Verkkoloki vuodelle 2007

Verkkoloki on tarkoitettu raporteille, katsauksille, kolumneille, linkkivihjeille, ajankohtaisuutisille, kirjakatsauksille sekä muille vastaaville vapaan ja ajankohtaisen kirjoittamisen lyhyehköille lajityypeille.

 


Clare O'Farrell's well-known web site on Michel Foucault ("Michel Foucault resources") has been completely redesigned and updated with a new name and address:
http://www.michel-foucault.com/
 
You can also find a new issue of the electronic journal "Foucault Studies", which has been brought back to life with a renewed editorial staff:
http://www.foucault-studies.com/
 
 
Clare O'Farrellin jo 1997 perustama Foucault-verkkosivu on avautunut kokonaan uudistettuna ja laajennettuna. Se löytyy uudesta osoiteesta:
http://www.michel-foucault.com/
 
Samalla sivujen yhteydessä lyhyesti toiminut Foucault Studies -verkkolehti käynnistyy uudelleen uusitulla toimituskunnalla:
http://www.foucault-studies.com/
 
 
 
-----------------
Toimitus / Editors
Filosofia.fi
 
 
RILI

Uusi ranskalainen kirjallisuuteen ja ideoihin keskittynyt lehti

Ranskassa on alkanut ilmestyä uusi kirjoihin ja ideoihin keskittynyt lehti, La Revue internationale des livres et des idées. Julkaisun esikuvana voi pitää London Review of Books -lehteä, josta on pyritty tekemään ranskankieliseen kulttuuriympäristöön sovitettu versio. Tekijöiden mukaan tavoitteena on korostaa sanaa 'international', joten he pyrkivät ottamaan askelia myös muiden kielialueiden kirjallisuuden ja ideoiden esittelyyn. Lehden kahdessa ensimmäisessä numerossa englanninkielistä kirjallisuutta onkin käsitelty runsaasti. Kirjoittajien joukosta löytyy muun muassa filosofit Avishai Margalit ja Judith Butler, kulttuurintutkijoista haastattelussa on Suomessakin tunnettu Stuart Hall.
 
RILI-lehdestä ja sen kahdesta ensimmäistä numerosta saa esimakua lehden nettisivuilla osoitteessa www.revuedeslivres.net.
 
 Lehden ensimmäisten numeroiden painos oli 20 000 kappaletta. RILIn irtonumeroita myydään Ranskasssa lehtikioskeissa ja julkaisu on tilattavissa lehden nettisivujen kautta myös Suomeen.
 
Lehden blogi:
http://revuedeslivres.blogspot.com/
 
 
Tommi Wallenius
 
 
ss
13.11.2007
Jokelan koulussa kahdeksan ihmistä surmannut nuori mies kertoi nettipalstoilla ihailevansa Nietzscheä ja haki oikeutusta teoilleen Nietzschen filosofiasta. Jokelan surullisten tapahtumien jälkeen Friedrich Nietzsche nousikin lukuisten nettikeskusteluiden aiheeksi. Nietzscheä kohtaan noussut mielenkiinto näkyi myös filosofia.fi-portaalissa, johon hakukoneiden kautta tulleiden osumien listalla Nietzsche nousi asiasanalistan kärkeen ja Logos ensyklopedian artikkeli ”Nietzsche” kohosi luetuimmaksi artikkeliksi.

9/11-tragedian jälkeen ihmisten mielenkiinto islamia kohtaan kasvoi huomattavissa määrin. Todettiinkin, että tapahtumien yksi hyvä seuraus oli se, että ymmärrys ja tieto islamista levisi laajalti. Tämä on kuitenkin kovin yksipuolinen näkemys. On nimittäin niin, että jokaista hevosmiesten tietotoimistosta peräisin olevaa viheliäisintäkin muslimeja koskevaa juorua levitetään netissä ja kaduilla huomattavasti tehokkaammin kuin aidosti kriittistä tutkimustietoa. Sama tapahtuu nyt Nietzschen kohdalla.

Siksi on hyvä, että Nietzschen ja William Jamesin tietokäsityksistä väitellyt filosofi Henrik Rydenfelt otti kantaa asiaan. Rydenfelt toteaa tämän päivän Helsingin Sanomien vieraskynä-palstalla, että Nietzsche ei kehottanut ääritekoihin. Hän muistuttaa lukijoita siitä, että ”[Nietzschen] tukea ei saa mikään tietty yhteiskuntamalli, demokraattinen tai totalitaarinen” ja, että ”minkäänlaista kehotusta vihaan tai ääritekoihin Nietzschen kirjoitukset eivät sisällä.” Rydenfelt ymmärtää tietenkin, että Nietzscheä on käytetty aiemminkin hyväksi ja katsoo olevan mahdollista, että Nietzsche innoitti ampujan äärimmilleen vietyjä näkemyksiä yksilöiden eriarvoisuudesta myös Jokelan tapauksessa.

Tämä tietenkin nostaa esiin sen kysymyksen, että mitä väärinkäsitysten tai väärinkäytösten ehkäisemiseksi on tehtävä. Nettikeskusteluissa on jo törmätty sensuurivaatimuksiin. Rydenfeltin mukaan ikärajat tai varoitustarrat olisivat pikkusormen antamista totalitarismille ja lisäksi ne antaisivat nuoria mieliä kiihottavan ”kielletyn kirjallisuuden” leiman teoksille. Radikaalien ajatusten lakaiseminen maton alle olisi Rydenfeltin mukaan karhunpalvelus yhteiskunnalle ja voisi pahimmillaan ”johtaa harhaisiin käsityksiin omasta [vallitsevasta] älyllisestä ylivertaisuudesta”.

Filosofia vallitsevan yhteiskunnan tai moraalin kritiikkinä on vaarallista ja ongelmallista. Olisi kuitenkin varmasti vähintäänkin yhtä vaarallista ja ongelmallista, jos filosofia näkyisi vain ja ainoastaan arvokkaana, mutta täysin vaarattomana toimintana moraalisten polttopisteiden ulkopuolella.

En ole varma, onko tällaisten keskusteluiden aika tullut vielä tässä vaiheessa, kun Jokelan uhrien omaisten, ystävien ja muiden läheisten kokema surutyö on vasta aluillaan. Toivon, ettei tämä blogimerkintä syvennä heidän suruaan.

Sami Syrjämäki
Unescon tiedotus- ja ajankohtaislehden Unesco Courierin uusin numero sisältää kahdeksan filosofin näkemyksen filosofian merkityksestä ja aikalaishaasteista tänään. Eri kansallisuuksia, kulttuureita ja hyvin erilaisia filosofisia lähtökohtia edustavien kirjoittajien joukossa on neljä Suomessakin vieraillutta: Ioanna Kuçuradi, Mohammed Arkoun, Michel Onfray ja Jostein Gaarder. Kirjoitukset ovat luettavissa kuudella eri kielellä.:

http://portal.unesco.org/en/ev.php-URL_ID=39989&URL_DO=DO_TOPIC&URL_SECT...
Tai:
http://www.unesco.org/courier/

Teemanumeron ajankohta osuu lähelle Unescon julistamaa kansainvälistä Filosofian päivää, jota juhlistetaan 15.11.
 
 
TT
30.10.2007
Via Philosophy-l -list:
-------------

We (David Chalmers and David Bourget) are pleased to announce the
launch of MindPapers, a new website with a bibliography covering
around 18000 published papers and online papers in the philosophy of
mind and the science of consciousness.  This site grew out of a
combination of David Chalmers' old bibliography in philosophy of mind
and his page of online papers on consciousness, but it is much larger
and has many new capacities, programmed by David Bourget.  The site
address is:

  http://consc.net/mindpapers/

The top-level structure is as follows.  There is an all-new section on
the philosophy of perception (with 50 subtopics and subsubtopics), and
many new subtopics and subsubtopics throughout.

    * Part 1: Philosophy of Consciousness [2773 entries]
    * Part 2: Intentionality [2365 entries]
    * Part 3: Perception [1816 entries]
    * Part 4: Metaphysics of Mind [2153 entries]
    * Part 5: Miscellaneous Philosophy of Mind [2338 entries]
    * Part 6: Philosophy of Artificial Intelligence [1187 entries]
    * Part 7: Philosophy of Cognitive Science [1526 entries]
    * Part 8: Science of Consciousness [3920 entries]

Capacities include (i) links and citation information throughout, (ii)
flexible navigation, display, and search options, (iii) the ability to
submit and edit entries, (iv) the capacity for automated off-campus
proxy access to commercial sites, and (v) a wealth of statistical
information.

There is also a separate front end for "Online Papers on
Consciousness".  Where MindPapers now combines both offline published
papers and online papers from free and commercial sites, Online Papers
on Consciousness is devoted to free online papers (currently around
4700).  It is based on the same database as MindPapers, but is
organized in a way to emphasize issues concerning consciousness and
cognitive science rather than the philosophy of mind.  The address is

  http://consc.net/online/

We encourage everyone to try these sites and to submit relevant
material that we are missing (try searching on your own name).  There
are tools on the site for submitting entries and corrections, as well
as for notifying us about bugs and suggestions.

