Verkkoloki

Verkkoloki on tarkoitettu raporteille, katsauksille, kolumneille, linkkivihjeille, ajankohtaisuutisille, kirjakatsauksille sekä muille vastaaville vapaan ja ajankohtaisen kirjoittamisen lyhyehköille lajityypeille.

 


”Metafysiikka on syntynyt uudelleen tuhkastaan […] tuoden mukanaan yllättävän ja paradoksaalisenkin vaihtoehdon: realismin,” kirjoittaa Louisa Yousfi[1] vuoden takaisessa Science Humaines -lehdessä. Philosophy Now -lehti julisti vastikään realismin tämän hetken kuumimmaksi filosofiseksi trendiksi [2].


Yksi filosofisen suuntauksen keskeisiä nimiä on Torinon yliopiston teoreettisen filosofian professori Maurizio Ferraris (s. 1956), joka on kirjoittanut viime vuosina useita kirjoja ’uudesta realismista’ (Manifesto del nuovo realismo, Introduction to New Realism, Positive realism ja Emergenza.) Hänen lähtökohtanaan on ollut postmodernin filosofian epäonnistuminen niin todellisuuden määrittelyn kuin sen lupaaman emansipaationkin suhteen. Ferraris pistää toivonsa realismiin: hän uskoo realismin olevan nyt vahvempi kuin sata vuotta sitten ja pystyvän luomaan sillan analyyttisen koulukunnan ja mannermaisen ajattelun välille.


Esitin Ferrarisille muutamia kysymyksiä uudesta realismista sähköpostitse.


Sanna Tuomela (ST): Uusi realismi kritisoi konstruktivismia, mutta sisältää myös postmoderneja ajatuksia. Mitä uusi realismi muuttaa?


Maurizio Ferraris (MF): Postmoderni on oikeutetusti painottanut filosofiaa hajottavana ja muutosvoimana. Sen myötä on kuitenkin korostettu liikaa konstruktivismia (kaikki eivät konstruoi samalla tapaa, eikä kaikki ole konstruoitua), ja sen piirissä on aliarvioitu ihmisille ominaista alistamisen halua. Sen sijaan että postmoderni ajattelu olisi vapauttanut, se onkin luonut pohjaa vallanhalulle ja kriittisen ajattelun nollaamiselle.[3]


ST: Uuden realismin mukaan todiste meistä riippumattoman todellisuuden olemassaolosta on todellisuuden ‘taipumattomuus’, ja se, että hyvin erilaisilla käsiterakenteilla varustetut olennot voivat olla vuorovaikutuksessa samassa todellisuudessa. Riittävätkö nämä perusteiksi?


MF: Olen paraikaa junassa. Junan vaihteet toimivat ilman, että minun käsiterakenteeni tietävät niistä mitään. Juomalasi kaatui tietämättä Newtonista mitään, karkotan minua ärsyttävän kärpäsen, joka taatusti näkee maailman eri tavalla kuin minä ja kuitenkin jakaa saman tilan kanssani. Nämä ovat jokapäiväisiä perusolettamuksia minulle ja miljardeille muille ihmisille, varmasti myös teille!


ST: Sosiaaliset objektit on mielenkiintoinen ja ehkä monimutkaisin olioiden luokka. Sosiaaliset objektit ovat konstruoituja ja ihmismielestä riippuvaisia, mutta eivät kuitenkaan subjektiivisia. Sosiaaliset objektit, kuten raha, avioliitto tai Eurooppa ’kiinnittyvät’ objekteiksi luomalla dokumentteja. Olette todenneet ”Social object = registered act”. Voisitteko lyhyesti selventää mitä sosiaalisilla objekteilla ja ’dokumentaalisuudella’ tarkoitetaan?


MF: Viittaan vastakirjoittamaani artikkeliin ”Terra, mare, web: promemoria per il nuovo millennio”. Sosiaaliset objektit kuten raha, laki, politiikka ja identiteetti perustuvat kirjoitukseen, dokumentteihin. Kirjoitus ja tallentaminen yleensä konstruoivat sosiaaliset objektit (verba volant, scripta manent). Sosiaalisen todellisuuden pohjimmainen luonne koostuu dokumenteista. Tämä dokumenttien valta on ‘dokumentaalisuutta’.


ST: Yhtä objektia voi usein kuvata monin tavoin. Onko mahdollista vangita todellisuuden objektien olemus kielen avulla?


MF: Kieli ei pysty kaikkeen. Voimme miettiä lukuisia erilaisia todellisuuden kuvauksia ja luokitteluja, joihin tiede on meidät totuttanut. Ja esimerkkinä voi toimia Suomea lähinnä oleva suurkaupunki, jota on vuosisadan aikana kutsuttu nimillä Pietari, Petrograd, Leningrad ja taas Pietari. Jotain on muuttunut, mutta perusolemus ei. Tällä olennaisella on hyvin vähän tekemistä kielen kanssa. Kieltä on korostettu liikaa viime vuosisadan filosofiassa, niin analyyttisessa kuin mannermaisessakin.


****


Ehkä alati virtuaalisemmaksi muuttuva elämä ja ilmastonmuutoksen kaltaiset globaalit ongelmat vahvistavat tarvetta konkreettiseen, ihmisestä riippumattomaan todellisuuteen. Ferrarisin lisäksi esimerkiksi saksalainen Markus Gabriel ja ranskalainen Quentin Meillassoux puolustavat realismia. Nykyajan realismiin vaikuttavat vahvasti tämänhetkinen käsitys tieteestä sekä digitaalisuus ja populaarikulttuuri. Jälkipolvet voivat arvioida kuinka iso filosofinen muutos on käynnissä. 


Sanna Tuomela

 

Viitteet

1 Louisa Yousfi, ”Le retour du réel.” Sciences Humaines: La philosophie aujourdhui. No 279, mai 2015.

2 Rick Lewis, “Keeping It Real”, Philosophy Now. Issue 113 April/May 2016. Verkossa: https://philosophynow.org/issues/113/Keeping_It_Real

3. Ferrarisin mukaan radikaali postmodernismi on nähnyt todellisuuden valtarakenteena, jolla on tarkoitus hallita ja manipuloida yksilöitä.

 

Philosophy Now’n New Realism-teema luettavissa verkossa: https://philosophynow.org/issues/113



Vuonna 1873 perustettu Suomen Filosofinen Yhdistys (SFY) koki alkuvuodesta liki historiallisen muutoksen. Helmikuisessa hallituksen kokouksessa yhdistyksen uudeksi puheenjohtajaksi valittiin professori Sami Pihlström. Pihlström toimii Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan uskonnonfilosofian professorina sekä teoreettisen filosofian dosenttina ja on toiminut SFY:n hallituksessa muissa rooleissa jo keväästä 1996. Pihlström seuraa pitkäaikaista edeltäjäänsä, vuodesta 1975 yhdistystä luotsannutta Ilkka Niiniluotoa. Varapuheenjohtajaksi valittiin tieteenfilosofi, vanhempi akatemiatutkija Kristina Rolin.

 

Millaisena vastavalittu puheenjohtaja näkee yhdistyksen tulevaisuuden?

 

”Toiminnan ytimessä pysyvät julkaisu- ja esitelmätoiminta; pysymme varmasti jossain mielessä aika perinteisenä tieteellisenä seurana emmekä uudistu hätiköidysti. Mutta toisaalta on aika kehittää esimerkiksi kokoustoimintaa niin, että ainakin osa kokouksista saataisiin striimattua nettiin - tällaista on jo suunniteltu.”

 

Toiminnan kehittäminen painottuu muutoinkin verkkoon. Jo Niiniluodon puheenjohtajakauden lopussa avattiin SFY:n uudet sivut. Lisäksi tuore puheenjohtaja kertoo yhdistyksessä pohdittavan aktivoitumista nopeasti kehittyvän open accessin eli avoimen julkaisemisen saralla. Hidasteena on budjetin pienuus: ”SFY toimii pienellä budjetilla ja pääosin jäsenmaksujen ja julkaisutoimintaan saatavan valtionavustuksen varassa.” Monien muiden yhdistysten tavoin Pihlström kertoo SFY:ssä pohdittavan, kuinka saada uudet sukupolvet, opiskelijat, mukaan yhdistykseen. ”Jäsenhankintakampanja on yksi mahdollisuus.”

 

Muutoksiin liittyen Pihlström päätyy pohtimaan kehittämisen ja uudistamisen funktioita: ”SFY ei ehkä uudistu kaikkein nopeinta mahdollista vauhtia, mutta on toisaalta hyväkin, että yhteiskunnassa (ja akateemisessa maailmassa) on yhä sellaisia toimijoita, joita ei uudisteta liian hätäisesti pelkän uudistamisen itsensä vuoksi. Hiukan verkkaisesti muuttuvana, jossain määrin konservatiivisena yhdistyksenä SFY voi myös olla arvokas vastavoima jatkuvassa muutoksessa ja nykyisten leikkausten ja irtisanomisten aikana jopa jonkinmoisessa kaaoksessa elävälle yliopistolaitoksen nykytilalle.”

 

Filosofian ja filosofin roolit

Pihlström näkee filosofialla olevan keskeinen asema sivistysyliopiston ytimessä, ja tätä asemaa SFY pyrkii edelleen Pihlströmin johdolla tukemaan ja vahvistamaan. ”On niin ikään itsestään selvää, että filosofialla tulee olla kiinteät yhteistyösuhteet koko tiedekenttään. Teemme voitavamme etenkin humanistis-yhteiskuntatieteellistä tutkimusta koskevan keskustelun ja ymmärryksen lisäämiseksi yliopisto- ja yleisemmin koulutusmaailmassa ja koko yhteiskunnassa. Yksi yhdistys ei voi tässä tehdä kovin paljon, mutta on kaikkien yhteisellä vastuulla puolustaa näitä aloja akateemisessa maailmassa, jossa resurssit niukkenevat.”

 

Haastattelun lopuksi Pihlstöm äityy vielä miettimään omaa rooliaan isojen saappaiden täyttäjänä:


”Yhdistyksen monet aiemmat puheenjohtajat, kuten Eino Kaila, G.H. von Wright ja Ilkka Niiniluoto, ovat olleet yhteiskunnassa laajalti näkyviä julkisia intellektuelleja. Oma profiilini on tietenkin vähemmän näkyvä, enkä tavoittele SFY:lle mitään lisääntynyttä mediajulkisuutta, mutta akateemisen maailman sisältä käsin pyrin kehittämään SFY:tä niin, että sen sitoutuminen filosofian yhteiskunnallisen ja koulutuksellisen aseman vahvistamiseen säilyy toiminnan ytimessä.”

 

SFY:n verkkosivut: www.filosofinenyhdistys.fi


Mikko Kangassalo & portaalin toimitus


Filosofi ja psykologi Lauri Matias Rauhala kuoli Helsingissä 101-vuotiaana 5.4.2016. Hän oli syntynyt 13.9.1914. Opettajiensa Erik Ahlmanin ja Sven Krohnin rinnalla Rauhala oli filosofisen antropologian perinteen ja fenomenologis-hermeneuttisen filosofian tärkeimpiä suomalaisia edustajia 1900-luvulla. Lisäksi hän oli ihmistutkimuksen ja ihmistyön vaikutusvaltaisimpia suomalaisia teoreetikkoja niin psykologiassa, filosofiassa kuin kasvatus- ja hoitotieteissäkin. Ajattelijana ja ihmisenä häntä luonnehtivat harvinaislaatuinen valoisuus ja kannustavuus sekä intellektuaalinen rohkeus, valmius määrätietoisesti mutta hienotunteisesti puolustaa omia ajatuksiaan ja jatkuva avoimuus uusille ideoille. Nämä piirteet yhdessä laajan kirjallisen tuotannon kanssa tekivät Rauhalasta useiden tutkijasukupolvien oppi-isän ja innoittajan.

 

Opiskelua rintamalla

Syvästi sivistyneen herrasmiesajattelijan lähtökohdat olivat vaatimattomat ja opintie pitkä ja vaiheikas. Pohjois-Pohjanmaan Sievissä maanviljelijäperheen yhdentenätoista lapsena syntynyt Lauri menetti äitinsä jo muutaman vuoden iässä. Kasvuympäristöä leimasi körttiläisen herännäisyyden koruton henki. Laurin hyvä lukupää huomattiin varhain, mutta oppikouluun ei tuohon aikaan kustannuksien ja välimatkojen vuoksi maaseudulta kovinkaan helposti lähdetty; kansakoulun oppimäärän jälkeen oli jatkettava kotitalon töissä. Tilaisuus jatkaa opintoja tarjoutui vasta aikuisuuden kynnyksellä, kun Lauri hyväksyttiin Kajaanin seminaariin kansakoulunopettajan koulutukseen. Humanistisia aineita ja yleissivistystä painottanut opettajakoulutus tarjosi ensikosketuksen kasvatustieteeseen ja psykologiaan ja myös muun muassa Johann Friedrich Herbartin ja William Jamesin kasvatusfilosofiaan. Kansakoulunopettajan ura jäi kuitenkin talvisodan kynnyksellä vuonna 1939 valmistuneella Rauhalalla muutaman viikon mittaiseksi: liikekannallepanon myötä koulut otettiin sotilaskäyttöön ja miehet passitettiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin.


Rauhalan toinen maailmansota kesti viisi vuotta – välirauhakin kului asevelvollisena – mutta sodan arkea pehmensivät jatkosodan loppuvaiheessa esikuntatyö ja talousupseerin tehtävät. Päätös opiskelun jatkamisesta lujeni sota-aikana ja jo asemasodan luppoaikana ja lomilla Rauhala alkoi määrätietoisesti tenttiä kasvatustieteen arvosanoja Helsingin yliopistoon professori J. A. Hollolle (1885–1967). Kotiutuessaan rintamalta syyskuussa 1944 Rauhala alkoi voimiaan säästelemättä urakoida kasvatustieteen opintoja Helsingissä. Opintojen sivussa oli kirittävä umpeen myös koulusivistyksen aukot, esimerkiksi välistä jäänyt ylioppilastutkinto täytyi suorittaa.


Sodanjälkeisinä opiskeluvuosina syttyi Rauhalan kestävä rakkaus filosofiaan Eino Kailan (1890–1958) legendaarisilla luennoilla. Kailan tärkeimpänä viitekehyksenä oli Wienin piiri, jonka filosofiakäsityksen hän oli sotienvälisenä aikana juurruttanut myös Suomeen. Loogisten empiristien tieteellisen filosofian ohjelmaan Kaila kuitenkin säilytti tietyn etäisyyden ja tavoitteli opetuksessaan kokonaisvaltaisempaa filosofiakäsitystä. Rauhalalle Kaila näyttäytyi ennen kaikkea vanhan ajan suurpiirteisen sivistyneenä, muodollisia raja-aitoja väheksyneenä humanistina. Kailan opetuksessa painottui myös psykologia, joka vuoteen 1946 kuului Helsingissä filosofian oppituolin alaisuuteen. Psykologian Rauhala päätyikin valitsemaan pääaineekseen, ennen muuta työllistymistä silmällä pitäen. Rauhalan psykologian kandidaatin tutkinto valmistui Kailan oppilaiden Kai von Fieandtin (1909–2000) ja Arvo Lehtovaaran (1905–1985) johdolla vuonna 1949. Pro gradu -työn toisena tarkastajana oli käytännöllisen filosofian professori Erik Ahlman (1892–1952), jonka Max Schelerin arvofenomenologiasta vaikuttuneesta elämän-, arvo- ja kulttuurifilosofiasta muodostui sittemmin Rauhalalle tärkeä suunnannäyttäjä.


”Nikkilän herätys”

Vuosi 1949 oli Rauhalan elämässä muutenkin merkittävä: hän solmi lähes 70 vuotta kestäneen avioliiton Esteri Kankaanpään (s. 1918) kanssa ja työllistyi Suomen ensimmäiseen sairaalapsykologin virkaan Nikkilän mielisairaalaan. Nikkilän vuodet 1949–1955 muodostuivat Rauhalan ajattelulle käänteentekeviksi; myöhemmin hän puhui kokemuksistaan erityisenä ”Nikkilän herätyksenä”. Vaikka psykiatrien joukossa oli Oscar Parlandin (1912–1997) kaltaisia humaaneja ja edistyksellisiä lääkäreitä, psykiatrian keskeisiin hoitomenetelmiin lukeutuivat vielä tuolloin sähköshokit ja rauhoittavat lääkitykset. Jonkin verran tehtiin myös pahamaineisia lobotomioita.


Ajan positivistis-behavioristisen tieteenihanteen mukaisesti sairaalapsykologin tehtävä ymmärrettiin ensisijaisesti potilaiden diagnostisena testaamisena. Testausmenetelmät olivat osin kyseenalaisia: Rauhalan vuonna 1953 valmistunut psykologian lisensiaatintyö osoitti empiirisen otannan pohjalta suositun Szondi-persoonallisuustestin kyvyttömyyden erottaa sairaalan potilaita diagnostisesti sairaalan henkilökunnasta ja ulkopuolisesta verrokkiryhmästä. Behavioristisen psykologian ongelmiin Rauhala törmäsi myös vuonna 1954 opintomatkallaan Lontoon psykiatriseen Maudsley-instituuttiin. Siellä hän seurasi maailmankuulun Hans Eysenckin (1916–1997) tutkimusryhmän työtä, jossa tutkimusaineistoksi kelpuutettiin ainoastaan tilastoitava testidata, ja esimerkiksi testattavien kuvaukset omista mielentiloistaan olivat merkityksettömiä. Kaikki tämä sai Rauhalan epäilemään kvantitatiivis-tilastollisen diagnostiikan ja vallitsevan psykiatrisen tautiluokituksen mielekkyyttä henkisesti häiriintyneiden ihmisten konkreettisessa auttamistyössä. Teoreettista pohjaa epäilyksille tarjosi 1950-luvun alussa Suomeenkin rantautunut psykoanalyysi, erityisesti C. G. Jungin syvyyspsykologia. Lontoon-matkansa aikana Rauhala kävi itsekin läpi jungilaisen analyysin.


Lontoosta paluun jälkeen Rauhala jätti sairaalapsykologin työn ja toimi kliinisenä psykologiana Työterveyslaitoksella ja psykologian lehtorina Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa. 1950-luvun lopulla kypsyi oma teoreettinen lähestymistapa, jonka lopputuloksena syntyi kirjallisen uran avannut Mitä psykoterapia on ja kuka sitä tekee (1961).


