Filosofia.fi - Verkkoloki

Euron kriisi ja historian loppu

toimittaja — Tue, 17 Jan 2012 19:26:04 +0200

Euron kriisi on päättyneen vuoden suuri puheenaihe. Se on hyvä puheenaihe, koska kukaan ei varsinaisesti ole euron kriisin asiantuntija ja siksi asiantuntijuudesta joudutaan käymään kamppailua.

Kriisistä puhumisen tasoja on kaksi. Ensimmäinen on ratkaisun hakeminen. Poliitikoilta odotetaan toimia, joiden avulla kriisi poistuu ja yhteiskunnallinen elämä jatkuu vanhalla radallaan. Valitettavasti tällaisia puhtaasti teknisiä ratkaisuja ei ole, ja jos olisi, ne olisi jo tehty. Talouteen liittyy väistämättä kaikki sellainen eturyhmätietoisuus, ideologisuus ja instituutioihin sitoutuminen, jotka tekevät politiikasta politiikkaa ja puhtaista "ratkaisuista" mahdottomia.

Toinen taso on kysymys siitä, mitä ja mikä kriisi pohjimmiltaan on. Kriisin keston aikana "perimmäinen ongelma" on tietysti ehditty paikantaa jo jokaiselle mahdolliselle tasolle. Kriisin pohjimmainen olemus on tästä huolimatta aidosti kiinnostava kysymys, ei niinkään siksi, että taloudellisen valuvian pohja olisi väärin paikannettu, vaan siksi, että taloudellisten kriisien käsittely talouden käsitteillä tuppaa olemaan varsin pinnallista. Erityisesti näin on silloin, kun puhe on jostain ennen kokeilemattomasta, mitä euro selvästikin on. Pohjimmiltaan tarvitsemme aatehistoriaa selittääksemme, "mistä kriisissä todella on kyse".

Valtiokäsityksiä

Euroopan talous- ja rahaliitolla on kaksi suurta ongelmaa. Näitä ongelmia on vaikea nähdä, koska niiden läsnäolo on niin itsestään selvää, ja vasta rahaliiton erityispiirteet tekevät niistä todella kriisiyttäviä. Ensimmäinen ongelmista on uusliberalismi ja toinen on kansallisvaltio. Ne vaikuttavat itsestään selviltä, koska ne ovat ainoat kaksi suurta poliittista ideaa, jotka selvisivät vahvoina ja hegemonisina siitä politiikan, väkivallan ja ideologioiden myllerryksestä, joka tunnetaan 1900-lukuna.

Kun rahaliittoa perustettiin, uusliberalismi eli kaikkein vahvimpia aikojaan. Sen kyseenalaistaminen oli poliittisesti mahdotonta juuri siksi, että se oli 1900-luvun ruumiskasan päällä pää pystyssä. Vähäinen sääntely, vapaat pääomien liikkeet, hintavakauden korostaminen ja vastaavat eivät näyttäytyneet ideologioina vaan selvyyksinä.

Miksi uusliberalismista on sitten tullut rahaliitolle ongelma? Vaikka uusliberalismi voi näyttää talousopilta, pohjimmiltaan se on tapa asennoitua ihmisiin ja valtioihin. Sen asenne ihmisiin on, että he ovat pohjimmiltaan yksin ja varuillaan, ja kaikenlaiset ihmisten yhteenliittymät ovat satunnaisia ja ylipäänsä epäilyttäviä. Asenne valtioon on, että valtio on viime kädessä ahneiden virkamiesten ja populististen poliitikkojen väline viedä ihmisiltä se mikä ihmisille kuuluu. Valtiota pidetään lähtökohtaisesti loismaisena.

Teoriana siitä, mitä ihmiset ja valtio ovat ja miksi, uusliberalismi selittää psykologiaa, todellisuutta, tehokkuutta, moraalia ja paljon muuta. Ytimessä on kuitenkin valtio. Uusliberalismi toistaa kuuluvimmin kahta asiaa, filosofisesti ja rahateoreettisesti. Ensinnäkin valtio on kuin mikä tahansa markkinatoimija ja toiseksi sen myös tulee olla kuin mikä tahansa markkinatoimija. Tästä seuraa esimerkiksi uusliberalismin käsitys julkisen rahoituksen järjestämisestä ja verotuksen oikeutuksesta sekä byrokratian kritiikki ja niin edespäin.

Ajattelutavan mukaan taloudellisen arvon katsotaan syntyvän fundamentaalisesti ennen valtion toimintoja. Juuri siksi oikeisto jankuttaa työn tärkeydestä, ahkeruudesta ja sen sellaisesta: ajattelua ohjaa käsitys, jonka mukaan arvo tehdään ensin, ja valtio ulosmittaa omansa jälkikäteen. Useimmat ymmärtävät, että käsitys kuvaa huonosti modernia talousjärjestelmää, jossa valtion panos yhteiskunnallisissa ydintoiminnoissa koulutuksesta infrastruktuuriin on taloudellisen arvon luomisen ehto. Olennaisinta on kuitenkin, että modernia rahajärjestelmää tämä käsitys kuvaa vielä sitäkin huonommin. Jotta rahaa olisi ylipäänsä olemassa, tarvitaan valtion instituutioita tai vähintäänkin jotain vastaavankaltaista yhteisötason koordinaatiota. Eli juuri sitä, mikä on uusliberalismin mukaan kaikkein epäilyttävintä. Näin ollen uusliberalismi onkin hämmentävän valmis tuhoamaan modernin talouden.

Sitä saa, mitä tilaa

Euroopan rahaliitto luotiin uusliberalismin hengessä sellaiseksi, että valtion kulutusta rajoitetaan väistämättä. Rahaliiton perustana on poliittisesti itsenäinen, inflaation kontrolliin keskittynyt keskuspankki. Tämä voi kuulostaa tekniseltä, mutta kyseessä on uusliberaalin asenteen täydellinen tuotos. Poliitikkoja estetään päättämästä rahapolitiikasta ja varmistetaan että alijäämäisten budjettien pyörittäminen tulee valtioille kalliiksi, kun sijoittajille on pakko maksaa riskilisää. Taustalla on todellinen kamppailu siitä, mitä valtion fundamentaalisesti ajatellaan olevan. Eurovaltioiden asemasta on tehty uusliberaalin doktriinin mukainen, koska valtiokäsitys euron taustalla perustuu holtittoman ja korruptoituneen byrokraatin karikatyyiin. Valtio käsitetään siis markkinoilta rahaa lainaavaksi tahoksi ilman valtion erityispiirteiden huomioimista. Julkinen kulutus ei vaikeudu kriisin takia vaan siksi, että julkisen kulutuksen vaikeuttaminen on euron alkuperäinen tarkoitus.

Kuitenkin uusliberalistinen malli epäonnistuu juuri siksi, että valtion merkitystä kieltäydytään ymmärtämästä. Kun finanssisektori paisuu liian suureksi, julkisen vallan on tehtävä jotain, ettei koko systeemi romahtaisi. Julkisen talouden tasapaino ja avoimet rahamarkkinat eivät johda vakaaseen järjestelmään, kuten friedmanilaiset kuvittelivat. Kysyntää täytyy pitää yllä, ja muutenkin huolehtia talouden edellytyksistä, mikä taas maksaa. Ja valtioiden taas täytyy saada rahoituksensa jostain.

Kriisin aikana Euroopan johtajille on kirkastumassa, että valtioiden rahoituksessa täytyy olla jokin takaportti. Toisin sanoen on syytä olla mietittynä, mikä kassa toimii viimekätisenä rahoittajana tilanteessa, jossa valtion rahoituksen järjestäminen ei muuten onnistu ja tasapainotilan etsiminen leikkauksille on paitsi itsemurha, myös mahdotonta. Ensimmäisenä tämän takaportin puuttumisen huomasivat sijoittajat, jotka aivan oikein alkoivat pitää valtionvelkoja riskisijoituksena ja vaatia asiaankuuluvaa riskilisää. Viimekätisen rahoittajan puuttuminen tulee näin joka tapauksessa kalliiksi valtioille. Kun tilanne sitten kaatui poliitikkojen käsiin, linjaksi otettiin, että viimekätinen rahoitus järjestetään miten tahansa paitsi keskuspankin roolia muuttamalla. Päättäjillä on tai on ollut tarjota läjä erilaisia rahoituskanavia (jäsenvaltiot, EVVM, EVM, IMF), mutta tämä on edelleen sijoittajille sekavaa eli valtioille kallista. Sitä paitsi jokainen näistä malleista edellyttää budjettirahan kierrättämistä eli on jälleen hyökkäys julkisia budjetteja vastaan.

Keskuspankin ohella toinen keskeinen heijastuma tästä perustavasta ajatusmallista on moraalinen ajatus valtioiden "omista veloista", jotka on maksettava kunniallisesti itse. Veloille etsitään nyt maksajaa pitkin maita ja mantuja, koska ajatus ei toimi alkuunkaan. Valtion velkoja ei voi noin vain maksaa pois säästämällä. Pikemmin pitäisi olla jokin idea, miten velkoja voitaisiin mitätöidä. Itse asiassa se on ainoa järkevä asia, mitä tällä hetkellä voi tehdä. Mutta se taas luo vallitsevan opin mukaan vääriä signaaleja valtioille: että piikki on auki. Moral hazard. Ja juuri uusliberaali karikatyyri byrokraatista, jolla on piikki auki, on euroa kantavasti määrittävä vastapooli.

Kriisin ratkaisumallien pyörryttävä tekninen monimutkaisuus johtuukin ennen kaikkea yhdestä lausumattomasta tosiseikasta. Uusliberalismin periaatteista on nimittäin jo luovuttu täystuhon välttämiseksi, mutta sitä ei voi valitettavasti sanoa ääneen siinä mielessä, että rahoitukselle ja velalle kirjoitettaisiin uusia läpinäkyviä periaatteita. Valitettavasti tämä ääneensanomattomuus käy jatkuvasti paitsi monimutkaisemmaksi, myös kalliimmaksi.

Kilpailevat valtiot ja koordinaation pakko

Se uusliberalismista. Euron toinen ongelma on, kuten todettua, kansallisvaltio ja erityisesti ajatus kansallisesta edusta. Kansallisvaltiot on viritetty toimimaan kansallisen edun näkökulmasta. Vaikka ihmisillä saattaisikin olla jokin idea siitä, että kansallisvaltio on vanha ja kömpelö struktuuri, tästä ajatuksesta ei ole tietoakaan kun asioista tulisi sopia naapurimaan edustajan kanssa. Se ei johdu pahantahtoisuudesta, vaan kansainvälisen politiikan annetusta asetelmasta. Puolustinko yllä valtion suurta roolia? Tarkoitin julkista sektoria, julkista kulutusta, tulonsiirtoja ja sosiaalipalveluja. Nämä funktiot täytyy erottaa kansallisen intressin taakse linnoittautuneesta vahvasta valtiosta.

Euron perustajilla oli varmasti mielessään, että rahapoliittinen integraatio pakottaa syventämään talouspoliittista liittoa muutenkin. Eihän valuutta voi toimia niin, että tuotantorakenne on aivan erilainen eri paikoissa ja toiset velkaantuvat koska toiset tekevät ylijäämää. Jotta systeemi toimisi, pitäisi joka tapauksessa koordinoida kauppataseita ja pyrkiä yhtenäistämään tuotantorakennetta ja mielellään sopia yhteisistä minimipalkkasäädöksistä ja niin edespäin.

Lisäksi ainoa todellinen väline joka euron jäsenvaltioilla on keskinäiseen kilpailuun, on työvoiman oikeuksien polkeminen. Eihän siinä mitään jos ei kilpailtaisi keskenään. Eikä siinäkään mitään jos olisi oma rahapolitiikka. Mutta nykyinen järjestely, keskinäinen kilpailu ilman omaa rahapolitiikkaa, ei yksinkertaisesti toimi.
Viimekätisen rahoituksenkin hoitaminen on lähestulkoon mahdotonta, kun pitäisi saada sopu säännöistä, joilla se järjestetään. Jos toisiin ei lähtökohtaisesti luoteta, säännöt jäävät sopimatta. Siitä kärsivät kaikki. Typerintä asiassa on se, että todellinen talouspoliittisen koordinaation tarve antaa epädemokraattiselle komissiolle mahdollisuuden kaapata valta kaikilta vähänkään demokraattisilta elimiltä. Koordinaatio siis hoidetaan tavalla joka lakkauttaa demokratiasta merkittävän siivun.

Valtiot edelleenkin periaatteessa päättävät asioista, mutta komissiosta tulevien sääntöjen puitteissa. Kansalliset budjetit ovat suuria, mutta lopullinen sananvalta (ja sanktiovalta) on komissiolla. Jos sen sijaan olisimme valmiita luopumaan (suuresta osasta) kansallisvaltiotason talouspoliittista päätösvaltaa ja vahvistamaan keskustason demokraattisia elimiä (parlamenttia), demokraattisen talouspolitiikan luomiseen olisi jonkinlaiset mahdollisuudet. Lyhyesti: jos halutaan yhteinen raha, tarvitaan yhteistä talouspolitiikkaa, ja sitä voi tehdä joko demokraattisesti tai epädemokraattisesti. Keskenään kilpailevien kansallisvaltioiden asetelma johtaa helposti demokratian rajoittamiseen.

Mitä seuraa, tai on seuraamatta?

Entä sitten? Mitä tästä seuraa? Mikä kriisin olemus tässä on sitten tuotu esiin?
Toki voi käydä niin että euro hajoaa, eikä tällä pohdiskelulla enää ole ihmeemmin väliä. Taloudellinen krapula on silloin kova, maanosa painiskelee työttömyyden ja sosiaalisten ongelmien kanssa. Siitä selvitään jollakin tahdilla. Euroopan integraatio ottaa takapakkia muillakin aloilla. Kestää hyvin kauan ennen kuin vastaavanlaista kansallisvaltiot ylittävää poliittista toimijaa ryhdytään vakavasti kehittelemään seuraavan kerran, ja tämä tapahtuu varmasti jossakin Eurooppaa kiinnostavammassa paikassa, luultavasti Latinalaisessa Amerikassa.

Mutta kriisin olemuksesta vielä kolme asiaa. Ensinnäkin, internationalistisella vasemmistolla ja rahaliitolla on tänä päivänä yhteiset viholliset, eli mainitut uusliberalismi ja kansallisvaltioajattelu. On kuitenkin epäselvää, mitä yhteisistä vihollisista pitäisi poliittisesti päätellä, vai pitäisikö päätellä mitään – tai onko internationalistinen vasemmisto tällä areenalla ylipäätään minkäänlainen toimija.

Toiseksi, ongelmien aatteellisen ytimen paikantaminen uusliberalismiin ja kansallisvaltiohin kertoo vasta poliittisen asetelman. Asetelma antaa mahdollisuuden mitä moninaisimpiin poliittisiin asenteisiin. Samoin kuin kaikessa muussakin politiikassa, vallan tasapaino ja kyky ilmaista kantoja ratkaisevat, mitä tapahtuu. Kun eletään vielä kohtuullisesti toimivassa demokratiassa, kaikki on periaatteessa auki. Kyse on edelleenkin vahvimmin mielikuvista. Kamppailua käydään siitä, mitä valtio on. Politiikan sisältöä tuottava voima kansan äänestä talousteknokraatteihin tiivistyy lopulta siihen, mikä mielikuva tähän kysymykseen vastaamista ohjaa. Hyvinvointivaltio vai korruptio, kansallisen identiteetin tiivistymä vai vanhentunut politiikan kehys? Oikeastaan kyse ei ole edes hallitsevasta mielikuvasta, vaan hallitsevasta karikatyyrista.

Eurooppa saattaa olla edelleen siinä määrin demokraattinen, että kriisin lopputuloksena on juuri sellainen todellisuus, johon eurooppalaisten keskuudessa vallitseva valtiokäsitys sopii. Taloudellinen ja nationalistinen oikeistolaisuus saattavat todella olla maanosan vahvimmat poliittiset ideat. Ehkä yövartijavaltion kannatus on suurempi kuin sosiaalivaltion. Ehkä kansallisuusaate on lopulta vahvempi kuin kansallisvaltion yli tähyävät voimat. Ehkä eurooppalaiset saavat juuri niin huonon Euroopan kuin ansaitsevat. Enemmän tuloeroja, enemmän keskusvallan teknokratiaa, lippu salkoon.

Kolmanneksi, ja päästäkseni lopulta kiinnostavimpaan asiaan, tämä Eurooppa saattaa kaikesta komissaarivallasta huolimatta kriisiytyä niistä syistä, joita olen yllä yrittänyt kuvata. Hanke muuttuu mahdottomaksi. Tällöin uusliberalismin ja kansallisvaltion kriisi muuttuu kiinnostavaksi alussa mainitusta syystä: koska ne selvisivät 1900-luvusta ja kaikista julistetuista "historian lopuista". Euroa tuhoavat juuri nämä opinkappaleet, joiden selviytyminen on antanut niille jonkinlaisen post-ideologisen leiman. Parhaimmillaan tilanne saattaa karistaa niistä post-ideologisuuden ja saattaa ne kontekstiinsa. Lopulta ne ovat pelkkiä voittajia, ja sellaisena varsin sattumanvaraisia. Ne ovat edelleen voimissaan, koska hallitsevassa poliittisessa kuvittelutavassa ei ole muita yhtä vahvoja ja kokonaisvaltaisia maailman hahmottamisen malleja, jotka tarjoaisivat valmiin sanaston yhteiskunnan ja talouden toiminnan ja ongelmien selittämiseen.

Huonomman Euroopan resepti syntyy siitä, että tällaiset hallitsevat ajatusmallit vahvistavat kriisin hetkellä otettaan siinä tapauksessa, etteivät ne kriisiydy kunnolla. Jos uusliberalismi ja kansallisvaltio sen sijaan kohtaavat ajatusmalleina umpikujan, syntyy jotain aivan uutta jo siksi, että näin täytyy tapahtua. Poliittisen sanaston ja sosiaalisen todellisuuden hahmotustavan täytyy kuitenkin aina tulla jostain.
Nykymaailmaa katsoessa ajatus aivan uusista hahmotustavoista ei herätä ainakaan pelkkää pessimismiä.

Teppo Eskelinen

Demokratia ja omat mielipiteet

toimitus — Thu, 12 Jan 2012 21:08:23 +0200

Presidentinvaalikeskusteluissa Timo Soini on korostanut useaan otteeseen, että kenenkään mielipide ei ole väärä, jos se on hänen omansa. Lähtöjään tämä kuulostaa mukavalta ja vastaansanomattomalta näkemykseltä. Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen. Soini onkin käyttänyt tätä lausumaa keskusteluissa taitavasti kuvatakseen perussuomalaisten kannattajia väärinymmärrettynä ja vainottunakin joukkona.

Soinin vastakritiikki ei olekaan tuulesta temmattu. Tiettyjen perussuomalaisten riveissä toimivien aktiivien touhut ovat saaneet aikaan moraalipaniikkia, ja perusteltu kritiikki heitä kohtaan tahtoo pursuta yli äyräiden koskettamaan ketä tahansa perussuomalaista. Ei vaadita ruudinkeksijää ymmärtämään, että huitova kritiikki on omiaan vahvistamaan yhteisyydentuntoa myös siellä, missä olisi aitoja mielipide-eroja. Huolimaton perussuomalaisten kritiikki voi siis kääntyä itseään vastaan. Soinin retorinen johtopäätös ”oma mielipide ei voi olla väärä” hyppää kuitenkin yli laidan toisella tavalla.

Rinnastetaan se toiseen perussuomalaisten aivoriihen oivallukseen, joka on uudelleenlämmitetty klassikko sananvapaus- ja suvaitsevaisuuskeskustelusta ympäri maailman. Esimerkiksi Soini on usein valittanut, että hänen abortti- tai seksuaalisuuskantojensa kritiikki on osoitus suvaitsemattomuudesta, samoin kuin perussuomalaisen ”maahanmuuttokriittisyyden” kritiikki. ”Suvaitsevaiston fasismi ja darvinismi kukkivat”, kuten hän totesi blogissaan 3. tammikuuta. Toisia ihmisiä kritisoivat kannatkin ovat ”omia mielipiteitä”, joita ei saa kutsua vääriksi suoralta kädeltä. Näin Soini kuvaa itsensä demokratian ja vapauden puolustajaksi ja syyttää muita niiden loukkaamisesta.

Tätä lausumaa on kuitenkin vaikea pukea yhtä pehmoisenmukavaan asuun kuin alussa mainittua omien mielipiteiden puolustusta. Siksi kannan ongelmat ovatkin selvemmät. Poliittiset mielipiteet eivät voi olla koskemattomia ja muuttumattomia, vaan niihin kuuluu kiistely ja koettelu. Kyllähän ihmisten tulisi muuttua elämänsä aikana, niin ihmissuhteissaan ja kasvatuksensa aikana kuin yhteiskuntaan osallistuessaankin. Politiikka ei ole vain mielipiteiden nokittelua.