--David Chalmers and David Bourget
  ;
  Australian National University.
Helsingin kirjamessuilla on filosofista tematiikkaa tarjolla yltäkyllin aina urheilun etiikasta kulttuurilehtien historiaan. Muutamia täsmäpoimintoja:

Torstaina Louhi-lavalla kello 14 on nuorten filosofiafoorumi, jossa kysytään saako ilmaisunvapautta rajoittaa ja millä perusteella? Filosofiassa syventäviä opintoja suorittavat lukiolaiset keskustelevat kirjailija, lakimies, filosofi Jarkko Tontin kanssa. Yleisöllä on mahdollisuus osallistua keskusteluun.

Perjantaina kello 14 Aleksis Kivi-lavalla julkaistaan EFS ry:n kustantama Mika Hannulan kirja Suomalaisuus - erään sukupolven tarina. Kirjassa kysytään mistä puhumme kun puhumme Suomesta ja suomalaisuudesta? Kirja hahmottaa Suomea ja suomalaisuutta monikollisina käsitteinä, kriittisen refleksiivisinä välineinä pohtia keitä me olemme, missä me olemme ja minne olemme kenties menossa.

Sununtaina Katri Vala-lavalle astelee kello 14:30 professori Timo Airaksinen kertomaan kirjastaan Elämänhallinnan haaste. Mottona:
"Jos toivoa ylipäänsä on, se on löydettävissä omien ajatusten ja tunteiden hallinnasta."

Edelleen sunnuntaina Takauma-lavalla kello 16:00 suomentajat
Anna Helle ja Tapani Kilpeläinen keskustelevat Deleuzesta kirjoittajana ja käännettävänä. Haastattelijana on Nuori Voima -lehden päätoimittaja Olli Sinivaara.
Tommi Wallenius

Muistokirjoitus André Gorzille (1923–2007)

Nimellä André Gorz tunnettu filosofi, kirjailija ja lehtimies teki itsemurhan 24. syyskuuta 2007 yhdessä syöpää sairastaneen vaimonsa Dorinen kanssa. Heidät löydettiin vieretysten kuolleena Vosnonin (Auben departementissa, Pariisista kaakkoon) talostaan, lähimmille ystävilleen ja sukulaisilleen kirjoittamiensa viestien keskeltä.

André Gorz syntyi Wienissä vuonna 1923 Gerard Hirsch -nimisenä. Gorzin äiti oli saksalaissyntyinen katolinen, hänen isänsä oli ajan antisemitistisen ilmapiirin vuoksi katolilaiseksi kääntynyt juutalainen. Koulussa häntä kutsuttiin saksalaisittain nimellä Horst, mutta muuttaessaan Pariisiin vuonna 1949 oli suotavampaa aloittaa lehtikirjoittelu ranskalaistetulla nimellä Michel Bosquet. Pariisilaistunut Gorz sai Ranskan kansalaisuuden vuonna 1954. Vuonna 1957 hän julkaisi ensimmäisen kirjansa Le traître kirjailijanimellä André Gorz, koska pelkäsi kirjojensa kumouksellisen luonteen vaarantavan hänen työmahdollisuutensa toimittajana. Työskenneltyään Paris-Press ja L’Expess -lehdissä hän siirtyi Jean Danielin ja kumppanien kanssa perustamaan vasemmistolaista, vuonna 1964 ilmestymisensä aloittanutta viikkolehteä Le Nouvel Observateur. Hän osallistui myös sartrelaisen Les Temps Modernes -lehden toimitustyöhön.

Gorz oli valmistunut Lausannessa kemisti-insinööriksi vuonna 1945, muuta yliopisto-tutkintoa hänellä ei ollut eikä hän koskaan toiminut opettajana. Filosofikirjailija Gorz antoi hyvin vähän haastatteluja ja suhtautui varauksellisesti julkisuuteen, vaikka olikin ahkera ja kantaaottava kirjoittaja ja mielipidevaikuttaja. Hän vierasti sitoutumista mihinkään identiteettiin, mutta Gorzia on liitetty eksistentialismiin, marxismiin ja ekologiseen liikkeeseen. Gorz vitsaili englantilaisten pitävän häntä Jean-Paul Sartren perillisenä, saksalaisten Frankfurtin koulukunnan jälkeläisenä, Ranskassa hän taas käy paremminkin Ivan Illichin oppilaasta.

Sartren tapaan André Gorzin eksistentialistisen marxismin keskipisteessä oli yksilön autonomia, joka taas oli välttämättön ehto myös yhteiskunnan muuttamiseksi. Gorz kritisoi voimakkaasti yhteiskunnan alistamista ekonomiselle järjelle ja vaati puolestaan talouden alistamista poliittiselle ohjaukselle. 1960- ja 1970-lukujen vaihteesta lähtien radikaali kapitalistisen tuotantojärjestelmän ja konsumerismin kritiikki kehittyi hänen ajattelussaan vahvaksi ekologiseksi painotukseksi. Nopeita ja radikaaleja muutoksia tuotantotapoihimme ja kulutustottumuksiimme vaatinutta Gorzia pidetäänkin Ranskassa yhtenä ekologisen ajattelun isänä. Myöhemmin hän tuli tunnetuksi myös proletariaatin kulttiin ja perinteiseen palkkatyön malliin käpertyneen vasemmiston kritiikistä. Gorz itse kävi dialogia Marxin teosten kanssa kehitellen kansalaisten perustulolle pohjautuvaa utopiaa, jonka tarkoitus oli haastaa palkkatyölle perustuneet mallit, jotka ovat käyneet vanhanaikaisiksi työn yhä vähentyessä ja muuttuessa materiaalisesta immateriaaliseksi.

André Gorzin paristakymmenestä kirjasta viimeiseksi jäi hänen englantilaissyntyiselle vaimollensa omistama, vuonna 2006 ilmestynyt Lettres à D. – Histoire d’un amour. Hän kirjoittaa kirjeen muotoon laaditussa tekstissään katuvansa sitä, kuinka hän oli kuvannut puolisoaan totuudenvastaisesti ensimmäisessä romaanissaan, ja sitä, miten vähän Dorine oli myöhemminkin esillä hänen kirjoituksissaan, vaikka juuri tämä oli mahdollistanut teokset ja koko hänen eksistenssinsä. Gorz kirjoittaa Lettres à D.:ssä: »Täytät pian 82 vuotta. Olet lyhentynyt kuudella senttimetrillä, painat enää vain neljäkymmentäviisi kiloa, ja olet yhä kaunis, viehkeä ja haluttava. Viisikymmentäkahdeksan vuotta olemme eläneet yhdessä ja rakastan sinua enemmän kuin koskaan. Viime aikoina olen uudelleen rakastunut sinuun, ja uudestaan kannan sisälläni raatelevaa tyhjyyttä, joka täyttyy vain kun kehosi painautuu omaani vasten.» Gorz jatkaa toisaalla samassa teoksessa: »Emme kumpikaan haluaisi elää kauemmin kuin toinen meistä. Olemme usein sanoneet, että jos meillä olisi toinen elämä – mikä on vastoin kaikkea todennäköisyyttä – haluaisimme viettää sen yhdessä.»

André Gorzin teoksia

Le traître (1957)
La morale de l'histoire (1959)
Stratégie ouvrière et néocapitalisme (1964)
Le socialisme difficile (1967)
Réforme et révolution (1969)
Critique du capitalisme quotidien (1973)
Critique de la division du travail (1973)
Écologie et politique (1975)
Écologie et liberté (1977)
Fondements pour une morale (1977)
Adieux au prolétariat – Au-delà du socialisme (1980)
Les Chemins du Paradis – L’agonie du capital (1983)
Métamorphoses du travail – Critique de la raison économique (1988)
Capitalisme, Socialisme, Écologie (1991)
Misères du présent, richesse du possible (1997)
L’immatériel – Connaissance, valeur et capital (2003)
Lettre à D. – Histoire d'un amour (2006)

Suomennoksia

Työväenliike ja sosialismi. Huutomerkki-sarja, 1971.   
Eläköön työttömyys! Kirjoituksia työstä, ekologiasta, vapaudesta. Suomennettu useista alkuteoksista, toim. Keijo Rahkonen, suom. Risto Heiskala. Helsinki, Kansan sivistystyön liitto 1982.

Logokseen on lisätty artikkeli André Gorz, jonka on kirjoittanut Tommi Wallenius. 
 
Liettuan filosofian isä oli suomalainen, Viipurissa syntynyt Vasili (Wilhelm) Sesemann (1884–1963), jonka pääteos Estetiikka julkaistaan nyt englanniksi. Kirjan julkaisua juhlistetaan perjantaina 19.10. seminaarilla Kaunasissa, Liettuassa, Vytautas Magnus –yliopistolla arvovaltaisen kutsuvierasjoukon sekä Vasili Sesemannin elossa olevien sukulaisten ja jälkeläisten kera.

Itämeren maiden välinen sosiaalinen ja kulttuurinen yhteiselo oli ennen maailmasotia paljon tiiviimpää, syvempää ja rikkaampaa kuin tänä päivänä ymmärretään. Sesemannin koko elämänkaari ja filosofinen työ heijastelevat näitä itämeren alueen vanhoja siteitä, kulttuurisia yhteyksiä ja paneurooppalaisia tavoitteita, jotka myöhempi historiallista kaaos ja poliittinen sulkeutuneisuus katkaisi koko 1900-luvun jälkipuoliskoksi.

Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian laitos on elvyttänyt yhteistyötä ja -tutkimusta Baltian maiden filosofian laitosten kanssa 1990-luvun alusta lukien. Tärkeä etappi tässä on Sesemannin teoksen kääntäminen englanniksi, kansainvälisen tutkijayhteisön ulottuville.

Vasili Sesemann oli kirjailija Oscar Parlandin ja runoilija Henri Parlandin setä. Sesemann syntyi Viipurissa, opiskeli filosofiaa ja klassista filologiaa Pietarin yliopistossa sekä psykologiaa, estetiikkaa ja pedagogiikkaa Berliinin ja Marburgin yliopistoissa. Vuonna 1923 Sesemann kutsuttiin Kaunasin yliopistoon vierailevaksi professoriksi, josta hän myöhemmin siirtyi Vilnaan. Saksalaiset miehittäjät sulkivat yliopiston 1943, ja jatkettuaan sodan jälkeen työskentelyään Sesemann joutui 1950 vuorostaan neuvostoviranomaisten pidättämäksi ja tuomittiin Siperiaan. Vapauduttuaan kuuden vuoden jälkeen hänen sallittiin palata Vilnan yliopistoon, jossa hän työskenteli kuolemaansa 1963 saakka.

Vasili Sesemannin elämä, persoona ja filosofia heijastelevat monin tavoin aikakauttaan ja katkenneita yhteyksiä Itämeren alueen maiden välillä. Hänen kulttuurinen taustansa, jossa yhtyvät suomalaiset, ruotsalaiset, saksalaiset ja venäläiset juuret antoivat poikkeuksellisen näkökulman tuon ajan historiallisiin tapahtumiin. Yhdistyneinä viime vuosisadan raskaisiin historiallisiin tapahtumiin ovat nämä rikkaat ja monikulttuuriset taustat selkeästi havaittavissa hänen työssään: hän oli syvällisesti perehtynyt aikakautensa filosofisiin kysymyksiin, kirjoitti ja opetti monilla kielillä ja loi liettualaisen filosofian terminologian. Tämä ansiosta Vasili Sesemannia voi kutsua tärkeimmäksi baltialaiseksi filosofiksi.

Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian laitoksen ja Kaunasin Vytautas Magnus -yliopiston Sesemann-yhteistyötä ja -julkaisutoimintaa ovat tukeneet erityisesti Suomen ja Liettuan suurlähetystöt, Suomi-Liettua kulttuurisäätiö, Pohjoismaiden ministerineuvosto sekä dekaani Hannu Niemi Helsingin yliopiston valtiotieteellisestä tiedekunnasta. Muita merkkipaaluja nyt käännetyn ja julkaistavan Estetiikan ohella ovat olleet keväällä 2006 Helsingissä järjestetty seminaari The Baltic philosopher. The life and philosophy of Vasili Sesemann sekä saksalaisen tutkijan Thorsten Botz-Bornsteinin kirjoittama teos Vasily Sesemann. Experience, Formalism, and the Question of Being.

Teksti: http://www.valt.helsinki.fi/ajankohtaista/post-409.htm
Debatt i Norge
De norska filosofiska institutionerna lider av Ex.phil.-undervisningen, och studenterna blir lurade, skriver Viggo Rossvær, professor i filosofi vid Universitetet i Tromsø. Ex.phil., den obligatoriska tidigare årslånga filosofiska förberedande undervisningen som alla universitetsstudenter skulle gå, har krympts ihjäl och blivit en black om foten då institutionerna enbart har studenter att gå den en tredjedel av året, men måste hålla lärarna anställda hela året. Det som säljs som arvet efter Arne Næss har enligt Rossvær schabblats bort och förlorat sin kritiska udd, och nu måste man fundera om man kan hålla det eller inte, eller på att göra andra radikala förändringar i examensstrukturerna.
Läs inlägget i Aftenposten.no från den 31.1.2007.

Tänään 10.10.  ja tästä eteenpäin joka vuosi 10.10. vietetään Euroopassa kuolemanrangaistuksen vastaista päivää. Ehdotukseen yhtyivät kaikki muut EU:n maat paitsi Puola. Puolassa onkin ollut yrityksiä palauttaa kuolemanrangaistus lailliseksi, mutta ne eivät ole onnistuneet.  Tällä hetkellä kuolemantuomioiden täytäntöönpanojen kärkimaa maailmassa on Kiina ja perässä tulevat mm. Iran, Yhdysvallat, Irak, Sudan ja Pakistan. Nämä maat panevat täytäntöön n. 90 prosenttia kaikista maailman kuolemanrangaistuksista. Kuolemanrangaistus on voimassa 80 valtiossa.

Kuolemanrangaistus on myös filosofisten keskustelujen aihe. Katso esimerkiksi:

Internet encyclopedia of philosophyn artikkeli capital punishment
Ethics Updates -sivuston hakemisto aiheesta.
 
I Hufvudstadsbladets söndagsbilaga 7.10.2007 intervjuar Erik Wahlström professor emeritus Lars Hertzberg om filosofin och om Filosofia.fi.

"En finländsk filosofiportal, filosofia.fi, invigdes förra veckan. Är det ett tecken på att filosofin har blivit aktuell och modern? Långt ifrån.
Filosofin har ju alltid varit aktuell. [...] Dagens mediekultur (i vilken internet är en huvudbeståndsdel) fungerar enligt Hertzberg enligt en "antisokratisk princip": det är bättre med en felaktig förklaring som är lätt att förstå än en korrekt förklaring som kräver tankearbete. Så en medietrendig filosofi är en inre motsägelse.

Man kan tänka sig vilken chock en ungdom får som grubblar över en fråga som viljans frihet eller icke-frihet när han surfar in på portalen för att ta reda på saken. Hundratals gubbar har skrivit oceaner av text om den under hundratals år. Borde man alls läsa det där? Det är omöjligt."

Filosofia.fi svarar här och nu: "Nja, det är nog möjligt. De flesta av de 5 träffarna i portalen refererar till titeln på Wilhelm Bolins verk från 1868."

Vi hoppas att portalen snart blir större och värre, och som befarat sänder den sökande tillbaka till digiboxen - eller till diskussionsforumet, som är på kommande i Filosofia.fi.


YN
Anförande vid öppnandet av filosofiportalen ”filosofia.fi” 26.9.07
Lars Hertzberg

Finns det rum för filosofi i dagens västerländska samhälle? Det är en kliché att konstatera att vi lever i en tid som vill bedöma varje mänsklig aktivitet i ekonomiska termer. Varje verksamhet som gör anspråk på offentliga medel måste göra rätt för sig i termer av nytta. Men vilken är nyttan av filosofin? Det är lockande att tänka sig att filosofins tid är förbi.

Det här är ändå en förenklad bild av hur dagens människa tänker. Vi glömmer lätt att det finns dimensioner av vårt gemensamma liv som inte ens den mest hårdhudade ekonomist skulle vara beredd att sätta en prislapp på. Ett exempel på det är den form för legitimering av politisk makt som utvecklats i västerlandet, och som vi kallar demokrati. Vilken är nyttan med demokrati? Det har visserligen gjorts undersökningar som tyder på att ett demokratiskt samhällsskick medför vissa utvecklingsfördelar, men i grunden är frågan fel ställd. Demokratin kan inte underställas nyttokriterier, eftersom den utgör det forum inom vilket man strävar efter att besvara själva frågan om vad samhällsnytta är. Att fråga vilken nyttan med demokrati är ur samhällets synvinkel innebär alltså en logisk cirkel.

I det här avseendet finns det en analogi mellan demokrati och filosofi. De här två traditionerna har inte bara det gemensamt att båda brukar spåras tillbaka till antikens Grekland. Frågan om filosofins nytta är missriktad på ett liknande sätt som frågan om demokratins nytta, eftersom frågan om vad nytta är, och varför nytta är viktigt, i själva verket är filosofiska problem.

Demokratins kärna är inte själva valen och omröstningarna, utan den debatt som omger dem. I en demokrati löser man inte konflikter genom en blind kraftmätning mellan olika intressegrupper, utan genom att konkurrerande perspektiv på de gemensamma angelägenheterna artikuleras och bryts mot varandra. Utan denna debatt skulle demokrati reduceras till en majoritetsdiktatur.

Behovet av en samhällsdebatt bottnar i att verkligheten är mångtydig. De politiska besluten kan därför inte härledas mekaniskt ur samhällsmedlemmarnas en gång för alla givna, statiska preferenser. Vår syn på vad vi innerst inne vill, vad som är möjligt att uppnå och vad det skulle innebära att uppnå det, omvandlas ständigt i mötet med de andra. Exempel på detta är den aktuella debatten om vad en rättvis lön innebär, eller i vilken utsträckning medborgarna kan och bör göras ansvariga för sin egen hälsa.

På ett liknande sätt hänger utrymmet för filosofisk diskussion samman med att det finns en öppenhet i vår förståelse av tillvaron. Den här öppenheten kan också förstås som en öppenhet i vår förståelse av vårt eget tänkande. Ställda inför kravet att inför andra artikulera vår ståndpunkt finner vi småningom fram till en formulering vi är beredda att ställa oss bakom. Genom diskussionen med de andra upptäcker vi våra egna tankar. Och det här är en process som aldrig är fullbordad.