Rauhalan teos asettui hänen tietämättään osaksi laajempaa kansainvälistä medikalisaatio- ja behaviorismikriittistä suuntausta. Psykoterapeuttisen auttamisen ei-medikaalista, tapauskohtaista ja merkitys- ja kokemuskeskeistä luonnetta korostaneen esikoisteoksen ilmestymisvuosi oli mielensairauden uudenlaisen ymmärtämisen käännekohta. Vuonna 1961 ilmestyivät Michel Foucault’n ”hulluuden” käsitteessä uudella ajalla tapahtuneita muutoksia ja modernin mielisairauden käsitteen syntyä tarkastellut Folie et déraison sekä mielisairauden käsitettä suoraan arvostellut Thomas Szaszin The Myth of Mental Illness. Niin ikään vuonna 1961 perustettiin Yhdysvaltain humanistisen psykologian yhdistys, joka Carl Rogersin ja Abraham Maslow’n johdolla pyrki muotoutumaan psykologian ”kolmanneksi voimaksi” behaviorismin ja psykoanalyysin rinnalle. Rauhalan tavoin yhdistys painotti holistista, tavoite- ja mielekkyysorientoitunutta ihmiskäsitystä.


Rauhala ei kuitenkaan omaksunut varsinaisen ”antipsykiatrisen” liikkeen radikaaleimpia kantoja eikä humanistisen psykologian poikimaa kaupallistunutta self-help-ajattelua. Lääkityksellä ja muilla psykiatrisilla auttamismuodoilla on oma ilmeinen paikkansa osana häiriintyneen auttamista, vaikka kokonaisvaltainen ja tapauskohtainen ihmistyö ei Rauhalan mallissa voikaan palautua niihin. Yksilön ainutkertaisuuden korostaminen ei kuitenkaan tarkoita kaupallisten itsensäkehittämisoppaiden usein markkinoimaa atomistista, yhteisöllisestä ja yhteiskunnallisesta viitekehyksestä piittaamatonta individualismia.

 

Filosofian parissa

Ammatillinen suuntautuminen psykologiaan ei saanut Rauhalaa hylkäämään filosofiaa, päin vastoin. 1950-luvulla Rauhalan filosofiaharrastus jatkui osallistumisena fysiologian professori Yrjö Reenpään (1894–1976) Heidegger-luennoille ja Suomen Filosofisen Yhdistyksen kokouksiin. Lisäksi hän otti osaa muun muassa Uuno Saarnion (1896–1977) ja Raili Kaupin (1920–1995) johtamaan Helsingin kaupunginkirjaston filosofisen kerhon toimintaan. Esikoiskirjan ilmestymisen jälkeen Rauhalalle tarjoutui mahdollisuus palata akateemisen filosofian pariin. Turun yliopiston filosofian professori Sven Krohn (1903–1999) rohkaisi häntä etsimään työlleen filosofista perustaa fenomenologis-hermeneuttisesta lähestymistavasta, jonka Krohn katsoi läheisesti kytkeytyvän Rauhalan jo omaksumiin lähtökohtiin. Rauhala otti haasteen vastaan ja rahoitti tilapäistöillä suurimman osan 1960-lukua kestäneen väitöskirjatutkimuksensa, jonka hän toteutti osittain Krohnin ympärillä toimineen Turun fenomenologisen piirin puitteissa. Lopputuloksena syntyi vuonna 1969 fenomenologista intentionaalisuuskäsitettä ja jungilaista syvyyspsykologiaa yhtenäiseksi teoreettiseksi malliksi tietoisen kokemuksen tiedostamattomasta syntyprosessista yhdistelevä Intentionality and the Problem of the Unconscious. Väitöskirja sai osakseen kiittävää vastaanottoa myös kansainvälisillä foorumeilla. Se toimikin lähtökohtana joukolle 1970-luvun alussa ilmestyneitä kansainvälisiä artikkeleita, jotka esittelivät Rauhalan ajatusta psykoanalyysin tulkinnallisesta ja ymmärtämistä tavoittelevasta luonteesta, jonka teoreettiseksi ”metatieteeksi” soveltuu fenomenologis-hermeneuttinen filosofia.


Varsinaista akateemista virkauraa filosofina Rauhala ei kuitenkaan enää luonut. Hän sai filosofian dosentin arvon vuonna 1970 ja toimi eläköitymiseensä saakka soveltavan psykologian apulaisprofessorina Helsingissä 1976–1980. Jälkikäteen katsoen hän näki akateemisten hallintovastuiden ja julkaisupaineiden välttämisen ajattelunsa kannalta yksinomaan hedelmällisenä, ja erityisesti eläkkeelle jääminen antoi hänelle vapaat kädet kehittää omaa teoreettista hankettaan haluamaansa suuntaan. Hän osallistui kuitenkin tavan takaa lehtikirjoittelun muodossa tiedemaailman ajankohtaisiin keskusteluihin ja säilytti elävän yhteyden myös akateemisen psykologian ja filosofian toimijoihin.


Situationaalinen säätöpiiri

Rauhalan kypsä ajattelu keskittyy luonnostelemaan holistista ja dynaamista – kartesiolaisen dualismin ja fysikalistisen monismin sijaan ”monopluralistista” – mallia ihmisen olemisesta usean toisiinsa palautumattoman mutta toisistaan riippuvaisen olemispuolen keskinäisenä, alati elävänä ja kehkeytyvänä yhteispelinä. Hänen tärkeimpänä käsitteellisenä innovaationaan nähdään usein situationaalisen säätöpiirin malli, jonka hän esitteli ensimmäisen kerran vuonna 1973. Husserliin ja Heideggeriin nojaten Rauhala kuvaa ihmisen tajunnallisuutta tarkoittavana, intentionaalisena suuntautuneisuutena merkitykselliseen maailmaan, joka kohdataan aina jossakin eksistentiaalisessa tilanteessa, situaatiossa. Situaation tekee mielekkääksi siihen kuuluva mielekkyystausta tai  konteksti – Heideggerin käsittein ”esiymmärtäneisyys” (Vorverständnis) – joka on tietyn edeltävän valikoitumisen tulosta: tiettyyn aikakauteen, kulttuuriin, kieleen, yhteiskuntaluokkaan, sukupuoleen ja koulutustasoon valikoitunut ihminen kohtaa maailman tiettyä taustaa vasten. Tämä tausta on ”säätöpiiri”, hermeneuttinen tulkintahorisontti, joka säätelee ja määrittää tapaa, jolla maailman mielekkyys ihmiselle hänen nimenomaisessa tilanteessaan jäsentyy.  Jokainen eletty mielekkyystilanne on viime kädessä ainutkertainen, myös henkisessä ”häiriössä”, jolla Rauhala ei tarkoita poikkeamaa kiinteästä normista vaan funktionaalisesti epäsuotuisaa, köyhää tai vahingollista kokemisen tai käyttäytymisen tapaa. Esiymmärtäneisyys ei kuitenkaan ole lukkoon lyötyä vaan muokkautuvaa: ajankohtainen kokemus tarjoaa aina periaatteessa mahdollisuuden reflektoida omaa kokemista suuntaavia lähtökohtia, jolloin ne voivat myös muokkautua ja uudistua ja vastaavasti avata uudenlaisia mielekkään kokemisen muotoja. Juuri tämänkaltaisen hedelmällisen hermeneuttisen prosessin käynnistäminen on psykoterapeuttisen auttamisen tavoite.


Myöhemmin situationaalisen säätöpiirin malli täsmentyy Rauhalan kuuluisaksi kolmikantaiseksi ihmiskäsitykseksi tajunta-keho-situaatio. Tajunta on ihmisen olemispuoli, jossa hän suuntautuu tarkoituksiin ja merkityksiin. Keho on hänen olemisensa orgaanis-aineellinen puoli. Situaatio on ihmisen kosketuspinta maailmansa kanssa, hänen sijoittumisensa ympäröivään todellisuuteen ja sen suhteisiin. Se muodostuu erilaisista komponenteista, joista osa on kohtalonomaisia (luonnollisten olosuhteiden, maantieteen, perimän ja fysiologian säätelemiä, kulttuurisia, yhteiskunnallisia), osa taas omien vaikutusmahdollisuuksien piirissä (koulutus ja sivistys, sosiaaliset ja perhesuhteet, kodin ja työpaikan valinta, sosioekonomisen aseman kehitys ja niin edelleen.). Näistä tekijöistä rakentuu ainutkertainen tilanne, joka voi yksilön ja hänen ympäristönsä kannalta olla enemmän tai vähemmän suotuisa. Situationaalinen säätöpiiri ihmisen kokonaisen olemisen dynamiikkana muotoutuu näiden olemispuolten välisissä vuorovaikutussuhteissa, jotka eivät ole yksisuuntaisen kausaalisia tai determinoivia. Asian voi nähdä pikemminkin vastavuoroisena mahdollistamisena: ihmisen olemisulottuvuudet mahdollistavat toinen toisensa ja toteutuvat ainoastaan tässä yhteispelissä.


Tämä kolmikantainen jäsennys mahdollistaa myös ihmistyön tehtäväkentän erittelyn. Huonosti voivaa tai oirehtivaa ihmistä voidaan auttaa situaatioon kohdistuvalla työllä (sosiaalityö, ympäristönsuunnittelu, arkkitehtuuri) tai kehoon kohdistuvalla työllä (terveydenhoito, fysioterapia), kun taas psykoterapia on yleisnimi tajuntaan kohdistuvalle auttamiselle. Siksi psykoterapian keskeinen ongelma on nimenomaan merkityksen ongelma. Filosofisesti olennaisinta Rauhalan dynaamisessa kolmikantamallissa on modernien ihmiskäsitysten reduktionististen taipumusten torjuminen. Siinä missä saksalainen idealismi ja sen perilliset olivat taipuvaisia redusoimaan muut olemispuolet tajuntaan, marxilainen perinne yhteiskunnallisten suhteiden valossa ymmärrettyyn situaatioon ja eliminatiivinen materialismi fysiologis-biologiseen olemiseen, kolmikantainen monopluralismi varjelee ihmisenä olemisen palautumatonta monitahoisuutta. Tämä yhtenäinen mutta sisäisesti heterogeeninen monitahoisuus on ihmisen ainutkertaisen tilannesidonnaisuuden ontologinen edellytys.


Rauhalan vuosisataa, joka käy pitkälti yksiin 1900-luvun kanssa, ei voida filosofisesti luonnehtia erityisen rauhalalaiseksi vuosisadaksi. Transsendentaalisen ja absoluuttisen idealismin ja historiallisen materialismin ihmiskäsitykset ovat ohittaneet suosionsa huipun, mutta fysikalistinen ihmiskäsitys elää voimansa päiviä erityisesti neuropsykologian ja keinoälytutkimuksen muodossa. Aika näyttää, millaiselle ymmärrykselle ihmisestä tulevaisuus kuuluu, ja onko Kantista ja Feuerbachista lähtevä ihmisen asettaminen filosofian keskiöön ylipäätään väistymässä posthumanismin tieltä. Oman ajan valtavirtojen ulkopuolelle jääminen niin psykologiassa kuin filosofiassa alleviivaa kuitenkin Rauhalan omaperäisyyttä ja omapäisyyttä, hänen rooliaan särönä ja haastajana ihmistieteen diskursseissa. Rauhalan ajattelu mainitaan usein humanistisena psykologiana, psykologian filosofiana, filosofisena antropologiana, fenomenologiana tai hermeneutiikkana – se on näitä kaikkia olematta mitään niistä jäännöksettä tai dogmaattisesti. Rauhalan tavoitteena oli alusta lähtien itsenäisen teoreettisen äänen ja paikan löytäminen. Nähtäväksi jää, saako juuri tämä epäajanmukaisuus ja lokeroitumattomuus hänet jonakin päivänä näyttäytymään filosofisena edelläkävijänä.


Jussi Backman



Rauhalan tärkeimpiä julkaisuja                

Tutkimus Szondi-testin skitsofrenian syndromatiikan pätevyydestä. Psykologian lisensiaatintyö. Helsingin yliopiston Psykologian laitos, Helsinki 1953.

On the Validity of Szondi’s Syndromatics of Schizophrenia. (Reports from the Psychological Institute, University of Helsinki, 3.) University of Helsinki, Helsinki 1956.

Über die Validität von Szondis Syndromatik der Schizophrenie. Schweizerische Zeitschrift für Psychologie und ihre Anwendungen. Vol. 17, No. 3, 1958, 174–197.

Mitä psykoterapia on ja kuka sitä tekee. (Syvyyspsykologinen sarja, 1.) Gummerus, Jyväskylä 1961.

Intentionality and the Problem of the Unconscious. Filosofian väitöskirja. (Turun yliopiston julkaisuja, B 110.) Turun yliopisto, Turku 1969.

Die Seinsfrage in der sog. neueren Psychosomatik. (Turun yliopiston julkaisuja, B 118.) Turun yliopisto, Turku 1970.

Man – the Philosophical Conception and Empirical Study. Journal of Analytical Psychology. Vol. 15, No. 2, 1970, 148–154.

Psykoanalyysin hermeneuttinen tieteenfilosofia. (Turun yliopiston filosofian laitosten julkaisuja, 2/1972.) Turun yliopisto, Turku 1972.

The Hermeneutic Metascience of Psychoanalysis. Man and World. Vol. 5, No. 3, 1972, 293–297.

The Myth of Mental Illness. Psychiatria Fennica. Vol. 3, 1972, 107–116.

C. G. Jung: Hänen keskeiset teoreettiset ja psykoterapeuttiset käsityksensä sekä niiden tämänhetkinen arviointi, esitetty Psykiatrian klinikan seminaarissa 26.1.1972. (Folia psychiatrica Aboensia, 4/1.) Turun yliopisto, Turku 1972.

Situationaalinen säätöpiiri psyykkisissä häiriöissä ja psykoterapiassa. (Helsingin yliopiston keskussairaalan psykiatrian klinikan julkaisusarja, 23.) Psychiatria Fennica, Helsinki 1973.

The Basic Views of C. G. Jung in the Light of Hermeneutic Metascience. The Human Context. Vol. 5, No. 2, 1973, 254–267.

The Regulative Situational Circuit in Psychic Disturbance and Psychotherapy. Teoksessa Studia philosophica in honorem Sven Krohn septuagesimum annum complentis 2.V.1973. (Turun yliopiston julkaisuja, B 126.) Turun Yliopisto, Turku 1973, 157–176.

Wissenschaftsphilosophie der Tiefenpsychologie. Zeitschrift für Analytische Psychologie und ihre Grenzgebiete. Vol. 4, No. 2, 1973, 79–93.

Psyykkinen häiriö ja psykoterapia filosofisen analyysin valossa. (Prisma-tietokirjasto, 35.) Weilin & Göös, Helsinki 1974.

C. G. Jung and European Culture. The Human Context. Vol. 6, No. 1, 1974, 254–255.

The Existential Analysis of Anxiety and Its Implications for Clinical Psychology. Psychiatria Fennica. Vol. 5, 1974, 191–200.

Filosofinen orientoituminen psykosomatiikan ongelmaan. Helsingin yliopisto, Helsinki 1976.

Ihmistutkimuksesta eksistentiaalisen fenomenologian valossa. (Helsingin yliopiston Psykologian laitoksen Soveltavan psykologian osaston julkaisuja, 3/1978.) Helsingin yliopisto, Helsinki 1978.

Merkityksen ongelma psykologiassa ja psykiatriassa. (Helsingin yliopiston Psykologian laitoksen Soveltavan psykologian osaston julkaisuja, 8/1981.) Helsingin yliopisto, Helsinki 1981.

The Problem of Meaning in Psychology and Psychiatry. Teoksessa Studien zur Werttheorie – Studies in the Theory of Value – Études sur la théorie des valeurs, 5. Toim. I. Korte-Karapuu & A. Siitonen. (Turun yliopiston julkaisuja, B 155.) Turun yliopisto, Turku 1981, 87–114.

Ihmiskäsitys ihmistyössä. Gaudeamus, Helsinki 1983.

Jooga-meditaatio ja psyykkisten häiriöiden problematiikka. (Helsingin yliopiston Psykologian laitoksen Soveltavan psykologian osaston julkaisuja, 4/1983.) Helsingin yliopisto, Helsinki 1983.

Humanistinen psykologia. Yliopistopaino, Helsinki 1990.

Henkinen ihmisessä. Yliopistopaino, Helsinki 1992.

Tajunnan itsepuolustus. Yliopistopaino, Helsinki 1995.

Ihmisen ainutlaatuisuus. Yliopistopaino, Helsinki 1998.

Ihminen kulttuurissa – kulttuuri ihmisessä. Yliopistopaino, Helsinki 2005.

 

Verkossa:

Hankamäki, Jukka, Lauri Rauhala: suomalaisen filosofian grand old man tekee uusia avauksia. niin & näin 2/2006, 16–21. http://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn062-03.pdf

Koski, Tapio, Keskustelu Lauri Rauhalan kanssa. niin & näin 2/2006, 22–29. http://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn062-04.pdf

Tökkäri, Virpi (toim.), Kokemuksen tutkimus, V: Lauri Rauhala 100 vuotta. Lapin yliopistokustannus, Rovaniemi 2015. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-310-969-8

Rauhalan muistokirjoitus Helsingin Sanomissa 7.5.2016: http://www.hs.fi/muistot/a1306040275410

Heikki Vuorila: In memoriam Lauri Rauhala. http://filosofiklubi.blogspot.fi/2016/04/in-memoriam-lauri-rauhala-1391914-542016.html


Filosofia on kadottanut suuntansa. Akateemisena oppiaineena filosofialla ei ole mitään annettavaa yhteiskunnalle. Näin väittävät filosofit Robert Frodeman ja Adam Briggle. Ovatko asiat todella näin huonosti?


Pohjois-Texasin yliopistossa työskentelevät filosofit Robert Frodeman ja Adam Briggle esittävät vastikään New York Timesin verkkosivuilla julkaistussa kolumnissaan, että akateeminen filosofia on menettänyt elinvoimansa. Voimat alkoivat itse asiassa hiipua jo kauan sitten, 1800-luvun lopulla, filosofian institutionaalistuttua ja ajauduttua yliopistojen suojiin. Frodeman ja Briggle katsovat, että ennen kuin filosofiasta tuli akateeminen oppiaine, filosofit olivat vapaita ajattelemaan ja sanomaan mitä halusivat. He ottivat rohkeasti kantaa moraalisiin kysymyksiin ja heidän asiantuntemuksensa kattoi koko inhimillisen elämän kirjon. Filosofit rakastivat viisautta ja tahtoivat myös näyttää sen.


