Verkkoloki

Verkkoloki on tarkoitettu raporteille, katsauksille, kolumneille, linkkivihjeille, ajankohtaisuutisille, kirjakatsauksille sekä muille vastaaville vapaan ja ajankohtaisen kirjoittamisen lyhyehköille lajityypeille.

 


”Hän oli hyvin kuuluisa, hän oli valtavan kuuluisa, hän oli maailman kuuluisin ihminen.”

Viimeiseksi eläväksi lauseeksi jäi tämä Turun kirjamessuilla viime syksynä kuultu yksirivinen Charles Chaplinista. Peter von Bagh oli esittelemässä uutuuskirjaansa Chaplin (Like 2013). Samalla hän antoi jälleen näytön omasta tunnusomaisesta pointinmuodostuksestaan, jota leimasivat tehotoisto, juoksutus, paisutus ja äkkiloppu. Laini suuren koomikon maineikkuudesta painottui vonbaghilaiseen tapaan yhtaikaa Chaplinin yleiseen merkitykseen ja mieheen jossain loputtomien esitysten ja tulkintojen syrjällä. Äänensävyistä, rytminvaihdoksista, ilmeistä, asennoista ja eleistä rakentui sanotun kylkeen niin ikään tuttu mutta hankalasti paketoituva, kaikkeen elimellisesti kiinnittyvä metataso. Jotain, joka liikkui vaikkapa kyllähän-te-tämän-tiesitte-mutta-ette-kehtaa-tai-uskalla-sitä-sanoan ja mutta-tätä-ette-ehkä-muistaneetkaan-ettekä-tätä-tienneetkään-myöntänettekö-että-juuri-tämä-muuttaa-kantannen välillä.

von Bagh teki vuosien varrella nimensä tiettäväksi lähes Chaplinin malliin. Kun sanotaan suomen sana ”elokuva”, ajatellaan oitis muuatta huiskeaa massiivirillistä hahmoa, hänen ärhäkkää piikikkyyttään ja taas lauhemmalla lailla välkähtävää viisauttaan. Tähän päälle kansainväliset kuviot, bien entendu.

von Bagh tunnetaan parhaiten elokuvan taidehistorian kävelevänä nahkaselkäisenä ensyklopediana. Moni muistaa häntä lisäksi vasemmistolaisena kulttuurikriitikkona, yhteiskunnallisena kommentaattorina ja poliittisena tarkkailijana. Itselleni hän oli näissä rooleissaan ennen kaikkea vahva ja värikäs julkinen toimija, itsensä likoon laittanut tärkeiden asioiden työstäjä ja puolustaja. Ratkaisevia olivat ensimmäiset puolitusinaa jaksoa radiosarjasta Elämää suuremmat elokuvat (1984–1993). Sisarusvoimin matkimme kotona von Baghin ja Rea Maurasen äänenkäyttöä. Miten muuten kuin pelleillen saattoi edes vähän yrittää liudentaa vastaanottimesta tulvinutta häpeämätöntä olennaisuusvaateiden seuraantoa? Miten muuten kuin kerraten ja entisestään magnifieeraten pystyi kokeilemaan ja koettelemaan mankasta kaikunutta kummaa vyörytystä ja tihentelyä?

Tapasin von Baghin lähietäisyydeltä naamatusten vain kerran. Kaikista mahdollisista paikoista se oli Helsingin kirjaexpo 2007. Olin pyytänyt hänet vetämääni keskustelutilaisuuteen yhdessä esseisti Antti Arnkilin kanssa. Tämä sopi hänelle hyvin, mikä ilahdutti ja ehkä vähän yllättikin Anttia ja minua. Niin ikään hänelle passasi ehdotukseni nähdä kuppilan puolella ennen sessiota ja palata sinne myös jälkipeliin. Lavalla hän puhui avoimesti ja hauskasti, nuorempiensa repliikkejä kuunnellen ja kehitellen, niistä paikoin naljaillenkin, tavalla, jota tekee mieli luonnehtia veljelliseksi. Hän myös pyrki kuin ohimennen summeeraamaan aiheemme yleisen tähdellisyyden ja hoiti sen omaan bang-up-tyyliinsä ei niinkään rutiinin välttäen vaan senkin läpi rymistellen. Kuppilassa tapahtuman perään juteltiin muun muassa Jouko Turkasta, Lovesta ja Donnie Brascosta. Vierastamme luonnehti paskantärkeydettömyys.

Tuolloin von Bagh oli päätoimittanut Filmihullua (1968–) vaatimattomat 35 vuosikertaa. Ennen muuta sen vuoksi me hänet kutsuimme. Ja ennen kaikkea siihen rooliinsa tiivistyy omasta näkökulmastani hänen tekemistensä sininen lanka. von Bagh oli elokuvan yleisen yhteiskunnallis-kulttuurisen painoarvon näkemyksellisen käsittelyn ja edistämisen asialla. Kääntäen: hän osallistui laaja-alaiseen ajankysymysten ruodintaan erityisesti muttei suinkaan poissulkevasti seitsemännen taiteen eväin ja esimerkein. Ehkä suorimmin Filmihullussa huhkimiseen yhdistyi työ Love-kirjoissa. Se, mainittu radiosarja, Sodankylän elokuvajuhlien kipparointi, laaja kirjallinen ja filmillinen tuotanto sekä professoripostiin huipentunut luennoitsijan työ ansaitsevat totta kai kukin oman huomionsa, mutta omissa ajatuksissani ne ovat aina olleet osa yleistä julkisen tilan sankaruutta, jonka ytimessä on lehdenteko. Tuon taikka tämän ilmiön näyttäytyminen julkisessa sfäärissä ansiosta tai aiheesta unohdettuna tai hoettuna viitepisteenä näytti usuttavan ottamaan kantaa ja meikkaamaan senssiä jaetussa tilassa. Tai sysäsi tekemään aficionadon affirmatiivisia, keidasmaisia, erinomaisuuksiin keskittyviä kirjoja ja filmejä. Taikka vaalimaan Sodiksen leppoisaa entusiastihenkeä kuin silkasta keino- ja luonnonvalon dialektiikasta elävää vastatodellisuutta konsanaan.

Tiedä häntä. Årgångeja tuli sittemmin vielä solkenaan lisää Filmihullussa, muita saavutuksia muualla. Kun kuolinuutinen kantautui eilen, heti suretti, että Sodankylä 2014 oli jäänyt väliin. Ilmiselvästi olin ajatellut, että von Baghin kanssa voisi koska tahansa jatkaa keskustelua, käydä seikat poikineen läpi, jahka vain sopiva tuokio löytyy. Tiedot sairaudesta ja raportit kunnon heikkenemisestä tuntuivat marginaalimerkinnöiltä tarinaan, joka sen kuin vain jatkui. Oman lyhyen kontaktin muisto – messukeskuskakofoniassa olisi voinut jättää Donnie Brascon vähemmällekin ja vaikka mainita, että Orionin kantakortti tuli 80-luvun lopulla hankittua etukynnessä erään radioprogrammin innoittamana – yhdistyi œuvrensa fragmentteihin, julkikuvansa suikaleisiin ja fläsäreihin pohjoisesta jos muualtakin. Typerä ilontapainen kumpusi siitä, että edes yhden jutun sai 90-luvulla kirjoitetuksi Filmihulluun. Pannuun otti, että jäi sittemmin kinuamatta vaihtomainos filosofisen makasiinimme puffiin, olihan jo hilpeinä kuviteltu, millaisen version päätoimittajan tavaramerkeiksi tulleista käsinkirjoitetuista ilmoista saisimme. Tajuun tunki myös Antilta ammoin saatu valokopio Petterin toimitteessa julkaistusta A. Kaurismäen tekstistä. Jälkipelit eivät vain enää onnistu. Menetys on lapinkokoinen.

Aika ajoin ihmetytti, että von Bagh jaksoi valittaa erityisesti festivaalinsa ja yleisesti muittenkin leffakulttuurimanööveriensa huonoa ja heikkoa merkillepanoa kansakunnassa ja sen viestimissä. Kyllähän YLE ja Hesari ja suuret kustantamot kumminkin levittivät leijonanosan hänen muuveistaan, usein kissankokoisin kirjaimin. Mutta oli hän eittämättä oikeassa siinä, että valkokangastaiteen äärellä viihtyvä ymmärrys laajallekin yleisölle vetovoimaisten teosten kyvystä kantaa ja artikuloida keskeisiä seikkoja jotenkin aina vesittyy ja väljähtyy, jää lunastamatta lupaustaan avarassa julkisuudessa. Siksi niin & näin -lehteenkin on viritelty kinemaattista ulottuvuutta. Joskus taas vaikutelmaksi tuli, että hän ei ollut tyytyväinen omaankaan tapaansa palauttaa arvoa elokuvakulttuurille ja kaikelle muullekin kunnolliselle, tai kykyynsä siirtää parhaita avujaan eteenpäin. Silti kovin paljon kosherimpaa ja halalimpaa tuskin sopii toivoa. Näytöt typerryttävät.

Tylsä vastakkainasettelu vonbaghilaisen rainaesseismin ja akateemisen filmitutkimuksen välillä vääristää molempia. von Baghin ote oli kyllä vähäteoreettinen, mutta ei alan skolaari proosa ole useinkaan tässä mielessä turhan järeää tai ansiokasta. Eikä grand old manimme mitään yhtä ja samaa suoltanut. Katselukokemusta syventäviin pointteihin on päästy niin yhden- kuin toisenlaisenkin kinokirjoittelun avulla. von Baghilta luontevasti sujuva puhe, ujostelematon fanitus, persous populaariin, mahtava assosiaatiokyky ja kärsimättömyys isoimpiin väittämiin etenemisessä tekivät hänestä joskus näennäisesti kiusallisen tapauksen ja tosiasiallisen kovan palan monille samoja kulttuurituotoksia perkaaville. Syteen tai saveen, hänen kirjoituksiaan on nyt taatusti helpompi hyödyntää, kun ei tarvitse pelätä harangia suoraan hevonsuusta.

Radio-ohjelman innostamat imitaatiot jäivät tavaksi. Joku ei osaa nähdä matkimisessa muuta kuin ikonoklastiaa ja Entwertungia. Eikä kai apinan ja papukaijan touhuja taikka baariviihdettä tarvitse alkaa oikeuttaa, saatikka kullata. (von Bagh itse tosin meni esimerkiksi sota-ajan tilapääviihteen rehabilitaatiossaan pidemmälle kuin useimmat hänen sympatisoijistakaan rohkenisivat.) Tämän verran silti mumistakoon: von Bagh on puhujana kiitollinen jäljiteltävä, koska hän osasi panna vauhtia masiinaan, eritellä ja liikutella aihettaan omalla myllytyksellään ja samalla kaiken aikaa havainnollistaa maneereillaan sitä, mitä on heittäytyminen muiden töllisteltäväksi ja tongiskeltavaksi. Sen enempää koruttomuus kuin suurieleisyyskään ei kaikille maistu, häneltä ne irtosivat kuin Anna Magnanilta vimmastus tai Alain Delonilta sivullisuus. Satuin sisällyttämään – satuin, my hind foot, totta Aaron, Mooseksen veli, sisällytin! – palan hänen diktiotaan torstai-iltaiseen puheeseeni, kun juhlittiin ei kenenkään muun kuin Antti Arnkilin kirjajulkkareita. Sitten kuultiin, että miehemme oli kuollut. Tunnot olivat ja ovat kaikenlaiset, etenkin kiitolliset.

Näin se varmaan nyt menisi, kaivatulla nuotilla, jota ei enää käy ehtaan vertaaminen: ”von Baghin tuotannossa, jopa hänen hahmossaan näyttäytyvät Suomen sodanjälkeisen historian, koko eurooppalaisen ja maailmanlaajuisen jälleenrakennusajan kipeät vaiheet, sen raastavat mutta samalla toivorikkaat tunnot, saalistajat ja lunastajat milloin kamppailuareenalla, milloin kuin yhteisellä kentällä matkalla kohti pahaenteistä horisonttia, ja hahmomme kasvoilla noissa aivan viimeisissä kuvissa, viimeisissä hetkissä jollain lailla vaarallisen, lähes rikollisen kaunis hehku…”

Jarkko S. Tuusvuori


Aloitin kesäkuussa kirjoittamaan "Filosofoidaan" nimistä blogia lasten ja nuorten kanssa filosofoinnista. Olen kirjoittanut esimerkiksi kirja- ja artikkelikatsauksia, tutkimusesittelyitä sekä erilaisia käytäntöön liittyviä vinkkejä. Blogiin on myös koottu tietopaketti lasten ja nuorten kanssa filosofoinnista, sekä esittely Matthew Lipmanin Filosofiaa lapsille -ohjelmasta.


Idea blogikirjoittamiseen

Opiskelen Laurea Ammattikorkeakoulussa sosiaali-alan luovien toimintojen suuntautumislinjalla. Aihe blogille syntyi omasta kiinnostuksestani filosofiaa sekä lastentarhanopettajan työtä kohtaan. Sosionomin tutkinto mahdollistaa työskentelyn lastentarhanopettajan, ja lasten kanssa filosofoinnilla vaikuttaa olevan paljon tarjottavaa varhaiskasvatukselle.

Filosofoinnista ei kuitenkaan ole paljon tietoa varhaiskasvatuksen piirissä. Filosofiaa ei ole mainittu valtakunnallisessa varhaiskasvatussuunnitelmassa ja suurelle osalle alalla työskentelevistä aihe on täysin uusi. Aihetta koskevia kursseja tai luentoja ei myöskään ole sisällytetty sosionomin opintoihin.

Lasten kanssa filosofointi on tästä huolimatta linjassa varhaiskasvatussuunnitelman kanssa, ja sen käytännöt sekä tavoitteet vastaavat varhaiskasvatussuunnitelman sisällöllisten orientaatioiden vaatimuksiin. Esimerkiksi monet alalla työskentelevät pitävät tärkeänä eettisten ongelmien tutkimista yhdessä lasten kanssa. Kuitenkaan tähän ei ole kaikilla työkaluja, menetelmiä tai varattua hetkeä päiväkotiryhmien päiväjärjestyksissä. Filosofointi lasten kanssa tarjoaisi kasvattajille menetelmiä, joilla eettisiin kysymyksiin voi lasten kanssa rakentavasti tarttua. Uskon, että moni alalla työskentelevä pitäisi filosofointia lasten kanssa hyvänä ja tervetulleena asiana, mutta ongelma on siinä, että he eivät ole koskaan kuulleetkaan asiasta.

Toivonkin, että tulevaisuudessa filosofointi saisi enemmän jalansijaa kouluissa ja päiväkodeissa.

Blogia kirjoitetaan osana opinnäytetyötä, jonka tavoitteena on blogin avulla tavoittaa yleisöä sekä jakaa tietoa lasten ja nuorten kanssa filosofoinnista. Työn tavoitteiden toteutumista mitataan kävijämäärä tilastoilla ja blogiin tulleiden kommenttien kautta. Kommentointi sekä uudet kävijät ovat tervetulleita.

Blogi löytyy osoitteesta http://filosofoidaan.wordpress.com/

Jaakko Perttunen


Filosofi Heikki Mäki-Kulmala menehtyi yllättäen 17.2. Tampereella. Hän teki pitkän ja monimuotoisen uran filosofian, yhteiskunta- ja kasvatustieteiden sekä opettajankoulutuksen parissa, opettajana ja tutkijana Tampereen yliopistossa sekä vapaana kirjoittajana, esseistinä ja kulttuurikriitikkona.


Mäki-Kulmala väitteli filosofiasta vuonna 2003 tutkimuksella Vastakohdat vai kaksoset: tutkimus neuvostomarxismin suhteesta moderniin länsimaiseen rationaalisuuteen. Hänen teoksiaan ovat muiden muassa Urpo Harva ja filosofin kutsumus (Tampereen yliopisto 1995), Anti-Ahmavaara. Yrjö Ahmavaara yhteiskuntatieteen mullistajana (Tampere University Press 1998), Näin puhui Sarasvuo (Vastapaino 2002), Taistolaisuuden harmaa kirja (Pilot-kustannus 2004) ja Oman uhmansa vanki. Seppo Toiviaisesta ja hänen maailmastaan (Tampereen yliopisto 2007).


Aikalaiseen kirjoittamassaan muistokirjoituksessa Mäki-Kulmalan ystävä ja työtoveri Veli-Matti Värri kirjoittaa:


”Heikki toimi kasvatus- ja yhteiskuntatieteellisten aineiden sekä filosofian opettajankoulutuksen lehtorina Tampereen yliopistossa. Hän oli erinomainen pedagogi, loistava puhuja, loistelias kirjoittaja ja verraton tarinankertoja, jonka yleissivistys oli käsittämättömän syvä ja laaja. Heikki osoitti esimerkillään, että maailman kaikki tieto, viisaus ja kauneus voivat olla käsillä myös työläiskodin pojalle. Heikin yhteiskunnallista ajattelua määrittivät syvä oikeudentunto ja huoli maailmantilasta. Ulkopuolelta annetut tuloskriteerit eivät ohjanneet Heikkiä, vaan hän tutki sitä ja kirjoitti siitä, mitä piti tärkeänä ja arvokkaana.”


”Heikki oli oppinut filosofi ja samanaikaisesti helposti lähestyttävä, sydämellinen ja viisas kansanmies. Hän antoi arvon kaikelle ”olemisen avoimuutta” kunnioittavalle ajattelulle. Siksi hän kykeni vuoropuheluun myös erilaisten maailmankatsomusten kanssa.”

http://aikalainen.uta.fi/2014/03/06/pispalanharjun-sokrates-on-poissa/

 

Mäki-Kulmala kirjoitti vuosien saatossa moneen otteeseen myös niin & näiniin. Alla linkit teksteihin.

Muutoksia työn kuvassa, niin & näin 1/12

Tarinaa historian lopusta, sivilisaatioiden kamppailuista ynnä muusta , niin & näin 2/10

Kuolemasta, sankareista ja Sarasvuosta, niin & näin 1/99

Hobittien taloustiede, niin & näin 3/96

Esa Saarinen ja pinnallisuuden sietämätön raskaus, niin & näin 2/96

Eläköön revisionismi eli Sokrateen kuolema II, niin & näin 1/96

Ilkka Niiniluoto kulttuurimme Batman niin & näin 4/95

Neuvostomarxismi ja dialektiikka, niin & näin 1/95

Hauskaa ja naurettavaa, niin & näin 2/94

 

Heikki Laurinollin muistokirjoitus Aikalaisessa:

http://aikalainen.uta.fi/2014/02/20/hyvasydaminen-oppinut/

 

Uutinen Aamulehdessä:

http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194876901862/artikkeli/filosofi+heikki+maki-kulmala+on+kuollut.html


Muita Mäki-Kulmalan teoksia verkossa:

Vastakohdat vai kaksoset: tutkimus neuvostomarxismin suhteesta moderniin länsimaiseen rationaalisuuteen.

Tampereen yliopisto, 2003.
http://urn.fi/urn:isbn:951-44-5742-0


Oman uhmansa vanki - Seppo Toiviaisesta ja hänen maailmastaan. Tampereen yliopisto, 2007.
http://urn.fi/urn:isbn:978-951-44-7039-4


toimitus


”Jälkikatsannossa Pörnin ja Niiniluodon aika oli kuin Goethen ja Schillerin kultakautta.”


Sutkautus yritti parhaansa, eikä enempää voi vaatia. Piti kai sanoa, etteivät 80-luvun loppu- ja 90-luvun alkupuolella Helsingin yliopiston filosofian laitoksella opiskelleet välttämättä tienneet viettävänsä aikaa harvinaislaatuisessa oppineisuuden ja avarakatseisuuden tyyssijassa. Vaikka sopivasta kulmasta ulkoa päin katsellen koko paikka vaikutti ahtaimman analyyttisen filosofian helvetinloukolta, tosiasiassa virantäyttöä leimannut yksipuolisuus ei kahlehtinut vuoropuhelua eikä kiristänyt soveliaiden tutkimuskysymysten alaa. Vapaus (jos vaativuuskin) henkilöityi ruotsin- ja suomenkielisten professorien moninaiseen oivallisuuteen. Vasta peräkäteen, kun oppituolit oli uusjaettu ja mediaintellektuellinakin väläytellyt Ilkka Niiniluoto (s. 1946) siirtynyt administraattoriksi, paljastui tuon vaiheen erinomaisuus. Toinen sitä leimannut hahmo on pysynyt laajalta julkisuudelta katveessa.


Ingmar Pörn kuoli 8. helmikuuta 2014 Sipoossa. Moni ei häntä kotimaassaan tuntenut, ei varsinkaan loitolla instituutista, jonka monivuotisena esimiehenä hänet muistetaan kiitollisin tunnoin. Filosofian laitoksen sivuilla julkaistuissa lyhyessä muistopuheessa häntä luonnehditaan suomeksi sanalla ”arvostettu” ja englanniksi sanoilla highly esteemed. Omalla äidinkielellään hänen tunnuspiirteensä on osuvasti ja koskettavasti hieman intiimimpää laatua: avhållen. (ks. http://www.helsinki.fi/filosofi/personal/Porn.htm)

 

”Avoimuus ja laaja valikoima ovat hyvästä”, Pörn lausahti 2006 filosofi Yrsa Neumanin niin & näin -lehdelle ja Filosofia.fi-portaalille tekemässä emeritushaastattelussa. (ks.http://filosofia.fi/tallennearkisto/tekstit/3175 &

http://netn.fi/artikkeli/aina-kun-astun-auditorioon-ilahdun-ingmar-pornin-ihmematkan-jaristykset) Hän syntyi 19. elokuuta 1935 Vaasan kupeessa Runsorin kylässä maanviljelijäperheen keskimmäiseksi pojaksi. Hän pääsi puolivahingossa oppikouluun, jossa uskonnosta ja psykologiasta vastannut opettaja tutustutti pojan filosofisiin kysymyksiin. Latinakin maittoi. 50-luvun puolivälissä alkoi filosofian pänttäys Åbo Akademissa professori Erik Steniuksen (1911–1990) opissa. Sivuaineenaan Pörn luki sosiologiaa sekä lisäksi teologiaa ja klassista kreikkaa. Studentbladetiakin tuli toimitettua. Opiskelukavereihin kuului taidehistorioitsijana sittemmin tunnettu partaveitsenterävä turkulainen Sixten Ringbom (1935–1992).

 

Tehtyään 1960 gradunsa John Lockesta ja suoritettuaan varusmiespalveluksen Pörn lähti 1962 British Councilin stipendiaattina Oxfordiin. Siellä vierähti muutama vuosi: tutkijakoulutusta antoivat kielifilosofi A. J. Ayer (1910–1988) ja loogikko William Kneale (1906–1990). Pörnin alkuun historiallinen suuntautuneisuus teki tietä ajattomammalle teorialle: Åbo Akademille 1964 vielä ruotsiksi tehty lisensiaatintyö painottui jonkinlaisena siirtymäriittinä Locken tietokäsityksiin. Neumanin jututtama Pörn kehaisi vaurasta lontoolaissukua edustaneen Ayerin charmia, mutta kertoi tulleensa tähän etäisen tiukkaan hahmoon verrattuna suorastaan mainiosti toimeen Knealen kanssa: heitä yhdistivät rakkaus antiikkiin, halu keskustella ja vaatimaton talonpoikaistausta. Molemmilta professoreilta herui suositus, kun Pörn 1965 haki ja valittiin lehtoriksi Birminghamin yliopistoon. Oxfordilainen viisastelu vaihtui yhteiskuntatieteellisesti painottuneisiin, etenkin sosiaalityöhön ja vankeinhoitoon erikoistuville tarkoitettuihin joukkoluentoihin: ”Ei käynyt päinsä tyrkyttää logiikkaa.”

 

Mahdista vireeseen

Länsi-Midlandsin maisemissa kului yli kymmenen vuotta. Pörn löysi oman tutkimusaiheensa toimintateoriasta ja vallan loogisesta mallintamisesta. Sisällöllisemmin häntä vetivät puoleensa vaikuttamismahdollisuuksien kaltaiset kysymykset. Tohtoriksi hän valmistui Birminghamissa 1968. Vaikka siellä sai ja täytyi opettajana vaalia monipuolisuutta, tutkijuus kysyi kiinnostusten virtaviivaista rajausta. Kunnianarvoisa Blackwell julkaisi Pörnin traktaatin Logic of Power (1970), jossa huimaa otsikkoa seuraa kurinalaisen tekninen katsaus aihepiiriin omantoa ilmaisevan sanaliiton etujäsentä painottaen. Niinpä siinä eritellään ’vallan’ lisäksi muun muassa ’kontrolli’- ja ’vaikutusvalta’-käsitteiden pakottavia ja ei-pakottavia merkityksiä. Teosta saatteli (Ruotsissa ilmestynyt) toinen kompakti esitys Elements of Social Analysis (1971). Näitä hieman laajemman, Uppsalassa väitöskirjaksi hyväksytyn Action Theory and Social Sciencen (1977) kustansi alankomaalainen Reidel. Pörn tutki näissä päätöissään aikomisten, tahtomisten, täytymisten ja tekemisten muodollista hahmottumista normien sääntelemälle toimijana toimijalle (agency). Hän antoi yhä tunnustetun panoksensa tavoitteellisuutta ja vääjäämättömyyttä ruotivalle, peli- ja päätösteorioitakin koettelevalle teon ja yhteistoiminnan filosofialle.

 

Pörniläinen toimintateoria keräsi luonnollisesti myös kritiikkiä. Kotimaassa professori Raimo Tuomela (s. 1940) kehui Action Theory and Social Sciencen ”korkealaatuista” logiikkaa, mutta näki vialliseksi sen tavan käsitteellistää yhteiskuntatieteiden yleisiä filosofisluontoisia kysymyksiä. Pörn jatkoi kuitenkin kirjoittamalla kansainvälisille foorumeille artikkeleja yhtä hyvin formaalista deonttisesta logiikasta kuin esimerkiksi ’yhteiskuntajärjestyksen’ ja ’oikeuksien’ käsitteistä tavalla, joka saattaisi yhä kiinnostaa myös sosiologeja ja politologeja. Sosiaalitieteiden perusteiden lisäksi hän sovelsi teoriaansa 80-luvulla, kauan ennen nykyistä jälkianalyyttista emootio-, passio- ja affektimuotia, tunteiden analysointiin intentionaalisissa tahto- ja tieto-osatekijöissään. Niin ikään hän kokeili silloin välineitään nuorena lukemansa Kierkegaardin ajatuksiin ’itseydestä’, mikä sai englantilais-norjalaisen Kierkegaard-auktoriteetin, Oslon yliopiston aina kärkkään professorin Alastair Hannayn (s. 1932) puuskahtamaan, ettei aktioteoria (eivätkä muutkaan analyyttiset kalut) ylimalkaan istu tanskalaisfilosofin tulkintaan. Sekään ei estänyt Pörniä palaamasta rikospaikalle: hän muun muassa esitelmöi Lundissa keväällä 2002 elämän tarkoituksellisuudesta kierkegaardilaisen eksistentiaalifilosofian aihelmana.

 

Hufvudstadsbladetissa entistä opettajaansa ja ystäväänsä hiljan kauniisti muistellut Bernt Österman todistaa Pörnin pitäneen aina filosofiaa ensi- ja logiikkaa toissijaisena. Hän mielsi logiikan filosofian palvelijaksi ja loogis-filosofiset mallinsa pohjimmiltaan filosofisten elämisen ja olemisen ongelmien selventäjiksi. Luultavasti hänen hyvä maineensa eritoten brittifilosofien ja pohjoismaisten analyytikkojen keskuudessa juontuu vähintään yhtä pitkälti toteavaksi vuollusta, lavertelemattomasta lauseesta.

 

Pörnin sopeutumisessa saarivaltakuntaan auttoi Helsingissä 1961 tavattu skotlantilainen elämänkumppani Margaret Cooper. Pariskunta muutti kuitenkin lopulta takaisin Suomeen. Pörn nimitettiin 1978 Helsingin yliopiston filosofian ruotsinkieliselle oppituolille, joka vapautui sitä 1963 alkaen hallinneen Steniuksen jäätyä eläkkeelle. Seuraavat 20 vuotta Pörn osallistui vahvasti uusien filosofien leivontaan. Vaikka hän ei ollutkaan kovin näkyvä joukkoviestimissä kommentoija, hän esimerkiksi osallistui 80-luvulla viidennen ydinvoimalan torjumiseksi syntyneeseen kansalaisliikkeeseen. 90-luvulla hän kyseenalaisti ”genetisoituvan” ja ”perimädeterministisen” eli geenitutkimuksen ja -teknologian mahdollistaman ”prediktiivisen lääketieteen”, jossa perinnöllisyystekijöistä paljastetaan häiriöitä, puutteita ja riskejä, joille ei ole saatavilla tehokasta hoitoa, jolloin diagnostiikka irtoaa sen perinteisesti oikeuttavasta sidoksestaan terapeutiikkaan ja tuskin on ”ihmisille hyväksi”. Dosentti ja lehtori Thomas Wallgren puhuukin Vasabladetin julkaisemassa koskettavassa muistokirjoituksessaan Pörnin siirtymisestä myöhäiskaudellaan logiikasta ”filosofisen antropologian suuntaan”. Emeritoiduttuaan 1998 Pörn muun muassa toimitti Mustasaaren maamieskillan satavuotishistoriikin ja vaikutti Vaasan keskussairaalan eettisessä komiteassa. Hän eli pari vuotta yksin sen jälkeen, kun Margaret kuoli 2006, kunnes kohtasi Birgitta Lönnrothin, loppuelämänsä rakastetun.

 

Ehkä kiintoisimmin ja kenties onnistuneimminkin Pörn ulotti toiminta-analyysinsa ’hoidon’, ’hoivan’ ja ’sairauden’ moninaisiin pulmakysymyksiin. Alan nimekkäistä nykyhahmoista esimerkiksi yhdysvaltalaisprofessori Christopher Boorse (s. 1946) huomioi hänen 80-luvulta – hyvissä ajoin ennen nykypäivän bioetiikkabuumia – alkaneen työskentelynsä terveyden toiminnallisen ’tasapainomallin’ kehittelemiseksi. Pörnin filosofia, joka Östermanin ja Wallgreninkin alleviivaamaan tapaan korostaa ihmistä toimivana olentona, johti tässä maastossa luontevasti pohdintoihin toimintakyvyn ehdoista ja uhista. Toimijan tilannetta määrittivät Pörnin mukaan agentin kykyvaranto, sisäisistä ja ulkoisista oloista muodostuva ympäristö sekä elämänsuunnitelmaksi jäsentyvät päämäärät. Tähän tekemisen kehikkoon istuivat sekä pystyvyyden (adequacy) korostus pelkän mukautumisen (adaptiveness) kustannuksella että pääkäsitteen määritteleminen laajemmin kuin tautien poissaoloksi. Kun Pörn sanoi, että ’terveys’ on olosuhteiden mukaisten mahdollisten tekojen valikoima, hän irrotti sen uskomuspitoisten tai käsitekylläisten huonojen ja hyvien tuntemusten sidoksesta. Samalla hän erotti terveyden myös tuntoja tuottavien tai tyynnyttävien rohtojen ja lopulta yhteiskuntahistoriallisen medikalisaatiotrendin ja nykykulttuurisen medikalisaatioretoriikan otteesta. Pörnistä on tullut etenkin pohjolassa terveys- ja hoitotieteiden vakioviitepiste.

 

Kansanterveysasiain filosofisten ulottuvuuksien uppsalalaiset ekspertit julkaisivat 2003 kansainvälisen antologian alansa tuoreimmista tutkimuskysymyksistä ja pyysivät esipuheen keneltäpä muultakaan kuin emeritusprofessori Pörniltä. Siinä hän toivoi terveydenhuollon ammattilaistenkin pureutuvan oman alansa perimmäisyyksiin. Näistä synnyistä syvimpiä on elämän tarkoitus tai merkityksellisyyden kokemus omassa elämässä, mistä sekä Österman että toinen Helsingissä kulta-ajalla opiskellut filosofi Sami Pihlström muistavat keskustelleensa Pörnin kanssa. On harmillista, ettei hän itse tullut kirjoittaneeksi kirjanmittaista esitystä toimintakyvystä, kuolemasta ja elämän tarkoituksesta, joita hän painotti muun muassa ruotsalaisen Läkartidningenin haastattelussa 1998. Samassa yhteydessä hän mainitsi yhdeksi filosofien tehtävistä ”yhteiskunnan sirpaloitumisen vastustamisen” – vaikka ”emme olekaan ainutlaatuisen taitavia tässä puuhassa”. Pörn tiesi, miten ilmaistaan kokemus, joka sysii niin filosofeja kuin keitä tahansa kansalaisia kaikkein vahvimpaan vaikuttamiseen milloin missäkin asiassa: ”En halua elää kulttuurissa, jossa esiintyy tällaista [tai tuollaista] paskaa!”


Lopuksi

Keskustelussa Neumanin kanssa Pörn puhui mielellään Mustasaaren kunnan Tölbyn kylään 70-luvun lopulla itse rakentamastaan talosta. Puuhakkaalle konkarille kelpasivat kaikki kättentyöt kokkaamista myöten. Ihmisissä häntä viehätti lämmin ja mutkaton avoimuus. Juuri sellaisena Pörnin itsensä muistaa aktiiviajoiltaan Metsätalon käytäviltä ja luentosaleista. Jollei elettykään täyttä Sturmia ja Drangia, saatettiin matkaan yhtä ja toista kunnollista. Analysoitakoon sen kunniaksi vielä puhki alussa siteerattu lentokyvyltään vajavainen lause. Jos Niiniluoto olikin tuotantonsa ja julkisen toimintansa laaja-alaisuuden vuoksi goethemaisempi tapaus suomalaisessa kasarifilosofiassa, siinä missä runojakin nuorena julkaisseessa Pörnissä erotti riittämiin schillermäisyyttä, lähietäisyydeltä roolitus noudatti paremminkin ikäeroa. Poikamaisempaan ja varautuneempaan Niiniluotoon rinnastettuna Pörn oli aikuisempi ilmestys, huumorintajuinen, maanläheinen ja lämminhenkinen mies, jota oli helppo lähestyä.

 

Allekirjoittanut sai 90-luvulla Pörnin teoreettisen filosofian jatkotutkimustensa esitarkastajaksi. Neuvonpitoja ei ollut monta, mutta niistä tuli muistettavia. Käytiin yhdessä läpi konseptin ja konseption suhdetta. Puhuessaan Pörn piirteli paperiarkille viivoja ja jätti paljon vapaata tilaa. Nietzschestä tarinoitiin niitä & näitä, tulihan Pörn – yhtenä osoituksena mainitusta kulta-ajan kulttuurikukoistuksesta – luennoineeksikin Helsingissä tästä saksalais-sveitsiläisestä vallan ja toiminnan filosofista. Häntä huvitti ja ilmeisesti miellyttikin doktorandin hassu tapa käyttää ruotsia. Kun eräässä dialogissa piti välillä vaihtaa suomeen hallinnollisen seikan varmistamiseksi ja selitellä sitten epäeleganttia siirtoa, hätäpäissä kyhätty repliikki rakentui epäidiomaattisesta viittauksesta modersmålets stöd och säkerhetiin ryyditettynä yhtä epäidiomaattisella fraasilla när det gäller livets livsviktigaste saker. Pörn römähti nauruun ja vastasi ymmärtävänsä moisen tarpeen vallan hyvin.

 

”Joku voidaan muistaa innostavana opettajana, loistavana puhujana, hauskana seuraihmisenä tai terävänä älypäänä”, Österman toteaa ja jatkaa yhtä riipaisevasti kuin vastaansanomattomastikin: ”Pörn on muistamisen väärti kaikissa näissä ominaisuuksissa.”


”Me, jotka saimme opiskella ja työskennellä Ingmarin kanssa, muistamme hänet tavattoman lämpimänä ihmisenä, joka jakoi auliisti tietojaan ja elämänviisauttaan”, kirjoittaa puolestaan Wallgren. Hänen tekstinsä on kuin epäsuora eulogia Pörnin ajan filosofian laitokselle, jonka henkeä Wallgren taatusti pyrki osaltaan vaalimaan toimiessaan sittemmin sen esimiehenä ja muissa tehtävissä. Polttopisteessä on kuitenkin kaivattu henkilö: Wallgren käyttää ”monipuolisen” lisäksi Pörnin persoonallisuudesta (valjuhkoa suomalaista ”eheä”-vastinetta paljon robustimpaa) laatusanaa helgjuten, joka kuvaa hienosti hahmomme patsastelematonta patsasmaisuutta. Hänen muistoissaan ”innostava ja pidetty” Pörn ”onnistui läpi elämänsä yhdistämään ainutkertaisella tavalla alkuperäisen pohjanmaalaisen maaseutuidentiteettinsä brittiläisen herrasmiehen ja kansainvälisesti liikkuvan älykön” rooleihinsa. Eloisimmin Wallgren kertoo Pörnin esitelleen ylpeänä suuren ja hyvin hoidetun puutarhansa ”poikkeuksellisen tujakoita purjoja” ja ”eksoottisen räikeitä kaalilajikkeita”.

 

Action-filosofi on kuollut. Kuka enää vastaa tilanteiden pinkeään ironiaan hyväntahtoisesti hekottelemalla ja myötämielisesti kannustamalla. Tusen tack.

 

Jarkko S. Tuusvuori

 

Kirjallisuus
Boorse, Christopher, Concepts of Health and Disease. Teoksessa Philosophy of Medicine. Toim. Fred Gifford. North Holland, Oxford 2011, 13–64. 

Hannay, Alastair, Hamlet without the Prince of Denmark Revisited. Pörn on Kierkegaard and the Self. Inquiry. Vol. 28, Nos. 1–4, 1985, 261–271.
Jones, Andrew & Ingmar Pörn, Ideality, Sub-ideality and Deontic Logic. Synthese. Vol. 65, 1985, 275–290
.
Neuman, Yrsa, Intervju med professor emeritus Ingmar Pörn. Filosofia.fi (haast. 3/xi/06; julk. 9/xi/07); (haastattelun suomenkielinen versio:) ”Aina kun astun auditorioon, ilahdun – Ingmar Pörnin ihmematkan järistykset. Suom. Sonja Vanto. niin & näin 4/11.
Pihlström, Sami, A Meaningful Life in a Meaningful Cosmos? Two Rival Approaches. Cosmos and History. The Journal of Natural and Social Philosophy. Vol. 3, No 1., 2007, 4–17.
Pörn, Ingmar, An Equilibrium Model of Health. Teoksessa Health, Disease, and Causal Explanations in Medicine. Toim. L. Nordenfelt & B. I. B. Lindahl. Reidel, Dordrecht 1984, 3–9.

Pörn, Ingmar, Foreword. Teoksessa Dimensions of Health and Health Promotion. Toim. Lennart Nordenfelt & Per-Erik Liss. Rodopi, Amsterdam 2003.

Pörn, Ingmar, Genetic Information and Care. Teoksessa Genes and Morality. New Essays. Toim. Veikko Launis, Juhani Pietarinen & Juha Räikkä. Rodopi, Amsterdam 1999, 93–102.
Pörn, Ingmar, Genväg – för fort?
Yliopisto 4/97.
Pörn, Ingmar, Kierkegaard and the Study of the Self. Inquiry. Vol. 27, Nos. 1–4, 1984, 199–205.
Pörn, Ingmar, The Meaning of ’Rights’ in the Right to Know Debate. Teoksessa The Right to Know and the Right Not to Know. Toim. Ruth Chadwick ym. Ashgate, Aldershot 1997, 37–42.

Pörn, Ingmar, On the Nature of Emotions. Teoksessa Changing Positions. Philosophical Studies, no. 38. Department of Philosophy, University of Uppsala, Uppsala 1986, 205–214.
Pörn, Ingmar, On the Nature of Social Order. Teoksessa Logic, Methodology and Philosophy of Science. VIII. Toim. J. E. Fenstad ym. North Holland, Amsterdam 1989, 553–567.
Pörn, Ingmar,
Vad är hälsa? Teoksessa Begrepp om hälsa filosofiska och etiska perspektiv på livskvalitet, hälsa och vård. Toim. Kristian Klockars & Bernt Österman. Gummesson, Falköping 2000, 29–42.
Tuomela, Raimo, Kirja-arvostelu Pörnin Action Theory and Social Science -kirjasta. Acta Sociologica. Vol. 22, No. 1, 1979, 95–97.

Wallgren, Thomas, [Minnesord över] Ingmar Pörn. Vasabladet 1/iii/14.

Örn, Peter, I den finländska samhällsdebatten har filosofin en självklar plats. (Pörnin haastattelu). Läkartidningen 1–2/98, 37–39. 
Österman, Bernt, Människan som en handlande varelse (Pörn-nekrologi). Hufvudstadsbladet 25/ii/14.



toimittaja
05.02.2014

”Me filosofeeraamme, sillä me olemme Saksalaisia. Me harkitsemme tätä maailmaa ja sitä ihmeteltävää, järestyksellistä rakentoa, joka kutsutaan elämäksi.”

 

Näin kuuluu kuolematon repliikki Alexis Stenvallin eli Aleksis Kiven (1834–1872) huvinäytelmässä Olviretki Schleusingenissa (1866). Tarkemmin sanottuna näin kulkee Tommi-henkilön vuorosana alkuperäiskäsikirjoituksen kieliasussa.

 

Jo aiemmin avatun Kiven digitaalisen arkiston jatkoksi SKS on nyt julkaissut Kielipankissaan ”Aleksis Kivi -korpuksen”. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkimusosastolla työskentelevän kirjallisuudentutkijan Sakari Katajamäen sanoin se on ”Kiven kirjoituksista julkaistu ensimmäinen laaja sähköinen aineisto, josta Kiven kieltä voi tutkia siinä muodossa, missä se esiintyy alkuperäisissä käsikirjoituksissa ja ensipainoksissa”. Kokonaisuuden ovat toimittaneet Katajamäen kanssa Ossi Kokko ja Elina Kela. Sen äärelle pääsee täältä:

http://www.edith.fi/kivikorpus/index.htm

Mukana ovat Kiven kaikkien elinaikanaan julkaistujen nimekkeitten ensipainokset sekä skriptit ja epistolat. Osin talkoilla (2011–2012) toteutettu digiaineisto muodostaa pohjan SKS:n kriittisille Kivi-laitoksille, joista ovat tähän mennessä ilmestyneet Nummisuutarit (2010; verkkojulk. 2011) ja Kirjeet (2012). Tämän Edith-hankkeen ruoria pitelee toimituspäällikkö Katajamäki.

