagare utsikter att lyckas också på de områden, där deras särskilda talanger verkligen skulle behövas.

När urvalet till ett område görs på basen av teoretiska prestationer, återverkar detta i sin tur på yrkeskulturens utveckling, så att den blir alltmera teoridominerad. (Man kan sålunda fråga sig, vilken inverkan det haft på attityderna bland vårt lands läkare att urvalet av medicinestuderande sker nästan uteslutande på basen av naturvetenskapliga prestationer.) På detta sätt uppstår det, eller har egentligen redan uppstått, en elit som behärskar de symboliska färdigheterna, vars ställning och anseende grundar sig, inte så mycket på att den verkligen kan uppfylla samfundets behov, som på att den, i likhet med Atens sofister enligt Sokrates, sitter inne med den skenbara meritens hemlighet.

*

Det kunde kanske hävdas, att de problem jag har antytt delvis beror på, att vi i vårt tänkande kring dessa frågor utgår från en outtalad, endimensionell syn på mänsklig kunskap och inlärningar, som samtidigt förhindrar oss att se vissa av de beroendeförhållanden jag talat om. Enligt detta synsätt är kunskap alltid i grunden en och samma sak: den är en representation av fakta. Allting vi kan lära oss kan uttryckas i form av påståendesatser som antingen är sanna eller osanna, och giltigheten i det vi lärt oss kan prövas genom att man avgör, om det inlärda står i överensstämmelse med verkligheten. (Allt kunnande består i sista hand i propositionen kunskap.) Överensstämmelsen kan prövas genom empirisk forskning, och därför kulminerar allt mänskligt kunnande i vetenskaplig kunskap: den utgör den systematiska motsvarigheten till det som sker när en individ lär sig något, av vad slag det vara må.

Vetenskaplig verksamhet är å sin sida alltid av ett och samma slag: den strävar att besvara frågor av formen: «Vad är fallet?» Forskningen är uppdelad i olika vetenskaper bara därför, att verkligheten i sin helhet är alltför omfattande för att en enda vetenskap skulle kunna ta befattning med den.

Forskningens centrala mål är enligt detta synsätt att uppnå allmängiltig kunskap, dvs att fastställa generella fakta eller naturlagar. Ett aktuellt exempel på detta synsätt finner man i finländska regeringens proposition till utvecklingslag för högskoleväsendet, avgiven 1986. I ingressen, i vilken man talar om högskoleinrättningens betydelse och konstaterar att den har ett centralt ansvar för grundforskningen, säger man bl a följande: «Grundforskningens mål är att beskriva de fakta som gäller naturen, människan och samhället, och att klarlägga de lagar som styr dessa.»

Denna syn på den mänskliga kunskapen och vetenskapen har kritiserats från olika håll. En av dess mest kända kritiker är Thomas Kuhn, som lanserade begreppet vetenskapligt paradigm. Men detta synsätt är alltför djupt rotat i vår kultur och vårt tänkesätt för att vi med lätthet skulle kunna frigöra oss från det. Jag skulle vilja hävda, att det är vilseledande i två grundläggande avseenden. För det första finns det många ting, som det är väsentligt för medlemmar av vår kultur att lära sig uppfatta eller behärska, men som inte låter foga in sig i faktakunskapens form. Som exempel på detta kunde man nämna olika praktiska färdigheter, konstnärlig förmåga, moraliska förhållningssätt, eller den känslighet och medmänsklighet som är väsentliga i relationerna mellan människor.

Rush Rhees kommenterar detta på följande sätt i den artikel jag tidigare nämnde:

Eller tänk till slut på vänskapen. Vänskapsrelationer kan vara ofullkomliga, och kanske barnsliga; eller de kan visa mognad på ett sätt som ingenting annat kan. Det finns svårigheter och problem i vänskapen, och det är till stor del i samband med dem som en vuxen livssyn utformas. Men här kan det inte vara en fråga om «metoder». I sådana svårigheter, är man böjd att säga, kan det inte finnas någon hjälp, om inte också den är något som kommer från vänskapen. Klart är att en vetenskaplig inställning ingenting har med saken att göra. (s 4 5)

Ett annat skäl till att den syn på mänsklig kunskap och inlärning jag beskrivit ovan är alltför snäv är detta: också de former av kunskap och inlärning, som kan sägas ha fakta till sitt föremål, är i grunden sinsemellan olika. Faktakunskap är alltid en del av ett vidare praktiskt eller diskursivt sammanhang. Vi måste känna sammanhanget för att förstå betydelsen av fakta eller för att veta, vilka villkor en uppfattning måste uppfylla för att kunna hållas för kunskap. På ett liknande sätt har de olika vetenskaperna utvecklats ur livets olika dimensioner, de frågor som ställs i dem är olika till sin karaktär, och vi kan förstå frågeställningarna bara i den mån vi själva är delaktiga i den aktuella livsdimensionen.

Betrakta t ex förhållandet mellan medicin och juridik. Vi skulle inte kunna förklara för någon vad det egentligen rör sig om i dessa vetenskaper eller hur de skiljer sig från varandra bara genom att visa på deras forskningsobjekt. Det är uppenbart att skillnaden mellan dem framför allt ligger i det sätt på vilka de förhåller sig till sina respektive objekt. Vi kan inte förstå deras mål genom att fråga vilka naturlagar man strävar att utreda i dem, såsom vårt lands regering tänker sig.

*

När vi tänker på enskilda vetenskaper är det inte svårt att se att det finns principiella skillnader mellan dem. Men när vi abstrakt tänker på vetenskapen i allmänhet, så har vi lätt för att glömma detta. Naturvetenskaperna (främst fysik och kemi) blir då modellen för all vetenskaplig verksamhet   eller rättare sagt är modellen en förenklad bild av dessa vetenskapers karaktär. När det sägs att vi lever i en vetenskapens tidsålder så är detta påstående strängt taget vilseledande om man med detta menar att den vetenskapliga forskningen i vår tid åtnjuter en viss prestige; vad det är fråga om är snarare att en förenklad bild av vetenskapens karaktär bestämmer vår syn både på vetenskapen och på annan intellektuell verksamhet: vi föreställer oss att det vetenskapliga tänkandet är det rationella tänkandets rena form, och därför måste alla tankeformer kläs ut i den föreställda vetenskaplighetens täckmantel om de ska bli tagna på allvar.

Forskaryrket har blivit ett paradigm för intellektuell verksamhet på ett liknande sätt som prästyrket var det under medeltiden. Som ett exempel på detta kan man nämna, att man i förordningarna om akademiska grundexamina på alla områden har angett, att utbildningens mål bör vara att ge de studerande beredskap för forskarutbildning. I praktiken betyder detta att alla som avlägger akademiska slutexamina bl a blivande klasslärare, handarbets  och gymnastiklärare, barnträdgårdslärare, avdelningssköterskor, m fl bör skriva en pro graduavhandling. Man anser alltså, att en sådan rätt omfattande uppgift, som framför allt kräver en verbal teoretisk gestaltningsförmåga, är det bästa sättet och det enda sättet att bevisa sin lämplighet för dessa yrken.

Enligt min uppfattning skulle en sund utveckling inom den högre utbildningen förutsätta, att vi kan frigöra oss ur denna endimensionella kunskaps  och vetenskapssyns järngrepp. På detta sätt kunde det bli möjligt för oss att medge, å ena sidan att alla akademiska vetenskaper inte behöver vara lika naturvetenskaperna, och å andra sidan att det finns många ytterst krävande och värdefulla yrken som inte nödvändigtvis är lämpade för en akademisk utbildning.

*

Till slut vill jag kommentera mottot för denna uppsats: «Varje ting är vad det är, och inte någonting annat.» Denna sats, som formulerades av den engelske 1700 talsfilosofen Joseph Butler, har blivit berömd mest av allt därför, att George Edward Moore använde den som motto för sin bok Principia Ethica. Att erkänna att saker är vad de är, är inte att för­neka att de ömsesidigt påverkar och beror av varandra. Det är snarare en förutsättning för, att vi ska kunna göra oss en rättvis föreställning om deras inbördes förhållanden. Jag skulle vara benägen att säga, att Butlers sats – i sin skenbara trivialitet – i koncentrerad form uttrycker den lärdom filosofin har att erbjuda. Få ting är nämligen svårare än att medge, att saker är vad de är och inte någonting annat. Svårigheten är både intellektuell och moralisk: den beror på, att vi av en eller annan anledning inte vill ge upp ett betraktelsesätt som förutsätter, att ett ting är något som det inte är. Ett första steg mot att frigöra sig från ett sådant betraktelsesätt är att bli medveten om att man omfattar det.



***

Texten har publicerats i Finsk Tidskrift 1987:10, ss. 567-584

http://web.abo.fi/org/finsk_tidskrift/

 

tommi
24.11.2009
Esineajattelusta

Jonkinmoinen skandaali se on, että puhe animismista luisuu usein henkimaailman hommaksi. Onhan se oppia hengettömän henkistämisestä tai elottoman elävöittämisestä, mutta surkutella voi animan ylikorostumista animoituvan kustannuksella. Detroitilaisen Waynen yliopiston tutkija Tamara L. Bray mielii korjata vinoumaa Cambridge Archaelogical Journalin tuoreessa numerossa. Hän ei ikävä kyllä käy suoraan käsiksi E. B. Tylorin määrittelemään moderniin ’animismi’-käsitteeseen antropologisen primitiivikulttuuriteorian ytimessä. Mutta muuta herkkua kyllä saadaan. Artikkelissaan Bray selvittelee esikolumbiaanisissa intiaanikulttuureissa vaalittua ajatusta niin ihmisissä kuin esineissäkin sykähtelevästä elinvoimasta eli camaquenista asettamalla ”erittelyn ytimeen objektit omassa aineellisuudessaan”.

Bray muistuttaa siitä, miten Andien rinteille kavunneet espanjalaisvalloittajat kauhistelivat paikallisen uskonelämän alkeellisuutta. ”Kämäiset puupaalut oraakkeleina!” pyrskähti de Estete. ”Neito naitetaan kämmenenkokoisen sinisen kiven kanssa!” puuskahti de Avila. ”Esi-isänä palvotaan leninkiin sonnustettua savipyttyä!” parahti Polia. Brayn mukaan olisi korkea aika saattaa tulkinnat jaloilleen.

Innoituksensa Bray noutaa Amiria Henaren, Martin Holbraadin ja Sari Wastellin toimitteesta Thinking Through Things (2007). Nämä antropologit olivat saaneet kyllikseen aineen ja merkityksen, henkilöitten ja esineitten sekä mielteen ja todellisuuden välisistä dikotomioista. Ne kun olivat suorastaan haitallisia kansain tutkimuksessa. Esineet eivät niinkään merkitse jotain, vaan ne ovat merkityksiä. Länsimais-teknologisessa katsannossa välttämätön sortteeraus materiaalisen ja mentaalisen välillä estää ymmärtämästä muita ymmärtämis- ja elämäntapoja. Brasilialaisen Eduardo Viveiros de Castron tapaan Henare ja kumppanit hakevat tilaa ’perspektiiviselle multinaturalismille’. Se auttaa tajuamaan intiaanien tapaa käsittää kaikki ei-ihmisetkin inhimillis-tietoisiksi olennoiksi moniluontoisessa maailmassa.

Inkojen puhumassa ketšuassa camay tarkoittaa erityistä lataavaa voimaa, joka saattaa jonkin jo olemassa olevan täyteen puhtiin, ponteen ja tarmoon. Kun inkoille opetettiin kristinoppia, luominen käännettiin toisella verbillä, ruraylla, jottei Jumalan työksi olisi jäänyt vähäarvoiseksi (ja kerettiläiseksi) nähty jo olevan aineen sieluttaminen. Camayn juju on kuitenkin juuri siinä, että se säilyttää suhteen elävöittäjän (camac) ja käsinkosketeltavan elävöitetyn (camasca) välillä. Bray näkee tilaisuuden tarkastella camayta olion (esimerkiksi kiven) ja käsitteen (esimerkiksi rituaalin vaikuttavan voiman) ykseytenä.

Toinen avaintermi on huaca eli ”pyhä asia”. Jesuiittaisä Bernabe Cobo tiivisti 1653 näkemyksensä inkojen pyhyyskäsityksestä raportoidessaan uuden maailman ihmeistä: ”Idoleita palvottiin niiden itsensä vuoksi, eivätkä nämä yksinkertaiset ihmiset koskaan saaneet päähänsä etsiä tai kuvitella sitä, mitä idolit edustivat.” Brayn näkökulmasta Cobo oli sattumoisin lähellä tärkeää oivallusta erilaisista ontologioista, vaikka tämä arvottikin ei-representoivan ajattelun omalla, kutakuinkin ainoalla käytettävissä olleella eurooppalaisella tavallaan. Samoin meidän poikamme merellä, Rafael Karsten, oli 1949 ilmestyneessä Peru-kirjassaan Brayn mukaan lähellä ratkaisevaa vihiä huacan paljastamasta ’esianimistisesta ajattelusta’. Vihdoin 1990-luvulla yhdysvaltalainen antropologi Frank Salomon kuvasi perusteellisesti huacat ”faktisiksi persooniksi”, jotka eivät kristilliseen tapaan olleet ainetta hengen kohteina yliluonnollisessa sfäärissä, vaan energisoitua materiaa luonnossa.

Bray ottaa vielä lisävauhtia Alfred Gellin antropologisesta taideteoriasta. Se avittaa käsittämään esineetkin toimijuuksina, joissa ratkaisevaa on asema sosiaalisissa suhteissa. Merkitystä tärkeämpää olioissa – vaikkapa trobriandilaisten kanooteissa – on toisin sanoen se, miten ne toimivat ja vaikuttavat. Braylle ensiarvoista on kuitenkin yrittää uudistaa länsimaisen individualismin vääristämää arkeologiaa. Hän keskittyykin kahdenlaiseen huacastoon osana ”laajennettuja persoonuuden, elävöitetyyden, toimijuuden ja vaikuttavaisuuden käsitteitä”.

Inkoille harvinaiset ikoniset huacat olivat lähinnä pieniä ihmishahmoisia patsaita. Ne on liitetty ennen kaikkea hallitsijavallan kunniaksi vietettyihin, lapsiuhriensa tähden notoriööseihin capacocha-juhliin eli kuninkaan kruunajaisiin ja hautajaisiin. Ilmeisesti anatomisesti ja asuiltaan sukupuolispesifit figuriinit olivat kuitenkin ennen muuta osa pyhää valtausta, kun jokin edeltäjän tai kilpailijan tyyssija otettiin mukaan uuteen järjestelmään. Inkat itse valtasivat edeltäneitten kansojen palvontapaikat muuttaen ne osaksi omaa kulttuuriaan. Cobon todistajalausunnosta, Henaren ja kumppaneitten teoriasta sekä arkeologisten löytöjen yhteisistä nimittäjistä – kuten esineitten erillään mutta lähellä olosta – Bray päättelee sosiaalisen verkoston jäsentymisen: ”Inkat ymmärsivät esineet niin, että ne instantioivat eivätkä niinkään edusta näitä suhteita, ja että esineet nähtiin tästä syystä vaikutuksekkaiksi sosiaalisiksi toimijoiksi.” Hänen mielestään rituaalisten ja poliittisten tapahtumien tiimellyksessä tavatut inkapatsaat olisi mahtiesineinä paras tulkita inkavaltion valtuutetuiksi.