Nyttemmin, kun filosofia on – Bruno Latourin sanoin – ”puhdistettu”, istutettu osaksi yliopistomaailmaa, se on samalla riisuttu kaikesta tosielämän kannalta merkityksellisestä. Luonnontieteitä matkiessaan filosofiasta on tullut mekaaninen työkalu, jonka avulla analysoidaan sanoja ja argumentteja, aivan kuten luonnontieteissä analysoidaan vaikkapa geenejä ja kemikaaleja. Filosofit eivät enää ole kiinnostuneita siitä, mikä on hyvää tai oikein, ainoastaan oman nokkeluutensa osoittamisesta. He rakastavat enemmän omaa älyään kuin viisauden tavoittelua.


Frodemanin ja Brigglen mielestä filosofiaa ei olisi koskaan pitänyt pakottaa akateemisen tieteen muottiin yhdeksi erityistieteeksi muiden joukossa. Jotta filosofia voisi olla merkityksellistä, sitä on voitava harjoittaa vapaasti missä ja milloin tahansa, yliopistomaailman konventioista ja tieteiden rajoista välittämättä. Frodeman ja Briggle näkevät tietyn ”likaisuuden” aidon filosofisen ajattelun välttämättömänä vaatimuksena. Heidän mukaansa esimerkiksi Sokrates viihtyisi nykyaikanakin paremmin tavallisten kansalaisten seurassa kadulla kuin akateemisen vertaisarvioinnin paineessa. Filosofian oppituoleista hän haaveilisi turhaan – jos edes haaveilisi.[1]

 

Kädet rohkeasti saveen!

Frodeman ja Biggle tuntuvat olevan melko pessimistisiä sen suhteen, että olisi mahdollista palauttaa merkitys filosofiseen keskusteluun – tai ainakaan he eivät tarjoa minkäänlaisia keinoja ongelman ratkaisemiseksi. Vanderbiltin yliopiston filosofian professori John Lachs on päätynyt toiveikkaampaan lopputulemaan vuonna 2013 julkaisemassaan kirjoituksessa.[2] Lachs yhtyy Frodemanin ja Bigglen näkemykseen, että filosofia on kyynistynyt ja etääntynyt todellisesta maailmasta, mutta uskoo samalla, että tästä kyynisyydestä on mahdollista päästä eroon.


Lachsin mukaan muutos voi onnistua, jos filosofit laittavat itsensä peliin eivätkä pelkää käsiensä likaamista ja kasvojensa menettämistä. Lachs on vakuuttunut, että elämällä itse niin kuin opettavat filosofit voivat nostaa filosofian jälleen tieteenalaksi, jolla on todellista merkitystä. Hyve-eetikkojen on elettävä hyveellisesti, demokratian merkitystä pohtivien on taisteltava demokraattisen yhteiskunnan puolesta, Lachsin kaltaisten pragmatistien tulee puolustaa käytännön merkitystä filosofiassa, ja niin edelleen. Filosofien olisi siis muistettava, että heidän laboratorionsa on koko maailma ja parhaita koehenkilöitä ovat he itse.


Siinäpä työsarkaa viisauden rakastajille.


Juuso Loikkanen

 

Viitteet & kirjallisuus

Frodeman, Robert & Briggle Adam, Socrates Tenured. The Institutions of 21st-Century Philosophy. Rowman & Littlefield, Lanham 2016.

Lachs John, Has Philosophy Lost Its Way? Philosophy Now. Vol. 99, November/December 2013, 30–31.


Syyskuun 16. päivänä Dialogi ja intersubjektiivisuus -tutkimusryhmä järjesti Helsingin Tieteiden talolla työpajan. Tutkimusryhmä kuuluu Subjectivity, Historicity, Communality -tutkimusverkoston piiriin. Tilaisuus oli avoin ja aiheen tarjoama laaja näkökulma vuorovaikutukseen oli tuonut paikalle sosiaali- ja opetusalan ammattilaisia sekä opiskelijoita, jatko-opiskelijoita ja tutkijoita mitä erilaisimmilta oppialoilta. Puhujat tulivat Osakan, Helsingin ja Jyväskylän yliopistoista. Dialogisuuden tavoitteen mukaisesti jokainen läsnäolija esittäytyi lyhyesti tapahtuman avaamisen yhteydessä.

 

Tutkimusverkoston johtaja professori Sara Heinämaa esitteli avaussanoissaan Dialogi ja intersubjektiivisuus -tutkimusryhmää. Monitieteistä tutkimusryhmää yhdistävät Heinämaan mukaan kolme lähtökohtaa, jotka näkyivät selvästi myös työpajan puheenvuoroissa. Niiden mukaan dialogi ja intersubjektiivisuus ovat kokemuksellisia seikkoja, joista ei voida poistaa ruumiillisuutta, ajallisuutta eikä moniäänisyyttä. Dialogin osapuolet ovat välttämättä ruumiinsa kautta mukana dialogissa ja heillä on nykyhetkessä olemisen lisäksi kokemus menneestä sekä tulevaisuuden mahdollisuudesta. Subjektiviteetti kehittyy ja tapahtuu moniäänisessä, historiallisesti värittyvissä vuorovaikutussuhteissa. Päivän esitelmät ilmensivät näitä kolmea yhdyssidettä käsitteellistämisensä tavoissaan ja empiirisessä kysymyksenasettelussaan.

 

Taidetta ja terapiaa

Tapahtuman pääpuhuja oli psykoterapeutti ja psykologian tutkija Jaakko Seikkula. Hän ohjasi keskustelua terapiasuhteissa tapahtuvan dialogin ja intersubjektiivisuuden ulottuvuuksien ja edellytysten selvittämiseen. Seikkulan tutkimuksen keskeisin erityispiirre on kaikkien terapiaistuntoihin osallistuvien fysiologisen virittyneisyyden mittaaminen kuvaamisen ja äänittämisen lisäksi. Hänen työnsä teoreettiseen taustaan kuuluu Mihail Bahtinin ajattelu, jossa ymmärtämisen raskain ongelma syntyy kokemuksen yksilöllisen luonteen sijaan tunteiden ja kokemusten ilmaisujen tulkinnasta.

 

Osakan yliopiston avustava professori Minae Inahara puolestaan puhui ruumiin tuskasta. Inahara tulkitsi meksikolaistaiteilija Frida Kahlon omakuvia ilmaisuna taiteilijan tuskasta. Inahara luki Kahlon omakuvia keskusteluina tai ilmaisuina abortista, avioerosta ja ruumiin kykenemättömyydestä. Kahlon elämää leimasi ruumiillinen tuska: lapsena sairastetun polion lisäksi hän joutui 15-vuotiaana liikenneonnettomuuteen, jonka seurauksista hän koki ruumiillista kipua koko loppuelämänsä.

 

Inaharan tulkinnassa Kahlon maalaukset eivät olleet vain kuvia tuskasta abstraktiona eivätkä vain kertomuksia avioerosta tai abortista, vaan maalauksissa paljastettiin tuska sellaisena kuin se ilmenee ruumiilliselle kokijalle. Inahara itse kärsii jatkuvaa tuskaa aiheuttavasta keskushermostosairaudesta, minkä vuoksi esimerkiksi pidempikestoinen puhuminen ei ollut hänelle mahdollista. Esityksen luki tietokoneohjelma, jonka ääntä Inahara kutsui omaksi uudeksi tietokoneäänekseen. Puhuessaan Kahlon tuskasta Inahara mainitsi usein, kuinka se näyttää kertovan myös hänen omasta tuskastaan ja muistuttaa häntä omista kokemuksistaan. Taideteokset ikään kuin kerivät teemaa auki kahdella kiepillä: taideteos näytti taiteilijan tuskan, mutta myös sen katselijan tuskan. Inaharan tulkinta näytti siis puhuvan myös minäkohtaisuuden objektiivisesta voimasta. Ei ole tuskaa yleensä, ei ole kokemusta yleensä, vaan jokaisen oma kokemus kiinnittyy muihin ruumiinilmaisussa. Näin taideteos voidaan nähdä totuudelliseksi osaksi kokijan ruumista, ei vain toistoksi tai kuvaksi siitä.

 

Seikkulan puheenvuoro tarjosi ruumiinfenomenologiasta eroavan näkökulman kokemuksen ruumiillisuuteen. Päivän keskusteluissa Seikkula ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori Tom Arnkil esittivät, että toisen kokemukset voi kokea, mutta alkuperäinen yhteinen kokeminen hämärtyy puheen ja dialogin ymmärtämisessä. Näin puhe voidaan ymmärtää ilmaisuna intersubjektiivisuudessa, mutta sanotun tulkitseminen muodostuu ongelmaksi. Psykoterapiaistunnossa puheen hienovarainen tulkinta on tärkeää, sillä toisen kokemusta elämästä pyritään keventämään ja laajentamaan keskustelun turvin.

 

Ruumiin virittyneisyyden ja vasteen mittaaminen sekä sen huomioiminen auttaa osaltaan dialogin ymmärtämisen problematiikan ratkaisemisessa. Vaikka tuloksista pääteltävien asioiden luonne on rajallinen, voidaan niistä lukea reaktiivisuutta, joka voidaan sitten ottaa puheeksi. Yksi Seikkulan tutkimuksen empiirinen tulos on, että terapiaistuntojen osallisten stressitaso nousi silloinkin, kun itse ei oltu äänessä. Mittaamisella pystyttiin muutoin vähemmän ilmeikkäästä asiakkaasta näkemään, milloin esimerkiksi parisuhdekumppanin puhe tai itku herätti tunteita. Toisaalta reaktio oli vahva myös silloin, kun terapiaistunnon muut jäsenet käsittelivät mitattavana olevaa puheessaan. Työpajassa keskusteltiin tämän myötä siitä, miten ihminen jännittää ja varautuu tietäessään, että itseltä odotetaan jotakin.

 

Yksin ja yhdessä

Sekä seminaariesitelmissä että työpajan keskustelutuokioissa etsittiin perustavanlaatuista metodia, jonka avulla yksittäisen subjektin ruumiillisesta ja kokemuksellisesta tarkastelukannasta päästäisiin käsittelemään ihmisiä monikossa, yhdessä toimivina, toisiinsa suuntautuvina ja yhteisöllisinä olevina.

 

Osakan yliopiston professori Shinji Hamazu toi puheenvuoronsa alussa esille, kuinka husserlilaista fenomenologiaa on monesti syytetty solipsismista ja liiallisesta yksilön havaintomaailman korostamisesta. Kahden subjektin, minän ja toisen, välisen kuilun olemassaolo onkin nähty sekä fenomenologisessa että joissakin psykologisissa keskusteluissa keskeiseksi ongelmakohdaksi. Intersubjektiivisuuden käsitteen määrittelyn avulla ollaan pyritty hahmottamaan toiseuden ongelmaa, ja esimerkiksi kysymystä siitä, voimmeko lopulta ymmärtää toista tai tuntea aitoa empatiaa toista kohtaan. Hamazun mukaan fenomenologia on kaukana pelkästään subjektin havainnon ympärillä pyörivästä solipsismista, ja hän painottikin myöhäistä Husserlia mukaillen intersubjektiivisuuden merkitystä. Ajatuksena on, että yksilöiden ruumiilliset havainnot saavat tukensa toisten ihmisten olemassaolosta. Yksittäisen subjektin kokemuksia ei ole mielekästä repäistä irti toisista maailmaa asuttavista subjekteista.

 

Työpajan puheenvuoroissa tuli selvästi ilmi, kuinka kysymykset intersubjektiivisuudesta ja dialogista kietoutuvat toisiinsa. Dialogi edellyttää, että pystymme paitsi suuntautumaan toiseen myös havaitsemaan ja käsittämään kielen, jota toinen käyttää. Jaakko Seikkula kannatti esitelmässään näkemystä kielen ruumiillisuudesta. Sanojen, eleiden ja liikkeiden muodostama kieli on erityisen tärkeässä asemassa psykoterapiassa, koska terapian käyttää metodinaan avointa dialogia. Seikkula alleviivasi, että psykoterapiassa tulisi pyrkiä ottamaan huomioon paitsi jokaisen terapia-tilassa olevan yksilön oma ääni myös hänen kielessään esiin tulevat sisäiset äänet. Sisäiset äänet astuvat mukaan keskusteluun esimerkiksi silloin, kun yksilö nostaa esille, mitä hänen ystävänsä tai isovanhempansa sanoisivat terapiassa käsillä olevaan aiheeseen.

 

Osakan yliopiston jatko-opiskelija Tadashi Kawasaki käsitteli esitelmässään dialogin ja intersubjektiivisuuden mahdollisuutta käyttäen apuna Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologiaa. Hamazun esitelmän tavoin Kawasakin puheenvuoro muotoili historiallisesti mielekästä tapaa lähestyä intersubjektiivisuutta jatkumona, joka lähtee liikkeelle Husserlista ja jatkuu Merleau-Pontyn ajattelussa. Kawasaki lähestyi intersubjektiivisuutta pimeän uhkan (menace) käsitteen kautta. Pimeä uhka kulminoituu toisen hiljaisessa läsnäolossa, joka ymmärretään olevan läsnä maailmassa jo ennen kieltä tai puhetta. Kawasaki esitti intersubjektiivisuuden olevan fundamentaalisella tavalla ensisijainen dialogiin nähden. Intersubjektiivisuus ei niinkään ole luonteeltaan dialogia tärkeämpi, vaan pikemminkin toiset ovat aina jo mukana subjektissa itsessään, ennen kuin subjekti on antautunut keskusteluun toisten kanssa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita minän ja toisen sulautumista toisiinsa. Toinen on pikemminkin olemassa subjektille (uhkaavana) mahdollisuutena. Kuitenkin vasta dialogin ja puheen kautta ihmiset voivat rakentaa yhteistä kulttuurista maailmaa. Dialogissa puhujan ja kuuntelija välinen ero voi positiivisella tavalla pienentyä tai jopa kadota, jolloin myös itse ilmiöstä keskusteleminen mahdollistuu.

 

Kahden ihmisen välinen jännite nousee ongelmaksi myös eettisessä mielessä. Kuinka toiseen voi suuntautua eettisesti? Irina Poleshchuk tarkasteli esitelmässään sitä, kuinka voimme fenomenologista metodia apuna käyttäen päästä käsiksi siihen tapahtumaan, jossa subjektista tulee eettinen. Poleshchuk lähti liikkeelle erittelemällä Emmanuel Levinasin nautinnon ilmiön kolmeen tekijään: nälkään, näköön ja valoon. Nautinto ei yleisen ennakkoluulon mukaisesti palaudu pelkästään yksilön omaan ruumiilliseen kokemukseen, vaan saa näön ja valon kautta intersubjektiivisen muodon. Kaikessa monimuotoisuudessaan nautinto nousee kaikkein perustavimmaksi kokemukseksi.

 

Nälkä, ainoa puhtaasti subjektiin itseensä liittyvä nautinnon kokemus, ilmenee haavoittuvaisuutena, joka ei vielä tunnista toista. Haavoittuvaisuus juontaa juurensa juuri nälän itseensä viittaavasta luonteesta: nälässä omat tarpeet ja heikkoudet paljastuvat. Nälkä on aina läsnä subjektissa, mutta sen tuomat välttämättömyydet voidaan ajoittain jättää taka-alalle, jolloin ympäristön näkeminen tulee mahdolliseksi. Näön avulla voidaan tarkastella välimatkan päästä maailmaa ja tehdä valintoja siitä, mihin keskittää tarkkaavaisuutensa. Ihmisen ei siis ole välttämätöntä keskittyä omaan nälkäänsä eli itseensä.

 

Työpajan päättävässä puheenvuorossa tutkija Kai Alhanen alleviivasi osuvasti kokemuksen, toiminnan ja merkityksen tehtäviä dialogissa. Ajatuksena on, ettei hyvä keskustelu ole itsestään selvästi dialogia. Dialogi syntyy vasta tilanteessa, jossa omaa kokemuksellista menneisyyttä mukana kantavat yksilöt pyrkivät selvittämään jonkin ilmiön merkitystä. Toiminnallisuus näkyy intohimoisessa ja polttavassa tarpeessa ratkaista juuri tietyn asian merkitys. Dialogin etsimän merkityksen ei tarvitse olla absoluuttinen eikä muuttumaton. Alhasen käyttämä esimerkki skitsofrenian merkityksen löytämisestä psykoterapiassa pyrkikin osoittamaan, kuinka keskustelu muuttaa ja kehittää asioiden merkitystä. Juuri tähän perustuu yksi onnistuneen psykoterapeuttisen avoimen keskustelun suurimmista vahvuuksista: sen avulla on mahdollista muovata esimerkiksi vaikeiden kokemusten merkitystä yhdessä toisten ihmisten kanssa. Haastava kysymys on, mitä dialogissa tapahtuva merkityksien muuttuminen tarkoittaa aitojen ilmiöiden kannalta. Tulisiko meidän pyrkiä sulkeistavaan totuuteen vai psyykkiseen hyvinvointiin? Vai onko mahdollista saavuttaa nämä molemmat? 


Tiia-Mari Hovila & Ella Kemppi


Nykyään Aalto-yliopiston osana toimivasta Helsingin kauppakorkeakoulusta kuuluu kummia. Toukokuun lopulla siellä järjestettiin kaksipäiväinen Marxia ja marxilaista ajattelua käsittelevä seminaari, jonka pääpuhujat olivat ulkomaalaisia markkinoinnin tutkijoita.


Tapahtuma käynnistyi Aallossa vierailevan professorin A. Fuat Firatin (University of Texas-Pan American) lähiluvulla Marxin Pääoman ensimmäisen osan keskeisistä käsitteistä, arvoteoriasta ja kapitalismin analyysistä. Kulutuskulttuurin tutkimukseen erikoistunut professori onnistui osallistamaan yleisönsä keskusteluun siitä, kuinka Marxin analyysi tekee nyky-yhteiskuntaa ja -kapitalismia ymmärrettäväksi. Suuri osa yleisöstä oli selkeästi ensimmäistä kertaa suoraan tekemisissä Marxin ajattelun kanssa, mutta otti haasteen vastaan ja osallistui pohdintaan innokkaasti.


Aamupäivän sessiossa käsiteltiin pääsääntöisesti kapitalismin suurta kuvaa. Ilmassa oli selvä pyrkimys oppimiseen ja ymmärtämiseen sen sijaan, että keskustelua olisi ohjannut ideologisista poteroista huutelu tai halu nähdä Marx reliikkinä, jonka ajattelusta syntyi vain Neuvostoliitto ja DDR. Firatin tyyli painottaa Marxia kapitalismin systeemisenä kriitikkona ja Marxin analyysin tieteellisiä meriittejä auttoi varmasti osaltaan lähestymään aihetta avoimin mielin.

