Verkkoloki vuodelle 2008

Verkkoloki on tarkoitettu raporteille, katsauksille, kolumneille, linkkivihjeille, ajankohtaisuutisille, kirjakatsauksille sekä muille vastaaville vapaan ja ajankohtaisen kirjoittamisen lyhyehköille lajityypeille.

 


Martina Reuter

Kysymys autonomiasta on aina ollut yliopistolle kohtalon kysymys. Sokrateen ongelmat valtaa pitävien kanssa ilmensivät nekin ajattelun vapauden ja poliittis-taloudellisten intressien ristiriitaa. Platonin kuoleman jälkeinen Ateenan Akatemia on vielä puhuvampi esimerkki varhaisilta ajoilta: se eli vallan kanssa hyvässä sovussa, mutta oli filosofisesti lähes täysin steriili. Keskiajan yliopistot suojelivat autonomiaansa suhteessa kirkkoon, ajoittain paremmalla ja ajoittain huonommalla menestyksellä.

Suomessa taistelu yliopiston autonomiasta on käyty suhteessa valtioon. Ruotsin valtiolla oli omat päämääräänsä perustaessaan Turun akatemiaa. Venäjän vallan aikana yliopiston autonomia oli moneen otteeseen varsin konkreettinen pulma. Voi perustellusti ajatella että nyt käynnissä oleva yliopistouudistus on yliopistollisen autonomian suurin kriisi sitten näiden sortokausien. Suurin – varsin valitettava – ero on siinä, että tuolloin yliopiston johdosta löytyi yleensä edes joku joka oli valmis laittamaan arvovaltansa ja jossain tapauksissa jopa virkansa peliin autonomian puolustamiseksi. Nyt tällaista henkilöä ei näytä löytyvän.

Kun taistelu yliopiston autonomiasta käydään yliopiston ja valtion välillä, vastakkain ovat, yksinkertaistaen, yhtäältä yliopistollisen tutkimuksen ja opetuksen kohteena olevat perimmäiset arvot, kuten totuuden ja hyvän luonne, ja toisaalta yhteiskunnallinen hyöty. Useimmat ihmiset ajattelevat että yhteiskunnallisessa hyödyssä on jotain hyvää. Siksi kysymys yliopiston autonomiasta ei näyttäydy kovin ongelmallisena niinä aikakausina, jolloin valtio aidosti edustaa yhteiskunnallista hyötyä ja jopa hyvää.

Haluan kuitenkin väittää, että yhteiskunnallinen hyvä ei ole tutkimustyön kohdalla viaton tavoite. Yhteiskunnallinen hyvä on tärkeä arvo, mutta sen pitää olla politiikan, ei tutkimuksen tavoite. Tutkimuksesta ei saa tehdä poliittisten tavoitteiden saavuttamisen väline. Nähdäkseni yliopiston autonomia tarkoittaa ennen kaikkea totuutta ja ymmärrystä tavoittelevan tutkimuksen ja siihen perustuvan opetuksen autonomiaa suhteessa kaikkiin ulkoisiin intresseihin.

Näkökulmani on voimakkaasti perustutkimuksen näkökulma. Käsitykseni mukaan juuri perustutkimus määrittelee yliopiston olemusta. Sovellettua tutkimusta, jossa tutkimuksenasetteluun vaikuttaa jokin tutkimuksen ulkopuolinen, esimerkiksi sosiaalipoliittinen tavoite, tehdään paljon yliopistojen ulkopuolella erillistutkimuslaitoksissa ja valtion virastoissa. Tällä tutkimuksella ja näillä laitoksilla on tärkeä tehtävä yhteiskunnan kokonaisuuden ja erilaisten yhteiskuntapoliittisten ja taloudellisten tavoitteiden kannalta, mutta sovellettu tutkimus ei sisälly yliopiston perustehtävään. Pitää myös muistaa, että sovellettu tutkimus edellyttää perustutkimusta. Esimerkiksi: Opetushallitus ei voi tehdä luotettavaa sovellettua tutkimusta peruskoululaisten äidinkielentaidoista ilman, että perustutkimus ensin kehittää luotettavia välineitä näiden taitojen mittaamiseen.

Tämä ei tarkoita ettei perustutkimus välillisesti myös lisäisi yhteiskunnallista hyvää. Uskon itse vakaasti, että maailman ymmärtäminen vapauttaa. Perustutkimuksen tavoite on totuuden ja ymmärryksen saavuttaminen. Tämä juuri vapauttaa. Ymmärryksen saavuttaminen ja sen jakaminen opiskelijoiden kanssa on pähkinänkuoressa se, mitä itse ymmärrän sivistysyliopistolla.

Mikä on sitten muuttunut, kun yliopisto joutuu tänään puolustamaan autonomiaansa paitsi valtion myös talouselämän puristuksessa? Uskon että talouselämän roolia yliopistouudistuksessa voi jäsentää vain tietokapitalismista käydyn keskustelun avulla. Keskeinen tietokapitalismin piirre on se, että siinä tulee yhä vaikeammaksi hahmottaa erilaisten taloudellisten intressien ääriviivoja ja suhteuttaa niitä muihin, esimerkiksi emansipatorisiin arvoihin.

Yliopiston kohdalla tämä tarkoittaa, että taloudellinen ja yhteiskunnallinen valta hakeutuu monia huomaamattomia reittejä yliopiston sisälle. Muuttuu vaikeaksi nähdä, mitä yliopiston autonomia tarkoittaa. Venäjän valtakunta oli aikanaan paljon selkeämmin erottuva uhka kuin vähitellen ja jo pitkän aikaa yhä täydempään sopusointuun kehittynyt valtion ja talouselämän liitto.

Millä tavoin talouselämä sitten tunkeutuu yliopiston sisälle? Näkisin että kysymys yliopistojen hallitusten kokoonpanosta on ongelmista pienin. Pyrkimys keskittää huoli yliopiston autonomiasta juuri tälle tasolle, on osittain yliopistojen johdon keino peittää toisia, seurauksiltaan kohtalokkaimpia uudistuksia. On poliittisesti naiivia ja strategisesti epäviisasta kantaa yletöntä huolta siitä että yliopistojen hallitukset joutuvat ”talouselämän panttivangeiksi”. Todellisen kritiikin ydin on toisaalla.

Itse näen (ainakin) kolme ongelmakohtaa; kolme tapaa jolla taloudelliseen tuottavuuteen liittyvät intressit siirtyvät lakiuudistuksen myötä yhä syvemmälle yliopiston perusrakenteisiin. Ensiksi on kysymys yliopistohallinnon managerisoinnista: nykyisessä mallissa yliopistoyhteisön jäsenet valitsevat johtajansa kolmikantamallin mukaan laitos-, tiedekunta- ja yliopistotasolla; uudessa mallissa johto valitsee alaisiaan. Helsingin yliopiston konsistori on salamannopeasti käyttänyt mahdollisuutta hyväkseen ja pyrkii uutta lakia ennakoiden uudistamaan laitosjohtajien ja dekaanien valintaprosessi jo kauan ennen kun laki on käsitelty eduskunnassa, saati hyväksytty.

Toinen keskeinen ongelma liittyy edelliseen. Talouselämän malleja mukaillen on omaksuttu myös idea korvata yliopistojen henkilökunnan julkisoikeudelliset virkasuhteet yksityisoikeudellisilla työsuhteilla. Tästä seuraa luopuminen nykyisestä virkavastuusta. Uudessa yliopistossa esimerkiksi sisäänpääsykokeita ja opinnäytetöitä arvioivat yliopistolehtorit, dosentit ja professorit eivät enää olisi vastuussa julkiselle vallalle vaan työnantajalleen. Uudet hallinto- ja vastuumallit uhkaavat vakavasti myös opetus- ja tutkimushenkilökunnan kollegiaalista autonomiaa. Virkavastuun korvaaminen työnantajaan kytketyllä yksityisoikeudellisella vastuulla voi esimerkiksi oppiriitojen yhteydessä (joita yliopistoissa on aina ollut ja tulee aina olemaan) vakavasti vahingoittaa yksittäisen tutkija/opettajan mahdollisuuksia päättää omasta tutkimuksestaan ja opetuksestaan, koska työ tehdään työnantajan työnjohdon alaisuudessa. Täten uudistus uhkaa suoraan yliopiston perustehtävän, perustutkimuksen ja siihen perustuvan opetuksen, autonomiaa.

Kolmas, kaikista vaikeimmin erottuva ongelma liittyy opetuksen tuotteistamiseen. Lakiehdotuksessa tuotteistaminen huipentuu maksullisuuskokeiluun, joka antaa yliopistoille koeluontoisesti mahdollisuuden myydä maisteriohjelmatasoista opetusta EU-alueen ulkopuolelta tuleville opiskelijoille. On helppo nähdä maksullisuuteen liittyviä ongelmia, mutta on paljon vaikeampaa erottaa, miten opetuksen tuotteistaminen ilman maksullisuuttakin muuttaa yliopiston perustehtävää. Kysymys on erityisen hankala siksi, että monet tuotteistamisen mallit, kuten esimerkiksi potentiaalisesti myytävät maisteriohjelmat, saattavat nivoutua yhteen aidon yhteiskunnallisen hyvän kanssa. Esimerkiksi monitieteinen, useiden oppiaineiden yhdessä toteuttama maisteriohjelma ”Multicultural understanding” vaikuttaisi varmasti useimpien mielestä ensi näkemältä varsin järkevältä opetusresurssien käytöltä.

Tämä oli fiktiivinen esimerkki, mutta jonkinlaista yhteiskuntahyödyllisyyttä tavoittelee myös todellinen, Helsingin yliopiston taiteiden tutkimuksen laitoksen ja Helsingin kauppakorkeakoulun yhdessä toteuttama maisteriohjelma ”Art Theory, Criticism and Managment”. Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan tiedotteessa (4.12.2008) hanketta kuvataan näin:

Taideteoriaa ja -kritiikkiä, analyysiä ja tutkimusta tarkastelevaan opetukseen liitetään hallinnon, markkinoinnin ja kulutuksen sekä johtamistaitojen koulutus. Tavoitteena on vastata tämän päivän kulttuurikentän muuttuviin tarpeisiin, kuten taideorganisaatioiden hallinnoinnin ongelmiin. Ohjelmasta valmistuvien odotetaan sijoittuvan laaja-alaisesti taide- ja kulttuurialalle, elämyssektorin liiketoiminta-aloille sekä media- ja mainosalalle.

Erikseen mainitaan – ei kovin yllättävästi – että:

Maisteriohjelma soveltuu hyvin myös uuden Aalto-yliopiston profiiliin.

Tämä hanke kiteyttää meneillään olevaa yliopistouudistusta pähkinänkuoreen. Se osoittaa kouriintuntuvalla tavalla miten järjettömiin hankkeisiin humanisti on valmis ryhtymään, kun pelkää tarpeeksi tulevaisuutensa puolesta. Tämän maisteriohjelman ensisijainen tavoite ei ole kaupata opetusta EU:n ulkopuolelta tuleville opiskelijoille vaan päästä kiinni niihin valtiollisiin ja yksityisiin rahoihin, joita Aalto-yliopiston ympärillä oletetaan tulevaisuudessa liikkuvan.

Ohjelma havainnollistaa myös, miten kiinteästi yliopistojen uudistamispyrkimykset liittyvät laajempaan kulttuuri- ja opetussektorin kaupallistumiseen ja managerisointiin. Seuraukset ulottuvat pitkälle yliopiston ulkopuolelle. Tulevaisuuden museonjohtaja – jopa kuraattori tai taidekriitikko – on saattanut korvata puolet maisteritason taideteorian ja -kritiikin opinnoistaan kaupallisella pikakoulutuksella, johon sisältyy ripaus johtajankoulutusta.

Syksyllä 2009 aloittavaan ohjelmaan otetaan 12 opiskelijaa Helsingin yliopistosta ja 8 opiskelijaa Helsingin kauppakorkeakoulusta. Tämä tarkoittaa maisteritason opiskelijaryhmää, joiden kandintutkintoon sisältyy hyvin erityyppisiä opintoja. Kaupallisen peruskoulutuksen saaneet eivät kykene seuraamaan kovin syventävää taideteorian tai -kritiikin opetusta, ja kääntäen humanistisen peruskoulutuksen saanet eivät kykene seuraamaan yksityiskohtiin pureutuvaa kaupallisten alojen ongelmien analyysiä.