Anikoniset huacat olivat paljon tavallisempia Andien intiaanikulttuureissa. Bray toteaa, että näitä ei-ihmismuotoisia luonnon- tai rakennettuja pyhyyksiä – vuoria, salkoja ja niin edelleen – on totuttu ajattelemaan itsessään muodottomien jumaluuksien edustajina eli siis olennaisesti ikonisella tavalla. Eläviksi otuksiksi ne osoittaa tapa ruokkia tai vaatettaa niitä ja esittää niille erilaisia vetoomuksia vastavuoroisten velvoitteiden nimissä. Elävyys tarkoittaa tässä, kuten Bray huomauttaa, eläimellisyyden sijaan kykyä vaikuttaa. Kallioita ja kiviä saatettiin pitää esi-isinä, suojelushahmoina, kiviksi muuttuneina jumalina, kuolleina ihmisinä tai objekteina, jotka saattoivat muuttua taistelun ratkaiseviksi sotureiksi. Braylle kiireellisintä on torjua ajatus kivistä fyysisinä kuningasvastineina: ”[i]nkojen kuvasto oli päättäväisen abstraktia ja ei-representationaalista.”

Mutta ei kivi ollut pelkkää kiveäkään. ”[K]ivi voitiin nähdä kuninkaallisen inkaeliitin camayksi”, Bray ehdottaa ja jatkaa: ”inkat saattoivat nähdä itsensä kiven voiman kouriintuntuvana instantiaationa, niin että heissäkin oli samaa kestävyyden, pysyvyyden ja jokapaikkaisuuden kivistä olemusta kuin tässä Andien maailman tähdellisessä ja elementaalisessa aineksessa.”

Bray alleviivaa, että inkavaltion nykytarkkaajalle silmiinpistävin piirre on kalliokuvanveisto: luonnollisten kivimuodostelmien työstettyys. Sopivia vuorenseinämiä ja kielekkeitä viimeisteltiin kevyesti tai raskaasti kenties osana huacan pyhitystä. Jonkinlainen yhtenevyys, yhtäpitävyys ja yhteisyys kiven kanssa on Brayn mukaan pääteltävissä: ”Ehkei jokaista paatta tai järkälettä Andeilla pidetty huacana tai apriorisesti elossa olevana, mutta kukaties joka ainoa murikka katsottiin tässä mielessä potentiaaliseksi. Huacaksi ymmärrettyyden määritti nähtävästi ennen kaikkea se, oliko kohde ollut suhteissa muihin persooniin.”

Olevainen käsitteellistyy Brayn sanoin eri kategorioin. Hän kuvaa löyhästi subjekti–objekti-malliin ja muihin kaksinaisuuksiin varaavaa ”länsimaista dualismia”. Vastakohta on lievästi sanottuna liian monoliittinen edes täsmäargumentin osaksi. Artikkelissa vaalitaan muutenkin turhan paljon tyylilajia, jossa vain vaihdetaan löydösten äärellä vanhan koulun jargon uusimpiin teoriapuhetapoihin ”subjektipositioineen” päivineen. Ehkä kurjinta on se, että esityksestä jäävät lopulta syrjään erilaiset tarveaineet ja kalut, käsillä tekemisen ja käsittämisen yhteys. Konkretian edelle ajaa sittenkin konkreettisuuden merkitys.

Ihailtavan jyrkkä on silti Brayn pyrkimys päästä jyvälle esineajattelusta. Hän näyttää suuntaa tutkimuksille siitä, miten ”inkat kenties rakensivat suhteensa aineellisiin, kulttuurisiin ja hengellisiin maailmoihin, joista he olivat osallisia”. Hankkeen yleisemmän merkityksen Bray kiteyttää sattuvasti, vaikka hänen loppunousunsa alkuosa uhkaakin kumota koko artefaktikeskeisen pohdinnan lupauksen:

”Ajatellessamme huaca-Andeitse alamme ymmärtää noita pyhiä asioita vallan idean objektiivisina ruumiillistumina, siinä missä niiden aineellinen muoto tekee valtakäsitteet läsnä oleviksi ja maailmassa vaikuttaviksi. Samaan aikaan ne vihjaavat vaihtoehtoisista olevan ontologioista, joissa käsitteet ja oliot ovat yhtä ja samaa, tai kenties vaihdettavissa toisikseen.”

Jarkko S. Tuusvuori
 
 
Karen McVeigh kirjoitti tiistaina ja keskiviikkona (3 & 4/xi/09) Guardianissa kummallisesta tapauksesta. Hän selosti käänteet, jotka olivat kohdanneet brittiläistä kiinteistöalan markkinajohtajaa Grainger-osakeyhtiötä ja yhtä sen työntekijää. Asian ytimeen nousi yllättäen käsite ’filosofinen uskomus’. Tapahtumat huipentuivat tuoreeseen ekologis-teologiseen tuomioistuinpäätökseen.
 
Graingerin toimitusjohtaja Rupert Dickinson oli pari vuotta sitten lähtenyt Lontoosta työmatkalle Irlantiin. Pahaksi onneksi miehen paras kaveri, mobiili-ihmelaite BlueBerry, unohtui Thamesin töyräille. Dickinson käytti arvostelukykyään ja komensi erään alaisensa vekotinta saattamaan. Tämän piti äkimmiten matkustaa toisella lentokoneella perään naapurimaahan pomonsa härveli taskussaan.
 
Graingerin kestävän kehityksen asioitten vastuuhenkilö Tim Nicholson ei katsonut määräystä hyvällä. Se ilmensi hänen mielestään sekä johtohenkilön arviointivirhettä että pahanlaatuista piittaamattomuutta ilmastonmuutoksesta. Hän ei kätkenyt moitetta sydämeensä, vaan organisaatioviestitti sen hierarkian korkeuksiin. Ja sai kenkää.
 
Nicholson ryhtyi ripeästi oikeustoimiin. Hän kirjelmöi heinäkuussa 2008 tuomioistuimelle, että Dickinson oli ”halveksinut” hänen ”syvällisiä filosofisia ilmastonmuutoskäsityksiään”. Grainger kyllä PowerPoint-lirkutteli ja kotisivusirkutteli olevansa ympäristön asialla, mutta BlueBerry-kuriiritoimi osoitti räikeästi ilmoitettujen ’arvojen’ ja menettelytapojen välisen ristiriidan. Nicholsonin mukaan hänen huomautuksensa miljöövastuusta laistamisesta oli johtanut eropasseihin.
 
Jo viime maaliskuussa näytti siltä, että Grainger joutuu vastaamaan henkilöstöjohtamisinnovoinnistaan ja sopeutumisosaamisestaan oikeudessa. Firman onnistui kuitenkin juristiensa suulla esittää, että vihertävät kallellaanolot eriävät uskonnollisista tai filosofisista periaatteista. Poliittisina mielipiteinä tai elämäntapavalintoina ne eivät yltäneet katsomukselliseen pakottavuuteen ja lujan uskon nauttimaan lainsuojaan.
 
Työelämäriitoihin erikoistunut vetoomustuomioistuin otti kuitenkin keissin koeteltavakseen. Nicholsonin puolesta puhunut Dinah Rose toi mukaan käsitteellistä Könneniä: ”Filosofinen uskomus on tässä tapauksessa se, että ihmiskunta ajautuu päin katastrofaalista ilmastonmuutosta, ja että sen johdosta meillä on velvollisuus tehdä kaikkemme elääksemme elämäämme niin, että lievennämme tai ehkäisemme katastrofia tulevien sukupolvien puolesta tai hyväksi. Kysymys kuuluu: mitä velvoitteita meillä on ympäristöä kohtaan ja mistä syystä?”
 
Marraskuun alussa tuomari teki kiinteistöjätin kannalta kirvelevän päätöksen. Nicholsonin ympäristönäkemykset olivat niin juuriinkäyviä, että niitä oli tuomiovallan käyttelijän mukaan suojattava uskonnollisen vakaumuksen tapaan. Vetoomustuomioistuimen harkinnan perusteella työtuomioistuimen olisi nyt otettava kokonaisuudessaan puntaroitavakseen Nicholsonin väite uskomusten takia tulleista potkuista. Tuomari Michael Burton päätteli: ”Usko ihmistoiminnasta aiheutuvaan ilmastonmuutokseen ja siitä otaksuttavasti koituviin moraalisiin seuraamuksiin kelpaa, jos se on aitoa uskoa, filosofiseksi uskomukseksi vuoden 2003 uskonto- ja uskomussäädösten tarkoittamalla tavalla.”
 
Mainittu laki kieltää syrjimästä henkilöä tämän uskonnollisten tai filosofisten uskomusten nojalla. Burton jopa lainasi päätöslauselmassaan Bertrand Russellin Länsimaisen filosofian historiaa. Hänen oli näet voitava perustella, että filosofinen uskomus saattaa varata tieteelliseen uskomukseen. Tuomari päätyi siihen, että tieteellinen uskomus ilmastonmuutoksesta voi olla yhtä hyvin poliittinen näkökanta tieteestä kuin myös filosofinen uskomus maailmasta. Aiemmin Burton oli päättänyt, että Al Goren dokumenttielokuva Epämiellyttävä totuus (2006) on sekä poliittinen että puolueellinen teos. Siksi sitä ei sovi esittää lapsille julkisin varoin ylläpidetyissä kouluissa.
 
Nicholsonin asianajaja Shah Qureshi iloitsi filosofisten vakaumusten saamasta tuesta: ”Tämä tapaus vahvistaa, että alati kasvavaa joukkoa ihmisiä, jotka suhtautuvat ympäristöön ja ilmastonmuutokseen filosofisesti, ja jotka elävät periaatteittensa mukaisesti, varjellaan syrjinnältä.”
 
McVeigh ennakoi päätöksen seuraamuksia. Työnantajia saatetaan alkaa haastaa oikeuteen monenlaisten kiistakysymysten tähden, jos työntekijät katsovat tulleensa syrjityiksi esimerkiksi tasa-arvo- tai eläinoikeuskantojensa tähden. Hänen haastattelemansa työoikeuden asiantuntijan Peter Mooneyn mukaan työtuomioistuimen samansisältöisen päätöksen vaikutukset olisivat huimaavia: ”Tämä avaisi patoluukut: muutkin voivat kokea joutuneensa työnantajiensa uhreiksi pelkästään ympäristömielipiteittensä takia.”
 
Toinen ekspertti Camilla Palmer näki asian laajemmin. Riitakapuloiksi voivat nousta vegetarismi, feminismi tai humanismi: ”Ratkaisu on mittava. Miksi ainoastaan uskontoja tulisi suojata?”
 
Nicholson itse työskentelee tätä nykyä ilmastonmuutoksen vastaisessa kampanjassa. Hän on mukana ekoelokuvallaan The Age of Stupid (2008) hätkähdyttäneen Franny Armstrongin perustamassa ja Guardianinkin tukemassa 10:10-liikkeessä, joka patistaa yksityishenkilöitä, yrityksiä ja yhteisöjä tavoittelemaan vähintään 10 prosentin leikkausta kasvihuonekaasupäästöissään ensi vuoden loppuun mennessä. Nicholson kertoi toimittajalle ilahtuneensa tuomari Burtonin päätöksestä: ”Väitän, että oman toimintani vaikuttimet ilmastonmuutosasioissa ovat moraalisia ja eettisiä arvoja. Nämä arvot ovat samankaltaisia kuin maailmanuskontojen edistämät arvot.”
 
Nicholson ei kuitenkaan pidä ilmastonmuutosta uutena uskontona: ”Se pohjautuu tieteelliseen todistusaineistoon, ei hengellisyyteen tai spirituaalisuuteen.”
 
Graingerin tunnot puki sanoiksi muuan yhtiön johdon edustaja: ”Päätös vain vahvistaa, että ympäristönsuojelun tärkeyden näkökannasta voi sukeutua filosofinen uskomus. Grainger on ehdottomasti sitä mieltä, kuten se on ollut alun alkaenkin, että hra Nicholsonin irtisanomiseen johtivat yksinomaan yhtiön operationaaliset tarpeet.”
 
McVeigh summaa uutisjuttunsa lopuksi tuomari Burtonin kehittämän testin. Viisikohtainen tarkistuslista auttaa määrittämään, voisiko jokin filosofinen näkemys ajautua työsuhteista ja uskonnollis-katsomuksellisesta syrjinnästä annettujen lakien ja asetusten piiriin.

1) Uskomukseen on aidosti uskottava;
2) uskomuksen on oltava nykytietämykseen perustuva uskomus (belief), ei siis mielipide (opinion) tai näkökanta (view);
3) uskomuksen on oltava uskomus jostakin ihmiselämän painokkaasta ja sisällyksekkäästä asiasta;
4) uskomuksen on yllettävä tietylle vakuuttavuuden, vakavuuden, kiinteyden ja tärkeyden tasolle;
5) uskomuksen täytyy olla kunnioituksen väärti demokraattisessa yhteiskunnassa, yhteensopiva ihmisarvon kanssa ja sopusoinnussa toisten ihmisten perusoikeuksien kanssa.
 
Eri uskomukset täyttävät nämä kriteerit eri tavoin. Burtonin mukaan testi osoittaa, että esimerkiksi humanismi on työoikeudenkin kannalta kaikki viisi kohtaa kestävä uskomus. Sen sijaan ”usko johonkin poliittiseen puolueeseen tai Jedi-ritareiden ylivertaisuuteen” ei läpäise koetta eikä ansaitse vastaavaa lainsuojaa.
 
Mitä tämä käräjöinti merkitsee filosofialle? Jollekulle riittää ilo Graingerin edustaman ja hyvinkin uudeksi maailmanuskonnoksi nousseen managerialistisen kaksinaamaisuuden kokemasta kolauksesta. Toisten riemuun sotkeutuu sivumaku filosofian rinnastumisesta tai suoranaisesta samastumisesta uskontoon. Voisi kuitenkin esittää, että oikeudellinen sääntely on tässäkin tapauksessa tehnyt säännellyille ilmiöille yhtaikaa hyvää ja hallaa. Yhtäältä on jälleen saatu kiitettävää muikkaria siitä, että filosofia ei ole mielipiteenilmaisua. Uskomusten kanssa pelaamista se on hyvinkin, ainakin jos uskomukset määritellään esimerkiksi C. S. Peircen tapaan epäilysten kanssa vuorotteleviksi voimiksi ajattelurupeamassa tai tutkimusponnistuksessa. Moni sanoisi kernaammin, että filosofia on käsitysten alituista purkamista ja pakkaamista, tai pyydystämistä, perkaamista ja pariloimista, määrätyssä tilanteessa ja tietyssä perinteessä.
 
Toisaalta kalabaliikki on omiaan vahvistamaan kuvaa filosofiasta vakaumuksilla rehentelynä ja elämöintinä. Tämä vertautuu ikävä kyllä kivuttomasti filosofisten journaalien nykyarkeen, jossa pääsääntöisesti lujitetaan tiettyjä näkemyksiä ja horjutetaan toisia, sen sijaan että tutkittaisiin näkemysten taustaa ja luonnetta. Filosofian suosituin aate tätä nykyä on positionalismi. Alan naisten ja miesten odotetaan täsmäpuolustavan henkeen ja vereen tiettyjä opillisia vakaumuksiaan (joita voisi monesti luonnehtia vakaumuksettomiksi vakaumuksiksi roihuisimman hengenpalon poissa ja teknisen oikeassaolohalun läsnä ollessa). Niissä kinkereissä filosofian kriittinen tai uusia ajatuksia synnyttävä voima ei pahemmin juhli. Sikäli uskontoon lähentäminen ei järin viheliäisesti vääristä tai vinouta kuvaa. Mutta tuomarin perustelut jo sinällään, ja viimeistään osana nyanssit hukkaavaa tiedonvälitystä, kaventavat myös uskonnollisuutta. Ainakin mielikuvien tasolla Graingerin tapaus saattaa vaihtaa uskontoihin kuuluvan kilvoittelun, etsinnän ja vaikkapa arkisen sosiaalityön silkkaan pönäkkään tai polvistelevaan palvovuuteen. Vastaavalla tavalla se hyvinkin ohentaa filosofisen kritiikin, taidon ja hengenharjoituksen pelkäksi patsasteluksi. Ei ole kovin mairittelevaa olla vain vähän aidompi kuin pörssiyhtiön konsulttiniksein virtaviivaistettu huoneentaulu. Ja muuten sitä samaa.
 