 

Kapitalistinen postmoderni

Iltapäivällä saimme nauttia Firatia 90-luvulta asti kiinnostaneen postmodernin ajattelun hedelmistä. Firat katsoo ikonin olevan postmodernin ajan hallitseva merkin muoto. Määritelmänsä mukaan ikoni edustaa jotain toista, mutta kuitenkin niin – toisin kuin symboli – että sen täytyy myös muistuttaa jotain jo olemassa olevaa. Tätä vasten hän katsoo postmodernin kapitalismin ikonografiseksi, jolloin kuva nousee keskeiseen asemaan yhteiskunnan aikalaisluonnetta tulkittaessa. Kapitalismin postmodernissa vaiheessa kuvia välittävä media on Firatin mukaan uusi althusserilainen hegemoninen apparaatti.


Ikonografisessa yhteiskunnassa ruudusta on tullut todellisuuden verifioija. Firatin esimerkkinä toimi kertomus 90-luvun alun Texasista, jossa lentokone syöksyi maahan erään tauolla olleen motellin pitäjän silmien edessä. Lentoturman todistanut henkilö kertoi jälkikäteen haastattelussa, että putoamisen jälkeen hänen oli välittömästi riennettävä sisälle motelliin tarkistamaan televisiosta, tippuiko kone oikeasti.


Lento-onnettomuusesimerkki havainnollistaa, että silloin kun kuvaa ja sen kuvaamaa todellisuutta ei voi enää erottaa toisistaan, kuvaa välittävän mediumin rooli korostuu. Kiinnostavan lisän tähän tuo se, että mediasta on tulossa yhä itseensä viittaavampaa; toimittajat haastattelevat toimittajia, lehdet siteeraavat lehtiä, ja journalistit toisia journalisteja, jolloin media muuttuu kasvavassa määrin omaksi kuvakseen. Se kääntyy sisäänpäin ja vahvistaa näin rooliaan todellisuuden verifioijana.

 

Miksi puhua uusliberalismista?

Toisen päivän avasi University of Leicesterin markkinoinnin ja kulutustutkimuksen professori James Fitchettin luento uusliberalismista ja kuluttajakulttuurista. Perinteiseen marxilaiseen uusliberalismianalyysiin verrattuna Fitchett painottaa markkinoinnin ja kulutuksen tutkimuksen roolia osana kriittistä ajattelua.


Markkinointiprofessori katsoi uusliberalismin tarjoavan tällä hetkellä laajimman kattokäsitteen kapitalismin meta-analyysille. Sitä tarvitaan, koska pintailmiöiden kuten taloudellisen tehokkuuden ja talouskuripolitiikan toimivuuden tarkastelu jäävät usein tulkinnanvaraisten, maailmankatsomuksista lähtöisin olevien ja kehää kiertävien argumenttien toisteluiksi. Uusliberalismipuhe on kuitenkin vaarassa kärsiä inflaatiosta. Onkin kysytty, että onko se jo este 2000-luvun kapitalismin analyysille, koska siitä on tullut vain vasemmiston ”myyttinen vihollinen”. Tämän vuoksi Fitchett eritteli liberalismin historiaa ja taustoitti, kuinka uusliberalistista vaihetta elävästä kapitalismista on tullut klassisen liberalismin ihanteiden irvikuva.


Uusliberalismin suurin voitto näyttäisi olevan gramscilaisittain hegemonian saavuttaminen. Kaikkein heikoimmassa asemassa olevat on saatu kannattamaan, ja jopa vaatimaan omaa tilannettaan heikentäviä, valtioon kohdistuvia uudistuksia. Nämä uudistukset eivät ole vähentäneet valtion roolia taloudessa. Ne ovat ainoastaan yhtäältä lisänneet valtiollisen pakkovallan käyttöä huonoimmassa asemassa olevia kohtaan ja toisaalta alistaneet sen yhä painokkaammin hallitsevan luokan etujen valvojaksi.


Fitchett huomauttikin uusliberalistisen politiikan soveltavan keynesiläisyyttä perin kummallisesti: valtiot ovat rahoittaneet julkista kulutusta ottamalla yksityistä velkaa sen sijaan, että julkiset alijäämät olisi rahoitettu verottamalla rikkaita. Samalla valtiosta ja sen holtittomasta kulutuksesta on tehty kaikkien taloudellisten ongelmien syypää.


Kuluttajakulttuurin teoriasta (Consumer Culture Theory, CCT) Fitchett ehti tehdä vain muutaman kriittisen huomautuksen. CCT ei ole yksi koherentti teoria, vaan teoreettisten tulokulmien kooste, joka painottaa kuluttajien toiminnan, erilaisten resurssien ja kulttuurillisten merkitysten keskinäissuhteita ja -dynamiikkaa. Näitä välittävät markkinat, joilla kuluttajan identiteetti ja suhde toisiin kuluttajiin syntyvät osana kaupallisten tuotteiden ja kuvien tuotantoa.

 

Kaupallisen merkitystuotannon ymmärtämiseksi pitää katsoa kapitalismin kokonaiskuvaa ja käytäntöjä. Fitchett korostikin luennossaan marxilaisen ideologiateorian merkitystä. Hän katsoo kamppailun ideologisesta ajatuksesta ”markkinat ovat osa ihmisluontoa” olevan aikamme tärkein. On helppo ymmärtää mitä tarjottavaa markkinoinnin oppialalla on tämän kysymyksen kriittiselle tarkastelulle.

 

Velkafetissi

Seminaarin viimeinen pääpuhuja oli Royal Holloway University of Londonin apulaisprofessori Alan Bradshaw. Bradshawn puheenvuoro ponnisti niin ikään Marxin peruskäsitteistä ja keskittyi erityisesti tavarafetisismin ajatuksen soveltamiseen. Tavarafetisismillä tarkoitetaan prosessia, jossa tarkasteltaessa markkinoille tuotettua tavaraa pinnallisesti se kätkee sen tuottamiseksi tarvittavat kapitalistiset tuotantosuhteet. Ihmisten kohdatessa toisensa markkinoilla ostajina ja myyjinä on mahdotonta tietää esimerkiksi missä työolosuhteissa tavara on tuotettu.


Bradshaw sovelsi fetisismin ajatusta tulkitessaan poliittisia keskusteluja ja kuvastoja velasta. Hän osoitti kuinka arkijärkeen liittyvät mielikuvat yksityisestä velkaantumisesta liitetään mediakuvastoissa ja -keskusteluissa julkiseen velkaantumiseen ja samalla yksityisten ihmisten toimintaan tuotetaan syyllistävä, moraalinen ulottuvuus.


Bradshaw käytti esimerkkinään ruotsalaista tositv-sarjaa Lyxfällan, jossa luottokorttien ja kulutusluottojen vuoksi ylivelkaantuneita kotitalouksia laitetaan ojennukseen kahden finanssihain toimesta. Euroopan talouteen liittyvät poliittiset keskustelut ovat samalla tavalla moralistisia, syyllistäviä ja rinnakkaisia yksityistalouksien velkapuheille. Bradshawn esittelemän tutkimuksen mukaan ihmisille vakuutetaan toistuvasti julkisuudessa, että jokainen tavallinen kansalainen on syypää ja osallinen vallitseviin julkisen talouden ongelmiin; jokainen meistä on osallistunut yhteiseen kulutusjuhlaan.


Talouskriisistä keskusteltaessa fetisoitumista tapahtuu, kun Euroopan pankkeihin liittyvät ongelmat kätkeytyvät niistä hyötyneen eliitin moralistisen puheen alle. Julkinen velkaantuminen samastetaan mediassa yksityiseen velkaantumiseen ja tavalliset ihmiset saadaan tuntemaan syyllisyyttä pankkitoimintaan ja talouspolitiikkaan liittyvistä syvistä yhteiskunnallisista ja rakenteellisista ongelmista. Ei tarvitse paljonkaan miettiä keksiäkseen erimerkkejä tällaisesta keskustelusta ja uutisoinnista.


Olli Herranen


Normaaliuden pelastaminen psykiatriassa ja lääketieteessä oli huolenaiheena viime huhtikuun alussa, kun Allen Frances saapui luennoimaan Helsingin yliopistolle. Frances toimi puheenjohtajana vuonna 1994 julkaistua DSM-IV-diagnoosijärjestelmää kehittäneessä työryhmässä, ja hänellä onkin ainutlaatuinen näkökulma psykiatriseen diagnostiikkaan. DSM-järjestelmät ovat Amerikan psykiatriyhdistyksen kehittämiä mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden diagnoosijärjestelmiä. Vaikka Suomessa ja muualla Euroopassa käytetään Maailman terveysjärjestö WHO:n ICD-10-järjestelmää, DSM-järjestelmillä on johtava rooli kansainvälisessä tutkimuksessa ja opetuksessa. Myös Suomessa DSM-kriteerejä käytetään joskus ICD-kriteerien rinnalla. Pitkään käytetyn DSM-IV:n jälkeen on vuonna 2013 otettu käyttöön järjestelmän viides versio, DSM-V, jota Frances on voimakkaasti kritisoinut.

 

Normaalista tehdään sairas

Francesin luennon ytimessä oli viesti siitä, että nykyään sekä somaattisessa että psykiatrisessa lääketieteessä korostetaan oireiden varhaista tunnistamista ja ennaltaehkäisyä, minkä seurauksena väärien positiivisten löydösten ja ylihoitamisen ongelmat kasvavat. Hän kuvasi ylidiagnostiikkaa pahaksi virheeksi ja letkautti, että aina kun Yhdysvallat tekee virheen, muut seuraavat perässä.


Diagnostiikka ei voi koskaan olla sataprosenttisen luotettavaa, ja mitä matalammalla kynnyksellä ihmisiä määritellään sairaiksi ja mitä laajempia seulontoja tehdään, sen helpommin asetetaan myös turhia diagnooseja sekä annetaan turhaa hoitoa. Diagnoosit säilyvät sairauskertomuksissa pitkälle tulevaisuuteen, diagnoosin saaminen voi olla rankka kokemus itsessään, ja turhaan annetusta hoidosta taas voi olla vakavaakin haittaa. Yhtenä esimerkkinä ylihoitamisesta Frances kuvasi eturauhassyövän hoitoa Yhdysvalloissa. Hän kertoi maassa olleen pitkään suosituksena, että yli 60-vuotiaiden miesten olisi hyvä käydä seulonnassa vuosittain. Tästä ei kuitenkaan ollut hyötyä syövän ennusteen suhteen, vaan seulonnan seurauksena lieviä ja vaarattomia muutoksia päädyttiin hoitamaan aggressiivisesti niin, että hoidosta oli ihmisille enemmän vahinkoa ja sivuvaikutuksia kuin havaitusta muutoksesta olisi koskaan ollut.


Frances korosti, miten sairauden määritelmässä on aina kyse myös valinnoista, ja usein on vaikeaa päästä yksimielisyyteen edes siitä, mitkä ilmiöt ovat sairauksia. Kun puhutaan asioista kuten alakuloisuus ja surullisuus, jatkuva väsyneisyys tai kaljuuntuminen, näkemykset eriävät myös lääkärien keskuudessa. Frances kritisoi uusinta DSM-järjestelmää diagnostisten kriteerien madaltamisesta niin, että yhä normaalimmat ilmiöt täyttävät jonkun sairauden kriteerit. Esimerkiksi läheisen menettämisestä aiheutunut suru voidaan DSM-V:ssä diagnosoida masennukseksi jo kaksi viikkoa läheisen kuoleman jälkeen. Uutena diagnoosina järjestelmään lisättiin mm. lapsilla diagnosoitava Disruptive Mood Dysregulation Disorder, jota Frances arvosteli sanoen, että tämä antaa mahdollisuuden hoitaa lääkkein lapsuuteen kuuluvaa kiukuttelua.


Francesin mukaan ajatus varhaisesta puuttumisesta ja ongelmien ennaltaehkäisystä on sinällään kaunis ja hyvää tarkoittava, mutta käytännössä diagnostisten kriteerien löyhentäminen johtaa annettujen diagnoosien määrän moninkertaistumiseen ja ylihoitamisen ongelmien lisääntymiseen. Esimerkiksi lasten bipolaarihäiriön ja ADHD:n esiintymisluvut ovat Yhdysvalloissa nousseet jyrkästi viime vuosikymmenien aikana. Frances sanoi näytön ADHD:n ylidiagnosoinnista olevan vahvaa ja kuvasi usein toistettua tutkimustulosta, että luokkiensa nuorimmat lapset saavat muita useammin ADHD-diagnoosin. Hän kertoi myös, miten psykiatrisen diagnoosin saaminen muodostuu vanhemmille ja koulun henkilökunnalle tärkeäksi, koska diagnoosi on avain tukitoimiin ja siten parempaan koulunkäyntikokemukseen. Francesin mukaan on ilmeistä, että näiden diagnoosien määrän räjähdysmäisessä kasvussa on kyse lasten normaalien tunnereaktioiden ja yksilöllisten erojen patologisoimisesta.

 

Tie ylidiagnostiikkaan on kivetty hyvillä aikomuksilla

Hieman yllättävästi Francesin mukaan suorin syy yhä löyhempien diagnostisten kriteerien syntymiselle on erityisalojaan rakastavien asiantuntijoiden taipumus painottaa varhaista tunnistamista oman kenttänsä ilmiöiden diagnostiikassa. Yhteiskunnallinen keskustelu on viime aikoina korostanut suurten lääkeyhtiöiden painostusta diagnostiikan kehityssuunnan vaikuttimena. Edellisen DSM-järjestelmän kokoamista johtaneena Frances kuitenkin esitti, että vaikka diagnostisten kriteerien madaltaminen on myös lääketeollisuuden etu ja lääkeyhtiöt pyrkivät kaikin keinoin myymään tuotteitaan uusille ja laajemmille kohderyhmille, valta kriteerien laatimisessa on yhä psykiatrian asiantuntijoilla. Francesin mukaan kriteerejä laativat asiantuntijat eivät kuitenkaan osaa eivätkä aina edes halua arvioida valintojensa yhteiskunnallisia seurauksia. He ajattelevat löyhennettyjen kriteerien toimivan loistavasti tutkimusklinikoilla, eivätkä ota huomioon, millaista vahinkoa niiden laajempi käyttöönotto aiheuttaa. Francesin mukaan Yhdysvalloissa suurin osa psykiatrisista diagnooseista annetaan perusterveydenhuollossa (eikä esimerkiksi mielenterveyden häiriöihin perehtyneillä klinikoilla). Painetta asettaa psykiatrisia diagnooseja lisäävät mm. suoraan kuluttajille kohdistuvan psyykenlääkemainonnan synnyttämät odotukset sekä vakuutusyhtiöiden käytännöt.


Francesin mukaan ihmisillä on epärealistisen vahva usko lääke- ja neurotieteiden mahdollisuuksiin ennustaa sairauksien puhkeamista ja parantaa niitä sekä suhteettoman suuri pelko sairauksia kohtaan. Näiden taustalla hän kuvasi olevan monenlaisia yhteiskunnallisia ja inhimillisiä tekijöitä. Tutkijoiden on korostettava hankkeidensa tarjoamia mahdollisuuksia saadakseen rahoitusta, ja positiivisia tutkimustuloksia julkaistaan selvästi herkemmin kuin negatiivisia (tätä tunnettua ilmiötä kutsutaan julkaisuharhaksi). Lääketutkimuksia tehtailevat lääkeyhtiöt myös muokkaavat tuloksia tuotteilleen edullisiksi ja käyttävät valtavasti rahaa markkinointiin. Media tarttuu herkästi hehkuttamaan “mullistavia” parannuskeinoja räikeän yksinkertaistavalla tavalla, ja ihmisille on tietenkin mieluisaa uskoa lääketieteen voittokulkuun. Näin sekä kansalaisille että tutkimusten rahoittajatahoille on muodostunut vääristyneen optimistinen käsitys siitä, mitä esimerkiksi aivojen toiminnasta todellisuudessa ymmärretään. Esimerkkinä median harjoittamasta yksinkertaistamisesta Frances kuvasi uutisia “skitsofreniageenin” löytymisestä. Hän arvosteli tällaisia uutisia sanoen, että skitsofrenia ei tule ikinä olemaan vain yksi sairaus, vaan etiologialtaan monenkirjavia ilmiöitä niputetaan yhden nimikkeen alle.


Frances korosti, että mielikuva, jonka mukaan useimpia normaalista poikkeavia tiloja voitaisiin helposti hoitaa paikantamalla aivoista tai kehosta vikatila, on naiivi ja virheellinen. Hän alleviivasi ihmiskehon ja etenkin aivojen monimutkaisuutta; täysin terveitä tai häiriöttömiä kehoja tai aivoja ei ole edes mahdollista löytää. Yhdysvaltojen kansallisen terveysviraston johto sekä rahoittajat ovat suhteettoman kiinnostuneita esimerkiksi aivokuvantamishankkeista, Frances jatkoi, vaikka tiedetään, että todellisuudessa sairauksien hoidon tulokset määräytyvät erityisesti sosioekonomisten ja sosiaalisten tekijöiden perusteella.

 

Vakavasti sairaita hoitaa poliisi

Toisaalta Frances korosti, miten lievien ongelmien ylihoitamisen kääntöpuolena todella vakavista psykiatrisista sairauksista kuten toistuvista ja pitkäkestoisista psykooseista kärsivien ihmisten on Yhdysvalloissa usein erittäin vaikeaa saada hoitoa. Myös merkittävän osan vakavasti masentuneista hän kertoi edelleen jäävän hoidon ulkopuolelle. Francesin mukaan psykiatriaan vihamielisesti suhtautuvat ihmiset (ns. antipsykiatrinen liike) puhuvat usein esimerkiksi pitkien pakkohoitojaksojen aiheuttamista vahingoista ymmärtämättä, että ongelma oli toki todellinen 50–60-luvuilla, mutta nykyisin USA:ta vaivaa pikemminkin pakkohoidon saamisen mahdottomuus. Pitkäaikaisista ja vakavista psyykkisistä oireista kärsivien ihmisten Frances sanoi olevan usein heitteillä, asunnottomina ja vankiloissa ilman asianmukaista hoitoa. Francesin mukaan asunnottomat ja hoidon ulkopuolella olevat, vakavasti mieleltään sairaat ihmiset kohtaavat arjessaan hoitohenkilökunnan sijaan poliiseja, jotka pelkäävät heitä ja ampuvat matalalla kynnyksellä.