Ja tietysti jos mielipiteeseen kuuluu, että toiset ihmiset ovat alempiarvoisia, sillä on hankalat seuraukset sen kannalta, miten yhteiskunnassa edes voidaan elää. Kun ei suvaita ominaisuuksia, joille ihmiset eivät voi mitään (toisin kuin vaikka poliittisia mielipiteitä), ollaan vaarallisella alueella. Kaikkien ihmisten arvoa korostavan Soinin luulisi tämän hyväksyvän, mutta silti hän puolustaa kaikkien mielipiteiden oikeellisuutta.

Mutta tämä kritiikki ei liene Soinille kovin merkityksellistä. Perussuomalaiset ovat strategiassaan ymmärtäneet hyvin politiikan any publicity -puolen: tärkeintä on pitää huomio itsessä ja hallita keskustelua. Vaikka keskeiset kannat ammuttaisiin täyteen reikiä, kritiikin kohteenakin perussuomalaiset säilyttävät huomioarvonsa. Tässä vaiheessa se vaikuttaa olevan tärkeintä, kun asema suurena puolueena halutaan vakiinnuttaa. Soini totesikin Neloskanavan järjestämässä keskustelussa Pekka Haaviston kanssa, että joukot oppivat ajan myötä käyttäytymään kunnolla.

Valittaminen toisten suvaitsemattomuudesta osuu myös hyvin nykytilanteeseen. Jos on ihmisryhmiä, jotka kokevat, että heidän maailmankuvansa on ollut piilossa tai ”kielletty”, poliittisen korrektiuden peittämää, tällaiset kannanotot vetoavat heidän loukkauksen tunteisiinsa. Johdonmukaisuus ei ole tärkeintä vaan toisten löytäminen. Soinin mainittu blogiteksti osuu näihin tuntoihin taitavasti:

”Älä unohda epäonnistunutta ihmistä. He haluavat olla mukana, kunhan kokevat kelpaavansa. Siinä oli suvaitsevaisuusoppia selvällä suomella sanottuna. Ihmiselämä on pyhä. Elettävä se on – jokainen elämä. Ja sillä on luovuttamaton arvonsa.”

Tässä on taiten taottu yhteen ”suvaitsevaiston” kritiikki, omien mielipiteiden oikeus ja ihmisarvo. Mutta mitä tällainen kanta tarkoittaa lopulta politiikalle? Kannatettavalta kuulostavan pienen ihmisen puolustuksen rinnalle on liitetty näkemys politiikasta, joka on vastuuton minkä tahansa puolueen johtajalta.

Kannanotoissaan Soini nimittäin lopulta vastustaa kriittistä keskustelua. Perussuomalainen retoriikka maalaa kuvan omista näkemyksistä puhtaina ja alkuperäisinä ja vaatii niiden täydellistä loukkaamattomuutta. Ihmiset ovat siten joukossakin mielipiteineen yksin. Puoluekaan ei ole mielipiteitä muuntava ja kasvattava yhteisö – miten se voisi olla, jos jokaisen mielipide on oikea? – vaan pelkkä mielipiteitä puolustava elin. Tällainen puolue tai kansanliike ei voi kehittää omaa ääntä.

Demokratia ei tarkoita sitä, että kaikki mielipiteet ovat yhtä hyviä, ja että kaikkien tulee antaa kukkia. Se tarkoittaa, että mielipiteitä ei saa tukahduttaa väkivalloin, eikä valtiovalta saa hallita niitä.

Jokaisella on oikeus ja vapaus omiin mielipiteisiinsä. Mutta vaikka mielipiteeseen on oikeus, se ei ole automaattisesti oikea. Kuka tahansa ymmärtää, että nämä ovat kaksi eri asiaa. Demokratiaan vapauden kumppanina – itse asiassa kaikkeen elämään –kuuluu, että mielipiteitä pyritään muuttamaan, toisiin koitetaan vaikuttaa. Miksi?

Koska politiikkaan täytyy kuulua ajatus, että toisilla on vääriä mielipiteitä, joiden halutaan muuttuvan. Politiikka on kamppailua näkemysten välillä, kamppailua ihmisten kannatuksesta. Näinhän on oltava: muutoin se kutistuisi vain valmiiden jääräpäisten eturyhmien väliseksi kädenväännöksi, jossa ei opita, muututa eikä kasveta. Maailma muuttuisi, mutta näkemykset siitä eivät.

Yhteiskunnissa on aina ristiriitoja, niin näkyviä kuin piileviäkin. Demokraattisen politiikan tarkoituksena on ratkoa niitä rauhanomaisesti ja antaa kaikille mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Demokraattinen politiikka joutuu myös aina kamppailemaan asioita vastaan, jotka estävät tätä, esimerkiksi kasvavia luokkaeroja, julkisen keskustelun monopoleja tai sukupuolten, etnisten tai uskonnollisten ryhmien välisiä oikeuksien eroja. Demokraattinen yhteiskunta ei synny vain äänestysmenetelmistä ja edustamisen tavoista, vaan se pitää synnyttää, kipeästikin, vapauden, demokraattisten käytäntöjen ja tasa-arvon kolmiyhteydessä.

Ja täytyy muistaa, että tämä ei vie väistämättä rauhaisaan lintukotoon. Se vain takaa, että yhteiskunnallisia konflikteja ei ratkaista väkivalloin.

Demokratiassa on siis olennaista, että mielipiteet joutuvat koetukselle. Jotkut niistä pääsevät valtaan, mutta on tärkeää, että pelin säännöt eivät tue mitään valmiiksi (esimerkiksi taloudellisen tietämyksen haastaminen on tärkeää, ettei asiantuntijatietoon voida vedota vailla kriittistä keskustelua). Valittaminen kritiikistä ylipäänsä on siis lähtökohtaisesti epädemokraattinen näkökulma. Kritiikin tavoista ja sisällöistä sopiikin valittaa.

Mutta keskustelua ja kiistelyä ei pidä vastustaa. Niiden puutteesta kärsisi koko suomalainen poliittinen keskustelu. Tällaisesta ylimalkaisesta mielipiteiden puolustamisesta seuraa vain arvojen teatteria, jossa roolit ja näyttelijät ovat valmiita.

Ville Lähde

Yhtä mieltä tieteestä

Risto — Tue, 20 Dec 2011 13:46:11 +0200

Rationaalisuuden ritarien sappi kiehui marraskuussa yli julkaisukynnyksen. Ruoansulatusnesteen maistelu ei sinänsä ole kummoista puuhaa, mutta kun läikyntä sai myös toisenlaisen ristiretkeilijän pukahtamaan, Jumalasta ja tieteestä eripuraajien yhteiset käsitykset valottuivat hauskasti.

Aamulehti 20.11. tarjosi mielipidesivuillaan terveyssosiologian professorin Markku Myllykankaan tuohtumukselle ja kliinisen fysiologian emerituksen Esko Länsimiehen pöyristykselle purkautumisväylän. Miehiä risoo muun muassa Jumalan kiittämien opinnäytteiden esipuheissa, uskontoihin liittyvien ilmiöiden tutkiminen, teologian opettaminen ja pappien kouluttaminen yliopistoissamme. Yhdestä erityisestä synnistä he antavat esimerkiksi toisen professorikaksikon Matti Leisolan ja Tapio Puolimatkan, nämä langenneet kun ovat tieteeseen kanonisoituina ihmisinä tuoneet julki henkilökohtaisia vakaumuksiaan ja vielä pönkittäneet niitä asiantuntija-asemallaan. Ylipäätään kaikenlaiselle "tieteen häpäisylle" pitäisi laittaa loppu. Tiedeyliopistojen olisi esimerkiksi "puututtava palkkalistoillaan olevien opettajien ja tutkijoiden tieteen vastaiseen toimintaan". Kirjoituksensa Myllykangas ja Länsimies lopettavat kuin manifestin:

"Oikeiden tiedemiesten ja -naisten on ryhdistäydyttävä. Taikausko ja sen harhaoppiset levittäjät on karkotettava tiedeyhteisöistä. Järjen valoa ei saa päästää sammumaan."

Skeptikkoduon puhdistushaikailuja on jo varsin asiallisesti perattu Aamulehdessä (23.11.) sekä kirjoituksen alkuperäisversion julkaisun yhteydessä Acatiimi-lehden numerossa 1/11. Lisäksi purkaus tuotti aimo massan blogitekstiä, joten siihen itseensä tuskin on syytä enempää paneutua. Eikä Tapio Puolimatkan vastine (23.11.) vihakaksikon hassutteluun ole sekään kummoisenkaan maininnan arvoinen. Vierekkäisinä nämä kirjoitukset kuitenkin osoittavat uskonto- ja tiedefanien ikiriidasta avartavan seikan: vaikka pukareiden positioilla on välimatkaa maasta taivaaseen, he osoittautuivat kovin yksimielisiksi.

Paneutukaamme siis kaikesta huolimatta hetkeksi Puolimatkan julkisiin ajatuskulkuihin. Aamulehdessä esitetty argumentti on ennestään tuttu [1]. Ensinnä hän väittää kristinuskon suuresti edesauttaneen – ellei kätilöineen – tieteen synnyssä. Ja tästä hän johtaa pääteesinsä: kristillisyys on aina ja nykyäänkin niin elimellinen osa tiedettä, että sen amputoiminen rationaalisesta ja järjestelmällisestä tiedonkeruuprojektista olisi älyllinen itsepetos ja johtaisi vääjäämättä tiedepuuhastelun perikatoon.

"Kristillinen teologia tarjosi siis tieteelliselle vallankumoukselle lähtökohtaolettamukset, jotka mahdollistivat tieteen räjähdyksenomaisen edistyksen. Siitä syystä professorien halu eristää teologia tiedeyliopiston ulkopuolelle on kuin lobotomian haikailemista itselle."

Lienisi mainitsemattakin selvää, että ilman ylettömän suopeaa tulkintaa tämä on silkka geneettinen virhepäätelmä – ja mitä muuta tämä voisi olla, se ei ole lainkaan selvää. Jos nyt kuitenkin pinnistää oikein kovasti, saattaa ymmärtää haparoivan tolkun professorismiehen väitteiden takana. Hän ilmeisesti jättää mainitsematta sen piilopremissin, joka tekee argumentista edes kaukaisesti pätevän. Jottei jo transsendenssin taa voisi nähdä tätä väitteiden johtoa epäpäteväksi, on tiede ymmärrettävä jonkinlaisella käsitteellisellä välttämättömyydellä yhtenäiseksi massiiviksi, jonka synnyinominaisuudet eivät voi muuksi muuttua. Tieteen toisenlaiseksi tuleminen johtaisi välttämättä sen tuhoutumiseen, perusteettomuuteen, pimeyden valtakuntaan ja kaikenlaiseen iljetyksen kauhistukseen. Puolimatkan täytyy siis ajatella, että tiede on yksi, yhtenäinen, mahtava monoliitti. Jos se on kristinuskosta siinnyt, se on kauttaaltaan uskonnollista – ja opettaahan jo Raamattu, että isot rakennelmat on tehtävä uskonkalliolle.

No, tällainenhan nyt on aika tavallista horinaa. Juuri siksi ei pitäisi olla yllätys, että uskontoentusiastien lisäksi myös monet tiedeintoilijat jakavat samasta science fictionista vain vähän eroavan variantin. Myllykankaan ja Länsimiehen kirjoitus on tästä perin alleviivaava esimerkki. Heillekin tiede on yhdestä rakennussarjasta konstruoitu jättikappale. He ymmärtävät sen toisaalta suunnattomaksi laitteeksi, jonka kampea kun kääntää, putkahtelee ihmiskunnan kollektiiviseen tajuntaan perusteltuja tosia uskomuksia. Homogeenisen rakenteensa vuoksi vehje on kuitenkin niin hauras, ettei siihen sovi syytää aivan mitä tahansa. Ehei, jos data ei ole kosher, jos kone erehtyy syömään uskontojen tai muiden huuruilujen saastuttamaa syötettä, saattaa se alkaa tulostella ties mitä hullutuksia. Samoin käy, jos vääräuskoiset pääsevät operoimaan tätä tuotantovälinettä. Heidät on siis karkotettava. Ja myös vanhurskaiden joukkoa on valvottava tarkoin, sillä pahimpia vihulaisia ovat revisionistit, jotka vehkeilevät selän takana vaikka väittävät olevansa hyvien puolella – niin kuin nyt kansakunnan epäilijäkerhosta katsottuna Leisola ja Puolimatka tekevät.

Jotta riita olisi alkujaankaan mahdollinen, täytyy kiistapuolien olla yksimielisiä kinattavaa asiaa paljon laajemmasta pohjasta. Tieteestä jankuttavien teistien ja huuhaanmetsästäjien kilpahoilanta osoittaa kuitenkin vielä pidemmälle käyvän teesin: jopa ohipuhuminen nousee yhteisymmärryksestä. Kenties tämä johtuu siitä, että asian äärelle päädytään samojen käsitysten innoittamina.

Aamulehdessä mielipidehtineet professorit uskovat tieteen voittojen olevan sen ansiota, että tieteentekijät jakavat yhden oikean yleiskäsityksen kaikkeudesta. Vain se varmistaa tieteelle vakaan pohjan – jos perusta menetetään, vaivutaan pimeyteen. Ilmeisesti juuri tämä usko tuottaa molempien ääripäiden kummalliset näkemykset. Ainoa ero on siinä, minkä maailmankuvan on sattunut rouva Fortunalta saamaan.

Ehkä parempi tieteenfilosofian opetus säästäisi meidät tällaiselta. Vaikka anything ei kävisikään, ei tutkijoiden tarvitse jakaa samoja käsityksiä elämästä, universumin perustasta tai todellisuudesta ylimalkaan. Riittää, että he kykenevät puhumaan keskenään.

Risto Koskensilta

Viitteet

1 Esimerkiksi TV7:n keskusteluohjelma Café Raamatun katseleminen on mainio tapa tutustua prof. Puolimatkan projektiin. Ks. esim. Café Raamattu Extra.

Samlingen Edvard Westermarck i Filosofia.fi är komplett

Jonas — Tue, 20 Dec 2011 09:25:22 +0200

Under november och december 2011 har filosofiportalens svenska redaktion digitaliserat omfattande mängder material av den finländske filosofen och antropologen Edvard Westermarck. Detta nydigitaliserade material har idag gjorts tillgängligt för alla i Filosofia.fi:s Westermarck-samling i fyra volymer. Samlingen Westermarck har varit under arbete sedan 2007 och öppnades våren 2011.

Urvalet av material har gjorts huvudsakligen av Juhani Ihanus, vars digitaliseringsplan inbegriper både publicerat och opublicerat material av Westermarck i form av artiklar, föredrag, manuskript, föreläsningar och brev. Digitaliseringsplanen syftar till att, genom noggrant utvalda verk, ge en så komplett helhetsbild av Westermarcks intellektuella utveckling som möjligt.

Bland de senaste tillskotten i Westermarck-samlingen kan dessa tidigare svårtillgängliga verk uppmärksammas: Westermarcks föreläsningar i samhällslära 1894, föreläsningsserien i filosofins historia 1912-14 och laudaturuppsatsen med temat "Gör kulturen människoslägtet lyckligare?" från 1886. Utöver dessa tidigare opublicerade texter inkluderar samlingen nu också viktiga artiklar av Westermarck som tidigare enbart funnits vid ett fåtal universitetsbibliotek. Ett gott exempel på detta är artikeln "Selektionsteorin och dess betydelse för vetenskaperna om det fysiska, psykiska och sociala lifvet" som publicerades i Album utgifvet av Nyländningar 1891. I artikeln ger Westermarck en god bild av Darwins och Lamarcks olika utvecklingsteorier, liksom sina egna kritiska synpunkter på utvecklingsteoriernas vetenskapliga status.

Bland de nya brev som införts är Westermarcks brev till Rolf Pipping 7.4.1939 av speciellt intresse. Brevet är skrivet under Westermarcks sista levnadsår och ger inblick i Westermarcks egen syn på sin filosofiska utveckling under äldre dagar. Han talar bland annat om relativismen som "kungstanken" i hans tankevärld under ett halvt århundrade.

Samlingen Westermarck i Filosofia.fi finns tillgänglig på
http://www.filosofia.fi/westermarck

Samlingen har förverkligats av Filosofia.fi i samarbete med forskningsprojektet Westermarck and Beyond vid Åbo Akademi (finansiärer Svenska Kulturfonden och Konestiftelsen) och Åbo Akademis bibliotek.

Jonas Ahlskog
Webbredaktör, Filosofia.fi

Läs mera om Edvard Westermarck

Biografi i Filosofia.fi av docent Olli Lagerspetz:
http://filosofia.fi/se/filosofin_i_finland/galleri/2711

Läs mera om Samlingen Westermarck i Filosofia.fi:
http://www.abo.fi/public/News/Item/item/4369

Rahoitusmalli ratkaisee yliopistojen suunnan

toimitus — Fri, 09 Dec 2011 01:02:13 +0200

Julkinen keskustelu yliopistouudistuksesta on vaimennut, vaikka enemmistö henkilöstöistä onkin uudistukseen pettynyt, kuten Tieteentekijöiden liiton ja Professoriliiton kysely osoitti. [1] Keskustelua tarvittaisiin kuitenkin juuri nyt vielä enemmän kuin lakikiistan aikaan. Parhaillaan on lausuntokierroksella vielä lakia merkittävämpi uudistus: yliopistojen uusi rahoitusmalli, jonka ehdotus Laadukas, kansainvälinen, profiloitunut ja vaikuttava yliopisto julkistettiin 21. marraskuuta. [2] Yliopistojen muutokseen vaikuttaa eniten juuri se, millaisin kriteerein valtio jatkossa jakaa rahoitusta.

Valtion budjetista katetaan lähes kaksi kolmasosaa yliopistojen toimintamenoista, vuonna 2011 n. 1,8 miljardia euroa. Rahoitus on opetus- ja kulttuuriministeriön tärkein ohjausinstrumentti, keino antaa keppiä ja porkkanaa. [3]

Yliopistojen rehtoraatti ja hallitus ovat uuden lain mukaisessa hallintomallissa aiempaa itsevaltaisempia suhteessa yliopistoyhteisöön. [4] Lain henki velvoittaa heitä toimimaan organisaation taloudellisen kokonaisedun puolesta, hieman yritysjohdon tapaan tehokkuutta tavoitellen ja toimintaa virtaviivaistaen. On selvää, että jokaisen yliopiston johto koettaa saada yliopistonsa "profiloitumaan" niin, että OKM:n rahoitusmallin kriteereitä seurataan yliopiston taloudellisen menestyksen kannalta parhaalla tavalla.

Ehdotettu malli jakaa rahoituksen aiempaan tapaan kolmeen pääosioon: koulutukseen (41%) ja tutkimukseen (34%) sekä koulutus- ja tiedepoliittisten tavoitteiden osuuteen (25%). Nämä kolme säilyvät kokonaisrahoituksen osuuksina käytännössä samassa keskinäisessä suhteessa kuin aiemmin, mutta laskentaperusteet on laitettu uusiksi.

Koulutus

Koulutuksessa tehokkuuteen patistellaan esimerkiksi sillä, ettei rahoitus enää määräytyisi lainkaan opiskelijamäärän (ja aloituspaikkojen) perusteella, vaan ratkaisevaa olisi valmistuneiden tutkintojen ja suoritettujen opintopisteiden määrä. Opiskelijoiden kannustaminen ja piiskaaminen viidessä vuodessa maistereiksi (tai kolmessa kandeiksi) tulisi siis entisestään korostumaan yliopistojen arjessa.

Koulutuksen tuloksellisuusmittareissa suoritettujen ylempien tutkintojen merkitys olisi 15% kokonaisrahoituksesta, alempien korkeakoulututkintojen 9 %, ja vähintään 55 opintopistettä suorittavien opiskelijoiden määrä vaikuttaisi 11 % osuudella (josta 3 % laskettaisiin vuodesta 2015 alkaen nyt suunnitteilla olevan yliopistojen yhteisen opiskelijapalautejärjestelmän perusteella [5]). Muita laskentaperusteita koulutuksen rahoitusosuudessa olisivat avoimen yliopiston ja erillisten opintojen suoritetut opintopisteet (2 %), ulkomaalaisten yliopistossa suorittamat ylemmät korkeakoulututkinnot (1 %), yliopistosta lähtevä ja yliopistoon saapuva kansainvälinen opiskelijavaihto (2 %) ja yliopistosta valmistuneet työlliset (1 %).