Det skulle vara en överdrift att påstå att utan filosofi skulle ingen demokrati vara möjlig. Däremot skulle man kunna säga att det inte finns någon entydig gränslinje mellan samhällsdebatt och filosofisk diskussion. Ett samhälle utan filosofi skulle inte vara ett sämre samhälle: vi kan helt enkelt inte föreställa oss hur det är beskaffat. I praktiken kommer filosofi att bedrivas i varje mänskligt samhälle, vare sig det finns en offentligt finansierad utbildning och forskning i filosofi eller inte. Men kvaliteten på debatten kommer givetvis att variera.

Man skulle alltså kunna hävda att demokratin alltid är filosofisk. Men man kan också påstå att filosofin är demokratisk. Till skillnad från andra akademiska discipliner finns det inga inträdeskrav eller trösklar för den som vill delta i en filosofisk diskussion. Inte heller finns det någon kunskaps- eller lärobyggnad man först måste tillägna sig, eller någon dyr apparatur man måste införskaffa. Allt som behövs är ett engagemang för klarhet och en beredskap att lyssna till andra, en vilja att anstränga sig för att göra sig förstådd. Det här är kanske egenskaper som alla inte har, men det handlar om ett förhållningssätt, inte om något som är förbehållet en särskild elit i samhället.

Tyvärr har akademiska filosofer inte alltid lätt för att erkänna det här. De använder sig gärna av en snårig terminologi och av en historisk referensram. Den här fackkunskapen blir lätt till en skyddsmur som man gömmer sig bakom för att komma i åtnjutande av samma respekt som representanterna för olika specialvetenskaper. Till detta vill jag invända att om man inte är i stånd att förklara sina frågeställningar på folkspråket, så är det man sysslar med inte värt namnet filosofi. Det är som att försöka prångla ut checker utan täckning.

Låt mig här citera den amerikanska filosofins Gossen Ruda, den nyligen avlidne Richard Rorty (jag vill ingalunda antyda att jag skulle skriva under på allt Rorty har sagt, men här tycker jag han träffar huvudet på spiken):

Filosofins professionalisering, dess omvandling till en akademisk disciplin, var ett nödvändigt ont. Men den har uppmuntrat försöken att göra filosofin till en autonom kvasivetenskap. De här försöken borde motarbetas. Ju mera filosofin står i växelverkan med andra mänskliga aktiviteter – inte bara med naturvetenskaperna, utan också med konsten, religionen och politiken – desto relevantare blir den för kulturpolitiken, och därigenom nyttigare. Ju mera den strävar att bli autonom, desto mindre uppmärksamhet är den förtjänt av.

Den professionella filosofin är viktig. Utan den riskerar diskussionen att bli trubbig. Men den kan å andra sidan inte förlora kontakten med den omgivande kulturen utan att drabbas av en dödlig anemi. En balans mellan lekmän och yrkesmän är nödvändig. Det här gäller, tror jag, i högre grad filosofin än någon annan akademisk disciplin.

Jag ser betydelsen av den nya finländska filosofiportalen bl.a. mot den här bakgrunden. Samtidigt som den kommer att vara ett viktigt arbetsredskap för akademiska filosofer, gör den det möjligt för alla intresserade att delta i debatter, följa med skeenden inom den internationella filosofin, få förklaringar på filosofiska begrepp och skapa sig en bild av den finländska filosofins historia – dessutom kan man med några musklick få tillgång till ett jättestort urval av filosofins klassiker. Detta kan man göra vare sig man befinner sig i Helsingfors, Utsjoki eller Santiago de Chile. Allt man behöver är tillgång till en dator – har man inte en egen så står de allmänna biblioteken till tjänst.

Jag skulle vilja jämföra öppnandet av portalen med en händelse i Finlands filosofi för 134 år sedan. År 1873 grundade professorn i filosofi vid Helsingfors universitet Thiodolf Rein Filosofiska föreningen. Den var ett diskussionsforum där lärare, studenter och stadens borgare kunde mötas i jämbördig debatt. Även om föreningen till stor del fungerade som ett komplement till undervisningen vid universitetet, så fungerade den tidvis också som ett forum där man bl.a. diskuterade frågor som finska språkets ställning, kvinnofrågan, kärlek, demokrati, socialism och fredstanken.

Idag har Filosofiska föreningen kanske blivit ett mera specialiserat forum för akademisk filosofi. Dessutom är dess verksamhet förlag till Helsingfors. Därför är det glädjande att en del av dess mera utåtriktade funktioner nu kan övertas av filosofiportalen.

***

Det är en värdefull insats som har gjorts framför allt av Tuukka Tomperi och Sami Syrjämäki vid Eurooppalaisen filosofian seura och tidskriften Niin & näin, och av Yrsa Neuman vid filosofin i Åbo Akademi.

Vad har rallysport, barnkultur och filosofi gemensamt? Två saker: för det första är de områden där Finland haft en överraskande stark position i världen. För det andra är de områden där finlandssvenskar har gjort en viktig insats. Jag tänker förstås på Tove Jansson, Marcus Grönholm och, för filosofins del, på Edvard Westermarck, Georg Henrik von Wright och Erik Stenius. Med tanke på det här är det också passande att det svenska inslaget i filosofiportalen är så pass starkt som det är. Det var Yrsa Neuman i Åbo som insåg betydelsen av det här projektet och som i ett tidigt skede kom med i planeringen, genomförde en stor del av arbetet på den svenska sidan och, inte minst, lyckades ordna tilläggsfinansiering. Det har vi anledning att vara henne tacksamma för.
 
 

Filosofian tuuppaminen verkkoon kaiken kansan saataville on Valistuksen jäljillä. Ainakin valistuksen. Kuten Mikael Böök toteaa: ”The internet is the new hardware and software of the library. Henceforward, the internet and the library are indeed one and the same institution.” Kaikenlaisia alaviitteitä ja varauksia tähän voisi varmasti liittää. Suurin osa maailman ihmisistä ei käytä Internettiä, ja suurin osa joka käyttää, suuntaa suoraan aikusviihteeseen. Silti ja sittenkin, informaation kasautumisella verkkoon on tietopoliittisia seurauksia; ehkä jopa epistemologisia seurauksia.


Ja Kant sanoi: ”Sapere aude! Habe Mut, dich deines eigenen Verstandes zu bedienen! ist also der Wahlspruch der Aufklärung.” Siinä sitten onkin selvittämistä, mitä tarkoittavat “eigen” ja “Verstand”. Esimerkiksi Stirnerillä tai Heideggerilla saattaisi olla “eigen”ista sanottavaa, jota kantilainen valistus ei purematta niele. Jope Ruonansuu tiivistää: “Aattelepa ite.” Oman järjen julkinen käyttö siirtyy kovaa vauhtia verkkoon. Wikipedia.org keskustelusivuineen ja historioineen on suurin yksittäinen demokratia- ja argumentaatiohanke ikinä. Sillä ei muuten ole mitään tekemistä kansallisvaltioiden kanssa, kielten kylläkin.


Tietopoliittinen seuraus no.1: Platonin ihannevaltio menee aivan polvilleen. Ajatus on, että vain filosofikuninkaat tietävät totuuden, josta suorittavalle luokalle paljastetaan vain sopivasti muunneltuja versioita, vieläpä Sokrateen suulla. Jos ja kun suorittava luokka alkaa hillua verkossa ja välittää siellä toisilleen ties mitä, ei runoilijoita saada muurin takan pysymään, ei ainakaan runoja.


Tämä ei ole pelkkää teoriaa. Ruotsissa on puolue nimeltä Piratpartiet, joka sai viime vaaleissa noin satatuhatta ääntä. Parlamenttiin sillä ei äänikynnyksen vuoksi päästy, mutta puolueen nuoriso-osaston jäsenmäärä kasvaa kymmeniä joka kvartaalilla. Ehkä ensi kerralla. Puheenjohtaja Rick Falkvinge kertoo permimmäisen tavoitteen melko korkealentoisesti: “to make the totality of human culture available for everyone.” Jälleen kyse on kirjastosta ja jälleen tarvittaisiin monelaisia varauksia ja alaviitteitä, vaikkapa koskien sitä, mitä ylipäätään voidaan digitalisoituna informaationa esittää. Joka tapauksessa politiikkaa voi tehdä nyt näinkin.


Miksi piraattipuolue? Platonilla ei olisi varmastikaan kestänyt montaa sekuntia tajuta asiayhteyttä. Barbaarit aallonmurtajalla!


Tietopoliittinen seuraus no.2: ällistyttävää tai ei, kirjasto-barbaareja vastassa ovat paitsi Platonin kaltaiset totalitaristit myös (neo-)liberalismin ja yksilönvapauden kauneimmat tai ainakin korkeimmat kukkaset: suuryritykset. Tieto pitää pistää pakettiin ja myydä. Kaiken maailman portaalit ja digitalisointien puuhastelijat romauttavat informaation markkina-arvoa katastrofaalisella tavalla. Eikä se vielä riitä. Tuoreen tutkimuksen mukaan 52% amerikkalaisesta aikuisväestöstä pitää suhdettaan mediaan “vastaanottajana”; loput 48% kokevat olevansa partnereita, kommentoijia, kriitikoita, tuottajia; ulkopuolella perinteisen “yleisön”. Tämä on saatava kuriin heti! Vaikka sitten yksityisyyden suojaa loukkaamalla ja terroristeilla tai taloudellisella romahduksella pelottelemalla.