Yhdeksi merkittäväksi syyksi tähän tilanteeseen Frances kuvasi palveluiden yksityistämistä, sillä yksityisten hoitopalveluiden piirissä hoidetaan mieluummin helposti hoitoon asettuvia ja maksukykyisiä kuin heikoimmassa asemassa olevia, vakavasti oireilevia ihmisiä. Frances varoittikin yleisöään terveydenhuollon ja asumispalvelujen yksityistämisen vaaroista sanoen, ettei suomalaisten pitäisi toistaa näitä virheitä.

 

Yhteiskunnan rakenteisiin vaikuttaminen

Vaikka Frances arvosteli painokkaasti nykyisiä diagnosointikäytäntöjä, hän esitti erilaisia oirekuvia luokittelevan diagnostiikan olevan tärkeä apuväline mielenterveyden häiriöiden hyvässä hoidossa. Frances sanoi, että ilman diagnooseja ei ole muuta kuin yksittäistapausten kuvailua, ja tällä tavalla päädytään vain loputtomasti eriäviin näkemyksiin.

 

Frances esitti ylidiagnosoinnin vähentämiseen kolme keinoa. Ensinnäkin tulisi nostaa kynnystä lievän oireilun diagnosoinnille ja (lääke)hoidolle (“watchful waiting”); toisekseen pitää hoito yhteiskunnan eikä markkinavoimien käsissä eli esimerkiksi pidättäytyä palveluiden yksityistämisestä. Lisäksi tulisi panostaa rakenteellisiin ratkaisuihin, koska yksilötason ennustaminen on mahdotonta. Frances painottikin useaan otteeseen, että olemme yksilötasolla sangen kehnoja ennustamaan tulevaa ja seulontojen avulla päättelemään, kenelle saattaisi kehittyä tietty sairaus tai kenen kohdalla sairauden lievä aste kehittyy vakavaksi. Sen sijaan meillä on vahvaa tutkimusnäyttöä siitä, millaiset ympäristötekijät ja yhteiskunnalliset olosuhteet altistavat ihmisiä sairauksille ja psyykkiselle oireilulle. Näin ollen yhteiskunnan resurssit olisi tehokkainta, turvallisinta ja järkevintä suunnata rakenteellisiin parannuksiin: sosioekonomisiin epäkohtiin puuttumiseen ja esimerkiksi luokkakokojen pienentämiseen ja taukojen riittävyyteen kouluopetuksessa. Frances korosti, että jos todella ollaan kiinnostuneita ihmisistä ja heidän kärsimyksensä helpottamisesta, on painopiste siirrettävä yksilöiden patologisoimisesta, hohdokkaista kuvantamismenetelmistä ja lääketutkimuksista kohti ihmisten sosiaaliseen todellisuuteen vaikuttamista.

 

Riikka Koljonen & Leena Pullinen


Erityisesti englanninkielisessä maailmassa on viime vuosina virinnyt vilkas keskustelu filosofian suhteesta naisiin ja muihin vähemmistöihin. Onko akateemisessa filosofiassa jotain pielessä, kun luvut kertovat niin selkeää kieltä? Muista humanistisista tieteistä poiketen filosofia on edelleen vahvasti miesten aluetta. Asiaa on puitu niin New York Timesin sivuilla blogikirjoitusten sarjassa kuin aihetta kartoittavassa kokoelmassa Women in Philosophy: What Needs to Change? (2013) [1]


Filosofi Jennifer Saul on käyttänyt 'piiloisen vääristymän' (implicit bias) käsitettä kuvaamaan, kuinka sukupuolta ja etnisyyttä koskevat stereotyypit vaikuttavat (myös) filosofiassa. Syrjintä ei useinkaan ole suoraa. Olemme sosiaalistuneet kulttuuriin, jossa palkitaan tietyistä tavoista, tietystä sukupuolesta, tietynlaisesta olemuksesta ja vastaavasti rokotetaan toisista. Piiloinen vääristymä viittaa psykologisissa kokeissa osoitettuun ilmiöön, jonka mukaan vähemmistöryhmiiin liitetään tiedostamatta keskimäärin negatiivisempia mielikuvia.

 

Saul jatkaa aiheen tarkastelua Philosopher’s Magin verkkosivuilla tammikuussa julkaistussa tekstissä Women in Philosophy. Siinä hän käy läpi erilaisia keinoja torjua vääristymän vaikutuksia. Monet keinoista ovat hyvinkin yksinkertaisia. Kaikkein yksinkertaisimmillaan on luotettava hieman vähemmän ensiksi mieleen juolahtaneisiin arvostelmiin. Se ei vielä riitä, mutta on tärkeä ensimmäinen askel.


Yhdysvaltalainen filosofi George Yancy taas johdattaa blogihaastattelujensa sarjassa rasismiin ja “rotuun” liittyviin kysymyksiin: miksi myös filosofit ovat usein niin sokeita valkoisuudelleen? Uusin keskustelukumppani on Noam Chomsky.

 

Vinoumaa on myös filosofian historiassa. Filosofian suuri kehityskulku on (osin) tulkinta ja valikoima tietynlaisia ajattelijoita. Kenen ajatustyö nähdään mullistavaksi ja merkittäväksi? Koska naiset on pitkälti suljettu kaanonin ulkopuolelle, syntyy mielikuva, etteivät naiset olisi filosofoineet. Tätä harhaluuloa vastaan taistelee Project Vox, jonka tarkoitus on tuoda verkkoon yleistajuista tietoa “modernin ajan” naisfilosofeista.

 

Elina Halttunen-Riikonen


Viite:

1. http://opinionator.blogs.nytimes.com/tag/women-in-philosophy/?_r=0 Linda Martin Alcoffin kirjoituksen suomennos on julkaistu niin & näin 1/14:ssä. Katrina Hutchisonin ja Fiona Jenkinsin toimittama kokoelma Women in Philosophy. What Needs to Change? (Oxford University Press, 2013)


Aiheesta muualla:

Implicit Bias & Philosophy


Ketään ei yllättänyt, että Charlie Hebdo -lehden verilöylyn jälkeen tutut tarinat kulttuurien perinpohjaisista eroista saivat tuulta purjeisiin. Kiistat fundamentalistisen islamismin ja islaminuskon suhteesta leimahtivat jälleen. Oli ennakoitavissa, että uskonkiihkoilijat saisivat vastaan kansalliskiihkoa tai sivistykseksi verhoutuvaa rasismia. Suurille ja yksinkertaisille tarinoille oli taas tilausta.

 

Uutta luotaavaa ja älykkäämpääkin keskustelua on onneksi ollut. On muistutettu fundamentalismin lyhyestä ja monijuurisesta historiasta ja siitä, miten yhdeksi ja yhtenäiseksi kuvatut ’kulttuuri’ tai ’uskonto’ palvelevat vain niitä, joille konflikti on siunaus. On huomautettu, että puhe ”islamilaisesta maailmasta” hävittää sisäiset kiistat, eriarvoisuuden ja kamppailut aivan kuin puhe ”länsimaisesta sivistyksestä”. On tutkailtu sitä, millaista hallaa loukkaantumisen politiikka on tehnyt jo kauan ennen arkea mullistavia murhenäytelmiä.

 

Monet ovat kuitenkin keskittyneet vääntämään kättä siitä, millainen lehti Charlie Hebdo oikein onkaan ja miten sen kuvia ja kirjoituksia pitäisi tulkita. Onko se oikealla vai vasemmalla, ovatko kuvat rasistisia vai eivät? Onko se ”meidän” lehtemme vai ei? Voiko olla kaikkien muiden tavoin Charlie? Keskustelu muistuttaa välillä pyhien tekstien tulkintaa. Satiirilehdelle kuuluva epämääräisyys ja ilkikurisuus tekee tällaiset kysymykset vaikeammiksi ja hankalammiksi kuin Jyllands-Postenin julkaistua Muhammed-pilakuvia vuonna 2005. Siksi ne nousevatkin näkyvämmin esiin. Satiiri paljastaa poliittiset refleksit.

 

Kuvat ja sanat ovat myös tekoja, joten tällaisella pohdinnalla on oma mielensä. Monet pilapiirtäjät ovat tuoneet esiin sen, että satiiri ja pilapiirtäminen eivät ole itseisarvo vaan tapa tehdä politiikkaa siinä missä mikä tahansa muukin – niissäkin viestitään jotain ja pyritään johonkin. Mielekkäin paikka ja aika ei kuitenkaan ole terroritekojen äärellä. Keskittyminen Charlien identiteettiin kaventaa näkökulmaa niin, että terrori-iskut nähdään kuvien seurauksena, että murhat voitaisiin selittää kuvilla, että juuri väkivallanteot herättävät kysymyksen satiirikon vastuusta.

 

Sanominen ja tekeminen on välttämätöntä

On selvää, että joskus sanat ja kuvat voivat olla suora hyökkäys ihmistä ja ihmisryhmää kohtaan, kiihotusta väkivaltaan. Ei siis heidän näkemyksiään, uskontoaan tai asemaansa, vaan ennen kaikkea heitä itseään – väriin, sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja syntyperään katsoen. Siksi sananvapaus ei voi olla absoluuttinen. Mutta "sana on myös teko" ei ole automaattinen oikeutus sensuuriin, sillä tekojahan tarvitaan, että elämä ja politiikka ovat mahdollisia. On lempeitä tekoja, kuohuttavia tekoja, tappavia tekoja, synnyttäviä tekoja, uudelleen ajattelemaan pakottavia tekoja.

 

Sananvapautta pitää usein puolustaa sisällöistä huolimatta. Vapaus ja aito demokratia edellyttävät, että sananvapautta puolustetaan vainolta ja että sensuurin leviämistä vahditaan alati ja tarkkaan. Jos loukkaantumisesta tulee kaiken pyhittävä vastalause, kriittinen ajattelu käy mahdottomaksi. Kuka tahansa voi katsoa oman mielipiteensä tai uskonsa loukatuksi, ja yhteiskunta muuttuu koskemattomissa kuplissa elävien mielipiteiden teatteriksi. Siksi sananvapauden on oltava perusoletus, ja sen suitsiminen on lähtökohtaisesti arveluttavaa, aina äärimmäinen keino. Sen puolustaminen väkivaltaa ja sensuuria vastaan on ensisijaista.


Vaarallista on myös "pyhittää" se, jota on sensuroitu tai jota vastaan on hyökätty. Me kaikki voimme olla Charlieita, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että Charlie olisi automaattisesti vapauden esitaistelija ja taitavaa satiiria. (Aivan kuin terrori-iskut eivät pyhitä ranskalaista yhteiskuntaa kiistämättömäksi demokratiaksi ja vapauden valtakunnaksi.) Vaino ei myöskään luo velvollisuutta julkaista – juuri tämä harhaluulo luo maaperää julkiselle keskustelulle ”provosointiautomaattina”.


On paljon huonoa ja toivottoman pinnallista poliittista pilapiirtämistä, mutta tällä ei ole yhtikäs mitään tekemistä sen kanssa, saisiko sitä julkaista ja pitääkö sitä puolustaa. Sananvapauteen kuuluu vastenmielisyys ja loukkaantuminen sekä tietysti ihan puhdas idioottimaisuus – koska muuten ei olisi tilaa viisaudellekaan.

 

Sotien lietsojat

Arkinen historiataju on kovin lyhyt, ja helposti ajatellaan, että yksi katastrofi muuttaa kaiken. Nyt siirryttiin uuteen maailmaan, ja on puhuttava kaikesta – kiihkeästi ja yhtaikaa. Tämä kuvitelma on mahdollinen vain oloissa, jotka ovat melko rauhalliset. Charlie Hebdoon kohdistuneen terroriteon kaltaisia iskuja tehtiin Irakissa valtavasti, ja uhrimäärä nousi tuhansiin, ennen kuin sunnien ja shiiojen välinen sisällissota saatiin leimahtamaan. Silti sunnit nousivat lopulta uskonsodan kiihottajia vastaan. Kiistojen taustalla olevia ongelmia ei vain ratkaistu, ja sunneille annetut lupaukset petettiin, mikä loi pohjan ISISin nousulle. Väkivallan keskellä on ehkä helpompi ymmärtää, että "kaiken muuttavia" tekoja tulee yhä uudelleen, ja kaikki muuttuu vain jos sen annetaan muuttua.

 

Euroopassa on ongelmansa, mutta täällä pitäisi olla paljon helpompaa vastustaa niitä vastakkainasetteluita, joita nyt yritetään takoa oleviksi. Hyökkäysten uhreja pitää puolustaa, mutta kenenkään ei pidä antaa vetää rintamalinjoja puolestamme.

 

Irakin ja Syyrian väkivallan kierteen muistaminen auttaa näkemään myös sen, että terrorismille ei löydy yksinkertaisia syitä. Charlie Hebdo oli fundamentalisteilta valitettavan onnistunut kohdevalinta, sillä monet vastareaktiot ovat juuri sitä, mitä he hakivat. On kuitenkin selvä, että he olisivat voineet valita vaikka minkä kohteen ja pukea sen omaan kertomukseensa.

 

Siksi on ongelmallista, jos terrori-isku ymmärretään vain ranskalaisen yhteiskunnan ongelmien heijastumana. Ranska on joutunut ja joutuu pohtimaan maan sisäisiä ristiriitoja joka tapauksessa, mutta iskua ei pidä pelkistää maallistamispolitiikan tai integraation epäonnistumiseksi. Tekijät olivat ranskalaisia ja olivat radikalisoituneet Ranskassa, mutta ainakin toinen oli saanut asekoulutusta Jemenissä. Yhteys Irakin konflikteihin on suorempi kuin Lontoon ja Madridin pommi-iskuissa. Tuolloin tekijät olivat selvemmin kotikutoisia radikaaleja, jotka oikeuttivat iskunsa Irakin sodalla .Syyrian ja Irakin ”kansainväliset prikaatit” luovat aivan uudenlaisen ja elävän sillan fundamentalismin leviämiselle.

 

Fundamentalistinen internationalismi on syntynyt uudelleen viime vuosina vahvemmaksi kuin se on koskaan ollut, ja vaikka se kumpuaa monenkirjavasta väkivallan ja kurjuuden taustasta, se on ehtinyt saada myös oman itseään ruokkivan käyttövoimansa. Tämän vuoksi keskustelu terrorin syistä ja juurista käy yhä vaikeammaksi.

 

Yksinäistä vai joukkojen väkivaltaa?

Uskonnollista, etnistä ja ideologista fanaattisuutta on olemassa. Ilman yleisempää katkeruutta, kurjuutta, syrjäytymistä tai vastakkainasetteluita sen käyttövoima olisi kuitenkin olematon, sillä vain harva yksilö viehättyy fanaattisuudesta, jos asiat ovat hyvin. Usein terrorismin yhteiskunnallisia selityksiä vastaan käytetään esimerkkeinä yksilöitä, jotka ovat päätyneet väkivaltaan hyvistä oloista, korkealla koulutuksella, ilman henkilökohtaisia traumoja. Tietenkään mikään yhteiskunnallinen selitys ei kata jokaista yksilöä, koska ihmisiä on niin monenlaisia.


Yksilöpsykologinen selitys teolle ei korvaa sosiaalista selitystä, ei liioin toisin päin. Ne ovat vastauksia eri kysymyksiin. Näkemys terrorismin yleisistä sosiaalisista taustoista ei pyri selittämään, miten yksittäinen ihminen päätyy väkivallantekoon, eikä se liioin yritä eikä pysty kirjoittamaan yksittäisen liikkeen syntyhistoriaa. Jokaisella terroristiliikkeellä tai sellaiseksi kutsutulla on omaleimainen historiansa.

 

Fanaattisuuden ituja voi syntyä ja on syntynyt missä tahansa oloissa. Se vaatii kuitenkin polttoainetta leimahtaakseen liekkiin. Oklahoman terrori-iskusta tuomittu Timothy McVeigh kuvitteli saavansa aikaan rotusodan Yhdysvalloissa ja jäi ”hulluksi pommittajaksi”. Ilman konfliktia ruokkivaa kurjuutta ja katkeruutta, ihmisten halua liittyä mukaan ja propagandan uskottavuutta liikkeet joko kuolevat tai jäävät piskuisiksi epätoivoisiksi ryhmittymiksi.

 

On ryhmiä, jotka pyrkivät luomaan omaa todellisuuttaan ja irtaantumaan kaikista ratkaisumalleista, ryhmiä, jotka kieltäytyvät kommunikoimasta. Siksi tällaisia joukkomurhia tulee väistämättä lisää. Mikäli niiden leviäminen halutaan estää, on puututtava niitä ruokkiviin taustasyihin kuten kasvavaan eriarvoisuuteen ja sen kammitsoitumiseen etnisiin tai uskonnollisiin rajoihin.

 

Jokaista joukkomurhaa se ei estä, koska on ihmisiä ja ryhmiä, jotka haluavat lietsoa väkivaltaa hyvissäkin oloissa. Vapaus ja demokratia ovat mahdollisia vain, jos yhteiskunta voi kestää tällaisen satunnaisen turvattomuuden muuttumatta perusteellisesti.


Ville Lähde


[Varhaisempi versio julkaistu 1.12.2014. Viimeisin muokkaus ja laajennus 13.7.2015.]

 

Keväällä 2014 julkistettiin Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmän ehdotus yliopistojen rahoitusmallin uudistamiseksi. Uudistuksen tavoitteeksi oli asetettu rahoituksen laskentamallin tarkistaminen siten, että "koulutuksen ja tutkimuksen laatua" voidaan vahvistaa. Tarkoituksena ei ollut muuttaa mallin yleistä rakennetta, vaan muokata joitain sen osista sellaiseen suuntaan, joka kannustaisi yliopistoja suuntaamaan toimintojaan OKM:n parhaaksi katsomalla tavalla. "Vahvemmat kannusteet laadun vahvistamiselle" lupasi ehdotusmietinnön nimikin tutuksi käyneellä retoriikalla. (Ks. Vahvemmat kannusteet koulutuksen ja tutkimuksen laadun vahvistamiselle – ehdotus yliopistojen rahoitusmallin tarkistamiseksi vuodesta 2015 alkaen. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2014:7. Verkossa: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2014/liitteet/tr07.pdf?lang=fi)

Tälläkin kertaa rahoituksen uudistamisesta syntyi yllättävän vähän sellaista keskustelua, joka olisi yltänyt julkisuuteen tai edes levinnyt laajemmalle välittömien asianosaisten piirissä eli yliopistojen sisällä. Näin siitä huolimatta, että rahoitusmalli on tärkein yliopistojen tulevaisuuteen vaikuttava ohjausmekanismi, jonka piirteet heijastuvat aina yliopistotyöläisten arkeen asti. (Vrt. myös aiempi kirjoitus edellisestä rahoitusmalliuudistuksesta ja keskustelu sen lopussa: Rahoitusmalli ratkaisee yliopistojen suunnan).