Viimeisenä mainitun kriteerin on tietenkin tarkoitus ohjata yliopistoja suuntaamaan aloitus- ja koulutuspaikkoja aiempaa halukkaammin ennakoidun työvoimatarpeen mukaisesti. Työvoimatarpeen ennakointi on ollut aina aikaisemminkin mukana koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmassa, jossa arvioidaan koulutuspaikkojen uudelleensuuntaamisen tarpeita. Suoraan rahoitukseen vaikuttavaa kriteeriä siitä ei ole aiemmin yritetty luoda. Nyt kun näin aiotaan tehdä, on syytä myös ottaa vakavasti kriittinen keskustelu ennakoinnissa käytettyjen argumenttien, tietopohjan ja laskelmien pätevyydestä. [6]

Tiede- ja koulutuspoliittiset tavoitteet

Keppiä ja porkkanaa pyritään lisäämään myös siten, että tiede- ja koulutuspoliittisten tavoitteiden "strateginen" osuus on nostettu 10 prosenttiin aiemmasta 6,25 prosentista. Tällä rahoituserällä yliopistoja palkitaan profiloitumisesta ja virtaviivaistumisesta ministeriön toiveiden suuntaisesti.

Tarkoituksena on kannustaa yliopistoja kehittämään ja keskittämään toimintojaan sen mukaisesti, mitä yliopistot ovat omiin strategioihinsa kirjanneet. Strategioita ei ole kuitenkaan tehty vapaasti yliopistojen toiveista lähtien, vaan opetusministeriö ohjasi strategiatyötä ja lopulliset strategiat on hyväksytty neuvotteluissa ministeriön kanssa. Strategiatyön keskeinen tavoite oli johdattaa yliopistoja luopumaan ministeriön näkökulmasta liiallisesta monialaisuudestaan ja "rönsyistä" siten, että yliopistojen tuli valita itselleen painopistealueita, joille koulutusta ja tutkimusta erityisesti suunnataan. Strateginen rahoitus palkitsee siis yliopistoja sen mukaisesti, kuinka hyvin ne käytännössä toteuttavat strategioihinsa kirjattua profiloitumista ja keskittymistä painopistealueille. Tämä edellyttää luonnollisesti vastaavasti joistain toiminnoista ja koulutus- ja tutkimusaloista luopumista. [Yliopistojen strategioihin voi käydä tutustumassa kunkin yliopiston verkkosivuilla, ks. linkkejä lopussa viitteestä 7.]

Tutkimus ja julkaiseminen

Tutkimuksen mittareiksi rahoitusmalli esittää suoritetut tohtorintutkinnot (9 %), julkaisut (13%), kilpaillun tutkimusrahoituksen saannin (9 %), ulkomaalaisten suorittamat tohtorintutkinnot (1 %) ja ulkomaalaisen opetus- ja tutkimushenkilöstön määrän (2 %). Kansainvälistymisen mittareille laitetaan selvästi aiempaa enemmän painoa.

Yksi suurimmista muutoksista koskisi julkaisumäärien painoarvoa tutkimuksen laatua ja vaikuttavuutta arvioitaessa. Nykyisessä rahoitusmallissa julkaisujen painoarvot kokonaisuudessa ovat seuraavat: ulkomailla julkaistut 1,18125% ja muut tieteelliset julkaisut 0,50625%. Ehdotuksen mukaan vuodesta 2013 alkaen osuudet olisivat 10% ulkomailla julkaistuista ja 3% muista.

Julkaisumäärien vaikutus siis moninkertaistuisi. Toisekseen ulkomaisten julkaisujen arvostus painottuisi entisestään.

Tosin ehdotuksessa esitetään myös, että vuodesta 2015 eteenpäin ulkomainen/kotimainen -jaon korvaisivat Tieteellisten seurain valtuuskunnan koordinoiman, parhaillaan käynnissä olevan julkaisufoorumihankkeen määrittämät julkaisujen laatutasot. [8] Tällöin ulkomaisten referee-julkaisujen osuus korvautuisi julkaisufoorumin määrittämien 2 ja 3 tasojen julkaisuilla ja muiden tieteellisten julkaisujen sijaan käytettäisiin julkaisufoorumin tason 1 julkaisujen määrää. Muutos ei kuitenkaan ole suuri, sillä suomenkielisillä lehdillä ja aikakausjulkaisuilla ei ole tuossakaan jaossa pääsyä korkeampiin tasoluokituksiin. Kirjakustantajista on kuitenkin nostettu korkeammalle kakkostasolle neljä suomalaista: Gaudeamus, Suomalainen tiedeakatemia, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Vastapaino. [9]

Laskentamallissa vain määrä merkitsee: julkaisut lasketaan samanarvoisiksi niiden laajuudesta ja kirjoittajien luvusta riippumatta. Mikä tahansa ulkomainen referoitu julkaisu – esimerkiksi konferenssikokoelmassa ilmestyvä pieni artikkeli – olisi näin ollen yliopiston tuloksellisuuden mittarina yli kolme kertaa painavampi kuin suomeksi kirjoitettu tieteellinen monografia, siis kokonainen kirja. Kun lisäksi monilla aloilla julkaistaan etupäässä useiden tutkijoiden yhteisartikkeleita, päädytään asetelmaan, jossa vaikkapa kuuden kirjoittajan konferenssiartikkeli olisi monin verroin merkittävämpi tuotos yliopiston rahoitusta laskettaessa kuin yhden kirjoittajan monivuotinen työ monografiamuodossa.

Laadun korvaaminen määrällä tuottaakin usein juuri tällä tavoin vääristyviä mittareita, joilla on kiistatta jatkossa voimakasta vaikutusta tutkimustyön arviointiin ja kehittämiseen yliopistoissa. Lisäksi se asettaa julkaisukäytännöiltään, luonteeltaan ja yhteiskunnalliselta rooliltaan erilaiset tieteenalat eriarvoiseen asemaan.

Mallin eriarvoistavat vaikutukset

Ulkomaista ja vieraskielistä julkaisemista vahvasti suosiva rahoitusmalli soveltuu parhaiten niille aloille, joilla tutkimus on teknistä ja erikoistunutta sekä lähtökohtaisesti kansainvälistä. Esimerkiksi lääketieteessä ja luonnontieteissä kuhunkin erikoistuneeseen kohteeseen keskittyy rajattu määrä tutkimusryhmiä maailmassa. On selviö, että tutkimusryhmät pyrkivät raportoimaan tuloksistaan muutamissa tunnetuissa alansa julkaisuissa. Sama pätee formaaleihin ja teoreettisiin tieteisiin, samoin sellaiseenkin perinteikkääseen alaan kuin filosofia, jossa ei tutkita mitään erityispiirteisesti "suomalaista".

Toisin on etenkin niissä empiirisissä tutkimuksissa, joiden kohteina ovat esimerkiksi suomalainen kulttuuri, historia, kirjallisuus, koulutus, sosiaalipolitiikka, oikeusjärjestelmä ja monet muut yhteiskunnalliset instituutiot. Ensisijainen tieteellinen kohderyhmä löytyy usein kotimaasta. Näillä aloilla ei myöskään erikoistuta yhtä kapeisiin erityiskysymyksiin kuin luonnontieteissä. Tutkijan kehittymisen ja tutkimusten laadukkuuden kannalta harkittu monipuolisuus ja kyky seurata tieteenalan tapahtumia laaja-alaisesti on päinvastoin vahvuus.

Lisäksi tutkimukset ovat tietenkin aivan toisin kieleen sidottuja kuin luonnontieteissä. Eikä pelkästään kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimuksessa, vaan myös empiirisessä yhteiskuntatutkimuksessa, jossa haastattelut, kyselyt, dokumentit ja etnografisesti kerätyt aineistot ovat suomen- tai ruotsinkielisiä. Aineistojen kääntäminen toiselle kielelle, ennen kuin tuloksista voi raportoida, on aina vähintäänkin keinotekoista. Joidenkin tutkimuskohteiden parissa se on oikeastaan mahdotonta ilman, että kadotetaan tutkimuskohteen kannalta olennaisia merkityksiä.

Jos tutkimuksen "impaktiarvoa" tutkaillaan pintaa syvemmältä, on todellisuudessa monilla näistä tutkimuskentistä kotimainen julkaiseminen ulkomaista vaikutuksellisempaa. Lisäksi monografian tai artikkelikokoelman saaminen läpi kotimaisella tiedekustantajalla on hyvin tavallisesti selvästi vaikeampaa kuin yksittäisen lehtiartikkelin julkaisu ulkomailla.

Ulkomailla julkaisemisen asettaminen ensisijaiseksi alaan katsomatta muistuttaakin toisinaan keisarista uusine vaatteineen. Suurimmilla tieteenaloilla on valtaisa määrä englanninkielisiä aikakausjulkaisuja ja vuosittaisia konferensseja. Päinvastoin kuin kuvitellaan, ei ole useinkaan kovin haasteellista saada niissä läpi artikkeleita ja esitelmiä. Samalla monet ulkomailla julkaistut tekstit jäävät ilman vaikuttavuutta, hyvin tavallisesti ne eivät kerää viittauksia, ja jotkut jäävät jopa kokonaan ilman lukijoita, joita kaikki kotimaiset julkaisut sentään saavuttavat.

Perimmiltään kohdataankin syviä eroja tutkimusalojen luonteessa. Kulttuuri- ja yhteiskuntatieteiden taustatekijät eroavat suuresti luonnon- ja lääketieteistä. Niillä on erilainen historia, erilainen tiedon käytön ja soveltamisen arvo, eri tehtävä yhteiskunnassa ja hallinnossa, erilainen yhteys opetukseen eri oppiasteilla ja niin edelleen. [10]

Ainakin 1990-luvun alusta saakka on keskusteltu ulkomaista julkaisemista yhdenmukaisesti korostavan trendin ongelmista. Viime vuosina myös ministeriön edustajat ovat vihdoin tunnustaneet, että tieteenalojen erilaiset julkaisuprofiilit ja erilainen yhteiskuntasuhde pitäisi ottaa paremmin lukuun. On valitettavaa, että yliopistojen tärkeintä ohjausinstrumenttia luotaessa tämä ymmärrys loistaa poissaolollaan.

Ulkomaista julkaisemista yksinomaisesti suosiva kehitys on ollut jo pitkään käynnissä. Vielä kymmenisen vuotta sitten artikkeliväitöskirjoihin suhtauduttiin humanistis-yhteiskuntatieteellisissä yksiköissä toisinaan jopa torjuvasti tai ainakin epäillen. Nyt tuulen suunta on tiedossa ja niitä jopa suositellaan – juuri siksi, että ne tuovat määrällisesti paljon enemmän julkaisuarvoa yksiköille kuin monografia. Toisin sanoen useasta erillisestä artikkelista koostuva artikkeliväitöskirja on yhtä väitöskirjamonografiaa moninkertaisesti arvokkaampi julkaisu toiminnan tuloksellisuutta laskettaessa. Näin siitä huolimatta, että monissa tutkimusaiheissa laajempi julkaisukokonaisuus soveltuisi tutkimuksen raportoimiseen paljon paremmin.

Sama trendi on toki jo kauan näkynyt myös rekrytoinnissa. Humanistisissa ja yhteiskuntatieteissäkin on jo yksiköitä, joiden hakukilpailuissa otetaan huomioon enää ainoastaan hakijoiden ulkomaiset julkaisut. Samoin niiden painoarvo on korostunut rahoituspäätöksissä. Uusi rahoitusmalli ohjaisi entistä enemmän samaan suuntaan.

Edeltävien havaintojen ja huomautusten tarkoituksena ei ole suinkaan esittää, että ulkomainen julkaiseminen, englanninkielisyys ja kansainvälistyminen olisivat negatiivisia asioita. Myös kulttuuri- ja yhteiskuntatieteissä englanninkielinen tai muu vieraskielinen julkaiseminen kansainvälisillä foorumeilla on monille tutkijoille ja monissa tutkimusaiheissa luontevaa, tavoiteltua tai jopa välttämätöntä tutkimusaiheesta käytävän keskustelun kannalta. Tätä puolta asiasta ei ole mitenkään syytä vähätellä.

On kuitenkin tunnistettava ja tunnustettava, että joidenkin alojen tiettyjen tutkimusaiheiden parissa on joko ensisijaista tai vähintäänkin rinnasteista merkitystä kotimaisella julkaisemisella ennen ulkomaisia foorumeita ja kieliä. Tällä hetkellä juuri tämä ymmärrys näyttää olevan katoamassa kun kansainvälinen julkaiseminen asetetaan yksiviivaisesti etusijalle. Malli on alun perin lähtöisin luonnontieteellisen tutkimuksen historiasta. Nyt kaikkia tieteitä ja tutkimusaloja arvioidaan yhä selvemmin luonnontieteitä jäljittelevän mallin mukaisesti.

Akateeminen kysymys -kirjassa julkaistussa yliopistouudistuksen koulutuspoliittisessa analyysissa muistutan, että on tärkeää tutkailla uudistuksen merkitystä eri yliopistollisten alojen kannalta. Tiivistän näkökulmia seuraavasti:

"Jo uudistuksen kriitikoiden jakaantuminen epätasaisesti eri tieteenaloille osoittaa, etta huolta kannetaan eriarvoistavista vaikutuksista. Esimerkiksi kotimaisen kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimus ovat potentiaalisia häviäjiä monella tasolla: koulutustarvearvioinnissa, kilpaillun ulkomaisen rahoituksen hankinnassa, sopimussuhteisen R&D-yritysrahoituksen saannissa, houkuttelevuudessaan toimia yliopiston johdon näkökulmasta ulkoisen imagon ja lahjoitusvarojen kannalta osuvana painopistealana, kansainvälistymisessä ja englanninkielisen tutkimusjulkaisemisen mielekkyydessä ja määrässä. Erityistä pontta huoli saa siitä, että hyvä tai huono kehitys voi olla vahvasti kumuloituvaa. Tuloksellisuuden ja laadun arvioinnin kriteerit sekä strateginen rahoitus suuntaavat lisäresursseja aloille, jotka jo entuudestaan kykenevät hankkimaan muita enemmän ulkoista, yrityslähtoista tai kilpailtua rahoitusta ja jotka menestyvät kansainvälisen tutkimuskilpailun indikaattoreilla mitattuna. [...] Minkään tieteenalan näkökulmasta yliopistojen tutkimusrahoitukseen kokonaisuudessaan suunnattu lisäpanostus ei ole suoranaisesti kielteistä. Ratkaiseva ero aiempaan nähden seuraa kuitenkin nykyisestä rakenteellisen kehittämisen pakosta. Tähän saakka rahoitus on lisääntynyt tietyillä aloilla massiivisesti toisia enemmän, muttei silti muiden tappioksi. Tästä eteenpäin strateginen muutos ja painoalueisiin keskittyminen tuottavat kuitenkin perusrahoituksen siirtoja joiltain yksiköilta ja aloilta toisten hyväksi. Tästä periaatteesta on tehty yksi yliopistouudistuksen johtolangoista, joten riippumatta yliopistojen tahdosta puolustaa kaikkia nykyisiä toimintojaan, yksiköitaan ja koulutusalojaan, voi pitää odotettavana, että valtio ei ohjauspolitiikassaan tyydy tähän. Toisin sanoen: yliopistouudistus tuo mukanaan voittajia ja häviäjiä. Näiden jako on vahvasti myos arvovalinta, joten on ymmärrettävää ja oikeutettua, että potentiaaliset häviäjät kritisoivat jaottelun kriteereitä." ("Yliopistolaki taustoineen. Koulutuspoliittinen tarkastelu", Akateeminen kysymys? Yliopistolain kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta, 186–187.)

Suurin vaara yliopistouudistuksessa tuskin onkaan se monesti maalattu uhka, että yliopistot alistettaisiin suoraan elinkeinoelämän palvelukseen. Todellinen riski on sen sijaan yliopistollisen toiminnan moninaisuuden kaventuminen, jos tieteenalojen ja tutkimuskohteiden omaleimaisuutta ei oteta huomioon. Juuri tämä riski on rahoitusuudistuksen ytimessä.

Humanistis-kulttuuristen, kasvatuksellisten ja yhteiskunnallisten alojen kannattaisi jo viimein herätä puolustamaan myös omia erityispiirteitään. Panoksena on näiden alojen yhteiskunnallinen ja sivistyksellinen arvo ja anti.

Tuukka Tomperi

(Tutkija, Nuorisotutkimusverkosto & Tampereen yliopisto)

[Teksti on julkaistu myös Akateeminen kysymys? -kirjan verkkosivuilla: http://akateeminenkysymys.wordpress.com/]

Viitteet

[1] Ks. Acatiimi 1/2011: http://www.acatiimi.fi/1_2011/01_11_05.php

[2] Laadukas, kansainvälinen, profiloitunut ja vaikuttava yliopisto – ehdotus yliopistojen rahoitusmalliksi vuodesta 2013 alkaen ministeriön sivuilla: http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2011/yliopistot.html?lang=fi

[3] Nykyisen rahoitusmallin määrittävä laki ja opetusministeriön asetus löytyvät sivulta: http://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/koulutuspolitiikka/Hankkeet/Yliopistolaitoksen_uudistaminen/

[4] Yliopistojen ja ministeriön väliset nykyiset tulossopimukset sekä ministeriön antamat palautteet: http://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/yliopistokoulutus/hallinto_ohjaus_ja_rahoitus/yliopistojen_tulossopimukset/?lang=fi

[5] Ks. Rehtorien neuvoston ja Suomen Ylioppilaskuntien liiton YOPALA-hankkeen esiselvitys: http://www.helsinki.fi/halvi/srno/lausunnot_ja_kannanotot/yopalaseminaari280110/YOPALARAPORTTI_010210.pdf

[6] Ks. Acatiimi 7/2011, Petri Koikkalaisen artikkeli työvoimatarpeen ennakkoinnin ongelmallisuudesta yliopistollisilla aloilla: http://www.acatiimi.fi/7_2011/07_11_08.php

[7] Yliopistojen strategioihin voi tutustua yliopistojen verkkosivuilla. Tässä muutamia suoria linkkejä: Aalto-yliopiston strategia: http://www.aalto.fi/fi/about/strategy/ Helsingin yliopiston strategia: http://www.helsinki.fi/strategia/index.html Itä-Suomen yliopiston strategia: http://www.uef.fi/uef/strategia Lapin yliopiston strategia: http://www.ulapland.fi/Suomeksi/Tietoa_yliopistosta/Strategia.iw3 Tampereen yliopiston strategia: http://www.uta.fi/esittely/strategia/index.html Turun yliopiston strategia: http://www.utu.fi/faktat/strategia/ Åbo Akademis strategi: http://www.abo.fi/public/strategi_20102019

[8] Julkaisufoorumi-hankkeen verkkosivut: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/

[9] Ks. luokittelulistaukset: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/kanavaluettelot.html

[10] Ks. Kasvatus-lehden numerossa 4/2011 Juhani Tähtisen & Risto Ikosen, Juha Hakalan, Olli Löytyn ja Pauli Siljanderin erinomaiset artikkelit, joissa monipuolisesti taustoitetaan, tarkastellaan ja keskustelutetaan nykyistä julkaisupolitiikkaa. (Lehden sisällysluettelo ja pääkirjoitus verkossa: http://ktl.jyu.fi/img/portal/21213/Kasvatus_4-2011.pdf?cs=1317708311)

Etnisyyksistä Portugalissa

tommi — Sat, 19 Nov 2011 19:22:27 +0200

PORTUGAL NA EURO. Yleisradioyhtiö RTP:n televisiokanava RTP-Áfrican käyttämässä tekstiplanššissa ei vahvisteta maan kuulumista yhteisvaluutta-alueeseen. Se tahtoo sanoa, että Portugalin miesten maajoukkue on juuri, 15. marraskuuta 2011 klo 23, selvittänyt tiensä karsinnoista ensi vuonna Puolassa ja Ukrainassa järjestettäviin jalkapallon EM-kisoihin. Joitakin hetkiä aikaisemmin, kun voitto alkaa varmistua, Lissabonin Luz-stadionilta lähetettävä suora kuva vuorottelee kenttätapahtumissa ja niin kotijoukkueen huojentuneenhilpeissä kuin vierasjoukkueen myrtyneissä kannattajissa. Erityisesti tv-ohjaaja ihastuu yhteen mustaan nuorukaiseen, jonka nähdään toistuvasti riemuitsevan hienoista maaleista käsissään Portugalin lippu. Lopulta poika suutelee ankarasti liehuttamaansa satavuotiaan tasavallan symbolia.

Valvontakamerakuva viime toukokuulta on lähes yhtä hyvälaatuista¹. Portugalin nykyinen pääministeri, viime kevään parlamenttivaalit voittanut oikeistososiaalidemokraattisen PSD:n puheenjohtaja Pedro Passos Coelho (1964–) meni kuin menikin kampanjassaan lohkaisemaan: ”Minä olen kaikista ehdokkaista afrikkalaisin.”

Ehkä johtava oppositiopoliitikko haeskeli hätäpäissä haastajarooliinsa sopivaa tyylilajia ammattinyrkkeilyn punnitustilaisuuksien ja rapmusiikin bätläysten maailmasta. Oli miten oli, Passos Coelho esitti juhlallisen vakuutuksensa vieraillessaan Lissabonin kylkeen vuosien saatossa villisti syntyneessä, afrikkalaisperäisten siirtolaisten kansoittamassa Amadoran esikaupungissa. Hän perusteli väitettään viittaamalla afrikkalaiseen vaimoonsa ja tyttäreensä: ”Olen käytännössä naimisissa Afrikan kanssa.”