Nykyisten Bolognan sopimuksen mukaisten maisteriopintojen on tarkoitus vastata vanhojen tutkintovaatimusten syventäviä opintoja, joskin supistetussa muodossa. ”Art Theory, Criticism and Managment” -tyyppisessä maisteriohjelmassa syventyminen korvataan kuitenkin erilaisilla yleiskatsauksilla. Tällaisella ohjelmalla hankittu maisterintutkinto ei enää pohjaudu yliopistoon kuuluvalle, tutkimukseen perustuvalle korkeammalle opetukselle, vaan vastaa lähinnä opisto- tai ammattikorkeakoulutasoista koulutusta.

Tällainen opetuksen perusrakenteisiin kohdistuva uudistus ei ole ongelma vain opiskelijoille, jotka eivät saa akateemisia standardeja vastaavaa koulutusta. Se on mitä suurimmassa määrin ongelma opetushenkilökunnalle, joka ei voi opettaa oman alansa syventäviä kursseja, vaan joutuu maisteritasollakin opettamaan eräänlaisia peruskursseja. Tämä haittaa väistämättä opettajien mahdollisuuksia integroida opetukseensa varsinaiseen perustutkimukseen kuuluvaa tutkimustyötä.

Yhdistettyinä yliopistojen johtajuusmallien uudistuksiin tämänkaltaiset maisteriohjelmat avaavat painajaismaisia mahdollisuuksia; näkymiä ohjelmista innostuneista laitosjohtajista, jotka esimiesasemastaan käsin kannustavat ja ehkä jopa pakottavat alaisuudessaan toimivia yliopistolehtoreita ja professoreita opettamaan maisteritason peruskursseja, joilla ei ehkä ole mitään tekemistä opettajien oman tutkimustyön kanssa. Vakinaiseen opetushenkilökuntaan kohdistuvia paineita voi periaatteessa vähentää jos maisteriohjelma tuo laitoksille vaadittava määrä ylimääräisiä opetusresursseja. Mutta on tärkeä huomata että tässäkin tapauksessa säilyy se ongelma, että ohjelman opiskelijat eivät saa varsinaista yliopistollista koulutusta.

Maisteriohjelmaa ”Art Theory, Criticism and Managment” on helppo kritisoida jo senkin takia että se niin innokkaasti edistää taide- ja kulttuurialan kaupallistumista. On kuitenkin tärkeä huomata että opetuksen tasoon ja opettajien työnkuvaan liittyvät ongelmat ovat yhtä todellisia silloin kun maisteriohjelma kokoaa eri alojen opiskelijoita yhteen opiskelemaan jotain niin aidosti arvokasta kuin fiktiivisessä esimerkissäni esiintyvää monikulttuurista ymmärtämistä.

***
Kirjoitus perustuu Kapitalismi ja sivistys –seminaarissa 29.11.2008 pidettyyn alustukseen. Kirjoittaja on filosofi, FT, akatemiatutkija, Helsingin yliopisto/Suomen Akatemia.
 
www.vasemmistofoorumi.fi
 
Message from Mr Koïchiro Matsuura, Director-General of UNESCO, on the occasion of World Philosophy Day

20 November 2008

This year, World Philosophy Day is dedicated to celebrating the 60th anniversary of the Universal Declaration of Human Rights.

Of eminent philosophical importance, the 1948 Declaration implicitly evokes the universality of human beings and their rights. It also provides an opportunity to revisit today some of the key concepts that underpin our modernity: human dignity, freedom and universality.

Let us see this Day as a shared moment of analysis that will contribute to a wide ranging and multidimensional discussion on the importance of human rights in what we say and do, and further than that, on their inherently cross-cutting nature - human rights can and should inform the challenges we face today: quality education for all, the fight against discrimination, ethics of science and bioethics, intercultural dialogue and cultural diversity, press freedom and media pluralism.

World Philosophy Day 2008 will be launched in Palermo, Italy on 20 November with a debate on "Rights and Power". To mark the occasion, numerous meetings are planned in over 80 countries around the world. These meetings are intended to make World Philosophy Day a moment of open and free universal dialogue bringing together philosophers, academics, researchers, students, school pupils and teachers.

I would like to thank international philosophical institutions such as the International Council for Philosophy and Humanistic Studies (ICPHS), the International Federation of Philosophical Societies (FISP) the International Institute of Philosophy (IIP), the UNESCO Chairs on Philosophy and the UNESCO International Network of Women Philosophers (created in 2007) for their invaluable assistance in this common effort.

The universality and indivisibility of human rights, upon which the system enshrined in the United Nations Charter is based, constitute a "common language of humanity".

I hope this Day will offer the international community the opportunity to engage in informed and enlightened debate about its foundations, values, standards, principles and ideals.

Koïchiro Matsuura


Lisätietoja UNESCOn kansainvälisestä filosofian päivästä:
http://portal.unesco.org/shs/en/ev.php-URL_ID=12341&URL_DO=DO_TOPIC&URL_SECTION=201.html

Koïchiro Matsuuran tervehdys löytyy myös muilla kielillä:
http://portal.unesco.org/shs/en/ev.php-URL_ID=12355&URL_DO=DO_TOPIC&URL_SECTION=201.html

UNESCOn kansainvälistä filosofian päivää vietetään myös Helsingissä 20.11.2008. Lisätietoja ohjelmasta löytyy kalenteristamme:
UNESCOn kansainvälinen filosofian päivä
 
ss
01.10.2008
-

Filosofisesti ja hieman muutenkin mielenkiintoisia poimintoja Turun kirjamessuilta (5.-7.10.2008):

Perjantai

Auditorio 2
Klo 10.30-12.30
Tiede oppimisen välineenä seminaari Mukana FT, oppimisjohtaja Matti Rossi, Heureka: oppimisympäristöt, oppimiskeskuspäällikkö Tapio Kujala, kustantaja Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita: Oppikirjat ja tiede. Teemaesittelyt: Ympäristöatlas (Into-kustannut); toimittajat Mika Rönkkö, Helena Telkänranta ja Mira Käkönen, Sokrates koulussa; FM Tuukka Tomperi (Eurooppalaisen filosofian seura). Puheenjohtaja Suomen Tiedetoimittajien liiton puheenjohtaja Ulla Järvi
Järjestäjä: Länsi-Suomen lääninhallituksen sivistysosasto ja Turun Messu- ja Kongressikeskus

15.00 Koulu ja valta-pamfletti. Toimittaja Mika Rönkön vieraina opettajat Martina Reuter ja Annika Luther (Fiore-lava)

15.20 Millainen on filosofinen? niin ja näin, lehtiä ja klassikoita! Päätoimittaja Jarkko S. Tuusvuori ja Tapani Kilpeläinen kertovat lehdestään ja syksyn kirjoista (Giorgio Colli: Nietzschen jälkeen: ja Fedor Dostojevski: Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista) (Kirjakahvila)

Lauantai

13.00 Miten evoluutioteoria vaikutti ja vaikuttaa eri tieteissä? Professori Hanna Kokko, Helsingin yliopisto, professori Petri Ylikoski, Tampereen yliopisto, professori Pekka Hakamies, Turun yliopisto ja dosentti Timo Honkela, Teknillinen korkeakoulu keskustelevat, Tieteellisten seurain valtuuskunta ja Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta (Tiede-lava)

Kokoustila 4
Klo 14.00-15.00
Sokrates koulussa tapahtuma. FM Tuukka Tomperi, Tampereen yliopisto, lehtori Eero Salmenkivi, Helsingin yliopisto ja FT Hannu Juuso, Oulun yliopisto ja normaalikoulu
Järjestäjä: Eurooppalaisen filosofian seura ry

Sunnuntai

12.00 Kirjailija, tutkija Tommi Uschanov: Mikä vasemmistoa vaivaa?, Teos. Haastattelija VTT, kirjailija Rauli Mickelsson (Tiede-lava)

* * *

Eurooppalaisen filosofian seura toivottaa kaikki tervetulleeksi osastolleen (A47a) tutustumaan niin & näin -lehteen, niin & näin –kirjoihin sekä filosofisiin t-paitoihin sekä osallistumaan filosofiseen kyselyyn. Tervetuloa!

Miten meistä tuli filosofian tohtoreita?

– Kirjahankkeen taustaa ja käytäntöä

Markku Roinila

 

Vuonna 2009 ilmestyy teos Miten meistä tuli filosofian tohtoreita. Suomen filosofisen yhdistyksen julkaisema kirja on jatkoa historiantutkijoiden (Miten meistä tuli historian tutkijoita, toim. Päiviö Tommila. SHS, Helsinki 1998) ja oikeustieteilijöiden (Miten meistä tuli oikeustieteen tohtoreita, toim. Heikki Halila ja Pekka Timonen, Suomalainen lakimiesyhdistys, Helsinki, 2003) vastaaville teoksille.

Tarkoituksena on kerätä niin koti- kuin ulkomaillakin filosofia-aineisiin väitelleiltä tohtoreilta mahdollisimman kattava kokoelma kertomuksia, joissa kuvataan tutkimusaiheen valikoitumista, tutkimusprosessia, ohjausta ja muuta tukea, rahoituksen järjestymistä ja lopulta itse väitöstapahtumaa ja karonkkaa. Kertomuksissa olisi hauska kuulla mietiskelyä myös väitöksen merkityksestä omassa elämässä ja myöhemmässä tutkijanurassa tai työelämässä. Kertomukset voi kirjoittaa suomeksi, ruotsiksi tai englanniksi äidinkielestä riippuen.

Joku voisi kysyä, mihin tällaistä kirjaa tarvitaan ja kuka sitä lukee. Tunnustan, että kirjoituskutsun ja aloitteeni taustalla on pääosin oma kiinnostukseni. Törmäsin sattumalta historiantutkijoiden teokseen yleistä historiaa opiskellessani ja kirja vei mukanaan, vaikka siinä oli kieltämättä paikoitellen tiettyä paperinmakuisuutta. Luin kesällä 2008 oikeustieteilijöiden kirjan ja se tuntui astetta vaikeammalta tapaukselta todennäköisesti siitä syystä, etten ole alaan vihkiytynyt ja teos kattaa kokonaisen tiedekunnan monine eri oppialoineen. Molemmat kirjat olivat kuitenkin väittelevälle ja vastaväitelleelle lukuelämyksiä ja oppihistoriallisia aarrearkkuja.

Olen siis vakuuttunut, että Miten meistä tuli filosofian tohtoreita -teokselle on paikkansa suomalaisessa filosofiassa. Kaikki väitöskirjan tekijät tietävät, että työnsä kanssa on pääosin yksin. Muiden ponnisteluista lukeminen voi olla lohduttava ja opettava kokemus ja on kiintoisaa verrata omia kokemuksia muiden kokemuksiin. Näin teos saattaa julkiseksi ns. hiljaista tietoa, jota aina liittyy väitöskirjaprosessiin. Toiseksi teoksella tulee olemaan oppihistoriallista arvoa. Sen sivuilla esiintyvät toistuvasti samat vaikuttajat, joihin piirtyy monia eri näkökulmia. Lisäksi teoksesta voi lukea myös monien vaikuttajien omia kertomuksia väitöskirjan tekoprosessista, mikä on henkilöhistoriallisesti kiintoisaa ja tukee suomalaisen filosofian historiankirjoitusta. Teos peilaa myös kiinnostavasti väitöskirjakäytäntöjen muutosta ja filosofianharjoituksen muuttumista Suomen yliopistoissa, sillä kertomukset on tarkoitus järjestää kirjaan kronologisesti. Uskon myös, että filosofien kertomuksista löytyy niin monella tavoin keskenään erilaisia teitä ja tapauksia, että ne saavat lukijan pysymään nenä kiinni kirjassa. Pelkästään aikajanan laajuus takaa sen, että mukana on niin emeritusprofessoreita kuin vastaväitelleitäkin. Lopuksi uskon, että filosofit osaavat kirjoittaa kiinnostavasti, persoonallisesti ja värikkäästi väitösprosessistaan siten, ettei kirjan lukeminen tunnu työläältä.