 

Kun kerran korpus on saanut muotonsa, kysykäämme, mikä on tuo avainkäsitteeltä haiskahtava ’rakento’? Kiven digidossierista käy entistä kätevämmin ilmi, että sana voi toimittaa hänen käytössään yksinkertaisesti ”rakennuksen” tai ”rakennelman” virkaa: Seitsemässä veljeksessä (1870) salvos eli järeä kokopuukehikko kohoaa, kun ”kiiritellään […] hirsiä ylös rakennolle”. Vielä 50-luvun Nykysuomen sanakirjassa lisättiin vanhahtavaksi merkittyyn ”rakento”-sanaan selitys ”vars. Kivellä”.

 

Sitä kuitenkin käyttää myös Elias Lönnrot (1802–1884), vieläpä toistuvasti sellaisella paraatipaikalla kuin Kanteletar-toimitteensa saateteksteissä. Kansanrunousmies erottaa toisistaan (esimerkiksi laulun pöljyyttään epätyydyttävän) ’asian itse’ ja (sen kenties hyvinkin kauniin) ’sanarakennon’. ”Ulkonainen rakento” viittaa Lönnrotilla myös runomittaan, -nuottiin tai -rytmiin erotuksena runon merkityksestä.


Kiven teoksissa käsite latautuu vahvemmin. Sanottakoon kakistelematta, että kehyksestä tulee hänen käsissään filosofisempi käsite, vaikkei sen tarvitse nykylukijan sielussa sentään kaikkein gestellahtavimpia säveliä soitellakaan. Niin parodinen kuin Olviretken saksalaisen suuhun pantu omakuvailu tai itse-erittely onkin, se esittää ’elämän’ johonkin määrään järjestyneenä ja kenties järjenmukaisenakin muotona, joka tarjoutuu sekä elettäväksi että ihmeteltäväksi ja pohdittavaksi. Sen saattaa ajatella yhtä hyvin syntymisen ja kuolemisen välillä olevien kokemusten yleiseksi yhdentäjäksi kuin myös kokijan ja kokemusympäristön välisen ajallis-paikallisen vuorovaikutuksen erityiseksi rakenteeksi, kokemuksen mahdollistajaksi.

 

Seitsemän veljeksen kertoja kuvailee metsässä yksikseen viihtyvän Laurin tapaa toimia ja hahmottaa: ”Siinä istui hän kauan, harkiten ja tutkistellen sekä tuulenpesää että pahkaa ja tuota monikoukullista katajaa.” Teonsana ”harkita” sai siis draaman sutkien (jollei syvällisten) saksalaisten filosofeeraajien yhteydessä turhanaikaisen tai huikentelevaisen sävyn, mutta romaanikin rakentuu sen kohdalta viistosti: myös oppimattoman ja umpimielisen Laurin tekemisten ilmeisen myötämielisempi selostus uhkaa alleviivata jotakin elämälle vierasta ja tähdellisyydestä päästettyä. Katkelma jatkuu huipentuen suoranaiseksi kontemplaation kuvaukseksi:

 

Millä tavalla oli luonto heidät saattanut matkaan? Mikä oli vääristänyt katajan noin moneen kymmeneen mutkaan ja polveen? Ja kallistui hän alas, nojaten päänsä vasten vanhaa, ruohoittunutta viholaispesää. Siinä katsoi hän puiden latvoja, purjehtivia hattaroita, mietiskellen maan ja taivaan rakentoa […]”

 

Piruilua tai ei, Laurin filosofisuus ei kumpua saksalaisten elämän erittelijöiden tapaan ainakaan pinnistetystä tarpeesta vastata kansallista tyyppikuvaa. Se näyttää nousevan kokijan tarpeesta ymmärtää suhdettaan elinpiiriinsä. Jos jotain tyypitellään tämän veljeksistä niukkapuheisimman ja taiteellisimman, suorastaan sulkeutuneen henkilön otteissa, niin kenties sittenkin omanlaistaan vähäsosiaalista avoimuutta, omatahtista tarkkaavaisuutta ja oppivuutta.

 

Laurin tapauksessa painottuu rakenteen sijasta rakenteistumisen tapahtumakulku, syiden ja vaikutusten ketju, jota maastossa omin päin ja neuvoin liikkuva hahmo perkaa ja pui mitä kouriintuntuvimmin. Kertoja antaa ymmärtää, että hahmoa auttaa totaliteettiin ja kausaliteettiin pureutumisessa mielikuvituksekas kyky virittäytyä liikoja ”harkitsemattomaan”, ”tutkistelemattomaan” ja ”mietiskelemättömään” olemiseen. Nuorukainen näet halusi aika ajoin eroon ”aatoksistaan”. Ellei uni – tai personifioitu ja hellitelty Unonen – silloin ottanut tullakseen, Lauri ”aatteli” itsensä myyräksi tai karhuksi. Tässä käsitteellisessä jäsentelyssä ajatteleminen on nimenomaan erilaisten kokemistapojen kokeilemista, vaihtelevien olemismallien jahtaamista ja pyydystämistä, siinä missä seisahtuneempi ja asetelmallisempi varta vasten tehty ajatustyö ilmaistaan mainituilla muilla verbeillä.

 

Käsitteen tulkinnassa tarvitaan vielä avuksi toista varhaisempaa näytelmäkappaletta. Teoksen Yö ja päivä (1866) pikkutyttönä sokeutunut Liisa saa näkönsä takaisin ja valmistautuu ottamaan vastaan ensimmäisen päivänkoittonsa uusin silmin. Aamuhämärissä puhuessaan hän vertaa näkemättömyyttään käsityskyvyttömyyteen, luolan pimeyteen ja ”synkeään, humajavaan arkkiin”. Vastaavaan tapaan toinen, näkevä henkilö vähättelee ”himmeää tietoaan”. Liisa vakuuttaa kohtaavansa tyynesti tilanteen, kun ”kerran on eteeni avettu se suuri, se loistava rakento, vaikka kalvenenki nyt ja vapisen. Oi! välähtäköön eteheni taivasten valkeus, ja kirkas otsa vasten kirkasta otsaa seisomme aamu ja mä, hymyellen toinen toisellemme.”

 

Tässä rakenne viittaa yhtaikaa valon paljastamaan järjestyneisyyteen ja valoon itseensä. Aaltoja tai hiukkasia, kokemuksellisesti valo on erojen toteamisen ja kokonaisuuksien erottumisen ennakkoehto, näköhavainnon edellytys. Näkeminen on aina jonkin näkemistä, käsittäminen jonkin käsittämistä. Paitsi elämään eräänlaisena rakenteena, Kivi viittaa myös valoon, havaitsemiseen ja oivaltamiseen jonkinmoisina rakentoina tai vähintäänkin rakenteitta onnistumattomina asioina.

 

Tietokanta hakutoimintoineen sijaitsee osoitteessa:  

https://korp.csc.fi/

Kiven kirjoitteiden ohella se sisältää nykyisellään myös 12 muuta korpusta, muun muassa lauseopin arkiston murrekorpuksen. Jos haluaa selata ja haravoida vain stenvallilaista tuotantoa, voi valikosta poistaa muut korpukset käytöstä. (Valikko: 13 korpusta --> SKS:n aineistoja --> Aleksis Kivi)

 

Digiarkisto ja koko korpus mahdollistavat loppumattomat möyrinnät Kiven ihanuuksissa. Tilaisuus moiseen olkoon laajinta lajia, tartuttakoon siihen yhtä hanakasti kuin enemmän tai vähemmän kriittisiin painatteisiin. Pää viholaispesään!

 

 

Jarkko S. Tuusvuori

 

Kaikessa sanomisessa voidaan erottaa kaksi puolta, itse sanominen, sen sisältö, ja se miten, missä ja milloin sanominen on sanottu, siis sanomisen tapa.


Himasen ja ryhmän raportti Kestävän kasvun malli on tästä hyvä esimerkki. Sen sisällössä on hyviä asioita – kuten mediassa esillä ollut huomio, että poliitikot seuraavat liikaa median agendaa ja media taas mainostajia. Samoin painopisteen asettaminen henkiseen ja inhimilliseen arvokkuuteen on tärkeää ja erittäin myönteistä. Mutta tässä samalla tulee esiin räikeä ristiriita sanomisen sisällon ja sanomisen tavan välillä. Tapa, jolla raportti on saatu aikaan ja tuotu esille sisältää lukuisia konkreettisia esimerkkejä henkisestä alennustilasta.


Esimerkiksi: pääministerin tapa tilata raportti (henkistä selkärankaa olisi osoittanut esimerkiksi pääministerin ero sen jälkeen kun epäasiallinen käytös tuli julki tai tietysti vielä paremmin kokonaan sumplimatta jättäminen), Suomen Akatemian nöyrtyminen poliittiseen paineeseen, raportin pelaaminen kaksilla korteilla, mihin filosofi Panu Raatikainen on kiinnittänyt huomiota (eli Himasen Suomi-osuudet raportissa eivät ole Oxford University Pressin julkaisemia, mutta OUP'ia pidetään laadun takeena). Tästä sanomisen tavan ja sanomisen sisällön ristiriidasta seuraa valitettava raportin sinänsä mahdollisesti hyvinkin tärkeiden huomioiden pilaantuminen. Suomen henkistä selkärankaa ei voi kasvattaa toimimalla henkisesti alamittaisella tavalla – ja tämän raportin kohdalla henkisesti alamittaisesti ovat toimineet ainakin tilaajataho, rahoittaja ja raportin kirjoittaja(tiimi). Taloustieteilijä Pertti Haaparanta toteaa tiiviisti: “Kestävän kasvun malli” on [henkisen alennustilan] osoitus, ei mikään lääke ongelmaan." Esimerkiksi oppi-isä Esa Saarisen korostama pyrkimys kukoistukseen, jota hän Himasen raportissa ja toiminnassa näkee, ei ansaitsisi tällaista ristiriitaa.

 

Kenties tässä on yleisempikin asiantuntijuuden, ainakin filosofisen asiantuntijuuden, ja politiikan suhteita koskeva oppi. On olemassa olosuhteita, sanomisen tapoja, sanomisen syntyjä, jotka tekevät periaatteessakin totuuden puhumisen lähes mahdottomaksi, koska ne muodostava liian suuren ristiriidan sanomisen sisällön ja sanomisen tavan välille. Ääriesimerkkinä vaikkapa Olli Rehn talouskomissaarina tai joku muu tärkeä talousvaikuttaja ei edes periaatteessa voi sanoa totuutta taloudesta, koska totuuden sanomisella on suora vaikutus talouteen. Tällaisten toimijoiden on esitettävä, toisin sanoen noudatettava sanomisen tapaa sisällön kustannuksella. Koska näin on, on olemassa sanomisen paikkoja ja tilanteita, joista ihmiset enemmän tai vähemmän vaistomaisesti tietävät, että totuuden sanominen ei niissä ole mahdollista. Valtiovallan isolla rahalla tilaama raportti on aika lailla paraatiesimerkki tällaisesta tilanteesta. Tämä sanomisen tavan tunnistamiseen liittyvä oikeutettu epäluulo (eli kääntäen: ajatus, että totuus vaatii julkitullakseen myös totuudelliset olosuhteet) isolla rahalla tuotettuja raportteja kohtaan on eri asia kuin lähtökohtainen kyynisyys tai kielteisyys, josta raportin ja sen syntyhistorian arvostelijoita on epäilty.


Yhden ikävän lisäkierroksen tälla kertaa lisää se, että raportin kirjoittajat eivät suinkaan voi olla tuntematta tätä sanomisen sisällön ja sanomisen tavan eroa ja keskinäistä vaikutusta. Vaatia henkistä kasvua tavalla, jonka tietää henkisesti alamittaiseksi, on paljon pahempi ongelma kuin vaatia henkistä kasvua tavalla, joka vahingossa on henkisesti alamittainen. Jälkimmäinen tapaus on tavallista inhimillistä erehtyväisyyttä, ensimmäinen itse asiassa henkistä mädättämistä. Ei oikein ole hyviä tulkintavaihtoehtoja. Joko raportin kirjoittanut ja julkaissut tiimi tietää sen syntyhistoriaan liittyvistä henkistä selkärankaa murentavista piirteistä tai ei. Jos tietää, raportin esittäminen kutsuna henkiseen kasvuun on karkeaa pilaa, joka ei voi olla masentamatta. Jos ei tiedä, on kyse koko raportin rampauttavasta lapsellisuudesta. Päädytään jälleen samankaltaisiin tunnelmiin kuin yllä: on vaikea löytää tietä, jota kautta "Kestävän kasvun malli" olisi nähtävissä esimerkkinä kypsästä ja aikuisesta keskustelusta valtiovallan, tieteen ja kansalaisyhteiskunnan välillä. Paljon on vielä töitä edessä.

 

Tere Vadén

 



“Filosofia on ollut Suomessa viime aikoina paljon julkisuudessa – eikä kovin hyvässä valossa. Ja toisin kuin jotkut tuntuvat olettaneen, mikä tahansa julkisuus ei ole hyväksi.”

 

Näin esittää teoreettisen filosofian dosentti Panu Raatikainen, joka kuuluttaa blogikirjoituksessaan ryhtiliikettä kotomaamme filosofialle - “niin kauan kuin on jotain mitä puolustaa”.

 

“Suomalaisen filosofian nykyisessä alennustilassa [...] filosofian perinteiset hyveet ovat päässeet joiltain pahemman kerran unohtumaan. Helppo elämä, suihkuseurapiirit ja vallan kabinetit ovat vetäneet toisia puoleensa enemmän kuin totuus ja viisaus. Hyvä veli -verkostot, omien suosikkien häikäilemätön nostaminen, junttaus ja kähmintä ovat usein korvanneet tasapuolisen filosofiyhteisön vertaisarvioinnin ja avoimen, kriittisen keskustelun. Myös kaikilla niillä, jotka ovat sallineet tämän kaiken tapahtua, on oma vastuunsa. Hyvän filosofian kriteerit ovat joka tapauksessa olleet liian usein hukassa. Tämän kaiken hedelmät ovat nyt olleet ikävällä tavalla kaikkien nähtävissä.”

 

Keskusteluun osallistuu myös Raatikaisen kanssa samalla blogialustalla kirjoittava filosofi Jukka Hankamäki, jonka mukaan filosofia tarvitsee inhimillistä otetta. Hankamäki näkee suomalaista filosofiaa uhkaavan “puoluepolitisoitumisen”, viitaten tällä vertaisarviointiin. Sen vuoksi:

 

“[N]iin sanottuihin referoituihin tieteellisiin aikakauslehtiin (jotka toteuttavat objektivoivaa luonnontieteellistä ihannetta) päätyykin rahisevan kuivia julkaisuja, jotka on kuohittu ja sensuroitu niiden kiertäessä kädestä käteen ennen julkaisemista akateemisessa vertaisarviointiprosessissa, ja lopputulos on valmista vietäväksi riiheen. Ainoat persoonan ilmaisut noissa jutuissa ovat sitten kirjoittajan etu- ja sukunimi.”

 

Filosofeja kiinnostaa oikeutetusti filosofian tila kaikkialla. Tuore esimerkki yhdysvaltalaisesta keskustelusta löytyy New York Timesin Opinionator -blogissa, jossa julkaistiin syyskuussa viiden kommentin sarja aiheesta “Naiset filosofiassa”. Filosofian professori (MIT) Rae Langton keskittyy puheenvuorossaan kysymykseen siitä, miten karikatyyri filosofeista/filosofiasta tyhjän ympärillä pyörivinä (miehinä) hukkaa naiset filosofian parista - sekä filosofian radikaalin potentiaalin. Käsitys filosofiasta maailmallevierautena on harhaanjohtava, eikä huomioi filosofialle keskeistä piirrettä “kysyä vaikeita kysymyksiä ja haastaa ennakkoluuloja”.

 

Langtonin mukaan:

 

“[Tästä] on osittain syytettävä filosofian karikatyyria: “järjen mies” kuvattuna vakavana, ylevänä Dumbledorena. [...] Filosofia esitetään usein historiansa kautta, alkaen itkijänaiset karkottaneesta Sokrateesta, alkusoittona todelliselle filosofoimiselle.” (opinionator.blogs.nytimes.com/2013/09/04/the-disappearing-women/)

Sekä Raatikainen, Hankamäki että Langton paikantavat ongelman, filosofian yhteiskunnallisen vaisuuden, filosofeihin itseensä. Hyvät uutiset: jotain voi tehdä. Huonommat: käytännön toteutus onkin sitten eri juttu.

 

Filosofian ja elämänkatsomustiedon didaktikko Eero Salmenkivi muistutti Maria Petterssonin vieraana Yle Puheessa lokakuun lopulla siitä, ettei filosofian tilaa ole syytä lähestyä vain kapeasti akateemisen alueen kautta. Salmenkivi liputti ajattelutaitojen opettamisen potentiaalista merkitystä perusopetuksessa. Hän korosti, että matemaattisen ja luonnontieteellisen ajattelun rinnalla koulun pitäisi panostaa enemmän verbaalisen ja käsitteellisen ajattelun opettamiseen:

 

"Matematiikkaa opetetaan paljon, mutta ikävä sivulinja on silloin, että muu käsitteellinen ajattelu jää mutun varaan tai sitä ei ole lainkaan. [. . .] Esimerkiksi ajattelua eettisissä kysymyksissä ja muissakin asioissa pitäisi pystyä harjoittamaan myös ilman lukuja – tämä olisi tärkein peruskouluun lisättävä asia." (Ohjelma kuunneltavissa täältä)

 

Myös opetushallituksen opetusneuvos Ritva Jakku-Sihvonen yhtyi ajatukseen kriittisen ajattelun tärkeydestä ja sen vahvistamisesta peruskoulussa: ”Tietysti tuo filosofia on minusta sellainen vakavasti otettava aine, että sitä voisi varmaan olla enemmän.”

 

Keskustelussa viitattiin myös kirjailija-filosofianopettaja Arno Kotron hiljattaiseen kolumniin Helsingin Sanomissa, jossa hän valitteli koulujärjestelmämme epäonnistumisia kriittisen ajattelun opettamisessa:

 

”Lukiossakin tieteenfilosofian alkeet, pseudotieteen tunnistaminen ja rakentavan väittelyn tapaiset sisällöt on liiaksi piilotettu filosofian valinnaiskurssiin, vaikka niiden pitäisi olla yhteistä peruskauraa. [...] Nettikeskustelujen ja muun julkisen debatin valossa ei olisi pahitteeksi, että koulussa käytäisiin yhdessä läpi esimerkiksi tyypillisimmät argumenttivirheet henkilöön käyvästä huitelusta olkiukkoihin. Sellaisessa maassa ja keskustelukulttuurissa olisi kaikkien vähän mukavampi elää.”

 

Elina Halttunen-Riikonen

 

Vuoden 2014 ensimmäinen niin & näin perehtyy laajasti kysymykseen filosofian merkityksestä, tehtävästä ja mielestä.

 

Yhdysvaltalainen filosofi ja taidekriitikko Arthur Coleman Danto menehtyi 89-vuotiaana 25. lokakuuta 2013. Hän oli syntynyt Ann Arborissa, Michiganissa 1. tammikuuta 1924.

Danto valmistui filosofian tohtoriksi Columbian yliopistosta vuonna 1952 ja toimi Columbian filosofian professorina vuodesta 1966 alkaen. Hän toimi myös Yhdysvaltain filosofisen yhdistyksen ja Yhdysvaltain estetiikan seuran puheenjohtajana sekä The Journal of Philosophy -lehden päätoimittajana. Monen yllätykseksi Danto ryhtyi yli 60-vuotiaana taidekriitikoksi. Hän kirjoitti The Nation -viikkojulkaisuun kritiikkejä vuodesta 1984 vuoteen 2009 saakka. Sekä filosofin että kriitikon työ toivat lukuisia palkintoja.

Filosofina Danto tuli tunnetuksi erityisesti ”taidemaailman” (artworld) käsitteestään. Hänen teoksiaan ovat mm. Nietzsche as Philosopher (1965), The Transfiguration of the Commonplace (1981), Narration and Knowledge (1985), Mysticism and Morality: Oriental Thought and Moral Philosophy (1987), Connections to the World: The Basic Concepts of Philosophy (1997) ja Encounters and Reflections: Art in the Historical Present (1990).

The Art Newspaperin muistokirjoitus: http://www.theartnewspaper.com/articles/Arthur-C-Danto-philosopher-and-art-critic-has-died-aged-/30806

Artikkeli Danton taidefilosofiasta Logos-ensyklopediassa: Danton taidefilosofia

Jukka Mikkonen

Björn Wahlroos epäili, etteivät saksalaiset demarit ole käyneet taloustieteen peruskurssia, kun nämä ajavat minimipalkkalakia. Käppyrät kertovat, miten tulee edetä. Wahlroosin argumentoinnissa on liuta ongelmia. Ensinnäkin tieteen marssittaminen tukemaan omaa kantaa pyrkii maskeeraamaan näkökulman “tieteellisen neutraaliksi”. Wahlroos myös sivuuttaa sen, että taloustieteessä peruskurssien mallit eivät suoraan vastaa todellisuutta. Näiden lisäksi Wahlroosin tapa nähdä valtio ensisijaisesti yksilön vapautta rajoittavana toimijana, josta on syytä emansipoitua, on hyvinvointivaltioperinteeseemme huonosti istuvaa tuontitavaraa. [1] Kuitenkin juuri Wahlroosin vetoaminen “taloudellisiin realiteetteihin”, markkinoiden logiikkaan, ansaitsee tarkempaa huomiota. Se kun ei ole kirjoittajan yksinoikeus – kaikkea muuta.


Wahlroosin “Economics 101” voi antaa simppelin kannan minimipalkkalakiin. [2] Hyvin erilaisen näkökulman kysymykseen saa, jos konsultoi muita tieteitä – tai edes taloustiedettä hieman laajemmin. Yhteiskuntatieteilijöiden esittämää kritiikkiä sitä kohtaan keitä kuunnellaan poliittisessa päätöksenteossa ja kutsutaan Heureka-foorumeihin ei ole syytä leimata kateudeksi toisten alojen menestyksestä. Ehkä ongelma ei selity yhden tai toisen tieteenalan epäonnistumisella julkisuudenhallinnassa tai popularisoinneissa. [3] Taloudellisten “faktojen” valta ei rajoitu tieteeseen – puhutaan talouden kulttuuristumisesta ja yhtä lailla “kulttuuriksi kutsutun alueen” markkinaistumisesta. [4] “Talouden” alue tulee erottamattomaksi osaksi kaikkea, kun joka paikkaan työntyvä “talouspuhe” vartijoineen ja lakeijoineen muokkaa ja kaventaa näkemyksiä, joita voi esittää mielekkäinä, valintoja joita voi tehdä. Marssijärjestys on selvä: “taloudelliset realiteetit” on syytä ottaa huomioon puhuttaessa mistä tahansa, niihin vedottaessa ei tarvitse ottaa huomioon käytännössä mitään.


Taloustieteen voimakas rooli kaikkialla on tietenkin kaikkea muuta kuin neutraalia. Taloustieteellinen puhe ei puhu vain taloudesta vaan kuljettaa mukanaan käsityksensä yksilöstä ja yksilön toiminnan luonteesta ja motivaatiosta sekä yhteiskunnasta. Käsitys ihmisyydestä ei ole satunnaista vaan keskeistä siinä, miten erilaisia asioita oikeutetaan. [5] Mistä on mielekästä puhua; mistä löytyy ratkaisuja; mitkä ovat todelliset ongelmat.


Puhtaasti itsekäs ihmisyys

Taloustieteen vaaliman ihmiskäsityksen perusta on liberaalissa ihmiskäsityksessä. Taloustiede ei ole ainoa tähän pohjaava tiede, mutta ehkä sitä voi syystä pitää hallitsevimpana ja laajenemishaluisimpana muotona tästä näkemyksestä. Siinä liberaalin ihmiskäsityksen ongelmallisimmat piirteet tavoittavat uudet sfäärit. [6] Liberaali käsitys yksilöstä (mieskansalaisesta) synnytettiin 1700-luvulla aikansa tarpeisiin tekemällä eroa kuvitteelliseen historiaan, luonnontilaan. Luonnontilassa vallinnut taistelu “sivilisoidaan” yhteiskuntasopimuksella. Taistelusta ei oikeastaan luovuta ja siirrytä “yhteisiin päämääriin”, vaan itsekkyys kanavoidaan uudelleen. Seyla Benhabib kuvaa:


“Poliittisen toimijuuden muodostaminen sivilisoi [...] suuntaamalla huomion sodasta omaisuuteen, turhuuksista tieteeseen, valloituksista luksukseen. Alkuperäinen narsismi ei muutu; nyt ainoastaan itsen rajat määritetään selvästi. [...] Kateutta ei eliminoitu, vaan se kesytettiin [...] Kilpailu on domestikoitu ja kanavoitu kohti hankinnan prosesseja. [Yhteiskuntasopimuksen säätävä ] laki hillitsee ahdistusta määrittämällä itsen ja toisen rajat kiinteästi, mutta laki ei paranna ahdistusta. Ahdistus siitä, että toinen etsii aina tapoja tunkeutua tilaasi ja omia sen, mikä on sinun.” [7]


Ihmisihanne, jonka mukaan minkä tahansa ulkoisen vaikutuksen tunnustaminen merkitsee riippuvuutta, itsemääräytyvyydestä luopumista, vaatii jatkuvaa suojautumista ja kamppailua. Vaihtoehtoina on joko täydellinen autonomia (toimijuuden ehto) tai autonomian menettäminen. [8] Tarvitsevuus ja huolenpito on ulkoistettu osaksi naiseutta, jonka määrittely (mies)toimijuudelle vastakkaiseksi pitää yllä hänen käsitystä itsestään. Riippuvuus voidaan tunnistaa vain toisissa. Tuija Pulkkinen kuvaa “liberaaliksi ontologiaksi” oletusta, jossa vastuullisen ja autonomisen toimijuuden ehtona nähdään yksilön säilyminen puhtaana ja erillisenä, ja näin mikä tahansa yksilöön ulkopuolelta vaikuttava tekijä “saastuttaa” yksilöyttä. Tässä käsityksessä yksilöstä ei oteta huomioon sitä, miten yksilöksi tulemisen prosessissa “ulkoinen” läpäisee ja muovaa yksilöä. Valtaan ei törmää valmis ja itseriittoinen yksilö, sillä yksilö on jo itsessään vallan tuotosta. [9]


“Puhdas yksilöys” täydellisine autonomioineen on fiktiota, jonka saavuttamiseksi on kiellettävä ulkoiseksi määritellyltä (kuten toiset tai luonto) itsenäinen olemassaolo, jotta se ei uhkaa yksilön kuvitelmaa itsemääräytyneisyydestä ja kontrollista. Tarkempi paneutuminen siihen, mikä kulloinkin ymmärretään yksilöä rajoittavaksi, auttaa näkemään autonomian tavoittelun kulttuurisidonnaisuuden.


Perinteisesti liberaali yksilökäsitys ei näe puolisoa uhkana itsenäisyydelle, kun taas riippuvuus “ulkopuolisista” rikkoo itsenäisyyskuvitelmaa. Kaikkea toimintaa määrittävää kulttuuria ei tunnisteta rajoittavaksi, mutta valtion rajoitteita vastaan käydään väsymätöntä kamppailua. Toisten tarpeellisuus on uhka itsenäisyydelle, joka ratkaistaan alistamalla tarvitut toiset omien tarpeiden tyydytykseen. Vaikka esimerkiksi liberaalin lähestymistavan haastava hegeliläis-marxilainen näkökulma yksilöön ei ratkaise kaikkia syvälle juurtuneen liberaalin yksilökäsityksen ongelmia, huomioi se hallitsevan ja alistetun aseman keskinäisen sidoksisuuden ja molemminpuolisen riippuvaisuuden. Näyttäähän herran ja rengin dialektiikka herran riippuvaisuuden rengistä. [10]


Todellisuus resurssina

Jos autonomiaansa aktiivisesti puolustava yksilöys ei ole uutuus, mitä erityistä taloudelliseen ihmiskäsitykseen liittyy? Ekofeministinen filosofi Val Plumwood on jäsentänyt kysymystä voimistuneen välineistymisen avulla. Välineistävä suhde todellisuuteen (toisiin, ympäristöön) on ollut aiemminkin ehto omalle autonomialle. En koe olevani riippuvainen toisten työvoimasta, luonnonvaroista, kulutustuotteista. Kun käytän niitä, suhtaudun niihin välineinä. [11] Ihmisten väliset suhteet ja suhde luontoon näyttäytyvät “satunnaisina” ihmisyydelle eli niitä ei tunnusteta keskeisiksi. Välineellisyys on tietenkin väistämätön osa inhimillistä toimintaa, ja Plumwood erottaakin toisistaan kaksi välineellisyyden muotoa. Ensinnäkin on olemassa välineellinen näkökulma näkökulmana toisten joukossa sekä välineellisyys, joka totalisoi suhteen todellisuuteen:


“Välineellisyys on käytön muoto, joka ei kunnioita toisten itsenäisyyttä tai olemisen kokonaisuutta tai tiedosta heidän toimijuuttaan.” [12]


Välineisyys, instrumentalismi, on “ekonomisen ihmisen” uudenlainen vallankäytön muoto, jossa toiset ja ei-inhimillinen todellisuus, jotka on aiemmin katsottu alisteisiksi (länsimaiselle) mieskansalaiselle, muuttuvat vain resursseiksi, tuotannontekijöiksi, mahdollisuuksiksi taloudelliseen hyötyyn. Plumwood tarkastelee, miten välineellisyys vaikuttaa olevan erottamattomasti sidoksissa itsekkyyteen ja hierarkkisuuteen. [13] Vaikka nykyisin myös (tietyt ehdot täyttävät) naiset voivat nousta tämän hierarkian huipulle, pysyy ihmiskäsitys kaikkinensa perin ongelmallisena sen vaatiessa aina “toisia” turvaamaan etuoikeutettua asemaa. Kaikilla ei ole yhtäläistä pääsyä tähän valtaan, ja käytännössä maapallon resurssit loppuisivat kesken, mikäli näin olisi. Voidaan esittää vastalause, ettei tällainen vallankäyttö välttämättä eksplisiittisesti kiellä vaikkapa toisten ihmisarvoa tai luonnon itseisarvoa. Tämä kuitenkin on sanahelinää, jos (ja kun) näitä seikkoja ei oteta huomioon tehtäessä päätöksiä.


Kuten tunnettua, Kant huomautti, että toisia ihmisiä tulisi kohdella päämäärinä sinänsä eikä välineinä. Jos rationaalinen toiminta määritellään vain henkilökohtaisen hyödyn tavoitteluksi, niin hieman kärjistäen voi sanoa, että taloudellinen ihmiskäsitys ei kykene näkemään toisia ihmisiä muina kuin välineinä. [14] Taloudellinen vallankäyttö ei kiellä muita arvoja teoreettisella tasolla, mutta tekee sen käytännössä. Nykyistä tilannetta leimaakin vahvasti kaksinaismoralismi: yhtäältä voidaan puhua tasa-arvosta ja humanitaarisuudesta ja ekologisista arvoista, ja samalla toisaalla toimia näitä vastaan.


Edellä kuvatun kaltainen, homo economicukseksikin kutsuttu, käsitys ihmisestä typistää ja painottaa tiettyjä inhimillisiä piirteitä toisten kustannuksella. Ihminen ei tavoittele vain omaa etua vaan on yhtä lailla kiinnostunut yhteistyöstä. Taloustieteessä on tavattu vedota niinsanottuun vangin dilemmaan, joka ei lopulta toiminutkaan todellisuudessa. Koetilanteessa vangit eivät dilemman oletuksen mukaisesti pyrkineet maksimoimaan omaa etuaan vaan tavoittelevat yhteistyötä. Ihminen on perustavasti sosiaalinen ja yhteisöllinen. Empatia, kyky asettua toisten asemaan, on inhimillisyydelle keskeistä. Näitä perustavia piirteitä oman edun tavoitteluun keskittyvä näkökulma ei kykene ottamaan huomioon.


Tässä kohtaa tekstiä lukija voi tietenkin protestoida: nämä eivät ole ainoastaan ihmiskäsityskysymyksiä! Eivät olekaan. Mutta oletus omaa etuaan tavoittelevasta yksilöstä on taloustieteellisten oppien ja nykyisen “taloudellisen järjenkäytön” kivijalka tai ainakin yksi niistä. Markkinoiden vallan ja talouden mekanismien oikeuttaminen “parhaana mahdollisena ratkaisuna” on yhteydessä oletukseen ihmisistä itsekkäinä ja omaa etua tavoittelevina. [15] Vetoaminen siihen, että kaikki kääntyy parhain päin – tai vähiten huonosti – automaattisesti nojaa siihen, että muita ratkaisuja ei voi olla olemassa. Ihmiset eivät voi toimia muutoin kuin itsekkäästi. Kaikenlaisiin itsekkyyden yleiseksi hyväksi taianomaisesti kääntäviin “näkymättömiin käsiin” vetoaminen tulee ymmärrettäväksi tässä suhteessa. Joskaan tämä ei muuta sitä tosiasiaa, ettei Adam Smith itse niin tehnyt, eikä muutoinkaan ollut sokea itsekkyyden ja oman edun tavoittelun vaaroille.


Ihmisen itsereflektiivisyyden vuoksi tietynlaiseen ihmiskäsitykseen vetoaminen myös tuottaa tällaista toimintaa; ihminen peilaa väistämättä itseään kuvauksiin ja arvotuksiin. Ei ole mielekästä olettaa yhtä ihmisluontoa, joka pulppuaa esiin tehtiin mitä tahansa. [16] Jos toiset ihmiset nähdään ensisijaisesti kilpailijoina, on ymmärrettävää, että yhä harvempi haluaa harjoittaa minkään sortin solidaarisuutta. Keskinäisen kilvoittelun eetoksen hyväksyttyään toisia vilkuilee peloissaan mahdollisesta selkäänpuukotuksesta. Ja kuinka paljon nykyään puhutaankaan “verkostoitumisesta”? Ei siis toisiin tutustumista ensisijaisesti toisten itsensä vuoksi, vaan oman verkoston laajentamiseksi.


Toisin sanoen: mikäli lähtökohdaksi hyväksytään olettamus, että ihmisen toimintaa motivoi ensi sijassa oman edun tavoittelu, on näistä lähtökohdista hyvin vaikeaa, jos ei mahdotonta, puhua mistään yleisestä tavoitteesta tai “yhteisestä hyvästä” ilman, että tämä joudutaan kääntämään yksilön eduksi.


Jos perimmäiseksi totuudeksi ihmisyydestä hyväksytään välineellinen egoismi, näkemykseen on hankala lisätä muita piirteitä. Tällainen ihmiskäsitys peittää helposti muut tavoitteet allensa. Kuten Plumwood painottaa, toisten hyvinvoinnin kaltaiset päämäärät jäävät aina korkeintaan toissijaisiksi huoliksi. Jos ihmiskäsityksen rakentumisen sidoksisuutta ja siihen väistämättä liittyviä eettisiä ja poliittisia rajoituksia ei tunnisteta, jää yksi keskeinen ongelma piiloon. Piiloon jäävät myös mahdollisuudet ratkaisujen löytämiseen.

 

Elina Halttunen-Riikonen


Viitteet

1. Tällainen argumentointi on tosin saanut ainakin jonkinlaista jalansijaa. Ei ole harvinaista kuulla valitusta vaikkapa “holhouksesta” ja “hyysäyksestä”. Yksilön ja valtion/yhteiskunnan suhteen näkeminen negatiivisena on arvottava näkemys - kuten myös sen ymmärtäminen positiivisena.

2. “Taloustiede” on tässä tekstissä valtavirtainen taloustiede, eli se joka ei tarvitse etuliitteitä.

3. Keijo Rahkosen ja Heiki Hiilamon mielipide HS:ssä: www.hs.fi/mielipide/Sosiaalitieteilij%C3%B6iden+%C3%A4%C3%A4nen+luulisi+...

Tuomas Saloniemi ei tosin vedonnut vain tieteiden erilaisiin asemiin julkisessa keskustelussa, vaan tekee hyviä huomioita poliittisen keskustelun luonteesta. http://saloniemi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/149312-poliittinen-keskustelu

4. Esim. Fraser & Honneth 2003, 60-64. Ks. myös Holvas 2009.

5. Petri Räsänen kirjoittaa: “Taloudellisten realiteettien kyseenalaistamattomuus tarkoittaa, että niiden pohtiminen jää niin sanotusti akateemiseksi kysymykseksi: käytännön pakot avautuvat sentään käsitteelliselle analyysille. Talouden realiteettien taustalta löytyykin tietty käsitys ihmisistä ja yhteisestä päätöksenteosta.” Osuvaan termiin “talouspuhe” törmäsin tässä tekstissä. http://alusta.uta.fi/artikkelit/2013/09/10/taloudelliset-realiteetit-ja-akateeminen-kysymys-arvoista.html

6. Liberaalia yksilökäsitystä johdannaisineen on vuosikymmeniä kritisoitu erilaisin tavoin, vahvimmin marxilaisista ja feministisistä näkökulmista. Tässä en voi ottaa huomioon kaikkea kritiikkiä, vaan keskityn muutamiin pääpiirteisiin. Keskeinen kritiikki, jota en tässä tarkemmin käsittele, liittyy julkisen ja yksityisen hierakkiseen ja sukupuolittavaan erottamiseen toisilleen vastakkaisiksi alueiksi, joissa hallitsevat erilaiset lait.

7. Benhabib 1987, 85.

8. Yhtään tarkempi ihmisen psyyken tarkastelu osoittaa, etteivät autonomian ja riippuvaisuuden kokemukset ole vastakkaisia ja toisensa poissulkevia, vaan näiden välillä on jatkuva vuorovaikutus. ks. Benjamin 1988.

9. Pulkkinen 1998, 234-236.

10. Juuri tässä suhteessa monilla feministisillä näkökulmilla ja marxilaisilla lähestymistavoilla on paljon yhteistä. Esim. Benjamin 1988, 186-187. Kannattaa muistaa, että jo Simone de Beauvoir esitti herran ja rengin/orjan välisen suhteen kuvaavan tarkemmin miehen ja naisen suhdetta.

11. Välineellisen järjen kritiikkiä ovat esittäneet lukuisat erilaiset ajattelijat, tunnetuimpina ehkä Frankfurtin koulukunnan filosofit. Myös monet marxilaisesti suuntautuneet feministiset ajattelijat ovat esittäneet samankaltaista kritiikkiä kuin Plumwood (ks. esim. Irigaray 1987, 89-102.) Plumwoodin erityinen ansio on välineellisyyden purkaminen.

12. Plumwood 1993, 143.

13. Näiden piirteiden keskeisyyteen liittynee se, miksi ainoastaan sukupuolten tasa-arvo siinä suhteessa, että myös nainen voi saavuttaa liberaalin subjektiposition, ei riitä muuttamaan sukupuolten välistä valtasuhdetta. Tämä vaatii välineellisyyden ja hierarkkisuuden purkamista. Ks. Benjamin 1988.

14. Myös jotkut taloustieteilijät ovat tiedostaneet yksilölähtöisyyden ongelman. ks. http://filosofia.fi/node/5027

15. Antropologi Marcel Maussin (1872-1950) ja hänen seuraajiensa (erityisesti Mouvement Anti-Utilitariste dans les Sciences Sociales -ryhmä, eli MAUSS) lähtökohta voitontavoitteluun perustuvan talouskäsityksen aseman kyseenalaistamiseksi perustuukin ihmisten välisten vaihdantasuhteiden tutkimiseen. Onko käsityksellä ihmisestä itsekkäänä perusteita vai halutaanko näin vain uskoa? Onko vaihdantataloutta sellaisena kuin väitetään koskaan ollut olemassa? Ks. Douglas 2006; Graeber 2008.

16. Tämän seikan huomioiminen ei kiellä sitä, että ihmisen kehitykselle on joukko reunaehtoja. Koontia siitä, miten käytöksen eettisyys vaikuttaa olevan jollain tavalla yhteydessä esimerkiksi yhteiskunnalliseen asemaan, ks.

http://pareconfinland.blogspot.fi/2012/03/koyhyys-on-tyhmyytta-pelurit-parjaa-osa.html


Kirjallisuus

Benhabib, Seyla, The Generalized and the Concrete Other. The Kohlberg-Gilligan Controversy and Feminist Theory. Teoksessa Feminism as Critique. Toim. Seyla Benhabib & Drucilla Cornell. Polity Press, Cambridge 1987.

Benjamin, Jessica, The Bonds of Love. Psychoanalysis, Feminism, and the Problem of Domination. Pantheon Books, New York 1988.

Douglas, Mary, Pyyteettömiä lahjoja ei ole. (No Free Gifts, 1990). Suom. Jouko Nurmiainen & Jyrki Hakapää. Esipuhe teoksen Marcel Mauss, Lahja, suomennoksessa. Tutkijaliitto, Helsinki 2006.

Fraser, Nancy & Honneth, Axel, Redistribution or Recognition? A Political-Philosophical Exchance. Verso, London & New York 2003.

Graeber, Daniel, Anna pois! Suom. Tere Vaden. niin & näin 3/2008. Verkossa: http://netn.fi/sites/netn.fi/files/netn083-06.pdf

Holvas, Jakke, Talousmetafysiikan kritiikkiä. Tutkijaliitto, Helsinki 2009.

Irigaray, Luce, Sexes et parentés. Editions de minuit, Paris 1987.

Plumwood, Val, Feminism and the Mastery of Nature. Routledge, London & New York 1993.

Pulkkinen, Tuija, Postmoderni politiikan filosofia. Gaudeamus, Helsinki 1998.