Oli miten oli, Burtonin testin avulla tulisi ensi hätään koetella ulko- ja kotimaisten yhtiöitten arvoviestinnällisiä taidonnäytteitä.
 
Jarkko S. Tuusvuori
 
Verkossa: http://www.guardian.co.uk/environment/2009/nov/03/tim-nicholson-climate-...
 
Modernin ihmistieteen jättiläinen

Ranskalainen antropologi, filosofi, strukturalistisen metodologian isä ja osallistuva intellektuelli Claude Lévi-Strauss kuoli 100-vuotiaana Pariisissa sunnuntaina 1. marraskuuta. Hän oli syntynyt Brysselissä 28. marraskuuta 1908.

Filosofiksi valmistunut Lévi-Strauss aloitti tutkijanuransa 1935 São Paulon yliopiston vierailevana sosiologian professorina. Hänen vaimonsa Dina toimi samalla laitoksella vastaavassa virassa. Yhdessä he aloittivat neljä vuotta kestäneen etnografisen kenttätyön Mato Grosson ja keskisen Amazonasin alueilla. Lyhyeksi jääneen Ranskan-vaiheen 1939–1941 jälkeen juutalaista sukujuurta ollut Lévi-Strauss joutui ja pääsi muuttamaan Yhdysvaltoihin. Hän opetti New Yorkin School for Social Researchissa, jossa työskenteli myös kielitieteilijä Roman Jakobson (1896–1982). Lévi-Strauss ja Jakobson pohjustivat sotavuosina teoriaansa strukturalismista eli merkitsevien järjestelmien rakenneopista. Palattuaan Ranskaan 1948 Lévi-Strauss väitteli etnologian alaan kuuluvilla teoreettis-käytännöllisillä tutkimuksillaan sosiaalisista suhteista ja sukulaisuudesta. Hänestä tuli ensin 1950 École pratique des Hautes Étudesin uskontotieteen professori ja sitten 1959 Collège de Francen sosiaaliantropologian professori. Ranskan akatemiaan hänet valittiin 1973.

Lévi-Straussin maailmanmaine perustuu ennen kaikkea teoksiin Anthropologie structurale ja La pensée sauvage. Niissä hän puolusti psykologistis-funktionalistiset ja litteraaris-historialliset kulttuuriselitykset syrjäyttävää lingvistis-strukturalistista tutkimusotetta ja esitteli bricoleurin ja inginieurin avainhahmot. Riita strukturalismin ytimestä ja perinnöstä jatkuu oppialat ylittävänä problematiikkana. Etnologikollega Jean Pouillon näki kiistakapulan 40 vuotta sitten näin: ”Monille ’rakenteesta’ puhuminen soveltuu oikeuttamaan varsin räikeän sekaannuksen: puhutaan mistä sattuu sillä tekosyyllä, että yhteiskunta muodostaa systeemin, ja yhdistellään sitten eri sarjan ilmiöitä tarkastelematta, onko rinnastelu lainkaan perusteltua. Parhaimmillaan käsitteellä tehdään fenomenologiset kuvaukset juohevammiksi. Lévi-Straussilla ’rakenne’ päinvastoin valtuuttaa ylittämään puhtaan kuvailun, siirtymään aistillisesta tai eletystä järkiperäiseen, kohti [antropologisessa kenttätutkimuksessa kerättyjen tietojen keskinäisten] suhteitten saattamista laskettaviksi.”

Lévistraussilaisuuteen kuuluu kuitenkin pyrkimys tehdä oikeutta konkreettisille elämänmuodoille. Toinen ydinteema onkin ajatus insinööritaidosta erkanevasta mutta sen valtakaudellakin esiintyvästä kyhäämisestä. Teoria käsillä olevan luovaan käyttämiseen ja kesyttämättömään kulttuuriseen arvostelukykyyn perustuvan jokapaikanhöylyyden merkityksestä myös teollisissa yhteiskunnissa on pitänyt Lévi-Straussin ’villin ajattelun’ mukana filosofisissa ja sivilisaatiokriittisissä keskusteluissa. Jo Unescon 1952 kustantamassa puheenvuorossa Race et histoire hän puhui kulttuurin moninaisuuden ja toiseuden ymmärtämisen puolesta. Antropologisuuruus itse ajautui vähitellen länsimaisen omahyväisyyden kriitikon roolistaan uuteen positioon: puolustamaan eurooppalaisen pluralismin arvoa etenkin eroja ja vapautta uhkaavan islamistisen suvaitsemattomuuden haasteelta. Vastaavasti vielä 70-luvulla vallankumoukselliseksi luonnehdittu, taisteleva strukturalismi on jo 60-luvulta alkaen ja 80-luvulta tiivistyen jäänyt pahasti jälkistrukturalistisiksi niputettujen radikaalien ajatussuuntien varjoon. Ja strukturalismissa elinvoimaiseksi on usein koettu paremminkin (de Saussuren ja) Jakobsonin kielitieteellinen kuin Lévi-Straussin sosiaalitieteellinen perinne. 1900-luvun ehkä vaikutusvaltaisimman ranskalaisen tutkijan ja älykön tuotannon uudelleenarviointi ja rehabilitointi on kuitenkin hyvässä vauhdissa.

Mutkattomana miehenä ja virkeänä bricoleurina eli näprääjänä tunnettu Lévi-Strauss otti 100-vuotissyntymäpäivillään, jo liikuntakykynsä menettäneenä, vastaan presidentti Sarkozyn tervehdyksen ”koko Ranskan kansalta”.

Jarkko S. Tuusvuori

Muistokirjoituksia

Le Nouvel Observateur
http://tempsreel.nouvelobs.com/actualites/culture/20091103.OBS6718/lanthropologue_claude_levistrauss_est_mort.html

Le Monde (sis. Roger Pol-Droit’n henkilökuvan vuodelta 2008)
http://www.lemonde.fr/carnet/article/2009/11/03/l-ethnologue-claude-levi-strauss-est-mort_1262337_3382.html

Le Figaro
http://www.lefigaro.fr/culture/2009/11/03/03004-20091103ARTFIG00574-claude-levi-strauss-est-mort-.php

Le Point
http://www.lepoint.fr/culture/2009-11-03/disparition-la-mort-de-claude-levi-strauss/249/0/391432

Ks. myös Eerika Koskinen-Koivisto & Janne Juhana Rantala, Claude Lévi-Strauss täytti sata vuotta. Elore 1/09:
http://www.elore.fi/arkisto/1_09/ajank_koskinen_01_09.pdf


Teoksia

La vie familiale et sociale des Indiens Nambikwara. 1948
Les structures élémentaires de la parenté. 1949
Introduction à l’œuvre de Marcel Mauss. 1950
Race et histoire. 1952 (Rotu, historia ja kulttuuri. Suom. Jussi Träskilä. 2004)
Tristes Tropiques. 1955/1962 (Tropiikin kasvot. Suom. Ville Keynäs. 1997/2003)
Anthropologie structurale. 1958
Entretiens avec Georges Charbonnier. 1960
Le totémisme aujourd’hui. 1962/1965
La pensée savage. 1962
Le cru et le cult [Mythologiques I]. 1964
Du miel aux cendres [Mythologiques II]. 1966
L’origine des manières de table [Mythologiques III]. 1968
L’homme nu [Mythologiques IV]. 1971
Anthropologie structurale II. 1973
La voie des masques. 1972
Paroles donnés. 1984
Le regard éloigné. 1983
La potière jalouse. 1985
De près et de loin. 1988
Des symboles et leurs doubles. 1989
Histoire de lynx. 1991
Regarder, écouter, lire. 1993
 
tommi
21.10.2009

Wittgenstein Source

www.wittgensteinsource.org

Bergenin yliopiston Wittgenstein arkistojen tuottama ja ylläpitämä sivusto Wittgenstein Source tarjoaa luettavaksi laajan kokoelman Wittgensteinin kirjoituksia. Kokoelma perustuu osin jo aiemmin julkaistuun elektroniseen kokoelmaan "Wittgenstein's Nachlass: The Bergen Electronic Edition" ja pitää sisällään tällä hetkellä noin 5000 sivua Wittgensteinin jäämistöstä.

Alla lyhyesti lisätietoja sivuilta löytyvistä editioista:

Bergen Text Edition (BTE) | Normalized -osio sisältää kokoelman tekstit edioituna mahdollisimman luettavaan muotoon. Tässä versiossa näkyvät Wittgensteinin tekemät mahdolliset muutokset teksteissä, mutta muilta osin teksti on toimitettu mahdollisimman sujuvaan muotoon. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi pilkkuvirheiden ja vastaavien korjaamista. Bergen Text Edition (BTE) | Diplomatic -osiosta löytyvät samat tekstit editoimattomassa muodossa. Tällöin tekstit vastaavat mahdollisimman tarkasti Wittgensteinin alkuperäisiä kirjoituksia, joiden pohjalta digitalisointi on tehty. (Molemmissa tapauksissa digitalisoinnissa käytetty notaatio löytyy sivujen alkupäästä).

Bergen Facsimile Edition (BFE) -osiosta löytyvät kuvalliset jäljennökset Wittgensteinin alkuperäisistä muistikirjoista ja muista asiakirjoista.
 

Helsingin kirjamessut tarjoavat jälleen runsaasti ohjelmaa. Alla muutamia filosofisesti tai muuten kiinnostavia ohjelmanumeroita kronologisessa järjestyksessä. Tulosta ohjelma mukaasi! Tutustu messutarjouksiin, tule rupattelemaan, anna palautetta ja kerro toiveistasi niin & näin -lehden osastolla: 6m31

Huomaa myös niin & näin -ohjelmanumero torstaina 15:30 (Takauma): Hannu Juuso, Tapani Kilpeläinen, Tuukka Tomperi, Jarkko S. Tuusvuori ja Tuula Rajavaara keskustelevat aiheesta filosofiaa lapsille.

Sami Syrjämäki

TORSTAI 22.10.

Takauma, klo 10:30
Korhonen Timo, Malmisalo Juha:Taide ja yhteiskunnallinen keskustelu
Miten taide voi muuttaa yhteiskuntaa? Keskustelussa eettinen haastavuus ja sovinnaisten kaavojen rikkominen taiteessa, "keskiluokkaisen katseen" kyseenalaistaminen ja vuorovaikutuksellinen näkemisen tapa. Taidekorkeakoulujen pappi Henri Järvinen haastattelee dokumenttiohjaaja Timo Korhosta ja TT Juha Malminsaloa.

Mika Waltari klo 14:00
Adelsohn Liljeroth Lena, Wallin Stefan:Kulttuuripolitiikka muutoksessa / Kulturpolitik i förändring
Tänä syksynä Ruotsin hallitus tulee linjaamaan tulevien vuosien kulttuuripolitiikkaansa, ja ensi vuonna Suomessa valmistuu selonteko kulttuurin tulevaisuudesta. Kulttuuripolitiikassa puhaltavat siis muutoksen tuulet niin Ruotsissa kuin Suomessakin. Tuleeko tästä piristysruiske kulttuurielämälle, vai tuleeko kulttuurista suurin häviäjä taloudellisen laskusuhdanteen iskiessä julkiseen talouteen? Ruotsin kulttuuriministeri Lena Adelsohn Liljeroth ja Suomen kulttuuriministeri Stefan Wallin keskustelevat tulevaisuuden kulttuuripolitiikasta. Keskustelua johtaa suomalaisen kulttuurin tulevaisuutta pohtivan toimikunnan puheenjohtaja Leif Jakobsson

Edith Södergran, klo 14:00
Kruskopf Erik:En livslång vänskap
Göran Schildt och Georg Henrik von Wright lärde känna varandra under studietiden. Deras mångåriga brevväxling har nu utkommit i bokform. Erik Kruskopf som redigerat brevboken intervjuas av Cita Reuter.

Harakan pöydässä, klo 14:30
Jyränki Juulia, Kalha Harri: Tapaus Neitsythuorakirkko
Ulla Karttusen installaatio Neitsythuorakirkko sai aikaan kiivaan keskustelun toissa keväänä, kun taiteilijaa syytettiin lapsipornon hallussapidosta. Julia Jyrängin ja Harri Kalhan teos Tapaus Neitsythuorakirkko paljastaa kohujulkisuuden alle peittyneet näkökannat. Haastattelijana Mari Hyrkkänen.

Takauma, klo 15:30
Juuso Hannu, Kilpeläinen Tapani, Tomperi Tuukka, Tuusvuori Jarkko S., Rajavaara Tuula: Lasten filosofiaa
Lasten filosofointi ja ajattelutaitojen pedagogiikka ovat maailmalla nyt leviäviä suuntauksia. Syksyn uutuuskirjoja: Filosofiaa lapsille -opas, Keskusteleva opetus, Ajatellaan yhdessä -työkirja ja Matildan ja Taavetin matemaattiset seikkailut. Keskustelijoina Hannu Juuso, Tapani Kilpeläinen, Tuukka Tomperi ja Jarkko S. Tuusvuori sekä toimittaja Tuula Rajavaara, joka esittelee YLEn filosofisia ohjelmasarjoja.

Mika Waltari, klo 15:30
Verronen Maarit: Normaalia elämää
Mikä on Normaalia elämää? Kertomuksia tästä elämästä, yhteiskunnasta, yksilöllisyydestä ja yhteisöllisyydestä. Maarit Verronen on novelleissaan tarttunut jälleen aiheisiin, jotka alkavat vaikuttaa yhteiskunnassamme huolestuttavan normaaleilta.

PERJANTAI 23.10.

Takauma, klo 12:00
Niku Annikki, Backman Jussi: Heidegger, runo ja länsimainen ajattelu
Heidegger ja runon tie -kirjan kirjoittaja Annikki Niku ja Martin Heideggerin Johdatus metafysiikkaan suomentaja Jussi Backman keskustelevat Olli Sinivaaran johdolla Heideggerista, runoudesta ja länsimaisen ajattelun uusista teistä.

Aleksisi Kivi, klo 12:30
Krohn Leena: Mitä tapahtuu todella?
Krohnin uusin teos Valeikkuna on kriittinen, hauska ja surumielinen romaani todellisuuden määrittelemisen mahdottomuudesta. Kelluntatankistaan vastaanottoa pitävä filosofi joutuu pohtimaan, kuinka erottaa aito keinotekoisesta, valhe todesta tai uni valveesta. Haastattelijoina Anette Jaakonaho ja Emma Saure.

Kullervo, klo 14:00
Tshelysheva Oksana, Sinervo Helena, Varis Tuula-Liina: Ajankohtaista sananvapausasiaa
Uhkaako yksityisyyden suoja sananvapautta? Mitä saa kirjoittaa? Suomen PENin turvakaupunkikirjailija Oksana Tshelysheva puhuu Venäjän sanavapaudesta haastattelijanaan Iida Simes. Kirjailijat Helena Sinervo ja Tuula-Liina Varis keskustelevat elämäkertakirjoittamisen ongelmista. Haastattelijana kirjailija ja lakimies Jarkko Tontti. Tilaisuuden avaa kirjailija, PENin puheenjohtaja Lauri Otonkoski.