 

Siirryn seuraavaksi tarkastelemaan kirjahanketta enemmänkin kirjaan osallistuvan  näkökulmasta. Aristoteleen tavoin on syytä rekisteröidä edeltäjien tapa katsoa asioita. Miten meistä tuli historian tohtoreita -kirjassa pienoiselämänkertoja oli 64, joiden tarkoitus oli vastata seuraaviin kysymyksiin: ”mistä tuli heräte ryhtyä opiskelemaan historiaa?”, ”ketkä olivat pääopettajat?”, ”katsaus opintovuosiin”, ”miten ja miksi syntyi halu jatkaa opintoja tohtoriksi?”, ”miten löytyi väitöskirjan aihe?”, ”ketkä olivat työn ohjaajia ja ketkä mahdollisia muita virikkeiden antajia?”, ”millaisia vaiheita ja millaisia vaikeuksia väitöskirjan teossa oli?”, ”miten tohtoriopinnot rahoitettiin?”, ”millainen oli väitöstilaisuus?” ja ”onko väitöskirjan teema jatkunut myöhemmissä töissä?”

Oikeustieteilijöiden kirjassa elämänkertoja oli peräti 107. Kirjoittajia pyydettiin vastaamaan samankaltaisiin kysymyksiin kuin historiantutkijoita, täydennettynä seuraavalla kysymyksellä: Onko tohtoriksi tuleminen sittemmin vastannut asetettuja odotuksia?

Molemmat teokset sisälsivät myös yhteenvedon, jossa tarkasteltiin väitöskäytäntöjen muutoksia ja keskivertoväitösprosessin kulkua. Kuinka meistä tuli filosofian tohtoreita tulee jatkamaan tällä samalla linjalla, joka on Tieteellisten seurain valtuuskunnan toive. Siten eri alojen käytäntöjä voidaan verrata toisiinsa. Tämä ei kuitenkaan mitenkään sulje pois kertomusten vapaamuotoisuutta ja persoonallisuutta, jota päinvastoin rohkaistaan. Toimitustyö tulee tapahtumaan kevyellä kädellä.

Lopuksi vetoan kaikkiin väitelleisiin filosofeihin ja kannustan kertomuksen kirjoittamiseen. Urakka ei ole iso ja mitä suurempi määrä erilaisia tapauksia kirjaan saadaan mukaan, sitä kiinnostavampi ja arvokkaampi se tulee olemaan. Kirjoittajien ei tarvitse suinkaan olla tutkijanuralla jatkaneita, vaan väitös filosofia-aineessa on riittävä syy kirjoittamiseen. Haluaisin vedota myös kaikkiin vastaanottajiin tiedon levittämiseksi, jotta kaikki kohderyhmään kuuluvat ovat tietoisia hankkeen olemassaolosta. Tätä kirjoituspyyntöä on suotavaa siis levittää vapaasti eteenpäin.

 

Filosofia.fi:n verkkoloki on tälle katsaukselle sikälikin kiinnostava foorumi, että hankkeesta voidaan myös keskustella. Peräänkuulutankin nyt mielipiteitä teoksen tiimoilta kommentteihin. Sana on vapaa!

 

Ystävällisesti,

 

Markku Roinila, kirjan toimittaja

 

---------

Miten meistä tuli filosofian tohtoreita?

Artikkelipyyntö

 

Suomen filosofisen yhdistyksen hallitus on päättänyt julkaista kokoomateoksen Miten meistä tuli filosofian tohtoreita. Teos sisältää kertomuksia, eräänlaisia pienoiselämänkertoja väitöskirjaprosessista, mukaanlukien aiheen valikoituminen, rahoitus, väitöskirjan tekoprosessi eri vaiheineen, ohjauksen ja muun avun merkitys, mahdollinen oleskelu ulkomailla sekä itse väitöstapahtuma, mahdollinen karonkka sekä pohdintaa väitöksen merkityksestä myöhemmälle elämälle ja tutkijanuralle.  Kertomukset voivat olla vapaamuotoisia ja persoonallisia. Kirjoittajia pyydetään vastaamaan seuraaviin kysymyksiin:

 

- Mistä tuli heräte ryhtyä opiskelemaan filosofiaa?
- Ketkä olivat pääopettajat?
- Katsaus opintovuosiin
- Miten ja miksi syntyi halu jatkaa opintoja tohtoriksi?
- Miten löytyi väitöskirjan aihe?
- Ketkä olivat työn ohjaajia ja ketkä mahdollisia muita virikkeiden antajia?
- Millaisia vaiheita ja millaisia vaikeuksia väitöskirjan teossa oli?
- Miten tohtoriopinnot rahoitettiin?
- Millainen oli väitöstilaisuus
- Onko väitöskirjan teema jatkunut myöhemmissä töissä?
- Onko tohtoriksi tuleminen sittemmin vastannut asetettuja odotuksia?

 

Vapaamuotoisten kertomusten enimmäispituus on 5 liuskaa 1,5 rivinvälillä fonttikoon ollessa 12 (merkkimäärä noin 15 000 merkkiä). Kertomuksiin tulee liittää vapaamuotoinen otsikko, henkilötiedot, väitöksen päivämäärä, vastaväittäjä ja kustos, väitöskirjan otsikko ja lyhyesti tietoja väitöksen jälkeisestä tutkimustoiminnasta. Kirjoittajia pyydetään myös toimittamaan valokuva teosta varten, jos mahdollista itse väitöstilaisuudesta tai väitöskirjan kirjoitusajalta. Artikkelipyyntö koskee kaikkia suomalaisia filosofia-oppiaineista väitelleitä henkilöitä kielestä riippumatta. Myös ulkomailla väitelleet kuuluvat kutsun piiriin. Kertomukset voi kirjoittaa suomeksi, ruotsiksi tai englanniksi äidinkielestä riippuen. Kirjoituksista koostetaan monografia, jonka toimittaa FT Markku Roinila.

Vastaavanlaisia teoksia on jo aiemmin ilmestynyt historiantutkijoista ja oikeustieteilijöistä. Teosten on tarkoitus kartoittaa väitösprosesseja paitsi pedagogisessa, myös aate- ja oppihistoriallisessa mielessä. Samalla ne ovat kiinnostavia näyteikkunoita tieteellisiin käytäntöihin ja kirjoittajien urakehitykseen.

 

Kirjoitukset pyydetään toimittamaan 1. 1. 2009 mennessä word-, wp-, odf- tai rtf-muodossa osoitteella Markku Roinila, Filosofian laitos, Pl 9, 000140 Helsingin yliopisto. Lisätietoja myös puhelinnumerosta (09) 191 29218. Valokuvat pyydetään toimittamaan mieluiten liitetiedostona em. sähköpostiosoitteeseen, mutta tarvittaessa paperivalokuvat voidaan skannata.



Kirjallisuutta


Halila, Heikki & Timonen, Pekka (toim.), Miten meistä tuli oikeustieteen tohtoreita, Suomalainen lakimiesyhdistys, Helsinki 2003

Tommila, Päiviö (toim.), Miten meistä tuli historian tohtoreita, Suomen historiallinen seura, Helsinki, 1998.

 

 

Maailmanvaltiaitten filosofiaa 

 

”Albemarle-kadun kirjakauppiaani Murray sanoo maksavansa hyvin, jos hän saa käsikirjoituksen, ennen kuin se ilmestyy mannermaalla. Enemmän, jos se on politiikkaa. Vähemmän, jos se on filosofiaa.

 

Näin kirjoitti Madame de Staël Lontoossa 18. tammikuuta 1814 Benjamin Constantille Saksaan. Rakastavaisilla oli molemmilla sormensa pelissä ajankohdan eurooppalaisessa valtapolitiikassa, sanataiteessa ja hengenelämässä. Oppineitten ja hallitsijoitten kanssa sujuvasti seurustelleille sydänystäville ei ollut vierasta oman edun viileä arviointi kulloisessakin tilanteessa. Kirjailija-filosofit epäonnistuivat rakkaudessa ja sielunrauhan tavoittelussa, mutta he luovivat menestyksellisesti järjestelmästä ja hallinnosta toiseen. Kuten de Staël neuvoi viisi päivää myöhemmin: ”Suurteoksessa voi sanoa kaiken. Pamfletille, joka on teko, on tarkoin valittava oikea hetkensä.” Napoleonin sotaonnen käännyttyä huonoksi ja maailmanpolitiikan heilahdettua arvaamattomaan asentoon ei kannattanut hätäillä sen enempää filosofisten kuin poliittisten näkemystensä julkistamisessa.

 

Yhdysvaltain presidenttiehdokkailla ei ole tilaisuutta pantata kantojaan mistään. Niinpä niitä on pyrittävä toistamaan, työstämään ja hiomaan yleisön edessä kaiken aikaa, jotta syntyisi vaikutelma sekä johdonmukaisesta että arvostelukykyisestä vallankäyttäjästä. Täytyy viestiä ryhdistä ja ketteryydestä. Republikaanien John McCain lausui Timen hiljan järjestämässä 9/11- vuosipäivän keskustelutilaisuudessa New Yorkissa: ”Minun filosofiani on se, että älkäämme teettäkö hallituksella asioita, jotka yksityinen sektori tai [kansalais]järjestöt voivat tehdä. Se nyt vain on minun teoriani hallitusvallasta.”

 

Näillä lauseilla McCain otti kantaa vapaaehtoisen kansalaistoiminnan puolesta. Ihmisten auttamishalua ja yrittäjien toimeliaisuutta ei pidä sotkea valtion väliintuloilla. Kannan muotoilussa ei ole mitään yllättävää. Vaikka sanavalinnoista voi kenties kuulla kaikuja jopa 1800-luvun puolimaissa kirjoittaneen armoitetun esseistin Charles Astor Bristedin talousliberaaleista esityksistä, McCainin lausunnon persoonattomuuden paljastavat juuri suhteettoman juhlalliset omistusmuodot ”minun filosofiani” ja ”minun teoriani”. Niiden tehtävänä on pönkittää heppoista rutiinivastausta, mulkata asenne argumentiksi.

 

McCain ei suinkaan ollut terroripäivän sanailussaan ensimmäistä kertaa esittelemässä filosofiaansa. Helmikuun 14. päivänä hän sanoi CNN:n tähtihaastattelijalle Larry Kingille: ”Senaattori Obama ja senaattori Clinton haluavat taatusti korottaa veroja. Minä ymmärrän sen. He ovat liberaalidemokraatteja. Olkoot kaikin mokomin minun puolestani. Mutta oma filosofiani tuo ei ole. Minun filosofiani mukaan veroja alennetaan niin paljon kuin mahdollista ja jatketaan niiden leikkaamista, jotta Yhdysvaltain kansan verotaakka kevenisi. Yritysverotusta myös, ei sen puoleen.”

 

Tälläkään lausunnolla ei ole mitään uutisarvoa. Oikeistolainen kertoo siinä olevansa oikeistolainen. Vastauksessa saadaan aina yhtä tarpeellinen muistutus sanan ”liberaali” kaksimerkityksisyydestä: poliittisesta ja taloudellisesta vapaudesta uskonnon tehneitten republikaanien mielestä arveluttavinta on olla vapaamielinen eli sallivainen tai lepsu. Filosofiapuhe nousi tässä tapauksessa hänen majesteettinsa Kingin vilauttamasta videopätkästä, jossa demokraattien Barack Obama oli arvioinut McCainin taktiikkaa: ”Hänen talousfilosofiansa keskittyy jatkamaan samoja verohelpotuksia, joita George Bush on vienyt läpi viimeiset seitsemän vuotta ja joita kukapa muu kuin John McCain arvosteli vastuuttomiksi vielä silloin, kun hän ei ollut itse asettunut ehdolle Amerikan Yhdysvaltojen presidentiksi.”

 

Niinpä McCainin vastauksesta voi lukea pisteliään erottelun. Yhtäällä on filosofia, jossa bushilaisittain hairahtanut yhteisen varannon tuhlaus (McCainin mukaan hänen esittämänsä vastuuttomuuskritiikin varsinainen kohde) yhdistyy demokraattien iänikuiseen haluun kiusata palkansaajia ja yrittäjiä korkeilla veroilla. Toisaalla on filosofia, jossa puretaan esteitä työteliäisyyden ja oma-aloitteisuuden tieltä. Filosofialla tarkoitetaan siis vähintäänkin filantropiaa, fiskaalisuuksia ja fiiliksiä.