 

Jatkolukemista:

Minä ja markkinavoimat. Yksilö, kulttuuri ja yhteiskunta uusliberalismin valtakaudella. Toim. Jussi Ojajärvi & Liisa Steinby. Avain, Helsinki 2008.

 


Jag vill ta upp en tråd från min senaste blogg, ”Fiktion och verklighet". Även om vi i normala fall inte har svårt att förstå vad det innebär att vara ansvarig för det vi gör, verkar det som om klartänkta människors tankar låser sig när det gäller en skönlitterär författares ansvar för sitt arbete. Problemet åskådliggörs i denna episod i Salman Rushdies liv:
When Anis Rushdie read his son’s novel Midnight’s Children for the first time in 1980, he became convinced that Ahmed Sinai, the drunken father in the book, was a satirical portrait of himself. A family row ensued. Rushdie fils did not deny that Sinai was based on his father—“In my young, pissed-off way,” he would later tell The Paris Review, “I responded that I’d left all the nasty stuff out”—but he objected to his father’s wounded reaction and thought it revealed a crude understanding of how novels worked. “My father had studied literature at Cambridge so I expected him to have a sophisticated response to the book, but the person who did was my mother…. She understood it at once as fiction.” (Zoë Heller: recension av Rushdies självbiografi Joseph Anton: A Memoir i New York Review of Books, 20 december 2012.)
Faderns indignation föregriper på ett spöklikt sätt den dödsdom ajatollah Khomeini utfärdade över Rushdie för hans senare bok Satansverserna. I det fallet var Rushdies reaktion kluven. Enligt ett uttalande genast efter dödsdomen önskade han att han varit mera kritisk mot islam, men i sin självbiografi säger han sig ha blivit förbluffad över att hans artistiska projekt hade kunnat väcka anstöt. Även om det senare påståendet kanske ska förstås autofiktivt (memoaren är skriven i tredje person under namnet Joseph Anton, den pseudonym Rushdie antog när han försökte undkomma eventuella islamistiska mördare), illustrerar episoden den önskan att äta kakan och ha den kvar – att gripa in i en verklighet men själv stå utanför – som man kan misstänka att många författare (och säkert också många filosofer) hyser.

Caveat lector” – läsaren måtte akta sig – var tydligen Rushdies motto. Även om skildringen av en person bär omisskännliga drag av en verklig person, alltså ”baserar sig på” en existerande person i den meningen, så befullmäktigar detta inte läsaren att dra några slutsatser, så länge det klart framgår att det rör sig om en roman eller autofiktion. Man måste skilja mellan vad en text baserar sig på och vilka påståenden den gör. Så resonerade han.

En autofiktiv berättelse där personer omtalas med eget namn skiljer sig förstås från en roman där människor kamouflerats i högre eller lägre grad – men gränsen är inte skarp.

(En vanlig klyscha är att allting i en roman måste basera sig på författarens erfarenhet, och att det därför är meningslöst att över huvud taget söka några specifika motsvarigheter till personerna i texten. Tesen är så allmän att den ingenting säger. Däremot är givetvis gränsen mellan det som är fritt uppdiktat och det som är verklighetsbaserat flytande.)

I alla händelser måste en författare räkna med möjligheten att läsarna kommer att läsa in verklighetsreferenser i den litterära texten – desto sannolikare, ju mera verklighetslik texten är. Att bortse från detta vore naivt. (Och även om Salman Rushdies far själv hade tagit boken som fiktion, är det inte säkert att hans vänner och släktingar hade gjort det.)

Med denna insikt följer ett ansvar – det finns inte några moraliska fribiljetter i litteraturen, desto mera än i livet i övrigt. Till skillnad från juridiskt ansvar är moraliskt ansvar inte ett nollsummespel: jag kan inte gömma mig bakom det faktum att någon inte borde ha reagerat som hon gjorde, den fråga jag måste ställa mig är om jag kunde ha förutsett reaktionen. ”Jag varnade honom för att gå ut i den här sjögången.” Ibland räcker detta som ursäkt, ibland inte.

Viktigast av allt: att säga att någon har ett ansvar för en handling är inte att vilja förbjuda handlingen. Det är kanske viktigt att du skriver romanen även om människor blir kränkta. Att vilja diktera den andras handlingar är (oftast) moralism. Men det är inte moralism att kräva att den andra vet vad hon gör.

Lars Hertzberg
Kan det finnas något sådant som en sanningsenlig beskrivning av ett levnadslopp, en objektiv redogörelse för en politisk konflikt, ett krig, ett samhälle eller en förfluten tidsperiod? Eller är varje föreställning om något sådant en illusion?

Det är slående att bland olika filosofiska problem är det få som idag tycks väcka så stor diskussion som just detta – vad man kunde kalla ”dokumentarismens problem”. Det verkar engagera författare, kritiker, historiker, journalister, kulturskribenter, filmskapare, litteraturvetare med flera.

Anledningen till detta engagemang – vad det säger om vår tid – kunde vara intressant att reflektera över. Jag misstänker emellertid att själva problemet är ett skenproblem. Vi tror oss stå inför En Stor Fråga som borde kunna Lösas En Gång För Alla. Vi tänker oss att vi måste finna en metod som säkerställer att en framställning är fri från alla tänkbara invändningar. Eftersom något sådant inte finns, drar vi slutsatsen att problemet är olösligt: varje anspråk på att objektivt skildra en person eller ett skeende är godtyckligt.

Vad vi borde inse är att varje ifrågasättande kräver ett sammanhang. En skildring kan vara mera eller mindre sanningsenlig i ett eller annat avseende. Kravet på en beskrivning som är giltig i alla avseenden är inte ett krav som är omöjligt att uppfylla – det är ett meningslöst krav. Att inte förstå detta kan inverka förlamande på den som förelägger sig uppgiften att beskriva ett livslopp eller ett historiskt skeende.

Uppgiften att ge en trovärdig framställning kan givetvis ställa oss inför stora, nära nog oöverstigliga svårigheter. Men svårigheterna kan bara förstås i relation till den givna uppgiftens karaktär. Ifall uppgiften i sig är diffus blir framgångskriterierna oklara. (Av analoga skäl brukar det sägas att dikt inte kan översättas – vad man egentligen menar är att kraven på en lyriköversättning är mångtydiga.)

Om själva uppgiften i princip är olöslig så är däremot varje ansträngning meningslös.

***

Det som skiljer en dokumentär självbiografi från autofiktion, sägs det ibland, är att den dokumentära skildringen gör anspråk på att vara sann. Till detta genmäls det att alla sådana sanningsanspråk är omöjliga: minnet förvränger eller förtränger, vår förståelse av människor och situationer är ensidig och ofullständig, vi förskönar omedvetet oss själva och dem som står oss nära osv. Det här är riktigt, men av det följer det inte att distinktionen mellan dokumentär och fiktion upplöser sig. Distinktionen mellan dokumentär och fiktion är inte kunskapsteoretisk utan moralfilosofisk. I stället för sanningsanspråk borde vi tala om sanningssträvan: en författare kan avkrävas räkenskap för sina strävanden men inte för hur väl hon lyckats. I en fiktiv framställning finns ingen sanningssträvan (med hänsyn till fakta).

Däremot kan hybrider mellan dokumentära och fiktiva framställningar ställa oss inför försåtliga (moraliska) frågor. En bok som publiceras med beteckningen ”roman” kan innehålla inslag som, för dem som är bekanta med förhållandena, uppenbart handlar om verkliga personer. Författaren kan här röra ihop fakta och fantasi efter förgottfinnande. Det problematiska är att författarens ansvar för de slutsatser läsaren drar blir diffus.

Lars Hertzberg

Julkista keskustelua Pekka Himasen tieteenä myydystä tutkimushankkeesta ja muuna elukkana myydystä hevosesta on yhdistänyt sama retorinen koukku. Sen mukaan kaikki muu keskustelu tähän mennessä on keskittynyt epäolennaisuuksiin, ja olennaisin, varsinaisin tai tärkein asia on jäänyt huomiotta. Syytöksen hienostuneemmassa versiossa koko julkinen keskustelu, etenkin sosiaalinen media, tuomitaan varmuuden vuoksi etukäteen turhaksi ja tyhmistäväksi vauhkoiluksi. Ja vaikka joku muu olisi tästä tärkeästä asiasta sattunutkin mainitsemaan, juuri tällä kertaa se tulee sanottua kunnolla ja oikein.


Long Playn artikkelissa ruodittu Himasen johtama tutkimus on herättänyt keskustelua tuon työn laadusta, tutkimuksen rahoituksesta, tutkimuksen ja mielipidekeskustelun erosta, tutkimuksen poliittisesta ohjauksesta, filosofian luonteesta, tieteellisistä instituutioista ja vertaisarvioinnista sekä akateemisen ja ei-akateemisen toiminnan suhteista, näin joitain suosikkiaiheita mainitakseni.


Hevosenliha on kirvoittanut ihmisiä pohtimaan ruuan kotimaisuusastetta, elintarvikemerkintöjä, lihantuotannon oikeutusta, teollista ruuantuotantoa, hevosen kulttuurista symboliarvoa ja ties mitä muita aiheita.


Niin koni kuin filosofikin ovat osoittautuneet yllättävän monisäikeiseksi otukseksi. Toisten mielestä pitäisi kuitenkin setviä vain yhtä säiettä kerrallaan.


”Epäolennaisen” aiheen esiin nostaminen tuntuu herättävän suurtakin turhautumista ja kiukkua. Kun joku haluaisi korostaa Suomen Akatemian toiminnan ongelmallisuutta, filosofiakäsitysten ruotiminen vie huomiota väärään suuntaan. Kasvissyöntiä propagoiva äityy ilkkumaan niitä, joita ”väärän lihan” syöminen harmittaa. Huomioarvoon suhtaudutaan kuin rajattuun luonnonvaraan.


Tällaista kritiikkiä leimaa kuitenkin virheellinen ajatus julkisen keskustelun hallittavuudesta. Kun jokin tärkeäksi koettu asia on saatu julkiseen keskusteluun, tai jokin satunnainen tapahtuma tarjoaa keinon tarttua siihen, pyritään kaikin voimin pitämään kiinni omasta näkökulmasta ja vastustamaan muita. Tällaisten julkisten keskusteluiden monihaaraisuus ja tietynlainen kaoottisuus on kuitenkin väistämätöntä. Maailman ilmiöt liittyvät itsessään moniin asioihin, joten rönsyily on ymmärrettävää niiden itsensäkin perusteella, puhumattakaan siitä, että tapahtumien monitulkintaisuus antaa eväitä kirjaviin keskustelunavauksiin.


”Turhan” keskustelun mollaaminen nojaa naiiviin oletukseen siitä, että ihanteellinen julkinen keskustelu olisi tyylikästä ongelmanratkaisua ja selkeästi eroteltujen teemojen käsittelyjä. Tällaisia tilanteita ei koskaan kuitenkaan pääse syntymään, vaan julkinen keskustelu on aina myös käynnissä ja kesken olevaa asioiden pohdiskelua, maailmankuvien rakennusta, oletusten purkamista ja niiden ylläpitoa sekä tietysti myös ennakkoluulojen leikkiä.


Ehkä löyhä kasvatus- ja valistusanalogia selventää asiaa. Yhteiskunnallinen valistustoiminta ei koskaan ole valmista eikä periaatteessa voi rakentaa edellisen varaan kovinkaan paljon, koska aina on olemassa seuraava sukupolvi tai uusi yleisö, jolle asiat ovat uusia. Jokainen julkinen keskustelu on omalla tavallaan asioiden uusi sukupolvi, joka vie mielipiteen, oletusten, uskomusten ja tiedon erojen törmäyskurssille aivan kuin edellisetkin.


Mahdollisten näkökulmien moninaisuus on olennainen ja tärkeä osa julkista keskustelua. Hyvässä ja pahassa on mitä olennaisinta, että yksittäinen tapaus voi herättää moninaisen teemojen joukon. Yhteiskunnalliseen huomioarvoon nimittäin liittyy se jännite, että vaikka yhteen ilmiöön riittää kosolti näkökulmia, yhtaikaa ei yleensä ole laajaa keskustelua monenkaan ilmiön äärellä. Yhteiskunnallista keskustelua käydään väistämättä tällaisessa muuttuvassa maastossa. Ylemmyydentuntoinen ja elitistinen halu pysyä loitolla ja puhtaana alentavista ”massojen” keskusteluista on vain merkki siitä, että yhteiskunnallisen keskustelun perusluonnetta ei ymmärretä. Asiat eivät etene vain keksimällä parhaita argumentteja vaan jatkuvalla keskustelulla, perustelulla, vakuuttamalla, yhä uudelleen. (”Likaisintahan” tässä on, että pölhökustaamaineessa rypevä sosiaalinen media on osoittautunut yllättävän merkitykselliseksi voimaksi.)


Sitä paitsi ehkä nuo turhat keskustelunjuonteet olisivatkin hyödyllisiä, jos niitä suostuisi kuuntelemaan? Ehkä ne paljastavatkin omia jumiutumisia ja ongelmallisia oletuksia?


Tietynlainen keskustelun kritiikki kuuluu asiaan: huonot argumentit ovat huonoja argumentteja. Asiavirheet eivät kuulu asiaan. Pekka Himasen kalsarikänneillä ei pitäisi olla mitään tekemistä kyseenalaisen tutkimuksen tai oikeastaan minkään muun kuin Pekka Himasen kännien kanssa. Toisaalta kritiikin leimaaminen ”kateudeksi” tai ”koulukiusaamiseksi” on yhtä lailla halpaa henkilöön käymistä –ja samalla sivuuttaa muiden keskustelijoiden sisällölliset väitteet.


Keskustelun taitoja koulimalla voi kuitenkin yrittää pitää huolta siitä, että ei tule avanneeksi ovia, joista ei halua kulkea. Jos ei halua keskustella filosofian luonteesta ja sen demarkaatiorajoista, ei kannata mollata yleisluontoisesti ”soveltavaa” tai ei-akateemista filosofiaa. Jos ei halua käydä keskustelua vertaisarvioinnin toimivuudesta, kannattaa vältellä liian kärjistettyjä tai ihanteellisia näkemyksiä siitä. Ylipäätään naiiveista hallinnan haaveista luopuminen ei tarkoita, etteikö keskusteluun kannata yrittää vaikuttaa.


Silti yksittäisen keskustelijan mahdollisuus kontrolloida keskustelua on aina rajallinen. Tämä on oikeastaan sama ongelma kuin kirjoitusten vastaanotossa. Juuri kukaan ei tule tulkitsemaan ja ymmärtämään tekstiä niin kuin tekijä toivoisi, ja etenkin yhteiskunnallisten kirjoitusten vastaanotto lähtee käsistä erittäin nopeasti. Mikään taidokkuus ei tätä estä, eikä sen tulisikaan. (Jonkun mielestä tämäkin teksti on ylimielistä ulkopuolista mestarointia, ja siitä vaan.)


Aika harvoin suomalaisessa julkisessa keskustelussa kiinnostutaan tieteen rahoituksesta, tieteellisestä vertaisarvioinnista puhumattakaan. On pelkästään ymmärrettävää, että eri aiheille yritetään löytää julkista tilaa – ja sen myötä kuljetaan hiljalleen yhä kauemmas yksittäistapauksesta kohti yleisempää.


Tulokset eivät ole koskaan ihanteellisia. Joskus keskustelut suistuvat lopullisesti kapeaan ja hedelmättömään umpikujaan. Parhaimmillaankin saavutukset ovat hetkellisiä, mutta se on historiassa elämisen luonne.


Ville Lähde

 


ss
02.03.2013
-

Suomalaisten ongelma ei ole kateellisuus vaan kateellisuudesta syyttäminen. Mikä tahansa kritiikki voidaan lakaista pois mielestä toteamalla sen perustuvan kateuteen. Tosin eilen aamulla kävi ilmi, ettei tämä temppu ole vieras espanjalaisillekaan. Professori emeritus Manuel Castells oli lähestynyt Helsingin Sanomia kirjeellä, jossa hän toteaa Pekka Himasen osakseen saaman arvosteluryöpyn johtuvan kateudesta. Sosiologi ei vastaa ainoaankaan sisällölliseen kysymykseen, joita hänen ja Pekka Himasen ryhmän selvitystyöstä, sen rahoitusprosessista tai suunnitelman ja työn laadusta on esitetty. Sen sijaan Castells keskittyy puolustamaan Pekka Himasen akateemisia saavutuksia. Miten hän tekee sen?

Professori emeritus väittää, ettei humanistisilla aloilla ole tavatonta päätyä julkaisemaan artikkeleita muissa kuin vertaisarvioiduissa sarjoissa. Tämä pitää paikkansa. Moni humanistisen alan tutkija on julkaissut muualla, mutta käytännössä kaikki akateemisesti meritoituneet humanistit ovat julkaisseet paljon myös vertaisarvioiduissa sarjoissa. Nämä kaksi eivät sulje toisiaan pois.

Tämän jälkeen Castells hämmästyttää vähättelemällä omia tieteellisiä ansioitaan.  Hän ei malta olla mainitsematta mitaleitaan, palkintojaan, saamiaan kunniatohtorin arvoja ja jäsenyyttään British Academyssa sekä American Academyssa, mutta luettelon jälkeen hän väittää, että on "julkaissut varsin vähän artikkeleita vertaisarvioiduissa julkaisuissa". Tämä on puppua. Castellsin julkaisuluettelo löytyy netistä osoitteesta http://www.manuelcastells.info/es/CastellsMCV_cas.pdf. Jokainen voi tutustua hänen vertaisarvioiduissa journaaleissa julkaistujen artikkeleidensa määrään. Se ei ole vähäinen. 

Professori emeritus katsoo tärkeäksi korostaa, että hän on väitetystä puutteesta huolimatta yksi siteeratuimmista yhteiskuntatieteilijöistä maailmassa. Mihin tämän komea asema perustuu? Se perustuu siihen, että vertaisarvioiduissa journaaleissa julkaistuissa artikkeleissa viitataan häneen. Jos vertaisarvioitujen julkaisusarjojen merkitys tieteessä kyseenalaistetaan, kyseenalaistuu myös niihin perustuva Castellsin asema yhtenä merkittävimmistä yhteiskuntatieteilijöistä.

Castells nostaa esiin teoksen The Hacker Ethic and the Spirit of the Information Age (2004, suomeksi Hakkerietiikka ja informaatioajan henki ilmestyi 2001) esimerkkinä  Himasen todellisista ansioista. Sitä on "luettu ja tutkittu yliopistoissa ympäri maailman". Tämä pitää paikkansa. Tosin voidaan kysyä, missä määrin teokseen sisältyvä Linus Torvaldsin kertomus siitä, mikä saa hakkerin jaksamaan, ja Castellsin oma summaus teossarjansa The Information Age  tutkimustuloksista sekä uusien löytöjen esittely, for the first time, ovat olleet kiinnostuksen varsinaisia kohteita. Castells viittaa myös siihen, että Himasen muita kirjoituksia ovat julkaisseet Oxford University Press ja "ja muut tiukasti vertaisarvioituja tutkimuksia julkaisevat kustantamot". OUP on julkaissut Himaselta vain Castellsin kanssa yhdessä kirjoitetun kirjan. Mistä muista teoksista Castells puhuu, jää hämärään. 
  

 
Haastatteluista kieltäytynyt Castells puolustaa kirjeessään tutkimusjohtajakollegansa tieteellisiä ansioita. Mielestäni hän ei tee sitä kovin onnistuneesti, mutta tämä on sivuraide koko tapahtumaketjussa. Castells ei ehkä itse ymmärrä, kuinka poikkeuksellinen hänelle Suomen Akatemian taholta suotu rahoitus on. Hän on ohittanut kaikki suomalaiset tutkijat epävirallista tietä hakemuksella, johon liittyy useita epäselvyyksiä ja omituisuuksia.

Tässä joitakin esimerkkejä:

– Hakemuksen budjettiin on sisällytetty mm. kuluja (30 000 euroa),  joista kerrotaan, että ne ovat "kirjanpidollisesti jo toteutuneet". En ole varma, mitä tällä tarkoitetaan, mutta vaikuttaa siltä kuin hakemukseen olisi laitettu mukaan lasku jo tehdystä työstä tai muista aikaisemmista kuluista. Tällaista mahdollisuutta ei muilla ole.

– Hakemuksen suunnitelma on poikkeuksellisen ylimalkainen. Siinä ei kerrota selvityksen lähteistä tai tutkimusmateriaalista. Selvityksen kerrotaan olevan eri maita vertaileva, mutta suunnitelmassa ei kerrota, mitä muuttujia vertaillaan. Tämä johtaa siihen, ettei kukaan hakemuksen perusteella lopulta tiedä, mitä tutkitaan tai selvitetään. Suunnitelmasta ei löydy tietoa myöskään metodeista. Suunnitelmassa toistuvat vain sanat analyysi ja synteesi.

– Hakemuksessa esiteltyjen tutkimusryhmän jäsenten taustatiedoissa on ilmennyt epäselvyyksiä. Lisäksi jää epäselväksi, milloin tutkijat suorittavat luvatun osuutensa työstä, josta suuri osa tehdään ilmaiseksi. Kuulostaa kovin epäuskottavalta, että jokainen tutkimusryhmän jäsen tekisi 3–12 kuukautta palkatonta työtä selvityksen hyväksi. Epäuskottavuutta lisää se, että ryhmän jäsenet eivät suostu kommentoimaan asiaa. Sopimuksessa ei myöskään ole pykälää, jossa he sitoutuvat toimimaan projektissa päätoimisesti. Onko niin, että sellaiseen ei ole sitouduttu? Jos on sitouduttu, niin mahtavatko kaikkien heidän työnantajansa olla tietoisia siitä, että tutkijat ovat sitoutuneet tekemään muita töitä täysipäiväisesti 10–24 kuukautta?

– Olennaisin ja ansaitusti eniten julkista kohua aiheuttanut poikkeus muita sitovista käytännöistä on, että hanketta ei kilpailutettu lainkaan.

Kun näitä asioita on yritetty selvittää, kukaan ryhmän jäsenistä ei ole suostunut vastaamaan kysymyksiin. Epäilen, että nämä seikat selittävät hankkeen osakseen saamaa kritiikkiä paremmin kuin kateus, joka sivumennen sanoen on tuttu myös pääministeri Kataisen ja hänen  puolueensa argumentaatiovalikoimasta.[1]
 
*
 
Kataisen puheenparressa pysytelläkseni on myös katsottava, miltä prosessi näyttää. Se näyttää pahalta.

Suunnitelman puutteiden ja sen kiireellisen käsittelyn perusteella vaikuttaa siltä, että mitään tutkimusprojektia ei ole ollut kasassa silloin, kun rahoituksesta sovittiin. Jos ei ole tietoa tutkimusaineistoista, ja kun metodien tai lähestymistavan (conceptual frameworkin) luonti on sijoitettu suunnitelmassa vasta osaksi rahoitettavaa projektia, niin tutkimuksesta on mahdotonta saada riittävän tarkkaa käsitystä sen kriittiseen arviointiin. Ehkä prosessista syntynyt kuva vielä kumotaan, mutta nyt näyttää siis siltä, että pääministeri on järjestänyt pienelle piirille rahaa itsensä toteuttamiseen. Tai sitten Himanen on vienyt Kataista kuin litran mittaa.

 

*
 
Kiireisen aikataulun vuoksi Suomen Akatemialle ei jäänyt mahdollisuutta arvioida hakemusta. Hakemus tuotiin käsittelyyn niin, ettei siihen ollut mahdollista tutustua etukäteen, saati sitten asettaa Akatemian normaaliin arviointiprosessiin. Päätös tuli tehdä kyseisessä kokouksessa. Jyrki Katainen otti näin ollen tiedeasiantuntijan roolin ja vastuun. Se on hänelle liian iso.

Kiireisestä aikataulusta ja pääministerin roolista huolimatta myös hankkeen rahoittajat toimivat kyseenalaisesti. Ainakin Suomen Akatemialla pitää olla kanttia viheltää peli poikki silloin, kun siihen on aihetta, vaikka ehdotukset tulisivat pääministeriltä.
 
 
Sami Syrjämäki
 

Viite

1. Esimerkiksi: "Pienituloisten veronkevennykset on ontto ajatus. Veronkevennysten ja tukien arvostelu perustuu vahingolliseen kateuteen", Jyrki Katainen, Helsingin Sanomat 25.7.2008 A4. 
 
Lisälukemista

Pekka Himasen haastattelu (haastattelijana Tarja Laukkanen). niin & näin 2/10
Antti Salminen, Kukoistus ja luopuminen. niin & näin 2/10. (Kirjoituksen varhaisempi versio Filosofia.fi-verkkolokissa). 
Raija Julkusen arvio Pekka Himasen teoksesta Kukoistuksen käsikirjoitus. niin & näin 2/10.

 Paul-Erik Korvela arvio Pekka Himasen teoksesta Kukoistuksen käsikirjoitus. Politiikka 2/10.


Verkkolinkkejä

– Sininen kirja Valtioneuvoston sivuilla:
http://valtioneuvosto.fi/tiedostot/julkinen/pdf/2012/sininen-kirja/fi.pdf

– Raija Julkusen arvio Sinisestä kirjasta:
www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/104372/julkunen.pdf

– Talouselämä julkaisi aiheesta kriittisen uutisen jo elokuussa. Sivulta löytyy linkki yhteistyösopimukseen, joka sisältää hankesuunnitelman: 
http://www.talouselama.fi/uutiset/valtio+tilasi+professori+himaselta+kalliit+visiot++lahes+miljoonan+lasku+ilman+kilpailutusta/a2140631

Long Playn artikkeli, joka nosti asian uudelleen julkisuuteen:
http://longplay.fi/himasen_etiikka/

– Markku Koivusalon haastattelu Savon Sanomissa:
http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kotimaa/kirjoitukset-tieteen-vastaisia-pamfletteja-tutkijaliiton-puheenjohtaja-ruotii-himasta-kovin-sanoin/1302706

– Panu Raatikaisen blogikirjoitukset:
http://panuraatikainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/133573-pekka-himanen-ja-tieteelliset-ansiot
http://panuraatikainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/134213-pekka-himanen-ja-tieteelliset-ansiot-osa-2

– Juhani Yli-Vakkuri laittoi Himasen vertaisarviointiin. Panu Raatikainen raportoi tuloksista

http://panuraatikainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/134294-himanen-joutuu-vertaisarviointiin

– Juha Suoranta puolustaa hanketta:

http://suoranta.wordpress.com/2013/03/01/totuus-himasgatesta-vastauksia-silfverbergille-ja-vehkoolle/
http://suoranta.wordpress.com/2013/03/02/lisaa-vastauksia-vehkoolle/

– Katleena Kortesuo analysoi Sinisen kirjan retoriikkaa, käsitteistöä ja kieltä:
http://www.hyvejohtajuus.fi/10420/himasen-sininen-kirja-on-yhta-guggenheimia/

– Valtioneuvoston tiedotteita:
http://vnk.fi/hankkeet/tulevaisuusselonteko358587/Kansainvaelinen_tutkimushanke/name.jsp
http://valtioneuvosto.fi/ajankohtaista/puheet/puhe/fi.jsp?oid=368529

– Manuel Castellsin kirje Helsingin Sanomille kokonaisuudessaan
www.hs.fi/politiikka/Himasta+puolustavan+Castellsin+kirje+kokonaisuudessaan/a1362024701713
 

 

 

Viime aikoina on puhuttu paljon taiteen demokraattisuudesta, kansallisesta taiteesta ja tavallisten ihmisten taiteesta. Demokratia on mukava sana, joten vaatimuksen taiteen demokraattisuudesta pitäisi kai olla kiva asia, mutta pääasiassa siihen tukeutuen on mätkitty sellaista taidetta, josta ei pidetä – ja jota ei mielellään suotaisi toisillekaan ihmisille.  

Perussuomalaisten äkkiväärä taidepoliittinen ohjelma vastusti ”tekotaidetta” tai ”rappiotaidetta” ja puolusti kansallista taideperintöä. Sitä kuvattiin ovelaksi politikoinniksikin, mutta vaalien jälkeen teema on nostettu esille uudestaan, ei niinkään taktisessa hengessä.

Toisaalta kritisoidessaan Paavo Arhinmäkeä Esa-Pekka Salonen puolusti demokraattisen kansakunnan – ja vasemmiston ponnistusten – luomaa sivistyksen projektia ja ennen kaikkea sen ”korkeakulttuurisia” ilmentymiä. Tosin on huomattavaa, että Salosenkin retoriikassa elää ajatus yhteisestä identiteetistä, hänen kuvakielellään suomalaisuuden puunrungosta. Paavo Arhinmäki on sivumennen sanoen joutunut näissä keskusteluissa niin epämääräisen rappiotaiteen puolustajan kuin kansallisen korkeakulttuurin murentajan rooliin.

Nuo näkyvimmät tapaukset peittävät kuitenkin taakseen laajemman keskustelun. Etenkin teatteritaiteen saralla on puhuttu paljon yhteiskunnallisen taiteen paluusta, ja lukuisissa arvioissa on kiitetty sitä, että tärkeistä asioista osataan taas puhua tavallisten ihmisten äänellä, ei liian taiteellisesti.

*

Äänekkäimmin taiteen demokraattisuutta penäävät eivät vaadikaan sitä, että kaikilla pitäisi olla oikeus tehdä taidetta. Sen sijaan oletetaan – ei, vaaditaan – että kansanvaltaisuuden tulisi ulottua sisältöön asti. Tarvitaan kansan taidetta, kansalle tehtyä tai kansan sanelemaa taidetta.

Demokratia ei kuitenkaan ole sisältö, vaan se on yksi tapa käydä kädenvääntöön yhteiskunnallisista konflikteista niin, että ne eivät muutu väkivallaksi kaduilla. Se on yhteiskuntamuoto, jossa valtaa ja sitä myöten toimintamahdollisuuksia yritetään jakaa laajalle joukolle. Demokraattisuutta on yritetty toteuttaa sekalaisin seurauksin, mutta ajatuksen ytimessä on kansanvaltaisuus – poliittisen toiminnan pitäisi olla mahdollista säädystä ja verenperinnöstä riippumatta.

Koska yhteiskuntia ei rakenneta vain poliittisilla foorumeilla, demokraattiset järjestelyt eivät voi taata, etteikö luokkajakoja syntyisi. Siksi politiikka ja talous ovat perimmiltään jännitteisessä suhteessa. Demokratia kriisiytyy, jos politiikka jää alisteiseksi taloudelle.

Mitä demokraattinen taide voisi tältä pohjalta tarkoittaa? Mitä on taiteen demokraattisuus, jos se ei olekaan vaatimuksia taiteen sisällöstä? Tällainen taide osallistuu omalla tavallaan julkisen elämän muodostamiseen ja kriittisen ajattelun ylläpitämiseen. Tälläkin elämänalueella käydään sitä samaa keskustelua ja kamppailua, joka leimaa demokraattista politiikkaa.

Se ei siten ole yhteisen perinnön tai kansalaisuuden dogmien ylläpitämistä – sehän olisi nationalistista taidetta, konsensuksen tai enemmistön ehdoin tehtyä taidetta. Jos taiteesta kuihtuu yhteiskuntaan väistämättä kuuluva kiistaisuus, sekin kriisiytyy.

 *

Vaikka taiteelta vaaditaan kansanvaltaisuutta, ei välttämättä puhuta enemmistön äänellä. Perussuomalaisten taidepoliittinen härnäys perustui tuttuun populismin kaavaan. ”Kyllä kansa tietää” on vain ”kyllä minä tiedän” toisin sanoin ilmaistuna. Kun kansan tahto on korkein laki, käytetään omien näkemysten tukemiseen auktoriteettia, jota ei tarvitse eikä voi todentaa. Se on oman erinomaisuuden korostusta kansanvaltaan verhottuna.

Mutta jos kansa tietää jo, miksi ylipäätään puhua mitään? Miksi muka kansalle pitää kertoa, mitä se jo tietää? Mitä virkaa sellaisella taiteella olisi? Muuta kuin kertoa kansalle, mitä sen oikeasti pitäisi olla?

Toisten mukaan taiteen demokratia taas rakentuu markkinoille. Suosittu on hyvää, hyvästä maksetaan, ja myyminen on tai sen pitäisi olla taiteen arvon mittari. Markkinat ovat kuitenkin huono vertauskuva demokraattiselle kiistelylle, keskustelulle ja (toivottavasti) kehitykselle jännitteiden kautta. Jos suosituin on jo valmiiksi parasta, mitään muutosta ei koskaan voi tapahtua. Uusi mukautuu ja laimentuu vakiintuneeseen makuun, eikä taiteellisia murroksia tapahdu. Hyvän on sopeuduttava ennestään hyvään, eikä uutta saa tai kannata etsiä.

Millainen olisi koulu, jossa tehtäisiin vain sitä, mikä on kivaa ja osataan jo hyvin? Millaista olisi tiede, jossa tutkittaisiin vain jo tunnettua? Jos kansa tietää ja markkinat opastavat, miksi meillä ylipäätään on olemassa kulttuuria – tai kouluja, kasvatusta, sivistystä, politiikkaa?

 *

Taiteessa käsitellään mitä monituisempia aiheita mitä erilaisimmin tavoin, eivätkä ne läheskään aina ole kovin poliittisia – eikä näin tarvitsekaan olla. Mutta jos taide käsittelee yhteiskunnallisia tai poliittisia aiheita, sen pitäisi monen nykyään ”demokraattisuutta” korostavan näkemyksen mukaan puhua suoraan, kiertelemättä, hienostelematta – ja mieluiten ”tärkeistä asioista”. Törmäsin tähän taannoin hyvin erilaisissa teatteriesityksissä: Tampereen teatterin Kuin ensimmäistä päivää  ja Teatteri 2.0:n Alkutuotanto.

Kuin ensimmäistä päivää itketti ja nauratti yleisöä kertomalla siitä, minkä kaikki tiesivät, ja tavalla, jolla kaikki puhuivat. Työelämässä ahdistuu, tehostaminen ja kehittäminen rassaa, ja vanhimmat jätetään hunningolle. Alkutuotanto taas saarnasi roolihahmojensa suulla tuttua linkolalaista kertomaa maailman kurjasta tilasta ja nykyajan kauheudesta. Kuten totesin kirjassa Linkolan ajamana, Linkolan kanssa ollaan helposti samaa mieltä, koska sanoma on niin suoraviivainen ja lohduton, ettei mitään kuitenkaan tarvitse tehdä.

Kumpikin esitys jätti tietoisesti taiteellisen etäännyttämisen sikseen. Kummassakin henkilöhahmoista tuli näytelmän ”suorapuheisen” viestin välineitä. Välillä itkettiin ja naurettiin yhteenkuuluvuuden tunteen vuoksi, mutta pääosassa oli ”tärkeiden aiheiden” käsittely niin, että yleisö saatiin nyökyttelemään yksissä tuumin, vahvistamaan sanoman tärkeys.

Mutta jos hallitseva kokemus on ”juuri noin, noin minäkin olen aina ajatellut”, taide on epäonnistunut edellä kuvatussa demokraattisessa tehtävässään. Mikään ei ole muuttunut, on vain palautettu mieleen etukäteen tiedetty. Mitä itua missään on, jos kaikki oli jo valmiiksi katettu? Totta kai esitys tai teos voi havahduttaa ottamaan selvää, kiinnittää huomiota – ja tämä on arvokasta etenkin silloin, jos joitain ongelmia tai kysymyksiä ei ole saatu nostettua muuten julkisuuteen. Tämä on yksi poliittisen taiteen eittämätön tehtävä. Mutta tuollaisten harvojen hedelmällisten mobilisaation hetkien ulkopuolella tällainen osoitteleva ja toteava taide ei haasta ajattelemaan uudestaan ja pidemmälle

Tuossa demokraattisessa – kiistelevässä ja keskustelevassa – tehtävässä onnistutaan vasta, kun vanhasta joudutaan luopumaan tai sitä joudutaan muokkaamaan. Naurussa ja itkussa ei ole mitään vikaa, ei liioin viihtymisessä, kauhussa tai järkytyksessä, mutta yhteiskunnallisesti merkityksellistä niistä tulee vasta, kun ne johtavat muutokseen.

*

Keskusteluun on vaikea puuttua, sillä tietyillä oletuksilla on vakiintunut asema. Taide on tarpeellinen asia, mutta ”taiteellisuus” on pahasta, ”tekotaiteellisuudesta” puhumattakaan. Vielä pahempaa on perätä ”syvällistä” keskustelua taiteesta (ja viihteestä). Muuhun kuin tiedottamiseen – vinkkien antamiseen – tarkoitettu kritiikki saa viisastelun leiman, ja se suututtaa. Mutta mistä tämä ärtymys kertoo? Ja miksi sen jakavat niin populistiset ”kansan äänen” puolustajat kuin ”suorapuheista” poliittista taidetta peräävät radikaalit? Siksi, koska molemmat ovat yhden totuuden perässä. Tärkeät asiat tiedetään jo valmiiksi, ja niistä pitää muistuttaa ihmisiä – pohdiskelu ja kyseenalaistaminen taas on epäilyttävää moraalista hämäryyttä.

Mutta mikään tulevaisuuden politiikka ei pelkisty yhdeksi ohjelmaksi, eikä kansa ole koskaan yksi vaan monta. Jos jotain sisällöllistä demokraattisesta taiteesta hakisi, eikö se olisi juuri tätä? Jokainen kansakunta on taistelujensa historian, eriarvoisuutensa, etnisten jännitteiden ja monen muun takia ristiriitainen tiheikkö. Taiteen pitää heijastaa tätä – eikä ensisijaisesti puhumalla monikulttuurisuudesta vaan olemalla moniäänistä, monikeinoista ja siksi välillä ”epäselvää” ja ”vaikeaakin”.

Tässä on myös todella merkityksellisen taidekeskustelun mieli: lukukeinojen ja ymmärryksen välineiden tarjoaminen näiden risteävien erojen ja samanlaisuuksien keskellä. Ei siis vain kokoelma taidehistoriallista tietämystä siitä, mistä jokin kerrontamuoto on peräisin, mihin jokin lause, kuva tai kohtaus viittaa tai miten tekijän tausta selittää taideteosta. Tällaisilla näkökulmilla on tietysti sivistyksellinen merkitys. Parhaimmillaan ne avartavat näköaloja taiteeseen, mutta ne voivat myös kaventaa tarkastelua vakiintuneisiin kaavoihin, itsetietoisen taidekulttuurisiin näkökulmiin, oikeaoppisiin sivistyneisiin tulkintoihin. (Yksi rakkaita ärtymyksen aiheita minulle on ”luonnon” symbolien kulttuuri- ja taidehistoriallinen erittely samalla, kun käsitteeseen liitettyihin ajatuksiin suhtaudutaan epäkriittisesti.)

Taide voi kuitenkin antaa tätä laajemmin eväitä oman itsen ja yhteiskunnan uudelleenajatteluun. Sitä tarvitaan, koska me olemme samaan aikaan radikaalisti erilaisia ja samanlaisia keskenämme. Tällaisen kritiikin keinot opettavat tarkastelemaan ”samaa” kokemusta yhä uudelleen, tekemään siitä monta kokemusta, näkemään itsensä moninaisuuden keskellä. Taiteesta ja makuasioista kiistelyllä voi olla vahva yhteiskunnallinen ja muuttava vaikutus.

*

Kuten perussuomalaisten taidepoliittinen sketsi, Erkko Lyytisen tuottama elokuva Suomen Mannerheim oli ilmeisen tietoinen härnäys, joka paljasti, miten syvällä konsensuksen vaatimukset asuvat. Tämän avartavan reaktion jälkeen keskustelu uudesta elokuvasta jäi kuitenkin ulkokohtaiseksi itse teokseen nähden, vaikka YLE kytkikin sen kollaasimaiseen sisällissodan työstämiseen televisiossa. ”Musta Mannerhein” oli kortti, joka jäi lopulta käyttämättä minään muuna kuin tahallaan ärsyttävänä nurinkääntönä, ja yhteys itse teokseen jäi ohueksi.

Mannerheim on paitsi nationalistinen ikoni myös yhä uudestaan sisällissodan traumoja ja ylipäätään kansallisen kertomuksen siloteltua luokkataustaa rikki repivä hahmo. Elokuvasta kuultuani toivoin, että se olisi palannut Mannerheimin tarinan juurille, venäläisen imperialismin maailmaan ja Mannerheimiin sen kartanlaatijana. Millainen mahdollisuus se olisikaan ollut paeta valmiiksi käsikirjoitettua Mannerheim-kiistakertomusta ja avata sekä historiallisesta että nykyisestä moninaisuudestamme puolia, joita harvemmin muistetaan?

Rodullisen nurinkäännön kytkeminen imperialismin ja kolonialismin tarinoihin olisi antanut aineksia vaikka mihin. ”Mustalla Mannerheimilla” olisi ollut sisällöllinen rooli viedä katsoja toisenlaisten imperialismien äärelle löytämään tuttua vieraasta. Kääntötempulla olisi ollut muukin kuin härnääjän rooli.

*

Perinteitä kunnioittava, kansan äänellä puhuva ja suorapuheinen taide voi kuulostaa hyvältä idealta. Mutta eikö silloin lopulta joku muu päätä puolestamme, mitä me olemme ja haluamme?

Taiteen ei tarvitse olla aina mukava ja hauska kokemus. Se voi saattaa meidät myös sen äärelle, ettemme tiedä, keitä me olemme.

 

Ville Lähde

 

Kirjoituksen edellinen versio on ilmestynyt Teatteri&Tanssi -lehden numerossa 1/2013.

 

Vastakkainasettelut ja kiistat kuuluvat politiikkaan jokaisessa yhteiskunnassa, jossa ihmisillä on aineellisia ristiriitoja. Jos tuloerot kasvavat ja jos tulotaso vaikuttaa yhä enemmän ihmisen yhteiskunnallisiin mahdollisuuksiin (kuten koulutukseen, välttämättömäksi tehtyyn teknologiaan, terveydenhuoltoon, elämän turvaverkkoihin ja politiikkaan osallistumiseen), on pelkästään hyväksi, että näistä asioista tulee kiihkeänkin poliittisen kamppailun teemoja.