Kun julkisilla varoilla tuotettu tutkimustieto annetaan tolkuttomia voittoja keräävälle Elsevierille, Kluwerille tai Taylor&Francisille, jotta se voitaisiin isolla rahalla ostaa takaisin, kierii Kant Marxista puhumattakaan väkkäränä haudassaan. Joudumme opettelemaan uudestaan mitä tiede ja kirjasto tarkoittavat. Uusi nimi niille on Open Access.


Epistemologinen seuraus no1: juuri nyt toimitaan tavoilla, jotka määrittelevät mitä tieto on. Missä se on, kenen se on, miksi se on.


Se on kauheaa katsottavaa niin sisältä kuin ulkoakin päin. Esimerkiksi luotettavuus: kuka takaa filosofia.fi'n saati sitten Wikipedia.org'in? Jo jonkin aikaa Wikipedia on ollut 20 luetuimman Internet-sivuston joukossa; käyttäjämäärät ovat tasaisessa kasvussa. On todennäköistä, että suuri osa Wikipediaa (tai wikipedioita) päivittäin käyttävistä kymmenistä miljoonista ihmisistä pitää lukemaansa luotettavana asiaa sen kummemmin ajattelematta. Mutta yhtä lailla on todennäköistä, että suuri joukko – miljoonat ihmiset – päivittäin käyttävät Wikipediaa samalla tietäen, että se ei ole luotettava (samalla tavalla kuin esimerkiksi Britannica). Suuri joukko myös käyttää "muokkaa", "historia" ja "keskustelu" -linkkejä ja tietää niiden läsnäolon jokaisella sivulla. Miljoonat ihmiset käyttävät päivittäin tietolähdettä, jonka tietävät epäluotettavaksi (ja muuttuvaksi, historialliseksi, kiistellyksi, ominkin sormin muokattavaksi): eikö tämä ole radikaali epistemologinen mahdollisuus?

 

[Ote niin & näin -lehden päätoimittajan Tere Vadénin puheesta Filosofia.fi-avajaistilaisuudessa Tieteiden talolla 26.9.]
 



Charles Taylor kirjoittaa Guardianissa toleranssin katoamisesta nykymaailmasta. Hänen mukaansa pienimmätkin päätökset, kuten lupa käyttää huivia koulussa käsitellään nykyään suurina poliittisina linjauksina, jotka ovat hallitustason asioita.

Ihmiset pelkäävät, että kaiken takana on salainen agenda, jonka nimi on Islam ja mieliin syöksyvät kuvat kivitettävistä naisista ja kunniamurhista. Jos haluaa puolustaa tyttöjen toivetta käyttää huiveja kouluissa saa osakseen sääliä ja tulee kohdelluksi lapsenuskoisena hölmönä. Ainoa sopiva selitysmalli toiveelle on Islam, ja esimerkiksi sosiologiset selitysmallit tyttöjen käyttäytymisestä ja tarpeista hylätään suoralta kädeltä irrelevantteina.

Taylor kutsuu tätä ajattelutapaa palikka-ajatteluksi (block thinking). Taylorin mukaan olemme aina harjoittaneet palikka-ajattelua muodossa tai toisessa, mutta nykypäivänä se on vaarallisempaa kuin koskaan, sillä sen pääasialliset harjoittaja tarkastelevat maailmaan  Huntingtonin "kulttuurienvälisen sodan" luoman näkökulman läpi.

Taylor toteaa, että nämä ihmiset toteuttavat itse kulttuurien välistä sotaa ja ajavat meitä lähemmäksi huntigtonilaista maailmaa. Heidän vuokseen Osama bin Ladenin ja muiden vastaavien hänen leirissään vaikuttavien palikka-ajattelijoiden vastustaminen ja arvosteleminen käy vaikeammaksi ja vähemmän houkuttelevaksi muslimien keskuudessa.

Taylorin mukaan haasteemme on tuoda  kahden leirin palikka-ajattelijoiden sijaan kolmansien osapuolten äänet  esiin.

Taylorin artikkeli: http://commentisfree.guardian.co.uk/charles_taylor/2007/09/the_collapse_...
 
 
Suosittu ja arvostettukin scifi-kirjailija, skotti Ken MacLeod pitää myös seurattua verkkoblogia The Early Days of a Better Nation. Heinäkuun lopulla McLeod kirjoitti kuumana käyvästä uskontokritiikki-keskustelusta ja sen verkko-esiintymistä otsikolla 21st Century Atheism:
http://kenmacleod.blogspot.com/2007/07/21st-century-atheism.html
MacLeodin bloggauksen ja sen useiden kiinnostavien linkkien kautta pääsee hyvin ajankohtaisen keskustelun jäljille.
 
 
Historian professori Daniel J. Cohen on kehittänyt suorastaan nerokkaan hakuohjelman, joka etsii verkosta kursseja ja opetussuunnitelmia. Hakukonetta käyttäen voi esimerkiksi kokeilla erilaisilla filosofian aihealueilla, millaisia kursseja ja kurssisuunnitelmia on tarjolla englanninkielisissä yliopistoissa:
http://chnm.gmu.edu/tools/syllabi/

Hakukonettaan hyödyntäen Cohen on tehnyt myös ”empiirisen” selvityksen siitä, mitkä kurssit verkon käyttäjiä kaikkein eniten kiinnostavat. Selausten määrän perusteella suosituimmaksi on selvinnyt professori Julie Van Campin (California State University) kurssi Philosophy of Art and Beauty:  
http://www.dancohen.org/2006/05/21/10-most-popular-philosophy-syllabi/

Dan Cohen on itse erikoistunut etenkin matematiikan ja digitaalisen median historiaan.

 
Filosofi ja suosittu kirjoittaja, myös verkkoblogeistaan tunnettu Nigel Warburton on käynnistänyt sivun, johon hän tuottaa yhteensä 27 esittelyä filosofian klassikoista äänitteinä. Helposti kuunneltavien mp3-tiedostojen podcast-sarja on ehtinyt tähän mennessä Platonista Lockeen ja löytyy sivulta Philosophy Classics:
http://www.philclassics.libsyn.com/

Toinen Warburtonin suosittu podcast-sivu Philosophy Bites on omistettu nykyfilosofien haastatteluille. Viimeisimpänä on haastateltu Roger Crispia utilitarismista:
http://nigelwarburton.typepad.com/philosophy_bites/

Molemmat podcast-sarjat ovat saavuttaneet poikkeuksellisen suosion, Philosophy Bites on päässyt top 100:n joukkoon ja Philosophy Classics top 20:n joukkoon iTunesin suosituimpien podcast-latausten listalla Englannissa ja Yhdysvalloissa:
http://www3.open.ac.uk/media/fullstory.aspx?id=11429

Nigel Warburtonin weblog:
http://nigelwarburton.typepad.com/

tt
Belfast Telegraphista (via GFP) poimittu uutinen filosofiaa opiskelleen mafiapäällikön murhasta:
http://www.belfasttelegraph.co.uk/news/world-news/article2663731.ece

Murdered Mafia boss was a philosophy student

Belfast Telegraph
Saturday, June 16, 2007
By Peter Popham

When the man on the motorcycle pulled alongside the convicted gangster Niccolo Ingarao on a Palermo street and shot him four times in the chest and once in the head, he murdered the most studious Mafia boss of modern times.

It emerged yesterday that when Mr Ingarao, 46, was not barking orders at underlings, extorting protection money or counting the takings as the gang boss of the Porta Nuova neighbourhood, he was an avid student of philosophy.

Twenty-four hours before his execution-style killing, seen as a bloody move in the power struggle that followed the arrest of the capo di capi Bernardo Provenzano, Ingarao took an exam in the history of philosophy at Palermo University. His professor at the university, Pietro di Giovanni, said he did very well.

Ingarao was "a model student," Professor Di Giovanni told the Corriere della Sera newspaper. "He followed the lessons assiduously and was very conscientious and interested in the material. Like many mature students he was very committed.

"He had nice manners. One day he even came to the university with his wife. He said he owned a toy shop, and was interested in studying philosophy for his personal enrichment."

Well-read Sicilian gangsters are few and far between. The reading matter of Toto Riina, the bloodthirsty Corleone boss serving life in jail, is said to be restricted to La Gazzetta dello Sport, Italy's best-selling sports daily. When he was arrested, Provenzano had five copies of the Bible in his hideout, but no other reading material.

According to Ingarao's lawyer, Riccardo Russo, it was the Bible that first sparked his client's intellectual curiosity. "That's where it all started," he said. "He was particularly struck by the Book of the Wisdom of Solomon, in the Apocrypha. From the moment he read it he began to study, with ever-increasing interest."