Katri Vala, klo 14:00
Juutilainen Minna, Hägglund Stig: Säädä päätäsi. Uudistuva psykoanalyysi
Johtavat kotimaiset asiantuntijat osoittavat teoksessa Freudin jalanjäljillä, että psykoanalyysi on kaikkea muuta kuin vanhentunutta teoretisointia, ja kyseenalaistavat tiukat vastakkainasettelut neurotieteellisten näkökulmien ja psykoanalyyttisen mielen teorian välillä. Haastattelijana Tuomas Nevanlinna.

Kullervo, klo 17:00
Seppälä Arto, Lehikoinen Tiina, Envall Markku: Mahtuuko maailma aforismiin?
Aforismeista keskustelevat kirjailijat Arto Seppälä, Tiina Lehikoinen ja Markku Envall. Paneelikeskustelun juontaa Suomen aforismiyhdistyksen puheenjohtaja Sami Feiring.

Katri Vala, klo 17:00
Mäkinen Virpi: Kerjääminen
Tieteellinen mutta yleistajuinen esitys kerjäämisestä, sen historiasta ja nykypäivästä.

Takauma, klo 18:30
Lehtinen Torsti: Sika vai Sokrates?
Torsti Lehtisen teoksen Sika vai Sokrates? - Kirjoituksia kaipauksesta, kirkosta ja karaokesta syväluotaavat tekstit haastavat ajattelemaan.

LAUANTAI 24.10.

Kullervo, klo 10:30
Hanski Ilkka, Mustajoki Arto, Ylikoski Petri: Kaikki evoluutiosta!
Akatemiaprofessori Ilkka Hanski, professori Arto Mustajoki ja professori Petri Ylikoski keskustelevat evoluutiosta luonnossa, kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Haastattelijana toimittaja, filosofian tohtori Katja Bargum. Kaikki keskustelijat ovat osallistuneet evoluutioaiheisten kirjojen tekoon Charles Darwin -luenta hänen teostensa tuoreiden käännösten pohjalta. Professori Anto Leikolan johdolla esitellään Beaglen matka (suom. Pertti Ranta, Edita), Lajien synty (suom. Pertti Ranta, Vastapaino) ja Tunteiden ilmaisut ihmisillä ja eläimillä (suom. Anto Leikola, Terra Cognita).

Kullervo, klo 12:00
Vartiainen Juhana: Talous vaiston varassa
Miksi taloustiede ei ota huomioon ihmisen ei-rationaalisia puolia: luottamusta, reiluutta, moraalittomuutta sekä tarinoita ja uskomuksia? Nämä kaikki vaikuttavat ihmisen taloudelliseen toimintaan - antaako niiden hahmottaminen välineitä nykyisen taloustaantuman ymmärtämiseen?

Kullervo, klo 12:30
Enqvist Kari : Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat
Millaisen merkityksen uskonnoton voi liittää ihmiselämään? Viisaan maltillinen ja anarkistisen utelias teos Tieto-Finlandia -voittajalta.

Aino, klo 13:00
Siltala Juha: Sisällissodan psykohistoria
Juha Siltala luennoi Suomen historian suuresta kipupisteestä tuoreella tavalla. Tutkimus tarkastelee sotaa sarjana epäselviä päätöksentekotilanteita, joissa ratkaisuja pikemminkin vältettiin kuin tehtiin.

Katri Vala, klo 13:30
Lauerma Hannu: Paha, hullu - vai vain poikkeava?
Hannu Lauerma pohtii teoksessaan Pahuuden anatomia pahuuden kiehtovuutta ja kammotusta. Mikä leimaa psykopaatin käyttäytymistä? Miten selittää uskonnon tai ideologioiden nimissä harjoitettavaa väkivaltaa? Mistä sarjamurhaaja saa nautintonsa? Haastattelijana Arno Kotro.

Aino, klo 14:30
Hakanen Yrjö: Nykyinen kriisi ja Marx
Pamfletissa Nykyinen kriisi ja Marx arvioidaan tämänhetkistä finanssi- ja talouskriisiä marxilaisesta näkökulmasta. Samalla siinä esitetään vaihtoehtoja nykypolitiikalle, joka pyrkii ratkomaan kriisiä palkkatyöläisten ja vähävaraisten kustannuksella. Keskustelemassa pamfletin toimittanut Yrjö Hakanen.

Kullervo, klo 15:00
Kallinen Timo, Ruckenstein Minna: Rahan kulttuuri
Teoksen lähikuvat rahasta eri puolilta maailmaa näyttävät, miten moninaisin tavoin raha ja sitä ohjaavat voimat voidaan ymmärtää. Kirja houkuttaa ajattelemaan vaihtoehtoisia tapoja tarkastella rahaa ja taloudellisia tosiasioita.

Aino, klo 16:30
Vihavainen Timo: Länsimaiden tuho
Perikato häämöttää demografisen kehityksen valossa: kasvava siirtolaisuus muuttaa länsimaiden luonteen. Tässä kehityksessä länsimainen kulttuuri ei ole kaikki itseensä sulattava, edistyvän kehityksen korkein aste, vaan väistyvä instituutio. Olemme matkalla kohti tuhoa.

Katri Vala, klo 16:30
Lehmijoki-Gardner Maiju: Askeettien pidot - uskonnot ja syömisen etiikka
Uskonnoissa syöminen on ollut ilmausta nautinnosta ja julmuudesta, ilosta ja sovituksesta, yltäkylläisyydestä ja puutteesta. Tunnetun tutkijan puheenvuoro tuo uskontojen vaalimat eettiset näkökulmat tämän päivän syömistä koskevaan keskusteluun. Haastattelijana Pertti Mustajoki.


SUNNUNTAI 25.10.

Kullervo, klo 12:00
Laajarinne Jukka: Muumien filosofia
Tunnettu lastenkirjailija kiinnittää kirjassaan Muumit ja olemisen arvoitus huomion Tove Janssonin satukirjojen filosofiseen puoleen. Mitä yhteistä Muumeilla on Kierkegaardin, Heideggerin ja Sartren kanssa? Mitä annettavaa kirjoilla on lukijan omien elämän peruskysymysten pohdintaan? Haastattelijana Eila Tiainen.

Katri Vala, klo 13:00
Heinimäki Jaakko, Hämeen-Anttila Jaakko: Keskustelua keskiajan mystiikasta
Millaista oli keskiajan mystiikka ja mitä nykyihminen voisi siitä oppia? Jaakko Heinimäki on kirjoittanut esipuheen Mestari Eckhartin tekstikokoelmaan Sielun syvyys. Jaakko Hämeen-Anttila on suomentanut mm. Jalaladdin Rumin kirjoituksia.

Kullervo, klo 14:00
Arppe Tiina, Roinila Tarja: Voiko filosofiaa suomentaa?
Suomentajat Tarja Roinila ja Tiina Arppe keskustelevat Tuomas Nevanlinnan johdolla filosofiaa käsittelevien teosten suomentamisesta. . Roinila on suomentanut mm. Bachelardin Tilan poetiikka ja työskentelee nyt filosofi Maurice Merleau-Pontyn teoksen kimpussa. Arppe on suomentanut mm. filosofi Derridaa ja Bataillea.

Eino Leino, klo 16:00
Lindstedt Laura, Rojola Lea, Saarikoski Akuliina: Mitä feministi lukee?
Medioituneessa maailmassa lukeminen on aina poliittista. Mitä ja miten luemme vaikuttaa siihen, millaisena maailman näemme. Tulva-lehden kirjallisuuskeskustelussa pohditaan sitä, millaista on lukea feministisesti. Tarttuuko feministi kirjaan vain etsiäkseen vääristyneitä naiskuvia ja esittääkseen kiintiövaatimuksia kirjojen sankarihahmoista? Kirjailija Laura Lindstedtiä, professori Lea Rojolaa ja aktivisti Akuliina Saarikoskea haastattelee päätoimittaja Elsi Hyttinen.
ss
11.10.2009

Nyt kun Kiasmassakin pelataan yhteiskunnallista korttipeliä ja seurataan kuka joutuu lyömään pöytään natsikortin, niin pari sanaa natsi- ja fasismikorteista on paikallaan. Natsi- ja fasismikorttien perusteeton heiluttelu, erityisesti internetin keskustelupalstoilla, on käynyt niin arkipäiväiseksi ettei siihen oikeastaan enää kiinnitä edes huomiota. Varsinkin anonyymeillä nettikeskustelupalstoilla sellaiset toteamukset kuten esimerkiksi ”koraani on fasistinen riippumatta siitä miten mukava mies Husein Muhammed on” tai toisaalta lähes jokaisen islamia kritisoivan puheenvuoron leimaaminen fasismiksi on valitettavan yleistä. Maahanmuuttoa ja siihen usein yhdistyvässä islamia käsittelevässä keskustelussa natsi- ja fasismikortit lentelevät puolin ja toisin samaan tapaan kuin hyvän päivän tutuilla on tapana tervehtiä toisiaan:  se on tapa. En kuitenkaan ryhdy selaamaan internetin keskustelupalstoja tämän enempää vaan kohdistan katseeni akateemisempana, jopa sokraattisen tyynenä järjen valona esiintyvän professori Esko Valtaojan suuntaan.

Avaruustähtitieteen professori ja Tuorlan observatorion entinen johtaja Esko Valtaoja kirjoitti kirjassaan Avoin tie – kurkistuksia tulevaisuuteen, että vain filosofi voi olla sanomatta Platonin ihannevaltiota fasistiseksi. Valtaoja ei tietenkään tunne Platonia käsittelevää filosofista keskustelua, eikä hän nähtävästi tunne historiantutkimuksen perusteitakaan ja tähtiä tuijottaessaan hän tippuukin kaivoon kuin Thales konsanaan. Valtaojan väite on kaksijakoinen. Ensinnäkin hän väittää, että Platonin ”ihannevaltio” on fasistinen, ja toiseksi hän väittää, että pitää olla filosofi ollakseen myöntämättä tätä tosiasiaa, ja näin ollen vihjailee filosofien fasismisympatioista. Moni soveltaisi tässä vaiheessa niin kutsuttua Goodwinin sääntöä natsi-analogioista, ja toteaisi, että reductio ad Hitlerum, tai tässä tapauksessa ehkä reductio ad Mussolinium, ei päde, jollei yhteyksiä osoiteta, ja ilman yhteyksien osoittamista keskustelija menettää kaiken uskottavuutensa. Pelkkä vihjaileva sanankäyttö ei käy argumentaatiosta edes silloin kun liikutaan humanistis-yhteiskuntatieteellisillä aloilla tähtitieteilijän arvovallalla.

Itse väitän, että ainakin muutamat filosofit ovat kutsuneet Platonin ”ihannevaltiota” fasistiseksi (tätähän Valtaojakaan ei tarkkaan ottaen kiellä), mutta luulen, että historioitsijoille tämä ele on hankalampi. Fasismi on poliittinen suuntaus, joka syntyi parituhatta vuotta Platonin kuoleman jälkeen valtiossa, joka ei ole analoginen antiikin poliksen kanssa, ja joka paini sen aikaisten kysymysten ja ongelmien parissa. Fasismin ohjelma ei yksinkertaisesti sopisi Platonin aikaan. Antiikin Kreikassa ei esimerkiksi ollut mitään merkkiä sen kaltaisesta kansallisvaltiosta, jonka nimissä fasismi polkisi yksilöiden vapautta ajaessaan kansallista ohjelmaansa. Italian fasismi syntyi reaktiona aatesuuntauksille, joissa korostettiin internationalismia tai yksilöllisyyttä nationalismin kustannuksella ja näin ollen kansallisvaltion idea oli fasismin synnylle välttämätön ehto. Lienee turha mainita, että kansallisvaltiot ovat ideanakin huomattavasti antiikin Kreikkaa tuoreempaa perua. Platonin teoksen nimikin Valtio on itse asiassa myöhempää perua (tulee sen latinankielisestä nimestä), alunperin teos tunnettiin nimellä Politeia, joka tarkoittaa suurin piirtein sitä, ”mikä yhdistää minkä tahansa yhteisön”.1900-luvulla syntyneen fasismin ja antiikin Kreikassa esitetyn ”ihannevaltion” mallin samastaminen on siis puhdas anakronismi ja se vaatii vertailukohteiden tarkastelua niin abstraktilla tasolla, etteivät abstrahoidut vertailukohteet enää korreloi todellisuuden kanssa lainkaan sillä maailma muuttuu muuallakin kuin Nummisuutareissa. Vaaditulla abstraktion tasolla emme enää tarkastelisi antiikin tai 1900-luvun fasistisia yhteiskuntia vaan itse keksimiämme ihanteellisia vertailukohteita. Historiallisen vertailun ja ongelmista voisi sanoa huomattavasti enemmänkin, mutta katsokaamme itse tekstiä.

Jos siis vilkaisemme Platonin Valtiota, niin mitä sieltä löytyy? Jotkut filosofit ovat tavanneet korostaa, että Valtio on enemmänkin tutkimus sielusta, se osista sekä ideaopista kuin ihanteellisesta yhteiskunnasta. Epäilemättä teos on monitasoinen, mutta poliittisen ulottuvuuden unohtaminen ei vaikuta uskottavalta tulkinnalta. Teoksesta löytyy kuitenkin muita perusteita kyseenalaistaa populaaria tulkintaa, jonka mukaan Platon esittäisi siinä käsityksensä siitä minkälainen on ihannevaltio. Tulkinta ei mene pieleen siinä, etteikö Sokrates esittäisi tässä dialogissa kuvaa ihannevaltiosta, vaan siinä, että se on kovin toisenlainen kuin on annettu ymmärtää. Itse asiassa Sokrates toteaa alussa ihannevaltion olevan lähinnä sellainen, jossa ihmiset asustelevat, juovat itse tuottamaansa viiniä, keskustelevat ystävien kanssa, pitävät huolta perheistään ja syövät terveellistä ja hyvää, muttei pröystäilevää, ruokaa. Vasta kun Sokrateelle huomautetaan, etteivät ihmiset osaa elää pröystäilemättä, Sokrates alkaa pohtia toisenlaista valtiomallia. Tämä uusi valtiomalli ei siis ole ihannemalli, vaan korruptoitunut muoto, jota luksukseen tottuneet ahneet ihmiset tarvitsevat. Lisäksi voidaan todeta, että dialogin lopussa Sokrateskin toteaa, ettei tämä korruptoitunutkaan malli ole ehkä toteutettavissa. Hän ei siis katso sen olevan realistinen esitys valtionrakenteesta.

Näiden tekstuaalisten huomautusten päälle voidaan vielä lyödä yksi yleisempi tulkinnallinen huomio. Nykyään on melko vaikea löytää filosofian historiasta kertovaa teosta, jossa ei mainittaisi sitä tulkinnallista ongelmaa, jonka Platonin teosten muoto tuottaa. Niitä ei ole kirjoitettu teorioiksi; niissä ei esitetä väitettä, jota pyritään kaikin keinoin tukemaan. Ne ovat dialogeja ja dialogeissa esiintyvät henkilöt tarkastelevat asioita eri kannoilta, eivätkä keskustelut aina johda selkeään lopputulokseen. Näin ollen kaikki yritykset koota yhteen Platonin filosofia opinkappaleista on aina epäilyttävää. Antiikin filosofian voidaan muutenkin katsoa olevan enemmänkin elämäntapa, kuin kokoelma teoreettisia oppeja (sivumennen sanoen, ranskalainen Pierre Hadot on kirjoittanut antiikin filosofiasta elämäntapana erinomaisia kirjoja).