 

Obama on kenties ollut finaalivastustajiksi valikoituneista poliitikoista hanakampi filosofiaan vetoaja. Viime vuoden toukokuussa häntä soimattiin suosikkijärjestelmän ylläpidosta kotikonnuilla, vaikkei varsinaisia rikkomuksia väitettykään tapahtuneen. Oli tullut julki, että Obamaa vaaleissa huomattavin summin tukeneitten Illinoisin springfieldiläisten joukossa oli monia henkilöitä, jotka olivat hyötyneet suoraan jostakin tämän järjestämästä valtiollisesta toiminta-avustuksesta. Senaattori selitti: ”Minun filosofiani oli se, että jos rahaa kerran jaettiin, olisi ollut sopimatonta, jollen minä olisi hankkinut siitä osaa omalle alueelleni. Oliko se mielestäni paras tapa panna hallituksen menoja tärkeysjärjestykseen? Ei ollut.”

 

Filosofiaa käytetään näillä estradeilla samaan tapaan kuin minkä hyvänsä yhteisön tai yrityksen itsemarkkinointimateriaaleissa. Pulju kuin pulju mielii viestittää jo Suomessakin, että arvoissa löytyy, missiota riittää ja filosofiaa pesee. Useimmiten ollaan hyvän puolella pahaa vastaan, mennään eteenpäin kernaammin kuin taaksepäin ja kunnioitetaan pikemmin kuin halveksitaan. USA:n vaaliväittelyiden My philosophy is -alkuiset lauseet olisi ehkä perustelluinta suomentaa ”Ajattelen tästä asiasta niin, että”. Kilpailukykyinen vaihtoehto monissa yhteyksissä olisi ”Öö, tota niinku”, ellei filosofian mantrahtavalla maininnalla juuri tavoiteltaisi hienostuneempaa tilkesanailua. Sen pompöösi vivahde on sukua jopa kahvipöytä- ja tupakkakoppisuomen vallanneelle relatiivirakenteilla tärkeilemiselle: ”Se-mikä-tässä-minua-ihmetyttää-on-se-että-se-mikä-pitäisi-olla-pääasia-eli-se-mikä-meille-on-tärkeintä-on-se-minkä-useimmiten-unohdamme.”

 

Sopii kysyä, onko päivänkohtaisten vaalidebattien käsitteellä ’filosofia’ mitään yhteyttä filosofiaan monisärmäisenä historiallisena traditiona, saati filosofian akateemiseen tutkimukseen, antaumukselliseen harrastamiseen tai filosofian kouluopetukseen. Kunnon vastaus tähän vaatisi pitkällisen esityksen mutkikkaasta ongelmasta. Lyhyesti: sikäli kuin filosofiaa filosofian ammattilaisten ja amatöörien harjoittamana vakavana ja kriittisenä pyrintönä kiinnostavat ajankohtaiset ilmiöt, tapahtumat ja tulkinnat, filosofialle ei suinkaan pitäisi olla yhdentekevää, miten sen nimeä käytetään tarkoituksessa jos toisessa. Kääntäen: yhdysvaltalaisessa päivänpolitiikassa tai sitä seurailevassa laajimmassa uutisjulkisuudessa taas näkyy harvoin merkkejä filosofisen tiedon tai taidon tuntemuksesta. (Näin on asia Suomessakin, kuten Jokelan surullisten tapahtumien jälkeinen julkinen keskustelu osoitti.) Kertokoon tästä näkökohdasta tavallaan teksasilaisen Knoxnews.comin heinäkuussa välittämä uutistoimisto AP:n juttu, joka kertoi McCainin ja Obaman lähes yhtaikaisista yrityksistä liehitellä espanjalaisamerikkalaista äänestäjäkuntaa. Joku naputteli anonyymin yleisökommentin:

 

”Suurimman osan raskaista töistä tässä maassa tekevät meksikolaiset. Kyllä, laittomia [työläisiä] palkataan, mutta he paiskivat ankarasti töitä ja hoitavat hommansa. Maatöissä puurtaminen on kovaa, eikä se lyö leiville, mistä johtuen tässä maassa syntyneet lähiöiden kasvatit eivät tahdokaan huhkia. Työt on silti tehtävä, jos haluamme jatkaa syömistä. Olen miettinyt, miksi ihmiset, joille on tarjottu kaikki ihmisille kuviteltavissa olevat tilaisuudet ja jotka ovat hyötyneet toisten hikoilusta, mielivät ylenkatsoa kättentöitten tekijöitä. Maa tarvitsee heitä, ja minusta meidän tarvitsee alkaa opettaa kouluissa enemmän taitoja ja vähemmän filosofiaa ja sukupuolikasvatusta.”

 

Tällaisten mielipiteitten pohjalta voisi joku innostua väittämään, että filosofia mainitaan julkisissa väännöissä ylimalkaan vain sen poissaoloa vaatien tai esimerkillistäen. ”Minun filosofiani” ei niinkään viittaa suuria ponnistuksia vaatineeseen filosofiseen ajatusrupeamaan, vaan päinvastoin kenen tahansa tilaisuuteen ohittaa moinen vaivannäkö, kutsua mitä tahansa käteen osuvaa ennakkoluuloa tai korulausetta omaksi filosofiakseen ja vihjata kaiken muun lajin filosofian joutavuudesta. Samaista mielipidettä maksaa kuitenkin vaivan lukea niinkin, että se muistuttaa epäsuorasti filosofisenkin käsityön rasituksista ja sen kytkyistä yhteiskunnallisiin käytäntöihin.

 

Niin tai näin, olisi hätiköityä selittää sana pois pelistä täysin turhana tai mielin määrin vaihdettavana. Filosofia esiintyy yhdysvaltalaisessa päivänpoliittisessa kiistelyssä ensinnäkin ideologisten ja periaatteellisten käsitysten otsikkona. Kun sana mainitaan, on lupa odottaa yleisluontoista linjausta ”yhteisten asioitten hoitamisesta”. Toiseksi tämä painokas ilmaisu valtuuttaa virittäytymään puhujan omakohtaisten pohdintojen ja valintojen kuulemiseen. Olivatpa jakoon saatetut latteudet kuinka pöllämystyttäviä tahansa, f-sanan nojalla ne käy päinsä ymmärtää merkeiksi uskollisuudesta tietyille ajatusperinteille. Käytännössä nämä kaksi puolta tarkoittavat sitä, että tehdään jokin erityinen tulkinta niin sanottujen perustaja-isien aatteitten ja tekojen merkityksestä. Toisin sanoen suositaan jotakin kierrossa olevaa tarinaa Thomas Jeffersonin ja kumppanien 1770–1780-luvulla eurooppalaisperäisten siirtolaisten intiaaneilta ryöväämille maille loihtimasta filosofisesta keksinnöstä nimeltä Yhdysvallat.

 

Kolmanneksi: filosofia yhdistyy ehkä erityisimmin kysymykseen johdonmukaisuudesta. Ehdokkaita arvioitaessa pohditaan, mihin voi luottaa. Tätä filosofia-termin käyttömuotoa havainnollistaa kommenttipuheenvuoro CNN-kanavalla nimikkoajankohtaisohjelmaansa juontavan Anderson Cooperin blogisivustolla. Kun siinä julkaistiin maaliskuussa toisen CNN:n miehen, David Gergenin, analyysi Obaman moraalista johtajuutta käsitelleestä puheesta, muuan nimetön tarkkailija antoi palautetta: ”Tarkastelisin käsitystä ’sanoilla ei ole väliä’. Uskon, että näin väittävät sanovat tosiasiassa, että Obaman moraalisilla uskomuksilla ei ole niin suurta merkitystä kuin hänen suunnitelmillaan politiikkaohjelmiksi. He tahtovat enemmän politiikkaa [policy] ja vähemmän filosofiaa. Tahtoisin pyytää ihmisiä harkitsemaan kysymystä: ‘Emmekö me totta vie tarvitse kumpaakin omalta presidentiltämme?’ Minä haluan tietää, mitä ehdokkaamme uskovat, miten he ajattelevat, siinä missä heidän politiikkakaavailunsa talouden, sodan ja terveydenhoidon varalle. Olemme monta kertaa nähneet, kuinka ehdokkaitten luvattu politiikka on vain harvoin tullut kongressin toteuttamaksi presidentin täsmällisten määritysten mukaan. Kun tiedetään, kuka ehdokas on – mitä hän eniten arvostaa ja kuinka hän ajattelee – ollaan parhaiten jyvällä siitä, kuinka tuleva presidentti vastaa joukkoon ennakoimattomia olosuhteita.”

 

Presidenttikausi on pitkä, ajat muuttuvat, paineet kasvavat, mutta kandidaattien filosofian pitäisi olla jotain sikareita ja suolakeksejä, oikkuja ja mieltymyksiä pysyvämpää. Sen tasalaatuisuudesta, jatkuvuudesta ja perimmäisyydestä saa pohjaa tunnustajansa tulevaisten tekojen ennustamiseen. Obamalla on tässä vahva valttikortti: Irak. Koalition hyökkäys Kaksoisvirranmaahan aiheutti pitkin länsimaita laajoissa piireissä vanhaa kunnon sotainnostusta, joka on vuosien varrella vaihtunut yleiseksi illuusiottomuudeksi. Presidenttiehdokkaan on vain varottava, ettei tyhmän rohkeuden välttäminen käänny USA:ssa herkästi tuomittavaksi tappeluhaluttomuudeksi. Senaattori Obama valikoi sanojaan verkkolehti Salon.comille viime marraskuussa antamassaan haastattelussa:

 

”Minun filosofiani on ollut johdonmukainen: sen mukaan me emme ota sotilaallisia vaihtoehtoja pois pöydältä. Meillä täytyy olla paljon tehokkaampia pakotteita ja myös maltillista kepinkäyttöä, jotta saamme Iranin muuttamaan politiikkaansa. Mutta minä olen myös sanonut – tavalla, jota kukaan muu ehdokas ei ole korostanut – että meidän pitää päästä suoriin neuvotteluihin Iranin kanssa. Minä ryhtyisinkin rohkeisiin diplomaattisiin aloitteisiin, jotka ovat tyystin puuttuneet nykyhallinnoltamme. Olen seikkaperäisesti hahmotellut, kuinka lähestyisin tällaista valtioiden välisten suhteitten hoitamista. Ja minulla on uskottavuutta jonakuna, joka oli oikeassa Irakin kohdalla. Jos siis hakee jotakuta, jota ei saa hätistettyä sotaan, minä taidan olla oikea ehdokas.”

 

Irakin sotaretken alkuperäisiin vastustajiin kuuluva Obama ei kuitenkaan ole voinut keskittyä oikeassaolon suomaan etuun. Hänen filosofiakseen ei riitä linjakas äänestyskäyttäytyminen senaatissa. Vaaditaan myös kannanottoa uurnille kävijöitten mielestä ehkä sittenkin tärkeimpään kysymykseen USA:n vaaleissa: mihin ja milloin presidentti arveluttavassa maineessa olevine liittovaltiohallintoineen ja omine laajoine valtaoikeuksineen katsoo asiakseen puuttua? Chicago Tribunen haastattelussa viime maaliskuussa Obama kommentoi taantumaksi tulkittua taloustilannetta:

 

”Voin sanoa, että minun filosofiani on tässä se, että puhkeaviin kupliin ei aina auta mennä väliin. Se voi vain pitkittää piinaa. Ja jonkin verran kivuliaaksi tilanne käy lainamarkkinoilla, koska luottoa on paljolti myönnetty vastuuttomasti. Toisaalta uskon, ettei tosiaankaan haluta luottokorttimarkkinoitten ajautuvan putoukseen koko laajuudessaan, jolloin aletaan nähdä myös terveitten yritysten tai hyvin hoidettujen velallisten joutuvan rangaistuiksi. Rajanveto on vaikeaa. Nähdäkseni joskus tulee olla pragmaattinen ja teoriassa vain sanoa, että me emme halua hallituksen tulevan hätiin, mutta nykytilanteessa ei tahdota finanssimarkkinoiden romahtavan.”