Studying became a habit during the nine years he spent in Pagliarelli jail, from which he was freed with remission for good conduct. While serving his time, Ingarao devoured whatever reading matter he could lay his hands on. " Some time ago it was The Name of the Rose, more recently The Da Vinci Code," Mr Russo said.
PennSounds on uusien ja vanhojen äänitteiden digitaaliseen arkistointiin ja jakamiseen tarkoitettu hanke/verkkosivu, jota tuottaa University of Pennsylvanian Center for Programs in Contemporary Writing. Sivu sisältää kirjailijoiden ja runoilijoiden itsensä sekä muiden lausuntaa, nauhoituksia lausuntatilaisuuksista, äänimaisemilla tai musiikilla taustoitettuja äänitteitä ymv.
http://www.writing.upenn.edu/pennsound/

Kirjallisuudesta kiinnostuneille sivuilla on tarjolla joidenkin tunnettujen tekijöiden ääntä, klassikoista esimerkiksi Allen Ginsberg, Ezra Pound, Gertrude Stein ja William Carlos Williams, nykykirjailijoista mm. Kathy Acker, Paul Auster ja Anselm Hollo.

Filosofiaa sivut sisältävät ainakin sen verran, että äänitteiden joukossa on myös sivuston yhden toimittajan, runoilija Kenneth Goldsmithin lukemia ja laulamia otteita muutamista filosofisista teoksista (Wittgenstein, Adorno, Baudrillard ym.).
http://www.writing.upenn.edu/pennsound/x/Goldsmith.html

Äänitteiden luonteesta ja asenteesta kertonee yhden äänitteeen otsikko:
Kenneth Goldsmith Reads Ludwig Wittgenstein's Culture and Value in German, a Language He Neither Speaks Nor Understands (Complete Reading)

Sanottakoon, ettei Goldsmithilla ole myöskään minkäänlaista laulutaitoa.


tt
 
 
Richard Rorty (1931–2007)
 
Yhdysvaltain tunnetuin filosofi Richard Rorty kuoli haimasyöpään 8. päivä kesäkuuta. Uuspragmatisti Rorty työskenteli niinsanotun analyyttisen ja niinkutsutun mannermaisen filosofian välisellä ei-kenenkään-maalla. Hänen teoksiaan olivat:
Philosophy and the Mirror of Nature (1980), Consequences of Pragmatism (1982), Contingency, Irony, and Solidarity (1988), Philosophical Papers I–III (1991 & 1998), Achieving Our Country: Leftist Thought in Twentieth Century America (1998) ja Philosophy and Social Hope (2000).
 
Näin Rorty kuvasi hankettaan Risto Kuneliuksen tekemässä niin & näin -haastattelussa:
 
”Metafyysinen perinne on tikapuut, joita pitkin olemme kiivenneet, mutta joita emme tarvitse enää. Voimme heittää tikapuut kädestämme ja jatkaa matkaa ilman niitä. Metafysiikka on huikea perinne, joka jatkuu aina Ranskan vallankumoukseen asti. Se tekee koko vallankumouksen mahdolliseksi. Mutta sen jälkeen metafysiikan voi vähin erin panna syrjään ja unohtaa. Siitä on tullut vanhentuneiden työkalujen kokoelma. Emme tarvitse sitä enää.
[…]
Jeesus ilmaantui jostain ja sanoi: ”Kaikki ihmiset ovat veljiä keskenään.” Kaikki ajattelivat, että hän oli järjiltään, mutta ajatus kuitenkin tarttui. Se oli hyvä ajatus, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mistä se sai alkunsa. Marx väitti, että Euroopan porvaristo riistää työväenluokkaa – ja oli oikeassa. Mutta mistä se tuli hänen mieleensä. En tiedä. Hyvä että jonkun mieleen tuli.
[…]
Pragmatismi on paljon radikaalimpi ajattelutapa kuin useimmat ihmiset ajattelevat. Se nakertaa maata monien tavanomaisten uskomustemme alta. Aika usein pragmatismia moititaan siitä, että se on arkijärkistä, yritys ilmaista tavanomaisia, arkisia itsestäänselvyyksiä filosofisesti. Mutta pragmatismi on itse asiassa monien arkijärkisten asettamustemme vakavaa koettelemista.
[…]
Minusta kaiken kritiikin muoto pitäisi olla yksinkertaisesti ajatus: ”Ei asioiden tarvitse olla näin, ne voisivat olla myös noin.”
(niin & näin 2/99)
 
 
Stanfordin lehdistötiedote:
 
Todd Gitlinin muistokirjoitus:
 
Washington Postissa julkaistu muistokirjoitus:
 
New York Timesissa julkaistu muistokirjoitus:
 
Verkkolinkkejä:
 
Laaja online- ja offline-tekstien bibliografia:
 
 
New York Review of Booksin numerossa 7/07 Charles Taylor kirjoittaa Jonathan Learin kirjasta Radical Hope: Ethics in the Face of Cultural Devastation (Harvard UP 2007). Learin kirja tutkii kulttuurimurhaa, erityisesti tapausta, jossa ihmiset jäävät elämään kulttuurinsa kuoltua. Esimerkkinä ovat crow-intiaanit.

Vuonna 1920 crow-päällikkö Plenty Coups sanoi: ”Kun biisonit katosivat, kansani sydämet putosivat, eivätkä he saaneet nostettua niitä ylös. Sen jälkeen mitään ei ole tapahtunut.” Lear ei halua tulkita lausetta ”Sen jälkeen mitään ei ole tapahtunut” psykologisesti masennuksena, vaan kirjaimellisesti. Crow-kansa eli metsästämällä biisoneita ja liikkumalla niiden mukana. Samalla omaa aluetta eli omia biisonilaumoja oli puolustettava. Tämä tapahtui iskemällä keihäs maahan: sen rajaamaa aluetta crow-soturi puolusti kuolemaan asti. Menestyksellistä alueen puolustamista samoin kuin hyvää metsästysreissua kutsuttiin nimellä coup.

Kun biisonit hävisivät ja crow’t pakotettiin reservaattiin, coup ja siihen perustuva elämäntapa kävivät mahdottomiksi. Kirjaimellisesti mitään ei voi tapahtua, kun liikkuvia rajoja ja biisoneita ei ole. Crow-kulttuurille merkityksellinen näkökulma on hävinnyt maailmasta, kuten Lear kirjoittaa: ”Asian ydin on, että crow’t ovat kadottaneet käsitteet, joilla he voisivat rakentaa omaa kertomustaan. Tämä on todellinen menetys, ei pelkästään menetys jostain tietystä näkökulmasta nähtynä. Se on kokonaisen katsantokannan katoaminen.”
 
Taylor erottaa Learin tarinan avulla toisistaan tavallisen ja radikaalin mahdottomuuden. Tavallista mahdottomuutta on mahdottomuus ostaa kahvia kaupasta kun kahvi on loppu. Radikaalia mahdottomuutta on mahdottomuus ostaa kahvia kaupasta maailmassa, jossa ei ole kauppoja eikä rahataloutta. Taylor näkee, että länsimaistumisen ja globalisaation tuottamat kulttuurimurhat etenevät, koska muuttuvaan ja muokattavaan identiteettiin tottuneet globaalit menestyjät katsovat aiheuttavansa korkeintaan tavallista mahdottomuutta.

Taylor lukee Learin kirjasta radikaalin toivon sanoman; mihinkään perustumattoman toivon, että omasta perinteestä voi löytyä jokin silta ulos umpikujasta:
 
”Mikä tämän lyhyen ja valaisevan kirjan anti on minulle? Ammennan siitä oman versioni radikaalista toivosta, sovellettuna hyvin toisenlaisiin olosuhteisiin. Kuten Learin kertomalla tavalla crow-kansan historiassa, tässäkin lähtökohtana on musertava havainto: taloudellisesti, poliittisesti ja kommunikatiivisesti perin yhdenmukaisen maailmansivilisaation kehkeytymisestä on maksettu ja maksetaan jatkuvasti hirvittävää inhimillistä hintaa kulttuurien täydellisinä tai lähes täydellisinä kuolemina. Ja tilannetta entisestään pahentaa nykysivilisaatiota hallitsevien ihmisten kykenemättömyys käsittää, millainen tämä hinta on.
Toivo kumpuaa Learin crow-yhteisön kuvauksesta: ihmiset voivat löytää keinot palata takaisin kuilun partaalta ja keksiä uuden elämäntavan, joka on luovaa jatkumoa kuolemaan tuomitulle perinteelle, kuten crow-kansan onnistui tehdä asettumalla aloilleen viljelemään maata.
Toivo on ”radikaali”, koska on käytännössä mahdotonta tietää ennakolta, millainen tuo uusi elämänmuoto on. Sen on tultava esiin omansalaisina uusina muotoina, jotka ovat lähtöisin kunkin yhteisön erityisistä kulttuurisista aineksista. Mitään yleistettävia periaatteita ei ole, paitsi tyystin tyhjinä ja puhtaasti muodollisina: ’löytäkää ennennäkemättömiä ratkaisuja omien perinteidenne varassa’.” 
 