Heittoja pidettiin niin mauttomina, että harva viitsi edes kokeeksi ajatella niitä tosina. Kierretohtorit ja muut hutunkeittäjät olivat unohtaneet kertoa Passos Coelholle, että flamboijanssikin kysyy eleganssia. Laajassa julkisuudessa koheloinnin pääsivät tuomitsemaan esimerkiksi Afrikasta tulleiden maahanmuuttajien asioita järjestökentällä edistäneet Timóteo Macedo ja Celeste Correia. Heistä Correia tunnetaan entisen valtapuolueen, vasemmistososiaalidemokraattisen PS:n pitkäaikaisena kansanedustajana ja kansalaisaktiivi Macedo taas pienemmän ja vasemmistolaisemman BE:n miehenä. Niinpä kiistelyssä oli vahvasti mukana eri keskustavasemmisto–vasemmistoryhmien keskinäistä välienselvittelyä ja kannatuskilpailua, ellei peräti europoliitikkojen pyristelyä toinen toisiaan afrommiksi. Ja kesäkuun viidentenä uurniin sujautetuista äänistä meni rökälevoittavat 38,7 % Passos Coelhon poppoolle.

Entä jos Coimbrassa syntynyt ja Sintrassa asuva maitonaama mustine omaisineen todella oli tarjolla olevista äänestettävistä afrikkalaisimpia? Missä luurasivat Afrikassa syntyneet tai afrikkalaista sukua olevat poliitikot ja politiikonidut? No, kalpeakasvoparlamentaarikko Correia itse asiassa on syntynyt Kap tahi Cabo Verdessä. Ja hänen musta maanmiehensä (vaan ei sukulaisensa), sähköasentaja Manuel Correia valittiin vuoden 1992 parlamenttivaaleissa ensimmäisenä mustana Portugalin kansalliskokoukseen kommunistisen PCP:n riveistä. Onhan sekin jotain, kun ottaa huomioon, että Portugalin 10,6 miljoonasta asukkaasta kumminkin yli 100 000 on entisistä afrikkalaisista siirtomaista – Kap Verdestä, Guinea(-Bissau)sta, Angolasta ja Mosambikista – tulleita laillisia maahanmuuttajia. Jos mukaan laskettaisiin kapverdeläistä, guinealaista, angolalaista tai mosambikilaista sukujuurta olevat enemmän tai vähemmän portugalilaistuneet afrikkalaistaustaiset kansalaiset sekä laittomasti etelästä maahan tulleet ihmiset, saataisiin suurehko luku.

Mutta laskea ei saa, sillä Portugalin laki kieltää etnospesifin tilastoinnin. Públicosta tuttu, nykyään LSE:ssa opiskeleva Joana Gorjão Henriques kirjoitti pari kuukautta sitten Guardianissa Portugalia vaivaavasta ”rotusokeudesta”. Uutisissa oli ollut juttua koulutettujen portugalilaisten joukkopaosta emämaan entisiin kolonioihin: vanha siirtomaamahti on ajautunut EU-jäsenenä jatkuviin talousvaikeuksiin, pahenevaan työttömyyskierteeseen ja äityvään aivovuotoon². Gorjão Henriquesin mukaan muuttoliike Iberian niemimaalta etelään, portugalinkielisiin Afrikan maihin, ei kuitenkaan ole mikään uusi trendi. Yksin Angolassa elää jo satatuhatta portugalilaista, joitten lisäksi maahan virtaa portugalilaisia tuotteita. Gorjão Henriques huomauttaa, että portugalilaisessa valtamediassa näistä liikahduksista kerrotaan kultamaaestetiikan mukaisesti: ”[M]enestyvät emigrantit kuvataan vaeltelemassa suurten huviloittensa mailla pomoilemassa palvelusväelleen.”³

Ehkä hän vinoilee tässä Passos Coelhonkin suuntaan. Portugalin politiikan ykköstoimeenpanija vietti lapsena monta vuotta lääkäri-isänsä työn vuoksi Angolassa. Sinne hän teki juuri valtiovierailunkin, joka sai tiedotusvälineet arvuuttelemaan, milloin hätäpäissä yksityistettävien portugalilaisten valtionyhtiöiden osakkeita aletaan ostaa angolalaisilla öljyrahoilla. Entiset siirtomaat pystyvätkin tietyissä asioissa sanelemaan yhteistoiminnan ehtoja entisille herruuttajilleen. Roimin esimerkki on luonnollisesti koko EU:n yhdeksi pelastajaksi viime aikoina hahmottunut Brasilia. ”Valtasuhteiden nurinkääntyminen” saattaakin Gorjão Henriquesin sanoin ”vihdoin pakottaa Portugalin kohtaamaan rotuasiat”. Edessä on ”huomattava kulttuurinen käänne”. Gorjão Henriques kirjoittaa:

”Vuosien saatossa moderni Portugali on etsinyt tapaa puhua kansallisesta identiteetistä ja rodusta. Vaikka Portugalissa valkoinen enemmistö rotuprofiloi, tekee rasistisia rikoksia ja alistaa päivittäin mustia, useimmat portugalilaiset kiistäisivät erityiset ’rotuongelmat’ omassa maassaan – niitähän tavataan jossain Yhdysvalloissa, Ranskassa tai Britanniassa. Nämä asenteet ovat perua diktatuurin vuosilta ja brasilialaisen Gilberto Freyren 50-luvulla luomasta ’lusotropikalismin’ ideologiasta, jonka mukaan portugalilaiset olivat muita parempia siirtomaaherroja – ja että brittien ja ranskalaisten jatkuvat rodulliset sieluntuskat johtuvat ’huonosta kolonisoinnista’.”

Gorjão Henriques ei peittele vertailuaan etenkin USA:n ja Ison-Britannian tilanteisiin. Angloamerikkalaisesta katselukulmasta ja angloamerikkalaiselle yleisölle kirjoittaen hän toteaa, ettei Portugalissa käytetä termiä ”lusoafrikkalainen” (taikka ”portugalinafrikkalainen”), saatikka sanaa ”musta”. Kattokäsitettä ’rotu’ ei pahemmin ääneen lausuta. Sen sijaan puhetapoihin ovat kulkeutuneet ilmaisut ”toisen sukupolven siirtolaiset”, ”emigranttien jälkeläiset” tai ”uudet portugalilaiset”. Nämä viestivät Gorjão Henriquesin mielestä ”ei-valkoisille”, että he ovat pysyvästi tulokkaita omassa maassaan, jossa sentään on ollut mustia 1400-luvulta lähtien. Muiden muassa dominikaaniveli ja humanistihistorioitsija Fernão de Oliveira (n. 1507–n. 1581) kiinnitti aikoinaan huomiota orjalaitoksen heikkoihin uskonnollis-moraalisiin perusteluihin sen monesti hartaina teologiseeranneiden oikeuttajien keskuudessa. Väärinkäytösten vuoksi hän laati orjakauppaa lakkautettavaksi, mutta hänkään ei aikansa lapsena tuominnut orjuutta sinänsä. Portugalin kruunun edut olivat niin elintärkeät, voitot niin sievois-viekoittelevat ja orjat niin yleistä mukavuutta tarpeeksi monille hyvinvoiville, että orjien aseman parantaminen sai odottaa valtaväestöä edustavien maatalous- ja teollisuuskurjien kohtalon nousemista yleiseurooppalaiseksi puheenaiheeksi.⁴

Joidenkin mukaan rodusta puhuminen on jo itsessään diskriminoivaa, Gorjão Henriques muistaa muistuttaa. Mutta kun tottumus vältellä moista puhetta yhdistetään virallisen Portugalin tapaan vaieta roduista kokonaan, ei voida liioin keskustella järkevästi esimerkiksi yksien väestöryhmien huonommasta ja toisten paremmasta sosioekonomisesta asemasta. Gorjão Henriquesin mukaan tuloksena on illuusio täysvalkoisesta Portugalista, jonka asukkaista yhtä kaikki ehkä – kukaan ei tiedä – yli viisikin prosenttia on mustia, joita sentään on myös yli sadantuhannen maassa asuvan brasilialaisen joukossa: ”Olemme rotusokeita väärin perustein.” Gorjão Henriques lopettaa artikkelinsa sanomalla, että ”mustasta vaimosta” huolimatta mikään ei konservatiivisen Passos Coelhon esityslistalla oireile siirtymisestä rotuseikkoja tähänastista piirua tai paria herkkävaistoisemmin käsittelevään politiikkaan.

Kysymys on vähintäänkin äärihankala. Ehkä Portugalissa on jotain mennyt oikeinkin, kun kokemus etnojännitteistä ilmaistaan verraten yleisestikin olankohautuksella ja kanssakäyminen eri kansanosien välillä rullaa luontevansorttisesti. Joka tapauksessa Passos Coelho ja Gorjão Henriques mestaroivat valkoisen valtaväestön edustajina asiassa, jossa heillä on kummallakin omanlaistaan vakuuttavuutta ja vakuuttamattomuutta, valtuutettuutta ja valtuuttamattomuutta. Ainakaan he eivät, yhtään enempää kuin Celeste Correia tai Timóteo Macedo, voi – Passos Coelhon tapauksessa pitäisi kai sanoa, ettei edes hän ilkeä – puhua Fernando Kan tavoin ”meistä mustista afrikkalaisista”.

Kansanedustajanakin 90-luvulla vaikuttanut Ka kirjoitti päivälehti Públicon tuoreimmassa sunnuntainumerossa afrikkalaisperäisen väestönosan huonosta jamasta nykypäivän Portugalissa. Näkyvyyttä paikallis- tai kansallistason valtarakenteissa ei ”mustalla yhteisöllä” (comunidade negra) ole, ostrakismia ja marginalisointia sille kyllä suodaan. Passos Coelholta ei odotettu välitöntä tilanteen korjaamista, mutta hänen kampanjapuheensa, jos näkemyksellisyytensäkin, herättivät toiveita muutoksesta: ”Emme me kaipaa pääministeriltä suosionosoituksia vaan oikeutta. Tulee hyvittää useiden vuosisatojen aikana kannetut korret Portugalimme suurenmoiseen kekoon, alkaen 1400-luvun mustista orjista ja päätyen 25. huhtikuuta [1974 tapahtuneen neilikkavallankumouksen, joka lopetti 1926 alkaneen ja lähes loppuun saakka António de Oliveira de Salazarin (1889–1970) johtaman diktatuurin,] jälkeen entisistä siirtomaista tulleisiin afrikkalaisiin siirtolaisiin. Heidän käsillään on rakennettu tätä maata.”⁵

Vauhtiin päästyään Ka ei malta olla vertaamatta muiden yhteisöjen panokseen: mustat afrikkalaiset huhkivat Portugalin puolesta jo ennen kuin Pedro Álvares Cabral (1467/8–1520) edes osui laivoineen ja miehistöineen Uuden Maailman rannikolle. ”Vasta afrikkalaiset orjat ja portugalilaiset tekivät intiaanien maasta Brasilian brasilialaisineen.”

Ka ottaa kantaa periaatekeskusteluun vähemmistövaltuutetun (o alto comissário para a imigração e diálogo intercultural) viran täytöstä. Joidenkin mielestä mustan nimittäminen johtaisi suurten brasilialaisten ja itäeurooppalaisten yhteisöjen vaatimuksiin omista edustajistaan korkeissa valtion viroissa. Ennakkoluuloa kihisevä tekosyy ei Kan mukaan peitä Portugalin surrealistista tilannetta, jossa maahanmuutto- ja kulttuurienvälisyysasiain johdosta ”vastaa, ainoana maana Euroopassa, valkoinen mies”.

Tähän voisi jotain vertailevaa ja oikaisevaa sanoa. Mutta tärkeämpää on tapa, jolla Ka teroittaa rasistiksi leimautumisen pelosta johtuvaa saamattomuutta: monet jättävät peräämättä heille tasavertaisuuden nimissä kuuluvaa osuuttaan julkisesta tilasta. ”Meidän mustien afrikkalaisten täytyy taistella oikeuksiemme puolesta tässä yhteiskunnassa, joka on myös meidän. Nuo oikeudet eivät ole lahjoja vaan, niin, vaivalloisia valloituksia.”

Kan sanoin portugalilaiset poliitikot havahtuvat kummasti mustiin afrikkalaisiin aina kampanjoidessaan, mutta vaalihuoneistojen sulkeuduttua ei tätä väkeä haluta nähdä mailla halmeilla. Hän kaipaa yhteisönsä organisoitumista yhtä ääntä käyttäväksi ja kunniansa tavoittavaksi poliittiseksi voimaksi. Itse kunkin mielistyminen milloin mihinkin puolueeseen suuntaa huomion pois laajan yhteiskunnallisen näkyvyyden varmistamisesta mustille ja hukkaa kannatuksen ”vieraille pyyteille”. Ka sutkauttaa, että ”rosvolle ei voida kärrätä kultaa loputtomiin ilman mitään vastiketta.” Niinpä hän jää odottamaan Passos Coelholta lisävalaistusta tämän afrikkalaisuudelle.

Saharan eteläpuolisen Afrikan ”läsnäoloa” Lissabonissa on kuvattu vaikkapa Madridia tai Barcelonaa huomattavasti ”ilmeisemmäksi”⁶. Luonnehdinta on viimeaikaista urbaania iberialaisuutta ruotineilta tutkijoilta, jotka valottavat hiljattaisia virtauksia Lusitanian pääkaupungin nuorisoskenessä ja pöperöympyröissä. Mutta tunnetuin esimerkkitapaus on hieman hiphoppia vanhempi muodostuma, jo periportugalilaiseksi kansallisaarteeksi mielletty fado eli kohtalokkaan kaihoisa laulumusiikki. Noin kaksisataa vuotta sitten esiin murtautunutta perinnettä selitettiin sitkeästi länsieurooppalaisilta maaseuduilta juontavaksi bardeiluksi tai trubaduureiluksi, kunnes tutkimuksessa päästiin riittävään yksituumaisuuteen sen afrobrasilialaisista juurista. Brasilialainen toimittaja, tietokirjailija, kriitikko ja levynkeräilijä José Ramos Tinhorão on kirjoissaan Os negros em Portugal (1988) ja Fado (1994) laajentanut populaarin etnomusikologian keinoin fadon tapauksen suoranaiseksi ”hiljaisen portugalilaisen mustuuden” sosiologiaksi, joka pyrkii argumentoimalla lakkauttamaan läpivalkoiseksi mytologisoidun kuvan Portugalista. Erään eurooppalaisen suurkaupungin ja erään amerikkalaisen siirtomaan alimmat luokat tekivät Ramos Tinhorãon mukaan vuosisatojen kuluessa ja kekseliäiden toisintojen avulla olennaisesti mustasta musiikista käypää taidetta, viihdettä ja ylösrakennusta myös ylemmille, tyypillisesti valkoisille luokille.⁷

Kielessä, taiteissa ja gastronomiassa jo näkyvät kulttuurimuutokset eivät totisesti käänny suoraan edustuksellisen demokratian ilmiöiksi tai julkisiksi kuviksi. Portugalilainen päivänpolitiikka ja portugalilaiset mainokset ovat rutkasti valkoisempia kuin portugalilainen katukuva. Kun vaikkapa Portimãon moni-ilmeinen pikkukaupunki esittelee komeassa brošyyrissa uutta EU-tuella avattua koululaisten tietokeskustaan, värikuvissa hymyilevät vain valkoiset nuoret. Kun kolme isoa sekakuoroa ja täysimittainen orkesteri esittävät kantaatin toisessa algarvelaisessa cidadessa, ei muusikoiden – eikä yleisön – joukossa näy mustia edes kummoiseksi vähemmistöksi asti.

Mutta mustien syrjintä ei suinkaan ole ainoa edistyksellisistä tasa-arvolaeistaan kuuluisan Portugalin yhdenvertaisuusrötöksistä. Vähän aikaa sitten jouduttiin raportoimaan Euroopan sosiaalisten oikeuksien komitean johtopäätöksestä, jonka mukaan Portugalissa loukataan romanien oikeuksia. Maailman kaltoinkohdelluimpien ihmisten joukkoon luettavia henkilöitä oli ESOKin mukaan ”ghettoutettu” portugalilaisissa kunnissa takamaiden hylkykortteereihin vailla säällistä infrastruktuuria.⁸

Ehkä siksikään jalkapalloillen saatu voitto ei ole pelkkää kavahdettua kansallista ylpeyttä ikävien euronöyryytysten jälkeen. Vallankin kun lissaboninromani Quaresma pääsi 83. minuutilla mukaan peliin vaihtomiehenä, kapverdeläislähtöisen Nanin tilalle. Jotkut Suomessakin, ja kaikki Portugalissa, muistavat vielä Mosambikissa syntyneen Eusebion (1942–), maailman ensimmäisen universaalisti arvostetun mustan jalkapallotähden, joka johdatti yhdeksällä turnausmaalillaan Portugalin vuoden 1966 Englannissa pidetyissä MM-kisoissa pronssimitaleille. Eilen kaatui balkanisoitumisesta tutulta alueelta tullut vastustaja vihoviimeisessä oljenkorsimatsissa, josta leipoutui hieno mittelö, tulos 6–2 ja kunnon juhlat⁹. Nuori mutta vanha Bosnia-Herzegovina hävisi keski-iältään ukkoutuneemmalla ja etnisesti yhtenäisemmällä kokoonpanollaan vanhan mutta nuoren Portugalin poikamaisemmalle porukalle, jossa riittää lusoafrobrasilialaista älyä ja taitoa. Miksei joskus sitäkin lippua liehuttaisi.

”Aina pitää ruokkia unelmia. Portugali on historiansa aikana esiintynyt kunniakkaasti suurten kilpailujen huipentumissa. Nyt pelaajat lepäävät ja nauttivat hetkestä ja suuntaavat sitten seurajoukkueisiinsa. He ovat ylpeitä ja tyytyväisiä jatkoonpääsystä. Tämä on joukkueen ja kaikkien pelaajien ansiota. Ei tässä kysellä, ollaanko parempia tai huonompia kuin ennen. Pelaajat otettiin suunnattoman hienosti vastaan. He osoittivat valtaisaa antaumusta hetkestä hetkeen. Portugali pystyi omaksumaan uuden filosofian ja uusia käsityksiä.”¹⁰

Jarkko S. Tuusvuori

Viitteet
¹ Ks. esim. http://www.tvi24.iol.pt/videos/pesquisa/Passos+coelho/video/13429283/7

² Ks. esim Ash 2011. Portugalilaisissa viestimissä ei ole viime kuukausina juuri mistään muusta puhuttukaan kuin eurokriisistä, ”troikasta” ja Passos Coelhon hallituksen toteuttamasta, julkista palvelua rapauttavasta ja huono-osaisimpia rääkkäävästä säästöohjelmasta.

³Gorjão Henriques 2011. Vrt. Portugaliin suuntautuneen siirtolaisuuden trendeistä King 2001.

⁴ Ks. orjien ja vapautettujen orjien asemasta Portugalissa löytö- tai ryöstöretkien ensimmäisellä satavuotiskaudella Saunders 1982, erit. 46.

⁵ Ka 2011. Vrt. Esteves & Caldeira 2001, erit. kapverdeläistaustaisiin lissabonilaisiin keskittyvä artikkeli ”maahanmuuttajien myönteisistä, rikastavista ja innovatiivisista panoksista” valtakulttuuriin. Públicon nettiarkistosta löytyy Kasta pieni uutisjuttu lokakuulta 2008. Sen mukaan mies olisi maksanut Lissabonin kaupungilta 1984 vuokraamastaan viiden huoneen ja puutarhan käsittävästä asunnosta vielä parlamentaarikkonakin vain viisi euroa kuussa. Uutisen perässä olevissa kommenteissa rakentuu muun muassa vastakkainasettelu ”meidän portugalilaisten” ja ”emigranttien” välille. Miestä itseään Público ei tavoittanut kommentoimaan tapausta, mutta onpa siis yhä valmis ottamaan korkealaatuisille sivuilleen kolumnin tältä kiistellyltä hahmolta, joka erosi PS-puolueesta 00-luvun alussa molemminpuolisten rasismisyytösten sinkoillessa. Se on selvää, että Guinea-Bissausta 1969 Lissabonin fransiskaaniseen pappisseminaariin saapunut Ka on luonut Associação Guineense de Solidariedade Socialistaan monessa tähdellisessä hankkeessa mukana olevan yleisvasemmistolaisen yhdistyksen. Ks. esim. Morén-Algret 2001,137–140.

⁶ Ks. Morén-Algret 2001,119.

⁷ Ramos Tinhorão 1988 & 1994. Vrt. DaCosta Holton 2006.