 

Puuttumattomuuksissa on siis eroja. Kun merkittävät yhdysvaltalaiset lainanantajat ovat viime aikoina tunnetusti pudonneet tai palanneet valtion syliin konkurssikypsinä, on keskustelu Washingtonin tyypillisesti vastenmielisiksi koetuista väliintuloista saanut uusia piirteitä. Byrokraateiksi leimatut fedsit ovat saaneet sovitella lapaseudulleen pelastavan enkelin siipiä. Obaman viittaus pragmaattisuuteen voi hämmentää. Kiusallisella tavalla se yhdistyy tässä nimenomaan valtiovallan interventioiden pidättelemiseen. Sanan tehtävänä lausunnossa on kuitenkin mitä ilmeisimmin vain luonnehtia tapauskohtaista päättelemistä kuviteltavissa olevassa tilanteessa mahdollisine eri toimista aiheutuvine seurauksineen. Tässä ei olisi pragmatistisen filosofian sata vuotta sitten koostaneella William Jamesilla, imperialismin ja mammonanpalvonnan vankalla kriitikolla, nokan koputtamista.

 

Ehkä Obaman filosofiakäsitystä on reilumpi hakea niistä kaunoriveistä, jotka sisältyivät hänen puheeseensa Floridan Boca Ratonissa 22. toukokuuta. Puheessa Obama torjui huhuja antisemitistisyydestään ja teki itseään tykö maansa juutalaisväestölle. Osana yritystä saada republikaanien omima Israel-suhteitten hoito takaisin demokraattien käsiin hän muotoili oman monikulttuurisuuden ja demokraattisen dissensuksen uskontunnustuksensa:

 

”Minun filosofiaani kuuluu se, että uskon ihmisten kuuntelemiseen silloinkin, kun olen heidän kanssaan eri mieltä.”

 

Entä John McCainin filosofia? Vaikka hän on käyttänyt filosofia-korttia ilmeisesti jonkin verran vastapukariaan vähemmän, hänen ja varapresidenttiehdokas Sarah Palinin yhteisellä kotisivulla komeilee erillinen julkilausuma filosofiasta. Äkkinäinen suomentaisi sen otsikoksi ”Tinkimättömän rakentavaa filosofiaa”, mutta erityisessä kontekstissaan se puhuu kuitenkin konstruktionistisesta eli ahtaasti perustuslakia tulkitsevasta juridiikasta. Tekstissä vapauden ja vapausoikeuksien merkittäväksi uhkaksi tunnistetaan mielivaltaiset, virastaan hullaantuneet ja eliittiin itsensä lukevat tuomarit, jotka ”kaappaavat kansan ja sen edustajien roolin alkaakseen säätää lakia tuomioistuimessa”. McCainin pirtaan käy kuulemma vain uskollisesti lakia soveltava nöyrä tuomarointi, joka kunnioittaa vapaan kansan itse itselleen asettamia säädöksiä ja pitää kurissa yksityiset yhteiskunnallis-poliittiset katsannot. Kirjoitteessa muotoillaan myös hyökkäävämmin, että McCain vastustaa puolueettomuuden hukanneita ”liberaaleja tuomariaktivisteja”, jotka häärivät aborttitapauksissa, rukkaavat avioliiton määritelmää ja käyttävät lakia uskontovihaan. Tämä oikeudenkäytön näköala yhdistetään alussa mainittuun McCainin teoriaan tai filosofiaan hallitusvallasta. Todetaan nimittäin, että federalismi tarkoittaa liittovaltion vallan rajoittamista osavaltioitten vallan hyväksi.

 

Sinänsä tavanomainen julkilausuma muistuttaa siitä, kuinka vaivalloista republikaaneille on toisinaan pitää kiinni sekä valtion sekaantumattomuudesta asioihin että vahvan keskusvallan ihanteesta. Tätä tavoitellaan korostamalla presidentin nimitysoikeutta, jossa kohtaavat kansalaisten oikeustajun tapailu, perustuslain laatijoiden viisauden kaiutus, maanisän kaitsennan tähdentäminen ja liittovaltiobyrokratian vieronta. Presidentti kuuntelee kansaa, Jumalaa ja perustuslakia, siten kuin nämä kolme kulloinkin tulkitsee, ja koettaa raivata itselleen latituudia pahanilkisten virkamiesten ja hankaliksi heittäytyvien parlamentaarikkojen häiritessä kaiken aikaa vapauden ja oikeuden toteutumista. Näin hän lähentää itseään arjessa rimpuilevaan kansalaiseen, jonka onnen esteitä hänen on keskityttävä poistamaan.

 

Mutta jos Obaman filosofiaa etsisi suopeimmin hänen korostamansa keskustelevan avoimuuden suunnasta, McCainin filosofian tiivistää vastaavasti väkinäisiä kampanjapapereita paremmin hänen jo toukokuussa 2004 Washington Postille antamansa lausunto. Tuohon aikaan sen enempää McCainin kuin Obamankaan ei vielä tarvinnut olla niin aatteellinen, syvällinen, yksivakainen ja valpas, sanalla sanoen filosofinen kuin nykyään:

 

”Minun filosofiassani sen kuin painetaan, painetaan niin helvetisti. Niin kuin Teddy Roosevelt painoi. Kairataan täysillä.”

 

Henkilökohtaisten vastoinkäymisten voittamisessa tämä sitkeyden filosofia hehkuu hyvinkin valovoimaisesti. Poliittisen filosofian credona se kirskuu jo korviasärkevästi. Maailman vaikutusvaltaisimman miehen – yhä vain miehen – kummikseen valitsema Theodore Roosevelt ei kuulosta juuri paremmalta kuin äkkiseltään hienompi itsepäihityksen ja porskuttamisen mestari, Rooman keisari Marcus Aurelius. Roosevelt sai kyllä rauhanpalkinnon välitettyään Japanin ja Venäjän sodassa, mutta suurmetsästäjänä ja USA:n intressien haukkamaisena edistäjänä hän hukkui miekkaansa siinä missä Marcuskin. Eivätkä senaattori McCainin puheet sodasta ja rauhasta totisesti ole mitään tolstoita, vaikkei Vietkongin kiduttamalla ex-vangilla olekaan ongelmia todentunnun saavuttamisessa. Eipä silti, Obaman esiintyminen filosofina, jolle sota on amerikaksi pelkkä option on or off the table, ei vaikuta sen tolkullisemmalta. Strategiset puheenparret sikseen, Obama on kuitenkin toistaiseksi osoittanut vastustavansa sotaa ja kannattavansa neuvotteluratkaisuja.

 

Lainatussa kirjeessään Madame de Staël antoi kustantamisvinkkinsä käsikirjoituksesta, joka kantoi nimeä Valloitushengestä ja vallananastuksesta. Siitä tuli Constantin ehkä ylistetyin teos. Murhaava analyysi vallankumouksen saavutukset ryövänneen ja hävittäneen hirmuvaltiuden oikeudettomuudesta ei onnistunut kuitenkaan lakkauttamaan Napoleon-kulttia. Se paremminkin kasvatti maanosasta toiseen joukkoja siirrelleen kenraalin ja keisarin hohdokasta mainetta. Kuten tiedetään, Bonaparten nimen saanut kompleksi ei ole jäänyt kansalliseksi, vaikka de Staël näkikin tilanteen nationalistisesti, kun hän parahti samassa postituksessaan, liittoutuneitten jo lähestyessä Pariisia: ”Eikö Ranskalla olekin kaksi kättä: toinen vihollisen lyömiseksi ja toinen tyrannin kumoamiseksi?” Hän ja kaivattunsa uskoivat, että vapaa tiedonkulku estäisi laittomat vallan haltuunotot ja toisten alistamiset. Järin toiveikkailta eivät vain näytä tänä päivänäkään tiedonkulun tai vallanjaon näkymät. Tieto ja vapaus riitaantuvat vallan kanssa rahasta ja rakkaudesta niin kuin konsanaan Constant ja de Staël toistensa kanssa. Filosofia ei enää tukenut keskinäistä ymmärrystä tai yhteistä kykyä selvitä tilanteista, vaan se muuttui tylyksi saneluksi puolin ja toisin.

 

”Sinun näkemisesi uudelleen olisi syntymistä uudelleen”, tapasi Anne-Louise kirjelmöidä Benjaminilleen. Toukokuussa 1815 – kun Napoleon oli jälleen ottanut Ranskan komentoonsa – de Staël allekirjoitti aavistuksen verran kalseamman lemmenviestin Constantille: ”Puhun teille vastedes vain asianajajien välityksellä.”

 

Jarkko S. Tuusvuori
 
 
Kirjallisuutta


Benjamin Constant, De l’esprit de conquête et de l’usurpation (1815). Œuvres. Toim. Alfred Roulin. Gallimard, Paris 1957.

Petri Koikkalainen, Leo Strauss ja Amerikka filosofisena kansakuntana. niin & näin 2/99.

Madame de Staël, Lettres de Madame de Staël à Benjamin Constant. Toim. Paul L. Léon. KRA, Paris 1928.

 

 

Med anledning av ett vikande och allt mindre jämställt intresse för universitetsstudier i filosofi riktade Filosofiska institutionen vid Göteborgs universitet under vårterminen 2007 en enkätundersökning om filosofi till elever som gått filosofikurser vid gymnasier i Sverige. Syftet med undersökningen var att skapa sig en bild av elevernas uppfattning om filosofi för att utröna ”om det råder kritiska diskrepanser mellan hur universitet och gymnasieskolor bedriver och betraktar filosofiämnet.” Undersökningen ”Vad tycker gymnasieelever om filosofi?” gjordes av Jan Lif (studierektor vid Filosofiska institutionen i Göteborg), Peter Ekberg (doktorand i teoretisk filosofi och gymnasielärare i filosofi), Ragnar Francén (vid tidpunkten doktorand i praktisk filosofi), Pia Nykänen (doktorand i praktisk filosofi) och Niklas Juth (doktor i praktisk filosofi). Svar inkom från 53 av 257 skolor, sammanlagt 1759 läsbara enkäter. Resultaten av undersökningen presenteras på http://www.phil.gu.se/janlif/gymnasiet.pdf.

Resultatet av enkäten är intressant, och som konstateras i sammanfattningen, upplyftande. Bland annat visar det sig att många elever upplever filosofi som såväl behjälpligt när man skall tänka klart och logiskt som förvirrande och flummigt. I kommentarerna till resultaten förundras personerna bakom enkäten över denna motsägelsefulla uppfattning och spekulerar i att en förklaring ligger i att elevernas uppfattning om ”flummighet” skiljer sig från den traditionella och kan vara positivt menat. En annan förklaring kunde vara att eleverna i sina svar såväl reciterar olika sätt som filosofi vanligtvis beskrivs på som förmedlar sin uppriktiga uppfattning om ämnet.

Den fråga som klassas som ”tveklöst den viktigaste” är huruvida eleverna finner filosofi vara ett ”intressant och roligt ämne” – det tycker flertalet. Eleverna tillfrågas ändå inte om de ser filosofi som ett viktigt ämne, en faktor som är högst relevant när det kommer till att välja studieväg efter gymnasiet.

Det mest intressanta med undersökningen är inte de svar som man har fått in, utan dess utformning. Enkäten riktas enbart till de elever som studerar filosofi medan lärarna i filosofi lämnas utanför. Trots allt är det lärarna som utformar undervisningen i filosofi och på det sättet är det lärarna som till stor del är ansvariga för hur ”gymnasieskolor bedriver och betraktar filosofiämnet” samt för hur eleverna kommer att betrakta det. I utvärderingen av enkätundersökningens resultat nämns lärarna endast två gånger och bara en gång på ett sätt som skulle antyda att de har ett ansvar för undervisningen och elevernas uppfattning om filosofi. Istället skriver man att man naturligtvis inte kan kräva att elever ska ges information om universitetsstudier i filosofi och att universiteten har ett stort ansvar för att filosofiundervisningen i gymnasiet är kopplad till den moderna forskningen.

Men om man inte kan kräva av en lärare i filosofi att dessa två drag ingår i filosofiundervisningen, vad kan man då överhuvudtaget kräva av honom eller henne? Det borde väl i det snaraste vara naturligt att en lärare som är intresserad av det ämne han eller hon undervisar i, något man också borde kunna kräva, håller sig uppdaterad om aktuell forskning inom ämnet. Och att informera om vad universitetsstudier i det ämne man undervisar i går ut på borde inte heller vara betungande för en engagerad och insatt lärare. Givetvis är det bra att universitetens olika institutioner ser till att hålla kontakten med dem som undervisar i det egna ämnet på lägre utbildningsnivåer, men ansvaret för att kontakten skapas och upprätthålls kan mycket väl tillskrivas dem som undervisar.