Plenty Coups näki unen, jonka perusteella johti heimonsa maanviljelykseen ja vastentahtoiseen yhteistoimintaan Yhdysvaltojen kanssa. Taylorin mukaan tämä oli radikaalin toivon kannattelema uudelleentulkinta rohkeutta vaativasta coup’ista. Oliko se sitten parempi ratkaisu kuin Istuvan Härän ja kumppaneiden päätös sotia loppuun asti ja olla suostumatta yhteistyöhön? Lear ei halua arvioida asiaa, mutta Taylor antaa etusijan Plenty Coupsille. Valitettavasti tämä sanoi sanansa vain hiukan ennen kuolemaansa, siis heimon elintavan uudistumisen jälkeen. Kirjaimellinen tulkinta ei tue Taylorin näkemystä kovin vahvasti.
 
New York Review of Books ja Taylorin artikkeli verkossa osoitteessa: http://www.nybooks.com/articles/20110 
 
TV & TT
 
 
Psykoanalyysin höyryveturi Slavoj Žižek kummastelee kidutuksen uutta nousua New York Timesin yleisönosastokirjoituksessa 24. maaliskuuta otsikolla ”Knight of the Living Dead”.
 
Kevään kuluessa USA:n turvallisuuspalvelut julkistivat, että Khalid Shaikh Mohammed tunnusti osallisuutensa lähes kaikkien viime vuosien terroritekojen suunnitteluun. Voidaanko hänen sanoihinsa luottaa, kun tiedetään, että häntä kidutettiin eli ”kuulusteltiin tehostetuin menetelmin”, kuten eufemismi kuuluu?

Žižekia huolettaa tapauksessa kidutuksen muuttuminen hyväksytyksi. Koska mikään läntinen oikeusjärjestelmä ei hyväksy todisteena kidutuksella hankittuja tietoja, on Khalid Shaikh Mohammed kiduttamalla asetettu kaiken oikeudenkäytön ulkopuolelle – mitä hän itse halusikin. Oikeusjärjestelmä halkeaa kahtia: ”Herra Mohammedista on tullut ihminen, jollaisille italialainen poliittinen filosofi Giorgio Agamben on antanut nimityksen homo sacer: olento, joka on juridisesti kuollut, vaikka onkin biologisesti elossa. Eikä hän ole ainoa välitilan maailmassa elävä. Yhdysvaltalaiset viranomaiset, joiden vastuulla on pidätettyjen kohtelu, ovat muuttuneet eräänlaisiksi vastineiksi tälle homo sacer’ille: oikeusvaltaa käyttäessään he toimivat tyhjässä tilassa, jota laki kannattelee, mutta johon lakien säädösvoima ei kuitenkaan yllä.”

Žižekin mukaan moraalin ja lain periaatteita ei voi johtaa ääritilanteita paradigmaattisina esimerkkeinä käyttäen: ”On toki totta, että useimmat osaamme kuvitella yksittäisen tilanteen, jossa saattaisimme turvautua kidutukseen – kuten pelastaaksemme rakkaamme joltain välittömästi uhkaavalta, sietämättömältä pahalta. Itsekin voin kuvitella. Sellaisessa tapauksessa on kuitenkin tähdellistä, etten kohota epätoivoista valintaa universaaliksi periaatteeksi. Hetken ohittamattomassa brutaalissa hädässä minun vain pitäisi toimia siten. Mutta siitä ei voi tulla hyväksyttävää ennakkotapausta; minulle on jäätävä aito kauheudentunne siitä, mitä olen tehnyt. Kun kidutuksesta tulee vain jatke terrorismin torjunnan keinovalikoimaan, koko kauheudentunne kadotetaan.”

Žižek kysyy: mitä jos joku läntisessä maailmassa ehdottaisi, että toisinaan on paikallaan raiskata? Yhtä vähän kuin raiskausta pitäisi hänen mukaansa sietää kidutuksen oikeuttamista. Viimeisenä korttina Žižek muistuttaa, että edellisen kerran kidutuksen luotettavuudesta ja hyväksyttävyydestä keskusteltiin – keskiajalla. Moraaliselle progressivistille ajat ovat synkkiä, selkäranka koetuksella.
 
Tere V. & Tuukka T.
 
London Review of Books -lehdessä (numero 9, 10.5.2007) Judith Butler kirjoittaa tuoreimmasta Hannah Arendt -kokoelmasta, joka sisältää otsikon Jewish Writings alle koottuja esseitä (Schocken 2007, ed. Jerome Kohn). Verkko-osoite: http://www.lrb.co.uk/v29/n09/
 
Kootuissa teksteissä Arendt pohtii omaa suhdettaan juutalaisuuteen, Israeliin ja kansallisvaltion ideaan. Kansallisvaltio näyttäytyy ongelmana: kansalaistensa oikeuksien vaalijana sitä voi puolustaa, nationalistisen ulossulkevana, vähemmistöjen sortoa ja pakolaisuutta synnyttävänä ilmiönä sitä on vastustettava. Poliittisen yhteisön muotona sille ei kuitenkaan ole helppoa löytää elinkelpoisia vaihtoehtoja.
 
Ongelma kosketti erityisellä tavalla juutalaisintellektuelleja, joiden oli ratkaistava suhteensa arabimaiden ja palestiinalaisalueiden keskelle syntyneeseen Israelin valtioon. Arendt suhtautui kriittisesti tai vähintäänkin epäillen sionismiin. Tunnettu filosofi Gershom Scholem syyttikin Arendtia siitä, että tältä (kuten Scholemin mukaan monilta muilta ”saksalaiseen vasemmistoon” kuuluneilta juutalaisintellektuelleilta) puuttui Ahabath Israel – rakkaus juutalaista kansaa kohtaan. Arendtin vastaus kuului:
 
”Olet aivan oikeassa – minua ei liikuta mikään tämänkaltainen ’rakkaus’, kahdesta syystä: En ole koskaan elämässäni ’rakastanut’ mitään kansaa tai kollektiivia, en sen paremmin Saksan kansaa kuin ranskalaisia tai yhdysvaltalaisia, en työväenluokkaa enkä mitään sen kaltaistakaaan. Totta tosiaan rakastan ’vain’ ystäviäni, ja ainoa tuntemani ja uskomani rakkauden laji on toisten ihmisten, persoonien rakastaminen. Toisekseen ’juutalaisten rakastaminen’ vaikuttaa minusta varsin epäilyttävältä siksikin, että olen itse juutalainen. Selventääkseni, mitä tarkoitan, saanen kertoa keskustelusta, jonka kävin Israelissa erään merkittävän poliittisen vaikuttajan kanssa. Hän puolusti uskonnon ja valtion erottamattomuutta Israelissa, mikä on minun mielestäni katastrofaalinen lähtökohta. ”Täytyyhän sinun ymmärtää, että sosialistina en tietenkään usko Jumalaan; uskon juutalaiseen kansaan.” Pidin tätä järkyttävänä lausuntona, enkä tuolloin järkytykseltäni saanut edes vastatuksi. Olisin kuitenkin voinut vastata: Tämän kansan suuruus oli kerran uskossa Jumalaan, ja juuri sellaisessa uskossa, jossa luottamus ja rakkaus häntä kohtaan oli suurempaa kuin pelko. Ja nyt tämä kansa uskoo ainoastaan itseensä? Mitä hyvää siitä voisi seurata? No, tässä merkityksessä minä en ’rakasta’ juutalaisia, enkä ’usko’ heihin; minä pelkästään kuulun heihin, ilman epäilyjä tai vastaväitteitä.”
 
Arendt piti lopulta liittovaltion muodostamista palestiinalaisten kanssa ainoana kestävänä ratkaisuna juutalaisten valtion ongelmaan. Juutalaisten kansallisidentiteetille perustettu valtio synnyttäisi kaikkien nationalististen valtioideologioiden tapaan vähemmistöjen syrjintää, muukalaisiksi sysättyjen palestiinalaisten valtavan joukon sekä jatkuvan väkivallan kierteen Israelin ja vihamielisten ympäröivien arabivaltioiden välille.
 

Butler huomauttaa, että Arendtin näkemykset liittovaltiosta voivat olla poliittisesti naiiveja. Samoin hän kritisoi Arendtin Eurooppa-keskeistä ajattelutapaa ja vähemmistöjen ongelman tarkastelemista vain kansalaisoikeuksien ja kansallisvaltion näkökulmasta – esimerkiksi rodun, etnisyyden tai monikulttuurisuuden kysymykset sivuuttaen. Tästä huolimatta Arendtin varoitus Israelin tulevaisuuden sitomisesta sionismiin oli tarkkanäköinen. Kirjoituskokoelman tärkeintä antia on juuri kodittomien ja valtiottomien – ja tätä kautta oikeudettomien – aseman pohtiminen. Butler muistuttaa, että palestiinalaisia ja juutalaisia yhdistävästä muukalaisuuden ja kodittomuuden kokemuksesta voisi kehkeytyä keskinäisen solidaarisuuden ja Lähi-Idän uusien poliittisten ratkaisujen lähtökohta.

 

 

Filosofi Michel Onfray kommentoi Ranskan presidentinvaaleja. Onfrayn "henkilökuva" Nicolas Sarkozysta ilmestyi Le Nouvel Observateur -lehden verkkoversion blogissa.