⁸ Ks. Maia 2011, jonka uutisjuttu vie lehtensä ”Yhteiskunta”-osaston yhdeksännestä sivusta 2/5 palstaleveyttä ja puolet palstakorkeutta. Tekstin löytää, jos löytää, hirtehisesti Ford-mainoksen vierestä, vielä hirtehisemmin FC Portin ja RTP:n yhteistyökuvioita setvivän pääjutun varjosta ja kaikkein hirtehisimmin teemaotsakkeen ”Asuminen” alta.

⁹ RTP-África jatkoi suoraa lähetystään Valo-stadikalta loppuvihellyksen jälkeen kokonaisen muun ohjelmiston syrjäyttävän tunnin, jonka aikana ehdittiin haastatella Portugalin palloliiton pomoja, jo laajalti ja läheltä epäpäteväksi haukuttua, huippupelaajat Bosingwan ja Ricardo Carvalhon hyllyttänyttä päävalmentajaa Paulo Bentoa, niin ”Pommiksi” ristityn ensimmäisen maalin ampunutta Christiano Ronaldoa kuin ”Ei-Tästä-Maailmasta”-nimen saaneen toisen maalin tykittänyttä Nania sekä entisistä tähtipelureista muiden muassa nuorentuneelta näyttänyttä Luis Figoa ja tyylikausissaan jo manierismiin ehtinyttä kokonaistaideteosta Abel Xavieria. Muissakin tiedotusvälineissä toisteltiin oitis Portugalin liittymistä Saksan, Espanjan, Italian ja Ranskan kanssa niihin jalkapallomaihin, jotka ovat selvinneet karsinnoista kaikkiin tämän vuosituhannen EM- ja MM-kisoihin. Sitä ei jaksettu mainita, että lajin maailman kattojärjestön FIFAn rankijärjestyksessä Portugali arvotettiin vielä syyskuussa viidenneksi ja lokakuussakin kahdeksanneksi parhaaksi jalkapallomaaksi maailmassa, siinä missä Bosnia-Herzegovinan sijoitus oli 22. ja 21. ”Totaalisen” arvokisakarsintasuorittamisen alleviivaajiin kuulunut Lopes 2011 kirjoitti Portugalin eilisestä triumfista ”murskauksena” ja ”ylellisyysesityksenä”, mutta myös reilun pelin paluusta katsomoihinkin turhankin turskiksi riistäytyneen ensimmäisen osaottelun jälkeen.

¹⁰ Näin sanaili heti koitoksen jälkeen valmentaja Bento, jonka kähein äänin deliveroiduista irtolauseista lehdet rakentelivat omanlaisiaan kokonaisuuksia; tässä yksi sommitelma.

Kirjallisuus

Ash, Lucy, Portugal’s Jobless Graduates Flee to Africa and Brazil. BBC News 1/ix/11. Verkossa: http://www.bbc.co.uk/news/world-14716410

DaCosta Holton, Kimberly, Fado Historiography. Old Myths and New Frontiers. Portuguese Cultural Studies. Vol. 0, 2006, 1–17.

Esteves, Alina & Maria José Caldeira, Reinventing Cultures. The Contributions of the Cape Verdean Community to the Cultural Dynamics of Lisbon. Teoksessa The Mediterranean Passage. Migration and New Cultural Encounters in Southern Europe. Toim. Russell King. Liverpool University Press, Liverpool 2001, 95–118.

Gorjão Henriques, Joana, Portugal Is Race Blind, But Not for the Right Reasons. The Guardian 12/ix/11.
Verkossa: http://www.guardian.co.uk/commentisfree/2011/sep/12/portugal-race

Ka, Fernando, Passos Coelho, a africano – a comunidade negra na sociedade portuguesa. Público 12/xi/11.

King, Russell, The Troubled Passage. Migration and Cultural Encounters in Southern Europe. Teoksessa The Mediterranean Passage, 1–21.

Lopes, Gonçalo, Portugal totalista neste milénio. Diário de Notícias 16/xi/11.

Maia, Afredo, Portugal viola direitos de ciganos. Jornal de Notícias 9/xi/11.

Morén-Alegret, Ricard, African Immigrants and Their Organisations in Lisbon. Between Social and Systemic Influence. Teoksessa The Mediterranean Passage, 119–145.

Ramos Tinhorão, José, Os negros em Portugal. Uma presença silenciosa. Caminho, Lisboa 1988.

Ramos Tinhorão, José, Fado. Dança do Brasil, cantar de Lisboa. O fim de um mito. Caminho, Lisboa 1994.

Saunders, A. C. de C. M., A Social History of Black Slaves and Freedmen in Portugal 1441–1555 (1982). Oxford University Press, Oxford 2010.

Pastoraalista yhteiskuntakritiikkiä

toimitus — Mon, 05 Sep 2011 15:54:11 +0300

Tampereen piispan Matti Revon surkea panos Ajankohtaisen kakkosen homoiltaan (12/x/10) muistetaan liiankin hyvin. Ohjelmasta syntynyttä kohua seuranneet asialliset julkiset puheenvuorot muutamilta muilta piispoilta ja esimerkiksi professori Martti Nissiseltä tai julkkispastori Jaakko Heinimäeltä eivät korjanneet kaikkea vahinkoa. Niin evankelis-luterilainen kirkko instituutiona kuin sitä elähdyttävä ideologia (ellei suorastaan kristillisyys tai uskonto ylimalkaan) ja viime kädessä jokainen perustapaluterilainenkin leimautuivat kertalaakista enemmän tai vähemmän laajojen kansalaispiirien ajatuksissa yhdeksi ja samaksi tahnaksi vastenmielisintä taantumusta. Revon heikon esityksen tähden saattoi syntyä käsitys, jonka mukaan kotoinen protestanttisuutemme on vähemmän pastori Leena Huovisen tolkkua ja enemmän kirkkovaltuutettu Sonja Falkin horroria. Eikä tämä käsitys edes välttämättä ole täysin harhainen.

Ruutukeskustelun jälkikaiut palasivat tajuntaan jos toiseenkin, kun siihen kansanedustajana osallistunut Päivi Räsänen nousi tänä kesänä ministeriksi. Ensisijassa Revon takia satunnainen televisionkatsoja (tai YLE Areenan tai Elävän arkiston käyttäjä) ei välttämättä kyennyt näkemään eroa kirkon tai sen virallisen linjan ja Räsäsen johtaman poliittisen puolueen painotusten välillä. Liberaalipiireissä Räsäsestä tehtiin kohtuuttomastikin koko homodebatin suurin konna, vaikka reaktionääripoliitikko sentään hoiti avoimesti hommansa eli keräsi viileästi kannatusta kammokonservatiivisella hapatuksella. Siihen verrattuna piispan suoritus edustamansa oikeus- ja tasa-arvoperinteen pettäjänä oli ainoastaan häpeällinen. Oli miten oli, jupakka äityi uudelleen, kun Suomen kristillisdemokraattien puheenjohtaja Räsänen sai tuoreena sisäministerinä hoidettavakseen myös ”kirkolliset asiat”.

Mahdollisesti monikin kansalainen luulee, että Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla (4,2 miljoonaa jäsentä) ja Räsäsen puolueella (0,01 miljoonaa jäsentä) on jotain tekemistä keskenään. Ehkä useakin arvelee, että uskonnossa olennaisinta on tarjota filosofialle ja muulle kriittiselle ajattelulle vanhoillista hyveellisyyttä vielä juuri ja juuri kimaltava idioottivaihtoehto. Kukaties lukuisatkin olettavat, että Leo Mellerin ja Irja Askolan välillä ei ole sen suurempaa eroa. Kenties taajaankin otaksutaan, että kaikki ei-ateistit ammentavat samasta lähteestä, josta lapsiaan rääkkäävä laestadiolaissaarnaaja ja oslolainen joukkomurhaaja.

Ainakin jotakuta kysytyttää, irtoaako kirkon palkollisista tai jumaluusopin taitajista edes joskus edes jotain Falkista, Revosta ja Räsäsestä edukseen eroavaa ajattelua sentään muutenkin kuin viimesijaisina paikkaus- ja korjausliikkeinä. Menihän Jeesuskin, jolla oli sekä jotain tekemistä kristillisyyden synnyn kanssa että jokunen oikeudenmukaisuus- ja tasavertaisuusnäkökohta esitettävänään, lupaamaan: ”Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.” (Luuk. 11:10) Ja katso, kirkko on yhä suuri ja seurakunnat sekalaisia. Kaksi valovoimaista esimerkkiä riittäköön.

Korsholmilaislähtöinen, nykyään Västraåbolandin kaupungissa vaikuttava kolmiviitonen Patrik Hagman väitteli 2008 Åbo Akademissa dogmatiikasta tutkimuksellaan askeettisuudesta ja Iisak Niniveläisestä. Hän julkaisi hiljan Ruotsissa tymäkänpuoleisen teoksen Om kristet motstånd (Artos & Norma, 2011). Jollei tätä aktiivista tutkijaa, kirjoittajaa ja puhujaa aleta kuunnella nykyisen kristinuskon ja jälkikristilliseksi sanotun ajan tulkkina myös på finskt håll, julkinen kiistely uskonnosta ja uskonnottomuudesta jää vaille yhtä parhaista aikalaisanalyyseistaan. Pieniä maistiaisia Hagmanin otteesta tarjosi kolumni Vasabladetin mielipidesivulla 11. heinäkuuta.

Kirjoituksessaan Hagman puuttuu länsinaapurissa käytyyn keskusteluun opiskelijoista (ks. esim. http://www.svd.se/opinion/brannpunkt/svenskt-naringsliv-biter-sig-sjalv-i-svansen_6284998.svd & http://www.dn.se/kultur-noje/debatt-essa/slag-mot-humaniora-far-hard-kritik). Kalabaliikin synnytti Ruotsin EK:na tunnettu Svenskt Näringsliv (SN), kun se laati raportin opintotukien optimoimisesta (pumaskan saa täältä: http://www.svensktnaringsliv.se/material/rapporter/konsten-att-strula-till-ett-liv_136387.html). Pehmeiden tieteiden pänttääjien ja taiteita pakertavien tulisi SN:n mukaan kustantaa opintonsa entistä enemmän lainarahalla. Näillä väylillä kun jäädään viipyilemään liian pitkään työelämän tuolle puolen. Kuten Hagman kertoo, hyvin ajoitetussa hyökkäyksessään humanioran kaltaisia ”matalatuottoisia koulutuksia” vastaan SN:n onnistui aiheuttaa kulttuuripiireissä ”paniikkia”. Hänen mielestään kauhistelu vain oli jopa pelottavampaa kuin konsanaan itse lobbareiden hengentuote.

Useimmat humanistikommentaattorit näet mielivät Hagmanin havaintojen mukaan puolustautua vetoamalla panokseensa yhteiskunnan hyödyttämisessä. Yksien mukaan nuo korret kekoon ovat enemmän ja välittömämmin kansantaloutta kuin tajutaankaan. Jos ihmistieteissä koulutettu henkilö esimerkiksi opettaa tulevia ekonomeja laskemaan, hän vaikuttaa sangen suoraan kirstun karttumiseen toisin kuin SN antaa ymmärtää. Toisien mukaan taas ’hyöty’ pitää käsittää laajemmin: ei kaikkea elämässä ostaa voi. Hagmanille vain ei kelpaa kumpikaan vastalause:

”Kaikki kolme ryhmää (SN, sen ’maltilliset’ kriitikot ja sen hieman radikaalimmat arvostelijat) näyttävät olevan yksimielisiä siitä, että on olemassa jokin sellainen kuin ’yhteiskunnallinen hyöty’, jota voimme kaikki tukea yksissä tuumin. Mutta jos tämä pitää kutinsa, kelpaa kysyä, eikö SN ole oikeassa ja eivätkö humanistiset alat totta vie ole täysin tarpeettomia.”

Hagman purkaa kärsivällisesti SN:n ”näennäismanööverin”. Jos joku rutiininomaisesti kyseenalaistaa humanistien roolin kasvupolitiikan pönkkähenkilöinä, siihen riittäisi periaatteessa rutiinivastaus ”nojuu, humanistit vaikuttavat kansantalouteen vähemmän ilmeisemmällä tavalla kuin insinöörit”. Mutta SN:n taktiikka puri niin hyvin, että se sai mediassa läpi sekä vaikutelman härnäyksestä että oman käsityksensä samhällsnyttasta. Provokaatiosta provosoiduttiin. Samalla jäivät piiloon ja peittoon kysymykset siitä, minkälaista yhteiskuntaa itse kukin haluaa tai ajaa. Hagman pääsee huipennukseensa:

”Koetan luonnehtia omaa työtäni, joka luettakoon tässä osaksi humanistisia aloja: enemmän kuin juuri mitään muuta siinä pyritään asettamaan kyseenalaiseksi SN:n kaltaisen ryhmittymän ajatus siitä, mikä on hyödyllistä meidän yhteiskunnallemme. Panen likoon kaiken tarmoni yrittäessäni saada opiskelijat ja muut ihmiset oivaltamaan, että tuollaiset tahot ovat väärässä, jos ne samastavat hyödyn ja voiton peräämättä, mistä voitto tulee. Niiden näkökulmasta olen siis toivoakseni uhka ’yhteiskunnalliselle hyödylle’ […]. Jos humaniorasta on jotain ’hyötyä’, se on kykyä saattaa juuri Svenskt Näringslivin kaltaiset toimijat kyseenalaisiksi, opettaa ihmisiä paljastamaan niiden retoriset temput, niiden pyrky oman kovin erityisen (suurille joukoille ja ympäristölle tuhoisan) ideologiansa pystyttämiseen keskustelua kaipaamattomana itsestäänselvyytenä.”

Tällaista tekstiä ei suomenkielisissä valtavirtasanomalehdissä pahemmin näy. Eikä näin painokkaista, päättely- ja puhetaidollisia koukkuja erittelevistä kolumneista osaa edes haaveilla löperön mitä-puuhailin-tänään -lajityypin äärellä. Hagman päättää kirjoituksensa sanomalla, että meidän tulisi kiistellä nimenomaan niistä kysymyksistä, joihin emme yksinkertaisesti tiedä vastausta.

Oma tapauksensa on pääkaupungin itäisimmän lähiön seurakuntapastorina muistettu, nykyään Helsingin srk-yhtymän aikuis- ja yhteiskunnallisessa työssä vaikuttava pappi Kai Sadinmaa. Hänen poikkeuksellisen tuikeat lehtikirjoituksensa ja radioesiintymisensä ovat ruoskineet kirkkoa mammonalle herkistymisistä ja heikoimmassa asemassa olevien unohtamisista. Vaan nekin saarnat tuppaavat jäämään keväällä todistetun Vuosaaren vapahtajan varjoon, sen verran roimaa meininkiä tuo Sadinmaan kirjoittama ja ohjaama lavakappale oli. Huhtikuisen lähiökierroksen jälkeen löytyi toukokuussa kaiken muun hyvän lisäksi täydellinen esityspaikka myös ytimestä, 20-luvulla rakennetusta elokuvasalista. Pitkänsillankorvassa nyt toimivan Kokoteatterin seinälle on sentään aikoinaan projisoitu vuositolkulla nonstop-pornoa.

Ennen muuta Sadinmaan itse kiskaisema karismaattisen evankelistan rooli vakuutti voimallaan ja hykerrytti hervottomuudellaan. Näytelmä ei kurottanut suureen draamaan eikä ammattimaiseen teatteriin, mutta se kuuluu Susanna Kuparisen ja kumppanien Eduskunta-produktion ohella vuoden ehdottomiin parrasvalotapauksiin. Asiassa auttoivat Pekka Rechardtin kitara ja Jarmo Luodon lyömiöt. Oli miten oli, Sadinmaa nuorine amatööriensembleineen pani jakoon härskeintä, hauskinta, terävintä ja purevinta kirkko-, uskonto- ja yhteiskuntakritiikkiä miesmuistiin.

Jostain syystä maan mielipideavaruus on sellaisessa asennossa, että Hagmanin ja Sadinmaan julkiset teot tuntuvat lähinnä mielikuvituksellisilta, vaikka ne olisi omin silmin pälynnyt. Uskonasioita ne taitavatkin olla, in more ways than one.

Jarkko S. Tuusvuori

Onko kaikki muuttunut?

toimitus — Thu, 04 Aug 2011 16:54:33 +0300

Katastrofien ja verilöylyjen jälkeen on tapana todeta, että kaikki on muuttunut. Ei ole oikeastaan väliä sillä, vyöryvätkö vesimassat tiheään asutuille rannoille, räjähtääkö pommi kauppakeskuksessa, lentääkö ammustehdas ilmaan, ohjaavatko kiihkomielet matkustajakoneita päin tornitaloja, vai päättääkö joku ampua ihmisiä lomasaarella tai koulussa. Tekijä voi olla kasvoton luonto tai murhaaja, jolle voidaan antaa nimi ja mieli (tai jota voidaan pitää mielettömänä), joka tapauksessa kaikenlaisten lintujen kodot järkkyvät.

Vain jatkuvan väkivallan tai köyhyyden uhkaamat ihmiset eivät tee onnettomuuksista ja murhatöistä tällaista numeroa, koska he tietävät, että kaikki muuttuu koko ajan. Ilman edes näennäistä yhteiskuntajärjestystä, on se kuinka riitainen tai sovinnollinen tahansa, ei ole varaa pohtia arkisen maailman järkkymistä. Koska kiistat ja kurjuus ovat alati näkyvissä, ei Norjan murhatöiden kaltaisilla teoilla ole vastaavaa voimaa. Irakissa, Afganistanissa, Palestiinassa ja lukuisissa muissa paikoissa ihmiset yrittävät elää elämäänsä arjeksi tulleen väkivallan keskellä. Toistuvat kuivuudet ja tuhotulvat ovat kohtalo, johon on sopeuduttava.

Siksi yhdenkään pohjoismaalaisen on turha yrittää todistaa järkkymättömyyttään tapahtuneen edessä vetoamalla ihmisen julmuuden historiaan ja siihen, että aina jossain toisaalla on kuollut tai kuolee enemmän. Katastrofin voima ei ole lukumäärissä vaan siinä, että se katkaisee arjen. Järjestyksen oloissa tapahtumista kerrotaan aina tarinoita, joiden avulla käydään kamppailua siitä, millaista arkipäivä pohjimmiltaan on. Kun sanotaan ”kaikki on muuttunut”, tapahtuma kytketään osaksi laajempaa tarinaa, ja sitä kertomalla yritetään kertoa omasta yhteiskunnasta ja maailmasta.

*

Kukaan ei voisikaan käsitellä Norjan tapahtumia ”epäpoliittisesti” tai ”tasapuolisesti”. Breivikin teko, kuten kenen tahansa terroristin, koulusurmaajan tai Turmiolan Tommin, ei tapahdu tyhjiössä yksinkertaisesti siitä syystä, että ihminen on pohjimmiltaan maailmassa elävä ja siihen kasvava olento. Mitään merkityksellistä tekoa ei voi erottaa siististi yksityiseen ja yleiseen osaan. Koska tekojen yksilöpsykologiset ja yhteiskunnalliset syyt nivoutuvat peruuttamattomasti toisiinsa, ei myöskään perimmäistä syytä voi koskaan löytää. Teon syiden ymmärtämisessä psykologinen selitys ei sulje pois poliittista, eikä poliittinen psykologista, koska yksikään selitys ei ole täydellinen.

Teon seurauksien kannalta, sen varsinaisen merkityksen kannalta, syiden kaiveleminen ei kuitenkaan ole olennaisinta. On Breivikin teon yksityinen patologia millainen tahansa, teko on poliittinen siksi, että hän pyrki tekemään siitä sellaisen. Pommin ja luotien uhrit oli valittu tarkkaan sopimaan hänen analyysiinsä, toiminnan taustalla oli laajempaa poliittista liikehdintää, ja teko kohdistui sekä puolustuskyvyttömiin uhreihin että kuumaan ja erittäin laajaan kiistakysymykseen. Reaktioineen kaikkineen se oli syvällisesti poliittinen alusta saakka. Koulusurmat olivat hyvin erilaisia, koska ampujien kirjoituksista huolimatta kytkökset tiettyihin ideologioihin tai liikkeisiin olivat paljon heiveröisemmät. Yksilöpsykologia asettui paljon luontevammin osaksi keskustelua, ja yhteiskunnallisessakin tulkinnassa teemat olivat rajatumpia ja ennakoitavampia.

Juuri Breivikin tekojen luonteen ja kytkösten vuoksi Norjan joukkomurhasta on olennaista keskustella nimenomaan poliittisesta näkökulmasta.

*

Lähtökohtaisen yhteiskunnallisuutensa vuoksi tällaisesta väkivallanteosta on tärkeää käydä yhteiskunnallista keskustelua. Politisoitumisensa vuoksi, ei kuolleiden lukumäärän vuoksi, se ”muuttaa kaiken” – kunnes asiat muuttuvat taas uudelleen. Toisin kuin politisoinnista tai ruumiiden yllä tanssimisesta valittavat haluaisivat uskotella, tämä ei itsessään ole ongelmallista vaan olennaista. Se ei kuitenkaan takaa, että keskustelu synnyttää jotain tärkeää. Koska ”kaikki muuttuu” vasta tapahtumiin reagoimisen myötä, sillä tavalla muutokseen vaikutetaan.