Parhaimmillaan näin pakotetaan esiin perusteellisesti erilaisia näkemyksiä hyvinvoinnin tuottamisesta, tarpeellisesta elintasosta tai vaikka taloudellisen eriarvoisuuden merkityksestä – onko se kannustava kehityksen voima vai itseään ruokkiva ilmiö? Vielä tärkeämpää on yhä uudelleen kysyä, mistä tuloerojen kasvu juontuu. Onko se luontainen kehityksen suunta vai politiikan ja talouden keinoin tuotettu ilmiö?

Marraskuisessa A-studion syrjäytymiskeskustelussa Jari Sarasvuo ja Emilia Kukkala kiistelivät eriarvoisuuden merkityksestä. Kukkala korosti eriarvoisuutta vallitsevan talousjärjestelmän ominaispiirteenä ja voittajien etuna. Sarasvuo taas väitti, että eriarvoisuuden kasvu ei ole kenenkään etu eikä ainakaan yhteiskunnan etu. Helsingin Sanomien kirjoituksessaan hän asetti oman näkemyksensä vasten ”ideologista” jankkaamista ja kuvasi yhteiskuntaa yhteistyön tuloksena. Politiikan ja talouden suhde onkin Suomessa eittämättä Kukkalan kuvausta monisäikeisempi, globaalilla tasolla köyhyydestä saatu etu on suoraviivaisempaa[1]. Mutta Sarasvuon kuvaus yhteiskunnasta on kuitenkin sikäli ongelmallisempi, että se yksinkertaistaa kuvan eriarvoisuuden synnystä ja koko yhteiskunnasta.

Yhteiskunta ei ole yksi ja yhtenäinen, vaan se muuntuu erilaisten intressien kamppailussa[2]. Politiikan ja talouden toimin voidaan kasvattaa eriarvoisuutta, vaikka se ei ajan oloon varmasti olekaan ihmisten enemmistön etu. Toisten etujen turvaaminen joskus vain rapauttaa toisia. Suomalainen yhteiskunta on muuttunut tässä suhteessa.

Keskusteluilta on hyvä esimerkki siitä, että suomalaiseen keskusteluun on hiipinyt pitkästä aikaa ajatus yhteiskuntaluokista. Luokkakäsitteitä on monenlaisia, mutta niitä yhdistää suunnilleen samanlainen ajatus: mikäli tuotettua hyvää jaetaan systemaattisesti eriarvoisesti, mikäli hyvän määrä rajoittaa ihmisten mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen elämään, ja ennen kaikkea mikäli nämä jakolinjat alkavat periytyä tai muuten määräytyä vahvasti etukäteen, eletään luokkayhteiskunnassa. Luokkakäsitteen nousu keskusteluun kertoo ennen kaikkea siitä huolesta, että yhteiskunta on siirtymässä yhä vahvemmin tähän suuntaan.

On sitten eri asia, nähdäänkö taustalla kapitalismin vääjäämätön logiikka, talouskriisin hyväksikäyttö uusjaon tekemiseksi, hyvinvointivaltion ”yhteiskuntasopimuksen” rapautuminen, teknologinen rakennemuutos, globaalin kilpailuasetelman muutos tai talouden ja politiikan valtasuhteiden mullistuminen viime vuosikymmeninä – tai sekoitus näistä tekijöistä.

Historiallisista syistä luokkakäsitettä on nostettu eniten esiin tietysti vasemmistossa.

Näin korostuu toisaalta siirtymän tarkoituksellisuus, esimerkiksi hyvinvointivaltion tulonsiirtojen rapauttaminen, toisaalta luokkayhteiskunnan ja kapitalismin syvä suhde. Näkemysten esittäjät ovat saaneet toistuvasti vastaansa syytöksen ”ideologisuudesta”. Tällöin ideologiasta puhutaan negatiivisessa mielessä: se on väärää tietoisuutta, sumutusta tai illuusiota, kyvyttömyyttä ja haluttomuutta katsella maailmaa sellaisena kuin se on. Ideologinen ihminen ”näkee kaiken ideologian lasien läpi”.

Ideologian käsitteeseen ei kuitenkaan väistämättä liity näitä merkityksiä. Ideologiasta on puhuttu myös positiivisessa mielessä, yrityksenä ymmärtää yhteiskunnallista todellisuutta. Tästä näkökulmasta ”luokka” ei ole maailmaa vääristävä linssi vaan työkalu, jolla nostetaan esille todellinen ilmiö, eriarvoisuuden kasvu ja jäykistyminen yhteiskunnalliseksi rakenteeksi.

*

Luokkapuhe voi kuitenkin helposti irtaantua tästä näkökulmasta ja muuttua osaksi eräänlaista ideologista pakettiratkaisua, jolloin se menettää tuota tarkasteluvoimaansa.

Carl ja Chuck Dyke tarkastelivat tätä ilmiötä niin & näin -lehden numerossa 4/2011 julkaistussa artikkelissaan ”Identiteetit”. Luokka muuttuu todellisuuden kritisoimisen välineestä osaksi identiteettikategoriaa. Mitä moninaisimpia moraaliin, uskomuksiin ja elämäntapoihin tarttuvia kysymyksiä asetetaan rinnakkain toisiaan tukeviksi sarjoiksi. Luokka ei enää kuvaakaan ensisijaisesti yhteiskunnan materiaalista todellisuutta vaan erilaisia maailmankatsomuksia tai elämäntapoja. Yhteiskunta näyttäytyy vastakkain asettuvina asiakysymysten kimppuina.

Tällä on taipumus yksinkertaistaa ajattelua ja yhteiskunnallista keskustelua, ja taipumus ulottuu paljon luokkakysymyksiä laajemmalle. Yhteiskunnallisessa keskustelussa ihmisillä on valmiit odotukset siitä, mitä mieltä pitäisi olla jokaisesta uudesta kiistakysymyksestä. On mielikuva talouden, politiikan, moraalin ja identiteettien maantieteestä, josta voi ja pitää valita paikkansa. Juuri tämä on ideologiaa heikossa muodossa, edellä mainitussa sumentavassa mielessä: muuntuva maailma on jo etukäteen maalattu valmiin värikartan mukaan. Suomalainen julkinen keskustelu on harpannut pitkälle tähän suuntaan.

Asetelma ruokkii keskustelua, jossa on leimattava ”ne” mahdollisimman kärjekkäästi korostaakseen oman ja ”meidän” näkemyksen arkijärkisyyttä, väistämättömyyttä tai luonnollisuutta. Juuri tällä tavalla esimerkiksi Matti Apunen rakentaa useissa kirjoituksissaan rykelmäkuvan ideologisten idioottien joukosta, jolle hän voi sälyttää haluamansa ajattelun virheet ja huonot näkemykset. Kasvukritiikin voi ohittaa puhumalla ”degrowthin kaltaisesta vastuuttomuudesta” yksilöimättä lainkaan, millaisista näkemyksistä puhutaan ("Yhteiskuntaopin kirja kasvattaa kuuliaisia veronmaksajia"; Puhumattakaan siitä, että "kuuliainen veronmaksaja" ohitetaan pelkällä tölväisyllä.)  Presidentti Niinistön syrjäytymisaloitteen vaihtoehtona ovat esimerkiksi ”oppinut, kyyninen tekemättömyys” ja ”viisastelevat dosentit” ("Sedällä on asiaa".) Sen sijaan että Apunen onnistuisi kritisoimaan lukkiutuneen syrjäytymiskeskustelun umpikujia, hän toistaa sen hedelmätöntä henkeä.

Ideologisen idiootin hahmoa vasten on helppo esittää yksioikoisiakin yhteiskunnallisia tai taloudellisia näkemyksiä ilmiselvinä totuuksina ilman suurempia perusteluita. Kun joku jossain on sanonut jotain tyhmää, oma näkemys on varmasti arkijärkistä. ”Ne” eivät ymmärrä sitä eivätkä yhteiskunnan luonnetta ideologisuudessaan.

Moraalipoliittisessa asemasodassa oletus oikeassa olevien ja väärässä olevien ryhmien selvärajaisuudesta on niin vahva, että tämä menee läpi ”hyvänä retoriikkana” tai ”hyvinä kärjistyksinä”. Tietysti se omalla tavallaan toimii. Apunen saa ärsytyksillään aikaan juuri sellaista paheksuntaa, joka taas saa varsinaisen yleisön nielemään hänen omat näkemyksensä – koska suuttuneet ihmiset edustavat väärää arvokoalitiota. Syvällisyydessään tämä ei kuitenkaan juuri eroa perussuomalaisten monista provokaatioista.

Kärjistetty vastakkainasettelu on vanha retorinen keino, mutta keinon pitkä historia ei tee siitä hyvää, rakentavaa tai kiinnostavaa. Tällainen retoriikka on sitä toimivampaa ja houkuttelevampaa, mitä polarisoituneempi yhteiskunta on ja mitä vahvemmin valmiit asetelmat lyövät yli kriittisen ajattelun ja julkisen keskustelun. Tällaisen retoriikan suosio kertoo paljon enemmän yhteiskunnan tilasta kuin keinojensa taidokkuudesta.

*

Monet pitävät ääriasetelmista, koska ne tuntuvat piristävän poliittista keskustelua. Ne kuitenkin kuihduttavat poliittista mielikuvitusta ja estävät uudenlaisten poliittisten liittolaisuuksien syntyä. Moraalisiin karsinoihin jakautunut keskustelu pakottaa poliittisia ryhmiä omaksumaan kantoja, jotka eivät ole niille edullisia eivätkä välttämättä edes mieluisia, koska vastakohta-asetelmat lyövät elävän politiikan yli.

Perussuomalaisten, vihreiden ja vasemmistolaisten keskinäiset kinastelut kuvaavat hyvin tätä asetelmaa. Eräs ystäväni kuvasi ”refleksivasemmistolaisuudeksi” tapaa ottaa kärkevästi kantaa mihin tahansa julkisuudessa olevaan ilmiöön täysin ennustettavalla tavalla, mutta aivan hyvin voisi puhua refleksivihreydestä tai refleksiperussuomalaisuudesta. Heidi Hautalan ja Timo Soinin aikanaan käymiä väliin samanmielisiä, väliin erimielisiä sananvaihtoja vaalikeskusteluissa olisi mahdotonta kuvitella nykyisessä tilanteessa.

Ihmiset eivät oikeassa elämässä asetu siististi tällaisiin moraalikarsinoihin. He kuuluvat mitä moninaisimpiin ryhmiin, heillä on vihollisuuksia ja ystävyyksiä rajojen sisällä ja yli, ja mikäli he pysähtyvät tarkastelemaan erilaisia intressejään irti jäykistyneestä moraalipoliittisesta asetelmasta, he huomaavat, että joissain asioissa heillä voi olla paljon yhteistä vihamiestensä kanssa.

Jatkuva moraalikamppailun käyminen kaikilla rintamilla, kaikkien kysymysten kytkeminen yhteen, voi tuntua hyvässä mielessä ideologisuuden paluulta, mutta itse asiassa se vaikeuttaa asiakysymysten ymmärtämistä niiden omilla ehdoilla. Suhdetta yksittäisiin asiakysymyksiin alkavat määrittää toiset asiakysymykset ja oletukset siitä, mitä mieltä toiset ovat asiasta. Ja juuri eriarvoisuuden ja yhteiskuntaluokkien aineellisen luonteen ja historiallisen taustan ymmärtäminen kärsii tästä.

*

Moraaliset kysymykset ovat ilmiselvästi tärkeitä, mutta niistä voi tulla liian tärkeitä. Seksuaalipolitiikasta, uskonnosta, kasvatuksesta, maahanmuutosta ja monista muista asioista on paljon helpompi muodostaa näkemyksiä kuin taloudesta ja sosiaalipolitiikasta. Käykin helposti niin, että moraalipolitiikka alkaa ohjata poliittisia liittoumia, ja aineellisempi politiikka, joka tietysti on myös moraalisesti merkityksellistä, jää sen jalkoihin. Vai onko joku oikeasti sitä mieltä, että sukupuoliasenteet ja tuloverotus ovat kohtalonyhteydessä toisiinsa?

Juuri tähän on vienyt yhdysvaltalainen ”kulttuurien kiista”, joka tekee mahdolliseksi moraalipoliittisten intressiryhmien suhteettoman vallan. Yhteiskunnan rakenteellinen muuttaminen on erittäin vaikeaa, jos tietyt taloustoimet ovat automaattisesti homojen tai punaniskojen hommaa. Ihmiset voivatkin helposti päätyä kannattamaan talouspolitiikkaa, joka on täysin heidän omien etujensa ja arvostustensa vastaista.

Presidentti Niinistön tekemien syrjäytymis- ja palkka-avausten ympärille siinnyt keskustelu kuvastaa hyvin tätä asiakysymysten yhteenkietoutumista. Etenkin vasemmistossa on yritetty viedä keskustelua kohti sosiaalipolitiikkaa tai progressiivisen verotuksen maineenpalautusta, mutta toisaalta vasemmiston reaktioiden moralismi vetää toiseen suuntaan.

Jokainen oikeistolaiseksi tulkittu ele luetaan automaattisesti epärehelliseksi, todellisia motiiveja peittäväksi populismiksi tai korkeintaan vanhakantaiseksi hyvinvointiajatteluksi, jossa kapitalismin tuottamia ongelmia ei oteta tosissaan. Lopulta ahneutta, naiiviutta, juonikkuutta tai epärehellisyyttä korostava retoriikka keskittää huomiota nahisteluun yksilöiden motiiveista ja vaikeuttaa keskustelun viemistä koko yhteiskunnan ja talouden alueelle.

Vastustaja tulkitaan ensisijaisesti valmiin moraalipoliittisen vastakkainasettelun kautta, eikä haluta tai osata nähdä esimerkiksi sitä, miten monenlaisia historiallisia kerrostumia ”oikeiston” ajatusmaailmassa edelleen on. Hyväntekeväisyyden ja vastuun korostaminen on itse asiassa yhden ”oikeistolaisen” juonteen peruspiirteitä – mutta se tietysti kytkeytyy ajatukseen, että niillä torjutaan nykyisen talousjärjestyksen väistämättömiä ongelmia. Talouden laeille ei nähdä vaihtoehtoja, joten tämä on ainoa, joskin kivulias, tie hyvinvoinnin laajenemiseen.

Naljailu yksilöiden motiiveista vie sivuun pääasiasta: näkemykset talouden ja politiikan suhteista poikkeavat toisistaan radikaalisti. Samaan hengenvetoon voi sanoa, että esimerkiksi Niinistön peräänkuuluttama ”arvoista” puhuminen tarvitsee rinnalleen myös keskustelua ja väittelyä siitä, millainen yhteiskuntamme itse asiassa on. Arvoja ei ole tyhjiössä, vaan ne voidaan ymmärtää vain muuta ihmiselämää vasten.

Mikä avuksi? Mitään ihmelääkettä ei ole, koska aineelliset intressit ja ristiriidat eivät pelkästään keskustelemalla ja neuvottelemalla katoa. Talous on tässä mielessä elämälle perustavaa – vaikka kuten nähtiin, erilaiset symbolit, arvostukset ja uskomukset voivatkin välillä käydä sen ylitse. Perustavaa se on myös siksi, että luokkayhteiskunnan syntyminen rapauttaa demokratian perusedellytystä, mahdollisuutta osallistua poliittiseen elämään.

Yhteiskuntien taloudellisen ja sosiaalisen järjestyksen muuttaminen vaatii niihin pureutuvaa politiikkaa. Muihin moraalisesti merkityksellisiin kysymyksiin tarttuminen vaatii niille sopivaa politiikkaa. Kaiken nivominen yhteen luo poliittisen tilanteen, jossa oikein mitään ei voi tehdä, koska pitää yrittää tyydyttää omaa, lopulta melko satunnaisesti syntynyttä, moraalista koalitiota.

Poliittisen kulttuurin ja julkisen keskustelun muuttuminen on prosessi, johon voi vaikuttaa. Yksilölle ensimmäiset askeleet ovat helppoja. Joka ainoaan tyrmistystä aiheuttavaan asiaan ei ole pakko reagoida. Joka ikistä asiaa ei tarvitse politisoida. Kannattaa muistaa, että toisissa asioissa erittäin väärässä oleva ihminen voi olla oikeassa joissain toisissa.

Keskustellessa ja neuvotellessa ei kuitenkaan tarvitse unohtaa ristiriitoja tai erilaisia näkemyksiä yhteiskunnasta, politiikasta ja taloudesta. Mutta jos moraalipoliittisen lukkotilanteen syntyä haluaa vastustaa, täytyy olla valmis olemaan välillä samoilla linjoilla ”huonojen ihmisten” kanssa.

Rasismi ja muukalaisviha on hankala mutta erittäin tärkeä esimerkki. Rasistiset asenteet eivät ole tietenkään pelkästään minkään luokka-aseman ohjelmoinnin tuloksia tai syrjäytymisen aiheuttamaa ”väärää tietoisuutta”. Ihmiset ovat tätä paljon monimutkaisempia, ja heidän näkemyksensä kumpuavat monista lähteistä. Rasismikysymyksessä eri linjoilla olevilla ihmisillä voi kuitenkin olla paljon yhteistä niissä luokkakysymyksissä, joista puhuttiin edellä, ja paljon eroa ihmisiin, jotka ovat heidän kanssaan samoilla linjoilla rasismikysymyksessä. Juuri siksi jokaista kamppailua ei voi käydä täysillä joka hetki. Jos etsii vain ihmisiä, jotka jakavat tietyn arvostusten listan, ei voi kuin marginalisoitua.

Poliittisen kulttuurin tasolla asia on paljon vaikeampi. Viime vuosina Suomeen on tuotu aggressiivisesti yhdysvaltalaista persoonallisuuteen ja tyyliin keskittyvää politiikkaa – etenkin vaaleissa. Kampanjoinnin ja retoriikan malleja on otettu kulttuurista, jossa moraalipoliittisten koalitioiden vastakkainasettelut ovat erittäin vahvoja. Tällöin korostuu kaikkiruokaisuus, tasapainottelu ja varovainen suhde politiikan sisältöihin. Retoriikka ja tyyli alkavat hallita sisältöä. Näitä totuttuja totuuksia vastaan pitää uskaltaa kamppailla.

Ville Lähde

Viitteet:
[1] Mihin Kukkala viittaakin kärkevässä jälkikirjoituksessaan: http://pantterin.blogspot.fi/2012/11/kuka-elaa-ja-kenen-kustannuksella.h...
[2] Tuoreessa kirjoituksessaan Sarasvuo maalailee samaa ”ihmeen”
kaltaista yhteistyöyhteiskunnan kuvaa, jota ”idealistit” (jonka voinee
korvata ”ideologilla”) eivät näe: http://yle.fi/puhe/ohjelmat/jari_sarasvuo/
jari_sarasvuo_miksi_idealistit_eivat_tee_ihmeita_5067.html
Ajatuspajaksi itseään kutsuva Magma järjesti viikko sitten seminaarin. Suomenruotsalaisten säätiöitten 2008 pystyyn polkaisema tankesmädjan ei ole mikä tahansa think tank. Se on riippumattomuuttaan teroittava, laajapohjaiselta vaikuttava ja SvenskFinlandin etuja puolustava yhdistysmuotoinen ideahautomo, joka mielii analyyseillaan ja aloitteillaan parantaa päätöksentekoa. Suurin osa sen julkaisuista on selvitellyt asiallisensorttisesti ruotsin kielen ja ruotsinkielisyyden tilaa ja tulevaisuutta Suomessa. Magma palkkasi ensimmäiseksi pomokseen nelikymppisen historioitsijan, Topeliuksen ’elämänfilosofiasta’ 1999 väitelleen Nils Erik Forsgårdin. Hän avasi myös Helsingin ytimessä pidetyt kinkerit ’liberalismin’ nykyjamasta. Nyt oli suomenruotsalaisuuden sijasta framilla yritteliäisyyden puolustus.

Velmuillen tarinoinut Forsgård korosti liberaaliutta taipumuksena nähdä yksilössä ja yhteiskunnassa kihisevä lupaavuus. ”Mobiilit eliitit” vapaamielis-irtonaisine individeineen eivät kuitenkaan voi harhautua pitämään koko maailmaa pelikenttänään: esimerkiksi kapitalismin ja modernin rahatalouden kotimaan Britannian väestöstä peräti puolet asuu vielä isoherrain vuonna 2012 korkeintaan kivenheiton päässä synnyinpaikastaan. ”Puolet”, Forsgård toisti vakavoituneena. Viihdytykseen palaten hän erotti Suomesta pitkän linjan: Anders Chydeniuksen ajoista lähtien oli jouduttu sinnittelemään konservatiivisuutta vastaan. Niin ”kansakunnan rakentamisen” kivulias hanke yleensä kuin 1900-lukua hallinnut rinnakkaiselo Neuvostoliiton kanssa olivat pitäneet ’avoimen yhteiskunnan’ ystävät altavastaajan asemassa. Siunauksensa tälle ajattelulle olivat Forsgårdin sanoin antaneet niin J. V. Snellman kuin Zachris Topeliuskin, joille ”kaikki inhimillinen toimeliaisuus palveli valtion hyvää”. Vaikkei tapana olekaan, heitä voisi hyvinkin kutsua ”totalitaristeiksi”, historioitsijamme letkautti. Vastavoimaksi, ”liberalismin varsinaiseksi sankariksi”, kelpaa filosofi Wilhelm Bolin. Puolustaessaan ruumiintuhkausta tämä filosofi osasi torjua niin maallisen kuin hengellisenkin vallan puuttumiset elävien ja kuolleiden yksilöiden yksilöllisyyteen. Krematoinnin salliminen ja suosiminen saattaakin olla, Forsgård vihjasi, tuiki ratkaiseva kehitysindikaattori, kerma lipilaarin kahvissa.

Seuraavatkin puhujat olivat myhäileviä verraten hiettömien pajojen miehiä. Ensimmäisenä Forsgårdin lämmittelyn jälkeen pääsi ääneen Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Risto E. J. Penttilä. Tehokkaassa katsauksessaan hän suri 90-luvulla vielä hyvässä iskussa olleen ja megatrendeistä mekastavimpana porskuttaneen liberalismin laskusuhdannetta. Etenkin talouteen ja eritoten Eurooppaan katseensa tarkentaen Penttilä pikapiirsi viimeaikaiset tapahtumat. Reaalisosialismin vararikosta vuosituhannenvaihteeseen (1989–2001) ulottuneella kaudella vapausaatteella – kaikissa ilmenemismuodoissaan, kai – meni lujaa. Penttilän sanoin tätä muun muassa Bill Clintonin valtakauteenkin osunutta ajanjaksoa pitää jälkikäteen arvioida ”suhteellisen hyväksi”. Toisin sanoen Joseph Stiglitzin ja Paul Krugmanin kaltaiset uusliberalismin kriitikot kertovat ”vain yhden puolen tarinasta”.

Yhdysvaltoja koetelleiden terroristi-iskujen jälkeen alkoi aina Lehman Brothersin konkurssiin (2001–2008) kestänyt autoritäärisyyden aika. Poliittinen vapaus vaihdettiin turvallisuuteen. Perinteisiä kapitalismeja kapitalistisempi – joskaan Penttilä ei käyttänyt tätä epiteettiä – Kiina nousi talousmahdiksi. Ehkä yllättäenkin hän suositteli tämän vaiheen lisälukemiseksi vasurihtavasta New Statesmanista (1913–) tutun toimittajan John Kampfnerin kirjaa Freedom for Sale (2009).

Kansainvälisen rahoituskriisin ja taantuman leimaamaa aikaa (2008–) otsikoi Penttilän mukaan parhaiten populismi. Vaikka se saa useimmiten oikeistolaisia muotoja, hän rinnastaa siihen myös esimerkiksi Occupy-liikkeen. Oikeistopopulismi on Penttilälle epämääräisen asenteen sijasta hyvinkin tiukka ideologinen paketti, joka koostuu viidestä pääasiasta:

i) vastustetaan Euroopan unionia
ii) torjutaan monikulttuurisuus
iii) suositaan nationalismia (aina hyvinvointisovinismiin saakka)
iv) kallistutaan yhteiskunnalliseen konservatiivisuuteen
v) ollaan ylpeästi populistisia (ja eliittien vastaisia)

Aste-eroista ja muunnelmista huolimatta nykypopulismit istuvat Penttilän mukaan tähän kuvaukseen. Oikea vertailukohta niiden äärimmäisillekään muodoille ei hänestä ole 30-luvun fasismi tai natsismi. Kun tämän päivän populisti lausuu ”Mitäs me sanoimme: multikulti johtaa sekasortoon”, tämä rinnastuu II maailmansodan jälkeisten eurokommunistien hokemaan: ”Mitäs me sanoimme, fasismi vie sotaan.”

Tästä pitäisi ilmeisesti päätellä, että populismi on uutta konservatismia antifasistisin tuntomerkein. Tai johdella, että Kauppakamarille mieleisen liberalismin varsinainen huoli ja haitta on kansa eli enemmistö, sikäli kuin se ei ole säyseitä alaisia vaan valveutuneita työntekijöitä eikä auliita kuluttajia vaan kriittisiä kansalaisia. Tässä mielessä liberalismista, joka syntyi kansalaisten mahdollisen ja 1700-luvun loppuun mennessä tosiasialliseksi tulleen vaikutusvallan kasvusta, olisi varttunut uusien kansanliikkeitten haastamaa tämän päivän konservatismia. Mutta eihän Penttilä tätä tarkoita, hänelle kun liberalismi on konnien kiusaama mutta pintansa pitävä ylihistoriallinen hyvä. Hän sanoo sen aktuellin päävihollisen eli nykypopulismin muistuttavan jossain määrin sotaa edeltäviä totalitarismeja. Sitä ei voi kuitenkaan Penttilän sanoin erottaa sodanjälkeisestä Euroopan yhdentymiskehityksestä, jolle se muodostaa suorastaan ”virallisen opposition”.

Seminaarin varsinainen juju paljastui viimeistään RKP:n Johan Ekmanin esittämässä yleisökysymyksessä. Hän tiedusteli Penttilältä, kuinka tämä hoitelisi populismin pulman: asettumallako suoraan vastaan vai ottamallako mukaan vastuunkantoon. Magma olikin julkaissut lokakuussa raportin perussuomalaisten populismista. Parikymmensivuisen selvityksen laativat liberaaliksi itseään onnittelevan Ajatuspaja e2:n pomo, keskustan politiikasta 2003 väitellyt Karina Jutila ja Magman salaperäinen tutkimusvastaava Björn Sundell. Siinä päädyttiin olemaan suosittelematta persujen eristämistä. Sama viesti oli kuultu jo Magman, e2:n ja Vihreän Sivistysliiton yhteisessä, yleiseurooppalaisiinkin näkymiin kurkottavassa vaalikirjassa keväällä 2011.

Penttilän tuore seminaarivastaus kuului, että ”pragmaattisena suomalaisena” on kannatettava osallistamista samaan tapaan kuin aikoinaan kommunistien kanssa. Vaan jos ”sivistyneistä periaatteista” luisutaan ulos, yhteispeli tulee jättää sikseen.

Toisin sanoen yhtä lailla rahvashapatusta ja vasemmistoideologioita kuin myös konservatiiveja kavahtavan liberaalin tulee etsiä toimivia liittolaisuuksia kaikenkarvaisten vapaudenrajoittajien vastaisessa kampanjassaan. Vaan mitä oikein on käynyt autoritäärisyyden, valtiokapitalismin ja populismin jalkoihin jääneelle liberalismille?

Kuri ja järjestys
Jo 30-luvulta alkaen Saksan Freiburgissa kehiteltiin uutta talousoppia. Professori Walter Eucken (1891–1950), filosofi Rudolf Euckenin (1846–1926) poika, halusi tovereineen välttää sekä valtiouskoisen interventionismin että markkinauskoisen laissez faire -liberalismin tuhoisiksi nähdyt seuraukset. Piti edetä valtion taustatukemaan tai mahdollistamaan ja valvomaan mutta yrittäjyyttä ja tehokkuutta suosivaan markkinaekonomiaan. Penttilä ei korosta Euckenin, Franz Böhmin (1895–1977), Leonhard Mikschin (1901–1950) ja Hans Großmann-Doerthin (1894–1944) hahmoihin viitatessaan näistä alkavaksi katsottua, oikeudenmukaisuutta teroittavan ’sosiaalisen markkinatalouden’ perinnettä. Hän painottaa mainittujen tutkijoitten hahmottamaa ”vahvasti sääntelevää” toimenkuvaa valtiolle, jonka ei tule ängetä toimijaksi muitten joukkoon, vaan omaksua ohjaava ja sovitteleva erotuomarin rooli. Niinpä 50-luvulla julkaisusarjasta ORDO – Jahrbuch für die Ordnung von Wirtschaft und Gesellschaft (1948–) nimen Ordoliberalismus saanut koulukunta saa luvan edustaa nimenomaan talouspoliittisen järjestyksenpidon vähitellen Euroopassa vallitsevaksi käynyttä suuntausta.

Ordoliberalismia määrittelee Penttilän mukaan valtioiden kattava talousvastuu. Budjettikuri on keino toteuttaa ”välttämättömiä uudistuksia”. Keskuspankeilla pitää olla riippumaton asema. Hintojen täytyy pysyä vakaina. Monopolien muodostuminen on ehkäistävä. Ammattiyhdistysliike on tärkeä osapuoli. Penttilän mukaan Saksan ja koko Euroopan talousajattelua viime vuodet kuvastanut ordnunki-ekonomia pitäisi pintansa, vaikka sosiaalidemokraatit pitelisivät vallankahvasta Berliinissä. Hän lukuvinkkaa lontoolaisen ajatushautomon The European Council on Foreign Relationsin 2010 julkaiseman Sebastien Dullienin ja Ulrike Guérot’n kirjan The Long Shadow of Ordoliberalism. (Niin se kuin muutkin Penttilän luonnehdinnat tästä ismistä sisältyvät myös ilmeisimpään verkkolähteeseen.)

Uusliberaali luottamus markkinoiden itsesäätelyyn ei saa tukea ordoliberalismilta. Talouden suuresta koneesta on sen mielestä saatava ulos ennustettavampia tuotoksia kuin mitä anglosaksisessa, tuottavuutta itseisarvona pitävässä kapitalismissa ylisummaan ajatellaan. Penttilä tähdentää ordoliberalismissa kuitenkin eroa toiseen valtiokeskeiseen talousajatteluun eli keynesiläisyyteen. John Maynard Keynesin (1883–1946) suhdannevaihteluiden tasaamiseen keskittynyt ja hyvinvointivaltion taustarakennelmiin kuulunut oppi on järjestysliberaaliuden näkökulmasta moraalitonta tuhlaamista. Jenkkityyppisen libertarismin nousuun Ayn Randeineen vaikkapa Ruotsissa Penttilä tyytyi ohimennen ottamaan kepeän huvittuneen asenteen, eikä esittänyt tulkintaa Björn Wahlroosin randologisista taidoista. Sen sijaan hän oli valmis pohtimaan lopuksi kotimaan tapausta yleisemmin.

Penttilän sanoin Suomi on kuin onkin kaikkien aikojen hegeliläisin valtio. Määrittelemättä tätä tarkemmin hän antoi ymmärtää kyseenalaisen kunnian juontuvan yksilönsuojan alikorostumisesta ja Forsgårdin kuvaamasta kaiken alistamisesta kansakunta- ja valtiokokonaisuuden edulle. Penttilä sentään myönsi, että Snellmanillakin oli ollut liberaali puolensa, mutta hänen esimerkkinään tästä olivat luonnollisestikin Saiman ja Litteraturbladin kansalaisyhteiskuntakirjoitusten sijasta snellmanilaiset kannanotot kauppapolitiikkaan. Chydeniusta hänkin piti silti liberaalin yksilöajattelun ja markkinareiluuden suomalaisena kummisetänä. Tähän verrattuna Snellman oli ”yhteistoiminnan yhtenäisyyden” ja vahvan valtion asianajaja, joka näkemyksineen ”voitaisiin helposti sovittaa ordoliberalismiin”. Penttilä pitääkin viime aikojen Suomea syksyyn 2008 saakka anglosaksis-chydeniuslaisena mutta siitä eteenpäin saksalais-snellmanilaisena maana. Tämä on osin paluuta vanhaan, sillä Penttilän mukaan liberaalit on vanhastaan koettu Suomessa veneenkeikuttajiksi. Asiaa ei auttanut LKP:n ja uusnuorsuomalaisten vaillinainen onnistuminen puoluepolitiikassa, minkä Penttilä entisenä nusuna auliisti myönsi. Eikä sitä avita ”uusliberalismi”-termin hänen sanojensa mukaan ”poikkeuksellisen kielteinen sävy” suomessa. Omat tulevaisuuden toiveet ja pelkonsa Penttilä tiivisti näin:

                 ”Keynesläisyys ei palaa, koska ei ole enää rahaa jäljellä.
                  Populismi todennäköisesti jatkuu, mikä on arveluttavaa.
                 Ordoliberalismia on luvassa lisää ja lisää. Ja se on ihan hieno
                  juttu, jos sitä täydennetään kunnon annoksella anglosaksista
                 liberalismia.”


Neuvoja Alankomaista
Toisena pääpuhujana esiintyi Hans van Mierlon säätiötä edustava Frank van Mil. Hollantilainen taloustoimittaja van Mierlo (1931–2010) perusti 1966 sosiaaliliberaaliksi luonnehdituin D66-puolueen. Hänen nimeään kantava säätiö on tämän 12 paikkaa syksyn vaaleissa edustajainhuoneen 150 paikasta saaneen puolueen oma ajatushautomo. Historioitsijataustainen van Mil tuli Helsinkiin kertomaan, miten hänen kotimaassaan on opittu pärjäämään kansansuosioon hankkiutuneitten populistien kanssa.

Hän selitti ensin, mistä oikeistopopulismi oli kummunnut Alankomaissa. 90-luvulla työväenpuolueen ja D66:a isomman ja vanhoillisemman liberaalipuolueen kokoomushallitus oli omaksunut ”teknokraattis-pragmaattisen” linjan. Sen ansiosta yhteiskuntaa modernistettiin van Milin mukaan kiitettävästikin, mutta globaalistuminen, yksilöllistyminen ja maallistuminen jäivät vaille huomiota. Tuloksena oli piilevän tyytymättömyyden kanavoituminen karismaattisen oikeistopopulistin Pim Fortuynin hurjaksi kannatukseksi. Toukokuussa 2002 murhatun Fortuynin jälkeen populismin soihtua on kantanut uuden Vapauspuolueen PVV:n puheenjohtaja Geert Wilders. Tähän höyrypäähän verrattuna aikoinaan järkyttänyt Fortuyn on osoittautunut jälkikatsannossa suorastaan maltilliseksi kiihottajaksi.

Mutta van Milin varsinainen viesti oli valmennuksellinen. Hänen mukaansa liberaaleiksi ja edistyksellisiksi esittäytyneet ysäri- ja nolkytvaltapoliitikot eivät osanneet vastata populistien ylläkköön. Tämä taas johtui siitä, etteivät edes ammattipoliitikot tunne oman ydinvakaumuksensa perustaa tai taustaa. Rasismi saatettiin yleisesti kokea vääräksi, ”mutta pitää osata kertoa, mikä siinä on vikana”. Nykypoliitikoilla on onneksi ideahautomot apunaan. van Mil toteaakin oman ja ajatuspajansa tehtävän: kirkastaa juurilleen palaavan liberaalisuuden ydinajatuksia.

Pitää uskoa ihmisten kykyihin. Pitää olla kansainvälisiä. Pitää palkita saavutuksista. Pitää vaalia kestävää yhteiskuntaa perusoikeuksineen ja jaettuine arvoineen. Ja pitää muistaa ”pohjimmainen filosofinen vakaumus”, jonka mukaan ”kellään ei ole hallussaan ehdotonta totuutta”. Näin yksilö voi avoimesti ja vastavuoroisesti ”etsiä omaa totuuttaan ja vaihtaa sitä”. van Milin pinnallinen esitys typistyi otsikkotasoiseksi identiteettipolitiikan viitoitteluksi: ”Tärkeää on yhdenvertaisuus lain edessä muttei suinkaan erojen kieltäminen. On tultava toimeen rajojen kanssa, todellisten ja kuviteltujen. Täytyy tarjota yhteensopivia ajatuksia. Muuankin populisti vaati ’irtisanomisia pannaan’…” Tämä anekdootti kirvoitti seminaaripäivän yleisöstä hereimmät naurunhörähdykset, eivätkä hymyt hyytyneet van Milin kalseasta jatkostakaan: ”… vaikka vähemmänkin fiksujen ihmisten pitäisi tajuta paremmin.”

Ruotsista kajahtaa
Paljon sen lämpöisemmin ei tuulahdellut Pohjanlahden takaa. Kahvitauon jälkeen puheenvuoron ottanut Håkan Tribell edustaa tukholmalaista, länsinaapurin patruunavallasta 1978 siinnyttä think tankia nimeltä Timbro. Hän on esipuheistanut pajansa julkaisemat Isaiah Berlinin käännösesseet ja toimittanut antologiat Porvarillinen optimisti ja Porvarillinen tulevaisuus. Ihmekö siis, jos Tribell laittoi seminaarissa jakoon kehyskertomuksellisen Francis Fukuyaman kevythistorianfilosofiaa ja vielä kevyempää talouspsykologiaa: ”Liberaalin kapitalismin suurin haaste tulee sisältämme.”

Ikuisen rauhan idealismin ja sokean byrokraattisuuden sijaan tarvittiin nimittäin ymmärrystä ”ilmiselvistä poliittisista realiteeteista”. Tribellin sanoin ”ihmisen tuppaavat käymään kauppaa, kun molemmat osapuolet hyötyvät. Kauppasuhteissa oppii toisen persoonasta.” Kyynisyyden, romantiikan ja ideologioiden sijaan kaivataan käytännöllistä tajua sitä, mikä vapaassa kaupustelussa hyödyttää, ja häiriötöntä mahdollisuutta olla sillä lailla kaupoissa. Hyvinvointivaltiota uhkaavat Tribellin mielestä pörssipelureita ja yrityslobbareita enemmänkin työntekijäjärjestöt sekä Attacin ja Occupyn kaltaiset aktivismit. Vapaaksi väitettyyn vaihtoon samastuva liberalismi voi kuitenkin hänen mukaansa paremmin kuin koskaan: jotkin Kreikan mellakat ovat ”pieniä töyssyjä tiellä" onnelaan.

Emeritusarkkipiispa klousaa

Etukäteen pahaenteisintä koko seminaarissa oli viimeiseksi puhujaksi kiinnitetty John Vikström tai ainakin otsikkonsa ”ihmiskasvoinen liberalismi”. Keskuskauppakamarin toimitusjohtajasta entiseen arkkipiispaan jännittyvä alustajien kaari näytti olevan täynnä toinen toistaan kiusallisempia koplaus- ja ylitulkintamahdollisuuksia. Joku saattoi pelätä, että jahka esteetöntä kilpailua on riittämiin legitimoitu ja justifioitu, se vielä kaiken päälle konsekroidaan. Heti kärkeen Vikström tarjosikin komiikkahuojennusta: ”Olen usein viimeinen puhuja. Teologit kutsutaan hätiin, kun loppu on lähellä.”

Moni muisti tämän miehen saatelleen viimeiselle matkalleen muiden muassa Urho Kaleva Kekkosen. Sitten Vikström esitelmöi liberaalin ajattelun traditiosta oppineemmin, vaatimattomammin ja miellyttävimmin kuin muut yhteensä. Siunauksellista tai ei, seminaari saavutti viime tingassa seminaarillisen tason. Ensinnäkin Vikström kiisti liberalismin yksimuotoisuuden. Kaikessa vaihtelevuudessaan sitä maksoi vaivan jäsentää angloamerikkalaiseksi ja mannermaiseksi pääperinteiksi. Britanniassa ja Yhdysvalloissa vapausaate merkitsi ennen kaikkea empiiris-naturalistista otetta Hobbesin, Locken, Humen, Smithin, Benthamin ja Millin vanavedessä. Manner-Euroopassa se yhdistyi ennen kaikkea Kantin ja Fichten idealismiin. Angloamerikkalaisessa muunnelmassaan liberalismi korosti itsesäilytystä, oman edun ajamista, välinerationaalisuutta, vapautta pakosta ja vaihdantaa ”elämän valtavalla torilla”. Saksalaisperäisessä variantissaan se painotti moraalista toimijuutta, päämäärärationaalisuutta, vapautta positiivisena oikeutena ja pyrkimystä jonkinmoisen ihanneihmisyyden itsetoteutukseen. Näistä lähtökohdista voitiin hahmottaa minimivaltion ja kannustaja- tai hyvinvointivaltion vaihtoehdot.

Vikström suositteli luettavaksi ruotsalaisen toimittajan Göran Rosenbergin kirjaa Plikten, profiten och konsten att vara människa (2004). Haluperustainen tuotto ja tarveperustainen velvollisuus tuli nähdä vapausaatteen monesti eri suuntiin kiskovina liikevoimina. Velvollisuuksien aluetta uhkaavat kaiken aikaa hyötylaskelmat. Kantin kategoriseen imperatiiviin ja kultaiseen sääntöön viitaten Vikström totesi, että paremminkin kuin vapaus muista ihmisen tekee ihmiseksi riippuvaisuus muista. Hän ei kuitenkaan lopettanut viittauksella sen enempää välimerelliseen Raamattuun kuin itämerelliseen Käytännöllisen järjen kritiikkiin. Olisi ollut kohdallaan, että Keskuskauppakamarinkin toimitusjohtaja olisi jaksanut seminaarin päätökseen saakka, sillä Vikström lopetti pokkana viittaamalla erääseen ranskalaiseen tapahtumaan:

            ”Jos liberalismi on ’ihmiskasvoista’ laatua, se ei perustu ainoastaan vapauteen. Se perustuu vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon.”


ps. Liberalismista ja konservatismista on luvassa kunnon satsi kirjoituksia filosofisen aikakauslehden 75. numerossa: niin & näin 4/12 ilmestyy verkkoekstroineen (netn.fi) joulukuun puolimaissa.