OKM:n ehdotuksen käydessä lausuntokierroksella siitä esitettiin toki useita varauksellisia tai osittain kriittisiä kommentteja. (Annetut lausunnot löytyvät Valtioneuvoston hankerekisteristä (Hare): http://www.hare.vn.fi/mAsiakirjojenSelailu.asp?h_iID=19329&tVNo=4&sTyp=Selaus) Viralliset lausunnot ovat kuitenkin lyhyitä ja pintapuolisia, ja niissä ehdotuksen sisältämiä uusia piirteitä kyseenalaistetaan melko vähän ja varovaisesti. Jyrkkiä vastalauseita eivät tärkeimmät lausunnonantajat esitä. Suurimman kriittisen huomion saa rahoitusmalliin nyt tuodun opiskelijapalautejärjestelmän 3% vaikutusosuus, joka näyttää herättäneen yliopistoissakin enemmän avoimia kysymyksiä kuin mallin sisältämät muut uudistusehdotukset. Se on kuitenkin oma aiheensa, joten ei siitä tässä kirjoituksessa enempää. Tarkastelen seuraavassa rahoitusmallin muutoksia tutkimusjulkaisemisen kannalta ja yhteydessä Julkaisufoorumin tasoluokitukseen. Palaan myöhemmin lausuntojen sisältöihin tältä osin.

Valtioneuvosto vahvisti uuden rahoitusmallin 3.7.2014 ilman ainuttakaan muutosta alkuperäiseen ehdotukseensa, joten myöskään lausunnoissa esitetyillä maltillisilla kritiikeillä ja varauksilla ei ollut vaikutusta uudistuksen sisältöön. (Ks.  OKM:n verkkosivu: http://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/yliopistokoulutus/hallinto_ohjaus_ja_rahoitus/index.html; suora linkki rahoitusmallikaavioon: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Koulutus/yliopistokoulutus/hallinto_ohjaus_ja_rahoitus/liitteet/yo_rahoitusmalli_2015.pdf; Opetus- ja kulttuuriministeriön asetus Finlexissä: http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2014/20140526.) Prosessista syntyy tietysti vaikutelma, jossa lausuntokierros näyttää vain muodollisuudelta. Ehkä uudistuksen sisältö oli jo niin yksityiskohtaisestikin etukäteen OKM:n, yliopistojen johdon sekä Unifin (Suomen yliopistot ry) kesken keskusteltu tai ehkä koko asia ylipäätään kiinnostaa niin harvoja edes yliopistoissa, että tällainen vaikutelma oli varaa antaa.

Vuoden 2014 aikana suoritettiin myös  Julkaisufoorumi-järjestelmän (JuFo; http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi) julkaisuluokitusten täydennys- ja tarkistuskierrokset. Juuri nyt on siten ajankohtaista pohtia, millaisia voivat olla rahoitusmalliin sisällytetyn JuFon uudet ohjausvaikutukset yliopistojen toimintaan ja tutkimuksen suuntautumisiin.

Julkaisufoorumiluokittelun merkitys rahoituksessa

Uudessa tarkistetussa rahoitusmallissa yliopistoille myönnettävän rahoituksen pääosiot pysyvät samassa suhteessa kuin ennenkin: koulutuksen osuus 41%, tutkimuksen 34% ja ns. koulutus- ja tiedepoliittisten tavoitteiden osuus 25% (sisältäen strategisen rahoituksen sekä alakohtaisen ja valtakunnallisiin tehtäviin perustuvan erityisrahoituksen).

Tutkimuksen osuus rahoituksesta on siis myös vuodesta 2015 eteenpäin 34% ja julkaisujen osuus 13%, kuten tätä edeltäneessä mallissa vuodesta 2013 alkaen. Kannattaa kuitenkin huomata, että julkaisujen suuri merkitys tutkimuksen laadun ja vaikuttavuuden mittarina on hyvin tuore muutos, vasta siis edelliset kaksi vuotta rahoitusmallissa vaikuttanut tekijä. Niiden ottaminen merkittävällä painoarvolla mukaan rahoitukseen herätti tuolloin jonkin verran keskustelua. Tuoreeltaan tuolloisen muutoksen merkittävyyttä tähdensi mm. Kansalliskirjaston asiantuntija (ja nykyisen JuFon ohjausryhmän jäsen) Jyrki Ilva esimerkiksi seuraavasti: "[Marraskuussa 2011 julkaistussa OKM:n esityksessä yliopistojen uudeksi rahoitusmalliksi] esitetään, että yhteensä 13 prosenttia yliopistojen valtiolta saamasta rahoituksesta määräytyy tulevaisuudessa julkaisutietojen pohjalta. Tutkimuksen perusteella määrittyvän rahoituksen osalta tieteellisten julkaisujen perusteella jaettava rahoitusosuus kasvaa aiemmasta 4,1 prosentista peräti 38,2 prosenttiin. Kyse on vuositasolla noin kahdestasadasta miljoonasta eurosta, eli suurista rahoista." ("Julkaisutiedot ja yliopistojen rahoitus"; verkossa: http://www.kansalliskirjasto.fi/kirjastoala/tietolinja/0211/julkaisutiedot.html)

Nyt tähän huomattavaan uudistukseen tehdään siis hyvin lyhyen ajan sisällä uusi muutos, joka merkittävällä tavalla mullistaa entisestään julkaisujen vaikutusta rahoitukseen. Olennaisena erona kaksi vuotta voimassa olleeseen malliin nähden on, että nyt julkaisujen rahoituksellinen painoarvo määrittyy nimenomaan Julkaisufoorumin tasoluokkien mukaisesti. Tämä oli toki jo julkilausuttu suunnitelma ja alkuperäinen syy koko JuFo-hankkeen käynnistämiselle vuonna 2010, joten uudistuksen tuleminen on ollut pitkään tiedossa (olettaen, että on seurannut aiheesta käytyä keskustelua ja OKM:n dokumentteja). (Ks. esim. Julkaisufoorumin ohjausryhmän puheenjohtajan Ilkka Niiniluodon esitystiivistelmät (16.11.2010) JuFo-hankkeen taustasta: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/materiaalit/julkaisufoorumi_tausta_16112010.pdf)

OKM:n antamassa rahoitusasetuksessa  vuosille 2015–2016 julkaisujen rahoituspisteet määritetään kokonaisuudessaan seuraavasti OKM:n julkaisutyyppiluokitteluun sekä JuFon tasoluokitukseen perustuen:

"1. Julkaisujen lukumäärä    13 %
1) Julkaisutiedonkeruun luokka A painotetaan Tieteellisten seurain valtuuskunnan julkaisufoorumin tasoluokituksen mukaisesti siten, että tasoluokan 0 julkaisut painotetaan kertoimella 1, tasoluokan 1 julkaisut painotetaan kertoimella 1,5 ja tasoluokan 2 ja 3 julkaisut kertoimella 3.
2) Julkaisutiedonkeruun luokat B painotetaan kertoimella 0,1.
3) Julkaisutiedonkeruun luokka C1 painotetaan julkaisufoorumin tasoluokituksen mukaisesti siten, että tasoluokan 0 julkaisut painotetaan kertoimella 4, tasoluokan 1 julkaisut painotetaan kertoimella 6 ja tasoluokan 2 ja 3 julkaisut kertoimella 12.
4) Julkaisutiedonkeruun luokka C2 painotetaan kertoimella 0,4.
5) Julkaisutiedonkeruun luokat D1-D4 painotetaan kertoimella 0,1.
6) Julkaisutiedonkeruun luokka D5 painotetaan kertoimella 0,4.
7) Julkaisutiedonkeruun luokka E1 painotetaan kertoimella 0,1.
8) Julkaisutiedonkeruun luokka E2 painotetaan kertoimella 0,4.
(Opetus- ja kulttuuriministeriön asetus yliopistojen perusrahoituksen laskentakriteereistä annetun opetus- ja kulttuuriministeriön asetuksen muuttamisesta 3.7.2014; Finlex 526/2014, verkossa: http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2014/20140526; julkaisutiedonkeruun luokat perustuvat OKM:n julkaisutyyppiluokitteluun, ks. esim. OKM, Julkaisutyyppiluokittelu, Käsikirja 2010. Verkossa: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Liikunta/liikuntatieteellinen_tutkimus/liitteet/julkaisutyyppiluettelo.pdf; luokittelussa on tapahtunut pieniä muutoksia, viimeisin tutkijoille suunnattu versio julkaisutiedonkeruun ohjeistuksesta verkossa: https://confluence.csc.fi/download/attachments/36603300/Julkaisutiedonkeruun%20ohjeistus%20tutkijoille.PDF.)

Julkaisufoorumihankkeen käynnistysvaiheessa JuFon edustajat painottivat ja edelleen aina painottavat, että JuFon on tarkoitus toimia ainoastaan suurten volyymien ja makrotason karkeana laatu- ja ohjausbibliometriikkana. Monet tutkijat ovat olleet hanakoita kritisoimaan Julkaisufoorumi-hanketta kokonaisuudessaan, mutta ennen JuFon perusidean lyttäämistä ja sen edustajien syyllistämistä kannattaa lukea esimerkiksi JuFon esittely ja käyttöohje: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/materiaalit/JUFO_kayttoohje_211212.pdf. Samoin kannattaa vilkaista JuFon tähänastisen puheenjohtajan Ilkka Niiniluodon ja ensimmäisen koordinaattorin Otto Aurasen esitykset hankkeen julkistustilaisuudesta: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/seminaari.html. (Lisää ohjeistus- ja infotiivistelmiä JuFon verkkosivujen arkistossa: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/arkisto.php.) Ja samasta teemasta keskustellaan yhä jatkuvasti JuFon seminaareissa ja ohjausryhmän kokouksissa, kuten käy ilmi viimeisimmän kokouksen (19.5.2015) pöytäkirjasta (http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/ohjausryhma.php).

Näissä Julkaisufoorumihankkeen materiaaleissa, tilaisuuksissa ja keskusteluissa on aina painokkaasti todettu, että JuFo ei sovi tieteenalojen väliseen vertailuun (joten sen ei pitäisi esimerkiksi vaikuttaa vinouttavasti tieteenalojen välisiin rahoitusjakosuhteisiin). Vielä painokkaammin on korostettu, ettei JuFo sovellu mikrotasolle yksittäisten tutkijoiden työn ja ansioiden arviointiin, sillä se on siihen aivan liian yleisluonteinen ja karkea mittari. Nämä rajoitukset JuFon käytölle ja luonteelle on esitetty toistuvasti ja yliopistoja väärinkäytöstä varoittavassa sävyssä. JuFo-hankkeen piirissä on todella selvästikin ajateltu, että JuFo-luokittelun käyttö voidaan rajata vain sen varsinaiseen tarkoitukseen.

Toisaalta monet epäilijät arvelivat jo alun perinkin, että kunhan luokittelu on valmis, sitä aletaan varmasti vähintäänkin epävirallisesti vaikuttavissa mielikuvissa ja retoriikassa sekä luultavasti myös konkreettisesti ja virallisestikin soveltaa myös mikrotasolla. Juuri näin myös näyttää käyneen ja olevan käymässä, JuFon edustajien varoituksista huolimatta. Tiedot useista yliopistoista kertovat siitä, että yliopistoissa on tehty varsin suoraviivaisia laskelmia siitä, mikä on minkäkin tasoisten julkaisujen rahoituksellinen "hyöty" eli niiden euromääräinen arvo yliopiston rahoituksen laskennassa. Kun näin on jo tapahtunut – kuten jokainen organisaatiohallintoa ja -rahoitusta vähänkin ymmärtävä tajusi vääjäämättä tapahtuvan – vaikuttaa herkästi kaksinaismoralismilta vedota siihen, mikä JuFon alkuperäinen ja oikeutettu käyttötarkoitus on.

Kun yliopistojen hallinto, ylin johto, yksiköiden johtajat ja alemmat esimiehet voivat suoraan yhdistää julkaisutyypit niiden euromääräiseen "arvoon", on naiivia olettaa, ettei tämä vaikuttaisi vähitellen – tai hyvinkin nopeasti – myös suoraan henkilöstön työn arviointiin ja välittömään ohjaukseen. Ehkä häveliäisyys vielä estää puhumasta asiasta suoraan tällä tavoin ja avoimesti lukuja käyttäen, mutta pinnan alla sen voi arvella olevan tulevaisuudessa melkoisen selvä osa yksittäisten tutkijoiden "rahoituspanoksen" ja työn suoraviivaista arviointia.

Niinpä ensimmäiseksi ilmeiseksi riskiksi havaitaan, että JuFon viralliset rahoitusmallivaikutukset kertautuvat luokittelun epävirallisissa ja "virheellisissä" käyttötavoissa ja antavat sille siten jopa periaatteellista merkitystään suuremman painoarvon yliopistollisen työn suuntaajana. Tästä seuraa myös, että JuFo voi siis sittenkin – ja periaatteellisten lupausten vastaisesti – muuttaa myös tieteenalojen välisiä voimasuhteita yliopistoissa monentasoisten heijastusvaikutustensa vuoksi yliopistojen sisäisessä rahanjaossa.

Tässä tapauksessa voi tietysti ajatella, että yliopistot "tekevät sen itse". Julkaisufoorumi-hankkeen vaikutuksista huolissaan oleva yliopistotutkijoiden joukko suuntaa kritiikkinsä herkästi suoraan JuFoon (ja ministeriöön), mutta sen sijaan heidän tulisi nähdä lähemmäs ja huomata, että vallankäyttäjät (ja mahdolliset JuFon väärinkäyttäjät) ovat pikemminkin omissa yliopistoissa ja yksiköissä. Ennen kaikkea olisi tärkeää käydä yliopistojen sisällä avointa keskustelua, jossa JuFon viralliset ja epäviralliset ohjausvaikutukset kriittisesti pohditaan ja lausutaan julki.  Sellaista on ollut näkyvissä vielä kovin vähän ainakin asian painoarvoon nähden.

Julkaisufoorumin luokittelutasojen pisteytys rahoituksessa

JuFon luokittelu antaa siis keskeisen perustan tutkimuksen laadun ja vaikuttavuuden rahoitusosuuden laskemiselle. Siinä funktiossa JuFon voi nähdä edistysaskeleeksi verrattuna edeltäneeseen tilanteeseen, sillä se korvaa vuoteen 2014 asti käytössä olleen julkaisujen jaottelukriteerin, jossa julkaisutuotannon painoarvo rahoitusmallissa oli karkean kaksijakoinen: 9% kansainväliset (=ulkomailla julkaistut) vertaisarvioidut julkaisut ja 4% muut tieteelliset julkaisut. Tähän verrattuna JuFo on mielekkäämpi tapa luokitella julkaisujen laatua, jos ja kun näin on rahoitusmallia varten tehtävä. Jos kritiikki herää vasta nyt JuFoa kohtaan, on jäänyt käsittämättä, että tätä ennen voimassa ollut laskentamalli oli selvästi keinotekoisempi ja kärjistetympi, sillä siinä jokainen ulkomailla julkaistu vertaisarvioitu julkaisu oletettiin kaikkia kotimaisia julkaisuja automaattisesti arvokkaammaksi.

Laskennallisista syistä tilanne ei kuitenkaan käytännössä ollut näin kärjistetyn kaksijakoinen. Koska kummallakin julkaisutasolla (eli kansainväliset/muut julkaisut) oli oma prosentuaalinen rahoituskiintiönsä (9%/4%), oli tietysti mielekästä julkaista molemmilla tasoilla, eikä yksittäisten julkaisujen välinen painoarvoero ollut noiden rahoitusmallin prosenttisuhteiden suuruinen vaan sitä pienempi ja suhteessa siihen, kuinka paljon kumpaankin kiintiöön kaiken kaikkiaan kertyi julkaisuja vuodessa. Uuden rahoitusmallin mietinnössä (ks. edellä, s. 23) esitetäänkin laskelma, että edeltäneessä rahoitusmallissa yksi kv. julkaisu on vastannut vain n. 1,1–1,2 muuta tieteellistä julkaisua (perustuen vuosien 2011–2012 julkaisuvolyymiin). Siten painoarvoero olisi siis ollut paljon pienempi kuin prosenttiosuuksien mukainen yli kaksinkertainen suhde 9:4.

Tähän nähden uusi rahoitusmalli on tuonut mukanaan erittäin olennaisia muutoksia. Ensinnäkin näistä julkaisutyyppien prosenttikiintiöistä luovuttiin ja kaikkia julkaisuja tarkastellaan jatkossa osana yhteistä 13% rahoitusosuutta. Sen sisällä luokittelu vaikuttaa jatkossa julkaisujen pisteytystasoina (joita nimitetään dokumenteissa myös "kertoimiksi", kuten yllä lainatussa asetuksessa). Näin ollen julkaisuluokittelun merkitys kasvaa huomattavasti aiempaan verrattuna ja jatkossa ylemmälle tasolle luokitellut julkaisut ovat todellakin suoraan pisteytyksensä verran "arvokkaampia" rahoitusta laskettaessa.

Toisekseen juuri vertaisarvioinnin merkitys korostuu aiempaan verrattuna voimakkaasti, sillä siinä missä 4% osuuteen aiemmin kuuluivat myös toimitettujen kirjojen luvut ja artikkelit, vertaisarvioimattomat journaali- ja konferenssijulkaisut sekä toimitetut teokset, JuFon luokitteluun otetaan mukaan ainoastaan vertaisarvioituja julkaisuja.

Julkaisufoorumin nykyisessä luokittelussa on neljä tasoa vertaisarvioiduille tieteellisille julkaisuille: kategoriat 0, 1, 2 ja 3. Alin tasoluokka 0 ei ole oikeastaan luokka lainkaan vaan sisältää luokittelemattomat julkaisut eli ne, jotka on otettu mukaan julkaisufoorumien listaukseen, mutta joita ei ole ainakaan vielä nostettu perustasolle 1. (Joukossa ovat esim. konferenssikokoelmat tai ns. laitossarjat sekä vielä luokittelua odottavat foorumit tai sellaiset, joita ei ole esitetty ykköstasolle nostettaviksi tai joiden tasosta arviointipaneeleilla ei ole mielestään riittävää näyttöä.) Taso 1 on perustaso, taso 2 on johtava taso, jolle voidaan nostaa 20% kunkin arviointipaneelin listalla olevien julkaisufoorumien julkaisuvolyymista, ja huipputasolle 3 voidaan puolestaan nostaa enintään 25% tasolle 2 luokiteltujen julkaisufoorumien julkaisuvolyymista. (Perustiedot taustoituksineen löytyvät esittelyistä JuFon verkkosivuilla, esim. usein kysytyistä kysymyksistä: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/usein%20kysytty%C3%A4.php.)