Voimme kuitenkin unohtaa tulkinnalliset erimielisyydet sekä historian tulkinnan ongelmat, ja miettiä, mitä siitä seuraa, jos hyväksymme kuvauksen, jonka mukaan Platonin oletettu ihannevaltio on fasistinen. Perusteet tällä varmaan lienevät ne, että kyseisessä valtiomallissa kansalaiset unohdetaan yksilöinä ja heitä johdetaan diktaattorisin ottein. Jos katsomme, että nämä tai jotkin niiden kaltaiset perusteet oikeuttavat rinnastuksen, niin olemmekin tilanteessa, joka yllättänee jopa tähtitieteilijän: nyt voimme nimittäin kuvat kaikkia menneitä ja tulevia diktatuureja fasistisiksi. Ehkä voimme jopa unohtaa kokonaan käsitteen diktatuuri, ja puhua vain fasismista. Tämä on kuitenkin liian kova hinta maksettavaksi fasismikortiksi nimetystä retorisesta aseesta, joka on jo menettänyt voimastaan suurimman osuuden. Tärkeämpää on, että voimme tehdä eroja erilaisten diktatuurien välille. Tämä on tärkeää siksi, että vain säilyttämällä erot meidän on mahdollista esittää eri diktatuureista tarkkoja analyyseja, arvioida syitä niiden syntyyn, menestykseen ja tuhoon. Kontekstuaaliset analyysit ovat korvaamattomia mikäli haluamme ottaa opiksemme diktatuureista.

Sami Syrjämäki
 
Ei ole liioiteltua sanoa, että modernin biologian filosofian teki angloamerikkalaisessa maailmassa mahdolliseksi tieteen yhtenäisyyden idean vähittäinen murtuminen 1960-luvulta alkaen. Vielä vähemmän liioiteltua on sanoa, että Marjorie Glicksman Grene (1910–2009) oli keskeinen tuon uuden filosofisen tutkimusalan innoittaja. Filosofiseen julkisuuteen uuden alan tosin nostivat David Hull ja Michael Ruse, jotka sittemmin ovat olleet sen näkyviä edustajia.[1] Mutta Marjorie Grene vaikutti taustalla: hänen kiinnostuksensa elämän asettamia filosofisia ongelmia kohtaan periytyi 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Se oli myös modernia harrastusta moniulotteisempaa erityisesti sikäli, että häntä kiinnostivat biologiatiedettä edeltäneet tulkinnat ja perinteet. Tämän kiinnostuksen voi tiivistää kahdeksi kysymykseksi: Miten elämän ilmiöiden selittäminen poikkeaa fysikaalis-kemiallisen maailman ilmiöiden selittämisestä? Entä mitä merkitsee ihmiskäsitykselle se, että ihminen on yksi eläinlaji muiden joukossa – ja kuten nykyisin tiedämme, biologisen evoluution tuote?[2]
 
Grenen uran alkuvaiheissa mikään ei ennakoinut hänelle merkittävää roolia nimenomaan elämän filosofina ja modernin biologian filosofian taustainnoittajana.[3] Hänen opiskelijanuransa alkukohta oli Wellesley College (”women's liberal arts college”, 1927), missä hänen pääaineekseen muodostui eläintiede. Määrätietoiset filosofian opintonsa hän käynnisti vaihto-opiskelijana Saksassa 1931–33. Hänen opettajinaan olivat Martin Heidegger Freiburgissa edellisenä vuonna ja Karl Jaspers Heidelbergissä jälkimmäisenä. Yhdysvaltoihin palattuaan Grene viimeisteli väitöskirjansa Radcliffe Collegessa, ”jota lähemmäs ei nainen tuolloin päässyt Harvardia”[4], aiheenaan käsite Existenz saksalaisessa nykyfilosofiassa. Hän onnistui kahden välivuoden jälkeen pääsemään Chicagoon assistenttiopettajaksi Rudolf Carnapin kurssille. Chicagon kausi kuitenkin loppui 1944: ”Minulle sanottiin, ettei palveluksiani enää tarvittu.”[5] Seuraavat puolitoista vuosikymmentä Grene vietti akatemian ulkopuolella – maatilan emäntänä yhdessä aviomiehensä kanssa aluksi Yhdysvalloissa, sitten Irlannissa. Hän harjoitti kuitenkin koko ajan filosofiaa: hänet kutsuttiin kirjoittamaan mannereurooppalaista filosofiaa ja erityisesti eksistentialismia esitteleviä tekstejä useisiin eri yhteyksiin.[6]
 
Grene sai uudelleen tilaisuuden opettaa akatemiassa 50-luvun lopussa ensin tilapäisesti Manchesterissa ja Leedsissä, sitten päätoimisesti Belfastissa. Hän siirtyi takaisin Yhdysvaltoihin 1965 (University of California, Davis) saatuaan vakinaisen paikan, jossa hän toimi eläköitymiseensä asti eli vuoteen 1978. Sen jälkeen hän toimi vierailevana tutkijana ja luennoitsijana lukuisissa eri yliopistoissa. Viimeiset kaksi vuosikymmentä hänen tukikohtanaan oli Virginia Tech, missä hänen tyttärensä toimii kasvipatologian professorina.[7]
 
Varhaisimmaksi ajatteluaan ohjanneeksi vaikutteeksi Grene mainitsee epäuskon, jonka hänessä herätti Wellesleyssä ehdottomana dogmina pidetty kartesiolainen cogito. ”Työni kestävä teema on uskoakseni ollut, että olen kieltäytynyt hyväksymästä cogitoa.”[8] Toinen varhainen vaikute oli pettymys loogiseen positivismiin. Grenelle kehittyi vakaumus, että tietoa ei voi johtaa loogisista periaatteista vaan se syntyy käytännöllisen toiminnan tuloksena. Hänen näkemyksensä tutkimuskäytäntöjen merkityksestä vahvistui olennaisesti, kun hän työskenteli 50-luvulla kemisti Michael Polanyin avustajana toimittaen tämän tieteenfilosofista esseekokoelmaa Personal Knowledge.[9] Yksi Polanyin teoksen ydinteemoista on tacit knowedge – eli kehollisten, esiartikuloitujen toimintojen ja rutiinien merkitys artikuloidun tiedon kantajana ja tukipisteenä. Ajatus tuki Grenen naturalistista näkemystä: inhimillinen tieto kasvaa todellisista vuorovaikutuksista aineellisen maailman kanssa. Tietäminen on maailmassa elävälle, historialliselle oliolle mahdollinen kyky. ”Tietämisen luonnetta perätessämme pohdimme sellaista, mitä me ja jotkut muut eläimet teemme.”[10]
 
Belfastissa Grene sai tehtäväkseen opettaa klassista filosofiaa. Hän tutustui systemaattisesti Aristoteleen teksteihin, erityisesti Aristoteleen biologiaan.[11] Hänen suhtautumisensa Aristoteleeseen heijastaa hyvin hänen näkemystään historian merkityksestä filosofialle yleisemminkin. Hän ei ollut ”aristoteelikko”, vaan hän pyrki oppimaan Aristoteleelta erityisesti sitä, millä tavoin elollisen ja elottoman luonnon keskinäinen suhde voidaan ymmärtää. Biologia alkoi näyttää filosofisesti erityisen lupaavalta tieteenalalta, koska se poikkesi olennaisesti tuonaikaista tieteenfilosofiaa hallinneesta klassisen fysiikan ihanteesta. Grene päätyi näkemykseen, että läntisen filosofisen perinteen käsitys tieteestä olisi kehittynyt erilaiseksi, jos sen ihanteeksi olisi otettu fysiologia eikä fysiikka. ”Ehdotin, että käsitystä tieteenfilosofiasta itsestään tulisi paljolti uudistaa ottamalla biologia olennaiseksi tarkastelun kohteeksi.”[12]
 
Polanyin ohella Grenen elämää, biologiaa ja ihmisluontoa koskeviin filosofisiin näkemyksiin vaikuttivat erityisesti Helmut Plessner, Maurice Merleau-Ponty ja J. J. Gibson; Merleau-Pontya mahdollisesti lukuun ottamatta kaikki ovat Polanyin tavoin angloamerikkalaisen filosofian valtavirrassa jokseenkin tuntemattomia. Plessnerin filosofisesta antropologiasta hän omaksui näkemyksen eläinten ’paikantuneisuudesta’ (positionality). J. J. Gibsonin ’ekologisen psykologian’ avainkäsite on ’tarjouma’ (affordance): organismien suhteet ympäristöönsä eivät jäsenny passiivisen havainnoinnin kautta, vaan päinvastoin organismit ovat ympäristössään aktiivisia. Ne käyttävät hyväkseen ympäristön positiivisia ja välttävät negatiivisia tarjoumia. Tämä lähestymistapa antoi tukea hänen tiedenäkemykselleen: ”Gibsonin ’ekologinen lähestymistapa’ tarjoaa nähdäkseni niin epistemologisesti kuin ontologisesti vakaan lähtökohdan nykyisille pyrkimyksille ymmärtää tieteen käytäntöjä, mikä korvaa kuluneet ’loogisen rekonstruktion’ abstraktiot.”[13]
 
Marjorie Grenen moniulotteinen lukeneisuus sekä hänen kykynsä yhdistää elämän filosofian perusongelmien pohdintaan moninaisia käsitteellisiä ja empiirisiä aineksia tekevät hänen tekstiensä lukemisen poikkeuksellisen virkistäväksi. Grene oli ensimmäinen naisfilosofi, jolle on omistettu sarjan The Library of Living Philosophers teos. Sen 23 esseetä sekä erityisesti Grenen railakkaan kriittiset vastaukset tarjoavat kokonaisuudessaan laaja-alaisen joskin valtavirta-ajattelusta poikkeavan läpileikkauksen elämän ja biologian filosofisiin ongelmiin. Grene tiesi itse olevansa sivussa valtavirrasta: ”harvoja ja yksinäisiä ovat ne, jotka jakavat filosofiset taipumukseni.”[14] Mutta se ei häntä erityisemmin häirinnyt – jos ei ilahduttanutkaan. 
 
Grenen elämänkaari kattoi huomattavan osan 1900-luvun keskeistä filosofiaa. Hän ei kehittänyt systemaattista koulukuntaa; pikemminkin hän piti itseään opettajana (”kaikki opettajat tietävät oppivansa vain sen, mitä he opettavat”[15]). Hänen uransa oli monipolvinen, mutta tämä ei ollut jälkikäteen arvioiden pelkkä rasite vaan teki hänelle mahdolliseksi koota yhteen monipuolisia vaikutteita. ”Joukko vaikutteita ja mielenkiinnon kohteita ovat auttaneet minut löytämään ilmeisesti lupaavan kehyksen, jonka avulla reflektoida minua kiinnostaneita ongelmia: persoonan luonne, tietoväitteiden luonne, tieteenfilosofian ongelmat paitsi biologiassa myös yleisemmin.”[16]

Yrjö Haila
(Ympäristöpolitiikan professori, Tampereen yliopisto)
 
 
Viitteet
1 David L. Hull, Philosophy of Biological Science. Prentice-Hall, Englewood Cliffs, 1974; Michael Ruse, The Philosophy of Biology. Hutchinson, London 1973.
2 Grenen kiinnostuksen moniulotteisuudesta antaa hyvän kuvan hänen esseekokoelmansa The Understanding of Nature. Essays in the Philosophy of Biology. Boston Studies in the Philosophy of Science, XXIII; D. Reidel, Dordrecht, 1974; Katso myös Marjorie Grene & David Depew, The Philosophy of Biology. An Episodic History. Cambridge University Press, Cambridge 2004.
3 Grenen omaelämänkerrallisia tekstejä ovat A Philosophical Testament. Open Court, Chicago 1995 (=PT); sekä Intellectual Autobiography. Teoksessa The Philosophy of Marjorie Grene. The Library of Living Philosophers Volume XXIX. Toim. R.E Auxier & L.E. Hahn. Open Court, Chicago 2002 (=IA).
4 IA, 7.
5 IA, 10.
6 Tulokseksi syntyi muiden muassa kaksi kohteidensa suhteen hyvin kriittistä kirjaa: Dreadful Freedom. A Critique of Existentialism (1948) sekä Heidegger (1957).
7 Nimikkeenään ”Honorary University Distinguished Professor and Adjunct Professor of Philosophy and Science Studies”.
8 IA, 4.
9 The University of Chicago Press, Chicago 1958.
10 PT, 47.
11 Grene, A Portrait of Aristotle. The University of Chicago Press, Chicago 1963.
12 IA, 19.
13 IA, 24.
14 IA, 26.
15 PT, 17.
16 IA, 26.
 
toimitus
15.09.2009
Suomen turkiseläinten kasvattajaliitossa ja/tai järjestön käyttämässä mainostoimistossa on lueskeltu argumentointioppaita. Eilinen Helsingin Sanomat sisälsi STKL:n viiden palstan levyisen ja ¾-korkuisen ilmoituksen ”Turkisten lisäksi sinulta tahdotaan kieltää moni muukin asia”. Tekstin ja kuvan mukaan ”turkisten vastustajat” ja ”eläinaktivistien propaganda” ylimalkaan eivät välitä eläinten hyvinvoinnista. Päämääränä on turkistuotannon lakkauttaminen – ja saman tien hampurilaisten sekä ”maidon, lihan, villasukkien, nahkakenkien…” kieltäminen. Turkisala taas julistaa, että kaikkien kuuluu nauttia, kuten aina ennenkin, maidosta, lihasta, villasukista, nahkakengistä, turkiksista ja muista ”laillisen ja eettisesti korkeatasoisen tuotantoeläinten pidon” tuomista hyvyyksistä. Turkistuottajat kaipaavat suomalaisten tukea oikeuksilleen ja arvostusta työlleen. He haluavat ”huudon”, ”mielenosoitusten” ja ”marssien” sijaan ”antaa työstään totuudenmukaista tietoa”.
 
P. T. Geach tiivisti 1976 kirjassaan Reason and Argument ajattelutaitojen merkityksen: ”Logiikka jokapäiväisenä käytäntönä on liian vakava asia jätettäväksi ammattiloogikoille, aivan niin kuin politiikkaakaan ei voi turvallisesti jättää ammattipoliitikoille. Jokaisen koulitun ihmisen tulisi oppia käsittelemään pitävän ja pitämättömän argumentin, todistelun ja seuraamusten, ajatusten ja tekojen hyvän perustelemisen sekä johdonmukaisuuden käsitteitä tottuneesti ja johonkin määrään pätevästi.”
 
Perinteisesti päättely- ja argumenttikäsikirjat oikeuttavat itsensä tarjoutumalla suojaamaan kansalaisia propagandalta. Perustelutaktiikoista tai todistelustrategioista jotain tietävä älyää, niin väitetään, helpommin sen, milloin poliitikot, virkamiehet tai talousvaltiaat koettavat sumuttaa sanoillaan. Mutta selittelyskenen kolttosista ja puliveivauksista kertovat kirjat kiinnostavat auttamatta myös opinhaluisia ja taidonjanoisia propagandisteja.
 