Lisälukemista
Harisalo, Risto & Ensio Miettinen, Klassinen liberalismi. Tampere University Press, Tampere 1997.
Liberaalit ja konservatiivit. Toim. Mikko Ketola & Matti Myllykoski. Vartija, Helsinki 2012.
Populismi. Kriittinen arvio. Toim. Matti Wiberg. Edita, Helsinki 2011.
Suvanto, Pekka, Konservatismi Ranskan vallankumouksesta 1990-luvulle. SHS, Helsinki 1994.


Jarkko S. Tuusvuori

Filosofia.fi-portaalin Klassikkokirjasto on nyt tarkistettu toimimattomien linkkien varalta ja päivitetty ajan tasalle. Klassikkokirjaston tarkoitus on koota verkon muuten hajanaiset filosofiset aineistot kätevästi yhden sivun alle. Se oli julkaisuhetkellään syyskuussa 2007 internetin laajin kokoelma linkkejä filosofisiin teksteihin, ja luultavasti edelleen laajimpia.

Internetin digitaaliset kirjastot sisältävät runsaasti myös filosofista materiaalia. Ne ovat kuitenkin useimmiten tarkoitukseltaan joko niin yleisiä, etteivät ne voi kattaa kaikkea mahdollista filosofista sisältöä, tai ainoastaan tietyn aikakauden filosofiaan keskittyneitä. Suurin yksittäinen vanhojen tekstien kokoelma on Gutenberg-projekti, ja se sisältääkin runsaasti myös filosofisia tekstejä. The Internet Classics Archive on vanha ja kunnianarvoisa klassisen antiikin kirjallisuuden englanninkielisten käännösten kokoelma. Myös Jonathan F. Bennettin earlymoderntexts-sivusto
on huomion arvoinen filosofinen kirjasto, joka sisältää modernin filosofian
klassikoita muokattuna hieman alkutekstejä lähestyttävämmäksi englanniksi.

Klassikkokirjastoa on tarkoitus ylläpitää myös jatkossa. Jos koet, että kokoelmasta puuttuu jokin oleellinen ja verkossa vapaasti jaettava teos, voit ehdottaa sen lisäämistä listalle filosofia.fi-portaalin toimitukselle osoitteeseen
toimitus at filosofia.fi.

portaalin toimitus

Syksyllä 2011 ilmestyi suomeksi kaksi feministisen filosofian klassikkoa, Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli (osa II) ja saman kirjoittajan Moniselitteisyyden etiikka. Joulukuussa 2011 joukko helsinkiläisiä filosofeja kokoontui juhlimaan jälkimmäisen teoksen julkistamista ravintola Sunniin, Senaatintorin laidalle. Useat meistä olivat opiskelijoina todistamassa feministisen filosofian tulemista suomalaisen filosofian kentälle 1990-luvulla. Hetkellisen kukoistuksen jälkeen sen merkitys tuntui kuitenkin hiipuneen. Näin siitä huolimatta, että kansainvälisillä areenoilla suomalaisten feministifilosofien näkyvyys oli kasvanut.


Illallispöydässä keskustellessamme nousi esille ajatus, että jotakin olennaista oli jäänyt kehittymättä tai kadonnut vuosien varrella: yhtäältä asemansa jo jollakin tavalla vakiinnuttaneilta suomalaisilta filosofinaisilta puuttui yhteinen foorumi, toisaalta naispuolisilla filosofian opiskelijoilla ei ollut enää samanlaista innoittavaa tukea opintoihinsa kuin ennen. Filosofiahan on perinteisesti miesvaltainen ala, jonka piiristä naisten on vaikea löytää itselleen naispuolisia esikuvia ja tiennäyttäjiä. Nyt meissä syntyi halu elvyttää ja uudistaa niitä yhteenliittymisen muotoja, jotka aikoinaan kannustivat meitä suorittamaan maisterintutkintomme ja joitakin meistä jatkamaan filosofian parissa jatko-opintoihin, väittelyyn ja tutkijanuralle. Idea vuosittaisesta seminaarista, jossa suomalaiset nais- ja feministifilosofit esittelisivät töitään ja keskustelisivat keskenään, muuttui nopeasti ajatukseksi järjestön perustamisesta. Jo samana iltana aloimme hahmotella järjestön suuntaviivoja.


Järjestön nimeksi tuli Suomen nais- ja feministifilosofien yhdistys, koska halusimme koota yhteen naisia mutta pitää samalla ovet auki niille, jotka kokevat päämäärämme omiksensa mutta eivät määrittele itseään naisiksi. Kaikki naisfilosofit eivät ole feministifilosofeja eivätkä kaikki feministifilosofit naisia. On myös totta, että sukupuolen filosofiassa on erilaisia näkemyksiä siitä, pitäisikö kategorioita ”nainen” ja ”mies” säilyttää ja mitä feminismi on ja mitä sen tulisi olla, tai tulisiko feminismi unohtaa ohitettuna vaiheena. Me kuitenkin katsomme, että kategorioilla ”nainen” ja ”feminismi” on yhä merkitystä filosofian tekemisessä ja uralla etenemisessä.


NFY:n tavoitteena onkin nais- ja feministifilosofien aseman parantaminen ja heidän yhteistoimintansa edistäminen. Pyrimme luomaan yhdistyksen jäsenille mahdollisuuksia harjoittaa filosofiaa yhdessä järjestämällä muun muassa lukupiirejä, konferensseja ja seminaareja. Pidämme yhteyttä jäsenistöön sähköpostilistan kautta.


Tällä hetkellä NFY järjestää Helsingissä lukupiiriä, jossa luetaan Aristoteleen Nikomakhoksen etiikkaa, mutta jos kiinnostuneita löytyy, NFY -lukupiirejä voidaan järjestää myös muissa kaupungeissa. Lisäksi järjesteillä on ensimmäinen kansainvälinen NFY-konferenssi Women, Truth, Action (elokuu 2013), jonka esitelmäkutsu julkaistaan ennen vuodenvaihdetta. Konferenssin pääluennoitsijoiksi on kutsuttu kansainvälisiä eturivin naisfilosofeja. Nais- ja feministifilosofien esitelmöinti- ja keskustelufoorumina toimimisen lisäksi konferenssi yhdistää filosofian eri traditioiden edustajia.


NFY:llä on tällä hetkellä kolmisenkymmentä jäsentä. Jäsenyys on maksuton. Jäseneksi voi liittyä lähettämällä tämän aikeen ilmaisevan sähköpostiviestin osoitteeseen virpi.lehtinen at helsinki.fi. Viestin tulee sisältää myös yhteystiedot. Jäseneksi voi liittyä kuka tahansa yhdistyksen tavoitteiden edistämisestä kiinnostunut henkilö.

Jäsenet saavat sähköpostilistan kautta NFY-jäsenkirjeet sekä muuta informaatiota yhdistyksen tavoitteiden kannalta olennaisista asioista ja tapahtumista.


Virpi Lehtinen (puheenjohtaja) & Erika Ruonakoski (varapuheenjohtaja)

 


Populaarifyysikkomme Kari Enqvist ja populaaritähtitieteilijämme Esko Valtaoja liikkuvat usein populaareissa kirjoissaan  osittain oikeutetulla kostoretkellä filosofian parissa. Molemmat retostelevat teoksissaan vähän väliä filosofien ja humanistien hölmöilyjä. Projekti on mitä ymmärrettävin, ovathan filosofit ja humanistit toisinaan pilkanneet luonnontieteilijöitä ilman hyviä perusteita. Pilkkakirveiden kalske voi olla joskus kiihdyttävää sekä viihdyttävää, mutta kirveet olisi syytä teroittaa välillä, jottei touhu kuihtuisi vain ja ainoastaan amerikkalaiseksi showpainiksi.  Esko Valtaojan erästä tylsää tölväisyä olen aiemmin käsitellyt täällä. Nyt on Enqvistin vuoro.

Uusimmassa teoksessaan Uskomaton matka uskovien maailmaan (WSOY, 2012) Enqvist ihmettelee uskovaisia ihmisiä, joihin hän ilmeisesti laskee ainakin osittain humanistit "pyhine kirjoineen". Nostan esiin yhden sivun Enqvistin uudesta teoksesta. Sivun numero on kaksikymmentäseitsemän [1]. Kaikki tämän jutun lainaukset ovat peräisin kyseiseltä sivulta.  Minä en tiedä numerologiasta höykäsen pöläystä ja tästä huolimatta – siis sangen epätieteellisesti – en usko siihen, mutta tässä yhteydessä kiusaus vilkaista mitä sanottavaa numerologialla on numerosta kaksikymmentäseitsemän kävi ylitsepääsemättömäksi. Sekalaiset internetlähteet kertovat muun muassa, että mainittu numero symboloi Pyhää Henkeä, edustaa valoa pimeydessä ja yhdistävää voimaa. Mikäli uskoisin numerologiaan, minulla olisi kaikki syyt pitää sivua kaksikymmentäseitsemän Jumalallisena ilmoituksena, Totuutena isolla T:llä. Katsotaan kuinka sekulaarin  humanistin käy!

Tällä sivulla Enqvist puhuu oikeastaan tasa-arvosta, siitä kuinka fysiikantutkimus edustaa tasa-arvoista maailmaa. Hänen näkemyksensä nojaa kuitenkin kahteen muuhun merkittävään teemaan, nimittäin edistykseen ja typeryyteen. Populaarifyysikkomme toteaa, että "fysiikan" (kai hän tarkoittaa fysiikan tutkimusta, eikä varsinaisesti fysiikkaa) "tasa-arvo näkyy myös sen historiattomuudessa. Se ei jatkuvasti palaa vanhoihin oppi-isiin, kuten filosofia yhä uudestaan kääntyy Aristoteleen ja Platonin puoleen. Me fyysikot […] nautimme saadessamme kertoa heidän virheistään." Sivun lopulla Enqvist toteaa, että "vanhan hylkääminen on meille merkki edistyksestä". 

Kuulostaa hyvältä, mutta miksi Enqvist sitten hylkää tasa-arvoisen fysiikan ja siirtyy fysiikan parista epätasa-arvoiseen historian ja filosofian maailmaan? Fyysikko ei nimittäin malta pysyä oman tieteenalansa, historiattoman fysiikantutkimuksen suljetussa piirissä, vaan alkaa operoida vihollisensa, historian ja filosofian, välineillä ja tekee sen taitamattomasti.  Kyseessä on humanioran vastaisten (tai siihen väheksyväsi suhtautuvien) luonnontieteilijöiden perusongelma: heti kun he alkavat keskustella tieteiden merkityksestä, vertailla niiden saavutuksia tai arvottaa niitä, he astuvat alueelle, jossa argumentaatio on luonteeltaan filosofista ja historiallista. Fysiikka ei tutki tällaisia asioita, ja koska Enqvistin kirjat pursuavat heittoja, joissa arvioidaan tieteiden, jopa taiteiden merkitystä, ja arvotetaan niitä, niin ehkä populaarifyysikkoa tulisi tituleerata myös populaariamatöörifilosofiksi. Sivumennen sanoen, yhtäläisen ironisen kokemuksen lukijassa aiheuttaa myös se, kun luonnontieteiden ylivertaista 'tieteellisyyttä' humanioiraan verrattuna julistava fyysikko tekee sen luonnehtimalla omaa oppialaansa täysin epätieteellisin, jopa mielivaltaisin käsittein kuten "kylmä" tai "kova" tai "raaka".

Enqvistille voidaan ensimmäiseksi huomauttaa, että jos vanhan hylkääminen on fyysikolle edistyksen merkki, niin silloin puhutaan nimenomaan historiallisesta arviointikriteeristä. Nimittäin pelkkä uuden parhaana pidetyn teorian tunteminen voi riittää ainoastaan kyseisen teorian arvioimiseen, ei tieteenalan edistymisen arvioimiseen, edes siihen onko kyseinen teoria edistysaskel vai ei [2].  Tietenkin yhden askeleen arviointi onnistuu verrattain vähäisellä tieteenalan historian tuntemuksella: pitää tuntea uusi sekä edeltänyt teoria ja kyetä arvioimaan niiden selitys- ja ennustusvoimaa (vaikka periaatteessa olisi mahdollista, että uusi teoria onkin paluu johonkin viimeksi vallinnutta edeltävään teoriaan, mikä asettaisi suoraviivaisen edistyksen kyseenalaiseksi ja tämän huomaaminen vaatisi puolestaan laajempaa historian tuntemusta). Vaatimus historian tuntemisesta käy ilmeisemmäksi, jos tästä ottaa askeleen eteenpäin, minkä populaariluonnontieteilijämme ovatkin useita kertoja tehneet, ja alkaa puhua edistyksestä pidemmällä aikavälillä; väittää että nykyään tiedetään enemmän ja paremmin kuin aiemmin. Tieteen tai minkä tahansa muun elämän alueen edistymisen arviointi vaatii aiemman, eli historian, tuntemista ja ymmärtämistä. Ei voi väittää perustellusti, nojaamatta ainoastaan auktoriteetteihin, että tämän päivän fyysikko tuntee maailmaa paremmin kuin Aristoteles, jos ei ole tutustunut Aristoteleen parituhatta vuotta vanhoihin käsityksiin. Edistymisen arviointi liittyy aina kiinteästi historiaan, eikä voi edes periaatteessa olla "historiatonta". Edistystä voidaan nähdäkseni arvioida melko huoletta tämän päivän paremman tiedon valossa. Mutta yksittäisen ajattelija tai tiedemiehen mahdollisen typeryyden arviointia ei ole järkevää suorittaa nykyaikana rationaalisina pidettyihin uskomuksiin verraten.

On ehkä liikaa vaadittu, että fyysikko ymmärtäisi historiasta, filosofiasta tai historianfilosofiasta. Luonnontieteilijä ei yleensä ole koulutukseltaan historiallisesti tai filosofisesti suuntautunut, eikä häneltä siis voi vaatia asiantuntemusta historiassa aloilla tai kykyä argumentoida filosofisesti. Populaariluonnontieteilijämmehän ovat ylpeitä historiallisen sokeuden puolestapuhujia. Kuten sivulta kaksikymmentäseitsemän saamme lukea, historiasta piittaamattomuus on Enqvistille hyve. Paitsi silloin, kun osoitetaan sormella vanhojen auktoriteettien virheitä, minkä Enqvist mainitsee yhdeksi fyysikkojen nautintojen lähteeksi. "Tyhmä Einstein!", huudahtaa nykyfyysikko ja riemuitsee oivalluksestaan. Enqvist nimittelee Einsteinia tyhmäksi sillä perusteella, että Einstein "erehtyi luulemaan linnunradan muodostavan koko maailmankaikkeuden" , ja sillä että "Einstein ei koskaan suostunut uskomaan kvanttimekaniikkaan."

Minä tunnustan, en pysty arvioimaan tuomion osuvuutta. Tämä johtuu siitä, etten tunne fysiikan historiaa tarpeeksi hyvin, yhtä hyvin kuin Enqvist. Arvion tekeminenhän nimittäin vaati nimenomaan fysiikan historian tuntemusta. Historian tunteminen ei tarkoita vain vanhojen oppien tuntemista vaan sen ymmärtämistä, minkälaiset uskomukset olivat rationaalisia arvioitavan fyysikon elinaikana. Saattaa olla, että Einsteinin aikana kaikki tai melkein kaikki rationaaliseen ajatteluun kykenevät fyysikot uskoivat hyvistä syistä kvanttimekaniikkaan ja tajusivat, ettei linnunrata ole maailmankaikkeus. Jos näin on, niin voimme perustellusti ihmetellä, miksi Einstein heittäytyi epärationaaliseksi näissä asioissa. Mutta Enqvist ei tyydy kertomaan ainoastaan fyysikkojen suhteesta oppialansa historiaan, vaan selittää, että humanistit viittaavat Aristoteleeseen "korostaakseen hänen syvämietteisyyttään ja oivalluskykyään, tuskin koskaan pilkatakseen hänen ajattelun erheitä". Aristoteleen virheet on osoitettu filosofian historiassa lukemattomia kertoja, eikä kukaan esimerkiksi usko Aristoteleen käsityksiin putoavan kappaleen liikenopeudesta. Filosofit ovat syyttäneen menneitä filosofeja ties mistä ja heille on naurettu ties minkälaisista syistä, vaikka vitsit ja syytteet eivät ole aina olleet osuvia. Vilkaiskoon arvon luonnontieteilijä vaikka Bertrand Russellin kirjoittamaa Länsimaisen filosofian historiaa tai Karl Popperin teosta Avoin yhteiskunta ja sen viholliset, vain kaksi klassista esimerkkiä mainitakseni.  Russellin teos on täynnä kritiikkiä ja tölväisyjä. Russellin mukaan muun muassa Nietzschen filosofiasta on hylättävä suurin osa "pelkkänä megalomaniana", ja Karl Popper laittaa käytännössä toisen maailmansodan Platonin ja parin muun filosofin piikkiin.

Mutta kuten todettu, yksittäisen filosofin tyhmyyden tai hänen filosofiansa hölmöyden arvioiminen Enqvistin tapaan on tehtävä historiallista herkkyyttä osoittaen. Ehkä Einsteinilla tosiaan olisi ollut kaikki rationaaliset perusteet uskoa toisin kuin uskoi, mutta jos arvioimme esimerkiksi antiikinaikaisen uskoa siihen, että  vapaassa tilassa putoavien kappaleiden nopeus pysyy vakiona tai että aurinko kiertää maapalloa, saattaakin käydä niin, että kaikki kyseisenä aikana tunnetut asiaintilat antavat rationaaliset syyt olettaa juuri näin. Vasta kun maailmasta opittiin lisää, saattoivat perustellut epäilykset herätä.  Paikkansa pitämättömät uskomukset ja tyhmyys eivät välttämättä korreloi, ja siksi Enqvist ei kohtaa filosofien ja muiden humanistien kirjoituksissa kuolleiden ihmisten pilkkaa niin suuressa määrin kuin toivoisi.

En halua viedä fyysikoilta heidän nautintoansa. Hölmöilylle on joskus nautinnollista nauraa (itse teen sitä juuri parhaillaan). En  kuitenkaan tiedä kuinka pitkään fyysikko pystyy viihdyttämään itseään huutamalla "Tyhmä Einstein! Tyhmä Einstein!". Liekö kyseessä kahden kulttuurin ero, mutta minä en jaksa räkättää uudestaan ja uudestaan sen enempää Aristoteleen kuin Enqvistin ajattelun tai oppien virheille. Mielenkiintoisimmat tutkimusretket historiaan paljastavat jotain muuta kuin vainajien idioottimaisuuksia, mutta idioottimaisuuskin saattaa osoittautua mielenkiintoiseksi. Hekottelua hedelmällisempi asenne on miettiä, miksi täysin järkevällä ihmisellä on jokin täysin järjettömältä vaikuttava uskomus. Järjettömältä näyttävä uskomus voi olla juuri sellainen miltä näyttää, mutta joskus aikalaiskonteksti saattaa antaa uskomukselle selityksen, joka saa sen näyttämään, jos ei järkevältä, niin vähemmän typerältä.  Silloin kun näin käy, voimme oppia jotain ihmisen ajattelusta ja sen suhteista ympäröivään maailmana tai kulttuuriin. Mutta historiasta voi löytyä muutakin.  Esimerkiksi poliittista vapautta käsittelevässä filosofisessa keskustelussa merkittävimmät uudet avaukset viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ovat olleet paluuta vanhaan. Historioitsija Quentin Skinner ja filosofi Philip Pettit ovat kaivaneet historiasta esiin unohdetun tavan ajatella poliittista vapautta ja sitä, millä tavoin ihmisen vapaus voidaan yhteiskunnassa riistää. En referoi tätä keskustelua, mutta totean, että historiasta voi todellakin tehdä merkittäviä löytöjä. Parhaimmillaan nämä löydöt saavat meidän ymmärtämään, että monet itsestäänselvyyksinä pidetyt nykyaikaiset ajattelutavat ovatkin haavoittuvaisia ja että nykymaailma ei ehkä olekaan vain ja ainoastaan edistyksellisten kehityskulkujen tähänastinen huipentuma, että muitakin mahdollisuuksia on.

Tällainen ajatus näyttäisi olevan Enqvistille oman tieteenalansa luonteen vuoksi hämmentävä, niin hämmentävä, ettei hän sitä pidä edes mahdollisena. En kuitenkaan usko, että ajatus on yhtä vieras kaikille fyysikoille. Ainakaan se ei ollut mahdoton ajatus Harvardissa väitelleelle fyysikolle nimeltä Thomas Kuhn. Sellaisia fysiikan tohtoreita kuin Kuhn oli ei ehkä tehdä enää, ja se on filosofille oiva syy tehdä matka fyysikkojen historiaan. Sen sijaan numerologiasta filosofi luopuu tämän yhden kokeilun perusteella.

Sami Syrjämäki

P.S. Enqvistin kirjat ovat täynnä paikkansa pitämättömiä väitteitä filosofien tekemisestä ja siitä, mihin filosofit ynnä muut humanistit uskovat. Ainakaan minä en käy filosofista, jos Enqvistin luonnehdinnat valitaan filosofin kriteeriksi. Tästä huolimatta hänen populaari tuotantonsa on palkittu mielestäni täysin ansaitusti: Tieto-Finlandia (1999), Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto (2004), Väinö Voipio–palkinto (2004), Suomen tietokirjailijoiden Tietotokirjailijapalkinto (2005), J.V. Snellman-palkinto (2007), Sokrates-palkinto (2009),  sekä Mensa-palkinto (2012). Ehdotan kuitenkin, että hänen palkintoihinsa lisätään vielä yksi. Enqvistin teosten filosofiaa ja filosofeja käsittelevät osuudet ovat Huuhaa-palkinnon arvoiset.

sama

VIITTEET:

[1] Ystävällinen lukija huomautti, että olen ollut huolimaton sivunumeron kanssa. Oikea sivunumero on 26. Numerologia paljastaa, että kyseinen luku kantaa universaalin karman lakia ”sitä saa, mitä tilaa”. Kiitän lukijaa oikaisusta ja harkitsen kantaani numerologiaan uudestaan. (lisätty 3.1.2013)
[2] On tietenkin niin, että uutuudet ovat harvoin uusia teorioita. Yleensä kyseessä on vähäisemmät askeleet, mutta koska Enqvistinkin esimerkit ovat kaikkea muuta kuin vaatimattomia, niin puhuttakoon tässäkin teorioista.
Professori Juha Sihvola menehtyi vakavaan sairauteen Helsingissä 14.6.2012. Hän oli historioitsija, filosofi ja yhteiskunnallinen keskustelija, joka käsitteli tuotannossaan ja kannanotoissaan ennen kaikkea hyvään elämään, kansalaisuuteen, politiikkaan ja uskontoon liittyviä kysymyksiä.

Juha syntyi Sippolassa (29.8.1957) ja piti kotipaikkanaan sen taajamaa Myllykoskea, mutta mielsi toisaalta, joskaan ei täysin vakavalla naamalla, itsensä maailmankansalaiseksi ja puolusti kosmopolitanismin ihannetta tuotannossaan. Päästyään ylioppilaaksi 1976 hän aloitti yleisen historian opinnot Helsingin yliopistossa, ja kiinnostus antiikin historiaan ja filosofiaan heräsi opiskeluaikana. Historian laitoksella toimineiden Matti Viikarin ja Päivi Setälän lisäksi Juhan tärkeimmät opettajat olivat Holger Thesleff ja Simo Knuuttila. Väitöskirja Decay, Progress, the Good life? Hesiod and Protagoras on the Development of Culture (1989) käsitteli antiikin keskeisten filosofisten teemojen varhaisvaiheita, ja jatko-opiskelijana Juha alkoi myös osallistua Aristoteleen teosten suomennoshankkeen kokoontumisiin. Hän toimi Suomen Akatemian tutkimusassistenttina 1983–1988, nuorena tutkijana 1988–1994 ja vanhempana tutkijana vuodesta 1995 vuoteen 2000, jolloin hänet valittiin Jyväskylän yliopiston yleisen historian professoriksi. Väitöksen jälkeen Juha vietti kaksi vuotta Yhdysvalloissa: vierailevana tutkijana Brownin yliopistossa 1991–1992, ja vuodeksi 1994–1995 hän pääsi tiukasti kilpailtuun tutkimusinstituuttiin Center for Hellenic Studies (Washington DC). Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumia Juha johti 2004–2009 ja toimi samalla myös kahden Suomen Akatemian huippuyksikön History of Mind (2002–08) ja Philosophical Psychology, Morality and Politics (2008–13) varajohtajana ja antiikkiryhmän johtajana. Juha valittiin akatemiaprofessoriksi vuoden 2012 alusta, mutta sairauden paheneminen esti häntä hoitamasta tehtävää.

Aktiivisen ja yhteiskunnallisesti osallistuvan tutkimusihanteensa mukaisesti Juha toimi myös lukuisissa luottamustehtävissä, joista esimerkkeinä mainittakoon jäsenyydet Ilkka Niiniluodon johtamassa kansakunnan henkistä tilaa arvioivassa työryhmässä, Suomen Akatemian Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnassa (2001–2006) sekä Suomen Rooman Instituutin Säätiön hallituksessa, jonka puheenjohtajana Juha toimi vuodesta 2007. Juha valittiin myös Helsingin seurakuntien yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtajaksi kaudelle 2011–2012, mutta hän joutui sairauden vuoksi jättämään tehtävän. Uskonnonvapautta käsitellyt ”Religious Equality and Pluralism in Finland” Tutkijakollegiumin konferenssissa Religion and Equality in an Age of Pluralism (21.6.2011) jäi Juhan viimeiseksi julkiseksi tieteelliseksi esitelmäksi.

1980-luvun lopulla tarjoutui oivallinen tilaisuus antiikin filosofian tutkimuksen edistämiseen Suomessa, kun antiikin filosofian parissa uransa aloittanut ja maailman vaikutusvaltaisimpien filosofien joukkoon luettu Martha Nussbaum vietti kesiä Helsingissä silloisen miesystävänsä, taloustieteilijä Amartya Senin toimiessa YK:n WIDER-instituutissa. Tällöin sai alkunsa Juhan ja Marthan ystävyys, ja heidän yhteistyönsä on auttanut merkittävästi myös nuorempaa polvea jatkamaan antiikin filosofian tutkimusta Suomessa ja luomaan yhteyksiä alan kansainvälisiin huippuihin. Juhan kuolinpäivänä Martha puolusti Aalto-yliopistossa humanististen tieteiden asemaa maailmanlaajuisessa katsannossa.

"Tulkaa tänne keittiön puolelle, täälläkin on jumalia" [1]
Juhan poismeno jätti suuren aukon suomalaiseen intellektuaaliseen elämään. Hänet tunnettiin ja muistetaan laajalti poikkeuksellisen aktiivisena keskustelijana ja kirjoittajana, jonka asiantuntemus ja peräänantamaton kiinnostus kohdistui mitä moninaisimpiin asioihin. Hän oli yhtä lailla kotonaan kansainvälisessä antiikin filosofian tutkimuksessa, politiikkaa koskevissa debateissa, tiedepolitiikan käytännöissä, uskonnonfilosofiassa kuin kirkkohallinnon käytäntöjen, juniorijalkapalloilun, kestävyysjuoksun ja punk-rockin piirissä. Monien muodollisten akateemisten tehtäviensä lisäksi ystävät, oppilaat ja kollegat muistavat hänet hahmona, joka keräsi ympärilleen laajan joukon opiskelijoita eri tieteenaloilta ja tarjosi monille mahdollisuuden tutustua kansainvälisiin tieteen tekemisen käytäntöihin tutkimusavustajana. Samoin kuin tutkimuksessaan myös opetuksessaan ja tiedepoliittisessa toiminnassaan Juha yhdisti pikemmin kuin erotti. Hän työskenteli väsymättömästi syrjintää ja eripuraa vastaan niin sukupuolten, rotujen, uskontojen kuin tieteenalojenkin välillä. [2]

"Argumentti on tärkeämpi kuin auktoriteetti" [3]
Ikimuistoisia olivat Juhan 90-luvun puolivälissä vetämät lukupiirit, joissa ennen keskustelua antiikin teksteistä juostiin yhdessä ainakin kerran Töölönlahden ympäri säässä kuin säässä. Esimerkillään Juha välitti oppilailleen viestin: Voit päästä oman alasi huipulle, aivan niin pitkälle kuin haluat. Vain kova työ ratkaisee, eikä luovuttaa saa. Akateemisen uran vaatimaa työmäärää ja asennetta hän kuvasi vertauksella juoksijaan, joka maratonin loppumetreillä vaatii ”tätä lisää.” Väitöskirjojen ohjaajana hän ei välittänyt jatko-opiskelijoilleen ainoastaan laajaa asiantuntemustaan, vaan kannusti heitä kehittymään itsenäisiksi ja kriittisiksi ajattelijoiksi. Vastaväitelleelle tohtorikokelaalle hän saattoi suosittaa perspektiivin avartamista ja laajempiin kysymyksiin tarttumista.

Kansainvälisesti Juha tunnetaan parhaiten hänen antiikin filosofiaa koskevista tutkimuksistaan. Monien artikkelien lisäksi tärkeimpiä lienevät Troels Engberg-Pedersenin kanssa toimitettu The Emotions in Hellenistic philosophy vuodelta 1998 ja Martha Nussbaumin kanssa toimitettu Sleep of Reason: Erotic Experience and Sexual Ethics in Ancient Greece and Rome (2002). Työstään antiikin filosofian parissa hän myös ammensi lähtökohtia ja inspiraatiota laajoihin historiallisiin ja päivänpolttaviin kirjoituksiinsa. Harva se vuosi Juhan saattoi nähdä yliopistolla tunnusomainen hymy suupielillään ja tuore kirja kainalossaan: suomenkielisestä tuotannosta päällimmäisinä muistetaan teokset Hyvän elämän politiikka (1994), Toivon vuosituhat (1998), Maailmankansalaisen etiikka (2004) ja Juhan viimeiseksi kirjaksi jäänyt teos Maailmankansalaisen uskonto (2011), joka sai paljon positiivista julkisuutta ja valittiin mm. vuoden kristilliseksi kirjaksi (2011). [4] Monien opiskelijoiden käsissä on myös kulunut yhdessä Holger Thesleffin kanssa kirjoitettu Antiikin filosofia ja aatemaailma (1994), josta erään tenttijän sanoin ”iskostuivat kajuuttaan” antiikin filosofian tärkeimmät hahmot.

"Aristoteelinen luterilainen, joka oli stoalaisen hyvällä tuulella
" [5]
Juha oli vakuuttunut antiikin filosofian tärkeydestä nykypäivänä. Vaikka hän ehkä ajan filosofikouluista viihtyikin parhaiten Aristoteleen parissa, hän tunsi vetoa myös stoalaisten ankaraan ajatukseen, jonka mukaan onnellisuuden välttämätön ja riittävä ehto on hyve, oman sielun tila: onnellisuus on siis eräänlainen valinta, joka ei riipu ulkoisista olosuhteista. Todellisuuden luonteen syvällisesti ymmärrettyään viisas tuntee pysyvää iloa, vaikka maailma tarjoaisi koviakin vastoinkäymisiä. Antiikin filosofikouluilta Juha lienee myös perinyt ajatuksen, jonka mukaan filosofian on parannettava ihmisen elämää, samoin kuin opetuksen kuolemaa pelkäämättömyydestä. Juhan sairauden etenemistä seuranneet kollegat voivat todistaa, että mies eli loppuun asti niin kuin opetti.


Miira Tuominen
Marke Ahonen
Malin Grahn
Mika Perälä
Pauliina Remes


Kirjoittajat ovat Juha Sihvolan johtaman antiikin filosofian tutkimusryhmän entisiä ja nykyisiä tutkijoita


Viitteet:
1. Juhan vapaa käännös Aristoteleen Herakleitokseen viittaavasta vastauksesta (Eläinten osista, 645a1623) kysymykseen, miksi pienimmät ja vähäpätöisimmät ötökätkin ansaitsevat tulla tieteellisen tutkimuksen kohteiksi (Jyväskylän yliopiston kesäseminaari Athenis Finlandiae elokuussa 2010).
2. Teoksessaan Maailmankansalaisen uskonto Juha kirjoittaa:Edellyttää huomattavaa rohkeutta ja optimismia uskoa sellaisen maailman olevan tulossa, jossa ihmisarvoa oikeasti kunnioitetaan ja jossa kumppanuus erilaisten elämänkatsomusten välillä vahvistuu. Olen John Rawlsin ja Martha Nussbaumin kanssa samaa mieltä siitä, että jos emme uskoisi tällaisen maailman mahdollisuuteen, ihmissuku tuskin ansaitsisi elää.(s. 298)
3. Juhan opetusperiaate Helsingin yliopiston historian laitoksen ajoilta.
4. Lisäksi teos toi Juhalle sekä WSOY:n kirjallisuuspalkinnon että kunniamaininnan Vuoden tiedekirjapalkinnon yhteydessä.
5. Juhan opettajan, pitkäaikaisen kollegan ja ystävän Simo Knuuttilan luonnehdinta muistopuheessa 29.6.2012.
”Yhä vielä joutuessani sattumalta kosketuksiin tämän kirjan kanssa muuttuu sen melkein jokainen lause minulle haaviksi, jolla vedän syvyyksistä taas esiin jotakin verratonta: sen koko iho vavahtelee muistojen herkistä väristyksistä.”
(Nietzsche kirjastaan Also sprach Zarathustra (1883–1885) teoksessaan Ecce Homo (1889))


Idea filosofisesta äänikirjasta kypsyi ajatuksissani viime talven aikana. Olin pitkiä aikoja sairaana, enkä enää jaksanut katsoa elokuvia tai lukea kirjoja. Huomasin Rikhardinkadun kirjastossa äänikirjahyllyn. Vaikka sieltä löytyi lähinnä Dan Brownin teoksia ja suomalaisen kirjallisuuden klassikkoja, osoittautui niiden kuuntelu mukavaksi ajanvietteeksi. Mutta miksi valikoima oli näin rajallinen? Suuria kustantamoja ei taida filosofian historian klassikkojen äänittäminen kiinnostaa. Miksen siis alkaisi tuottaa niitä ainejärjestöömme Dilemmaan kuuluvien ystävieni kanssa?

Käynnistin äänikirjaprojektin huhtikuussa ja valitsin tietysti luettavaksi minulle läheisen teoksen eli Nietzschen Ecce homon. Tiedotin kaavailemastani projektista Dilemman sähköpostilistalla ja lopulta hankkeeseen ilmoittautui mukaan kuusitoista lukijaa Dilemman ulkopuoliset henkilöt mukaan luettuna.

Lähes kaikki projektiin osallistujat äänittivät osuutensa itsenäisesti. Tavoitteenamme ei ollut saada talteen virheetöntä ammattilukijan lausumaa äänikirjaa. Lähdimme liikkeelle rosoisuuden tavoittelusta. Taustaäänet kuten nuotion rätinä ja Linnanmäen melu eivät haittaisi, kunhan kokonaisuudesta saisi jotenkin selkoa.

Oman osuuteni lukemisen ohessa koordinoin projektia, hoidin puutteellisilla taidoillani äänen jälkikäsittelyn ja latasin sen kaikkien saataville Ruotsista ja Saksasta alkunsa saaneen SoundCloud-sivuston avulla. Olin ajatellut hankkeesta kevyttä. Työmäärä osoittautui kuitenkin yllättävän suureksi: kaikenlaista organisoimista riitti. En silti kadu hetkeäkään, sillä nähdäkseni filosofiasta tulee tylsää, jos sen tekemiseen ei kehitetä uusia tapoja. Sen sijaan, että istuisi yksin pölyisessä kirjastossa ja kirjoittaisi jotain tylsää journaaliartikkelia, jonka mahdollisesti lukee viisi muuta ihmistä, voi tehdä jotain kivaa yhdessä esimerkiksi lukemalla äänikirjaa! Osaltaan tämänkaltainen ajatus oli taustalla myös muutama vuosi sitten kun teimme dilemmalaisten kanssa Minervan Pöllö -lehdestämme videoversion, joka löytyy osoitteesta:

http://www.youtube.com/watch?v=k4lxJCAsOQU

SoundCloudista Ecce homon voi kuunnella tai ladata kuka tahansa. Sivuston tilarajoitusten vuoksi jouduin luomaan kolme eri käyttäjätunnusta, joiden kautta tämä hieman yli neljä tuntia pitkä teos on kuunneltavissa. Äänikirja löytyy näiden linkkien avulla:

http://soundcloud.com/ecce-homo/tracks?page=3

http://soundcloud.com/ecce-homo2/tracks?page=2

http://soundcloud.com/ecce-homo3

Ecce homon valinta oli minulle eräänlainen henkilökohtainen itsestäänselvyys. Muistan, kun ensimmäisen kerran tartuin teokseen taiteidenyönä 2005. Luin sitä ja aloin nauraa ääneen. Tiesin, että olin tutustunut johonkin ainutlaatuiseen. Olen sen jälkeen lukenut Ecce homon useita kertoja ja tunnen yhä samaa innostunutta onnellisuutta siihen tarttuessani. Jo pelkät otsikot, kuten ”Miksi olen kohtalo”, antavat osviittaa siitä, mitä tuleman pitää. Teimme äänikirjan myös sokeita ajatellen. Näin riemastuttavasta teoksesta nauttimista ei tulisi missään tapauksessa rajoittaa näkevien piiriin.

Kiinnostaisiko sinua lukea esimerkiksi Aristoteleen Metafysiikka tai Spinozan Etiikka? Puhuvalla Ecce homollamme tahdon kannustaa kaikkia tekemään omia filosofisia äänikirjojaan. Tarvitset vain julkaisusivuston, tallennuslaitteen ja lausumisen intoa.

Äänikirja tehtiin Antti Kuparisen suomennoksen pohjalta. Haluan kiittää Kuparista ja Summa-kustantamoa positiivisesta suhtautumisesta projektiimme. Suuri kiitos myös kaikille lukijoille!

”Käsite Jumala, elämän vastakäsitteeksi keksittynä, kaikki vahingollinen, myrkyllinen, panetteleva, koko kuoleman vihollisuus elämää vastaan, koottuna yhdeksi kauhistuttavaksi ykseydeksi. Käsite tuonpuoleinen, tosimaailman, keksittynä, jotta ainoalta olemassa olevalta maailmalta vietäisiin sen arvo, jotta meidän maanpäälliselle todellisuudelle ei jätettäisi mitään tarkoitusta, mitään järkeä, mitään tehtävää. Käsitteet sielu, henki, viimein jopa kuolematon sielu, keksittyinä, jotta ruumista voitaisiin halveksia, tehdä se sairaaksi, pyhäksi ja jotta vastattaisiin kaikkiin elämässä vakavaa huomiota ansaitseviin asioihin, kysymykseen ravinnosta, asumisesta, henkisestä ruokavaliosta, sairaanhoidosta, puhtaudesta, säistä, kauhistuttavalla kevytmielisyydellä.”
(Ecce homo)


Vesa Korkkula


Kirjallisuus
Nietzsche, Friedrich, Ecce Homo. Kuinka tulee siksi mitä on (Ecce homo. Wie man wird, was man ist, 1889). Suom. Antti Kuparinen. Summa, Helsinki 2002.


toimittaja
08.05.2012
”Kotona, vedessä, minun filosofiani on: vailla rihman kiertämää. Rakastan olla alasti, vapaana liikkeissäni.”

Sanat eivät ole François Hollanden (1954–) vaan yhden kilpakumppaninsa. Sosiaalidemokraattisen PS-puolueen Hollande voitti heidät kaikki sunnuntaina ratkenneissa vaaleissa. Hänestä tuli Ranskan 24. presidentti. Onneksi tiedetään vain vähän Hollanden suhteesta pukimettomuuteen. Kuten uutistoimistot ovat väsymättä toistelleet, ranskalaiset halusivat ”normaalin” presidentin. Sekä väistyvän hallitsijan, keskustaoikeistolaisen UMP:n oikeistosiivellä eläneen Nicolas ”Bling Bling” Sarkozyn (1955–; vallassa 2007–2012), että demarien ykköskandidaatilta aina viime kevään raiskausepäilyyn saakka vaikuttaneen Dominique Strauss-Kahnin (1949–) jäljiltä he halusivat nuhteettomuutta ja matalaa profiilia. Valteiksi nousivat Hollandessa tunnistetut aggressiottomuus ja arroganssittomuus. Näitä alleviivasivat toissailtana myös suomalaiset Pariisin-kirjeenvaihtajat, YLEn Raine Tiessalo ja MTV3:n Helena Petäistö, jonka edellisenä päivänä jututtama politiikan kommentaattori Alain Duhamel lisäsi hollandelaisiin hyveisiin älykkään, järkevän, tasaisen ja tehoisan briljanssittomuuden.

Tästäkö aukeaa samalla uuden presidentin filosofinen ulottuvuus? Virkansa puolesta viisausdimensiota käsitteli populaari Philosophie magazine (2006–), jonka tuoreimmassa huhtikuisessa numerossa 58 keskitytään erittelemään Sarkozyn ja Hollanden ajattelua ja ideologiaa. Kepeistä elämäntaito-oppaista ja pykälää painavammasta Dostojevski-kirjastaan tunnettu Michel Eltchaninoff tyypittelee teemapaketissa Sarkon hobbesilaisen ankaruuden ja Hollanden rousseaulaisen muutoksen miehiksi. Koko lailla sisällökkäämpää keskustelua nähtiin samoilla palstoilla viime lokakuussa (n:o 53), kun Collège de Francen historianprofessorina vaikuttava monialavälkky Pierre Rosanvallon tenttasi Hollandelta, kuinka ”pelastaa vasemmisto”.

Mutta filosofista keskustelua on käyty yleisemmilläkin foorumeilla. 16. maaliskuuta Hollande suostui Strasbourgin kaupunginteatterissa järjestettyyn julkiseen ajatustenvaihtoon saksalaisen kohufilosofin Peter Sloterdijkin kanssa. Hollande selitti asiaa paikallislehdelle:

”Minusta on hyödyllistä, että vaalikampanjointiimme saadaan mukaan eurooppalaisen tason julkista kiistaa. Meidän toukokuun 6. päivän tuloksellamme on vaikutusta koko Euroopan suuntaan. Kelpaa kuunnella, mitä filosofilla on meille sanottavanaan näistä vaaleista ja niiden vaikutuksesta mantereemme elämään.”