Vuodesta 2015 alkaen (ja ehdotuksen mukaan siirtymäkauden ajan vuosina 2015–2016) tasoluokkien rahoituspisteytykset ovat seuraavat:

taso 0: 1 / taso 1: 1,5 / tasot 2 ja 3: 3

Kolmostasolla on tarkoitettu yleensä koko tieteenalaa yhdistäviä foorumeita, jotka eivät ole erikoistuneet millekään tietylle osa-alueelle tai tutkimusalalle "päätieteen" sisällä. Esikuvana ovat tietysti luonnontieteiden arvostetuimmat kärkilehdet kuten Nature tai Science. On kuitenkin paljon vaikeampi hahmottaa tämän luokan merkitystä humanistisissa, yhteiskunta- ja kasvatustieteissä. Alun perin tasoluokka 3 olikin tarkoitus ottaa käyttöön vain luonnon- ja lääketieteissä. Siten myös tähän mennessä foorumin tasoluokkien 2 ja 3 painoarvo rahoitusmallissa on ollut sama, eikä niiden erolla ei ole vielä siirtymäkautena eli vuosina 2015–2016 rahoituksellista vaikutusta.

Julkaisufoorumihankkeen piirissäkin aiheesta on käyty kriittistä keskustelua alusta saakka, ja käydään edelleen. (Ks. esim. Julkaisufoorumihankkeen julkistamisseminaari 6.2.2012: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/seminaari.php; sekä toisaalta tuoreena esimerkkinä edellä linkitetty pöytäkirja JuFon ohjausryhmän viimeisimmästä kokouksesta). Esimerkiksi historiatieteiden paneelin pj. Pirjo Markkola kommentoi alkuvaiheen tuntemuksia seuraavasti: "Ensimmäinen kokous oli todella kriittinen. Keskustelimme yleensä tasoluokituksen soveltuvuudesta humanistisiin tieteisiin. Vallitsi aika yleinen pelko siitä, että tasoluokitus suosii luonnontieteitä. Toinen visainen paikka paneelille oli kolmostason 'tupsahtaminen' aika myöhäisessä vaiheessa. Kolmostaso päätettiin ottaa mukaan lähinnä lääketieteen paneelin aloitteesta. Uusi taso herätti humanistisella puolella kovasti kritiikkiä ja paneelissa keskusteltiin jopa jättäytymisestä sen ulkopuolelle." (Ks. Acatiimi-lehden raportti tilaisuudesta: http://www.acatiimi.fi/3_2012/03_12_10.php.)

Rahoitusmallin muutosmietinnössä kuitenkin esitetään, että tasojen pisteytykset eriytettäisiin 2017 alkaen siten, että tasolla 2 säilyy pistearvo 3 ja tason 3 julkaisut saavat pisteytyksen 4. Tosin muutokselle esitetään myös seuraava ehto: "Vuodesta 2017 alkaen korotetun kertoimen käyttöönotto tasoluokalle 3 edellyttää sitä, että tasoluokka on otettu käyttöön yhtäläisin periaattein kaikilla tieteenaloilla." (Ks. linkki muistioon edellä, s. 25) Asia on siis vielä oletettavasti avoin. Ehdotukseen kuuluu pisteytyksen jyrkempi porrastaminen siirtymäkauden jälkeen myös siten, että tason 0 julkaisujen pisteytys laskisi arvoon 0,1 eli yhteen kymmenekseen nykyisestä. Ehdotuksen mukaan rahoituspisteytykset muuttuisivat vuodesta 2017 eteenpäin siis seuraaviksi:

taso 0: 0,1 / taso 1: 1 / taso 2: 3 / taso 3: 4

Juuri tämä korostuneempi julkaisujen rahoitusarvon porrastaminen mielletään kannustamiseksi "laadukkaampaan" julkaisemiseen. On kuitenkin tästäkin näkökulmasta vaikea ymmärtää, miten tällainen "kannustaminen" voitaisiin pitää erillään tutkijoiden työn arvioinnista ja tutkijoiden tekemistä julkaisuvalinnoista. Eiväthän yliopistot (joille rahoitusta tässä lasketaan) mitään tutkimuksia tee, vaan yksittäiset tutkijat ja tutkimusryhmät. Kannustaminen voi silloin tarkoittaa vain sitä, että tutkijoiden odotetaan suuntaavan julkaisemistaan korkeammille JuFo-tasoille. Miten tämän ajatuksen kannustamisesta voisi puolestaan pitää irrallaan tutkijoiden työn ja meriittien arvioimisesta? Näyttää siis varsin selvältä, että JuFo-luokittelu vaikuttaa jatkossa vahvasti myös yksittäisten tutkijoiden saavutusten arviointiin, vastoin alkuperäisiä periaatteellisia rajauksia.

Jos pisteytyskerrointen jyrkentäminen toteutuu, tasosta 0 ("muut tunnistetut julkaisukanavat")  tulee eräänlainen roskaluokka. Pitää muistaa, että kaikki nämä ovat joka tapauksessa vertaisarvioituja julkaisuja, myös nuo "muut" tason 0 kanavat. Monien tieteen- ja tutkimusalojen näkökulmasta on varsin vaikea hahmottaa, miten jokin tieteellinen julkaisu voisi olla toista julkaisua 10-, 30- tai 40-kertaa arvokkaampi tuotos (pelkästään tällaisen karkean julkaisukanavien yleisluokittelun perusteella mittaroituna).

Tuntuu siltä, että niin humanistisissa tieteissä kuin yhteiskuntatieteissä tai esimerkiksi kasvatustieteissä neliportainen julkaisutasojen luokittelu on jo varsin keinotekoinen ja näennäiseksakti – vaikka voikin ehkä olla ymmärrettävä ja mielekäs monien luonnon- ja lääketieteiden kannalta. Ihmis-, kulttuuri- ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla järkevintä olisi vastustaa näin teennäisen jyrkkää luokittelua (ja siten luonnontieteiden imitoimista).

Yhtenä vaikutuksena uudesta rahoitusmallista on luonnollisesti seurannut sekin, että lehtien ja kustantajien on lyötävä artikkeleihin selvä "leima", jolla todennetaan julkaisun tulleen vertaisarvioiduksi. Samalta kustantajalta ja samassa lehdessä ilmestyy tietenkin vertaisarvioimattomia ja vertaisarvioituja julkaisuja, joten JuFo- ja rahoitusluokittelun tarpeisiin ne on jatkossa aiempaa selvemmin markkeerattava erikseen. (Ja tätä markkeerausta kirjoittajat oppivat nopeasti vaatimaan.)

Tieteellisten seurain valtuuskunta on yhteistyössä OKM:n ja kustantajien edustajien kanssa luonut tätä varten vertaisarviointitunnuksen, jonka käyttöoikeutta julkaisijat voivat Tsv:lta anoa. (Ks. vertaisarviointikäytännön ja -tunnuksen verkkosivusto: http://www.tsv.fi/fi/palvelut/tunnus.) Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä tai lähtökohtaisesti kiistanalaista. Leimamerkin on tarkoitus selkiyttää tilannetta.

Nyt selkiytyvä rajanveto ei kuitenkaan ole ongelmaton käytäntö. Tässäkin hahmottuu tieteenalojen välisiä eroja, sillä ainakin ihmis- ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla luultavasti jokainen tutkija on törmännyt tilanteisiin, joissa ns. "toimitetun" ja ns. "vertaisarvioidun" julkaisun välinen ero on veteen piirretty (tai kääntynyt ensiksi mainitun laatueduksi).

Vertaisarviointi

Uudet käytännöt ja uusi rahoitusjärjestelmä edellyttävät sitä, että vertaisarvioidut tekstit ja kirjat merkitään aiempaa yksiselitteisemmin erilleen vertaisarvioimattomista julkaisuista. Jokainen tieteellisen vertaisarvioinnin kanssa tekemissä ollut – kirjoittajana, arvioitsijana tai julkaisujen toimittajana – tietää kuitenkin, miten monimuotoinen ja konstikas on käytännön todellisuus tämän aluksi selkeältä kuulostavan erottelun pinnan alla.

Mitä vertaisarviointi siis on? Kysymys tuntuu tarpeettomalta, koska jokainen tutkija olettaa jo mielikuvissaan tietävänsä vastauksen. Monesti käy kuitenkin ilmi, että vertaisarvioinnin oletetaan tarkoittavan vain ja ainoastaan sitä käytäntöä, joka kulkee englanninkielisellä termillä "double blind peer review": anonyymiksi jäävä arvioitsija perehtyy hänelle anonyymin kirjoittajan tutkimustekstiin ja ratkaisee sen julkaisukelpoisuuden. Mutta tämä on kuitenkin vain yksi vertaisarvioinnin muoto, eikä siinäkään arvioitsija yksin ratkaise tekstin kohtaloa. Esimerkiksi tieteellistä vertaisarviointia käsittelevä wikipedia-artikkeli (https://en.wikipedia.org/wiki/Scholarly_peer_review) toteaa (varmasti yllätyksenä monille) kyseisen "kaksoissokko-arvioinnin" olevan tavallisempaa yhteiskuntatieteissä ja humanistisissa tieteissä kuin luonnontieteissä, koska jälkimmäisissä on joka tapauksessa usein ilmeistä, mikä tutkimusryhmä on käsikirjoituksen tuottanut.

Toisinaan voi huomata juuri ihmis- ja yhteiskuntatieteilijöiden vähättelevän oman alansa arviointikäytäntöjä. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että vertaisarvioinnille asetetaan toisinaan tiukempia ehtoja kuin ns. kovien tieteiden saralla ja samalla vähätellään joitain vakiintuneita ja hyvin toimineita käytäntöjä. Suomessakin on laaja harmaa alue, jonka suhteen "vertaisarvioinnin" rajanveto on tuottanut ongelmia. Esimerkiksi jonkin julkaisun (lehden) ja/tai kustantajan asiantuntijoista koostuvan toimituskunnan suorittamaa vertaisarviointia ei toisinaan pidetä vertaisarviointina lainkaan, vaan ainoastaan "toimittamisena". Tämä käsitys ei kuitenkaan vastaa yleisiä periaatteita vertaisarvioinnin prosessissa. Jos esimerkiksi julkaisun toimituskunta tai kustantajan vakituinen arviointi- ja julkaisulautakunta (tai vastaava elin) koostuvat alan asiantuntijoista, jotka arvioivat sekä antavat palautteet omaan asiantuntemusalueeseensa kuuluvista käsikirjoituksista, tämä toteuttaa vertaisarvioinnin perusehdot, vaikka menettely ei olisikaan double-blind. Esimerkiksi OKM:n alkuperäisessä julkaisutyyppiluokittelussa vuodelta 2010 vertaisarviointi kuvattiin seuraavasti:

"Vertaisarvioinnissa (peer review) julkaisuun lähetetyt käsikirjoitukset arvioi julkaisusarjan toimituskunnan valitsemat ulkopuoliset asiantuntijat. Joissakin tapauksissa myös julkaisun toimituskunta voidaan rinnastaa vertaisarvioijiin. Vertaisarvioinnissa arvioidaan mm. onko artikkeli kirjoitettu tieteellisen yhteisön tyylivaatimusten mukaisesti, onko työ asetettu oikeaan viitekehykseen (esim. onko aiempiin julkaisuihin viitattu asianmukaisesti) ja onko siinä ilmeisiä virheitä. Vertaisarvioinnin täytyy
minimissään täyttää seuraavat vaatimukset:
- arvioitavana on koko käsikirjoitus (ei pelkästään abstrakti tai ote)
- vertaisarviointi on suoritettu ennen julkaisua
- vertaisarvioinnin tekee ansioitunut sekä julkaisun tekijästä riippumaton asiantuntija" (OKM, Julkaisutyyppiluokittelu, Käsikirja 2010. Verkossa: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Liikunta/liikuntatieteellinen_tutkimus/liitteet/julkaisutyyppiluettelo.pdf; luokittelussa on tapahtunut pieniä muutoksi, viimeisin tutkijoille suunnattu versio julkaisutiedonkeruun ohjeistuksesta verkossa: https://confluence.csc.fi/download/attachments/36603300/Julkaisutiedonkeruun%20ohjeistus%20tutkijoille.PDF)

Näiden alkuperäisten ohjeiden mukaan on myös toimituskunta voinut toimia tieteellisen vertaisarvioitsijan roolissa, kunhan arvioitsijat ovat olleet alallaan ansioituneita ja julkaisun tekijästä riippumattomia. Tähän nähden on valitettavaa, että uuden vertaisarviointitunnuksen myötä Tieteellisten seurain valtuuskunta on halunnut kiristää vertaisarvioinnin ohjeistusta vaatimalla nyt aina kahta julkaisun ulkopuolelta tulevaa vertaisarviointilausuntoa (ks. http://www.tsv.fi/fi/palvelut/tunnus/kayton-edellytykset). Se antaa myös vaikutelman jonkinlaisesta epäluulosta suomenkielistä julkaisemista kohtaan. Siinä missä monissa laadukkaissakin kansainvälisissä kustannushankkeissa riittää julkaisun toimituskunnan ja/tai kustantajan edustajan suorittaman vertaisarvioinnin lisäksi tavallisesti yhdenkin ulkopuolisen arvioitsijan käyttö, vaaditaan Suomessa vertaisarviointitunnuksen saamiseen kahden ulkopuolisen arvioivan asiantuntijan käyttämistä.

Tieteellisten seurain valtuuskunta on paljolti lainannut vertaisarviointiprosessin kuvauksen ja prosessikaavion englantilaiselta Research Information Networkilta, mutta muuttanut sen sisältöä juuri tätä koskevassa kohdassa. Englanninkielinen alkuperäinen opas toteaa, että "The editorial boards of some journals undertake most of the peer review themselves" (Peer review. A guide for researchers. Research Information Network, 2010. Verkossa: http://www.rin.ac.uk/our-work/communicating-and-disseminating-research/peer-review-guide-researchers). Tsv:n suomenkielisessä versiossa tämä on käännetty epämääräisempään muotoon: "Osa julkaisusarjoista ja kustantajista valitsee arvioijat ennalta määrätyn toimituskunnan jäsenistä" (http://www.tsv.fi/tunnus/lisatietoa.php) – mikä ei selvästikään tarkoita samaa kuin alkuperäinen toteamus, jossa ensinnäkin puhutaan yksinomaan lehdistä ("journals") ja toisekseen suoraan todetaan niiden toimituskunnan voivan hoitaa suurimman osan arviointiprosessista joissain tapauksissa itse. Mutta vielä kapeammin ja ongelmallisemmin Tsv on ilmaissut asian vertaisarviointitunnuksen virallisissa käyttöehdoissa: "Tieteellisestä julkaisukelpoisuudesta vastaava toimitus on pyytänyt ja saanut käsikirjoitusta koskevat lausunnot vähintään kahdelta arviointitehtävään kutsutulta henkilöltä. Arvioijat ovat toimituksen ulkopuolisia ja arvioitavana olevan käsikirjoituksen suhteen riippumattomia väitelleitä tutkijoita tai muita asiantuntijoita." (http://www.tsv.fi/fi/palvelut/tunnus/kayton-edellytykset) Näissä virallisissa ehdoissa ei siis enää lainkaan riitä toimituskunnan asiantuntijoiden tekemä vertaisarviointi, edes osaksi, vaan vaaditaan kaksi kokonaan toimituksen ulkopuolista arvioitsijaa. 

Ehdot ovat tiukemmat kuin lähimmissä vertailukelpoisissa maissa, Norjassa ja Tanskassa, joissa on otettu käyttöön vastaavankaltainen arviointi- ja pisteytysjärjestelmä. Norjassa käytetty väljä määritelmä vertaisarvioinnin kriteereille on seuraava: "Established procedures for external peer review. The concept of external peer review refers to various forms of editorial procedures that differ between academic fields and scholarly journals, and which indicate that the manuscript has been evaluated by one or more independent experts on the subject matter." Tanskassa muotoilu on puolestaan seuraava: "1. Peer review is always done before publishing. [...] 2. At least one reviewer must be external to the publisher / institution. A manuscript (book or an article) must at least be reviewed by one external reviewer, who is an expert in the field. There are no requirements as to whether an external revieder is known or anonymous. 3. Reviewrs must be research experts. An external reviewer must have a minimum of research competence at Ph.d. level. There can be used both national and international reviewers, and reviewers can be retrieved from any environment, provided they meet the minimum requirement." (Ks. Tanskan tutkimusportaalin verkkosivut: forskerportalen.dk/. Korostukset TT. Molempiin määritelmiin viitataan lainauksineen myös JuFon ohjausryhmän kokouksen 19.5.2015 liitteessä 1: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/materiaalit/jufo_or_19052015_liite1.pdf.) 

Vaatimuksen mielekkyys näyttäytyy hyvin erilaisessa valossa erilaisten julkaisutyyppien ja tutkimusalojen tapauksessa. Sokkovertaisarvioinnin lähtökohdat ovat alun perin kokeellisessa ja kvantitatiivisessa tutkimuksessa, jossa yleensä hyvin tarkasti rajatun aihealueen ulkopuolisia erityisasiantuntijoita tarvitaan arvioimaan tutkimuksen raportoitujen tulosten, koeasetelmien ja kvantianalyysien luotettavuutta. Tutkimuksen raportoimisen muoto eli esitystapa on tavallisesti tarkkaan sidottu tiettyyn julkaisun käyttämään tai yleisesti noudatettuun kaavaan (esim.: tiivistelmä, tutkimuskysymys, aineisto, analyysitapa, tulokset ja päätelmät), joten asiatarkistus riittää ja vähäinen editointityö voidaan jättää toimitusammattilaiselle (sekä kielentarkastajalle). Mutta tämä ei vastaa arviointitehtävän luonnetta monissa ihmis- ja yhteiskuntatieteellisissä ei-kvantitatiivisissa tutkimuksissa. Esimerkiksi kvalitatiivisen tutkimuksen, historiallisen tai politiikka-analyysin tai teoreettisten tutkimusten arvioitsijan pitää tarkastella argumentaation kulkua läpi kirjoituksen, olennaisten lähteiden tuntemusta ja käyttöä, käsikirjoituksen kommunikoivuutta ja yleistä esitystapaa, päätelmien uskottavuutta, uutuutta ja kiinnostavuutta eli yleisemmin koko julkaisukäsikirjoituksen laatua tavalla, joka hyvin perusteellisesti kietoutuu esitystavan, kielenkäytön, rakenteen ja muiden vastaavien muotoseikkojen kysymyksiin. Arvioitsijan ei välttämättä tarvitse olla hyvin suppeasti rajatun aihealueen erityisasiantuntija, sillä ihmis- ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa julkaisujen sisältö avautuu usein laajempiin kokonaisuuksiin liittyväksi, ja ylipäätään asiantuntemuksen luonne ja ala on tavallisesti yleisluonteisempi kuin vaikka luonnon- ja lääketieteissä.