Pörheäturkkisten nisäkkäitten häkittäjät käyttävät ilmoituksessaan avoimesti slippery slopeksi eli liukkaaksi luiskaksi tai kaltevaksi pinnaksi kutsuttua argumenttia. Jos eläintensuojelijoille annetaan periksi yhdessä asiassa, livetään oitis alas mielivaltaisten, kokonaista elämänmuotoa uhkaavien muutosten rinnettä. Eläinsuojelijoiden ja heidän sympatiseeraajiensa tulisi käsittää, että vaatimukset tarhauksen perusteellisesta muuttamisesta tai lakkauttamisesta suistavat yhteiskunnan raiteiltaan. ”Hyökkäykset” tarhoille vastaavat näin tarkoin halua panna oikeus ja perinteet vaakalaudalle. Kaikki menee lehmänhännän suuntaan. Dominot tanssivat. Kohokohtana on kolme pistettä.
 
STKL ei ole puffissaan saanut aikaan yhtään hassumpaa jälkeä. Ensinnäkin se simuloi vahvaa eläinoikeusajattelua leimaamalla miedon eläinoikeusajattelun arveluttavaksi: moni turkkien vieroksuja pupeltaa mielellään purilaista siannahkaloafereissaan. Toiseksi se pystyy retorisella eleellään sekoittamaan asetelmaa, jossa moni eläinsuojelua tukeva tai harjoittava nimenomaan ajattelee, että turkistuotanto on vain ääritapaus tuotantoeläinten kohtelun ja/tai pitämisen yleisestä ongelmasta.
 
Niljakkaan äyrään argumentti ”jos A, niin Ö” ei ole virhepäätelmä, jos A:sta todella seuraa B, jos B:stä todella johtuu C, jos C todella viettää D:hen ja niin edelleen. Manuaalit neuvovat tavallisesti vastaamaan tällaiseen argumenttiin kysymällä: etkö siis näe mitään vikaa tuossa asiassa (kuten eläinsuojelussa) itsessään, vaan vasta sen toisen, kolmannen tai yhdeksännen mutkan takana häämöttävissä luulotelluissa seurauksissa? Koira- ja näätäeläinten vangitsijoille voisi myös maistattaa omaa lääkettä: jos turkiseläintarhaus sallitaan, pian sallitaan hirvien, copywritereiden ja elinkeinoasiamiesten telkeäminen virikkeettömään metalliverkkosäilöön.
 
Maassa, jossa vihreät ja keskusta kuuluvat hallitusyhteistyöstä huolimatta pahimpiin riitapukareihin, ei ole juuri toivoa luomutuotannon merkittävästä lisäämisestä poliittisen tahdonmuodostuksen turvin. Siksi eläinsuojelukeskustelu koostuu lähinnä tarha- ja propagandaiskuista.
 
Hirtehistä kyllä, kaltevan pinnan argumentista tunnetaan eläinperäinen versio. Vanhan tarinan arabi salli suosikkikamelinsa pistää kuonon yöksi suojaan hänen makuukamariinsa. Tämä tykkäsi kyttyrää. Ennen pitkää huoneessa seisoi koko sorkkaeläin täydessä huiskeudessaan. Slippery slopea voidaan kutsua myös kamelinkuonoargumentiksi. ”Totuuden vääristelystä” tuohtuneet turkistuottajat taas haluavat pitää suurimman osan kettujen, supikoirien, naalien, minkkien ja hillerien jäsenistä piilossa julkisuudesta. Esille saisivat kernaimmin päästä vain korkean jalostusasteen lopputuotteet: juhlavastaanottojen stoolat, tanssiaisten puuhkat, paraatien nikitat, tarhaajien sankaruus ja itse muokattu informaatio.
 
Jarkko S. Tuusvuori & Sami Syrjämäki
 
 
Paluu poppiin

”Kun musiikkiteollisuus painuu taloudenspiraalissa unohduksiin ja yleisöt jatkavat sirpaloitumistaan, Michael Jackson on osoittautuva viimeiseksi universaalisti rakastetuksi poptähdeksi, viimeiseksi merkiksi aataminaikaisesta yhtenäiskulttuurin käsitteestä.”
(Harry Burson 8. heinäkuuta Pop Matters -sivustolla http://www.popmatters.com/pm/feature/107582-michael-jackson-and-the-deat...)

Tämä on yksi monista paksuista avautumisista erään kuolemantapauksen johdosta. Paljon on puhuttu julkisuuden muuttumisesta. Suomessakin YLEä paheksuttiin Jackson-nekrologin korottamisesta ykkösaiheeksi, vaikka YLE kai juuri yritti olla yhtenäiskulttuurin asialla, mahdollisimman suuren yleisön palvelijana. Yllä esitetty ennuste on kiistanalainen useammasta kuin yhdestä kohdastaan. Ja vaikka se olisi yleisesti ottaen uskottava, mauttomalta tuntuu liittää Jacko juuri pysyvyyden kategoriaan. Dave Lindholmin ammoin esittämän lausunnon mukaan nyt hartaasti juhlitun ”popin kuninkaan” ydinasia oli nopeus.

Oli miten oli, pop-käsitettä on aiheellista setviä kultakin puoleltansa. Populaarius niin suosittuuden kuin koko kansaa (tai täysyleisöä tai ketä tahansa) koskevuuden merkkinä, samoin kuin tiettynä, eri aikoina omakseen erottuvana tyylilajina pysyy kiehtovana tutkimuskohteena. niin & näin 1/09:ssä kerrottiin (ks. Jukka Mikkonen, ”Populaarikulttuurifilosofiaa”) vireillä olevasta hankkeesta akateemisen ”filosofiaan ja populaarikulttuuriin keskittyvän journaalin” perustamiseksi. Projektin vetäjä Jeff McLaughlin kertoi allekirjoittaneelle heinäkuussa, että lehti on kuin onkin syntymässä. Printtiformaatista luovuttiin lähinnä taloudellisista syistä, McLaughlin harmittelee, mutta suhtautuu open access -pohjaiseen nettilehtijulkaisemiseen toiveikkaasti. Hän mainitsee peräti sankan joukon tutkijoita tarjoutuneen mukaan toimitusneuvostoon, johon valikoitui sitten 42 filosofian tohtoria ympäri maailmaa.

Yhdysvaltalaisen Journal of Popular Culturen (1967–) mallin mukaan uusi, vielä nimeämätön filosofian ja popkulttuurin verkkolehti toivoo juttuja laajasta aihepiiristä: mainonta, huvipuistot, animaatiot, sarja- ja pilakuvat, liikennevälineintoilijat, kuuluisuudet, sirkukset, sotapelit, keräily, valokuvaus, tanssi, fanius, muoti, vaatteet, ruumiinmuokkaus, festivaalit, messut, markkinat ja maailmannäyttelyt, elokuvat, ruoka, nettikulttuuri, kuva- ja sanomalehdet, kirjat, slangi, musiikki, radio, kuluttaminen, elektroniikka, lelut, klubit, seurat, taikurit, urheilu, underground, televisio, teatteri, trendit, villitykset, pelit, paraatit…

Syksyn tullen Kanadan Brittiläisessä Kolumbiassa sijaitsevan Thompson Riversin yliopiston suojissa alkaa tapahtua. Filosofian apulaisprofessori McLaughlin – joka on julkaissut muun muassa kirjan Comics as Philosophy (2005) – aikoo rakentaa sivuston yhdessä tietojenkäsittelytieteen opiskelijoitten kanssa, niin että se saadaan toimintaan lukukauden loppuun mennessä. Kustannukset pysyvät kurissa, kun atk-porukka tekee oman osuutensa opinnäytetyönä, eikä vetäjä itse laskuta kuin kulukorvauksia. Ei ihme, että yliopisto on yhtenä vihreänä valona hankkeen takana. Asiasta innostuneen McLaughlinin sanoin ”populaarikulttuuria käytetään filosofiassa muodollisesti ja epämuodollisesti, ja niinpä minä haluaisin tästä journaalin, jossa filosofit voisivat laittaa oivalluksensa yhteiseen jakoon”.

niin & näin 1/09:n popnumeron jatkeeksi luotu nettipesäke filosofia.fi/pop täydentyy nyt viimeisen kerran. Siellä julkaistaan katsaus pop-käsitteen historiaan, suuren lauluntekijän Warren Zevonin (1947–2003) haastattelu ja vielä yksi satsi poplistauksia, jotta saadaan 100 listan paketti valmiiksi. Popnumeron nettihaarakkeeseen sisältyvä katkelma Jaska Filppulan romaanista taas poistetaan sovitusti sivustolta, koska samaa tarinaa ilmestyy kirjana (Me ei oltu valtaosaa. Like 2009).
 
niin & näin kiittää Jaskaa ja muita poptalkoisiin osallistuneita.
 

Jarkko S. Tuusvuori

Ps.
Apulaisprofessori McLaughlin kertoo, että nyt on lehdellä nimikin: The Journal of Philosophy and Popular Culture. Sen sijaan open accessin kohtalosta ei ole tietoa…
Tuotantotapaa ja tuotoksia odotellessa voi lukea yhdeltä kenties odottamattomalta taholta tulevaa kotimaista pop-pohdiskelua. Yliopistossa on nimittäin ilmestynyt hiljakkoin kaksi esseellistä asian vieriltä ja ytimistä: Kyösti Niemelän ”Madonna on Dylan” (6–7/09) ja Tapani Kilpeläisen Keith Richardsia käsittelevä ”Aikamme ainoa elämäntapafilosofi” (8/09).
 

Polish philosopher Leszek Kolakowski (1927-2009) died on Friday, July 17.

Obituary by Reuters:
-------------------------------------

WARSAW (Reuters) - Leading Polish philosopher Leszek Kolakowski, who turned against his Marxist beliefs, went into exile and then branded his old doctrine "the greatest fantasy of the 20th century," died on Friday aged 81.

Kolakowski, who won international renown with his monumental "Main Currents of Marxism," died in hospital in Oxford, the PAP state news agency said. Kolakowski had lived and taught mainly at Oxford since leaving communist Poland as a dissident in 1968.

"We have lost a man who rendered remarkable services in the cause of a free and democratic Poland," the speaker of Poland's parliament, Bronislaw Komorowski, told deputies who observed a minute of silence for Kolakowski.

Starting off as an orthodox Marxist in postwar Poland, Kolakowski became progressively disenchanted and his calls for a more democratic version of socialism led him into conflicts with the censors which finally forced him to move to the West.

In exile, first at Berkeley University in California and then at Oxford's All Souls, Kolakowski wrote books on the history of ideas, culminating in his "Main Currents of Marxism," published in 1978, which chronicled the origins, rise and decline of Karl Marx's philosophy.

Kolakowski argued that the totalitarian cruelty of Josef Stalin's Soviet Union was the logical end of Marxist thought.

From Britain, he backed Poland's pro-democracy Solidarity movement which finally overthrew communist rule in 1989. In his later years, Kolakowski wrote plays and short stories and took a keen interest in religious issues.

(Writing by Gareth Jones, editing by Ralph Boulton.)

Source:
http://www.reuters.com/article/entertainmentNews/idUSTRE56G67Q20090717

---------------------------------------

Obituary by Christopher Hitchens (Slate, 20.7.2009): 
http://www.slate.com/id/2223212/

Some of the other obituaries:
http://www.guardian.co.uk/world/feedarticle/8616935
http://www.opendemocracy.net/article/leszek-kolakowski-1927-2009-a-life-...
http://pajamasmedia.com/rogerkimball/2009/07/17/leszek-kolakowski-rip/
http://www.insidehighered.com/blogs/university_diaries/in_memory_of_lesz...
http://www.demdigest.net/blog/regions/leszek-kolakowski-1927-2009.html
http://sanseverything.wordpress.com/2009/07/17/leszek-kolakowski-rip/
tere
15.06.2009
niin & näin -lehden numerossa 2/09 julkaistu Aki Järvisen teksti laman taustoista löytyy nyt netistä:
SUPERLAMAN TAUSTATEKIJÄ n:o 1 - TALOUSAJATTELU
KASVUN USKONTO


Pankeilla on reservivaatimukset eli jokainen talletus pankkiin oikeuttaa pankin lainaamaan siitä 90% ulos (jos reservivaatimus on 10%). Tietenkin pankki pyrkii maksimoimaan tulonlähteensä eli lainauksen. Seurauksena pankeilla on rajusti velkaa (asiakkaiden talletukset) ja saatavina asunto- jne. lainat. Lyhyesti: systeemi perustuu velkaan. Tilanne on hallinnassa niin kauan kuin ihmiset eivät nosta tilejään tyhjäksi ja maksavat lainansa säntillisesti korkojen kanssa. Koron takia systeemi vaatii ikuisen kasvun, mutta rajallisella planeetalla se on mahdottomuus.
Filosofit blogosfäärissä
 
Pontus Purokuru
 
 
Blogi on ajankohtaisten pienkirjoitusten verkkosivu, jossa uusin kirjoitus eli postaus päivitetään aina ylimmäksi päivämäärän mukaan. Jos filosofia on käsitteellistä työskentelyä, joka ei aina ole ajankohtaista eikä pientäkään, niin mitä tekemistä sillä voi olla blogien kanssa?

Jacques Derrida oli tiettävästi ensimmäinen tunnettu filosofi, joka antoi kuvata itsensä tietokoneen kanssa. Derridan teosta Glas (1974) on myös sanottu ensimmäiseksi ”filosofiseksi hypertekstiksi”. Hän ei kuitenkaan blogannut, vaikka ehti elää kymmenisen vuotta internet-aikaa. Friedrich Nietzsche sen sijaan bloggasi tavallaan jo 1800-luvulla, kirjoittamalla lähinnä aforistisia katkelmia. Esimerkiksi Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886) on 296 blogipostauksesta koostuva kokoelma. [1] Jos Nietzsche eläisi nyt, hän julkaisisi tekstinsä ensin blogissaan ja kokoaisi ne myöhemmin kirjaksi.
 
Nietzscheläinen kirja koostuu miniesseistä, aforismeista, ajankohtaisista kommenteista, vitseistä ja epäajanmukaisista provokaatioista, kuten blogitkin. Monimielisyys, naamiot, nimimerkit, leikit, roolit, suuntautuminen estetiikkaan, epäjatkuvuus, nopeus, hajanaisuus, impressionismi, paperilapputyyli ja zoomailu yksityiskohtiin liittävät Nietzschen nykyiseen blogosfääriin. Mutta eivät kaikki filosofiablogit ole tyyliltään nietzscheläisiä. Netistä löytyy myös kantilaista systematiikkaa, fenomenologista kuvailua, ranskalaista esseistiikkaa ja angloamerikkalaista käsiteanalyysia. Toki filosofien perinteistä dialogiakin harrastetaan.
 
Blogilista.fi:n hakemistosta löytyy noin 70 filosofiaa käsittelevää suomenkielistä blogia. Google taas antaa yli 20 miljoonaa osumaa haulla ”philosophy blog”. On professoreiden blogeja, analyyttista ja mannermaista filosofiaa, filosofian uutisia ja uutisten filosofiaa. On klassikkoteosten lukupiirejä, filosofista kulttuurikritiikkiä, feminismiä, marxismia ja logiikkaa.
 
Tutkijat voivat kokeilla ajatuksiaan lyhyissä blogipostauksissa ja työstää niistä artikkelin saamiensa kommenttien perusteella. Jopa koulukuntia saatetaan luoda ja ylläpitää osittain blogiverkostojen kautta. Yksi esimerkki tästä on nouseva spekulatiivisen realismin koulukunta, johon liittyviä blogeja on jo kymmeniä.
 
Hegeliläistä Yritys ilman yhteystietoja -blogia mukaillen: blogipostausten asettamat ja jatkokommenttien ilmaisemat ristiriidat ja niiden itseliikunta internetissä on tämän päivän Logiikan Tiedettä. Ilman blogien ymmärtämistä ei onnistu filosofian Zeitgeistin tutkimus.