Tyypilliseen tapaansa Hollande omaksuu näin lausuessaan kuulijan roolin. Filosofien sanomisia hän saattaa kuulostella siitäkin päätellen, että hänen tuekseen asettui näkyvästi esimerkiksi Bordeaux’ssa toimivan Michel de Montaigne -yliopiston professori, esteetikko Fabienne Brugère. Kannatuksensa julkisti myös Paris-VIII-yliopistossa työskentelevä ja kirjailija-journalistina parhaiten tunnettu Mazarine Pingeot, joka julkaisi viime vuonna kirjasen Cartesiuksesta. Kolmantena filosofina joukkoon liittyi useissa yliopistoissa ja lehdissä vaikuttanut demokratiateoreetikko Joël Roman.

Oli miten oli, Hollandelle ei ole näyttänyt olevan sen enempää luonteenomaista kuin kampanjataktisesti juonittuakaan puhua yhdysvaltalaiseen malliin tuosta taikka tästä ”omasta filosofiastaan”. Moiseen retoriikkaan kykeni sen sijaan ilmeisen vaivattomasti keskustalaisen Modem-puolueen ehdokas François Bayrou (1951–), joka lasketteli helmikuussa taitavasti tauotellen omasta ”pedagogisesta doktriinistaan” ja ”filosofiastaan koulun kehittämiseksi”. Historiakirjoistaankin tunnettu Bayrou ilmoitti toisella kierroksella äänestävänsä Hollandea, samaan aikaan kun esimerkiksi uusvanhoillinen viikkomakasiini Le Point (1972–) antoi veteraanisosialisti Claude Allègren (1937–) kannattaa Sarkozya numerossa (n:o 2065), jossa yleisöä peloteltiin 23,5-sivuisella raportilla uhkaavasta ”Ranskan tilasta”.

Vaaleista vain ei monikaan filosofi innostunut. Omaa tietään kulkeva anarkisti Michel Onfray (joka monien ällistykseksi avustaa myös Le Pointia) oli jo ensimmäisen kierroksen edellä ehtinyt sanomalehti Le Mondessa (1944–) puolustaa nukkuvien puoluetta ja tyhjää äänestäviä. Samassa välineessä äänestämistä puolsi mutta kampanjan ja vaalien täyttä mädännäisyyttä tuskaili muutamaa päivää aiemmin filosofi Michel Serres: 81-vuotias akateemikko leimasi koko touhun vanhojen partojen mittelöksi. Tuoreimpana kollegana aiheeseen tarttui lauantaisen Le Monden sivulla École normale supérieuren professori Alain Badiou otsikkonaan ”Älykköjen rasismi”.

Hän aloitti kysymällä, miksi kaikki tuomitsevat populismin, vaikka kaikkien mielestä vallan lähteenä demokratiassa on kansa tai demos eli populus. Äärioikeistolaisen FN-puolueen populistisen ja nationalistis-muukalaisvihamielisen politiikan menestys oli järkyttänyt tai näennäisjärkyttänyt, saihan sen kandidaatti Marine Le Pen (1968–) ensimmäisellä kierroksella kolmossijan kahmaistuaan peräti 18 prosenttia äänistä. Kuitenkin poliitikkojen irtautuminen kansasta tai niin sanottujen tavallisten kansalaisten arjesta alkaa jo olla tilastollinen fakta: kun vielä 1978 vain 15 % kyselytutkimukseen vastanneista katsoi, että poliitikkoja ”ei lainkaan” kiinnosta ”teidän kaltaistenne ihmisten” ajatukset, 2010 näin arveli jo 42 %. Syypäitä luottamuksen katoon ovat Badioun mukaan johtavien poliitikkojen lisäksi johtavat intellektuellit: FN:n menestyksenä näkyvä populistinen protesti on tuotettu ylhäältä päin.

Valtapoliitikot ovat myötäilleet äärioikeiston monikulttuurisuuden vastaista kampanjaa tunnustamalla isä Jean-Marie Le Penin (1928–) ja tytär Marine Le Penin kiistakysymykset oikein asetetuiksi. Siksi sosialistinen pääministeri Lionel Jospin (1937–; vallassa 1997–2002) ei mielinyt muuttaa konservatiivisen sisäministerin Charles Pasquan (1927–; vallassa 1986–1988 & 1993–1995) ajamia ”ksenofobisia lakeja”; siksi Hollande on jo ennalta ilmoittanut suhtautuvansa laittomien siirtolaisten ”sääntelyyn” samalla tavalla kuin lain ja järjestyksen miehenä tunnettu Sarkozy. Badiou summaa: ”Suuntauksen jatkuvuus ei jätä epäilystäkään. Valtion härkäpäisesti rohkaisema pahuus muotoilee reaktiivista ja rodullista näkökantaa, ei suinkaan toisin päin.” Jos Sarkon usko ”rakkaan länsimaisen sivistyksemme” ylemmyyteen on selviö, täytyy vielä erikseen havahtua siihen, kuinka vasemmisto on taantunut peesaamaan tätä vakaumusta oikeusvaltioperiaatteenkin uhraamalla. Badioun sanoin tunnustuksettomuudestakin on tullut kultti, jonka suojissa Le Penit hengenheimolaisineen ja suurpuolueitten myötäjuoksijoineen tai silittelijöineen voivat ajaa vauraitten valkoisten ei-islamilaisten etuja. Hän ei pidättäydy puhumasta ”rehottavasta fasismista”, kun on kuvattava ranskalaista nykytodellisuutta:

”Tosiasiassa islamofobian salaisuus on intellektuellien keksimä kansanvastainen väkivalta, joka kohdistuu erityisesti suurkaupunkien nuorisoa vastaan. […] Hävetkööt hallitukset, jotka peräperää ovat kilpailleet turvallisuuden ja ’maahanmuutto-ongelman’ yhdistyneistä teemoista, ettei kävisi liian ilmeiseksi heidän palveluksensa taloudellisen harvainvallan pyyteille! Hävetkööt ääliönationalismi- ja uusrotuoppiälyköt, jotka ovat kärsivällisesti täyttäneet kommunistisen hypoteesin väliaikaista pimentoon joutumista seuranneen tyhjiön hölynpölykerroksella islamilaisesta vaarasta ja ’arvojemme’ rappiosta!”

Totutun summittaisesti kirjoittavan Badioun puheenvuorosta, jossa ei mainita nimeltä yhtään vikapääintellektuellia, jää puuttumaan muun muassa yksi kiintoisa kulma. Marine Le Penin ovelaksi taktiikaksi nousi vaaleissa itsensä ja puolueensa asemoiminen ”järjestelmänvastaiseksi” vaihtoehdoksi. Perussuomalaisten puheenjohtajan Timo Soinin suusta kuultuna tuntuisi siirto ”vanhojen puolueiden” mollaamisesta ”systeemin” sättimiseen melkoiselta sammakonhypyltä. Kuinka vain, Le Penin onnistui hyvinkin tyrehdyttää juuri tällä painotuksellaan vasemmistolaisen PG-puolueen ehdokkaan Jean-Luc Mélenchonin näkökulmasta riippuen lupaavalta tai uhkaavalta tuntunut nousu kohti pronssimitalia. Esimerkiksi kapitalismikriittisen elokuvaohjaajan Robert Guédiguianin oli helppo pitää ensimmäisen kierroksen veikkailuissa vasemmistolle parasta ennakoitavissa olevaa tulosta, Hollanden (toteutunutta) kakkoskierrokselle pääsemistä ja Mélenchonin (haaveeksi jäänyttä) kolmatta sijaa, suoranaisena ”vallankumouksena”. Kampanjansa huipentaneessa Marseillen ulkoilmapuheessaan Mélenchon halusikin esiintyä taistelijana, joka haastaa sekä suuret pääpuolueet että kaksipuoluejärjestelmän keskustalaiset ja oikeistolaiset kyseenalaistajat. Keskusteluissa paikallisten kanssa tuli vain moniaalta esiin parlamentaarisen vasemmiston kokonaiskurjuus: Hollanden hampaattomuus suurpankkien ja -yritysten edessä sekä Mélenchonin populismi, johon mahtuu sympatiaa esimerkiksi Hugo Chávezin yksinvaltaiselle uuskommunismille.

Vasta valitun presidentin filosofiasuhteesta saatiin lisätietoa aivan ratkaisevan uurnapäivän kynnyksellä. Le Monde julkaisi näet presidentinvaaliaattona haastattelun, jossa Hollandea puhutti 90-vuotias Edgar Morin, Gallian kookkaimpiin iki-intellektuelleihin laskettu vasemmistolainen sosiologi-filosofi. Samalla Le Monde saattoi ilmoittaa, ettei Sarkozya ollut saatu lupautumaan samanlaiseen eikä yhtään minkäänlaiseenkaan juttutuokioon.

Vasemmistokäsityksistä lämmiteltäessä Morin luonnosteli rutiininomaisesti libertaariset, sosialistiset ja kommunistiset aatejuonteet. Näistä 1800-luvun vasemmistolaisista kilpaveljistä kommunismi tärväytyi sittemmin Maon ja Stalinin käsissä, sosialismi kuivahti demariudeksi, kun taas libertarismi sinnittelee yhä marginaaleissa. Nyt ne olisi Morinin mielestä yhdistettävä: ne täytyy yksilöä kunnioittaen koplata uudelleen niin keskenään kuin erityisesti neljännen, ekologisen idealähteen, kanssa. Hollande puolestaan näki kaikissa vanhoissa varianteissa elonmerkkejä. Nykysosialismin vain kuului XIX vuosisadan edeltäjistään poiketen saada asioita aikaan niin paikallisyhteisöissä kuin ”valtion huipullakin”. Tärkeintä oli saattaa jälleen ”demokratia markkinoita vahvemmaksi”, niin että ”politiikka ottaa taas valvontaansa rahoitusalan ja mestaroi maapalloistumista”. Ennen muuta vasemmiston tuli Hollanden sanoin ”kuvitella uusia politiikkoja”.

Sitten tehtiin välejä selviksi mitterrandilaisuuteen. Morin totesi edellisen sosialistipresidentin François Mitterrandin (1916–1996) valtakauden (1981–1995) alkaneen lupaavasti, kunnes alettiin ”käännyttää ranskalaista yhteiskuntaa uusliberalismiin”. Hollande ei oitis syyttänyt 80-luvun puoluetovereitaan finanssikapitalismille antautumisesta, vaan aloitti kiittämällä näitä maan modernistamisesta. Mutta hän myönsi, että vasemmistokin lähti mukaan Euroopan mieltämiseen ennemminkin ”suurena markkinana” kuin ”suurena projektina”. Tulemisen – tai bergsonilaisittain ’keston’ – tilassa pysyvän vasemmiston itsekritiikin osana täytyi nyt olla liberalismin kritiikki. Vain sillä keinoin päästään, ”talous-, energia-, ekologia- ja sukupolvisiirtymitse”, ulos kriisistä: ”En ole ehdokkaana oikeiston suistamiseksi, joidenkin poliittisten ja sosiaalisten uutuuksien esittelemiseksi ja sitten paikkani jättämiseksi. Tahdon panna alulle pitkävaikutteisen yhteiskunnan muodonmuutoksen, joka pystyy vakuuttamaan myös vasemmiston ulkopuolella. […] Vasemmiston pitää tietää aina, minkä puolesta se kamppailee. Se kamppailee, jotta kävisi päinsä siirtyä yhteiskunnasta toiseen, aikakaudesta seuraavaan.”

Morin tiukkasi, eikö parempi olisi puhua siirtymästä uuteen maailmaan uusine poliittisine logiikkoineen. Hollande ei vastustellut vaan vannoi, Morinin omaa avainsanaa lainaten, ”monimutkaisuuden ajattelemisen” nimeen.

Päästiin edistykseen ja kasvuun. Morin muistutti, että Condorcet’n hahmottama itsetoimiva edistyminen on ”kuollut käsitys”. Koko kuva teknis-taloudellisesta veturista kiskomassa lainomaisesti eteenpäin kulkevaa historiaa tulee hylätä. Se pitää korvata uudella tahdonalaisella ja tietoisella, kulutusyhteiskuntaa määrittelevästä ”ikuisen kasvun myytistä” irtautuvalla progressiivisuudella. Hänen mukaansa kuitenkin ”steriili” vastakäsite décroissance sietää korvata ”vihreän kasvun, sosiaalisen ja solidaarisen talouden” kaltaisilla ajatuksilla: vaikka silkkaa talouskutistusta tarvitaankin täsmäsektoreilla, tärkeintä olisi uudistaa konsumerismia eli nykymuodoissaan kerskakulutusta, muuta haaskausta ja koronkiskontaa lietsovia rahoitusta, tuotantoa ja kaupantekoa.

Sitten Hollande väläyttää aforistikon taitojaan: ”Edistys ei ole enää ideologia. Mutta se on yhä hedelmällinen idea.” Omaa edistysmielisyyttään hän luonnehtii suorastaan militantiksi: ”Torjun kaikki ajatukset, jotka asettavat kyseenalaiseksi tieteellisen, yhteiskunnallisen ja ekologisen edistymisen.” Mutta hän vetoaa kuin vetoaakin Rousseaun opetuksiin, kun hän viittaa teknisen edistyksen ja moraalisen tai inhimillisen edistyksen eriparisuuteen. Vasemmistolle olennainen humaani, solidaarinen, globaali edistys edellyttää hänen linjaamanaan sekä markkinoitten tehokkuudesta huolehtimista että kaupustelun tuolla puolen olevien hyvyyksien vaalintaa. Kasvussa tulee katsoa toimeliaisuuden kasvua ja ympäristön kestämistä. Teknologia on avuksi tuhlaamisen hillitsemisessä: ”Raittius ei ole kukoistuksen vastakohta. Kaikille kuuluu tarjota vapautta muttei törsyytä.”

Kansainvälisen kilpailun aihelmasta Morin tiivistää näkemyksensä näin: ”Tuotannon delokalisaation, paikoiltaan siirtymisen, hyvänä puolena on ollut se, että elintaso on kohonnut kehitysmaiksi luokitelluissa maissa. Mutta oman teollisuutemme muualle siirtymisiltä ja häipymisiltä olisi suojauduttava. Pitää yhtaikaa maapalloistaa ja purkaa maapalloisuutta: pitää jatkaa kaikkea sitä, missä globaalistuminen tuo tullessaan yhteistyötä, hedelmiä kantavaa vaihdantaa, kulttuuria ja yhteisyyttä, mutta pitää varjella seutuja, elvyttää viljelysmaita, suojella itsehallintoja. On asemoiduttava eroon koko mondialisaatio–demondialisaatio-vaihtoehdosta.” Hollande vuorostaan tokaisee, että mondialisaatio on poliittinen rakennelma. Ja politiikan kuuluu asettaa yhteiseen eettiseen harkintaan ja kansalaiskeskusteluun perustuvat rajat niin tieteelle kuin taloudelle. ”Kasinotaloutta ja pörssikeinottelua” vastaan on tuettava ”työntekijän arvokkuutta” ja ”ympäristö- ja yhteiskuntanormeihin varaavaa kilpailua”. Hän jatkaa:

”Työn tekeminen ei ole oikeiston arvo vaan kansalaisarvo: oikeus työhön tunnustetaan sitä paitsi perustuslaissakin. Työ takaa palkan, paikan yhteiskunnassa, suhteen toisiin. Meidän aikakautemme on liiallisuuden aikakautta: on palkkojen, voittojen, kurjuuden, epäoikeudenmukaisuuksien liiallisuutta. Politiikan tehtävänä on taistella liiallisuuksia, riskejä, uhkia vastaan ja typistää ne epävarmuuksiksi. Tarvitsemme humaanistamista, jottemme hukkaisi tajua siitä, minkä tähden tuotamme, vaihdamme, kaupitsemme.”

Sosiaalidemokraattis-newlabourihtäväiseen vuoropuheluun tulee uutta kulmaa ja hajontaa, kun heittäydytään demografisiksi. Morinin tiedetään ehdottaneen perustuslakiin lisäystä, mainintaa Ranskasta tunnustuksettoman yhtenäisenä mutta monikulttuurisena tasavaltana. Hän viittaa haastattelussa baskeihin, flaameihin ja alsacelaisiin, merentakaisten kolonioiden asukkaisiin ja maahanmuuttajiin, jotka kaikki kaipaavat erityisyytensä tunnustamista. Hollande puhuu perättäisistä yhdentymisistä Ranskassa, joka jo käsitteenä kaiuttaa diversiteettiä. Sen sijaan multikulti-käsite vie hänestä pois huomiota yhteisistä viitepisteistä. Tunnustuksettomuus ja ykseys ovat ranskalaisen tasavaltalaisuuden ydinasiat, jotka Hollanden mukaan riittävät pohjustamaan kaikkien kansalaisten vapauden ja veljeyden, kaikkien uskontojen yhtäläisen aseman.

Morin tivaa, eikö viimeaikaisten Montaubanin ja Toulousen ammuskelujenkin jälkeen olisi syytä kutsua koolle heinäkuusta 1790 muistuttava ranskalainen kansainkokous suuren, etnisesti kirjavan kansakunnan vahvistamiseksi? Hollande sanoo moista viritelleensäkin ja moiseen ranskalaisten-koolle-saamiseen-Ranskan-uudelleen-pohtimiseksi keskittyvänsäkin. Hänen ajattelussaan ’monikulttuurisuus’ horjuttaa tällaista yhteyden tavoittelemista.

Le Monde kysyy lopuksi kummaltakin herralta, ketkä ajattelijat tai poliitikot ovat innoittaneet heitä heidän poliittisissa koitoksissaan. Morin mainitsee nimet Herakleitos, Montaigne, Pascal, Rousseau, Hegel, Marx ja von Foerster sekä lähempinä tuttavuuksina Claude Lefortin ja Cornelius Castoriadisin. Näiden lisäksi tulevat kirjailijat Dostojevski ja (myöhäis-)Hugo. Hollande vastaa tähän tapaan:

”Marxin tuotanto on yhä hyödyksi, jotta ymmärtää kapitalismia, vaikka onkin myönnettävä kapitalismin muuttaneen muotoaan ja mittojaan. Jaurès kuuluu sosialismin ja tasavallan suuriin viitepisteisiin, koska hän oli niin ylenpalttisen älykäs, kultivoitunut, hengeltään korkea, herpaantumatta synteesiin pyrkivä. Tiedän, että Edgar Morinin ajattelussa mieluusti pidetään yllä antagonismeja, jotka sitten osoitetaan vastakohtien sijasta toinen toisiaan täydentäviksi. Tässä on siitä hyvä esimerkki: minun politiikkanäkemyksessäni pariutuvat ihanteen puolustus ja todellisen toiminnan puolustus. Samaa halusi sanoa Aimé Césaire oivallisella kiteytyksellään ’selväjärkisestä toivosta’. Victor Hugo taas on yhtä melskettä. Suuttumuksen ja selväpäisyyden voimaa. Ja mitä oikeudentuntoa! Nuoresta monarkistisesta ja romanttisesta dandysta tulee suuri tasavaltalainen, yksinvallan vastustaja, maastapakoakaan pelkäämätön Napoleon Pienen vastustaja… Valitsen vielä yhden hahmon: Albert Camus muistuttaa meitä siitä, että taistelu ihmisyyden puolesta pitää kerrata hetkestä hetkeen.”

Hollanden mainitsema ”Napoleon Pieni” oli keisari Napoleonin veljenpoika Louis Napoléon Bonaparte (1808–1873), joka kaappasi yksinvallan joulukuussa 1852 ja kruunautti itsensä keisari Napoleon III:ksi. Kirjailija Hugo lähti maasta ja laati pamfletin Napoleon le Petit. Sitä ennen Karl Marx oli jo pohtinut kirjanmittaisesti, kuinka kenestäkään niin mitättömästä henkilöstä saattoi tulla vapaissa vaaleissa maailman johtavan kansakunnan presidentti. Pöljänpuoleinen Ludvig Napoleon oli näet valittu François Hollanden pian vastaanottaman viran ensimmäiseksi haltijaksi joulukuussa 1848.

Nyt jäädään jännäämään, miltä näyttävät päivittäisessä käytössä uuden presidentin vaatteet ja aatteet. Enää tarvitsee kaarirakenteen vuoksi paljastaa alussa kuullun kandidaatin henkilöllisyys. Sehän oli kristillis-demokraattien presidenttiehdokas Christine Boutin, joka avautui nakuilun ihanuudesta viikkojulkaisu Paris-Matchille (1949–) viime lokakuussa. Tähän innosti juorulehden vakiopalsta, jossa kulloin kukakin kändis kertoo, mitä mikäkin luku juolauttaa tajuun. Boutinille numero nolla yhdistyi alastomaan onneen.


Jarkko S. Tuusvuori

Ajatuksia on ravisteltu jo vuosia – Oulun Sokrates-kahvila sai alkunsa julkisesta heitosta


Voisiko Sokrates-kahvila toimia Oulussa? Christopher Phillipsin menestysteoksen Sokrates-kahvila [1] innoittamana esitin tämän kysymyksen Forum24-kaupunkilehdessä kolumnissani vuoden 2009 lopulla.

Phillips oli perustanut 1990-luvulla filosofisia keskusteluryhmiä eri puolille Yhdysvaltoja. Niissä tavalliset ihmiset kokoontuvat yhteen keskustelemaan heitä koskettavista kysymyksistä. Kahviloita on nykyään ympäri maailman, ja yksin USAssa Sokrates-kahviloita toimii satoja. Niiden rinnalle on vuosien saatossa syntynyt myös demokratia- ja perustuslakikahviloita.

Heittoni jälkeen vuoden 2009 taitteessa Anne Hulkko otti minuun sähköpostitse yhteyttä. Hän tiesi Oulun normaalikoululta opettaja Hannu Juuson, joka oli kunnostautunut työssään myös filosofian rintamalla. Kysyimme Juuson halukkuutta ryhtyä vetämään aikuisten filosofista keskusteluryhmää. Vastaus oli myönteinen, ja mukaan hän pyysi myös kollegansa Markku Veteläisen samasta opinahjosta.


Paikka löytyi Kulttuuritalo Valveelta

Vuoden 2010 tammikuun alussa Oulun Sokrates-kahvilan alkuperäinen perustajanelikko – Hannu Juuso, Markku Veteläinen, Anne Hulkko ja minä – kokoontui ensimmäisen kerran Oulun kaupungintalon vieressä sijainneessa Café Saarassa. Päätimme kokeilla siipiämme ja järjestää keskusteluryhmän ainakin muutaman kerran katsoaksemme, herättääkö se kiinnostusta. Kuriositeettina mainittakoon, että Sokrates-kahvila on yhä pystyssä mutta Café Saara ei.

Sokrates-kahvilan päätarkoitukseksi määriteltiin keskustelu filosofisessa hengessä. Sovittiin myös, että kokoontumisiin on kaikilla kiinnostuneilla vapaa pääsy. Ensimmäinen varsinainen tilaisuus pidettiin Kulttuuritalo Valveen Kahvila Mintussa 20.1.2010. Paikalla oli runsaasti väkeä, ja siitä lähtien keskustelua filosofisessa hengessä on käyty Valveella kahden viikon välein keväisin, syksyisin ja talvisin.

Hannu Juuson ja Markku Veteläisen lisäksi vetäjäjoukkoon on liittynyt Riku Välitalo ja Vesa Teppo. Minun ja Anne Hulkon rooliksi vakiintui alusta pitäen tausta-asioiden hoito. Olen myös kirjannut tilaisuuksissa esitettyjä puheenvuoroja ja laatinut niistä tiivistelmiä kotisivuillemme: http://sokrateskahvila.wordpress.com

Keväällä 2010 katsottiin tarpeelliseksi luoda oma blogi jatkokeskustelun paikaksi. Se palvelee ennen kaikkea kahta tarkoitusta: niiden asioiden sanomista, jotka jäivät itse tilaisuudessa sanomatta, tai niiden ajatusten esittämistä, jotka syntyvät keskustelun jälkeen.

Monesti teemat raksuttavatkin osallistujien mielissä vielä pitkään. Keskustelujen aiheet tulevat osallistujilta joko ohjaajien kanssa etukäteen sovittujen alkupuheenvuorojen muodossa tai spontaaneina ehdotuksina itse tilaisuuksissa. Käsiteltyjä aiheita ovat olleet esimerkiksi arjen etiikka, demokratia, elämän tarkoitus, hyvyys, ihminen, itsekkyys, myötätunto, pelko, populismi, rakkaus, sokeat pisteet, tietoisuus ja valta.

Nykyiseksi Sokrates-kahvilan pitopaikaksi Valveella on vakiintunut neuvotteluhuone toisessa kerroksessa. Tavallisesti keskustelemassa on parikymmentä iältään 20–80-vuotiasta ihmistä.


Viimeisin filosofinen kohtaaminen

Keskiviikkona 14.3. pohdittiin alustuksen pohjalta elämäntehtävää. Ydinkysymys kuului: ”Mikä on elämäntehtäväni?”

Oliko kysymys oikein asetettu, kysyttiin aluksi. Olisiko pikemminkin tullut kysyä, miten haluan elää elämäni tai mitkä ovat elämänarvoni? Markku Veteläinen piti johdonmukaisesti kiinni alkuperäisestä lähtökohdasta. Hän jakoi puheenvuoroja halukkaille.

Keskustelun sisältöä, ulottuvuuksia, vankkoja oksia, rytmiä ja antia on mahdoton tyhjentävästi välittää. Tärkeintä on sen henki. Kaikki voivat esittää näkemyksensä omana itsenään. Kaikkien ajatuksia arvostetaan yhtä paljon, mutta niiden paremmuus määräytyy perustelujen kautta. Välillä nauretaan – yhdessä, ei yhdelle – mutta voidaan tirauttaa kyynelkin.

Tämänkertainen kysymys oli näin muotoiltuna jokaiselle henkilökohtainen. Elämäntehtävien kirjo osoittautui laajaksi. Pullojen kerääminen voi olla täysin perustellusti elämäntehtävä. Monet muutkin arkipäiväiset asiat, kuten työnteko ja perheenjäsenenä toimiminen, voivat olla sellaisia. Koko ihmiskunnan tietoisuuteen kohonneista elämäntehtävistä mainittakoot esimerkkeinä Äiti Teresan (1910–1997) hyväntekeväisyystyö ja Mahatma Gandhin (1869–1948) ponnistelu Intian itsenäistymisen puolesta. Eräs oivalsi tilaisuuden loppupuolella, ettei hänellä mitään elämäntehtävää ole: ”elän vain menemään päivä kerrallaan.”

Blogin jatkokeskustelussa on tuotu muun ohella esiin se tärkeä näkökohta, ettei elämäntehtävää tarvitse välttämättä etsiä tai tunnistaa tietoisesti sitä elääkseen. Monet toteuttavat elämäntehtäväänsä ilman, että he ovat tietoisia asiasta tai tietoisesti etsineet sitä.


Erilaisuus on rikkaus

Sokrates-kahvilassamme on parasta elävyys, toisten kohtaaminen kasvokkain, eri-ikäisten ja eri elämänpiireistä tulevien ihmisten näkeminen ja kuunteleminen sekä uusien näköalojen avaaminen yhdessä.

Psykologisten tutkimusten mukaan ihmiset haluavat olla ennen kaikkea samanhenkisten seurassa. Sokrates-kahvila on toista maata. Siellä eri mieltä oleminen on rikkaus. Jos 16 keskustelijaa ilmaisee olevansa samaa mieltä jostain asiasta ja 17. on vilpittömästi eri mieltä toisten kanssa, hänen suoranainen velvollisuutensa on tuoda se esille. Tämä vaatii osallistujilta paljon mutta antaa ja opettaa samalla mitalla.

Oulun Sokrates-kahvila avautuu seuraavan kerran Valveella keskiviikkona 28.3.2012 kello 18.

 

Kari Utoslahti
Oulun Sokrates-kahvilan perustajajäsen
Toimittaja, Forum24-kaupunkilehti
 

[1] Sokrates-kahvila. Filosofisia kohtaamisia. (Socrates Cafe. A Fresh Taste of Philosophy, 2002.) Suom. Raija Viitanen. WSOY, Helsinki 2007.

 

 

Euron kriisi on päättyneen vuoden suuri puheenaihe. Se on hyvä puheenaihe, koska kukaan ei varsinaisesti ole euron kriisin asiantuntija ja siksi asiantuntijuudesta joudutaan käymään kamppailua.

Kriisistä puhumisen tasoja on kaksi. Ensimmäinen on ratkaisun hakeminen. Poliitikoilta odotetaan toimia, joiden avulla kriisi poistuu ja yhteiskunnallinen elämä jatkuu vanhalla radallaan. Valitettavasti tällaisia puhtaasti teknisiä ratkaisuja ei ole, ja jos olisi, ne olisi jo tehty. Talouteen liittyy väistämättä kaikki sellainen eturyhmätietoisuus, ideologisuus ja instituutioihin sitoutuminen, jotka tekevät politiikasta politiikkaa ja puhtaista "ratkaisuista" mahdottomia.

Toinen taso on kysymys siitä, mitä ja mikä kriisi pohjimmiltaan on. Kriisin keston aikana "perimmäinen ongelma" on tietysti ehditty paikantaa jo jokaiselle mahdolliselle tasolle.  Kriisin pohjimmainen olemus on tästä huolimatta aidosti kiinnostava kysymys, ei niinkään siksi, että taloudellisen valuvian pohja olisi väärin paikannettu, vaan siksi, että taloudellisten kriisien käsittely talouden käsitteillä tuppaa olemaan varsin pinnallista. Erityisesti näin on silloin, kun puhe on jostain ennen kokeilemattomasta, mitä euro selvästikin on. Pohjimmiltaan tarvitsemme aatehistoriaa selittääksemme, "mistä kriisissä todella on kyse".


Valtiokäsityksiä

Euroopan talous- ja rahaliitolla on kaksi suurta ongelmaa. Näitä ongelmia on vaikea nähdä, koska niiden läsnäolo on niin itsestään selvää, ja vasta rahaliiton erityispiirteet tekevät niistä todella kriisiyttäviä. Ensimmäinen ongelmista on uusliberalismi ja toinen on kansallisvaltio. Ne vaikuttavat itsestään selviltä, koska ne ovat ainoat kaksi suurta poliittista ideaa, jotka selvisivät vahvoina ja hegemonisina siitä politiikan, väkivallan ja ideologioiden myllerryksestä, joka tunnetaan 1900-lukuna.

Kun rahaliittoa perustettiin, uusliberalismi eli kaikkein vahvimpia aikojaan. Sen kyseenalaistaminen oli poliittisesti mahdotonta juuri siksi, että se oli 1900-luvun ruumiskasan päällä pää pystyssä. Vähäinen sääntely, vapaat pääomien liikkeet, hintavakauden korostaminen ja vastaavat eivät näyttäytyneet ideologioina vaan selvyyksinä.

Miksi uusliberalismista on sitten tullut rahaliitolle ongelma? Vaikka uusliberalismi voi näyttää talousopilta, pohjimmiltaan se on tapa asennoitua ihmisiin ja valtioihin. Sen asenne ihmisiin on, että he ovat pohjimmiltaan yksin ja varuillaan, ja kaikenlaiset ihmisten yhteenliittymät ovat satunnaisia ja ylipäänsä epäilyttäviä. Asenne valtioon on, että valtio on viime kädessä ahneiden virkamiesten ja populististen poliitikkojen väline viedä ihmisiltä se mikä ihmisille kuuluu. Valtiota pidetään lähtökohtaisesti loismaisena.

Teoriana siitä, mitä ihmiset ja valtio ovat ja miksi, uusliberalismi selittää psykologiaa, todellisuutta, tehokkuutta, moraalia ja paljon muuta. Ytimessä on kuitenkin valtio. Uusliberalismi toistaa kuuluvimmin kahta asiaa, filosofisesti ja rahateoreettisesti. Ensinnäkin valtio on kuin mikä tahansa markkinatoimija ja toiseksi sen myös tulee olla kuin mikä tahansa markkinatoimija. Tästä seuraa esimerkiksi uusliberalismin käsitys julkisen rahoituksen järjestämisestä ja verotuksen oikeutuksesta sekä byrokratian kritiikki ja niin edespäin.

Ajattelutavan mukaan taloudellisen arvon katsotaan syntyvän fundamentaalisesti ennen valtion toimintoja. Juuri siksi oikeisto jankuttaa työn tärkeydestä, ahkeruudesta ja sen sellaisesta: ajattelua ohjaa käsitys, jonka mukaan arvo tehdään ensin, ja valtio ulosmittaa omansa jälkikäteen. Useimmat ymmärtävät, että käsitys kuvaa huonosti modernia talousjärjestelmää, jossa valtion panos yhteiskunnallisissa ydintoiminnoissa koulutuksesta infrastruktuuriin on taloudellisen arvon luomisen ehto. Olennaisinta on kuitenkin, että modernia rahajärjestelmää tämä käsitys kuvaa vielä sitäkin huonommin. Jotta rahaa olisi ylipäänsä olemassa, tarvitaan valtion instituutioita tai vähintäänkin jotain vastaavankaltaista yhteisötason koordinaatiota. Eli juuri sitä, mikä on uusliberalismin mukaan kaikkein epäilyttävintä. Näin ollen uusliberalismi onkin hämmentävän valmis tuhoamaan modernin talouden.


Sitä saa, mitä tilaa

Euroopan rahaliitto luotiin uusliberalismin hengessä sellaiseksi, että valtion kulutusta  rajoitetaan väistämättä. Rahaliiton perustana on poliittisesti itsenäinen, inflaation kontrolliin keskittynyt keskuspankki. Tämä voi kuulostaa tekniseltä, mutta kyseessä on uusliberaalin asenteen täydellinen tuotos. Poliitikkoja estetään päättämästä rahapolitiikasta ja varmistetaan että alijäämäisten budjettien pyörittäminen tulee valtioille kalliiksi, kun sijoittajille on pakko maksaa riskilisää. Taustalla on todellinen kamppailu siitä, mitä valtion fundamentaalisesti ajatellaan olevan. Eurovaltioiden asemasta on tehty uusliberaalin doktriinin mukainen, koska valtiokäsitys euron taustalla perustuu holtittoman ja korruptoituneen byrokraatin karikatyyiin. Valtio käsitetään siis markkinoilta rahaa lainaavaksi tahoksi ilman valtion erityispiirteiden huomioimista. Julkinen kulutus ei vaikeudu kriisin takia vaan siksi, että julkisen kulutuksen vaikeuttaminen on euron alkuperäinen tarkoitus.

Kuitenkin uusliberalistinen malli epäonnistuu juuri siksi, että valtion merkitystä kieltäydytään ymmärtämästä. Kun finanssisektori paisuu liian suureksi, julkisen vallan on tehtävä jotain, ettei koko systeemi romahtaisi. Julkisen talouden tasapaino ja avoimet rahamarkkinat eivät johda vakaaseen järjestelmään, kuten friedmanilaiset kuvittelivat. Kysyntää täytyy pitää yllä, ja muutenkin huolehtia talouden edellytyksistä, mikä taas maksaa. Ja valtioiden taas täytyy saada rahoituksensa jostain.

Kriisin aikana Euroopan johtajille on kirkastumassa, että valtioiden rahoituksessa täytyy olla jokin takaportti. Toisin sanoen on syytä olla mietittynä, mikä kassa toimii viimekätisenä rahoittajana tilanteessa, jossa valtion rahoituksen järjestäminen ei muuten onnistu ja tasapainotilan etsiminen leikkauksille on paitsi itsemurha, myös mahdotonta.  Ensimmäisenä tämän takaportin puuttumisen huomasivat sijoittajat, jotka aivan oikein alkoivat pitää valtionvelkoja riskisijoituksena ja vaatia asiaankuuluvaa riskilisää. Viimekätisen rahoittajan puuttuminen tulee näin joka tapauksessa kalliiksi valtioille. Kun tilanne sitten kaatui poliitikkojen käsiin, linjaksi otettiin, että viimekätinen rahoitus järjestetään miten tahansa paitsi keskuspankin roolia muuttamalla. Päättäjillä on tai on ollut tarjota läjä erilaisia rahoituskanavia (jäsenvaltiot, EVVM, EVM, IMF), mutta tämä on edelleen sijoittajille sekavaa eli valtioille kallista. Sitä paitsi jokainen näistä malleista edellyttää budjettirahan kierrättämistä eli on jälleen hyökkäys julkisia budjetteja vastaan.

Keskuspankin ohella toinen keskeinen heijastuma tästä perustavasta ajatusmallista on moraalinen ajatus valtioiden "omista veloista", jotka on maksettava kunniallisesti itse. Veloille etsitään nyt maksajaa pitkin maita ja mantuja, koska ajatus ei toimi alkuunkaan. Valtion velkoja ei voi noin vain maksaa pois säästämällä. Pikemmin pitäisi olla jokin idea, miten velkoja voitaisiin mitätöidä. Itse asiassa se on ainoa järkevä asia, mitä tällä hetkellä voi tehdä. Mutta se taas luo vallitsevan opin mukaan vääriä signaaleja valtioille: että piikki on auki. Moral hazard. Ja juuri uusliberaali karikatyyri byrokraatista, jolla on piikki auki, on euroa kantavasti määrittävä vastapooli.

Kriisin ratkaisumallien pyörryttävä tekninen monimutkaisuus johtuukin ennen kaikkea yhdestä lausumattomasta tosiseikasta. Uusliberalismin periaatteista on nimittäin jo luovuttu täystuhon välttämiseksi, mutta sitä ei voi valitettavasti sanoa ääneen siinä mielessä, että rahoitukselle ja velalle kirjoitettaisiin uusia läpinäkyviä periaatteita. Valitettavasti tämä ääneensanomattomuus käy jatkuvasti paitsi monimutkaisemmaksi, myös kalliimmaksi.


Kilpailevat valtiot ja koordinaation pakko

Se uusliberalismista. Euron toinen ongelma on, kuten todettua, kansallisvaltio ja erityisesti ajatus kansallisesta edusta. Kansallisvaltiot on viritetty toimimaan kansallisen edun näkökulmasta. Vaikka ihmisillä saattaisikin olla jokin idea siitä, että kansallisvaltio on vanha ja kömpelö struktuuri, tästä ajatuksesta ei ole tietoakaan kun asioista tulisi sopia naapurimaan edustajan kanssa. Se ei johdu pahantahtoisuudesta, vaan kansainvälisen politiikan annetusta asetelmasta. Puolustinko yllä valtion suurta roolia? Tarkoitin julkista sektoria, julkista kulutusta, tulonsiirtoja ja sosiaalipalveluja. Nämä funktiot täytyy erottaa kansallisen intressin taakse linnoittautuneesta vahvasta valtiosta.

Euron perustajilla oli varmasti mielessään, että rahapoliittinen integraatio pakottaa syventämään talouspoliittista liittoa muutenkin. Eihän valuutta voi toimia niin, että tuotantorakenne on aivan erilainen eri paikoissa ja toiset velkaantuvat koska toiset tekevät ylijäämää. Jotta systeemi toimisi, pitäisi joka tapauksessa koordinoida kauppataseita ja pyrkiä yhtenäistämään tuotantorakennetta ja mielellään sopia yhteisistä minimipalkkasäädöksistä ja niin edespäin.

Lisäksi ainoa todellinen väline joka euron jäsenvaltioilla on keskinäiseen kilpailuun, on työvoiman oikeuksien polkeminen. Eihän siinä mitään jos ei kilpailtaisi keskenään. Eikä siinäkään mitään jos olisi oma rahapolitiikka. Mutta nykyinen järjestely, keskinäinen kilpailu ilman omaa rahapolitiikkaa, ei yksinkertaisesti toimi.
Viimekätisen rahoituksenkin hoitaminen on lähestulkoon mahdotonta, kun pitäisi saada sopu säännöistä, joilla se järjestetään. Jos toisiin ei lähtökohtaisesti luoteta, säännöt jäävät sopimatta. Siitä kärsivät kaikki. Typerintä asiassa on se, että todellinen talouspoliittisen koordinaation tarve antaa epädemokraattiselle komissiolle mahdollisuuden kaapata valta kaikilta vähänkään demokraattisilta elimiltä. Koordinaatio siis hoidetaan tavalla joka lakkauttaa demokratiasta merkittävän siivun.

Valtiot edelleenkin periaatteessa päättävät asioista, mutta komissiosta tulevien sääntöjen puitteissa. Kansalliset budjetit ovat suuria, mutta lopullinen sananvalta (ja sanktiovalta) on komissiolla. Jos sen sijaan olisimme valmiita luopumaan (suuresta osasta) kansallisvaltiotason talouspoliittista päätösvaltaa ja vahvistamaan keskustason demokraattisia elimiä (parlamenttia), demokraattisen talouspolitiikan luomiseen olisi jonkinlaiset mahdollisuudet. Lyhyesti: jos halutaan yhteinen raha, tarvitaan yhteistä talouspolitiikkaa, ja sitä voi tehdä joko demokraattisesti tai epädemokraattisesti. Keskenään kilpailevien kansallisvaltioiden asetelma johtaa helposti demokratian rajoittamiseen.


Mitä seuraa, tai on seuraamatta?

Entä sitten? Mitä tästä seuraa? Mikä kriisin olemus tässä on sitten tuotu esiin?
Toki voi käydä niin että euro hajoaa, eikä tällä pohdiskelulla enää ole ihmeemmin väliä. Taloudellinen krapula on silloin kova, maanosa painiskelee työttömyyden ja sosiaalisten ongelmien kanssa. Siitä selvitään jollakin tahdilla. Euroopan integraatio ottaa takapakkia muillakin aloilla. Kestää hyvin kauan ennen kuin vastaavanlaista kansallisvaltiot ylittävää poliittista toimijaa ryhdytään vakavasti kehittelemään seuraavan kerran, ja tämä tapahtuu varmasti jossakin Eurooppaa kiinnostavammassa paikassa, luultavasti Latinalaisessa Amerikassa.