Fanaatikko ei koskaan ymmärrä tätä, vaan hän uskoo voivansa määritellä tekonsa seuraukset etukäteen, ohjelmoida ne tekoonsa. Breivik halusi kohteensa valinnalla ja manifestillaan ottaa tilanteen haltuun jo etukäteen ja valita sen tarinan, johon hänen tekonsa kytkeytyy. Toistaiseksi hän tuntuu onnistuneen tässä hyvin, sillä lopulta hänen murhatöille antamansa tulkinta ohjaa ymmärrystä tapahtuneesta. Mitä mieltä tilanteesta ollaankin, ytimessä on ”kulttuurisuus”. Sen arjen, joka katkesi, määrittää yhä vahvemmin keskustelu kulttuurisuudesta, vaikka sitten kuinka monikulttuurisesti. Myös keskittyminen ”maahanmuuttokriittisten” puheenvuorojen sisältöön seuraa tätä merkityksenantoa – niin olennaiselta kuin tuntuisikin pakottaa avoimen muukalaisvihamieliset ihmiset tunnustamaan väriään.

Jos tämä pitää vääntää rautalangasta: on se kumma, että Suomessa puhutaan taas etupäässä perussuomalaisista eikä pystytä juuri tarjoamaan muunlaista näkökulmaa tilanteeseen. Aika harvaa perussuomalaista varmaankaan innostaa kammitsoituminen Breivikin verilöylyyn, mutta siitä huolimatta he ovat kotikentällään, jos keskustelu jatkuu tämän viitoittamalla tiellä. Ainoa keino voittaa fanaatikon logiikka on osoittaa hänen tilanteelle ja tapahtumille itse antamansa selityksen kapeus ja ahdasmielisyys, ei yrittää olla oikeassa hänen ehdoillaan.

Steven Gaghanin elokuvassa Syriana (2005) on kohtaus, jossa on tavoitettu tästä jotain olennaista. Koraanikoulua pitävä fundamentalisti korostaa oppilailleen, että heidän ongelmansa eivät johdu kansainvälisestä eriarvoisuudesta, köyhyydestä tai muista perinteisistä vasemmistolaisista teemoista – koska niihin tukeutuminen rikkoisi kulttuurisuuden tarinan puhtautta. Ongelmana on läntinen kulttuuri, kokonaisuudessaan. Monisyinen yhteiskunnallinen kritiikki on fundamentalismin pahin vihollinen – tämän jännitteen pelottavia jälkiä tullaan näkemään lähivuosina Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä.

Juuri tästä syystä Breivik otti vasemmiston kohteekseen: vaikka eurooppalainen vasemmisto on ollut alakynnessä ja käsittämättömän hampaaton viime vuosien kriiseissä, sillä olisi edes etäinen mahdollisuus tarjota kulttuurikeskeiselle ajattelulle mielekäs vaihtoehtoinen analyysi. Vaikka Breivik tulkitsee tilanteen kieron islamofiilisalaliiton kautta – joka olisi varmasti yksi maailmanhistorian epäonnistuneimpia salaliittoja, jos vasemmiston menestystä arvioi – ei luoti osunut kauas maalista. Murhaajia ei pidä aliarvioida.

*

Miten kamppailla fundamentalistin logiikkaa vastaan? Ja millaista kuvaa maailman luonteesta vastarinnan tavoilla luodaan? Monet tosiaan vaativat, että tapahtuneen jälkeen pitäisi ”viheltää peli poikki”, antaa hautarauha ja pohtia rauhassa tapahtuman todellisia syitä. Näiksi syiksi nimetään yleensä yksilöön ja kasvuympäristöön liittyvät syyt ja ylipäänsä tekijät, jotka kytketään irti ”poliittisesta” taustasta.

Kuten sanottu, ajatus tällaisesta irtikytkennästä nojaa todellisuuspakoiseen ihmiskuvaan. Breivikin mahdollinen mielipuolisuus ei poista sitä, että hänen järjestämänsä verilöyly oli kuin suoraan terroristin käsikirjasta ja hänen manifestinsa vain hiukan sekaisempi versio laajalle levinneestä muukalaisvihamielisestä aatteesta. Tätä puolta asiasta ei lakaista maton alle ronkkimalla yksilön psykologiaa. Tietysti senkin pohdinnalla on oma paikkansa, kuten Breivikin oikeudenkäyntiä ja hänen tuomiotaan pohdittaessa. Eikä muutenkaan jokainen terroritekoja jo työnsä puolesta analysoiva psykologi pelkästään yritä häivyttää sitä ”psykologisoimalla” tai ”medikalisoimalla”.

Mutta yhteiskunnallisten vaikuttajien vetoomuksena tällainen kääntyy väistämättä yhteiskunnallisen status quon peräänkuuluttamiseksi. Hyvin samaan tapaan Jyrki Katainen vaati Fukushiman onnettomuuden jälkeen hautarauhaa sen sijaan, että olisi vaikka pohdittu nyky-yhteiskuntien haavoittuvaisuutta ja energiaturvallisuutta muuttuvassa maailmassa. Tällöin tapahtuneesta tehdään kirjaimellisesti tragedia, askel kohtalon tiellä, murhenäytelmä, jolla on alku ja loppu. Tragedia ei saa olla signaali mistään tai reaktio mihinkään, vaan se on häiriö normaalitilanteessa. On olennaisinta muistaa kuolleita ja varmistaa, että ”mitään tällaista” ei tapahtuisi enää koskaan. Järjestys pitää olla.

Halla-ahon ja Soinin kritiikillä ”politisoimista” vastaan on tietysti selvempi intressi. Ensimmäinen välttelee ja vähättelee tuttuun tapaan oman julkisen toimintansa merkitystä, koska hän ei ole suunnannut väkivaltaa tai muukalaisvihaa tihkuvia tekstejään suurelle yleisölle argumentteina, vaan ne ovat vain liikkeen rakentamisen välineitä, ”pelkkää retoriikkaa”. Jälkimmäinen yrittää pitää koossa Hullunkuristen perheiden korttipakkaa – toisaalta perustellusti turhautuneena koko puolueen leimaamiseen, mutta samaan aikaan kuva perussuomalaisista puolueena ja Soinista itsestään puoluejohtajana asettuu yhä oudompaan valoon.

*

Elokuvaohjaaja Lars von Trier kuuluu pelästyneen sitä, että hänen elokuvansa Dogville (2003) oli Breivikin lempileffojen listalla. Häntä kylmäsi ajatus, että elokuvan lopun teurastuskohtaus olisi innoittanut murhatekoihin. Tämä kertoo ehkä etenkin ohjaajan hybriksestä. Dogville on kuitenkin osuva elokuva tähän kohtaan, mutta ei avoimen väkivallan vuoksi, vaan juuri status quota puolustavaa asennetta symboloivan filosofihahmon vuoksi. Hän ei voi katsoa silmiin yhteisössään ja maailmassaan piilevää väkivaltaa, jonka muukalainen tuo esiin. On parempi nähdä muukalaiskonflikti häiriönä, pitää yllä julkisivua ja yrittää säilyttää oma inhimillisyys. Minua kylmää paljon enemmän ajatus, että Breivik naureskeli tälle liberaalin irvikuvalle suunnitelmiensa äärellä.

Toisin sanoen status quota puolustavan asenteen ydinsanoma on: maailma ei saa muuttua. Breivikin kaltaisesta poliittisesta murhaajasta tehdään tsunaminlainen kasvoton voima, jota vastaan pitää kehittää varoitusjärjestelmiä, ei muuttaa yhteiskuntaa syvemmin.

Aina tähän asenteeseen ei välttämättä liity suunnitelmallista konservatiivisuutta tai saavutettujen erioikeuksien puolustamista: taustalla voi olla myös naiivi usko siihen, että nykyinen elämäntapa ja melko turvallinen maailma voi pysyä ennallaan, kunhan häiriötekijät torjutaan. Norjalaisten julkilausuttu halu pitää yhteiskunta ennallaan, kulkea pystypäin terrorin miekanterän alta, on ymmärrettävä arkinen asenne, mutta yhteiskunnallisena asenteena se välttelee todellisuutta. Missään ja koskaan ei ole ollut sitä yhtenäistä yhteiskuntaa, johon voidaan palata, vaan yhtenäisyyden ajatkin on rakennettu ja pidetty yllä.

*

Toinen suosikki on tunnistaa teon poliittisuus, mutta kytkeä se ja taustalla oleva kulttuurisuuskonflikti saumatta osaksi yhtä ja yhtenäistä kokonaiskertomusta. Breivikistä ja tämän taustavoimista tulee jonkin suuremman oireita. Tällöin ilmiön yhteiskunnallistamisessa mennään toiseen ääripäähän. Breivikin teko ja laajempi muukalaisvihamielisyys ovat vain ja ainoastaan heijastumaa syvemmästä konfliktista. Tällöin vaarana on se, mitä vältellään, eli koko maailmantilanteen palauttaminen yhdeksi ja ainoaksi kertomukseksi. Muukalaisvihaan ja kiihkokansallisuuteen liittyvät paikalliset merkitykset häviävät vaikkapa globaalin eriarvoisuuden, modernin konkurssin tai riittämättömän kehityksen tarinan taakse. Maailmasta tulee yksinkertainen paikka. Näin voidaan saada mobilisoitua väkeä, mutta samalla poliittinen mielikuvitus ja erittelykyky heikkenee – tehdään tyhmyyden politiikkaa – ja sen myötä rapautuu kyky ymmärtää myös tulevia muutoksia ja uusia ilmiöitä. Tämä on jokaisen totalisoivan analyysin ongelma.

On tärkeää ymmärtää, että ”yhteiskunnallinen tulkinta” ei ole takuu oikeassa olemiselle, eikä se liioin ole minkään yhden näkökulman synonyymi. ”Yhteiskunnallinen” pitää aina sisällään ristiriitaisia teemoja, jotka eivät asetu samoille akseleille: uskonnollinen, etninen, taloudellinen, poliittinen, tapakulttuurinen, väkivaltainen, ympäristöllinen... Fundamentalistin logiikkaa tai status quon voimaa vastaan ei käydä luomalla oma kokonaisvaltainen ”vastakertomus” vaan pitämällä yllä poliittisen ajattelun ja toiminnan kriittistä voimaa, kykyä reagoida jatkuviin muutoksiin.

Fundamentalisti siis luulee hallitsevansa tekonsa seuraukset, mikä ei koskaan pidä paikkansa. Jokaisen kansallisen vapaustaistelun rikkonainen historia ja vallankumouksen syödyt lapset todistavat tästä. Sama koskee yrityksiä vaikuttaa terroritekojen ja katastrofien merkitykseen ja siihen, miten ”maailma muuttuu” ihmisten mielissä. Järjettömän nopea ja sietämättömän laaja keskustelumahdollisuus luo illuusion, että aikaa on vähän, ja harmaan arjen monotonian rikkovaa politisoitumisen ikkunaa ei sovi hukata. Voitto se on pienikin voitto, ajatellaan kai. Tietysti myös Norjan kauhujen jälkeen tuntuu sietämättömältä, että kukaan kykenee puolustelemaan silkkaa muukalaisvihaa.

Juuri siksi vaikkapa Halla-ahon poliittisen uran murskaamisesta tulee elämää suurempi asia – mutta samalla unohdetaan marttyyrien luomisen riski. Juuri tällaisessa tilanteessa ei pitäisi päästää ketään näyttelemään uhria. Juuri sellaiselta pohjalta Breivikin kaltaiset todella vaaralliset ihmiset haluavatkin ponnistaa. He haluavat olla vihattuja, jotta heitä voisi rakastaa.

Nurkan takana on kuitenkin yhä uusia tapahtumia, jotka yrittävät viedä huomiomme ja kaapata tarinamme. Jos niiden annetaan hallita tilannetta ja ”muuttaa kaikki” yhä uudelleen, voidaan unohtaa ajatus politiikasta, joka yrittää ymmärtää maailmaa ja muuttaa sitä itsekin.

Ville Lähde

Kokemuksellista metafysiikkaa etsimässä

toimitus — Mon, 01 Aug 2011 21:34:46 +0300

David Hume ja metafysiikka tuntuvat hankalalta yhdistelmältä. Varhaisessa tutkielmassaan A Treatise of Human Nature (1739–1740) Hume yrittää rakentaa ”mielen uuden järjestelmän” tiukan empiristisestä lähtökohdasta. Kaikki perustuu vaikutelmiin ja ideoihin, jotka ovat vaikutelmien heikkoja kopioita, sekä näiden välisiin suhteisiin. Lisäksi toisen pääteoksensa An Enquiry Concerning Human Understanding (1748) ensimmäisessä luvussa Hume tuomitsee perinteisen metafysiikan varsin tylyyn sävyyn, joka ennakoi paitsi Kantia myös Wienin piirin näkemyksiä:

”Oikeutetuin ja painavin vastaväite huomattavaa osaa metafysiikkaa kohtaan on se, ettei metafysiikka ole varsinaisesti tiede, vaan peräisin – – inhimillisen turhamaisuuden hedelmättömistä yrityksistä tunkeutua aiheisiin, jotka ovat lähtökohtaisesti ymmärryksen tavoittamattomissa”.

Silti Treatisea lukiessa ei voi välttyä huomaamasta, että suurin osa ensimmäisestä kirjasta tarkastelee sellaisia aiheita kuin aika, paikka ja kausaatio, joiden yleensä ajatellaan kuuluvan metafysiikkaan. Hume ei kuitenkaan suostu käsittelemään metafysiikkaa perinteiseen tapaan substanssin ja voimien avulla, vaan olettaa vain vaikutelmat, ideat ja niiden väliset suhteet. Metafysiikka voi pohjautua ainoastaan välittömästi havainnossa annettuun.

Hume-tutkimuksessa metafysiikka on suhteellisen tuore aihepiiri, mutta suomalainen alan tutkimus – joka tällä hetkellä henkilöityy pitkälti Tampereen yliopiston tutkijatohtori Jani Hakkaraiseen – kulkee ketterästi kehityksen kärjessä. Humen syntymän 300-vuotisjuhlaa vietettiin Tampereen yliopistossa pidetyssä kolmipäiväisessä kongressissa, jonka otsikko oli ”Humen metafysiikka ja humelainen metafysiikka”. Hakkarainen oli koonnut Tampereelle vaikuttavan joukon sekä eturivin Hume-skolaareja että nykymetafyysikkoja.

Nykymetafysiikassa Hume tunnetaan lähinnä David Lewisin välityksellä. Lewisin sorvaama käsite ’humelainen supervenienssi’ viittaa kantaan, että maailmassa on vain valtava mosaiikki ”paikallisia”, ajassa ja avaruudessa sijaitsevia pisteenkokoisia yksittäisiä tosiasioita. Kaikki muu on päältämis- tai päällekkäisyyssuhteessa (supervenience) mainittuihin tosiasioihin. Monien mielestä kvanttiteoria osoittaa tämän vanhanaikaiseen fysiikkaan ja äärinominalismiin perustuvan näkemyksen vääräksi, mutta konferenssin ensimmäisenä päivänä kuultiin toisenlaisiakin näkemyksiä. Ensimmäinen pääpuhuja Helen Beebee esitteli aiheen ja pohti kattavasti humelaisen supervenienssin pätevyyttä. Philipp Keller ja George Darby yrittivät niin ikään puhaltaa henkeä heikossa hapessa olevaan oppiin, mutta Tuomas Tahko arvioi tylymmin, ettei teoria pysty selittämään lakien ilmeistä modaalista voimaa. Crawford Elder piti humelaista supervenienssiä suorastaan savuverhona ilman substanssia, siitäkin huolimatta että Lewisin muotoilema doktriini on edelleen tärkeä ja vaikutusvaltainen. Selvästi paremmin jaksaa niin kutsuttu trooppiteoria, jota Markku Keinänen esitteli monipuolisesti keynote-esitelmässään. Keinänen argumentoi Humea ja Keith Campbellia vastaan, että troopit ovat olennaisesti riippuvaisia toisistaan.

Kokoontumisen toisena päivänä pureuduttiin heti aluksi Humen voimia koskevaan kritiikkiin. Humen mukaan voimia ei voida tuntea a priori eikä a posteriori sellaisina, jotka tekisivät vaikutuksensa välttämättömiksi. Yleensä tutkimuksessa on oletettu, että Hume ei tunnusta metafyysisten voimien olemassaoloa lainkaan, vaan luottaa jälleen kerran vain vaikutelmiin, ideoihin ja niiden välisiin suhteisiin: luonnossa vallitsevat lait on muodostettava havaituista säännönmukaisuuksista. Metafyysikko Stephen Mumford kuitenkin pyrki osoittamaan Humea vastaan, että metafyysisten voimien olemassaolo voidaan havaita tendensseinä, kokemuksen myötä ja oman ruumiin välityksellä.

Päivän toisessa kutsuesitelmässä Anthony Eagle käsitteli Humen persoonallisen identiteetin ongelmaa, eli niin sanottua kimpputeoriaa, lähinnä nykyfilosofian pohjalta. Perdurantismia kannattavat nykyteoreetikot ovat saanet herätteitä Humen näkemyksestä, jonka mukaan identiteettimme koostuu vain ajassa olevista osista. Havaintokimpun takana ei ole mitään. Myös perdurantismikiista liitetään usein David Lewisiin, joten hän nousi Humen ohella keskeisimmäksi hahmoksi konferenssin toisenakin päivänä. Tosin myös Saul Kripkestä ja E. J. Lowesta puhuttiin. Aiheet vaihtelivat kausaatiosta (Panu Raatikainen) runsauden periaatteeseen (Roberta Ballarin) ja ominaisuuksista (Benjamin Curtis ja Pasi Valtonen) substanssidualismiin (Heikki J. Koskinen).

Tapahtuman kolmantena päivänä keskityttiin suoremmin David Humen filosofiaan. Aamun aloitti yksi Hume-tutkimuksen kärkinimistä, Don Garrett, joka pureutui kiivastempoisessa ja paljon materiaalia sisältäneessä esitelmässään Humen näkemykseen persoonallisesta identiteetistä. Garrett piti Treatisen ensimmäisessä osassa esitettyä mielen kimpputeoriaa ongelmallisena, sillä sen mukaan kaikki erilliset havainnot ovat erikseen olemassa. Mielen yhtenäisyyttä ei kuitenkaan voida selittää vaikutelmien ja ideoiden assosiaatioilla kuten Hume väittää. Mieli on kuin teatteri, jossa havainnot seuraavat toisiaan, mutta koska niiden välille ei voida olettaa kausaatiosuhdetta, ei myöskään voida olettaa yhtä mieltä, jonka havaintoja ne ovat.

Päivän toisessa pääesitelmässä Bayle-tutkijanakin tunnettu Todd Ryan puhui Humen ajan metafysiikasta ja tyhjiön käsitteestä. Ryanin mukaan kesto koostuu Humella osista. Tässä hän seuraa Pierre Baylea, jonka mukaan ei voi olla sekä ulotteisia että jakamattomia olioita. Konferenssin viimeisen kutsuesitelmän piti toinen Hume-supertähti Donald M. Baxter, joka keskittyi Humen abstraktiokritiikkiin. Humen mukaan perinteinen abstraktiokäsitys, jota esimerkiksi Locke kannattaa, erottelee mielessä sen, mitä ei voida erotella todellisuudessa. Tilanne johtaa hänen mukaansa siihen, että abstraktio olisi jonkin asian mentaalista erottamista siitä itsestään. Koska mikään ei kuitenkaan voi olla erillinen itsestään, abstraktio on mahdottomuus. Ongelma syntyy siitä, että abstraktio liittyy olennaisesti Humen käsitykseen identiteetistä. Baxter näytti vieneen tilanteen umpikujaan, mutta löysi kuitenkin ratkaisun identiteetin käsitteen uudesta tulkinnasta.

Samansuuntaiseen aiheeseen paneutui Jani Hakkarainen, joka käsitteli yksinkertaisten ominaisuuksien riippumattomuutta. Esitelmässä yhdistettiin Hume trooppiteoriaan ja Lewisiin. Hakkaraisen mukaan Hume ajatteli erotettavuus- ja kuviteltavuusperiaatteidensa pohjalta, että jokainen yksinkertaista ominaisuutta koskeva havainto on todella erillinen muita entiteettejä koskevista havainnoista. Abraham Anderson keskittyi puolestaan kuviteltavuusperiaatteeseen sekä Treatisessa että jännittävässä vuoropuhelussa Dialogues Concerning Natural Religion (1779). Humen mukaan kaikki mitä voimme kuvitella on mahdollista. Herää kysymys, voidaanko Jumalaa kuvitella. Humen vastaus näyttäisi olevan, että pystymme kuvittelemaan välttämättömän olennon mahdollisuuden, mutta sitä on mahdoton todistaa. Tässäkin suhteessa Hume on ja pysyy johdonmukaisena skeptikkona ja empiirikkona. Mutta kuten konferenssi osoitti, Humen filosofiasta voidaan löytää myös positiivista sisältöä – oli se sitten niukasti eksplikoitua tai ei. Humelaista metafysiikkaa on kuin onkin olemassa, kunhan sitä lähestytään filosofin omasta näkökulmasta eikä perinteisestä rationalistisesta metafysiikasta käsin.