Ensimmäinen osa, 3.4.2007:

http://michelonfray.blogs.nouvelobs.com/archive/2007/04/03/le-cerveau-d-un-homme-de-droite.html

Toinen osa, 6.4.2007:

http://michelonfray.blogs.nouvelobs.com/archive/2007/04/06/l-hémisphère-gauche-d-un-cerveau-de-droite.html

 

Lehden verkkoversion nouvelobs.comin etusivu:

http://tempsreel.nouvelobs.com/

 

Multikulturalismi-debatti saksalaisessa verkkolehdessä Perlentaucherissa ja sen englanninkielisessä versiossa sindandsightissa on laajentunut edelleen.

 

Alkuperäinen debatti saksankielisenä:

http://www.perlentaucher.de/artikel/3642.html

Puheenvuorot englanniksi:

http://www.signandsight.com/features/1167.html

Kommentaareja muualla lehdistössä:

http://www.signandsight.com/features/1217.html

Debattia on kommentoitu sanomalehdissä eri puolilla Eurooppaa, käännöksien kera. Suomessa siitä oli tosin vain pieni maininta HS:ssa. Multikulttuurisuus-keskustelu on täällä vasta alkutekijöissään. Keskustelun kanssa yhteisiä poliittisia ja moraalisia kysymyksiä voi kuitenkin havaita esimerkiksi nyt ajankohtaisessa keskustelussa naispappeudesta luterilaisessa kirkossa.

  

Debatin käynnistäjänä ovat olleet Ian Buruman kirja Theo van Goghin murhasta ja Timothy Garton Ashin kirjoittama arvio siitä ja Ayaan Hirsi Alin kirjasta New York Review of Booksissa:

http://www.nybooks.com/articles/19371

Sekä tämän jälkeen ranskalaisfilosofi Pascal Brucknerin kritiikki Burumalle ja Garton Ashille Perlentaucherissa (löytyy ylläolevista linkeistä).

Buruman kirja arvioitiin tuoreeltaan myös London Review of Booksissa (tämä arvio ei valitettavasti ole luettavissa verkossa vapaasti):

http://www.lrb.co.uk/v28/n24/mair01_.html

 

tt

Åbo Akademi'n filosofian professuuria koskenut debatti näyttää päättyvän parhain päin.   (Ks. Aiempi viesti aiheesta.)
 
Lars Hertzberg tiedottaa:

"Åbo Akademin hallitus päätti eilen (8.3.), että filosofian professorin
virka täytetään uudelleen.

Joulukuussa yliopiston hallintojohtaja oli ehdottanut, ettei  professuuria "tässä vaiheessa" täytettäisi, toisin sanoen virka  jäädytettäisiin määräämättömäksi ajaksi. Asia pantiin tuolloin  pöydälle Åbo Akademin hallituksessa.

Onneksi tieto ehdotuksesta oli ehtinyt vuotaa ennen hallituksen  kokousta. Kysymys filosofian tulevaisuudesta herätti yllättävää ja ilahduttavaa huomiota ruotsinkielisissä medioissa. Siitä ilmestyi  pääkirjoitus ainakin kolmessa päivälehdessä, ja mielipidesivuilla  asiasta kirjoitettiin viikkokaupalla. Yhtä lukuunottamatta kaikki kirjoitukset puolsivat viran täyttämistä uudelleen.

Ennen asian uutta käsittelyä hallintojohtaja Roger Broon eräistä  muista toimista oli ehtinyt nousta vielä valtavampi kohu, minkä  seurauksena hän joutui siirtymään virkavapaalle vuoden loppuun asti.  Professuuriasian esittelijänä hallituksessa toimi henkilöstöpäällikkö Margita Vainio, joka ehdotti  viran täyttämistä. Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.

Siirryttyäni eläkkeelle 1.2.2007 professorin virkaa hoitaa Olli Lagerspetz.

Lars Hertzberg"
Ylen uutinen aiheesta:

Ranskalainen sosiologi ja filosofi Jean Baudrillard kuoli 77-vuoden iässä
kotonaan Pariisissa pitkällisen sairauden jälkeen.

 

Le Monden verkkosivulle kerättyjä linkkejä muistokirjoituksiin:

http://www.lemonde.fr/web/article/0,1-0,36-880003,0.html

Muistokirjoitus Le Mondessa:

http://www.lemonde.fr/web/article/0,1-0,36-879957,0.html

Muistokirjoitus Pierre Assoulinen blogissa Le Monden verkkosivuilla:

http://passouline.blog.lemonde.fr/2007/03/07/pour-saluer-baudrillard/

Guardian-lehden muistokirjoitus:

http://www.guardian.co.uk/obituaries/story/0,,2028464,00.html

Julian Bagginin kirjoittama muistokirjoitus Guardianin verkkolehdessä:

http://commentisfree.guardian.co.uk/julian_baggini/2007/03/the_shadow_of_his_former_self.html

Times-lehden muistokirjoitus:

http://www.timesonline.co.uk/tol/comment/obituaries/article1483898.ece

 

Mannermaisen nykyfilosofian johtaviin nimiin lukeutunut Strasbourgin yliopiston estetiikan professori ja teatteriohjaaja Philippe Lacoue- Labarthe (s. 1940) kuoli Pariisissa 27.1.2007. Lacoue-Labarthen terveys oli jo pitkään ollut heikko. Suomessakin 1993 vieraillut Lacoue-Labarthe tunnettiin ennen kaikkea Martin Heideggerin, Jacques Derridan ja Jacques Lacanin ajattelua sekä mm. Paul Celanin ja Friedrich Hölderlinin runoutta seurailevasta työstään, johon liittyi kiinteästi teatterin tekemisen
teoria ja käytäntö. Hänen läheisin työtoverinsa oli samassa yliopistossa opettanut Jean-Luc Nancy; sekä Lacoue-Labarthe että Nancy esiintyivät vuonna 2004 valmistuneessa dokumenttielokuvassa The Ister, joka perustuu Heideggerin vuonna 1942 pitämiin Hölderlin-luentoihin.

Alla Libération-lehden ranskankielinen muistokirjoitus.   

 

Jussi Backman

 

 

 

-----------------------------------

Subject: Article de Libération. Décès de Ph. Lacoue Labarthe


Philippe Lacoue-Labarthe est mort d'insuffisance respiratoire dans la

nuit de samedi à dimanche, à l'hôpital Saint-Louis à Paris.

Philosophe, germaniste, traducteur et homme de théâtre, professeur

d'esthétique à l'université de Strasbourg, il avait 67 ans.

Assise. Etait-il venu à la philosophie à cause de la très haute idée

qu'il se faisait de la littérature, à laquelle il se destinait au

commencement ? Ou s'était-il mis à l'écriture justement à travers les

accointances de celle-ci avec l'acte même de penser, au moins depuis

Platon ? Questions probablement aporétiques pour Lacoue-Labarthe et

proprement circulaires, qui trouvaient pourtant chez lui une assise,

un point de stabilisation dans sa conception, et de la pensée et de la

littérature, comme des arts de la mise en scène.

Dans ce théâtre mental dont il est le piètre héros, le sujet moderne

se sauve pourtant s'il parvient à franchir indemne l'épreuve du

langage. Ce combat, chez Lacoue-Labarthe, n'a pas été que

métaphorique, lorsqu'on songe que la langue philosophique, qu'il s'est

agi pour lui de parler et de refuser à la fois, n'est autre que celle

de Martin Heidegger. A travers quel équilibre instable, entre respect

et rejet, peut-on accueillir la grandeur vivifiante de l'oeuvre tout

en continuant à se (dé)battre contre la noirceur éthique du philosophe

allemand ? Une génération de philosophes français est passée par là ;

Lacoue-Labarthe est celui qui, certainement, a été le plus loin dans

ce questionnement inépuisable, orientant et sans doute marquant ses

lectures de Hölderlin, Diderot, Celan, Blanchot, Rimbaud, Benjamin,

Marx... jusqu'aux romantiques allemands.

Ami de Michel Deutsch, Jean-Pierre Vincent, Gilberte Tsaï et

Jean-Christophe Bailly, Philippe Lacoue-Labarthe était au théâtre

comme chez lui, fournissant par exemple une traduction en français de

la traduction allemande par Hölderlin d' Antigone de Sophocle. Ou

encore d' oedipe du même Sophocle via le même Hölderlin. Avec la

traduction ­ sa pratique, ses enjeux théoriques ­ Lacoue-Labarthe

s'est débattu sa vie durant, non pas comme une activité parmi

d'autres, mais comme l'expérience d'une traversée de la pensée, voire

son transport d'une langue à une autre qui ne peut se faire qu'à

travers une expérience proprement poétique.

Amour. Ami de Jean-Luc Nancy, il a formé avec Jacques Derrida un trio

intellectuel qui venait confirmer le geste platonicien fondateur qu'il

ne peut y avoir de pensée qu'érotique, que c'est l'amour qui fait

penser, l'amour de la pensée en l'occurrence. Derrida le soulignait

encore dans un colloque, peu avant de mourir : «Ce que je partage avec

Lacoue-Labarthe, nous le partageons aussi tous deux, quoique

différemment, avec Nancy. Si quelque chose a bien dû nous rassembler,

il n'y a jamais eu entre nous aucune ligne commune, mais quelque chose

a dû favoriser un sens respectueux non seulement du droit à la

philosophie, de la justice dans la pensée, c'est-à-dire aussi la

probité dans l'écriture, l'éthique, le droit et la politique.»