Mutta kriisin olemuksesta vielä kolme asiaa. Ensinnäkin, internationalistisella vasemmistolla ja rahaliitolla on tänä päivänä yhteiset viholliset, eli mainitut uusliberalismi ja kansallisvaltioajattelu. On kuitenkin epäselvää, mitä yhteisistä vihollisista pitäisi poliittisesti päätellä, vai pitäisikö päätellä mitään – tai onko internationalistinen vasemmisto tällä areenalla ylipäätään minkäänlainen toimija.

Toiseksi, ongelmien aatteellisen ytimen paikantaminen uusliberalismiin ja kansallisvaltiohin kertoo vasta poliittisen asetelman. Asetelma antaa mahdollisuuden mitä moninaisimpiin poliittisiin asenteisiin. Samoin kuin kaikessa muussakin politiikassa, vallan tasapaino ja kyky ilmaista kantoja ratkaisevat, mitä tapahtuu. Kun eletään vielä kohtuullisesti toimivassa demokratiassa, kaikki on periaatteessa auki. Kyse on edelleenkin vahvimmin mielikuvista. Kamppailua käydään siitä, mitä valtio on. Politiikan sisältöä tuottava voima kansan äänestä talousteknokraatteihin tiivistyy lopulta siihen, mikä mielikuva tähän kysymykseen vastaamista ohjaa. Hyvinvointivaltio vai korruptio, kansallisen identiteetin tiivistymä vai vanhentunut politiikan kehys? Oikeastaan kyse ei ole edes hallitsevasta mielikuvasta, vaan hallitsevasta karikatyyrista.

Eurooppa saattaa olla edelleen siinä määrin demokraattinen, että kriisin lopputuloksena on juuri sellainen todellisuus, johon eurooppalaisten keskuudessa vallitseva valtiokäsitys sopii. Taloudellinen ja nationalistinen oikeistolaisuus saattavat todella olla maanosan vahvimmat poliittiset ideat. Ehkä yövartijavaltion kannatus on suurempi kuin sosiaalivaltion. Ehkä kansallisuusaate on lopulta vahvempi kuin kansallisvaltion yli tähyävät voimat. Ehkä eurooppalaiset saavat juuri niin huonon Euroopan kuin ansaitsevat. Enemmän tuloeroja, enemmän keskusvallan teknokratiaa, lippu salkoon.

Kolmanneksi, ja päästäkseni lopulta kiinnostavimpaan asiaan, tämä Eurooppa saattaa kaikesta komissaarivallasta huolimatta kriisiytyä niistä syistä, joita olen yllä yrittänyt kuvata. Hanke muuttuu mahdottomaksi. Tällöin uusliberalismin ja kansallisvaltion kriisi muuttuu kiinnostavaksi alussa mainitusta syystä: koska ne selvisivät 1900-luvusta ja kaikista julistetuista "historian lopuista". Euroa tuhoavat juuri nämä opinkappaleet, joiden selviytyminen on antanut niille jonkinlaisen post-ideologisen leiman. Parhaimmillaan tilanne saattaa karistaa niistä post-ideologisuuden ja saattaa ne kontekstiinsa. Lopulta ne ovat pelkkiä voittajia, ja sellaisena varsin sattumanvaraisia. Ne ovat edelleen voimissaan, koska hallitsevassa poliittisessa kuvittelutavassa ei ole muita yhtä vahvoja ja kokonaisvaltaisia maailman hahmottamisen malleja, jotka tarjoaisivat valmiin sanaston yhteiskunnan ja talouden toiminnan ja ongelmien selittämiseen.

Huonomman Euroopan resepti syntyy siitä, että tällaiset hallitsevat ajatusmallit vahvistavat kriisin hetkellä otettaan siinä tapauksessa, etteivät ne kriisiydy kunnolla. Jos uusliberalismi ja kansallisvaltio sen sijaan kohtaavat ajatusmalleina umpikujan, syntyy jotain aivan uutta jo siksi, että näin täytyy tapahtua. Poliittisen sanaston ja sosiaalisen todellisuuden hahmotustavan täytyy kuitenkin aina tulla jostain.
Nykymaailmaa katsoessa ajatus aivan uusista hahmotustavoista ei herätä ainakaan pelkkää pessimismiä.
 
 
Teppo Eskelinen

Presidentinvaalikeskusteluissa Timo Soini on korostanut useaan otteeseen, että kenenkään mielipide ei ole väärä, jos se on hänen omansa. Lähtöjään tämä kuulostaa mukavalta ja vastaansanomattomalta näkemykseltä. Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen. Soini onkin käyttänyt tätä lausumaa keskusteluissa taitavasti kuvatakseen perussuomalaisten kannattajia väärinymmärrettynä ja vainottunakin joukkona.

Soinin vastakritiikki ei olekaan tuulesta temmattu. Tiettyjen perussuomalaisten riveissä toimivien aktiivien touhut ovat saaneet aikaan moraalipaniikkia, ja perusteltu kritiikki heitä kohtaan tahtoo pursuta yli äyräiden koskettamaan ketä tahansa perussuomalaista. Ei vaadita ruudinkeksijää ymmärtämään, että huitova kritiikki on omiaan vahvistamaan yhteisyydentuntoa myös siellä, missä olisi aitoja mielipide-eroja. Huolimaton perussuomalaisten kritiikki voi siis kääntyä itseään vastaan. Soinin retorinen johtopäätös ”oma mielipide ei voi olla väärä” hyppää kuitenkin yli laidan toisella tavalla.

Rinnastetaan se toiseen perussuomalaisten aivoriihen oivallukseen, joka on uudelleenlämmitetty klassikko sananvapaus- ja suvaitsevaisuuskeskustelusta ympäri maailman. Esimerkiksi Soini on usein valittanut, että hänen abortti- tai seksuaalisuuskantojensa kritiikki on osoitus suvaitsemattomuudesta, samoin kuin perussuomalaisen ”maahanmuuttokriittisyyden” kritiikki. ”Suvaitsevaiston fasismi ja darvinismi kukkivat”, kuten hän totesi blogissaan 3. tammikuuta. Toisia ihmisiä kritisoivat kannatkin ovat ”omia mielipiteitä”, joita ei saa kutsua vääriksi suoralta kädeltä. Näin Soini kuvaa itsensä demokratian ja vapauden puolustajaksi ja syyttää muita niiden loukkaamisesta.

Tätä lausumaa on kuitenkin vaikea pukea yhtä pehmoisenmukavaan asuun kuin alussa mainittua omien mielipiteiden puolustusta. Siksi kannan ongelmat ovatkin selvemmät. Poliittiset mielipiteet eivät voi olla koskemattomia ja muuttumattomia, vaan niihin kuuluu kiistely ja koettelu. Kyllähän ihmisten tulisi muuttua elämänsä aikana, niin ihmissuhteissaan ja kasvatuksensa aikana kuin yhteiskuntaan osallistuessaankin. Politiikka ei ole vain mielipiteiden nokittelua.

Ja tietysti jos mielipiteeseen kuuluu, että toiset ihmiset ovat alempiarvoisia, sillä on hankalat seuraukset sen kannalta, miten yhteiskunnassa edes voidaan elää. Kun ei suvaita ominaisuuksia, joille ihmiset eivät voi mitään (toisin kuin vaikka poliittisia mielipiteitä), ollaan vaarallisella alueella. Kaikkien ihmisten arvoa korostavan Soinin luulisi tämän hyväksyvän, mutta silti hän puolustaa kaikkien mielipiteiden oikeellisuutta.

Mutta tämä kritiikki ei liene Soinille kovin merkityksellistä. Perussuomalaiset ovat strategiassaan ymmärtäneet hyvin politiikan any publicity -puolen: tärkeintä on pitää huomio itsessä ja hallita keskustelua. Vaikka keskeiset kannat ammuttaisiin täyteen reikiä, kritiikin kohteenakin perussuomalaiset säilyttävät huomioarvonsa. Tässä vaiheessa se vaikuttaa olevan tärkeintä, kun asema suurena puolueena halutaan vakiinnuttaa. Soini totesikin Neloskanavan järjestämässä keskustelussa Pekka Haaviston kanssa, että joukot oppivat ajan myötä käyttäytymään kunnolla.

Valittaminen toisten suvaitsemattomuudesta osuu myös hyvin nykytilanteeseen. Jos on ihmisryhmiä, jotka kokevat, että heidän maailmankuvansa on ollut piilossa tai ”kielletty”, poliittisen korrektiuden peittämää, tällaiset kannanotot vetoavat heidän loukkauksen tunteisiinsa. Johdonmukaisuus ei ole tärkeintä vaan toisten löytäminen. Soinin mainittu blogiteksti osuu näihin tuntoihin taitavasti:

”Älä unohda epäonnistunutta ihmistä. He haluavat olla mukana, kunhan kokevat kelpaavansa. Siinä oli suvaitsevaisuusoppia selvällä suomella sanottuna. Ihmiselämä on pyhä. Elettävä se on – jokainen elämä. Ja sillä on luovuttamaton arvonsa.”

Tässä on taiten taottu yhteen ”suvaitsevaiston” kritiikki, omien mielipiteiden oikeus ja ihmisarvo. Mutta mitä tällainen kanta tarkoittaa lopulta politiikalle? Kannatettavalta kuulostavan pienen ihmisen puolustuksen rinnalle on liitetty näkemys politiikasta, joka on vastuuton minkä tahansa puolueen johtajalta.

Kannanotoissaan Soini nimittäin lopulta vastustaa kriittistä keskustelua. Perussuomalainen retoriikka maalaa kuvan omista näkemyksistä puhtaina ja alkuperäisinä ja vaatii niiden täydellistä loukkaamattomuutta. Ihmiset ovat siten joukossakin mielipiteineen yksin. Puoluekaan ei ole mielipiteitä muuntava ja kasvattava yhteisö – miten se voisi olla, jos jokaisen mielipide on oikea? – vaan pelkkä mielipiteitä puolustava elin. Tällainen puolue tai kansanliike ei voi kehittää omaa ääntä.

Demokratia ei tarkoita sitä, että kaikki mielipiteet ovat yhtä hyviä, ja että kaikkien tulee antaa kukkia. Se tarkoittaa, että mielipiteitä ei saa tukahduttaa väkivalloin, eikä valtiovalta saa hallita niitä.

Jokaisella on oikeus ja vapaus omiin mielipiteisiinsä. Mutta vaikka mielipiteeseen on oikeus, se ei ole automaattisesti oikea. Kuka tahansa ymmärtää, että nämä ovat kaksi eri asiaa. Demokratiaan vapauden kumppanina – itse asiassa kaikkeen elämään –kuuluu, että mielipiteitä pyritään muuttamaan, toisiin koitetaan vaikuttaa. Miksi?

Koska politiikkaan täytyy kuulua ajatus, että toisilla on vääriä mielipiteitä, joiden halutaan muuttuvan. Politiikka on kamppailua näkemysten välillä, kamppailua ihmisten kannatuksesta. Näinhän on oltava: muutoin se kutistuisi vain valmiiden jääräpäisten eturyhmien väliseksi kädenväännöksi, jossa ei opita, muututa eikä kasveta. Maailma muuttuisi, mutta näkemykset siitä eivät.

Yhteiskunnissa on aina ristiriitoja, niin näkyviä kuin piileviäkin. Demokraattisen politiikan tarkoituksena on ratkoa niitä rauhanomaisesti ja antaa kaikille mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Demokraattinen politiikka joutuu myös aina kamppailemaan asioita vastaan, jotka estävät tätä, esimerkiksi kasvavia luokkaeroja, julkisen keskustelun monopoleja tai sukupuolten, etnisten tai uskonnollisten ryhmien välisiä oikeuksien eroja. Demokraattinen yhteiskunta ei synny vain äänestysmenetelmistä ja edustamisen tavoista, vaan se pitää synnyttää, kipeästikin, vapauden, demokraattisten käytäntöjen ja tasa-arvon kolmiyhteydessä.

Ja täytyy muistaa, että tämä ei vie väistämättä rauhaisaan lintukotoon. Se vain takaa, että yhteiskunnallisia konflikteja ei ratkaista väkivalloin.

Demokratiassa on siis olennaista, että mielipiteet joutuvat koetukselle. Jotkut niistä pääsevät valtaan, mutta on tärkeää, että pelin säännöt eivät tue mitään valmiiksi (esimerkiksi taloudellisen tietämyksen haastaminen on tärkeää, ettei asiantuntijatietoon voida vedota vailla kriittistä keskustelua). Valittaminen kritiikistä ylipäänsä on siis lähtökohtaisesti epädemokraattinen näkökulma. Kritiikin tavoista ja sisällöistä sopiikin valittaa.

Mutta keskustelua ja kiistelyä ei pidä vastustaa. Niiden puutteesta kärsisi koko suomalainen poliittinen keskustelu. Tällaisesta ylimalkaisesta mielipiteiden puolustamisesta seuraa vain arvojen teatteria, jossa roolit ja näyttelijät ovat valmiita.

 

Ville Lähde

 

 

Risto
20.12.2011

Rationaalisuuden ritarien sappi kiehui marraskuussa yli julkaisukynnyksen. Ruoansulatusnesteen maistelu ei sinänsä ole kummoista puuhaa, mutta kun läikyntä sai myös toisenlaisen ristiretkeilijän pukahtamaan, Jumalasta ja tieteestä eripuraajien yhteiset käsitykset valottuivat hauskasti.

Aamulehti 20.11. tarjosi mielipidesivuillaan terveyssosiologian professorin Markku Myllykankaan tuohtumukselle ja kliinisen fysiologian emerituksen Esko Länsimiehen pöyristykselle purkautumisväylän. Miehiä risoo muun muassa Jumalan kiittämien opinnäytteiden esipuheissa, uskontoihin liittyvien ilmiöiden tutkiminen, teologian opettaminen ja pappien kouluttaminen yliopistoissamme. Yhdestä erityisestä synnistä he antavat esimerkiksi toisen professorikaksikon Matti Leisolan ja Tapio Puolimatkan, nämä langenneet kun ovat tieteeseen kanonisoituina ihmisinä tuoneet julki henkilökohtaisia vakaumuksiaan ja vielä pönkittäneet niitä asiantuntija-asemallaan. Ylipäätään kaikenlaiselle "tieteen häpäisylle" pitäisi laittaa loppu. Tiedeyliopistojen olisi esimerkiksi "puututtava palkkalistoillaan olevien opettajien ja tutkijoiden tieteen vastaiseen toimintaan". Kirjoituksensa Myllykangas ja Länsimies lopettavat kuin manifestin:

"Oikeiden tiedemiesten ja -naisten on ryhdistäydyttävä. Taikausko ja sen harhaoppiset levittäjät on karkotettava tiedeyhteisöistä. Järjen valoa ei saa päästää sammumaan."

Skeptikkoduon puhdistushaikailuja on jo varsin asiallisesti perattu Aamulehdessä (23.11.) sekä kirjoituksen alkuperäisversion julkaisun yhteydessä Acatiimi-lehden numerossa 1/11. Lisäksi purkaus tuotti aimo massan blogitekstiä, joten siihen itseensä tuskin on syytä enempää paneutua. Eikä Tapio Puolimatkan vastine (23.11.) vihakaksikon hassutteluun ole sekään kummoisenkaan maininnan arvoinen. Vierekkäisinä nämä kirjoitukset kuitenkin osoittavat uskonto- ja tiedefanien ikiriidasta avartavan seikan: vaikka pukareiden positioilla on välimatkaa maasta taivaaseen, he osoittautuivat kovin yksimielisiksi.

Paneutukaamme siis kaikesta huolimatta hetkeksi Puolimatkan julkisiin ajatuskulkuihin. Aamulehdessä esitetty argumentti on ennestään tuttu [1]. Ensinnä hän väittää kristinuskon suuresti edesauttaneen – ellei kätilöineen – tieteen synnyssä. Ja tästä hän johtaa pääteesinsä: kristillisyys on aina ja nykyäänkin niin elimellinen osa tiedettä, että sen amputoiminen rationaalisesta ja järjestelmällisestä tiedonkeruuprojektista olisi älyllinen itsepetos ja johtaisi vääjäämättä tiedepuuhastelun perikatoon.

"Kristillinen teologia tarjosi siis tieteelliselle vallankumoukselle lähtökohtaolettamukset, jotka mahdollistivat tieteen räjähdyksenomaisen edistyksen. Siitä syystä professorien halu eristää teologia tiedeyliopiston ulkopuolelle on kuin lobotomian haikailemista itselle."

Lienisi mainitsemattakin selvää, että ilman ylettömän suopeaa tulkintaa tämä on silkka geneettinen virhepäätelmä – ja mitä muuta tämä voisi olla, se ei ole lainkaan selvää. Jos nyt kuitenkin pinnistää oikein kovasti, saattaa ymmärtää haparoivan tolkun professorismiehen väitteiden takana. Hän ilmeisesti jättää mainitsematta sen piilopremissin, joka tekee argumentista edes kaukaisesti pätevän. Jottei jo transsendenssin taa voisi nähdä tätä väitteiden johtoa epäpäteväksi, on tiede ymmärrettävä jonkinlaisella käsitteellisellä välttämättömyydellä yhtenäiseksi massiiviksi, jonka synnyinominaisuudet eivät voi muuksi muuttua. Tieteen toisenlaiseksi tuleminen johtaisi välttämättä sen tuhoutumiseen, perusteettomuuteen, pimeyden valtakuntaan ja kaikenlaiseen iljetyksen kauhistukseen. Puolimatkan täytyy siis ajatella, että tiede on yksi, yhtenäinen, mahtava monoliitti. Jos se on kristinuskosta siinnyt, se on kauttaaltaan uskonnollista – ja opettaahan jo Raamattu, että isot rakennelmat on tehtävä uskonkalliolle.

No, tällainenhan nyt on aika tavallista horinaa. Juuri siksi ei pitäisi olla yllätys, että uskontoentusiastien lisäksi myös monet tiedeintoilijat jakavat samasta science fictionista vain vähän eroavan variantin. Myllykankaan ja Länsimiehen kirjoitus on tästä perin alleviivaava esimerkki. Heillekin tiede on yhdestä rakennussarjasta konstruoitu jättikappale. He ymmärtävät sen toisaalta suunnattomaksi laitteeksi, jonka kampea kun kääntää, putkahtelee ihmiskunnan kollektiiviseen tajuntaan perusteltuja tosia uskomuksia. Homogeenisen rakenteensa vuoksi vehje on kuitenkin niin hauras, ettei siihen sovi syytää aivan mitä tahansa. Ehei, jos data ei ole kosher, jos kone erehtyy syömään uskontojen tai muiden huuruilujen saastuttamaa syötettä, saattaa se alkaa tulostella ties mitä hullutuksia. Samoin käy, jos vääräuskoiset pääsevät operoimaan tätä tuotantovälinettä. Heidät on siis karkotettava. Ja myös vanhurskaiden joukkoa on valvottava tarkoin, sillä pahimpia vihulaisia ovat revisionistit, jotka vehkeilevät selän takana vaikka väittävät olevansa hyvien puolella – niin kuin nyt kansakunnan epäilijäkerhosta katsottuna Leisola ja Puolimatka tekevät.

Jotta riita olisi alkujaankaan mahdollinen, täytyy kiistapuolien olla yksimielisiä kinattavaa asiaa paljon laajemmasta pohjasta. Tieteestä jankuttavien teistien ja huuhaanmetsästäjien kilpahoilanta osoittaa kuitenkin vielä pidemmälle käyvän teesin: jopa ohipuhuminen nousee yhteisymmärryksestä. Kenties tämä johtuu siitä, että asian äärelle päädytään samojen käsitysten innoittamina.

Aamulehdessä mielipidehtineet professorit uskovat tieteen voittojen olevan sen ansiota, että tieteentekijät jakavat yhden oikean yleiskäsityksen kaikkeudesta. Vain se varmistaa tieteelle vakaan pohjan – jos perusta menetetään, vaivutaan pimeyteen. Ilmeisesti juuri tämä usko tuottaa molempien ääripäiden kummalliset näkemykset. Ainoa ero on siinä, minkä maailmankuvan on sattunut rouva Fortunalta saamaan.

Ehkä parempi tieteenfilosofian opetus säästäisi meidät tällaiselta. Vaikka anything ei kävisikään, ei tutkijoiden tarvitse jakaa samoja käsityksiä elämästä, universumin perustasta tai todellisuudesta ylimalkaan. Riittää, että he kykenevät puhumaan keskenään.

 

Risto Koskensilta

 

Viitteet

1 Esimerkiksi TV7:n keskusteluohjelma Café Raamatun katseleminen on mainio tapa tutustua prof. Puolimatkan projektiin. Ks. esim. Café Raamattu Extra.

Under november och december 2011 har filosofiportalens svenska redaktion digitaliserat omfattande mängder material av den finländske filosofen och antropologen Edvard Westermarck. Detta nydigitaliserade material har idag gjorts tillgängligt för alla i Filosofia.fi:s Westermarck-samling i fyra volymer. Samlingen Westermarck har varit under arbete sedan 2007 och öppnades våren 2011.

Urvalet av material har gjorts huvudsakligen av Juhani Ihanus, vars digitaliseringsplan inbegriper både publicerat och opublicerat material av Westermarck i form av artiklar, föredrag, manuskript, föreläsningar och brev. Digitaliseringsplanen syftar till att, genom noggrant utvalda verk, ge en så komplett helhetsbild av Westermarcks intellektuella utveckling som möjligt.

Bland de senaste tillskotten i Westermarck-samlingen kan dessa tidigare svårtillgängliga verk uppmärksammas: Westermarcks föreläsningar i samhällslära 1894, föreläsningsserien i filosofins historia 1912-14 och laudaturuppsatsen med temat "Gör kulturen människoslägtet lyckligare?" från 1886. Utöver dessa tidigare opublicerade texter inkluderar samlingen nu också viktiga artiklar av Westermarck som tidigare enbart funnits vid ett fåtal universitetsbibliotek. Ett gott exempel på detta är artikeln "Selektionsteorin och dess betydelse för vetenskaperna om det fysiska, psykiska och sociala lifvet" som publicerades i Album utgifvet av Nyländningar 1891. I artikeln ger Westermarck en god bild av Darwins och Lamarcks olika utvecklingsteorier, liksom sina egna kritiska synpunkter på utvecklingsteoriernas vetenskapliga status.

Bland de nya brev som införts är Westermarcks brev till Rolf Pipping 7.4.1939 av speciellt intresse. Brevet är skrivet under Westermarcks sista levnadsår och ger inblick i Westermarcks egen syn på sin filosofiska utveckling under äldre dagar. Han talar bland annat om relativismen som "kungstanken" i hans tankevärld under ett halvt århundrade.

Samlingen Westermarck i Filosofia.fi finns tillgänglig på
http://www.filosofia.fi/westermarck

Samlingen har förverkligats av Filosofia.fi i samarbete med forskningsprojektet Westermarck and Beyond vid Åbo Akademi (finansiärer Svenska Kulturfonden och Konestiftelsen) och Åbo Akademis bibliotek.

                                                               Jonas Ahlskog
                                                               Webbredaktör, Filosofia.fi

Läs mera om Edvard Westermarck

Biografi i Filosofia.fi av docent Olli Lagerspetz:
http://filosofia.fi/se/filosofin_i_finland/galleri/2711

Läs mera om Samlingen Westermarck i Filosofia.fi:
http://www.abo.fi/public/News/Item/item/4369

Julkinen keskustelu yliopistouudistuksesta on vaimennut, vaikka enemmistö henkilöstöistä onkin uudistukseen pettynyt, kuten Tieteentekijöiden liiton ja Professoriliiton kysely osoitti. [1] Keskustelua tarvittaisiin kuitenkin juuri nyt vielä enemmän kuin lakikiistan aikaan. Parhaillaan on lausuntokierroksella vielä lakia merkittävämpi uudistus: yliopistojen uusi rahoitusmalli, jonka ehdotus Laadukas, kansainvälinen, profiloitunut ja vaikuttava yliopisto julkistettiin 21. marraskuuta. [2] Yliopistojen muutokseen vaikuttaa eniten juuri se, millaisin kriteerein valtio jatkossa jakaa rahoitusta.

Valtion budjetista katetaan lähes kaksi kolmasosaa yliopistojen toimintamenoista, vuonna 2011 n. 1,8 miljardia euroa. Rahoitus on opetus- ja kulttuuriministeriön tärkein ohjausinstrumentti, keino antaa keppiä ja porkkanaa. [3]

Yliopistojen rehtoraatti ja hallitus ovat uuden lain mukaisessa hallintomallissa aiempaa itsevaltaisempia suhteessa yliopistoyhteisöön. [4] Lain henki velvoittaa heitä toimimaan organisaation taloudellisen kokonaisedun puolesta, hieman yritysjohdon tapaan tehokkuutta tavoitellen ja toimintaa virtaviivaistaen. On selvää, että jokaisen yliopiston johto koettaa saada yliopistonsa "profiloitumaan" niin, että OKM:n rahoitusmallin kriteereitä seurataan yliopiston taloudellisen menestyksen kannalta parhaalla tavalla.

Ehdotettu malli jakaa rahoituksen aiempaan tapaan kolmeen pääosioon: koulutukseen (41%) ja tutkimukseen (34%) sekä koulutus- ja tiedepoliittisten tavoitteiden osuuteen (25%). Nämä kolme säilyvät kokonaisrahoituksen osuuksina käytännössä samassa keskinäisessä suhteessa kuin aiemmin, mutta laskentaperusteet on laitettu uusiksi.


 

Koulutus

Koulutuksessa tehokkuuteen patistellaan esimerkiksi sillä, ettei rahoitus enää määräytyisi lainkaan opiskelijamäärän (ja aloituspaikkojen) perusteella, vaan ratkaisevaa olisi valmistuneiden tutkintojen ja suoritettujen opintopisteiden määrä. Opiskelijoiden kannustaminen ja piiskaaminen viidessä vuodessa maistereiksi (tai kolmessa kandeiksi) tulisi siis entisestään korostumaan yliopistojen arjessa.

Koulutuksen tuloksellisuusmittareissa suoritettujen ylempien tutkintojen merkitys olisi 15% kokonaisrahoituksesta, alempien korkeakoulututkintojen 9 %, ja vähintään 55 opintopistettä suorittavien opiskelijoiden määrä vaikuttaisi 11 % osuudella (josta 3 % laskettaisiin vuodesta 2015 alkaen nyt suunnitteilla olevan yliopistojen yhteisen opiskelijapalautejärjestelmän perusteella [5]). Muita laskentaperusteita koulutuksen rahoitusosuudessa olisivat avoimen yliopiston ja erillisten opintojen suoritetut opintopisteet (2 %), ulkomaalaisten yliopistossa suorittamat ylemmät korkeakoulututkinnot (1 %), yliopistosta lähtevä ja yliopistoon saapuva kansainvälinen opiskelijavaihto (2 %) ja yliopistosta valmistuneet työlliset (1 %).

Viimeisenä mainitun kriteerin on tietenkin tarkoitus ohjata yliopistoja suuntaamaan aloitus- ja koulutuspaikkoja aiempaa halukkaammin ennakoidun työvoimatarpeen mukaisesti. Työvoimatarpeen ennakointi on ollut aina aikaisemminkin mukana koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmassa, jossa arvioidaan koulutuspaikkojen uudelleensuuntaamisen tarpeita. Suoraan rahoitukseen vaikuttavaa kriteeriä siitä ei ole aiemmin yritetty luoda. Nyt kun näin aiotaan tehdä, on syytä myös ottaa vakavasti kriittinen keskustelu ennakoinnissa käytettyjen argumenttien, tietopohjan ja laskelmien pätevyydestä. [6]


 

Tiede- ja koulutuspoliittiset tavoitteet

Keppiä ja porkkanaa pyritään lisäämään myös siten, että tiede- ja koulutuspoliittisten tavoitteiden "strateginen" osuus on nostettu 10 prosenttiin aiemmasta 6,25 prosentista. Tällä rahoituserällä yliopistoja palkitaan profiloitumisesta ja virtaviivaistumisesta ministeriön toiveiden suuntaisesti.

Tarkoituksena on kannustaa yliopistoja kehittämään ja keskittämään toimintojaan sen mukaisesti, mitä yliopistot ovat omiin strategioihinsa kirjanneet. Strategioita ei ole kuitenkaan tehty vapaasti yliopistojen toiveista lähtien, vaan opetusministeriö ohjasi strategiatyötä ja lopulliset strategiat on hyväksytty neuvotteluissa ministeriön kanssa. Strategiatyön keskeinen tavoite oli johdattaa yliopistoja luopumaan ministeriön näkökulmasta liiallisesta monialaisuudestaan ja "rönsyistä" siten, että yliopistojen tuli valita itselleen painopistealueita, joille koulutusta ja tutkimusta erityisesti suunnataan. Strateginen rahoitus palkitsee siis yliopistoja sen mukaisesti, kuinka hyvin ne käytännössä toteuttavat strategioihinsa kirjattua profiloitumista ja keskittymistä painopistealueille. Tämä edellyttää luonnollisesti vastaavasti joistain toiminnoista ja koulutus- ja tutkimusaloista luopumista. [Yliopistojen strategioihin voi käydä tutustumassa kunkin yliopiston verkkosivuilla, ks. linkkejä lopussa viitteestä 7.]


 

Tutkimus ja julkaiseminen

Tutkimuksen mittareiksi rahoitusmalli esittää suoritetut tohtorintutkinnot (9 %), julkaisut (13%), kilpaillun tutkimusrahoituksen saannin (9 %), ulkomaalaisten suorittamat tohtorintutkinnot (1 %) ja ulkomaalaisen opetus- ja tutkimushenkilöstön määrän (2 %). Kansainvälistymisen mittareille laitetaan selvästi aiempaa enemmän painoa.

Yksi suurimmista muutoksista koskisi julkaisumäärien painoarvoa tutkimuksen laatua ja vaikuttavuutta arvioitaessa. Nykyisessä rahoitusmallissa julkaisujen painoarvot kokonaisuudessa ovat seuraavat: ulkomailla julkaistut 1,18125% ja muut tieteelliset julkaisut 0,50625%. Ehdotuksen mukaan vuodesta 2013 alkaen osuudet olisivat 10% ulkomailla julkaistuista ja 3% muista.

Julkaisumäärien vaikutus siis moninkertaistuisi. Toisekseen ulkomaisten julkaisujen arvostus painottuisi entisestään.

Tosin ehdotuksessa esitetään myös, että vuodesta 2015 eteenpäin ulkomainen/kotimainen -jaon korvaisivat Tieteellisten seurain valtuuskunnan koordinoiman, parhaillaan käynnissä olevan julkaisufoorumihankkeen määrittämät julkaisujen laatutasot. [8] Tällöin ulkomaisten referee-julkaisujen osuus korvautuisi julkaisufoorumin määrittämien 2 ja 3 tasojen julkaisuilla ja muiden tieteellisten julkaisujen sijaan käytettäisiin julkaisufoorumin tason 1 julkaisujen määrää. Muutos ei kuitenkaan ole suuri, sillä suomenkielisillä lehdillä ja aikakausjulkaisuilla ei ole tuossakaan jaossa pääsyä korkeampiin tasoluokituksiin. Kirjakustantajista on kuitenkin nostettu korkeammalle kakkostasolle neljä suomalaista: Gaudeamus, Suomalainen tiedeakatemia, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Vastapaino. [9]

Laskentamallissa vain määrä merkitsee: julkaisut lasketaan samanarvoisiksi niiden laajuudesta ja kirjoittajien luvusta riippumatta. Mikä tahansa ulkomainen referoitu julkaisu – esimerkiksi konferenssikokoelmassa ilmestyvä pieni artikkeli – olisi näin ollen yliopiston tuloksellisuuden mittarina yli kolme kertaa painavampi kuin suomeksi kirjoitettu tieteellinen monografia, siis kokonainen kirja. Kun lisäksi monilla aloilla julkaistaan etupäässä useiden tutkijoiden yhteisartikkeleita, päädytään asetelmaan, jossa vaikkapa kuuden kirjoittajan konferenssiartikkeli olisi monin verroin merkittävämpi tuotos yliopiston rahoitusta laskettaessa kuin yhden kirjoittajan monivuotinen työ monografiamuodossa.

Laadun korvaaminen määrällä tuottaakin usein juuri tällä tavoin vääristyviä mittareita, joilla on kiistatta jatkossa voimakasta vaikutusta tutkimustyön arviointiin ja kehittämiseen yliopistoissa. Lisäksi se asettaa julkaisukäytännöiltään, luonteeltaan ja yhteiskunnalliselta rooliltaan erilaiset tieteenalat eriarvoiseen asemaan.


 

Mallin eriarvoistavat vaikutukset

Ulkomaista ja vieraskielistä julkaisemista vahvasti suosiva rahoitusmalli soveltuu parhaiten niille aloille, joilla tutkimus on teknistä ja erikoistunutta sekä lähtökohtaisesti kansainvälistä. Esimerkiksi lääketieteessä ja luonnontieteissä kuhunkin erikoistuneeseen kohteeseen keskittyy rajattu määrä tutkimusryhmiä maailmassa. On selviö, että tutkimusryhmät pyrkivät raportoimaan tuloksistaan muutamissa tunnetuissa alansa julkaisuissa. Sama pätee formaaleihin ja teoreettisiin tieteisiin, samoin sellaiseenkin perinteikkääseen alaan kuin filosofia, jossa ei tutkita mitään erityispiirteisesti "suomalaista".

Toisin on etenkin niissä empiirisissä tutkimuksissa, joiden kohteina ovat esimerkiksi suomalainen kulttuuri, historia, kirjallisuus, koulutus, sosiaalipolitiikka, oikeusjärjestelmä ja monet muut yhteiskunnalliset instituutiot. Ensisijainen tieteellinen kohderyhmä löytyy usein kotimaasta. Näillä aloilla ei myöskään erikoistuta yhtä kapeisiin erityiskysymyksiin kuin luonnontieteissä. Tutkijan kehittymisen ja tutkimusten laadukkuuden kannalta harkittu monipuolisuus ja kyky seurata tieteenalan tapahtumia laaja-alaisesti on päinvastoin vahvuus.

Lisäksi tutkimukset ovat tietenkin aivan toisin kieleen sidottuja kuin luonnontieteissä. Eikä pelkästään kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimuksessa, vaan myös empiirisessä yhteiskuntatutkimuksessa, jossa haastattelut, kyselyt, dokumentit ja etnografisesti kerätyt aineistot ovat suomen- tai ruotsinkielisiä. Aineistojen kääntäminen toiselle kielelle, ennen kuin tuloksista voi raportoida, on aina vähintäänkin keinotekoista. Joidenkin tutkimuskohteiden parissa se on oikeastaan mahdotonta ilman, että kadotetaan tutkimuskohteen kannalta olennaisia merkityksiä.

Jos tutkimuksen "impaktiarvoa" tutkaillaan pintaa syvemmältä, on todellisuudessa monilla näistä tutkimuskentistä kotimainen julkaiseminen ulkomaista vaikutuksellisempaa. Lisäksi monografian tai artikkelikokoelman saaminen läpi kotimaisella tiedekustantajalla on hyvin tavallisesti selvästi vaikeampaa kuin yksittäisen lehtiartikkelin julkaisu ulkomailla.

Ulkomailla julkaisemisen asettaminen ensisijaiseksi alaan katsomatta muistuttaakin toisinaan keisarista uusine vaatteineen. Suurimmilla tieteenaloilla on valtaisa määrä englanninkielisiä aikakausjulkaisuja ja vuosittaisia konferensseja. Päinvastoin kuin kuvitellaan, ei ole useinkaan kovin haasteellista saada niissä läpi artikkeleita ja esitelmiä. Samalla monet ulkomailla julkaistut tekstit jäävät ilman vaikuttavuutta, hyvin tavallisesti ne eivät kerää viittauksia, ja jotkut jäävät jopa kokonaan ilman lukijoita, joita kaikki kotimaiset julkaisut sentään saavuttavat.

Perimmiltään kohdataankin syviä eroja tutkimusalojen luonteessa. Kulttuuri- ja yhteiskuntatieteiden taustatekijät eroavat suuresti luonnon- ja lääketieteistä. Niillä on erilainen historia, erilainen tiedon käytön ja soveltamisen arvo, eri tehtävä yhteiskunnassa ja hallinnossa, erilainen yhteys opetukseen eri oppiasteilla ja niin edelleen. [10]

Ainakin 1990-luvun alusta saakka on keskusteltu ulkomaista julkaisemista yhdenmukaisesti korostavan trendin ongelmista. Viime vuosina myös ministeriön edustajat ovat vihdoin tunnustaneet, että tieteenalojen erilaiset julkaisuprofiilit ja erilainen yhteiskuntasuhde pitäisi ottaa paremmin lukuun. On valitettavaa, että yliopistojen tärkeintä ohjausinstrumenttia luotaessa tämä ymmärrys loistaa poissaolollaan.

Ulkomaista julkaisemista yksinomaisesti suosiva kehitys on ollut jo pitkään käynnissä. Vielä kymmenisen vuotta sitten artikkeliväitöskirjoihin suhtauduttiin humanistis-yhteiskuntatieteellisissä yksiköissä toisinaan jopa torjuvasti tai ainakin epäillen. Nyt tuulen suunta on tiedossa ja niitä jopa suositellaan – juuri siksi, että ne tuovat määrällisesti paljon enemmän julkaisuarvoa yksiköille kuin monografia. Toisin sanoen useasta erillisestä artikkelista koostuva artikkeliväitöskirja on yhtä väitöskirjamonografiaa moninkertaisesti arvokkaampi julkaisu toiminnan tuloksellisuutta laskettaessa. Näin siitä huolimatta, että monissa tutkimusaiheissa laajempi julkaisukokonaisuus soveltuisi tutkimuksen raportoimiseen paljon paremmin.

Sama trendi on toki jo kauan näkynyt myös rekrytoinnissa. Humanistisissa ja yhteiskuntatieteissäkin on jo yksiköitä, joiden hakukilpailuissa otetaan huomioon enää ainoastaan hakijoiden ulkomaiset julkaisut. Samoin niiden painoarvo on korostunut rahoituspäätöksissä. Uusi rahoitusmalli ohjaisi entistä enemmän samaan suuntaan.

Edeltävien havaintojen ja huomautusten tarkoituksena ei ole suinkaan esittää, että ulkomainen julkaiseminen, englanninkielisyys ja kansainvälistyminen olisivat negatiivisia asioita. Myös kulttuuri- ja yhteiskuntatieteissä englanninkielinen tai muu vieraskielinen julkaiseminen kansainvälisillä foorumeilla on monille tutkijoille ja monissa tutkimusaiheissa luontevaa, tavoiteltua tai jopa välttämätöntä tutkimusaiheesta käytävän keskustelun kannalta. Tätä puolta asiasta ei ole mitenkään syytä vähätellä.

On kuitenkin tunnistettava ja tunnustettava, että joidenkin alojen tiettyjen tutkimusaiheiden parissa on joko ensisijaista tai vähintäänkin rinnasteista merkitystä kotimaisella julkaisemisella ennen ulkomaisia foorumeita ja kieliä. Tällä hetkellä juuri tämä ymmärrys näyttää olevan katoamassa kun kansainvälinen julkaiseminen asetetaan yksiviivaisesti etusijalle. Malli on alun perin lähtöisin luonnontieteellisen tutkimuksen historiasta. Nyt kaikkia tieteitä ja tutkimusaloja arvioidaan yhä selvemmin luonnontieteitä jäljittelevän mallin mukaisesti.

Akateeminen kysymys -kirjassa julkaistussa yliopistouudistuksen koulutuspoliittisessa analyysissa muistutan, että on tärkeää tutkailla uudistuksen merkitystä eri yliopistollisten alojen kannalta. Tiivistän näkökulmia seuraavasti:

"Jo uudistuksen kriitikoiden jakaantuminen epätasaisesti eri tieteenaloille osoittaa, etta huolta kannetaan eriarvoistavista vaikutuksista. Esimerkiksi kotimaisen kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimus ovat potentiaalisia häviäjiä monella tasolla: koulutustarvearvioinnissa, kilpaillun ulkomaisen rahoituksen hankinnassa, sopimussuhteisen R&D-yritysrahoituksen saannissa, houkuttelevuudessaan toimia yliopiston johdon näkökulmasta ulkoisen imagon ja lahjoitusvarojen kannalta osuvana painopistealana, kansainvälistymisessä ja englanninkielisen tutkimusjulkaisemisen mielekkyydessä ja määrässä. Erityistä pontta huoli saa siitä, että hyvä tai huono kehitys voi olla vahvasti kumuloituvaa. Tuloksellisuuden ja laadun arvioinnin kriteerit sekä strateginen rahoitus suuntaavat lisäresursseja aloille, jotka jo entuudestaan kykenevät hankkimaan muita enemmän ulkoista, yrityslähtoista tai kilpailtua rahoitusta ja jotka menestyvät kansainvälisen tutkimuskilpailun indikaattoreilla mitattuna. [...] Minkään tieteenalan näkökulmasta yliopistojen tutkimusrahoitukseen kokonaisuudessaan suunnattu lisäpanostus ei ole suoranaisesti kielteistä. Ratkaiseva ero aiempaan nähden seuraa kuitenkin nykyisestä rakenteellisen kehittämisen pakosta. Tähän saakka rahoitus on lisääntynyt tietyillä aloilla massiivisesti toisia enemmän, muttei silti muiden tappioksi. Tästä eteenpäin strateginen muutos ja painoalueisiin keskittyminen tuottavat kuitenkin perusrahoituksen siirtoja joiltain yksiköilta ja aloilta toisten hyväksi. Tästä periaatteesta on tehty yksi yliopistouudistuksen johtolangoista, joten riippumatta yliopistojen tahdosta puolustaa kaikkia nykyisiä toimintojaan, yksiköitaan ja koulutusalojaan, voi pitää odotettavana, että valtio ei ohjauspolitiikassaan tyydy tähän. Toisin sanoen: yliopistouudistus tuo mukanaan voittajia ja häviäjiä. Näiden jako on vahvasti myos arvovalinta, joten on ymmärrettävää ja oikeutettua, että potentiaaliset häviäjät kritisoivat jaottelun kriteereitä." ("Yliopistolaki taustoineen. Koulutuspoliittinen tarkastelu", Akateeminen kysymys? Yliopistolain kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta, 186–187.)