Markku Roinila

Lasten filosofoinnin ajankohtaisuudesta

toimitus — Tue, 21 Jun 2011 00:34:37 +0300

Lasten ja nuorten filosofoinnin pedagogiikka on ollut monin tavoin esillä alkuvuoden ajankohtaisuuksissa maailmalla ja Suomessa. Ikävimmät uutiset ovat kertoneet alan konkareiden poistumisesta keskuudestamme. Filosofiaa lapsille -ohjelmansa kanssa pioneerityön tehnyttä Matthew Lipmania muisteltiinkin jo filosofiaportaalin muistokirjoituksessa. Viime vuonna menehtyi myös Lipmanin pitkäaikaisin työtoveri Ann Margaret Sharp, jonka kirjoista on suomennettu esi- ja alkuopetuksen oppiaineistot Nukkesairaala ja Kuka minä olen? (Ks. http://www.netn.fi/kirjat/Ajattelutaidot). Sharpin muistokirjoitus verkossa: http://podblack.com/2010/07/vale-ann-margaret-sharp-1942-2010/

Toukokuinen kuolinuutinen kertoi, että myös merkittävän panoksen lasten filosofisuuden ymmärtämiseen tuonut filosofi Gareth B. Matthews menehtyi syöpään 81-vuotiaana Bostonissa Yhdysvalloissa. Matthewsin muut tutkimusaiheet filosofiassa liittyivät etenkin antiikin ja keskiajan filosofiaan sekä uskonnonfilosofiaan. Lasten filosofoinnin alalla hän oli kansainvälisesti laajasti tunnettu ja vahvasti vaikuttanut kirjoittaja ja opettaja. Matthews julkaisi aihepiirissä teokset Philosophy and the Young Child (1980), Dialogues with Children (1984) ja The Philosophy of Childhood (1994). Kirjoista on suomennettu keskimmäinen nimellä Filosofisia keskusteluja lasten kanssa. (Suom. Antti Mattila. WSOY, Helsinki 2003).
University of Massachusetts Amherstin muistokirjoitus:
http://umass.edu/philosophy/faculty/GBM/Matthews(memoriam).htm
Wikipedia-artikkeli:
http://en.wikipedia.org/wiki/Gareth_Matthews
Matthewsin opiskelijoineen tekemä verkkosivu lasten filosofoinnin materiaaleja:
http://philosophyforkids.com/index.shtml

Valoisampiakin kuulumisia on kantautunut ja lasten filosofointi on saanut osakseen yhä lisääntyvästi huomiota. Esimerkiksi Unescon helmikuussa järjestämässä Euroopan ja Pohjois-Amerikan alueiden tapaamisessa annettiin suosituksia jäsenvaltioille mm. seuraavasti:
Tulisi esimerkiksi...
– ylläpitää ja vankistaa filosofian asemaa kriittisen ajattelun opettamisessa;
– paitsi vahvistaa filosofian paikkaa toisen asteen koulutuksessa ja korkeakoulutuksessa, myös edistää, pilotoida ja kokeilla filosofiaa esi- ja peruskoulutuksessa, ja jos mahdollista, vakiinnuttaa lasten filosofoinnin lähestymistavat osaksi koulutusjärjestelmää;
– luoda uusia mahdollisuuksia filosofianopetuksen, yhteiskuntaopetuksen, moraalikasvatuksen ja uskonnonopetuksen kohtaamisille;
– tuoda filosofia ja filosofinen tutkailu eli lasten filosofoinnille ominainen pedagoginen lähestymistapa mukaan myös ensimmäisen kouluasteen opettajankoulutukseen eli suomalaisittain luokanopettajien koulutukseen.
(Recommendations on the teaching of philosophy in Europe and North America; 14–16 February 2011, Milan, Italy. Asiakirja pdf-linkkinä: http://sophia.eu.org/News/Recommendations%20on%20the%20teaching%20of%20philosophy%20in%20Europe%20and%20North%20America[1].pdf)

Tutkimuskentällä lasten filosofointi on saanut äskettäin kansainvälistä näkyvyyttä siten, että tunnetun brittiläisen Journal of Philosophy of Education -lehden tuorein numero (vol 45:2, toukokuu) on kokonaan omistettu teemalle. Lehden verkkosivulta pääsee lukemaan ja lataamaan ilmaiseksi Nancy Vansieleghemin ja David Kennedyn kirjoittaman johdantoartikkelin, jossa esitellään tiiviisti lasten filosofian pedagogiikan syntyä ja kehitystä lipmanilaisessa perinteessä (”What is Philosophy for Children, What is Philosophy with Children – After Matthew Lipman?”):
http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/jope.2011.45.issue-2/issuetoc

Myös suomeksi ilmestyi aihepiirissä kevään aikana kaksi uutuutta. Ajatellaan yhdessä! Taitavan ajattelun työkirja. Käytännönläheistä filosofointia, tekijöinä Beate Børresen, Bo Malmhester & Tuukka Tomperi, on tarkoitettu kaikenikäisten peruskouluoppilaiden ensimmäiseksi helppokäyttöiseksi oppi- ja harjoituskirjaksi. (Ks. kirjan esittely.)
Yleistajuinen ja kaikille vanhemmille, opettajille tai kenelle tahansa aiheesta kiinnostuneille on puolestaan suunnattu Roger-Pol Droit'n Filosofoidaan lasten kanssa (suom. Tapani Kilpeläinen). (Ks. esittely.)

Kiinnostavasti erittäin vahvan kannatuksen lasten filosofoinnille on hiljattain ilmaissut myös parhaillaan Suomessa vieraileva filosofi Martha C. Nussbaum uusimmassa teoksessaan. Puheenvuorokirjassaan Not for Profit. Why Democracy Needs the Humanities (2010) hän tarkastelee koulutuksen nykytilaa ja koulutuspolitiikan altistumista yhä voimakkaammille taloudellisen välineellisyyden vaateille peruskoulutuksesta yliopistoihin. Hän puolustaa aiemmastakin tuotannostaan tuttuun tapaan yleissivistävää ja humanistista kasvatusta ja kulttuuria (liberal education) pohtien sen pitkiä juuria kreikkalaisesta ajattelusta ja antiikin filosofiasta asti. Nussbaum katsoo sokraattisiin ihanteisiin pohjautuvan kyselevän, argumentoivan ja dialektisen pedagogiikan olevan tarpeellinen perustus itsenäiseen ajatteluun kannustamiselle, sivistävälle koulujärjestelmälle ja koko demokraattiselle yhteiskunnalle. Nämä pedagogiset ihanteet eivät rajaudu eurooppalaiseen perinteeseen, vaan niillä on annettavaa kaikessa kasvatuksessa, ja Nussbaum poimiikin vastaavia esimerkkejä mm. hyvin tuntemastaan intialaisesta ajattelusta ja kulttuurista. Mitään takeita ei ole siitä, että ihanteet olisivat nykykoulutuksen käytännöissä voimissaan, vaan vahvoja ovat toisenlaiset virtaukset ja mitattavien hyötyjen tavoittelu – pikemmin kasvatussubjekteja alistava ja sopeuttava kuin heitä vapauttava ja heidän kriittisyyttään tukeva koulutus. Niinpä sokraattinen ja progressiivinen pedagogiikka sekä kriittinen ajattelu kasvatuksessa on aina keksittävä uudelleen, perusteltava yhä vahvemmin, ja täten sitkeästi rakennettava ja puolustettava niille paikkaa koulutuksen eri asteilla.

Teos on tiettävästi tulossa myös suomeksi. Sakari Sandqvist esittelee kirjaa suomalaisen yliopistokeskustelun perspektiivistä tuoreessa filosofisen verkkolehden Paatoksen numerossa 1/2011, otsikolla ”Demokratiaa vai talouskasvua varten?”.

Kirjan luvussa ”Socratic Pedagogy: The Importance of Argument” Nussbaum käy pohtimaan lasten ja nuorten opettamisen käytännön ulottuvuuksia historiallisten kasvatusteoreetikoiden näkemysten valossa. Yhteenvedoksi tiivistyy luvun lopussa vankka suositus, että kriittistä ajattelua tukeva sokraattinen kasvatus on tuotava jo varhaisille kouluasteille, ja sen esimerkilliseksi muodoksi Nussbaum esittää lasten filosofoinnin ja Lipmanin filosofiaa lapsille (Philosophy for Children) -ohjelman.

”Tarkastelemamme historiallinen polku on tuonut esiin elävän, sokraattisia arvoja seuraavan tradition: pyritään kasvattamaan kansalaisia, jotka ovat aktiivisia, kriittisiä, uteliaita, kyvykkäitä vastustamaan auktoriteettien ja vertaisryhmien asettamia paineita. Edeltävät historialliset esimerkit [mm. Pestalozzi, Fröbel, Alcott, Tagore, Dewey] näyttävät, mitä on aiemmin tehty, mutta eivät kerro, mitä meidän pitäisi tässä ja nyt perus- ja yleissivistävässä koulutuksessamme tehdä. […] Deweykaan ei koskaan systemaattisesti vastannut kysymykseen, miten sokraattista kriittistä järkeilyä voitaisiin opettaa eri-ikäisille lapsille. Niinpä Deweyn ehdotukset liikkuvat yleisellä tasolla ja yksittäisen opettajan – joka on tai ei ole valmis luomaan henkeä tällaiseen lähestymistapaan – vastuulle jää niiden soveltaminen käytäntöön.

On kuitenkin tarjolla nykyaikainen ja käytännönläheinen tuki [...] niille opettajille, jotka haluavat sokraattista lähestymistapaa opetuksessaan käyttää. He löytävät erittäin hyödyllistä ja joustavaa opastusta sokraattiseen pedagogiikkaan kirjoista, jotka on tuottanut filosofi Matthew Lipman filosofiaa lapsille -opetussuunnitelmassaan, joka kehitettiin Montclairin osavaltionyliopistossa (Institute for the Advancement of Philosophy for Children). Lipman lähtee liikkeelle vakaumuksesta, että pienet lapset ovat aktiivisia, kyseleviä olentoja, joiden kykyä udella ja tutkailla pitäisi arvostaa ja tukea – ja tämän lähtökohdan hän jakaa eurooppalaisen progressiivisen kasvatusperinteen klassikoiden kanssa. Hän ja hänen filosofikollegansa Gareth Matthews jakavat myös näkemyksen, että lapset kykenevät kiinnostavaan filosofiseen ajatteluun. Lapset eivät kasvussaan etene yksinkertaisesti ennakolta oletetulla tavalla vaiheesta toiseen, vaan aktiivisesti kohtaavat elämän suuria kysymyksiä. Aikuisten on otettava vakavasti heidän tällöin tekemänsä oivallukset.

[...] Lipmanin kirjasarjoissa moniulotteiset ideat esitetään aina kiinnostusta herättävinä tarinoina, joissa lapset itse pohtivat asioita. Kirjoista käy hyvin ilmi, miten huomion kiinnittäminen ajatusten loogiseen rakenteeseen tarjoaa paljon apua arkielämässä ja kohdattaessa huonosti perusteltuja ennakkoluuloja ja stereotypioita.”
(Not for Profit. Princeton University Press, Princeton 2010, s. 72–74.)

Nussbaum jatkaa kuvaamalla lyhyesti Lipmanin alkuperäisen ja ensimmäisen opetuksellisen pienoisromaanin Harry Stottlemeier’s Discovery sisältöä ja pedagogista taustaa. Kun nykyopettajille on tarjolla tällaisia materiaaleja, pedagogisia tukia ja pitkälle kehitettyjä käytännön välineitä, kasvatuksellisia ihanteita on paljon helpompi tavoitella, eikä jokaisen opettajan tarvitse ryhtyä yksin keksimään tyhjästä toimintatapoja, päättelee Nussbaum. Hän ei tosin näytä olevan tietoinen lasten filosofoinnin pedagogiikan myöhemmästä vilkkaasta kehityksestä, nykyisestä laajuudesta, maailmanlaajuisesta leviämisestä ja moninaisista suuntauksista, eikä mainitse alan pioneereja muilta kielialueilta. Joka tapauksessa Nussbaum suomalaisille hyvin tuttuna filosofikuuluisuutena on yksi uusi tervetullut suosittelija lasten filosofoinnin pedagogiikan lukuisten arvostettujen tukijoiden joukkoon.

Suomessa peruskoulun uudistaminen jäi päättävältä hallitukselta pattitilanteeseen keskustan ministerien vastustaessa kokoomuslaisen opetusministerin edistämää uutta tuntijakoa. Nyt uudeksi opetusministeriksi on astumassa Sdp:n Jukka Gustafsson, joka on julkisestikin ilmaissut tukensa lasten filosofoinnin periaatteille. Hän on myös yhteiskuntaopetuksen vankkana puolustajana varmasti ollut vaikuttamassa hallitusohjelman kirjaukseen, jonka mukaan demokratiakasvatusta pyritään vahvistamaan kautta koulutasojen: ”Kehitetään demokratiakasvatusta erityisesti oppilaitoksissa. Opetuksessa lisätään sisältöjä ja toimintatapoja, jotka tukevat osallistumista, vaikuttamismahdollisuuksia sekä politiikan ja yhteiskunnallisen lukutaidon kehittymistä. Säädetään peruskoulun ja toisen asteen oppilaskunnista ja sitä kautta vahvistetaan nuorten osallisuutta ja aktiiviseksi kansalaiseksi kasvamista”. (Neuvottelutulos hallitusohjelmasta 17.6.2011, s. 24). Verkossa pdf-tiedostona: http://www.valtioneuvosto.fi/tiedostot/julkinen/hallitusneuvottelut-2011...) Lisäksi hallitusohjelma lupaa viedä läpi perusopetuksen tavoitteiden ja tuntijaon uudistuksen, ja vahvistaa peruskoulussa mm. yhteiskunnallista kasvatusta ja arvokasvatusta (s. 32).

Tämä koulutuspoliittinen tavoitteenasettelu käy erinomaisesti yksiin lasten filosofoinnin pedagogiikan kanssa. Jo Lipman 1970-luvulta asti kehitti lasten filosofointia juuri opetuskäytäntöjen demokraattisuuden edistämisen ja demokratiataitojen oppimisen muotona: filosofointi mielletään tällöin nimenomaan kasvatukseksi demokratiaan. Tätä lasten filosofoinnin ytimessä olevaa demokraattista henkeä Hannu Juuso kuvaa Lipmanin pedagogiikan perusteellisessa esittelyssään seuraavasti:

"Demokraattinen yhteiskuntaihanne on Lipmanin mielestä reflektiivinen ja osallistuva yhteisö, joka on sitoutunut ongelmiensa ja valintojensa suhteen itseään korjaavaan tutkimukseen. Tällaisessa yhteiskunnassa ihmisiä rohkaistaan tutkimaan ja päättelemään yhdessä... Demokraattinen yhteiskunta on dynaaminen sen jäsenten pyrkiessä kyseenalaistamaan, kritisoimaan ja korjaamaan yhteiskunnan instituutioita, arvoja ja kriteereitä. Näin ollen demokraattisen yhteiskunnan välttämätön ehto on sen kansalaisten kyky itsenäiseen ja kriittiseen arvostelukykyyn. [...]

Mikäli demokratia ymmärretään yllä kuvatulla tavalla, on sen Lipmanin mukaan muotoiltava kasvatusmandaattinsa ajattelun termein. Lapsiin tulee suhtautua aktiivisina ja luovina subjekteina, ei passiivisina kuuntelijoina; on kunnioitettava lasten taipumusta tutkia ja kysellä. Koulusta tulisi muodostua lapsille positiivinen poliittinen paradigma, joka välittää heille luottamuksen dialogiin, johon kuuluu toisten kunnioittaminen, kompromissit, yhteistyö, oikeudenmukaisuus ja vapaus. [...] Filosofialla kasvatuksessa on siis yksilöllisen, täydellistävän merkityksensä ohella – ja siihen kiertyen – myös tärkeä välineellinen tehtävä, koska se muodossaan ja sisällössään konstituoi demokratian ehtoja samoin kuin demokraattiselle prosessille tunnusomaisia piirteitä. Tällä Lipman tarkoittaa filosofian rikkautta suhteessa tiettyihin demokratialle olennaisiin ideoihin, kuten esimerkiksi totuus, oikeudenmukaisuus ja vapaus, sekä filosofian dialogisuutta demokraattisen harkinnan ja päätöksenteon kontribuutiona."

(Hannu Juuso, "Ajatteleva koulu. Matthew Lipman ja P4C", s. 111–112. Sokrates koulussa. Itsenäisen ja yhteisöllisen ajattelun edistäminen opetuksessa. Toim. Tuukka Tomperi & Hannu Juuso. niin & näin -kirjat, Tampere 2008.)

Ehkäpä opetus- ja kulttuuriministeriössä kiinnostutaan nyt uudelleen viime keväänä tehdystä laajapohjaisesta asiantuntija-aloitteesta, jossa kannatetaan filosofian ja lasten filosofoinnin tuomista peruskouluun. (Ks. verkkosivu Filosofia-aloite.)

Tuukka Tomperi

Filosofian asema yliopistoissa

ss — Thu, 07 Apr 2011 13:39:29 +0300

”Filosofialla on yliopistossamme vankat perinteet ja kysyntää”
- Aino Sallinen

niin & näin -lehti kysyi kaikilta Suomen yliopistojen rehtoreilta millaisena he näkevät filosofian, oppiaineen, opetuksen ja tutkimuksen, roolin yliopistonsa tulevaisuudessa. Halusimme selvittää nimenomaan yliopiston ylimmän johdon näkemyksen filosofian tulevasta asemasta kussakin yliopistossa. Vastausten mukaan filosofian resursseja ei olla vähentämässä, ja filosofian huominen on turvattu. Vastaukset olivat luonnollisesti enimmäkseen ympäripyöreitä, eikä konkretiaa juurikaan näkynyt, mutta ainakin ne yliopistot, joissa filosofialla on pääainestatus, ilmoittavat nyt julkisesti, ettei filosofian opetusta tai tutkimusta aiota supistaa.

Tampereen yliopistosta vastauksen antoi vararehtori Pertti Haapala. Hän toteaa, että ”Tampereen yliopisto korostaa strategiassaan yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja vastuuta. Jo siksi filosofian tulevaisuus Tampereen yliopistossa on valoisa”. Haapala painottaa, että filosofian tutkimus on elävän ja laadukkaan opetuksen edellytys. Helsingin yliopiston rehtori Thomas Wilhelmsson toteaa filosofian olevan Helsingin yliopistossa ”keskeinen oppiaine” ja uskoo, ”että yliopiston tulevaisuus on vakaa, ja se tulee pikemminkin vahvistumaan kuin heikkenemään”. Wilhelmsson toivoo, ” että filosofia ylläpitäisi mahdollisimman läheistä dialogia muiden tieteenalojen kanssa”, koska ” eräs Suomen filosofian vahvuuksia on juuri kyky solmia rikastavia vuorovaikutussuhteita yli omien oppiainerajojen.”

Positiivisimman kuvan filosofian tulevaisuudesta yliopistossaan maalaa Turun yliopiston rehtori Keijo Virtanen. Virtanen toteaa filosofian tilasta seuraavasti: ”Filosofia on mukana yhdessä Turun yliopiston strategian (2010 –2012) tutkimuksen vahvuusalueessa (Instituutiosuunnittelu ja yhteiskunnalliset mekanismit) ja yhdessä vahvan kehitysvaiheen tutkimusalassa (Keskiajan ja uuden ajan alun tutkimus). Ulkoisella rahoituksella ja julkaisuilla arvioituna filosofia on yksi yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan vahvimmista aineista”. Virtanen mainitsee Turun yliopiston erikoisuuden olevan se, että Turussa on ”ainoana Suomessa erillinen lääketieteellisen etiikan professuuri, joka osaltaan vahvistaa myös muuta filosofian tutkimusta ja opetusta. Turun filosofian eräs vahvuus onkin filosofian eri osa-alueiden hyvä yhteistyö. Etiikan tutkimus näkyy hyvin myös julkisuudessa”. Rehtori vakuuttaa, että filosofian tulevaisuuteen Turun yliopistossa on perusteltua suhtautua luottavaisesti. Myös rehtori Aino Sallinen Jyväskylän yliopistosta pitää yliopistonsa filosofian laitosta ja siellä tehtyä tutkimusta arvossa: ”Filosofialla on yliopistossamme vankat perinteet ja kysyntää. Tutkimus on vahvoissa kantimissa (esim. huippututkimusyksikkö)”. Sallinen kertoo, että Jyväskylän yliopiston ”tavoitteena on myös selkiyttää tieteenfilosofian, tieteen etiikan ja argumentaatioteorian opetusta filosofivoimin laitoksen ulkopuolisille opiskelijoille eli koko yliopiston filosofisen yleissivistyksen kohentamista”.