Sist och slutligen är filosofi ett ämne som normalt kommer in mycket sent i en elevs skolgång. Den kontakt som fås med ämnet innan det är dags att bestämma sig för en universitetsutbildning är mycket flyktig. Den roll som läraren som förmedlare av ämnet och påverkare av elevernas uppfattning om det blir sålunda ytterst viktig. Därför skulle det vara både avslöjande och viktigt, om man vill undersöka vilken bild av filosofi som dagens gymnasieelever får, att direkt undersöka hur de lärare som undervisar i filosofi uppfattar ämnet. (Det sistnämnda gäller speciellt i en kontext som den finlandssvenska, där de flesta lärarna har filosofi som sitt andra eller till och med tredje undervisningsämne.)

Slutsatsen av undersökningen blir att ojämställdheten och det låga antalet sökande till universitetsutbildningen inte beror på att studenterna tycker att filosofi är tråkigt eller onyttigt. Undersökningen ger inte svar på vad det i så fall beror på. Det svaret, tror jag, kan hittas hos lärarna.

Martin Portin, FK; graduskribent, auskulterad filosofilärare, Åbo Akademi
Hurudan filosofi matas de finlandssvenska gymnasisterna med?
Filosofiportalens svenska filosofiska ordbok utökas och uppdateras under sommaren, främst med termer och filosofer som kan behövas av gymnasieelever i filosofi och livsåskådning. För att få en uppfattning om vilka uppslagsord som kan behövas har jag som praktikant på portalen gått igenom läroplanerna, studentexamensfrågorna (1986-2008) och de vanligaste läroböckerna. I första hand är gymnasiets filosofikurser breda och allmänbildande, men en genomgång av materialet avslöjar ändå vissa tendenser.

Filosofihistorisk allmänbildning mot djup kännedom om filosofiska frågeställningar
En vattendelare bland läroböckerna verkar vara det val som alla författare ställts inför: hur mycket allmänbildande filosofihistoriskt material måste inkluderas innan man kan närma sig mera avgränsade filosofiska frågor? Valet står mellan ett tematiskt eller ett historiskt kronologiskt upplägg. Problemet med det historiska upplägget är att alltför grundliga genomgångar av filosofer och skolbildningar lätt reducerar filosofikurserna till kurser i filosofins historia. Samtidigt kan ett renodlat tematiskt upplägg leda till väl korthuggna behandlingar av de filosofiska frågeställningarna. Dessa kan då bli svåra att smälta eller till och med kännas irrelevanta för den som inte redan är bekant med filosofiskt arbete. Att detta är en verklig svårighet visar sig i de stora skillnaderna i upplägget bland läroböckerna.

Två motpoler bland läroböckerna är Richard Osbornes Filosofi för nybörjare (1995) och Wahlström & Hertzbergs Hur tänker du? Filosofiska frågor (1995). Osbornes bok är en illustrerad kronologisk genomgång av filosofer och deras centrala idéer från Thales till Derrida. Den filosofihistoriska genomgången av 2500 år på dryga 200 sidor blir ytlig och går inte desto mera in på särskilda filosofiska problem eller frågor. Kontrasten till Wahlström & Hertzberg blir stor eftersom de endast lyfter upp filosofer som har anknytning till de filosofiska frågeställningar de valt att behandla. Deras lärobok, med en klar språkfilosofisk ansats, behandlar få namn i filosofihistorien och kommer snabbt in på rätt djupgående filosofiska problem.

Vad anser författarna vara mest väsentligt för nybörjare i filosofi? Lärobokens begränsning tvingar dem att välja. Till exempel anser Wahlström & Hertzberg att studenterna först bör bekanta sig olika filosofiska frågeställningar, och i andra hand de filosofiska skolbildningar och traditioner dessa historiskt sett hör hemma i. För Osborne är förhållandet i stort sett omvänt; först kommer genomgången av traditionen och filosofiska frågeställningar behandlas enbart som en viss filosofs inlägg i historiska diskussioner. De två olika verken löper därmed två olika sorters risker. Osbornes upptagenhet av filosofihistorien gör det svårt att se vad filosofi är utöver filosofiska traditioner och skolbildningar. I Wahlström & Hertzbergs fall finns risken att fokuseringen på filosofiska frågor går så långt, att följden blir att allmänbildningen lider och eleverna behöver bredvidläsning av allmänna översiktsverk. Ett exempel på detta hos Wahlström & Hertzberg är hur snabbt de dyker in på rätt specifika uppfattningar om filosofi: redan på sidan 13 i Hur tänker du? kommer Wittgensteins tankar om att ”filosofin lämnar allt som det är” in. För gymnasiets introduktionskurs i filosofi kan Wittgensteins påstående, utan ett filosofihistoriskt sammanhang, förbli oförståeligt eller missförstås.  

De 20 mest nämnda filosoferna
Trots skillnader finns det ändå vissa filosofer som ingen läroboksförfattare glömmer. Den mest populära filosofen, räknat utgående från antal hänvisningar i läroböckerna, är utan tvekan Immanuel Kant. Hans kategoriska imperativ får uppmärksamhet i så gott som alla läroböcker, oberoende upplägg och infallsvinkel. Efter Kant är de populäraste filosoferna i läroböckerna följande:

Aristoteles
Bacon, Francis
Beauvoir, Simon de
Bentham
Descartes, René
Hume, D.
Hegel, C.F.
Hobbes, Thomas
Kierkegaard, Søren
Locke, J.
Marx, K.
Mill. J. S.
Nietzsche, F.
Platon
Rousseau, J. J.
Sartre, J.-P.
Sokrates
Wittgenstein, L.
von Wright, G. H.

Listans alla internationella ”superkändisar” förvånar knappast någon. Intressantare är populariteten hos de förhållandevis mindre kända filosoferna; von Wright hör hemma i finländska läroböcker, medan Simon de Beauvoirs plats kan försvaras med att den motverkar läroböckernas höga ”gubbfaktor”.

Vilka frågor ställs i studentexamen?
De senaste årens studentexamensfrågor visar att det inte är filosofihistoria som gymnasisterna borde plugga mest. I frågorna prioriteras det egna tänkandet och filosofisk argumentation, medan sakkännedom om inflytelserika filosofer inom vissa frågor mera krävs för att få full poäng. Enligt gymnasiets läroplan i filosofi bedöms eleverna i enlighet med vilken framgång de ”tillägnat sig begrepp och teorier samt hur väl de kan uttrycka egna filosofiska tankar.” Detta syns i att studentexamensfrågorna oftast är tematiska och mera sällan går in på ett visst begrepp hos en viss filosof. Studentexamensfrågornas olika temaområden är byggda kring gymnasiets fyra kurser i filosofi, i grova drag alltså metafysik och filosofins väsen, epistemologi och vetenskapsteori, etik och samhällsfilosofi.  De senaste fem åren har frågorna handlat om bland annat frihet/determinism, skillnader i förklaringar inom olika vetenskaper, rättviseteorier, sanningsteorier, vad filosofi är och dess delområden och olika frågor om metafysik. Ett ganska gott typexempel av den allmänna hållningen är studentfrågan 2008 ”Redogör för kausalitetsbegreppet i vetenskapen och vardagen” (min övers.). Den allmänna hållningen utesluter naturligtvis inte att specifika begrepp och filosofer blir viktiga för att få goda resultat. I frågan ovan förväntas studenten först veta vad kausalitet betyder och hur begreppet användning i vetenskapen skiljer sig från vardagen. Men för full poäng är det också önskvärt, enligt bedömningsrekommendationerna, att studenten nämner tänkare som Hume och Kant och till exempel känner till skillnaden mellan kausalitet och teleologi.

Nya böcker och gratismaterial på nätet
Att både det egna filosofiska tänkandet och sakkännedom är viktigt i studentexamen ställer ganska omfattande krav på läromedlen. ”Helhetsböcker”, som t.ex. Esa Saarinens Filosofi (1995), som under min egen tid i gymnasiet användes för alla kurser i gymnasiefilosofin, kan inte stå för sig själva om man ser till omfånget på studentexamensfrågorna. Äldre böcker har skapats för tiden före ämnesrealen. Att mera ingående och uppslagsrika läromedel behövs syns också i Söderströms nya serie Öppna frågor. Serien består av en skild lärobok för de fyra olika delområdena i gymnasiefilosofin (serien blir komplett i höst).

Utöver läroböckerna är även open access-material, som till exempel filosofiportalens svenska filosofiska ordbok, ett effektivt sätt att stöda den breda och grundläggande kunskap som gymnasieeleverna behöver.

På finska finns ett rätt bra material för övning inför ämnesrealen i filosofi på Yle:s sidor, men ingenting på svenska än så länge:
http://oppiminen.yle.fi/abitreenit_reaali_filosofia

Filosofia.fi planerar en svensk samlingssida för undervisningsstöd i filosofi. Har du önskemål/kommentarer/material, ta kontakt! fifi @ abo.fi – eller diskutera i kommentarfältet nedan.

Jonas Ahlskog, FM, praktikant på Filosofia.fi på svenska

Länkar

Feto: Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat, Feto ry.
På Feto:s sidor finns studentexamensfrågorna publicerade.
Filosofisk ordbok av Martin Nybom och Göran Torrkulla i Filosofia.fi


Filosofiläroböcker för gymnasiet på svenska
:

Andrén, Pontara, Tännsjö, Filosofi och samhälle (Köpenhamn 1978).
Hertzberg & Wahlström, Hur tänker du? Filosofiska frågor (Esbo 1995).
Hertzberg & Wahlström Tänk vidare! Fördjupad filosofi (Esbo 1997).
Osborne, Richard, Filosofi för nybörjare (Stockholm 1995).
Saarinen, Esa, Filosofi (Borgå 1995).
Klockars, Nordström, Silvast, Österman, Öppna frågor 1: Introduktion till filosofin (Borgå 2007).
Klockars, Silvast, Teir, Österman, Öppna frågor 2: Etik (Borgå 2008).
Klockars, Silvast, Teir, Österman, Öppna frågor 3: Kunskap och verklighet (Borgå 2008).
Klockars, Nordström, Silvast, Teir, Öppna frågor 4: Samhällsfilosofi (Keuruu 2007).
yrsa
07.05.2008
-

Svenskfinlands mest kände filosof och debattör, FL Hans Rosing (f. 1944), har gått i pension från sin tjänst som lektor i vetenskapsfilosofi vid Åbo Akademi. Den 5.5.2008 uppmärksammade ämnet filosofi Rosings insats vid ämnet med ett seminarium, "Filosofen i samhället". I samband med seminariet utgavs en Festschrift tillägnad Rosing, Advocatus Scientiae, red. Kim-Erik Berts, Martin Nybom, Kim Solin.


Rosing är utbildad vid Åbo Akademi och anställdes som timlärare i början av 1970-talet. 1982 blev han timlärare på heltid och 1990 instiftades lektoratet i vetenskapsfilosofi för honom.


Hans publikationer inkluderar, förutom de otaliga artiklarna och debattinläggen om vetenskapliga och samhälleligt aktuella frågor, böckerna Vetenskapens logiska grunder (Schildts 1978) som utkommit i närmare tio  upplagor  (den sjunde kom 1992, den senaste 2000), Medvetandets filosofi (Schildts 1982) och Den personliga identieteten och livets mening (Schildts 1986).


Rosings kurser har varit välbesökta och han har varit en väldigt omtyckt föreläsare. På sin fritid odlar och fiskar han på sin sommarstuga i Västanfjärd.

Rosing fortsätter att skriva och är väl synlig i Finlands svenskspråkiga dagspress och inte minst i Finsk tidskrift. Idag har han också en blogg, Filosofiska funderingar.


Länkar

Intervju med Hans Rosing i Meddelanden från Åbo Akademi 1999.

Hans Rosings text om Karl Poppers metodologi.