Suurin vaara yliopistouudistuksessa tuskin onkaan se monesti maalattu uhka, että yliopistot alistettaisiin suoraan elinkeinoelämän palvelukseen. Todellinen riski on sen sijaan yliopistollisen toiminnan moninaisuuden kaventuminen, jos tieteenalojen ja tutkimuskohteiden omaleimaisuutta ei oteta huomioon. Juuri tämä riski on rahoitusuudistuksen ytimessä.

Humanistis-kulttuuristen, kasvatuksellisten ja yhteiskunnallisten alojen kannattaisi jo viimein herätä puolustamaan myös omia erityispiirteitään. Panoksena on näiden alojen yhteiskunnallinen ja sivistyksellinen arvo ja anti.


 

Tuukka Tomperi

(Tutkija, Nuorisotutkimusverkosto & Tampereen yliopisto)


 

[Teksti on julkaistu myös Akateeminen kysymys? -kirjan verkkosivuilla: http://akateeminenkysymys.wordpress.com/]


 

Viitteet 

[1]  Ks. Acatiimi 1/2011: http://www.acatiimi.fi/1_2011/01_11_05.php

[2] Laadukas, kansainvälinen, profiloitunut ja vaikuttava yliopisto – ehdotus yliopistojen rahoitusmalliksi vuodesta 2013 alkaen ministeriön sivuilla: http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2011/yliopistot.html?lang=fi

[3] Nykyisen rahoitusmallin määrittävä laki ja opetusministeriön asetus löytyvät sivulta: http://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/koulutuspolitiikka/Hankkeet/Yliopistolaitoksen_uudistaminen/

[4] Yliopistojen ja ministeriön väliset nykyiset tulossopimukset sekä ministeriön antamat palautteet: http://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/yliopistokoulutus/hallinto_ohjaus_ja_rahoitus/yliopistojen_tulossopimukset/?lang=fi

[5] Ks. Rehtorien neuvoston ja Suomen Ylioppilaskuntien liiton YOPALA-hankkeen esiselvitys: http://www.helsinki.fi/halvi/srno/lausunnot_ja_kannanotot/yopalaseminaari280110/YOPALARAPORTTI_010210.pdf

[6] Ks. Acatiimi 7/2011, Petri Koikkalaisen artikkeli työvoimatarpeen ennakkoinnin ongelmallisuudesta yliopistollisilla aloilla: http://www.acatiimi.fi/7_2011/07_11_08.php

[7] Yliopistojen strategioihin voi tutustua yliopistojen verkkosivuilla. Tässä muutamia suoria linkkejä: Aalto-yliopiston strategia: http://www.aalto.fi/fi/about/strategy/ Helsingin yliopiston strategia: http://www.helsinki.fi/strategia/index.html Itä-Suomen yliopiston strategia: http://www.uef.fi/uef/strategia Lapin yliopiston strategia: http://www.ulapland.fi/Suomeksi/Tietoa_yliopistosta/Strategia.iw3 Tampereen yliopiston strategia: http://www.uta.fi/esittely/strategia/index.html Turun yliopiston strategia: http://www.utu.fi/faktat/strategia/ Åbo Akademis strategi: http://www.abo.fi/public/strategi_20102019

[8] Julkaisufoorumi-hankkeen verkkosivut: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/

[9] Ks. luokittelulistaukset: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/kanavaluettelot.html

[10] Ks. Kasvatus-lehden numerossa 4/2011 Juhani Tähtisen & Risto Ikosen, Juha Hakalan, Olli Löytyn ja Pauli Siljanderin erinomaiset artikkelit, joissa monipuolisesti taustoitetaan, tarkastellaan ja keskustelutetaan nykyistä julkaisupolitiikkaa. (Lehden sisällysluettelo ja pääkirjoitus verkossa: http://ktl.jyu.fi/img/portal/21213/Kasvatus_4-2011.pdf?cs=1317708311)


 
PORTUGAL NA EURO. Yleisradioyhtiö RTP:n televisiokanava RTP-Áfrican käyttämässä tekstiplanššissa ei vahvisteta maan kuulumista yhteisvaluutta-alueeseen. Se tahtoo sanoa, että Portugalin miesten maajoukkue on juuri, 15. marraskuuta 2011 klo 23, selvittänyt tiensä karsinnoista ensi vuonna Puolassa ja Ukrainassa järjestettäviin jalkapallon EM-kisoihin. Joitakin hetkiä aikaisemmin, kun voitto alkaa varmistua, Lissabonin Luz-stadionilta lähetettävä suora kuva vuorottelee kenttätapahtumissa ja niin kotijoukkueen huojentuneenhilpeissä kuin vierasjoukkueen myrtyneissä kannattajissa. Erityisesti tv-ohjaaja ihastuu yhteen mustaan nuorukaiseen, jonka nähdään toistuvasti riemuitsevan hienoista maaleista käsissään Portugalin lippu. Lopulta poika suutelee ankarasti liehuttamaansa satavuotiaan tasavallan symbolia.

Valvontakamerakuva viime toukokuulta on lähes yhtä hyvälaatuista1. Portugalin nykyinen pääministeri, viime kevään parlamenttivaalit voittanut oikeistososiaalidemokraattisen PSD:n puheenjohtaja Pedro Passos Coelho (1964–) meni kuin menikin kampanjassaan lohkaisemaan: ”Minä olen kaikista ehdokkaista afrikkalaisin.”

Ehkä johtava oppositiopoliitikko haeskeli hätäpäissä haastajarooliinsa sopivaa tyylilajia ammattinyrkkeilyn punnitustilaisuuksien ja rapmusiikin bätläysten maailmasta. Oli miten oli, Passos Coelho esitti juhlallisen vakuutuksensa vieraillessaan Lissabonin kylkeen vuosien saatossa villisti syntyneessä, afrikkalaisperäisten siirtolaisten kansoittamassa Amadoran esikaupungissa. Hän perusteli väitettään viittaamalla afrikkalaiseen vaimoonsa ja tyttäreensä: ”Olen käytännössä naimisissa Afrikan kanssa.”

Heittoja pidettiin niin mauttomina, että harva viitsi edes kokeeksi ajatella niitä tosina. Kierretohtorit ja muut hutunkeittäjät olivat unohtaneet kertoa Passos Coelholle, että flamboijanssikin kysyy eleganssia. Laajassa julkisuudessa koheloinnin pääsivät tuomitsemaan esimerkiksi Afrikasta tulleiden maahanmuuttajien asioita järjestökentällä edistäneet Timóteo Macedo ja Celeste Correia. Heistä Correia tunnetaan entisen valtapuolueen, vasemmistososiaalidemokraattisen PS:n pitkäaikaisena kansanedustajana ja kansalaisaktiivi Macedo taas pienemmän ja vasemmistolaisemman BE:n miehenä. Niinpä kiistelyssä oli vahvasti mukana eri keskustavasemmisto–vasemmistoryhmien keskinäistä välienselvittelyä ja kannatuskilpailua, ellei peräti europoliitikkojen pyristelyä toinen toisiaan afrommiksi. Ja kesäkuun viidentenä uurniin sujautetuista äänistä meni rökälevoittavat 38,7 % Passos Coelhon poppoolle.

Entä jos Coimbrassa syntynyt ja Sintrassa asuva maitonaama mustine omaisineen todella oli tarjolla olevista äänestettävistä afrikkalaisimpia? Missä luurasivat Afrikassa syntyneet tai afrikkalaista sukua olevat poliitikot ja politiikonidut? No, kalpeakasvoparlamentaarikko Correia itse asiassa on syntynyt Kap tahi Cabo Verdessä. Ja hänen musta maanmiehensä (vaan ei sukulaisensa), sähköasentaja Manuel Correia valittiin vuoden 1992 parlamenttivaaleissa ensimmäisenä mustana Portugalin kansalliskokoukseen kommunistisen PCP:n riveistä. Onhan sekin jotain, kun ottaa huomioon, että Portugalin 10,6 miljoonasta asukkaasta kumminkin yli 100 000 on entisistä afrikkalaisista siirtomaista – Kap Verdestä, Guinea(-Bissau)sta, Angolasta ja Mosambikista – tulleita laillisia maahanmuuttajia. Jos mukaan laskettaisiin kapverdeläistä, guinealaista, angolalaista tai mosambikilaista sukujuurta olevat enemmän tai vähemmän portugalilaistuneet afrikkalaistaustaiset kansalaiset sekä laittomasti etelästä maahan tulleet ihmiset, saataisiin suurehko luku.

Mutta laskea ei saa, sillä Portugalin laki kieltää etnospesifin tilastoinnin. Públicosta tuttu, nykyään LSE:ssa opiskeleva Joana Gorjão Henriques kirjoitti pari kuukautta sitten Guardianissa Portugalia vaivaavasta ”rotusokeudesta”. Uutisissa oli ollut juttua koulutettujen portugalilaisten joukkopaosta emämaan entisiin kolonioihin: vanha siirtomaamahti on ajautunut EU-jäsenenä jatkuviin talousvaikeuksiin, pahenevaan työttömyyskierteeseen ja äityvään aivovuotoon2. Gorjão Henriquesin mukaan muuttoliike Iberian niemimaalta etelään, portugalinkielisiin Afrikan maihin, ei kuitenkaan ole mikään uusi trendi. Yksin Angolassa elää jo satatuhatta portugalilaista, joitten lisäksi maahan virtaa portugalilaisia tuotteita. Gorjão Henriques huomauttaa, että portugalilaisessa valtamediassa näistä liikahduksista kerrotaan kultamaaestetiikan mukaisesti: ”[M]enestyvät emigrantit kuvataan vaeltelemassa suurten huviloittensa mailla pomoilemassa palvelusväelleen.”3

Ehkä hän vinoilee tässä Passos Coelhonkin suuntaan. Portugalin politiikan ykköstoimeenpanija vietti lapsena monta vuotta lääkäri-isänsä työn vuoksi Angolassa. Sinne hän teki juuri valtiovierailunkin, joka sai tiedotusvälineet arvuuttelemaan, milloin hätäpäissä yksityistettävien portugalilaisten valtionyhtiöiden osakkeita aletaan ostaa angolalaisilla öljyrahoilla. Entiset siirtomaat pystyvätkin tietyissä asioissa sanelemaan yhteistoiminnan ehtoja entisille herruuttajilleen. Roimin esimerkki on luonnollisesti koko EU:n yhdeksi pelastajaksi viime aikoina hahmottunut Brasilia. ”Valtasuhteiden nurinkääntyminen” saattaakin Gorjão Henriquesin sanoin ”vihdoin pakottaa Portugalin kohtaamaan rotuasiat”. Edessä on ”huomattava kulttuurinen käänne”. Gorjão Henriques kirjoittaa:

”Vuosien saatossa moderni Portugali on etsinyt tapaa puhua kansallisesta identiteetistä ja rodusta. Vaikka Portugalissa valkoinen enemmistö rotuprofiloi, tekee rasistisia rikoksia ja alistaa päivittäin mustia, useimmat portugalilaiset kiistäisivät erityiset ’rotuongelmat’ omassa maassaan – niitähän tavataan jossain Yhdysvalloissa, Ranskassa tai Britanniassa. Nämä asenteet ovat perua diktatuurin vuosilta ja brasilialaisen Gilberto Freyren 50-luvulla luomasta ’lusotropikalismin’ ideologiasta, jonka mukaan portugalilaiset olivat muita parempia siirtomaaherroja – ja että brittien ja ranskalaisten jatkuvat rodulliset sieluntuskat johtuvat ’huonosta kolonisoinnista’.”

Gorjão Henriques ei peittele vertailuaan etenkin USA:n ja Ison-Britannian tilanteisiin. Angloamerikkalaisesta katselukulmasta ja angloamerikkalaiselle yleisölle kirjoittaen hän toteaa, ettei Portugalissa käytetä termiä ”lusoafrikkalainen” (taikka ”portugalinafrikkalainen”), saatikka sanaa ”musta”. Kattokäsitettä ’rotu’ ei pahemmin ääneen lausuta. Sen sijaan puhetapoihin ovat kulkeutuneet ilmaisut ”toisen sukupolven siirtolaiset”, ”emigranttien jälkeläiset” tai ”uudet portugalilaiset”. Nämä viestivät Gorjão Henriquesin mielestä ”ei-valkoisille”, että he ovat pysyvästi tulokkaita omassa maassaan, jossa sentään on ollut mustia 1400-luvulta lähtien. Muiden muassa dominikaaniveli ja humanistihistorioitsija Fernão de Oliveira (n. 1507–n. 1581) kiinnitti aikoinaan huomiota orjalaitoksen heikkoihin uskonnollis-moraalisiin perusteluihin sen monesti hartaina teologiseeranneiden oikeuttajien keskuudessa. Väärinkäytösten vuoksi hän laati orjakauppaa lakkautettavaksi, mutta hänkään ei aikansa lapsena tuominnut orjuutta sinänsä. Portugalin kruunun edut olivat niin elintärkeät, voitot niin sievois-viekoittelevat ja orjat niin yleistä mukavuutta tarpeeksi monille hyvinvoiville, että orjien aseman parantaminen sai odottaa valtaväestöä edustavien maatalous- ja teollisuuskurjien kohtalon nousemista yleiseurooppalaiseksi puheenaiheeksi.4

Joidenkin mukaan rodusta puhuminen on jo itsessään diskriminoivaa, Gorjão Henriques muistaa muistuttaa. Mutta kun tottumus vältellä moista puhetta yhdistetään virallisen Portugalin tapaan vaieta roduista kokonaan, ei voida liioin keskustella järkevästi esimerkiksi yksien väestöryhmien huonommasta ja toisten paremmasta sosioekonomisesta asemasta. Gorjão Henriquesin mukaan tuloksena on illuusio täysvalkoisesta Portugalista, jonka asukkaista yhtä kaikki ehkä – kukaan ei tiedä – yli viisikin prosenttia on mustia, joita sentään on myös yli sadantuhannen maassa asuvan brasilialaisen joukossa: ”Olemme rotusokeita väärin perustein.” Gorjão Henriques lopettaa artikkelinsa sanomalla, että ”mustasta vaimosta” huolimatta mikään ei konservatiivisen Passos Coelhon esityslistalla oireile siirtymisestä rotuseikkoja tähänastista piirua tai paria herkkävaistoisemmin käsittelevään politiikkaan.

Kysymys on vähintäänkin äärihankala. Ehkä Portugalissa on jotain mennyt oikeinkin, kun kokemus etnojännitteistä ilmaistaan verraten yleisestikin olankohautuksella ja kanssakäyminen eri kansanosien välillä rullaa luontevansorttisesti. Joka tapauksessa Passos Coelho ja Gorjão Henriques mestaroivat valkoisen valtaväestön edustajina asiassa, jossa heillä on kummallakin omanlaistaan vakuuttavuutta ja vakuuttamattomuutta, valtuutettuutta ja valtuuttamattomuutta. Ainakaan he eivät, yhtään enempää kuin Celeste Correia tai Timóteo Macedo, voi – Passos Coelhon tapauksessa pitäisi kai sanoa, ettei edes hän ilkeä – puhua Fernando Kan tavoin ”meistä mustista afrikkalaisista”.

Kansanedustajanakin 90-luvulla vaikuttanut Ka kirjoitti päivälehti Públicon tuoreimmassa sunnuntainumerossa afrikkalaisperäisen väestönosan huonosta jamasta nykypäivän Portugalissa. Näkyvyyttä paikallis- tai kansallistason valtarakenteissa ei ”mustalla yhteisöllä” (comunidade negra) ole, ostrakismia ja marginalisointia sille kyllä suodaan. Passos Coelholta ei odotettu välitöntä tilanteen korjaamista, mutta hänen kampanjapuheensa, jos näkemyksellisyytensäkin, herättivät toiveita muutoksesta: ”Emme me kaipaa pääministeriltä suosionosoituksia vaan oikeutta. Tulee hyvittää useiden vuosisatojen aikana kannetut korret Portugalimme suurenmoiseen kekoon, alkaen 1400-luvun mustista orjista ja päätyen 25. huhtikuuta [1974 tapahtuneen neilikkavallankumouksen, joka lopetti 1926 alkaneen ja lähes loppuun saakka António de Oliveira de Salazarin (1889–1970) johtaman diktatuurin,] jälkeen entisistä siirtomaista tulleisiin afrikkalaisiin siirtolaisiin. Heidän käsillään on rakennettu tätä maata.”5

Vauhtiin päästyään Ka ei malta olla vertaamatta muiden yhteisöjen panokseen: mustat afrikkalaiset huhkivat Portugalin puolesta jo ennen kuin Pedro Álvares Cabral (1467/8–1520) edes osui laivoineen ja miehistöineen Uuden Maailman rannikolle. ”Vasta afrikkalaiset orjat ja portugalilaiset tekivät intiaanien maasta Brasilian brasilialaisineen.”

Ka ottaa kantaa periaatekeskusteluun vähemmistövaltuutetun (o alto comissário para a imigração e diálogo intercultural) viran täytöstä. Joidenkin mielestä mustan nimittäminen johtaisi suurten brasilialaisten ja itäeurooppalaisten yhteisöjen vaatimuksiin omista edustajistaan korkeissa valtion viroissa. Ennakkoluuloa kihisevä tekosyy ei Kan mukaan peitä Portugalin surrealistista tilannetta, jossa maahanmuutto- ja kulttuurienvälisyysasiain johdosta ”vastaa, ainoana maana Euroopassa, valkoinen mies”.

Tähän voisi jotain vertailevaa ja oikaisevaa sanoa. Mutta tärkeämpää on tapa, jolla Ka teroittaa rasistiksi leimautumisen pelosta johtuvaa saamattomuutta: monet jättävät peräämättä heille tasavertaisuuden nimissä kuuluvaa osuuttaan julkisesta tilasta. ”Meidän mustien afrikkalaisten täytyy taistella oikeuksiemme puolesta tässä yhteiskunnassa, joka on myös meidän. Nuo oikeudet eivät ole lahjoja vaan, niin, vaivalloisia valloituksia.”

Kan sanoin portugalilaiset poliitikot havahtuvat kummasti mustiin afrikkalaisiin aina kampanjoidessaan, mutta vaalihuoneistojen sulkeuduttua ei tätä väkeä haluta nähdä mailla halmeilla. Hän kaipaa yhteisönsä organisoitumista yhtä ääntä käyttäväksi ja kunniansa tavoittavaksi poliittiseksi voimaksi. Itse kunkin mielistyminen milloin mihinkin puolueeseen suuntaa huomion pois laajan yhteiskunnallisen näkyvyyden varmistamisesta mustille ja hukkaa kannatuksen ”vieraille pyyteille”. Ka sutkauttaa, että ”rosvolle ei voida kärrätä kultaa loputtomiin ilman mitään vastiketta.” Niinpä hän jää odottamaan Passos Coelholta lisävalaistusta tämän afrikkalaisuudelle.

Saharan eteläpuolisen Afrikan ”läsnäoloa” Lissabonissa on kuvattu vaikkapa Madridia tai Barcelonaa huomattavasti ”ilmeisemmäksi”6. Luonnehdinta on viimeaikaista urbaania iberialaisuutta ruotineilta tutkijoilta, jotka valottavat hiljattaisia virtauksia Lusitanian pääkaupungin nuorisoskenessä ja pöperöympyröissä. Mutta tunnetuin esimerkkitapaus on hieman hiphoppia vanhempi muodostuma, jo periportugalilaiseksi kansallisaarteeksi mielletty fado eli kohtalokkaan kaihoisa laulumusiikki. Noin kaksisataa vuotta sitten esiin murtautunutta perinnettä selitettiin sitkeästi länsieurooppalaisilta maaseuduilta juontavaksi bardeiluksi tai trubaduureiluksi, kunnes tutkimuksessa päästiin riittävään yksituumaisuuteen sen afrobrasilialaisista juurista. Brasilialainen toimittaja, tietokirjailija, kriitikko ja levynkeräilijä José Ramos Tinhorão on kirjoissaan Os negros em Portugal (1988) ja Fado (1994) laajentanut populaarin etnomusikologian keinoin fadon tapauksen suoranaiseksi ”hiljaisen portugalilaisen mustuuden” sosiologiaksi, joka pyrkii argumentoimalla lakkauttamaan läpivalkoiseksi mytologisoidun kuvan Portugalista. Erään eurooppalaisen suurkaupungin ja erään amerikkalaisen siirtomaan alimmat luokat tekivät Ramos Tinhorãon mukaan vuosisatojen kuluessa ja kekseliäiden toisintojen avulla olennaisesti mustasta musiikista käypää taidetta, viihdettä ja ylösrakennusta myös ylemmille, tyypillisesti valkoisille luokille.7

Kielessä, taiteissa ja gastronomiassa jo näkyvät kulttuurimuutokset eivät totisesti käänny suoraan edustuksellisen demokratian ilmiöiksi tai julkisiksi kuviksi. Portugalilainen päivänpolitiikka ja portugalilaiset mainokset ovat rutkasti valkoisempia kuin portugalilainen katukuva. Kun vaikkapa Portimãon moni-ilmeinen pikkukaupunki esittelee komeassa brošyyrissa uutta EU-tuella avattua koululaisten tietokeskustaan, värikuvissa hymyilevät vain valkoiset nuoret. Kun kolme isoa sekakuoroa ja täysimittainen orkesteri esittävät kantaatin toisessa algarvelaisessa cidadessa, ei muusikoiden – eikä yleisön – joukossa näy mustia edes kummoiseksi vähemmistöksi asti.

Mutta mustien syrjintä ei suinkaan ole ainoa edistyksellisistä tasa-arvolaeistaan kuuluisan Portugalin yhdenvertaisuusrötöksistä. Vähän aikaa sitten jouduttiin raportoimaan Euroopan sosiaalisten oikeuksien komitean johtopäätöksestä, jonka mukaan Portugalissa loukataan romanien oikeuksia. Maailman kaltoinkohdelluimpien ihmisten joukkoon luettavia henkilöitä oli ESOKin mukaan ”ghettoutettu” portugalilaisissa kunnissa takamaiden hylkykortteereihin vailla säällistä infrastruktuuria.8

Ehkä siksikään jalkapalloillen saatu voitto ei ole pelkkää kavahdettua kansallista ylpeyttä ikävien euronöyryytysten jälkeen. Vallankin kun lissaboninromani Quaresma pääsi 83. minuutilla mukaan peliin vaihtomiehenä, kapverdeläislähtöisen Nanin tilalle. Jotkut Suomessakin, ja kaikki Portugalissa, muistavat vielä Mosambikissa syntyneen Eusebion (1942–), maailman ensimmäisen universaalisti arvostetun mustan jalkapallotähden, joka johdatti yhdeksällä turnausmaalillaan Portugalin vuoden 1966 Englannissa pidetyissä MM-kisoissa pronssimitaleille. Eilen kaatui balkanisoitumisesta tutulta alueelta tullut vastustaja vihoviimeisessä oljenkorsimatsissa, josta leipoutui hieno mittelö, tulos 6–2 ja kunnon juhlat9. Nuori mutta vanha Bosnia-Herzegovina hävisi keski-iältään ukkoutuneemmalla ja etnisesti yhtenäisemmällä kokoonpanollaan vanhan mutta nuoren Portugalin poikamaisemmalle porukalle, jossa riittää lusoafrobrasilialaista älyä ja taitoa. Miksei joskus sitäkin lippua liehuttaisi.

”Aina pitää ruokkia unelmia. Portugali on historiansa aikana esiintynyt kunniakkaasti suurten kilpailujen huipentumissa. Nyt pelaajat lepäävät ja nauttivat hetkestä ja suuntaavat sitten seurajoukkueisiinsa. He ovat ylpeitä ja tyytyväisiä jatkoonpääsystä. Tämä on joukkueen ja kaikkien pelaajien ansiota. Ei tässä kysellä, ollaanko parempia tai huonompia kuin ennen. Pelaajat otettiin suunnattoman hienosti vastaan. He osoittivat valtaisaa antaumusta hetkestä hetkeen. Portugali pystyi omaksumaan uuden filosofian ja uusia käsityksiä.”10
 

Jarkko S. Tuusvuori


Viitteet

1
Ks. esim. http://www.tvi24.iol.pt/videos/pesquisa/Passos+coelho/video/13429283/7

2 Ks. esim Ash 2011. Portugalilaisissa viestimissä ei ole viime kuukausina juuri mistään muusta puhuttukaan kuin eurokriisistä, ”troikasta” ja Passos Coelhon hallituksen toteuttamasta, julkista palvelua rapauttavasta ja huono-osaisimpia rääkkäävästä säästöohjelmasta.

3 Gorjão Henriques 2011. Vrt. Portugaliin suuntautuneen siirtolaisuuden trendeistä King 2001.

4 Ks. orjien ja vapautettujen orjien asemasta Portugalissa löytö- tai ryöstöretkien ensimmäisellä satavuotiskaudella Saunders 1982, erit. 46.

5 Ka 2011. Vrt. Esteves & Caldeira 2001, erit. kapverdeläistaustaisiin lissabonilaisiin keskittyvä artikkeli ”maahanmuuttajien myönteisistä, rikastavista ja innovatiivisista panoksista” valtakulttuuriin. Públicon nettiarkistosta löytyy Kasta pieni uutisjuttu lokakuulta 2008. Sen mukaan mies olisi maksanut Lissabonin kaupungilta 1984 vuokraamastaan viiden huoneen ja puutarhan käsittävästä asunnosta vielä parlamentaarikkonakin vain viisi euroa kuussa. Uutisen perässä olevissa kommenteissa rakentuu muun muassa vastakkainasettelu ”meidän portugalilaisten” ja ”emigranttien” välille. Miestä itseään Público ei tavoittanut kommentoimaan tapausta, mutta onpa siis yhä valmis ottamaan korkealaatuisille sivuilleen kolumnin tältä kiistellyltä hahmolta, joka erosi PS-puolueesta 00-luvun alussa molemminpuolisten rasismisyytösten sinkoillessa. Se on selvää, että Guinea-Bissausta 1969 Lissabonin fransiskaaniseen pappisseminaariin saapunut Ka on luonut Associação Guineense de Solidariedade Socialistaan monessa tähdellisessä hankkeessa mukana olevan yleisvasemmistolaisen yhdistyksen. Ks. esim. Morén-Algret 2001,137–140.

6 Ks. Morén-Algret 2001,119.

7 Ramos Tinhorão 1988 & 1994. Vrt. DaCosta Holton 2006.

8 Ks. Maia 2011, jonka uutisjuttu vie lehtensä ”Yhteiskunta”-osaston yhdeksännestä sivusta 2/5 palstaleveyttä ja puolet palstakorkeutta. Tekstin löytää, jos löytää, hirtehisesti Ford-mainoksen vierestä, vielä hirtehisemmin FC Portin ja RTP:n yhteistyökuvioita setvivän pääjutun varjosta ja kaikkein hirtehisimmin teemaotsakkeen ”Asuminen” alta.

9 RTP-África jatkoi suoraa lähetystään Valo-stadikalta loppuvihellyksen jälkeen kokonaisen muun ohjelmiston syrjäyttävän tunnin, jonka aikana ehdittiin haastatella Portugalin palloliiton pomoja, jo laajalti ja läheltä epäpäteväksi haukuttua, huippupelaajat Bosingwan ja Ricardo Carvalhon hyllyttänyttä päävalmentajaa Paulo Bentoa, niin ”Pommiksi” ristityn ensimmäisen maalin ampunutta Christiano Ronaldoa kuin ”Ei-Tästä-Maailmasta”-nimen saaneen toisen maalin tykittänyttä Nania sekä entisistä tähtipelureista muiden muassa nuorentuneelta näyttänyttä Luis Figoa ja tyylikausissaan jo manierismiin ehtinyttä kokonaistaideteosta Abel Xavieria. Muissakin tiedotusvälineissä toisteltiin oitis Portugalin liittymistä Saksan, Espanjan, Italian ja Ranskan kanssa niihin jalkapallomaihin, jotka ovat selvinneet karsinnoista kaikkiin tämän vuosituhannen EM- ja MM-kisoihin. Sitä ei jaksettu mainita, että lajin maailman kattojärjestön FIFAn rankijärjestyksessä Portugali arvotettiin vielä syyskuussa viidenneksi ja lokakuussakin kahdeksanneksi parhaaksi jalkapallomaaksi maailmassa, siinä missä Bosnia-Herzegovinan sijoitus oli 22. ja 21. ”Totaalisen” arvokisakarsintasuorittamisen alleviivaajiin kuulunut Lopes 2011 kirjoitti Portugalin eilisestä triumfista ”murskauksena” ja ”ylellisyysesityksenä”, mutta myös reilun pelin paluusta katsomoihinkin turhankin turskiksi riistäytyneen ensimmäisen osaottelun jälkeen.

10 Näin sanaili heti koitoksen jälkeen valmentaja Bento, jonka kähein äänin deliveroiduista irtolauseista lehdet rakentelivat omanlaisiaan kokonaisuuksia; tässä yksi sommitelma.


Kirjallisuus

Ash, Lucy, Portugal’s Jobless Graduates Flee to Africa and Brazil. BBC News 1/ix/11. Verkossa: http://www.bbc.co.uk/news/world-14716410

DaCosta Holton, Kimberly, Fado Historiography. Old Myths and New Frontiers. Portuguese Cultural Studies. Vol. 0, 2006, 1–17.

Esteves, Alina & Maria José Caldeira, Reinventing Cultures. The Contributions of the Cape Verdean Community to the Cultural Dynamics of Lisbon. Teoksessa The Mediterranean Passage. Migration and New Cultural Encounters in Southern Europe. Toim. Russell King. Liverpool University Press, Liverpool 2001, 95–118.

Gorjão Henriques, Joana, Portugal Is Race Blind, But Not for the Right Reasons. The Guardian 12/ix/11.
Verkossa: http://www.guardian.co.uk/commentisfree/2011/sep/12/portugal-race

Ka, Fernando, Passos Coelho, a africano – a comunidade negra na sociedade portuguesa. Público 12/xi/11.

King, Russell, The Troubled Passage. Migration and Cultural Encounters in Southern Europe. Teoksessa The Mediterranean Passage, 1–21.

Lopes, Gonçalo, Portugal totalista neste milénio. Diário de Notícias 16/xi/11.

Maia, Afredo, Portugal viola direitos de ciganos. Jornal de Notícias 9/xi/11.

Morén-Alegret, Ricard, African Immigrants and Their Organisations in Lisbon. Between Social and Systemic Influence. Teoksessa The Mediterranean Passage, 119–145.

Ramos Tinhorão, José, Os negros em Portugal. Uma presença silenciosa. Caminho, Lisboa 1988.

Ramos Tinhorão, José, Fado. Dança do Brasil, cantar de Lisboa. O fim de um mito. Caminho, Lisboa 1994.

Saunders, A. C. de C. M., A Social History of Black Slaves and Freedmen in Portugal 1441–1555 (1982). Oxford University Press, Oxford 2010.
 

Tampereen piispan Matti Revon surkea panos Ajankohtaisen kakkosen homoiltaan (12/x/10) muistetaan liiankin hyvin. Ohjelmasta syntynyttä kohua seuranneet asialliset julkiset puheenvuorot muutamilta muilta piispoilta ja esimerkiksi professori Martti Nissiseltä tai julkkispastori Jaakko Heinimäeltä eivät korjanneet kaikkea vahinkoa. Niin evankelis-luterilainen kirkko instituutiona kuin sitä elähdyttävä ideologia (ellei suorastaan kristillisyys tai uskonto ylimalkaan) ja viime kädessä jokainen perustapaluterilainenkin leimautuivat kertalaakista enemmän tai vähemmän laajojen kansalaispiirien ajatuksissa yhdeksi ja samaksi tahnaksi vastenmielisintä taantumusta. Revon heikon esityksen tähden saattoi syntyä käsitys, jonka mukaan kotoinen protestanttisuutemme on vähemmän pastori Leena Huovisen tolkkua ja enemmän kirkkovaltuutettu Sonja Falkin horroria. Eikä tämä käsitys edes välttämättä ole täysin harhainen.

Ruutukeskustelun jälkikaiut palasivat tajuntaan jos toiseenkin, kun siihen kansanedustajana osallistunut Päivi Räsänen nousi tänä kesänä ministeriksi. Ensisijassa Revon takia satunnainen televisionkatsoja (tai YLE Areenan tai Elävän arkiston käyttäjä) ei välttämättä kyennyt näkemään eroa kirkon tai sen virallisen linjan ja Räsäsen johtaman poliittisen puolueen painotusten välillä. Liberaalipiireissä Räsäsestä tehtiin kohtuuttomastikin koko homodebatin suurin konna, vaikka reaktionääripoliitikko sentään hoiti avoimesti hommansa eli keräsi viileästi kannatusta kammokonservatiivisella hapatuksella. Siihen verrattuna piispan suoritus edustamansa oikeus- ja tasa-arvoperinteen pettäjänä oli ainoastaan häpeällinen. Oli miten oli, jupakka äityi uudelleen, kun Suomen kristillisdemokraattien puheenjohtaja Räsänen sai tuoreena sisäministerinä hoidettavakseen myös ”kirkolliset asiat”.

Mahdollisesti monikin kansalainen luulee, että Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla (4,2 miljoonaa jäsentä) ja Räsäsen puolueella (0,01 miljoonaa jäsentä) on jotain tekemistä keskenään. Ehkä useakin arvelee, että uskonnossa olennaisinta on tarjota filosofialle ja muulle kriittiselle ajattelulle vanhoillista hyveellisyyttä vielä juuri ja juuri kimaltava idioottivaihtoehto. Kukaties lukuisatkin olettavat, että Leo Mellerin ja Irja Askolan välillä ei ole sen suurempaa eroa. Kenties taajaankin otaksutaan, että kaikki ei-ateistit ammentavat samasta lähteestä, josta lapsiaan rääkkäävä laestadiolaissaarnaaja ja oslolainen joukkomurhaaja.

Ainakin jotakuta kysytyttää, irtoaako kirkon palkollisista tai jumaluusopin taitajista edes joskus edes jotain Falkista, Revosta ja Räsäsestä edukseen eroavaa ajattelua sentään muutenkin kuin viimesijaisina paikkaus- ja korjausliikkeinä. Menihän Jeesuskin, jolla oli sekä jotain tekemistä kristillisyyden synnyn kanssa että jokunen oikeudenmukaisuus- ja tasavertaisuusnäkökohta esitettävänään, lupaamaan: ”Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.” (Luuk. 11:10) Ja katso, kirkko on yhä suuri ja seurakunnat sekalaisia. Kaksi valovoimaista esimerkkiä riittäköön.

Korsholmilaislähtöinen, nykyään Västraåbolandin kaupungissa vaikuttava kolmiviitonen Patrik Hagman väitteli 2008 Åbo Akademissa dogmatiikasta tutkimuksellaan askeettisuudesta ja Iisak Niniveläisestä. Hän julkaisi hiljan Ruotsissa tymäkänpuoleisen teoksen Om kristet motstånd (Artos & Norma, 2011). Jollei tätä aktiivista tutkijaa, kirjoittajaa ja puhujaa aleta kuunnella nykyisen kristinuskon ja jälkikristilliseksi sanotun ajan tulkkina myös på finskt håll, julkinen kiistely uskonnosta ja uskonnottomuudesta jää vaille yhtä parhaista aikalaisanalyyseistaan. Pieniä maistiaisia Hagmanin otteesta tarjosi kolumni Vasabladetin mielipidesivulla 11. heinäkuuta.

Kirjoituksessaan Hagman puuttuu länsinaapurissa käytyyn keskusteluun opiskelijoista (ks. esim. http://www.svd.se/opinion/brannpunkt/svenskt-naringsliv-biter-sig-sjalv-i-svansen_6284998.svd & http://www.dn.se/kultur-noje/debatt-essa/slag-mot-humaniora-far-hard-kritik). Kalabaliikin synnytti Ruotsin EK:na tunnettu Svenskt Näringsliv (SN), kun se laati raportin opintotukien optimoimisesta (pumaskan saa täältä: http://www.svensktnaringsliv.se/material/rapporter/konsten-att-strula-till-ett-liv_136387.html). Pehmeiden tieteiden pänttääjien ja taiteita pakertavien tulisi SN:n mukaan kustantaa opintonsa entistä enemmän lainarahalla. Näillä väylillä kun jäädään viipyilemään liian pitkään työelämän tuolle puolen. Kuten Hagman kertoo, hyvin ajoitetussa hyökkäyksessään humanioran kaltaisia ”matalatuottoisia koulutuksia” vastaan SN:n onnistui aiheuttaa kulttuuripiireissä ”paniikkia”. Hänen mielestään kauhistelu vain oli jopa pelottavampaa kuin konsanaan itse lobbareiden hengentuote.

Useimmat humanistikommentaattorit näet mielivät Hagmanin havaintojen mukaan puolustautua vetoamalla panokseensa yhteiskunnan hyödyttämisessä. Yksien mukaan nuo korret kekoon ovat enemmän ja välittömämmin kansantaloutta kuin tajutaankaan. Jos ihmistieteissä koulutettu henkilö esimerkiksi opettaa tulevia ekonomeja laskemaan, hän vaikuttaa sangen suoraan kirstun karttumiseen toisin kuin SN antaa ymmärtää. Toisien mukaan taas ’hyöty’ pitää käsittää laajemmin: ei kaikkea elämässä ostaa voi. Hagmanille vain ei kelpaa kumpikaan vastalause:

”Kaikki kolme ryhmää (SN, sen ’maltilliset’ kriitikot ja sen hieman radikaalimmat arvostelijat) näyttävät olevan yksimielisiä siitä, että on olemassa jokin sellainen kuin ’yhteiskunnallinen hyöty’, jota voimme kaikki tukea yksissä tuumin. Mutta jos tämä pitää kutinsa, kelpaa kysyä, eikö SN ole oikeassa ja eivätkö humanistiset alat totta vie ole täysin tarpeettomia.”

Hagman purkaa kärsivällisesti SN:n ”näennäismanööverin”. Jos joku rutiininomaisesti kyseenalaistaa humanistien roolin kasvupolitiikan pönkkähenkilöinä, siihen riittäisi periaatteessa rutiinivastaus ”nojuu, humanistit vaikuttavat kansantalouteen vähemmän ilmeisemmällä tavalla kuin insinöörit”. Mutta SN:n taktiikka puri niin hyvin, että se sai mediassa läpi sekä vaikutelman härnäyksestä että oman käsityksensä samhällsnyttasta. Provokaatiosta provosoiduttiin. Samalla jäivät piiloon ja peittoon kysymykset siitä, minkälaista yhteiskuntaa itse kukin haluaa tai ajaa. Hagman pääsee huipennukseensa:
 
”Koetan luonnehtia omaa työtäni, joka luettakoon tässä osaksi humanistisia aloja: enemmän kuin juuri mitään muuta siinä pyritään asettamaan kyseenalaiseksi SN:n kaltaisen ryhmittymän ajatus siitä, mikä on hyödyllistä meidän yhteiskunnallemme. Panen likoon kaiken tarmoni yrittäessäni saada opiskelijat ja muut ihmiset oivaltamaan, että tuollaiset tahot ovat väärässä, jos ne samastavat hyödyn ja voiton peräämättä, mistä voitto tulee. Niiden näkökulmasta olen siis toivoakseni uhka ’yhteiskunnalliselle hyödylle’ […]. Jos humaniorasta on jotain ’hyötyä’, se on kykyä saattaa juuri Svenskt Näringslivin kaltaiset toimijat kyseenalaisiksi, opettaa ihmisiä paljastamaan niiden retoriset temput, niiden pyrky oman kovin erityisen (suurille joukoille ja ympäristölle tuhoisan) ideologiansa pystyttämiseen keskustelua kaipaamattomana itsestäänselvyytenä.”
 
Tällaista tekstiä ei suomenkielisissä valtavirtasanomalehdissä pahemmin näy. Eikä näin painokkaista, päättely- ja puhetaidollisia koukkuja erittelevistä kolumneista osaa edes haaveilla löperön mitä-puuhailin-tänään -lajityypin äärellä. Hagman päättää kirjoituksensa sanomalla, että meidän tulisi kiistellä nimenomaan niistä kysymyksistä, joihin emme yksinkertaisesti tiedä vastausta.

Oma tapauksensa on pääkaupungin itäisimmän lähiön seurakuntapastorina muistettu, nykyään Helsingin srk-yhtymän aikuis- ja yhteiskunnallisessa työssä vaikuttava pappi Kai Sadinmaa. Hänen poikkeuksellisen tuikeat lehtikirjoituksensa ja radioesiintymisensä ovat ruoskineet kirkkoa mammonalle herkistymisistä ja heikoimmassa asemassa olevien unohtamisista. Vaan nekin saarnat tuppaavat jäämään keväällä todistetun Vuosaaren vapahtajan varjoon, sen verran roimaa meininkiä tuo Sadinmaan kirjoittama ja ohjaama lavakappale oli. Huhtikuisen lähiökierroksen jälkeen löytyi toukokuussa kaiken muun hyvän lisäksi täydellinen esityspaikka myös ytimestä, 20-luvulla rakennetusta elokuvasalista. Pitkänsillankorvassa nyt toimivan Kokoteatterin seinälle on sentään aikoinaan projisoitu vuositolkulla nonstop-pornoa.

Ennen muuta Sadinmaan itse kiskaisema karismaattisen evankelistan rooli vakuutti voimallaan ja hykerrytti hervottomuudellaan. Näytelmä ei kurottanut suureen draamaan eikä ammattimaiseen teatteriin, mutta se kuuluu Susanna Kuparisen ja kumppanien Eduskunta-produktion ohella vuoden ehdottomiin parrasvalotapauksiin. Asiassa auttoivat Pekka Rechardtin kitara ja Jarmo Luodon lyömiöt. Oli miten oli, Sadinmaa nuorine amatööriensembleineen pani jakoon härskeintä, hauskinta, terävintä ja purevinta kirkko-, uskonto- ja yhteiskuntakritiikkiä miesmuistiin.

Jostain syystä maan mielipideavaruus on sellaisessa asennossa, että Hagmanin ja Sadinmaan julkiset teot tuntuvat lähinnä mielikuvituksellisilta, vaikka ne olisi omin silmin pälynnyt. Uskonasioita ne taitavatkin olla, in more ways than one.


Jarkko S. Tuusvuori