Saimme ilahduttavasti vastaukset myös lähes kaikista niistä yliopistoista, joissa filosofialla ei ole pääainestatusta. Melkein kaikki tiedusteluumme vastanneet rehtorit pitivät filosofian opetusta tärkeänä, ja filosofian resursseissa nähtiin olevan ennemmin kasvu- kuin supistuspaineita. Pienen kysymysmerkin jätti kuitenkin Itä-Suomen yliopiston rehtorin Perttu Vartiaisen vastaus. Vartiainen nimittäin kertoo, että nyt kun Joensuussa filosofian pääainestatus poistettiin ja ”palattiin” alkuperäiseen järjestykseen, niin kysymys filosofian resursseista aukeaa uudestaan tiedekunnan harkittavaksi siinä vaiheessa, ”kun jompikumpi nykyisistä opettajista luopuu tehtävästään”. Tästä ei tietenkään voi päätellä, että filosofian resursseja Itä-Suomen yliopistossa pienennettäisiin, vaan sen, että kysymys resursseista on avoin. Toinen avoimeksi jäävä vastaus tuli Lapin yliopistosta. Filosofitaustainen rehtori Mauri Ylä-Kotola tyytyy toteamaan nykytilanteen: ”Lapin yliopistossa ei ole filosofia-oppiaineen tutkintoon johtavaa koulutusta. Filosofia on kuitenkin kaikkien yliopistojen tutkimuksen perusta: Lapin yliopistossa tutkimus kohdistuu mm. arktiseen filosofiaan UArctic-yhteistyön (www.uarctic.org) ja Arktisen keskuksen kautta sekä mm. sosiaalityön filosofiaan, taiteiden filosofiaan ja kasvatusfilosofiaan”. Rehtorin näkemys filosofian tulevaisuudesta Lapin yliopistossa jää hämärän peittoon.

Teatterikorkeakoulun rehtori Paula Tuovinen kertoo, että filosofia on vahvasti läsnä Teakin opetuksessa, ja että paineet ovat pikemmin filosofian roolin kasvattamisessa kuin pienentämisessä, ainakin jos uusi taideyliopisto syntyy. Aalto-yliopiston rehtori, Tuula Teeri, vakuuttaa puolestaan, että ”Filosofia ei Aallossa ole varsinainen oppiaine mutta kuitenkin hyvin arvostettu ja tärkeä elementti opetuskokonaisuudessamme, nykyään ja ihan varmasti myös tulevaisuudessa.” Aalto-yliopistossa toimiikin useita filosofeja: Esa Saarinen, Pekka Himanen, Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila ja Juha Varto. Aaltolaista filosofiaa luonnehtii Teeren mukaan innovatiivisuus, uusien urien ja yhteyspintoja synnyttäminen ja kyky herättää keskustelua. Lisäksi ”Aallon filosofien toteuttamassa opetuksessa on avainasemassa filosofian vuoropuhelu käytännön toiminnan ja opiskelijoitten omien elämänratkaisujen välillä”. Tampereen teknillisen yliopiston rehtori, Markku Kivikoski, toteaa aluksi, että filosofiaa ei varsinaisesti opeteta heillä, mutta ”TTY:n opiskelijat voivat halutessaan opiskella filosofiaa sivuaineena tai muuten lisäopintoina, esimerkiksi Tampereen toisessa yliopistossa”. Kivikoski lisää kuitenkin, ”että tieteen ja tekniikan filosofiaan liittyvät teemat sisältyvät läpäisyperiaatteella kaikkeen opetukseemme. Erityisesti siten, että opetuksessa ja tutkimuksessa otetaan huomioon tekniikan ratkaisevan tärkeä rooli taloudellisesti, sosiaalisesti, eettisesti ja ekologisesti kestävän kehityksen haasteiden ratkaisemisessa ja inhimillisen hyvinvoinnin turvaamisessa”. Vararehtori Olli Silvén Oulun yliopistosta kertoo, että Oulussa ”ollaan selvittämässä mahdollisuuksia filosofian kytkemiseksi mukaan joustavien opintopolkujen järjestelmään”, mikä mahdollistaisi vaikkapa markkinoinnin tutkintojen monipuolistamisen. Oulun yliopistossa luotetaan myös huomiseen: ”Tulevaisuudessa filosofian opintoja sisällytetään myös Oulun yliopiston tutkijakoulun tarjontaan. Aikaa myöten tämä voi tuoda vahvistusta myös filosofian tutkimukseen”.

Yleisesti ottaen näyttää siltä, että filosofian asema yliopistoissa on ainakin puheiden tasolla turvattu. Joissakin yliopistoissa filosofian laitokset edustavat yliopiston vahvuuksia ja filosofian tutkijoiden roolia yhteiskunnallisina keskustelijoina pidetään merkittävänä. Filosofian mahdollisuuksia ylittää oppiainerajoja pidetään myös tärkeinä. Aalto-yliopistossa filosofialla on rehtorin näkemyksen mukaan jopa elämänfilosofinen rooli. Eri tieteiden välisten sekä yliopiston ja yhteiskunnan välisten rajojen rikkomisen painottaminen ei kuitenkaan tarkoita, että ajatusta 'puhtaasta filosofiasta' pidettäisiin huonona, vaan esimerkiksi Wilhelmsson katsoo filosofian olevan ”itseisarvo” yliopistossa. Filosofian toteutuneet ja potentiaaliset mahdollisuudet toimia vuorovaikutuksessa sekä muiden tieteenalojen että yhteiskunnan kanssa kuitenkin korostuvat vastauksissa.

Toistetusta pyynnöstä huolimatta emme saaneet vastauksia Åbo Akademin rehtorilta Jorma Mattiselta emmekä Kuvataideakatemian Markus Konttiselta.

Sami Syrjämäki

P.S. Julkaisemisen jälkeen saimme vastauksen myös Markus Konttiselta. Vastaus alla kokonaisuudessaan:

"Kuvataideakatemiassa ei filosofiaa opeteta sinänsä oppiaineena. Filosofia
kuitenkin liittyy olennaisesti vapaiden taiteiden opetuksen viitekehykseen
kirjallisuutena tai kohdistettuina kursseina. Toivon että tulevaisuudessa
filosofia liittyy entistä vahvemmin kuvataiteen opetuksen yhteyteen
hedelmällisenä keskustelukumppanina."

P.P.S. Myös Åbo Akemin rehtori, Jorma Mattinen, soitti myöhemmin ja vakuutti, että filosofia on heillä hyvissä kantimissa myös tulevaisuudessa.

Vähemmän naurettava vallankumous

toimitus — Mon, 04 Apr 2011 13:53:03 +0300

Kuva: Iigu. Paneelissa vasemmalta oikealle: Dimitris Mizaras, Santeri Ulkuniemi, Ville Rantanen, Dimi Laine, Toni Mäkinen, Harri Kivistö, Joni Ollikainen.

Tilaisuuden puheenjohtaja, aiemmin upouuden Vihreän puolueen äänitorvena toiminut Ville Rantanen aloitti Tampereella 19.3. Vanhalla kirjastotalolla pidetyn "Vallankumous Nyt!" paneelin perustelemalla tilaisuuden ajankohtaisuutta ehkä hieman itseironiseen sävyyn: "Kymmenessä vuodessa vallankumouksesta puhuminen on muuttunut vähemmän naurettavaksi." Näin varmaan on, kun arabivallankumousten lisäksi jopa Euroopassa hallituksia on kaadettu kalistelemalla kattiloita ja mellakoita on ainakin Välimeren rantavaltioiden kaduilla. Ajat muuttuvat. Kuten Marxilaisen työväenliiton Dimitris Mizaras laukoi: "Vain kuplia on jäljellä."

Vallankumouksellisiksi paneelissa ilmoittautui edustajiensa välityksellä kuusi järjestöä. Jopa ainoana valtiopäiville edustajia saanena järjestönä mukana olleen Vasemmistoliiton nuorisojärjestön Toni Mäkinen kertoi sekä parlamentaarisen että ulkoparlamentaarisen toiminnan käyvän laatuun. Vallankumouksen merkitysestä vallitsi lähes liikuttava yksimielisyys. Alkupuheenvuoroissaan kaikki panelistit korostivat, että nykyinen järjestelmä on kestämätön, sen on mahdoton jatkua. Erityisesti jatkuvan kasvun mahdottomuus mainittiin toistuvasti. Kaikki, jopa pääosin tieto- ja yksityisyyskysymyksiin keskittyvän Piraattipuolueen edustaja Harri Kivistö totesivat, että ekologiset ja aineelliset rajat tulevat vastaan tavalla, että hyppäyksenomainen muutos on välttämätön. Saman yksimielisyyden hengessä käytännön vallankumouksellisena työnä panelistit näkivät opettelemisen omavaraisuuteen ja irti riippuvaisuudesta kapitalismiin.

Ekologisen puolen lisäksi kattavaa kannatusta sai myös valtahierarkioiden purku eli vallan hajauttaminen ja taloudellisen tasa-arvon kasvattaminen. Kommunistisen nuorisoliiton Dimi Laine kuvaasi asiaa vertauskuvalla, että ei riitä korvata valtapyramidin huippua uudella, vaan latistaa koko pyramidi. Mizaras, joka määritteli vallankumouksen täsmällisesti kapitalismin ristiriitojen seuraukseksi, korosti samaan sävyyn, että vallankumous tietää muutoksia kaikille yhteiskuntaluokille.

Puhdaslinjaisimman ekologisen vallankumouksen ajatuksen esitti Vihreän puolueen Santeri Ulkuniemi. Ekologisen vallankumouksen tavoitteena ja perusteena on eläin- ja ihmisyksilöiden elinmahdollisuuksien pelastaminen, mutta silti sen motivaatio on sosiaalinen. Esimerkkinä Ulkuniemi mainitsi, kuinka kova ruoan hinta ja työttömyys motivoivat vaatimuksia demokratiasta ja sananvapauksista Egyptissä.

Yleisö tiedusteli panelisteilta kuinka hyvin vallankumouksellisita sujuu yhteistyö, vai alkaako toisinajattelijoiden listintä heti, kun vanha valta on kumottu. Ulkuniemi vakuutti, että Vihreää puoluetta elähdyttää vallankumouksellinen moneus, joka suorastaan takaa vallankumouksen pysymistä raiteillaan. Ville Rantanen puheenjohtajana totesi, että yhteydet järjestöjen välille kannattaa luoda kun ne ovat vielä suhteellisen pieniä ja henkilökohtaiset välit helppo solmia. Mitään hammastenkiristelyä tai eriseuraisuutta tämä suopeus ei muissakaan herättänyt.

Outona ja uutena kulttina mainetta niittänyt Zeitgeist-liike korosti edustajansa Joni Ollikaisen välityksellä valistusta ja oppimista. Tavoitteena on mielen vallankumous, ajatustottumusten muuttaminen ja oppiminen vastuulliseksi toimijaksi. Myös Dimi Laine uskoi juuri demokratian tarvitsemien demokraattisten kansalaisten kätilöimisen osoittautuvan ratkaisevaksi. Zeitgeist on kunnostautunut antikapitalististen teemojen popularisoijana erityisesti elokuvien avulla. Vanha termi "kulttuurivallankumous" luonnehtii Ollikaisen mukaan Zeitgeistin tavoitetta. Turvaa ja mielekkyyttä opitaan löytämään yhteistyöstä ja yhteisöstä, ei omaisuudesta.

Erojakin löytyi. Piraattipuolueen Kivistö totesi, että tietotekniset välineet ja käytännöt aiheuttavat jopa tarkoittamattaan vallankumouksia. Toki hänkin uskoi, että teknologia ei yksin riitä, vaan tarvitaan sosiaalinen liike, joka saa esimerkiksi valtion turvaamaan yksityisyyden suojaa. Tätä vastoin Mizaras piti kiinni näkemyksestä, jonka mukaan kansallisvaltio on kapitalismin luomus, jonka aika on sen myötä hävitä. Yleisökysymykseen teknologian siunauksellisuudesta ja koneita hajoittavan luddismin tarpeesta saatiin myös erilaisia näkemyksiä. Toisaalta teknologian katsottiin tuovan mukanaan hierarkioita, toisaalta uskottiin, että koneiden hajottaminen nykytilanteessa poistaa samalla ihmisten elinmahdollisuuksia.

Jos kysymys teknologiasta jakaa vallankumouksellisia kahteen leiriin, yhtäällä luottamus toisaalla epäluulo, saman tekee kysymys ihmisen luontaisista ominaisuuksista. Tämä nähtiin, kun kiivaimman keskustelun yleisön parissa sai aikaan väite ihmisen perimmäisestä ahneudesta tai itsekkyydestä, ja sen merkityksestä vallankumouksen tekemiselle ja sen jälkeiselle elämälle. Kun yksi väittää, että ihminen on luonnostaan itsekäs ja se pitää ottaa vallankumouksessa huomioon, ja toinen vastaa, että kaikki eivät kuitenkaan ole itsekkäitä mikä on vallankumouksellisen yhtenäisyyden välttämätön ehto, jää keskustelu helposti junnaamaan. Kenties taustalla on isompikin jakolinja, joka mahdollisesti vaikuttaa myös teknologiasuhteeseen. Kyse on luonnontieteestä ihmisen kykynä: miten paljon tämän järkiperäisen kyvyn ja tiedon varaan voidaan laskea? Ja kuinka paljon pitää ottaa huomioon ikiaikainen ja toisaalta yhteiskuntatieteellinen viisaus, jonka mukaan järkiperäinen toiminta ei useinkaan yllä siihen, mihin pyrkii? Tätä tasapainoa vähemmän naurettava vallankumouksellisuus tuntuu etsivän, kun deterministinen, välttämättömään edistykseen nojaava käsitys ei enää näytä mahdolliselta.

Filosofian opetus vaarassa Tampereella

ss — Fri, 01 Apr 2011 11:36:37 +0300

Tampereen yliopiston filosofiaa uhkaa alennusmyynti. Itä-suomalainen autokauppias on tarjoutunut maksamaan yliopistoon perustettavan autokaupan tutkimuskeskuksen kaikki kulut ”muutaman vuoden ajan”, kunhan se perustetaan filosofian laitoksen tilalle. Toisaalta, Idea Parkin kätilö, Toivo Sukari, pitää ehdottaman tärkeänä, että filosofiaa opetetaan Lempäälän lähiyliopistossa. ”Mutta ei mitä tahansa filosofiaa”, Sukari selittää, ”Platonin ideaparkkioppi.. vai mikä se nyt olikaan, on lähellä sydäntäni” hän toteaa. Huhut kertovat, että Sukari olisi kuitenkin etsimässä sopivaa paikkaa yliopiston ulkopuolelta kaavailemalleen Platonin Amusement Parkille: ”Etsinnät ovat jo käynnissä ja ensimmäinen kohdalle osuva vapaa vuori vallataan” Usko Toivo ja Rakkaus vahvistaa.

Filosofia.fi:n tavoittama Tampereen yliopiston päivystävä prosentti toteaa jupakasta, että huoli on turhaa ”filosofia ei häviä savuna ilmaan, resursseja piisaa, meillä on mielin määrin kahvii ja tupakkaa”.

Michael J. Fox News

Uusi lehti: Aesthetic Pathways

toimitus — Wed, 30 Mar 2011 15:05:54 +0300

Estetiikan aikakauslehden Aesthetic Pathwaysin ensimmäinen numero on ilmestynyt. Lehteä päätoimittavat sen perustajat Gerald Cipriani (Taiwanin valtiollinen taideyliopisto) ja Arto Haapala (Helsingin yliopisto).

Aesthetic Pathwaysin painotus on fenomenologisessa estetiikassa ja taiteiden ja kulttuurin kytköksissä. Lehden ensimmäiseen numeron artikkelit käsittelevät filosofista hermeneutiikkaa (Nicholas Davey), moraalisia arvoja taiteessa (Joseph Margolis), arkkitehtuuria (Karsten Harries) ja maalaustaiteen fenomenologiaa (Paul Crowther).

Lehden pääkieli on englanti, mutta sen teemanumeroissa voidaan julkaista myös ranskan- ja saksankielisiä artikkeleita. Lehteä julkaisee Airiti Press (www.airitipress.com).

Lehden voi tilata osoitteesta:

Jukka Mikkonen

Putnams pris

toimitus — Thu, 17 Mar 2011 09:33:33 +0200

Mottagaren av Rolf Schock-priset i logik och filosofi 2011 är den amerikanska filosofen Hilary Putnam. (Se http://www.kva.se/sv/pressrum/Pressmeddelanden-2011/Hilary-Putnam-tilldelas-Rolf-Schockpriset-i-logik-och-filosofi/)

Priset kan ses lite som ett filosofins Nobelpris. Liksom Nobelprisen i fysik och kemi delas det ut av Kungliga Vetenskapsakademien i Sverige, men till skillnad från Nobelpriset delas det bara ut vart tredje år (tidigare vartannat). Det har inte heller samma status som dem.

Rolf Schock-priset i logik och filosofi är just ett pris i logik och filosofi. Detta kan man visserligen tolka på många sätt, men det har fått till följd att en viss typ av filosofi favoriseras. Just Putnam skulle säkert ha kunnat få det i alla fall, men betoningen av filosofisk logik syns tydligt i prismotiveringen:

för hans bidrag till förståelsen av semantiken för teoretiska termer och termer för naturliga sorter, och av denna semantiks konsekvenser för språkfilosofi, kunskapsteori, vetenskapsteori och metafysik

Det man avser här är en diskussion Putnam förde i artikeln ”The meaning of ’meaning’” från 1975 (senare omtryckt i Mind, Language and Reality: Philosophical Papers, Volume 2). Putnam diskuterar där meningen hos termer för så kallade naturliga sorter, t.ex. ”vatten”. Med hjälp av ett exempel som senare har blivit berömt vill han visa att meningen hos ordet ”vatten” inte nödvändigtvis är vad de som använder ordet tänker på när de använder ordet. Exemplet är ett tankeexperiment med en planet (en ”tvilling-jord”) som är identisk med vår jord sånär som på en sak: den vätska som innevånarna på den planeten kallar ”vatten” har en annan mikrostruktur än den vätska vi kallar vatten (den består av XYZ-molekyler, inte H2O-molekyler). I alla andra bemärkelser är emellertid vätskan omöjlig att skilja från det vi kallar vatten: den finns i den planetens hav, sjöar och floder, den smakar som vatten, o.s.v. Putnam menar att även om människorna på de två planeterna tänker på samma sak när de använder ordet ”vatten”, har ordet ändå två olika meningar på de två planeterna. Vad meningen hos ordet ”vatten” är avgörs alltså inte genom att vi studerar vad folk tänker på när de använder orden, utan genom naturvetenskaplig forskning om vad vatten består av kemiskt sett.

Själv menar jag att den här slutsatsen har varit väldigt destruktiv för filosofin, eftersom den tilldelar naturvetenskapen, som tillägg till alla de helt goda funktioner den kan ha, en metafysisk funktion: den naturvetenskapliga upptäckten att vatten består av H2O-molekyler blir en metafysisk upptäckt av en nödvändig sanning om vad vatten egentligen är. (Om man ska vara helt exakt är upptäckten att vatten består av H2O-molekyler inte i första hand en upptäckt, utan en fråga om begreppsbildning. Det som kommer ur vattenkranen är ju en vätska som, kemiskt sett, till största delen består av vatten, men även annat, salter bland annat. Så i kemin skapar man ett begrepp om rent vatten som på många sätt är annorlunda än det vardagliga begreppet vatten.)

Samtidigt innehåller dock Putnams artikeln något viktigt. Ett slagord från den är ”’meanings’ just ain’t in the head!” Men att meningen hos ”vatten” inte är där, betyder inte att den är i den kemiska mikrostrukturen. Istället vore det bättre, tror jag, att helt enkelt säga att meningen finns i de samtal vi för med varandra.

Nu är det här långt ifrån det enda Putnam har gjort filosofiskt. Tvärtom är hans filosofiska intressen väldigt breda. Han har också gjort sig känd som en filosof som ofta ändrar sig (det gäller särskilt hans medvetandefilosofiska ståndpunkter). Om man vill teckna något slags utvecklingslinje hos honom, kan man säga att han startar i den logiska empirismen (med Reichenbach och Carnap som handledare för hans doktorsavhandling), men senare intar en pragmatistisk ståndpunkt, för att sist bli alltmer influerad av Wittgenstein. Det här har också inneburit att han mera har kommit att diskutera moral- och religionsfilosofiska spörsmål.

Det finns mycket man kan säga om Putnams mer wittgensteinianska fas. Här öppnar han dock för många viktiga frågor. Så filosofiskt sett är de långt mycket intressantare än det han nu får priset för.

***

TD Hugo Strandberg är forskare och lärare i filosofi vid Åbo Akademi