Bloggaamisen pedagogiikkaa

Filosofisten blogien moneudesta hahmottuu kaksi peruslinjaa. On opiskelijoiden blogeja ja opettajien tai tutkijoiden blogeja. Blogityypit eroavat sekä tyyliltään että sisällöltään. Opiskelijat harrastavat useammin pikajuoksutekstejä, jotka ovat välillä muistiinpanomaisia merkintöjä filosofiasta ja kulttuurista ja välillä poliittisia kommentteja tai ajankohtaisia analyyseja. Opettajat ja tutkijat kommentoivat toisiaan, kirjoittavat pitkiäkin esseitä tutkimusaiheistaan ja kertovat anekdootteja luennoiltaan ja seminaareistaan. Tässä mielessä blogit eivät ole murtaneet perinteisiä akateemisia asetelmia.
 
Miksi filosofian opiskelija bloggaa? Olemisen porteilla -blogin kirjoittaja Keijo Lakkala kertoo: ”Bloggaamiselle motiivin antoi alun perin halu kehittää kirjoitustaitoja ja sen myötä ajattelua. Oli tarve saada aikaan pelkän pintapähkäilyn ylittävää ajattelua, jonka avulla toisaalta sekä omaksua lukemansa ja ajattelemansa filosofiset teemat että myös kehittää niitä mahdollisimman syvällisellä tasolla.”
 
Yksinkertaisimmillaan blogi toimii hyödyllisenä pedagogisena koneena. Esimerkiksi kurssien ja kirjojen sisällön uudelleenmuotoileminen omin sanoin auttaa sisäistämään asiat syvällisesti ja tuottaa ideoita. Lisäksi blogit nopeuttavat älyllistä reagointia. Tapahtumia ja uutisia seuratessaan miettii, miten niistä saisi postauksen.
 
Lakkala näkee blogin pitämisessä inhimillisempiäkin piirteitä: ”Blogi tekee filosofian kaltaisesta, välillä melko epäsosiaalisesta toiminnasta lähes sokraattista sanailua, jossa äly loistaa ja tunteet kuohuvat. Reaalimaailmassa tunteiden kuohumista havaitaan normaalisti filosofeissa vasta illanistujaisten pikkutunneilla.”
 
Näin on keksitty tapa, jolla ujot filosofit voivat tutustua toisiinsa turvallisesti ajatustensa välityksellä.

Aforismi, autiomaa, postaus

Yksi jaottelu filosofiablogeissa kulkee siis opiskelijoiden ja tutkija-opettajien välillä. Toinen jaottelu on blogien sisäinen: sama blogi voi olla tyyliltään välillä aforistinen ja välillä esseistinen.
 
Jos aforismi kuitenkin ajatellaan nietzscheläiseksi käsitteeksi, sitä voidaan pitää avaimena kaikkien blogien filosofiseen tulkintaan. Gilles Deleuzen mukaan nietzscheläinen aforismi on ”autiomaa, jossa voimat leikkivät”. [2] Aforismi avaa ”taistelukentän”, jolla kulloinkin hallitseva voima määrittää aforismin mielen. Aforismin mieli määrittyy maailmassa virtaavien voimien suhteista toisiinsa, eikä aforismissa itsessään ole mieltä, vaan siihen täytyy lisätä jotain omaa, oma voima eli lukijan panos. Siksi aforismin lukeminen on kohtaaminen, joka pakottaa ajattelemaan. Niin tekevät blogitkin.
 
Aforismi ja postaus: kumpikaan ei ajattele loppuun asti tai selittele, vaan antaa jonkinlaisen tapahtuman, funktion, käsitteen tai affektin, joka lukijan täytyy aktivoida. Kummankin merkitys riippuu siitä, mihin ne törmäävät ja miten törmäys otetaan vastaan.
 
Aivan loppuun asti aforismiavain ei työnny. Nietzsche on isätön filosofi, äpärä, joka aforistisuudessaan ei yritä palauttaa kaikkea turvalliseen alkuun, kotiin, perheeseen, talouteen, Jumalaan tai totuuden etsintään. Aforismi on orpo, ei-palautuva kenttä, jota ei voi ”kommentoida”, toisin kuin Descartesia tai Hegeliä. Jokainen Nietzsche-kommentaari haiskahtaa naurettavalta. Sen sijaan blogeja voi kommentoida. Blogikeskustelut vaikuttavat usein sarkastisten väärinymmärrysten sarjoilta, mutta tästä huolimatta bloggaaminen on kommunikointia. Nietzsche ei kommunikoinut.

Akatemiassakin osataan

Tuhannet blogit takovat yhä perinteistä akateemista tekstiä tasapituisine kappaleineen ja lähdeviitteineen. Ne toimivat esimerkkinä siitä, kuinka hakoteillä postmodernistit teknohehkuttajat olivat 1990-luvulla, kun väittivät internetin mullistavan koko kirjoitustapamme. Esimerkiksi Esa Saarisen ja Mark C. Taylorin Imagologies. Media Philosophy (1994) tavoitti varhain ne spektaakkeliyhteiskunnan rakenteet, joita internet on sittemmin vahvistanut. Kirjassa kuitenkin väitetään, että uudessa mediakulttuurissa tyylistä tulee koko substanssi. Huomio voi päteä päivänpolitiikkaan ja iltapäivälehtiin, mutta taatusti ei bloggaaviin filosofeihin.
 
Valtaosa ainakin angloamerikkalaisten filosofian tutkijoiden ja opettajien blogeista näyttää pukkaavan ulos muodollisesti kilttejä esseitä tai muistiinpanoja. Ne eroavat painosivuista ja paperilapuista lähinnä linkkien, kuvien ja kommenttien ansiosta. Sekä intensiteettinsä vuoksi, tietenkin: netissä sivut ja laput kiertävät hirveällä vauhdilla ja volyymilla. Ehkä bloggaaminen ei muotona tuo mitään uutta sisältöä filosofiseen kirjoittamiseen, vaan on vain tehokkaampi media vanhan tekstin levittämiseen.
 
Larval Subjects -blogia kirjoittava filosofian tohtori Levi Bryant on eri mieltä. Hänelle blogi ei ole vain vaihtoehtoinen tila ajatusten esittämiselle, vaan väline, joka itsessään muokkaa ajattelun ja sosiaalisten suhteiden kehittymistä. Juuri kun Derrida oli ruotinut meistä läsnäolon metafysiikan, bloggaaminen tuo läsnäolon takaisin entistä vahvempana.
 
Kirjojen ja artikkeleiden tekijät eivät ole läsnä kuin korkeintaan varjoina, ideaalisina operaattoreina, Bryant kirjoittaa. Blogeissa, joissa kommentointimahdollisuus on sallittu, tekijän ja lukijoiden yhtäaikainen läsnäolo muuttaa kirjoittamisen prosessiksi, jossa virheet, epäröinti ja erot pysyvät näkyvillä. Tekstin huoliteltu substanssi liukenee keskusteluun, joka herättää kirjoittajassa avuttomuuden tunteita: onko lauseita mahdotonta ottaa haltuun, kun lukijat jatkuvasti ymmärtävät minut väärin?
 
Blogosfäärissä filosofin kirjoitus väännetään rationaalisilta raiteiltaan. Teksti irrotetaan kelluvaksi sommitelmaksi, jonka merkitys muuttuu sen mukaan, mihin suhteisiin se astuu. ”Blogosfäärissä sitä huomaa, että järkevä ihminen on eräänlainen transsendentaalinen illuusio tai fetissi, jonka ovat synnyttäneet hiljaisten kirjojen tai artikkelien kanssa aikaansa viettävät ihmiset.” Bryantin mukaan filosofinen bloggaaminen esittää vaatimuksen ajatella uudestaan merkityksen, tekstin ja järjen käsitteitä. Blogit kyseenalaistavat itse ajattelun esittämällä sille uuden, suhteellisemman ja intensiivisemmän mallin.

Vastakulttuurin aamurusko

Jaettiin nettiä millaisella käsiteveitsellä tahansa, blogeja yhdistää vielä yksi asia: bloggaamisen avoimuus ja nopeus mahdollistavat vastarinnan tekemisen ”valtakulttuurille”. [3] Edustavatkohan niin & näin, Helsingin yliopiston filosofian laitos tai SFY:n Ajatus-aikakauskirja Suomessa filosofian valtakulttuuria? Ainakin Jukka Hankamäen blogissaan esittämien kommenttien perusteella näin voisi ajatella.
 
Kärjistetään hieman. Jos tietyt sivustot, sanotaan esimerkiksi yle.fi ja hs.fi, ovat kuin marxilainen puolue ja porvarillinen Freud – Foucault’n sanoin: ”kulttuurimme byrokratisoiva aamunkoi” – niin blogit voisi käsittää nietzscheläiseksi vastavallaksi. Nietzsche olisi, kuten tietyt blogit ja sivustot, ”vastakulttuurin anarkkinen aamurusko”. [4]
 
Marxilaisesta valtiosta tuli julkinen byrokratia; freudilaisesta perheestä muodostui yksityinen byrokratia. Nietzschen aforismi puolestaan on, kuten hyvä postaus, jotain aivan muuta. Nimittäin deterritorialisoiva paon viiva...
Mitä siis on blogien nietzscheläinen vastakulttuuri? Deleuzen kysymykset ovat vastaus:
 
”Tätä merkitsee tyyli politiikkana. Yleisemmin sanottuna: mistä tekijöistä koostuu ajattelu, joka väittää virtojensa ulottuvan lakien tuolle puolen kieltäytyessään tunnustamasta niitä; ajattelu joka väittää ulottuvansa sopimuksellisten suhteiden tuolle puolen niitä purkaessaan; ajattelu joka väittää kurkottavansa ohi instituutioiden parodioidessaan niitä?” [5]
 
Deleuzelta on peräisin toinenkin kuuluisa sitaatti, itsessään aforismi: ”Ne, jotka lukevat Nietzscheä nauramatta, nauramatta makeasti ja usein ja joskus hullun lailla, voisivat yhtä hyvin olla lukematta häntä.” [6]
 
Sitaatti pätee moneen blogiin. Ehkä filosofia voisi paremmin, jos sitaatti pätisi myös useampaan filosofiablogiin.
 
 
[Tekstin paperiversio on ilmestynyt lehdessä niin & näin 2/2009, 57-58.]
 
 
Tekstissä mainittujen blogien osoitteet

Daily Nietzsche: dailynietzsche.blogspot.com
Jukka Hankamäki: jukkahankamaki.blogspot.com
Larval Subjects: larvalsubjects.wordpress.com
Olemisen porteilla: olemisenporteilla.blogspot.com
Yritys ilman yhteystietoja: yritysilmanyhteystietoja.wordpress.com
 
Blogihakemistoja
 
Analyyttisten filosofien blogeja: consc.net/weblogs.html
Mannermaisesti painottuneita blogeja:continental-philosophy.org
Nature-lehden top 50 tiedeblogia: nature.com/news/2006/060703/multimedia/50_science_blogs.html
Suurin suomenkielinen blogihakemisto: blogilista.fi
 
Viitteet

1. Vastaavasti Nietzsche-blogi Your Daily Nietzsche on 300 postauksesta koostuva sivusto.
2. Gilles Deleuze, Nomadinen ajattelu (Pensée nomade, 1973). Suom. Jussi Vähämäki. Teoksessa Autiomaa. Tekstejä vuosilta 1967–1986. Gaudeamus, Helsinki 1992.
3. Blogien avoimuus ja nopeus mahdollistavat tietenkin myös huonojen ja yksinkertaisesti typerien tekstien julkaisemisen. Mutta eikö tämä ole demokratian yleinen kääntöpuoli?
4. Ks. Gilles Deleuze, Foucault/Nietzsche. Suom. Turo-Kimmo Lehtonen ja Jussi Vähämäki. Tutkijaliitto, Helsinki 1998.
5. Deleuze 1992, 11.
6. Deleuze 1992, 15.
Suomalainen Sarri Nironen Helsingin Kallion lukiosta on voittanut Helsingissä järjestetyt kansainväliset filosofian tiedeolympialaiset. Voittoesseen voi lukea osoitteessa http://www.kolumbus.fi/~w181241/ipo/gold.html. Suomen joukkueesta Pietari Kupiainen Etu-Töölön lukiosta ja Patric Mujunen Tikkurilan lukiosta saivat kunniamaininnan kirjoituksistaan. Onnittelut heille sekä heidän opettajilleen!

Suomen edutajina kisoissa olivat Sarri Nironen, Pietari Kupiainen, Patrick Mujunen, Karoliina Salo, Mikko Peltonen, Eero Suoranta, Joel Linnainmäki, Zaki Hussein, Altti Laiho ja Jenni Rytilä. Sonja Pohjola ja Johanna Keskisimonen kuuluivat myös kisajoukkueeseen, vaikka eivät osallistuneetkaan itse kirjoituskilpailuun.

Suomen edustajina juryn jäsenistössä toimivat Juha Savolainen ja Jari Papunen.

Voittajan tunnelmia ennen kisoja voi katsoa Ykkösen aamu-tv:n keskivikkon (20.5.2009) lähetyksestä, jossa Sarri Nironen yhdessä Ilkka Niiniluodon kanssa keskustelevat filosofian tiedeolympialaisista. Nettilähetys löytyy osoitteesta: http://areena.yle.fi/toista?id=2338277   (Kyseinen juttu alkaa noin 31 minuutin kohdalla ohjelmassa ja kestää noin yhdeksän minuuttia)

Voittajien ja palkittujen esseitä sekä tunnelmia kisoista löytyy seuraavista osoitteista:
http://www.tykografi.com/ipo ja
http://www.feto.fi/new_page_7.htm
[Linkki FETO:n sivuille lisätty 8.6.2009]

Tämän vuoden esseekilpailun aiheet löytyvät osoitteesta http://www.philosophy-olympiad.org/topics/tipics.htm
(Huomio! Sivu vaatii Internet Explorerin toimiakseen kunnolla)

Alla on lisäksi tiedeolympialaisten virallinen lehdistötiedote, josta saa lisätietoja niin muista voittajista kuin filosofian tiedeolympialaisten luonteesta ja tavoitteista.



Kansainväliset filosofian tiedeolympialaiset
Helsingissä 22.–26. 5 2009

Suomalainen nuori voitti filosofian tiedeolympialaiset

22 eri maasta saapui yli 60 nuorta filosofian harrastajaa Helsingissä järjestettyihin kansainvälisiin filosofian tiedeolympialaisiin. Viiden päivän aikana nuoret osallistuivat esseekirjoituskilpailuun sekä filosofiseen kulttuuriohjelmaan, jonka teemana on aika ja kulttuuriperintö. Suomen Sarri Nironen Helsingin Kallion lukiosta voitti kilpailun, joka ratkesi tiistaina 26.5.

Kilpailussa jaettiin hopeamitalit Bulgarian Petar Penevilla ja Puolan Eliza Tymianskajalla sekä pronissimitalit Venäjän Kristina Ksahfullinalle ja Romanian Luiza Pascalle.  Kunniamaininna saivat Turkin Ayse Dilek Izek, Etelä-Korean Hyun-Kyu Kim sekä Suomen Pietari Kupiainen ja Patrick Mujunen.

Filosofian tiedeolympialaisia on järjestetty vuodesta 1993 lähtien. Nykymuotoisena tiedeolympialaiset ovat olleet vuodesta 2001 Kansainvälisen filosofisten yhdistysten liiton (FISP) ohjauksessa sekä UNESCO:n tunnustamana.