 

Den 6/4 fanns en artikel i New York Times som pekar ut en ny våg av intresse för universitetsstudier i filosofi.
http://www.nytimes.com/2008/04/06/education/06philosophy.html?_r=2&oref=slog

I artikeln intervjuas David Schrader som är ordförande för det amerikanska filosofisällskapet. Han gick ganska långt i att hävda direkt nytta med filosofistudier. I förhoppning om nya fakta i det målet bad jag honom om några hänvisningar. Han svarade vänligen och gav tillstånd för spridning av svaret:

"While there is not a single location that collects the kind of data that I wish we had to support my claims in the NYT interview, there are a number of sources upon which I base those claims.  First, the APA website (www.apaonline.org) has a link entitled, "Data."  Much of the data is really quite old, but there is recent data on performance by undergraduate major on the Graduate Record Examination (GRE) that shows philosophy ranking very well.  There is also data available on the web showing very high performance by philosophers on the Law School Admission Test (LSAT).  You can find that data by doing a google search on "LSAT scores by Major."  The relevant site will be the first one listed.  The site aggregates philosophy majors and religion majors, but philosophy majors would clearly make up the largest part of that group.  Another nice bit of data is available at
http://ace.acadiau.ca/arts/phil/why_phil/scores.htm.  I do not have access to hard data supporting my more general comments.  It comes from a large body of anecdotal data of student claims about the value of their philosophy major, as well as some solid data that looks not simply at  philosophy, but at the humanities more generally.  At this past annual meeting of the American Association of Colleges and Universities former Harvard President, Derek Bok, reported data that show significant undergraduate improvement in writing skills among humanities majors, modest improvement among social science majors, and decline in writing skills among natural science majors. I believe that data may be found in his recent book, Our Underachieving Colleges.

 I would love to be able to provide more solid data.  This, however, is the
best that I can do at the moment."

Jan Willner, universitetslektor i filosofi, studierektor, Linköpings universitet

Val Plumwood in memoriam

(11.8.1939 – 28.2.2008)


Australialainen ympäristöfilosofi Val Plumwood kuoli helmikuun lopussa kotonaan Braidwoodissa Canberran lähettyvillä. Hänet löydettiin maaliskuun 1. päivänä syrjäisestä kotitalostaan, minne hän oli menehtynyt päivää paria aiemmin. Alkujaan hänen kerrottiin menehtyneen käärmeenpuremaan, mutta poliisin tutkimuksissa kuolinsyyksi paljastui sairaskohtaus.

Val Plumwoodia pidetään yhtenä modernin ympäristöfilosofian pioneereista, ja kotiseuduillaan hänen muistetaan ennen kaikkea toiminnasta Australian sademetsien puolesta. Kansainvälisesti hänet tunnetaan kuitenkin parhaiten dualismikriittisistä kirjoituksista, etenkin teoksesta Feminism and the Mastery of Nature (1993). Tässä teoksessa ja monissa muissa kirjoituksissaan Plumwood pyrki erittelemään eräänlaista herruuden logiikkaa, joukkoa tekniikoita, joilla dualistisia ajattelumalleja rakennetaan ja ylläpidetään.
Häntä on sekä arvostettu että kritisoitu kattavasta ”Läntisen” rationaliteetin kritiikistään, jossa hän pyrki osoittamaan erilaisten alistavien suhteiden välisiä teoreettisia ja historiallisia suhteita. Plumwoodin mukaan ympäristökriisin juuret ovat pitkät, ja se kumpuaa ennen kaikkea perustavista kulttuurisista ajattelumalleista.
Hänen kritiikkinsä kohdistui myös moniin ympäristöliikehdinnän ja feminismin suuntauksiin, etenkin ekofeminismin sellaisiin suuntauksiin, jotka korostivat ”naisellisen” yhteyttä luonnollisuuteen. Laajemminkin hän arvosteli sellaisia dualistisia suhteita kritisoivia projekteja, jotka eivät olleet herkkiä itse dualismin logiikalle. Tässä hän oli samoilla linjoilla monien 1990-luvun ympäristöfilosofien kanssa – tuolloin oli käynnissä laaja ympäristöfilosofian sisäisen kritiikin ja uudistumisen vaihe.

Val Plumwood, omaa sukua Morrell, syntyi vuonna 1939 Sydneyn laitamilla. Ensimmäisestä avioliitosta hänellä oli kaksi lasta, jotka molemmat kuolivat jo aiemmin. Hänen toinen aviomiehensä oli ympäristöfilosofi Richard Routley, jonka kanssa hän kirjoitti Val Routleyn nimellä useita artikkeleita sekä kirjan Australian metsätuhoista. Heidän kirjoituksensa vaikuttivat syntyvään moderniin ympäristöfilosofiaan merkittävästi. Avioeron jälkeen hän otti nimen Plumwood kotiseutunsa Plumwood Mountainin mukaan. Hänen elämänsä keskeinen muovaava kokemus oli krokotiilin hyökkäys vuonna 1985 Kakadun kansallispuistossa. Myöhemmässä tuotannossaan ja esitelmissään hän viittasi usein tähän kokemukseen ja sen aiheuttamaan kategorioiden mullistukseen: miten vieraalta riistana olo nykyihmisestä tuntuukaan.

Plumwood vieraili vuonna 1998 Porissa ja Tampereella kansainvälisessä ympäristötutkimuksen seminaarissa. Samassa yhteydessä hän esittäytyi tamperelaisille filosofian opiskelijoille ja antoi haastattelun niin & näin -lehdelle. Hän oli mieleenpainuva ja kärkäs ihminen, joka oli tottunut kamppailemaan väheksyntää vastaan naisena, ympäristönsuojelijana ja filosofina.
 
Ville Lähde
 
Ks. niin & näin -lehden haastattelu numerossa 4/98, verkossa:
http://www.netn.fi/498/netn_498_plum.html

Plumwoodin muistosivusto:
http://valplumwood.com/
 
 

Maurice Merleau-Ponty 100 vuotta

 
 
Filosofi Maurice Merleau-Ponty syntyi sata vuotta sitten: 14. maaliskuuta 1908. Kotimaassaan Ranskassa Merleau-Pontyn 100-vuotisjuhlallisuudet eivät näytä yltävän samoihin mittoihin – edes seminaarien tai julkaistujen kirjojen määrässä eikä mediajulkisuuden suhteen – kuin Jean-Paul Sartren vastaavat juhlat vuonna 2005, Emmanuel Levinasin juhlavuosi 2006 tai Simone de Beauvoirin satavuotisjuhlat pari kuukautta sitten.

Suomessa Merleau-Ponty on melko tunnettu ajattelija, eikä pelkästään filosofien vaan myös muiden tieteilijöiden sekä taiteilijoiden piirissä. Erityisesti Juha Varto ja Sara Heinämaa ovat jo pitkään opetuksessaan ja tutkimuksissaan tuoneet esille Merleau-Pontyn ajattelua, eikä hän ole Suomessa kovin harvinainen opinnäytteiden kohde filosofiassa tai muissakaan oppiaineissa. Merleau-Pontyn teoksista on kuitenkin suomennettu vain Silmä ja mieli  – vuonna 1960 ilmestyneestä alkuteoksesta L’Œil et l’Esprit suomentanut Kimmo Pasanen (Taide, 1. painos. 1993, 2. painos 2006) – ja pari lyhyempää tekstiä. Tiede & edistys -lehden numerossa 3/2000 (s. 170–182) on julkaistu teksti ”Esipuhe ’Havainnon fenomenologiaan’” eli alkusanat hänen pääteoksenaan pidetystä kirjasta Phénoménologie de la perception (1945). Taide-lehti taas julkaisi numerossaan 1/93 (s.  33–44) Merleau-Pontyn tekstin ”Cézannen epäily”.


Muutamia ulkomaisia konferensseja Merleau-Pontyn 100-vuotisjuhlan kunniaksi

Être à la vérité – Maurice Merleau-Ponty 1908-2008
International Conference at Basel University
March 11th to 15th, 2008
http://www.phenomenology.ro/newsletter/pages/Ponty_Basel_2008.html

100 Years of Merleau-Ponty
A Centenary Conference
March 14–16, 2008
http://www.merleau-ponty.eu/

33rd Annual Conference of the International Merleau-Ponty Circle: Time, Memory and the Self: Remembering Merleau-Ponty at 100
Ryerson University, Toronto
September 18—20, 2008
http://www.trentu.ca/academic/philosophy/mpc2008/

Corporeity and Affectivity
Conference in celebration of Maurice Merleau-Ponty's (1908–1961) 100th birthday
Fifth Central and Eastern European Conference on Phenomenology
Prague
28 September – 2 October 2008
Ks. Filosofia.fi-tiedotepalsta


Muutama tuore ranskalainen Merleau-Ponty-kirja:

Emmanuel Alloa, La résistance du sensible : Merleau-Ponty critique de la transparence (Éditions Kimé, 2008)
http://www.editionskime.fr/collections/philoencours/philoencours.htm

Pascal Dupond, Dictionnaire Merleau-Ponty (Ellipses, 2007) http://www.editions-ellipses.fr/fiche_detaille.asp?identite=6219


Tommi Wallenius
 
 

Yhdysvalloissa on tehty tutkimus, jonka mukaan yhteensä n. 90 prosenttia professoreista mieltää itsensä ’liberaaleiksi’(44.1%) tai vähintäänkin ’maltillisiksi’ (46.1%) ja alle 10 prosenttia ’konservatiiveiksi’ (Neil Gross & Solon J. Simmons ”The Social and Political Views of American Professors”, 2007). Matthew Woessnerin ja April Kelly-Woessnerin tutkimuksen mukaan tämä selittyy henkilökohtaisten arvovalintojen kautta. Tutkijan ura ei tue konservatiivien arvojen toteuttamista.

Yhdysvaltalainen äärivasemmisto ja liberaalit olivat Woessnerin & Kelly-Woessnerin tutkimuksen mukaan huomattavasti kiinnostuneempia väitöskirjan tekemisestä kuin konservatiivit ja oikeisto. Siinä missä liberaalit arvostivat selvästi enemmän elämänfilosofian kehittämistä ja originaalien teoksien kirjoittamista, konservatiivit arvostivat puolestaan perhe-elämää ja taloudellista menestystä. Liberaalit ilmoittivat arvostavansa intellektuaalista vapautta ja luovuutta. Konservatiivit arvostivat henkilökohtaisia saavutuksia, järjestelmällisyyttä ja käytännöllisiä ammatteja, joissa voi tienata hyvin.

Liberaalit valitsivatkin humanistisia ja yhteiskuntatieteellisiä aineita kaksi kertaa useammin kuin konservatiivit, jotka puolestaan valitsivat luonnontieteitä enemmän. Vasemmiston ja liberaalien osuus yliopistosta valmistuneista oli suurempi kuin konservatiivien ja äärioikeiston.

Suomessa Jorma Hietamäki kirjoitti jokin aika sitten Tieteessä tapahtuu –lehdessä tutkimuksestaan, joka käsittelee suomalaisten tieteentekijöiden maailmankuvia. Siinä on osuus, jossa tarkastellaan tutkijoiden poliittista suuntautuneisuutta. Hietamäen mukaan Vihreät saavat eniten kannatusta ja toiseksi eniten Kokoomus. Muut puolueet ovat selvästi perässä kahden suurimman saadessa yhteensä 65 prosentin kannatuksen (Vihreät 37%, Kokoomus 28%, seuraavana SDP 11%, Keskusta 10% Vasemmistoliitto 8% , RKP ja Kristilliset 4-5% ja loput alle 3%).  Helsingin Sanomissa ehdittiin jo hötkyillä ja lukijoita kehotettiin muistamaan, että kun yliopistotutkijalta seuraavan kerran kysytään ilmastonmuutoksesta, niin vastaaja on todennäköisesti Vihreiden kannattaja. Johtopäätös on tietenkin väärä sillä haastateltava tutkija kannattaa 63 prosentin todennäköisyydellä jotain muuta puoluetta kuin Vihreitä.

Suomen kohdalla on vaikea arvioida mikä vasemmiston ja oikeiston suhde yliopistolla tarkkaan ottaen on, koska Vihreiden kannatus on suuri. Vihreiden suuri kannatus kertonee kuitenkin siitä, etteivät konservatiivit ole Suomen yliopistossakaan kovin vahvoilla. Luvuista näkyy myös se, että selkeästi porvaripuolueita (Kokoomus, Keskusta, RKP, Kristilliset) kannattaa yli 40 prosenttia  tutkijoista, mikä merkitsee sitä, että vanha hokema yliopistoväen punaisuudesta ei pidä paikkaansa, vaikka Vihreiden kannattajat laskettaisiin mihin leiriin tahansa. Grossin & Simmonsin tutkimus paljastaa saman asian Yhdysvalloista. Väitteet yliopiston äärivasemmistolaisuudesta eivät pidä paikkaansa (edes Yhdysvaltalaisella mittapuulla). Yliopistolla on yhä vähemmän sikäläiseen oikeistoon lukeutuvia konservatiiveja, mutta niin on myös äärivasemmistolaisia. Suurin osa tuntee olevansa poliittisesti keskikastia, ”moderate”. Suuntaus pois vasemmistolaisuudesta näyttää olevan trendi: nuorista professoreista vain 3.8 prosenttia kuvasi itsensä ”radikaaliksi vasemmistolaiseksi” ja 1.3 prosenttia ”vasemmistolaiseksi aktivistiksi”. Vastaavat luvut yli 50-vuotiaiden kohdalla olivat 14.3 ja 17. Nuorissa oli myös vähiten liberaaleiksi ja konservatiiveiksi tunnustautuvia ja eniten ”maltilliseksi” itseään kuvaavia.

Se, millä tavoin olettamani konservatiivien vähyys näkyy Suomalaisessa yliopistomaailmassa, onkin kysymisen arvoista. Yliopiston edustajien kannanotot eivät  enimmäkseen vaikuta radikaaleilta. Olisiko niin, että nyky-Suomessa ei tarvitse olla kovinkaan liberaali (saati sitten radikaali) erottuakseen konservatiiveista tai että merkittävin erottautumistapa onkin olla ”maltillinen”?

Vaikka konservatiivien kato yliopistolla on mahdollisesti liberaalien ja vasemmistolaisten katoa suurempi, niin näyttäisi siltä, että yliopisto keskiluokkaistuu sekä oikeisto-vasemmisto että liberaali-konservatiivi –akseleilla. Yliopiston keskivartalo kasvaa muiden osien kustannuksella


Sami Syrjämäki

Hietamäen artikkeli (pdf):
http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/view/289/256

Woessneriin ja Kelly-Woessnerin artikkeli (pdf):
http://www.aei.org/docLib/20071114_WOESSNER.pdf

Gross ja Simmons (pdf):
http://www.wjh.harvard.edu/~ngross/lounsbery_9-25.pdf

Yhteenveto ja kommentaari Grossin ja Simmonsin tutkimukseen: Larry Summers, “The Liberal (and Moderating) Professoriate,”, 2007:
www.insidehighered.com/news/2007/10/08/politics
 





I år är det 100 år sedan Simone de Beauvoirs födelse den 9.1.1908.
Tommy Wallenius har skrivit ett inlägg i Filosofia.fi:s weblog på finska, med bland annat den mest aktuella franska litteraturen om de Beauvoir och länkar till tv-program och annat intressant i anledning av jublileumsåret.
Läs Wallenius' inlägg.

Läs om Simone de Beauvoir i
Wikipedia på svenska
http://sv.wikipedia.org/wiki/Simone_de_Beauvoir
Internet Encyclopedia of Philosophy
http://www.iep.utm.edu/b/beauvoir.htm
Stanford Encyclopedia of Philosophy:
http://plato.stanford.edu/entries/beauvoir/
Tommi Wallenius
 

Simone de Beauvoir 100 vuotta

 
 
Ranska kunnioittaa suurmiehiään näyttävästi heidän syntymänsä tai kuolemansa merkkivuosina. Filosofit kuuluvat usein näihin juhlittuihin. Tämä vuonna kansakunnan kaapin päälle nostettujen miespainotteiseen joukkoon nousee vihdoin myös ”toisen sukupuolen” edustaja: filosofi, kirjailija ja feministi Simone de Beauvoir. Hänen syntymästään tulee 9. tammikuuta 2008 kuluneeksi sata vuotta.

Juhlan kunniaksi 9.–11. tammikuuta 2008 järjestetään Pariisissa Julia Kristevan johtama kansainvälinen kollokvio Centeraire de la Naissance de Simone de Beauvoir 1908–2008.
(Ks. http://www.kristeva.fr/Julia_Kristeva/Colloque_Beauvoir_2008.html)

Kristeva on suunnittelemassa myös kansainvälistä Simone de Beauvoir -palkintoa, jolla palkittaisiin naisten vapauttamiseen tähtäävässä työssä kunnostautuneita henkilöitä.

Vanhojen Beauvoir-ohjelmien lisäksi ranskalaisilla televisiokanavilla esitetään samana päivänä kaksi uutta dokumenttia, sillä 10.1. France 5 esittää Virginie Linhartin ohjelman ”Simone de Beauvoir ou le Paradoxe du Deuxième Sexe” ja Arte-kanava Dominique Grosin ohjelman ”Simone de Beauvoir, une femme actuelle”. François Noudelmannin viikottainen radio-ohjelma ”Les vendredis de la philosophie” oli tammikuun ensimmäisenä perjantaina omistettu teemalle ”Filosofi Beauvoir”.
(Ohjelman voi kuunnella France Culture -radioaseman nettisivuilta:
http://www.radiofrance.fr/chaines/france-culture2/emissions/vendredis/fi...)

Monissa lehdissä julkaistaan syntymäpäivän tienoilla Simone de Beauvoiriin keskittyviä teemapaketteja tai Toisen sukupuolen kirjoittajalle omistettuja artikkeleita. Le Nouvel Observateur -viikkolehden 3.1.2008 ilmestyneen numeron kannessa on paljas Beauvoir ja sivujen 8–22 teeman otsikkona ”skandaalimainen Beauvoir”. 
(Ks. http://hebdo.nouvelobs.com/hebdo/parution/p2252/)

Le Monde -päivälehden perjantaisessa Le Monde des livres -kirjallisuusliitteessä tullaan julkaisemaan 11. tammikuuta Simone de Beauvoiria käsitteleviä artikkeleita, kuten myös saman lehden seuraavana päivänä ilmestyvässä Le Monde 2 -viikkoliittessä. Magazine litteraire -kirjallisuuslehden tammikuun numeron teemana tulee myös olemaan de Beauvoir.

Satavuotisjuhlan kunniaksi on ilmestynyt ja ilmestymässä runsaasti de Beauvoiria käsittelevää kirjallisuutta, kuten jo vuonna 2006, jolloin tuli kuluneeksi 20 vuotta filosofin kuolemasta. Myös useista Simone de Beauvoirin kirjoista on otettu uusia painoksia, kuten jo kauan sitten loppuunmyydystä neljä esseetä sisältävästä teoksesta L’Existentialisme et la Sagesse des nations (1948).

Useissa uusissa kirjoissa tuodaan esiin Simone de Beauvoirin merkitystä itsenäisenä ajattelijana ja monipuolisena kirjoittajana sekä naisena, eikä häntä ehkä enää yritetä painaa elämänkumppaninsa Jean-Paul Sartren varjoon. Monet ovatkin nykyään arvioineet Simone de Beauvoirin kirjoituksien olleen vaikutuksillaan arvioiden merkittävämpiä kuin Sartren. Beauvoir itse väitti olevansa parista se filosofisesti vähemmän luova, mutta tämä selittyy pitkälti sillä, että häntä ei perinteinen akateeminen filosofia kiinnostanut – edes siinä määrin kuin Sartrea.

Tosin skandaalinkäryiltäkään tullaan tuskin välttymään juhlavuonna, sillä Simone de Beauvoir herättää intohimoja moneen suuntaan. Jo vuoden 2006 loppupuolella Hazel Rowleyn kirjan Tête-à-tête: The Tumultuous Lives and Loves of Simone de Beauvoir and Jeal-Paul Sartre (2005) ranskannos herätti kohua yrittäessään osoittaa kuinka parin ”kontingentti rakkaus” ei olisi ollutkaan käytännössä ihan teoriansa kanssa yhteensopiva. Beauvoirin rakastajan Claude Lanzmannin (joka on ohjannut mm. kuuluisan Shoah-dokumentin sekä toimii Sartren ja Beauvoirin perustaman Le Temps Modernes -lehden päätoimittajana) vaatimuksesta kirjan ranskalainen kustantaja Grasset poistikin ranskannoksesta vähin äänin muutamia tekstipätkiä. Toisaalta myös Sartren ottotytär Arlette Elkaïm-Sartre oli kieltänyt Hazel Rowleyltä joidenkin Sartren kirjeiden julkaisun. Saksalaisen Ingrid Galsterin kirja Beauvoir – Dans tous ses états (2007) on jo herättänyt polemiikkia pyrkiessään horjuttamaan joitakin Simone de Beauvoirin omaelämänkerroissa esittämiä tulkintoja.

Maaliskuussa on luvassa ennen julkaisemattomia tekstejä kun Simone de Beauvoirin adoptiotyttären, Sylvie Le Bon de Beauvoirin toimittama editio Simonen nuoruudenkirjoituksista ilmestyy nimellä Cahiers de jeunesse 1926–1930 (Gallimard).

Suomeksi ilmestyi viime vuonna Simone de Beauvoirin kirjoituskokoelma Onko Sade poltettava? ja muita esseitä (WSOY 2007), johon Beauvoirin ajattelua esittelevän esipuheen on kirjoittanut Beauvoir-tuntija, filosofi Sara Heinämaa.


Muutamia tuoreita ranskalaisia Simone de Beauvoir -kirjoja:


Jacques Deguy & Sylvie Le Bon de Beauvoir, Simone de Beauvoir. Ecrire la liberté (Gallimard, tammikuu 2008)

Jean-Luc Moreau, Simone de Beauvoir. Le goût d'une vie (Écriture, tammikuu 2008)

Marianne Stjepanovic-Pauly, Simone de Beauvoir. Une femme engagée (Jasmin, marraskuu 2007)

Huguette Bouchardeau,  Simone de Beauvoir. Biographie (Flammarion, lokakuu 2007)

Ingrid Galster, Beauvoir. Dans tous ses états (Tallandier, syyskuu 2007)

Bernadette Costa-Prades, Simone de Beauvoir (Maren Sell Éditeurs, huhtikuu 2006)

Claude Francis & Fernande Gontier, Simone de Beauvoir (Librairie Académique Perrin, huhtikuu 2006, käännös englanninkielisestä alkuteoksesta)

Claudine Monteil, Simone de Beauvoir. Côté femme (Timée-Éditions, maaliskuu 2006)

Michel Kail, Simone de Beauvoir philosophe (PUF, tammikuu 2006)


Muutamia Simone de Beauvoir -linkkejä:

Ranskankielinen sivusto Autour de Simone de Beauvoir sisältää mm. elämän merkkipaaluja, bibliografiaa, videoita, linkkejä jne.
http://www.autourdebeauvoir.net/

Simone de Beauvoir Societyn sivut englanniksi ja ranskaksi
http://simonedebeauvoir.free.fr/

Simone de Beauvoir suomenkielisessä Wikipediassa (laajemmat esittelyt löytyvät esim. ranskankielisestä ja englanninkielisestä Wikipediasta)
http://fi.wikipedia.org/wiki/Simone_de_Beauvoir

Simone de Beauvoir Helsingin yliopiston Kristiina-instituutin Klassikkogalleriassa
http://www.helsinki.fi/kristiina-instituutti/klassikkogalleria/beauvoir/...

Simone de Beauvoir The Internet Encyclopedia of Philosophyssä
http://www.iep.utm.edu/b/beauvoir.htm

Simone de Beauvoir Stanfordin yliopiston Encyclopedia of Philosophyssä
http://plato.stanford.edu/entries/beauvoir/

Télé-Québec-televisioaseman ohjelma Chasseurs d’idées vuodelta 2002, jonka aiheena on Simone de Beauvoirin teos Le Deuxième sexe (katsottavissa RealPlayer -ohjelmalla)
http://real.telequebec.qc.ca/ramgen/idees/idees_2562_092.rm

Radio-Canadan 40 minuuttia pitkä Simone de Beauvoirin televisiohaastattelu vuodelta 1959 (jota sensuroitiin tuolloin Montréalin arkkipiispan painostuksesta)
http://archives.radio-canada.ca/IDC-0-72-366-2015-11/index_souvenirs/art...


Muuta:

304 metriä pitkä kävelysilta La passarelle Simone de Beauvoir on Pariisin uusin La Seine -joen ylittävä silta. 13.7.2006 vihitty silta on aivan Ranskan kansalliskirjaston (Bibliothèque national de France) uuden päämajan Bibliothèque François Mitterandin läheisyydessä.
(Ks. http://www.paris.fr/portail/deplacements/Portal.lut?page_id=5888&documen...)