Filosofian tiedeolympialaisten tavoitteena on tukea ja kehittää lukiotason filosofian opiskelua ja filosofian sivistysperinnettä, tarjota väylä lahjakkaille opiskelijoille ajattelun ja keskustelun taitojen kehittämiselle sekä edistää kansainvälistä kanssakäymistä. Eurooppalaisuuden intellektuaalisia juuria etsiessä juuri antiikin Kreikasta alkanut filosofian traditio on edelleen keskeisiä tekijöitä eurooppalaisessa kulttuurissamme. Olympialaisissa ei ole kyse pelkästään ajattelutaitojen kehittämisestä vaan myös pitkän tradition ylläpitämisestä sekä vahvistamisesta.

Kysymyksiin vastaa IPO-pääkoordinaattori opetusneuvos Pekka Elo:
pekka.elo (at) oph.fi ja  040 3487215

 
toimitus
07.05.2009
-- via Philosophy Updates --

Dear Fellow Philosophers,

I would like to bring to your attention a new resource for philosophers called Philosopher's Digest.  The Digest enables philosophers to stay abreast of interesting work in the field by publishing online short (generally fewer than 1000 words) reviews of articles in academic philosophy journals.  The Digest’s reviews may contain critical content, but their main purpose is expository, enabling philosophers to get a clear view of the major argumentative moves of a paper. Reviews are written by published philosophers working in wide variety of philosophical sub-disciplines, and so their topics vary accordingly. Currently we expect to publish two or three reviews per week, and more as we add reviewers. Comment threads for the Digest’s reviews are open, and we invite the authors of reviewed articles as well as interested philosophers in general to meet and discuss the site’s reviews in what we hope will be a helpful, insightful, and interesting exchange.

The Philosopher’s Digest is now available at
www.philosophersdigest.com

Sincerely,
Ben Dyer

-- http://groups.google.com/group/philosophy-updates --
-- --
 
 
tere
20.04.2009
-
POP-numerossa1 kautta 09  julkaistu Isabell Loreyn juttu Plebeijisyydestä, exoduksesta ja niin edelleen on nyt suomeksikin saatavilla verkossa, kiitos kollegoille European Institute for Progressive Cultural Policies-verkostossa.

Jukka Mikkonen

PhilPapers on tammikuussa 2009 perustettu englanninkielisten akateemisten filosofisten julkaisujen avoin hakemisto. David Bourgetin (University of London) ja David Chalmersin (Australian National University) koordinoima sekä lukuisten avustajien toimittama hakemisto perustuu Chalmersin MindPapers-bibliografiaan sekä Wolfgang Schwarzin Online Papers in Philosophy -projektiin. Lisäksi EpistemeLinks-sivuston ylläpitäjä Thomas Stone on avustanut PhilPapersia lahjoittamalla hakemistoon linkkejä historiallisiin e-teksteihin.

Verkkojulkaisuihin painottunut PhilPapers eroaa muista avoimista filosofiahakemistoista kattavuuteensa ja nopeutensa vuoksi: Hakemiston indeksiä päivitetään jatkuvasti suurten kustantamojen, Yhdysvaltain kongressin kirjaston, verkkoarkistojen (SSRN, PhilSci, CogPrints, PhOnline) sekä käyttäjien lähettämillä julkaisutiedoilla. Beta-vaiheessa olevan palvelun seurannassa on jo miltei 200 filosofista lehteä, ja tätä kirjoitettaessa hakemistossa on 187 232 julkaisun tiedot.

Hakemisto on jaettu yli 3 000 kategoriaan, ja julkaisuja voi selata ja hakea monin eri tavoin. Lisäksi palvelussa on keskustelupalsta sekä profiilisivut käyttäjille. Paraikaa PhilPapers etsii toimittajia lajittelemaan hakemiston julkaisutietoja; haku kestää huhtikuun 30. päivään saakka.

PhilPapersin kotisivu:
http://philpapers.org
 
 

Takis Fotopoulos, moniulotteinen kriisi ja kreikkalainen yhteiskuntakritiikki


Mika Pekkola

15-vuotiaan Alexandros Grigoropouloksen kuolema poliisin luoteihin Ateenassa Exarchian kaupunginosassa johti joulukuun alussa koko Kreikkaa ravistelevaan poliittiseen kriisiin. Kadut eivät täyttyneet vain mielenosoittajista, jotka osoittivat tyytymättömyyttään korruptiosta syytettyyn ja uusliberalistisia uudistuksia ajavaan oikeistohallitukseen, vaan myös suoraa toimintaa harjoittavista anarkisteista, jotka iskivät ennen kaikkea pankkeihin, monikansallisten yritysten konttoreihin ja valtion laitoksiin.

Yhteiskuntakritiikillä ja kansalaistottelemattomuudella on Kreikassa pitkä perinne. Lontoossa pitkään opettanut Takis Fotopoulos (s. 1940) on omalta osaltaan niin ikään tämän perinteen jatkaja. Fotopoulos pyrkii luomaan synteesiä libertaarisen sosialismin, klassisen demokratia-ajatuksen ja 1960-luvun radikalismin jälkimainingeissa syntyneiden uusien sosiaalisten liikkeiden (radikaali vihreä liike, identiteettiliikkeet jne.) välillä. Fotopoulos ei ota kantaa vain Kreikan tilanteeseen, vaan luo laajempaa teoriaa nykyisestä globaalista ”moniulotteisesta kriisistä” ja etsii siihen ulospääsyä muotoilemassaan inklusiivisen demokratian projektissa.

Fotopoulokselle nykyisen moniulotteisen kriisin taustalla on pohjimmiltaan vallan keskittymisen ongelma. Tämä moniulotteinen globaali kriisi on samanaikaisesti sekä poliittinen, taloudellinen, yhteiskunnallinen, ekologinen että kulttuurinen. Poliittisella ja taloudellisella tasolla vallan keskittymiseen liittyvät ongelmat koskevat edustuksellisen demokratian ja markkinatalouden instituutiota. Fotopouloksen käsityksen mukaan kriisiä ei ratkaista turvautumalla esimerkiksi kestävän kehityksen kaltaisiin ajatuksiin tai pyrkimällä luomaan sosiaalisempaa markkinataloutta. Päinvastoin tarvitaan laajempaa projektia, joka tähtää uudenlaisten poliittisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten instituutioiden luomiseen vaihtoehtona nykyisille vieraannuttaville järjestelmille. Lähtökohtana Fotopouloksen inklusiivisen demokratian projektille toimii ajatus vallan tasa-arvoisesta jaosta suoran demokratian puitteissa.

niin & näin -lehden Vapaus-teemanumerossa (3/2008) julkaistiin syksyllä Fotopouloksen haastattelu otsikolla ”Inklusiivinen demokratia – Takis Fotopouloksen haastattelu”. Käytännöllisistä syistä johtuen tekstiä jouduttiin lyhentämään reilusti. Kyseinen haastattelu löytyy nyt kokonaisuudessaan
Filosofia.fi-sivoilta:
Takis Fotop0uloksen haastattelu

Fotopouloksen ajatteluun voi tutustua myös hänen internet-sivuillaan, www.inclusivedemocracy.org/fotopoulos tai katsomalla seuraavan linkin takaa löytyvän videon:
http://video.google.com/videoplay?docid=-8512243123119446521.
 
 
Panu Raatikainen


Suomen yliopistolaitos on todettu kansainvälisissä arvioissa – pienehköistä
resursseistaan huolimatta – toistamiseen laadultaan erittäin korkeatasoiseksi ja peräti esimerkilliseksi; Helsingin yliopisto on jopa luettu Euroopan tutkimusyliopistojen kärkikymmenikköön. Suomalainen tutkimus ja korkein opetus ovat yleisen käsityksen mukaan kansainvälistä huipputasoa. Ja mitä tästä päättelevät valtionhallinnon virkamiehet ja poliittiset päättäjät? Että on syytä mullistaa täydellisesti yliopistojen organisaatio! Suomessa ajetaan tällä hetkellä läpi hengästyttävän nopealla tahdilla ennennäkemättömän suuria muutoksia yliopistoille merkitsevää uutta yliopistolakia.

Jääkiekkovalmentajien vanha nyrkkisääntö on, että voittavaa maalivahtia ei vaihdeta. Ja vanha viisaus sanoo, että ei pidä korjata sitä mikä ei ole rikki. Toivoisi, että vastaavaa terveen järjen oivallusta ymmärrettäisiin soveltaa myös yliopistoihin ja niiden oletettuihin muutostarpeisiin. Uuden lain tarvetta on toistuvasti perusteltu muissa maissa tapahtuvalla kehityksellä. Eli koska häviävät joukkueetkin vaihtavat alvariinsa maalivahtia, niin varmasti meidänkin sitten pitäisi – vaikka voitamme? Ajatuksen logiikkaa voi vain ihmetellä.

En ota kantaa lain periaatteellisena lähtökohtana olevaan ajatukseen yliopistojen muuttamisesta valtion tilivirastoista, jollaisia ne nyt ovat, julkisoikeudellisiksi oikeushenkilöiksi. Mutta tämän, ehkäpä perustellunkin uudistustarpeen kylkiäisinä uuteen yliopistolakiin ollaan ujuttamassa mukaan asioita, joita tämä uudistus itsessään ei millään tavalla edellytä. Ne perustuvat joidenkin erityisten tahojen poliittisiin ja taloudellisiin intresseihin.

Erityisen oudoksuttavaa lakiesityksessä on vaatimus, että yliopistoissa korkeinta valtaa käyttäviin hallituksiin tulisi enemmistö yliopistojen ulkopuolisia henkilöitä. Tällainen hallitus ei olisi vastuussa tekemisestään millekään muulle taholle. Tämä loukkaisi räikeästi yliopistojen perustuslakiin kirjattua autonomiaa. Mitään kunnollisia perusteluja tälle linjaukselle ei ole esitetty. On irvokasta, että lakia on puolustettu väittämällä, että se lisää yliopistojen autonomiaa.

Lausuntokierroksella tämä hallitusten kokoonpanoa koskeva esitys saikin osakseen ankaraa arvostelua erittäin monilta tahoilta – mm. kaikki yliopistoja edustavat eri tahot vastustivat ehdotusta – ja sitä kannatti lähinnä vain Elinkeinoelämän keskusliitto. Määrääkö siis sen tahto yksin yliopistopolitiikan suunnan? Löytyykö sieltä todellakin paras ja ainoa asiantuntemus siitä, kuinka tieteellisen tutkimuksen ja korkeimman opetuksen toimintaedellytyksiä olisi parhainta kehittää? Vai ollaanko nyt ajamassa väkisin läpi yhden intressiryhmän mielihaluja suomalaisen tieteen ja korkeakouluopetuksen kohtalosta piittaamatta?

On vaikea uskoa, että yliopistojen ulkopuolelta tulevat hallitusten jäsenet aina tai edes pääsääntöisesti haluaisivat uhrata aikaansa ja energiaansa hallitustyöskentelyyn puhtaasta pyyteettömästä halusta edistää yliopistojen hyvää, pikemmin kuin halusta ajaa hallituksessa edustamansa intressitahon tarpeita ja toiveita. Näin onkin pelättävissä, että yliopistojen hallitukset muuttuisivat erilaisten taloudellisten ja poliittisten intressiryhmien väliseksi taistelutantereeksi, missä yliopistojen kokonaisetu ei paljoa paina.

Tuskinpa eduskunnan enemmistö todella haluaa tätä. Pikemminkin on luultavaa, että asiaa ei ole ajateltu aivan loppuun asti. Ja kun kyseessä kerran on nimellisesti hallituksen esitys, hallituspuolueiden edustajien on sitä sitten tuettava – tuli mitä tuli. Olisi kunniaksi päättäjillemme, jos nyt vain rehellisesti myönnettäisiin, että lakiesitykseen on jäänyt selviä ongelmia, jotka vaativat korjausta. Ei huonoa ja pitkäkantoista lakia kannata ajaa läpi väkisin jääräpäisesti, ikään kuin kunniakysymyksenä. Asia on tätä tärkeämpi.

Suomalainen hyvinvointi on perustunut ja perustuu edelleen keskeisesti korkeatasoiseen tieteelliseen tutkimukseen ja siihen olemuksellisesti nojautuvaan korkeimpaan opetukseen. Ne puolestaan edellyttävät suhteellisen suurta tieteen autonomiaa. Sen radikaali rajoittaminen ja tutkimuksen suitsiminen poliittisin perustein voisi pahimmillaan merkitä Suomen taantumista tieteen ja teknologian kehitysmaaksi – hieman samaan tapaan kuin kävi natsi-Saksassa tai Stalinin Neuvostoliitossa. Niiden ”Arjalainen tiede” ja ”proletariaatin tiede” olivat kelvottomia tieteen irvikuvia, eivätkä lopulta hyödyttäneet edes niitä ajaneita valtajärjestelmiä. Joko tiede on vapaata, tai se ei ole tiedettä ollenkaan. Tämä olisi hyvä pitää mielessä myös kotoisia yliopistojamme uudistettaessa.


(Panu Raatikainen
Akatemiatutkija
Teoreettisen filosofian dosentti, Helsingin yliopisto)

-----------------
 
Muita yliopistolakia, -uudistusta ja -politiikkaa käsitteleviä kirjoituksia löytyy sivulta:
Filosofia.fi/yliopistolaki
Tekstien joukkoon on 8.4. lisätty Thomas Wallgrenin artikkeli "Yliopistolaki on kolonisaatiolaki" (Tiede & edistys 1/09).

Martina Reuterin kolumni Filosofia.fi-verkkolokissa:
"Autonomia ja yliopiston perustehtävä"
 
 
Filosofia.fi-portaalin arkistoon on lisätty 13.3. kirjoituksia, analyyseja ja puheenvuoroja yliopistolain ja -uudistuksen taustoista.  Sivuilta löytyvät nyt seuraavat tekstit:

Tuukka Tomperi:
Yliopistouudistuksen eteneminen, ydin ja motivaatioperusta. Lyhyt koulutuspoliittinen katsaus yliopistolakiesityksen taustoihin

Matti Vesa Volanen:
Puheenvuoroja yliopistokysymyksestä
 
Antti Salminen, Tere Vadén & Juha Suoranta:
Tuleva yliopisto

Tutustu teksteihin sivulla:
http://filosofia.fi/yliopistolaki

Muista myös Martina Reuterin aiempi lokikirjoitus:
Autonomia ja yliopiston perustehtävä
 
 
"Peer review" heter systemet som vetenskapliga tidskrifter tillämpar, och som är avsett att garantera kvaliteten på det material som publiceras i ansedda vetenskapliga tidskrifter. Men systemet fungerar dåligt, skriver Elijah Millgram (University of Utah) i sin blogg. De rapporter som sakkunniga skriver och som fungerar som basis för redaktörernas publikationsbeslut är ofta av undermålig kvalitet bland annat för att de skrivs av människor som inte har tid och som inte belönas för att göra det bra (reviewers får sällan betalt).

Konsekvensen, skriver Millgram, är att tidskrifterna blir usla. Och det är svårt att hitta en enkel lösning på problemet.

Ett annat problem med att vetenskapliga publikationer idag är att de ges ut av globala förlag som säljer prenumerationerna dyrt till universitetsbiblioteken. Då varken tidskrifternas skribenter eller reviewers får betalt betyder det egentligen att universiteten betalar dubbelt för tidskrifterna; först för sin arbetskraft som producerar innehållet och sedan för att garantera sina forskare tillgång materialet i pappers- och/eller elektronisk form. Det är kanske dags att börja tänka allvarligt på Open Access vid Finlands universitet?

Läs Millgrams inlägg på
http://www.philosophy.utah.edu/Faculty/millgram/tragedyofthecommons.html