Tällöin onkin hyvin usein niin, että tärkein arviointi- ja palautetyö on käsikirjoituksen rakenteellista ja editoivaa kommentointia, jossa tekstin pohjustusta, kulkua ja argumentaatiota kirkastetaan niin, että sen sisältö avautuu lukijoille paremmin. Tutkimuksen tulokset ja päätelmät voivat sen sijaan olla arvioitsijankin mielestä kiistanalaisia ja keskustelua herättäviä, sillä tällainen kuuluu ihmis- ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen luonteeseen. Tällaisessa tapauksessa – siis varsin merkittävässä osassa ihmis- ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta – "tulosten" ja tutkimusasetelman tarkistaminen ei suinkaan jää arvioinnin päätehtäväksi, vaan tärkein palaute on saatava sellaiselta henkilöltä, jolla on aikaa paneutua käsikirjoituksen kokonaisvaltaiseen kommentointiin. Kokemus on osoittanut, että hyvin harvoin tällaista palautetta voidaan saada kattavasti ulkopuolelta rekrytoidun asiantuntijan arviolausunnosta.

Jo nyt on lisäksi havaittavissa eräänlaista "arviointiväsymystä": julkaisujen kasvavan määrän vuoksi sekä ulkomaisten että kotimaisten julkaisijoiden käyttämien arvioitsijoiden lausunnot näyttävät supistuvan yhä lyhyemmiksi ja pinnallisemmiksi. Vertaisarviointitunnuksen vaatima kahden ulkopuolisen arvioitsijan käyttö tulee entisestään lisäämään tätä arviointipainetta ja voi siten heikentää lausuntojen tasoa – vaikka juuri sen pitäisi olla prosessin olennaisin seikka. Kaiken lisäksi vaatimus raskauttaa esimerkiksi kirjojen koostamisen prosessia niin, että niiden toimitustyöstä tulee entistäkin epäkiitollisempaa puuhaa: vaikka on hyvin tavallista, että kirjan toimittaja antaa kirjoittajien käsikirjoituksiin arvokkaimmat ja mittavimmat palautteet, häntä ei nyt edes lasketa virallisesti (toiseksi) vertaisarvioijaksi, vaan hänen on nähtävä lisäksi vaiva etsiä ja houkutella jokaista tekstiä varten ei vain yksi vaan kaksi ulkopuolista arvioitsijaa. "Palkinnoksi" tästä saa 0,1 julkaisupistettä koko kirjasta (siinä missä yhden artikkelin kirjoittaja saa julkaisufoorumiluokituksen mukaiset pisteet artikkelistaan, siis esimerkiksi 10 tai 20 kertaa toimittajaa enemmän, riippumatta siitä, missä kunnossa artikkelikäsikirjoitus on alun perin saapunut toimittajan käsiin). Yhtä haitallista on, jos kriteerin kirjaimellinen tulkinta tarkoittaa, että myöskään kustantajan vakituista ohjausryhmää tai asiantuntijoista koottua toimituskuntaa tai -neuvostoa tai vastaavaa lasketa "ulkopuolisiksi asiantuntijoiksi". Suurimman arviointivastuun ja -vaivan kantavia toimijoita ei siis noteerattaisi virallisiksi vertaisarvioitsijoiksi lainkaan.

Itse asia on tietysti mitä tärkein. Tiedeinstuutioiden ja tutkimuksen käytäntöjen kannalta kaiken ytimessä on tutkijoiden keskinäinen kommunikaatio ja avoimuus jatkuvalle vertailulle, arvioinnille, kritiikille, uudistumiselle ja päätelmien korjaamiselle. Mahdollisimman vahva intersubjektiivisuus on tieteellisten käytäntöjen vastaus siihen perusongelmaan, että puhdasta objektiivisuutta on mahdotonta osoittaa.

Jotta näillä ihanteilla olisi merkitystä, niiden on toteuduttava nimenomaan käytännöissä, eikä periaatelausumien, ohjausmallien ja pisteytysten vaikutus käytäntöihin suinkaan aina ole tarkoituksenmukainen. Jatkossakin tulisi olla ymmärrystä kiinnittää huomiota ennen kaikkea siihen, millainen jonkin julkaisun todellinen toimituskäytäntö on ja millaisia ovat siihen kuuluvien yksittäisten julkaisujen arviointi-, palaute- ja toimitusprosessit konkreettisesti. Silloin voidaan esimerkiksi huomata, että asiantuntijoista koostuvien lehtitoimitusten ja kirjankustantajien julkaisulautakuntien suorittama perusteellinen arviointi- ja palautetyö on julkaisujen lopputulosten kannalta varsin tavallisesti hyödyllisempi ja tärkeämpi prosessimuoto kuin double-blind-prosesseissa usein saatavat ylimalkaiset ja suppeat arviointilausunnot. Tälle seikalle on yksinkertainen selitys: ulkopuoliset arvioitsijat ovat anonyymeja ja pysyvät sellaisina, eikä heille koidu mitään näkyvää vastuuta lopputuloksesta; julkaisijan eli lehden tai kustantamon edustajat ja julkaisun toimittaja sen sijaan kantavat näkyvästi ja konkreettisesti vastuun julkaisun tasosta ja laadusta kirjoittajan ohella.

On valitettavaa, jos todella päädytään tilanteisiin, joissa hyvää tarkoittavat mittaus- ja pisteytystavat voivat itse asiassa tuottaa tahattomasti tarkoituksenvastaisia seurauksia, siis laadun heikkenemistä laadun kohentumisen sijaan – vaikka tavoitteena oli "kannustaa laadun vahvistamiseen". Keskeisenä syynä tähän näyttää edelleen olevan ennen kaikkea se, että mittareita laadittaessa ei kyetä huomaamaan tai ei haluta tunnistaa tieteiden ja tutkimusalojen välillä vallitsevia todellisia eroja.

Monografiat ja osittaminen

Keskustelua on herättänyt myös monografiajulkaisemisen tulevaisuus. (Ks. esim. Kivistö & Pihlström 2015, verkossa: http://www.helsinki.fi/collegium/events/monografia/monografia.pdf.) Siihenkin rahoitusmalli vääjäämättä vaikuttaa. Monografioille annetaan jatkossakin painokerroin 4, kuten edellisessä laskumallissa (johon se onneksi debatin jälkeen saatiin mukaan) – yksi monografia vastaa siten painoarvoltaan neljää vastaavantasoista artikkelia. Artikkelijulkaisemiselle on kuitenkin annettu etu, joka rahoitusmallissa toteutuu, jos ehdotettu 2- ja 3-tasojen erottaminen otetaan käyttöön. Nykyisessä julkaisufoorumiluokittelussa journaalit on luokiteltu kolmeen kategoriaan (tai neljään, kun otetaan huomioon luokittelematon taso 0), mutta kirjakustantajien kohdalla ei käytetä lainkaan korkeinta tasoa 3. Näin ollen uusilla kertoimilla v. 2017 alkaen 3-tasolla julkaistu artikkeli (pisteytyskerroin 4) olisi yhtä arvokas kuin 1-tasolla julkaistu kirja (pisteytyskerroin 1). Tästäkin kuvastuva käsitys tieteellisen toiminnan luonteesta ja vaikutusprosesseista tuntuu sopivan paljon paremmin luonnon- ja lääketieteisiin kuin monille ihmis-, yhteiskunta- ja kasvatustieteellisille aloille ja tutkimusaiheille.

Vähintäänkin on jatkossa syytä pitää JuFon tieteenalapaneeleissa huolta siitä, että keskeisimmät suomalaiset ihmis- ja yhteiskuntatieteelliset tiedekustantajat, joille käsikirjoitusten läpisaanti on kaikkein vaikeinta (kuten Gaudeamus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Tiedeakatemia, Vastapaino) säilyvät kustantajaluokituksen tasolla 2 (ellei tasoa 3 tule kustantajaluokitteluun). Muuten uhkaa kadota mielekkyys sellaiselta julkaisemiselta, joka on tähän asti ollut näillä aloilla aivan keskeinen osa tutkimuksen vaikuttavuutta, tiedon levittämistä ja tutkijoiden intersubjektiivista vuorovaikutusta.

Monografioiden tulevaisuuden uhkana on kuitenkin myös muita rahoitusmalliin liittyviä tekijöitä kuin pelkästään nämä JuFon luokitustasot. Tietyt tekijät ohjaavat tutkijoita välttämään monografiaa julkaisumuotona. Olennaisin niistä on yliopistojen toiminnan ja sen arvioinnin lyhentynyt aikajänne. Esimerkiksi viimeisimmät yliopistojen rahoituksen laskentamallit ovat muuttuneet kahden vuoden jaksoissa (nyt voimaan tullutta sovelletaan 2015–2016, edellistä 2013–2014). Tällainen aikajänne on erittäin lyhyt tutkimustoiminnan kannalta. Samoin tutkijoiden työtä tarkastellaan yliopistojen kehityskeskusteluissa vuosittain, ja suoriutumista arvioidaan lukuvuosi kerrallaan. Hyvin monet tutkijat ovat määräaikaisissa tehtävissä, mikä sekin pakottaa tuottamaan näyttöä hyvin lyhytjänteisesti. Näin lyhyiksi pakotetuissa ajallisissa sykleissä helposti parinkin vuoden työn vaativa monografia on sekä yliopistojen ja yksiköiden että tutkijoiden itsensä kannalta niin uran edistymisen kuin rahoituspisteiden laskennan kannalta erittäin epäedullinen valinta.

Toisena hyvänä esimerkkinä siitä, miten julkaisutyyppiluokittelu, JuFo ja niiden linkittyminen rahoitusmalliin vaikuttavat eri julkaisutyyppien houkuttelevuuteen tutkijoiden kannalta, on väitöskirjojen asema. Jos väitöskirja kirjoitetaan monografiaksi, jonka julkaisee yliopisto väitöskirjasarjassaan, sitä ei oteta huomioon vertaisarvioituna tieteellisenä julkaisuna C1 vaan opinnäytteenä G3 (ks. OKM:n julkaisutyyppiluokittelu edellä), eikä siitä näin ollen tule lainkaan julkaisupisteitä yksikölle ja yliopistolle. Jos se sen sijaan kirjoitetaan artikkeliväitöskirjaksi, jokainen artikkeli tuo JuFo-tasonsa mukaiset pisteet rahoituslaskennassa. Ei siis ihme, että väitöskirjantekijöitä ohjataan nykyään hyvin suoraviivaisesti nimenomaan artikkeliväitöskirjojen tekemiseen, koska ne ovat yliopistoille paljon väitösmonografioita arvokkaampia, suoraan rahallisessa arvossa mitaten.

Tällöin sivuutetaan myös pohdinnoitta artikkelijulkaisemisen mahdolliset heikkoudet. Yhtenä esimerkkinä näistä jo edelläkin mainittu piirre: monissa tieteellisissä journaaleissa noudatetaan varsin tarkasti tiettyihin kaavamaisiin esitysmuotoihin ja -rakenteisiin sidottua formaattia sekä vaaditaan usein hyvin tiiviiksi rajattua tekstimittaa. Tällainen esitystapa, rakenne ja mitta eivät suinkaan sovi kaikkien tutkimusten raportoimiseen. Monografiassa sen sijaan tutkijalla on paljon vapautta rakenteen ja esitystavan valinnassa, ja julkaisun mitta määrittyy aiheen, tutkimuksen tavoitteen ja käsittelytavan perusteella, ei ennalta asetettujen formaattien muotilla. Monografian kirjoittamista hallitsevat näin ollen itse aihe ja tutkijan pyrkimys, eivät ulkokohtaiset muodolliset tekijät. On ilmeistä, että tietyillä tieteenaloilla ja joidenkin tutkimusaiheiden piirissä monografiajulkaiseminen on huomattavasti mielekkäämpi julkaisumuoto kuin artikkelijulkaiseminen. Monografiajulkaisemisen kannusteiden heiketessä artikkelijulkaisemiseen nähden vaikutus näkyy ennen kaikkea ihmis- ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla.

Toinen pitkään debatoitu kysymys koskee yhteisjulkaisujen mahdollista osittamista joko yliopisto- tai kirjoittajakohtaisesti. Monografiajulkaisemisen tapaan tässäkin näyttäytyy tieteenalojen erilaisuus ja niiden eriarvoistava kohtelu rahoitusmallissa. Nyt yhteisjulkaisujen ositus ei ole käytössä. Jos artikkelilla on esimerkiksi viisi kirjoittajaa viidestä eri suomalaisesta yliopistosta, julkaisun saamat pisteet lasketaan täysimääräisesti jokaisen yliopiston julkaisutuottoon. Jos viiden eri yliopistoissa toimivan tutkijan yhteisartikkeli ositettaisiin yliopistollisesti, pisteytys olisi tietysti kertoimella 0,2 per yliopisto. Ja mahdollisia ositustapoja on tietysti muitakin kuin yliopistokohtainen. (Osittamisen eri malleista ja niiden vaikutuksista on havainnollisia esimerkkejä Ilkka Niiniluodon esitelmässä rahoitusmalliehdotuksen julkaisun jälkeen: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/materiaalit/niiniluoto_17022014.pdf.) Kuten voi odottaa, osittaminen tietysti vahvistaisi yhteiskunnallisten ja humanististen alojen osuutta verrattuna luonnon-, lääke- ja teknillisiin tieteisiin ja osittamatta jättäminen vastaavasti vaikuttaa päinvastoin.

Rahoitusmalliehdotuksessa on kuitenkin päädytty siihen, että osittamista ei tehdä jatkossakaan. Tämä ei tietenkään tee oikeutta yksittäisten kirjoittajien työmäärälle, mutta ainakin se tuottaa (jossain määrin teennäisen ja välineellisen) houkuttimen yliopistojen välisten yhteisjulkaisujen suosimiselle. Sitä kannattaa tietysti tutkimusryhmien myös käyttää hyväksi.

Monografiakirjoittamisen näkökulmasta monet näistä mallin periaatteista tuntuvat epäreiluilta. Yksi näiden alojen erityisongelma on lisäksi toimitettujen kokoelmien luonne. Teosten toimittajahan ei saa mitään julkaisupisteitä (vaikka on monessa tapauksessa tehnyt kaikkein suurimman työn). Tekijöiden kannattaakin jatkossa tiedostaa, mihin laskentamalli kannustaa, ja toimia sen mukaisesti. Jos kirjoissa ryhdyttäisiin noudattamaan samaa logiikkaa kuin artikkelijulkaisuissa, ei tietenkään kannattaisi enää julkaista "toimitettuja" teoksia lainkaan, vaan merkitä yksinkertaisesti kaikki kirjan artikkelit kirjan luvuiksi ja artikkelien kirjoittajat kirjan kirjoittajiksi. Kirjan toimittajien/toimittajan tulisi aina olla myös kirjoittajana ainakin yhdessä kirjan luvussa tai hänet olisi reilua merkitä kirjan "tekijäksi" vaikka hän ei olisikaan suoraan alkuperäiskirjoittajana missään yksittäisessä artikkelissa/luvussa. Tällöin jokainen osallistunut saisi julkaisupisteisiin lisäksi kertoimen 4 monografiajulkaisusta (ja pohjapisteytykseksi julkaisufoorumikategorian mukaiset täydet pisteet, koska osittamista ei tehdä). Tällaisessa menettelyssä ei ole mitään epäilyttävää, sillä jokaisen tutkijan (ja yksikön) on yksinomaa järkevää ryhtyä noudattamaan sellaisia käytäntöjä, joihin laskentamalli kannustaa. Tämä ei tarkoita mittausten vääristymistä vaan tässä tapauksessa pikemminkin sitä, että mittareiden tuottamia vääristymiä voidaan edes hieman kompensoida.

Nämä seikat kannattaa tiedostaa siksikin, että jos juna vie johonkin suuntaan, eikä siihen koe pystyvänsä kovin paljon vaikuttamaan, silloin tietysti kannattaa yrittää pelata peliä mahdollisimman tehokkaasti kulloisillakin säännöillä – koettaen sentään käyttää fiksusti hyväkseen sitä, mitä ei voi muuttaa.

Muut julkaisut

Alussa mainittiin, että aiemmassa rahoitusmallissa julkaisut jaettiin karkeasti kahteen: 9% osuudella kansainväliset vertaisarvioidut julkaisut ja 4% osuudella kaikki muut tieteelliset julkaisut. OKM:n asetuksessa nämä muut tieteelliset julkaisut rajattiin silloin julkaisutyyppien mukaan seuraavasti: 

"Muulla tieteellisellä julkaisulla tarkoitetaan kotimaassa julkaistua vertaisarvioitua tieteellistä julkaisua tai kotimaassa julkaistua kustannettua tieteellistä erillisteosta, joka kuuluu 3 momentissa tarkoitettuihin julkaisutyyppeihin taikka ulkomailla tai kotimaassa julkaistua vertaisarvioimatonta tieteellistä julkaisua tai ulkomailla tai kotimaassa julkaistua toimitettua julkaisua, joka kuuluu seuraaviin opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja koskevan tiedonkeruun luokkien mukaisiin julkaisutyyppeihin:
1) kirjoitus tieteellisessä aikakauslehdessä B1;
2) kirjan tai muun kokoomateoksen osa B2;
3) vertaisarvioimaton artikkeli konferenssijulkaisussa B3; taikka
4) toimitettu kirja, kokoomateos, konferenssijulkaisu tai lehden erikoisnumero C2." (Opetus- ja kulttuuriministeriön asetus yliopistojen perusrahoituksen laskentakriteereistä 20.4.2012; Finlex 182/2012, verkossa: http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2012/20120182.)

Nyt JuFon myötä "muista tieteellisistä julkaisuista" putoavat pois kaikki ne, jotka ovat vertaisarvioimattomia. Tälläkin tavoin tieteellisten julkaisumuotojen erot korostuvat uudessa rahoitusmallissa erittäin jyrkästi edelliseen verrattuna. Myös uuteen rahoitusmalliin sisällytettiin "muita julkaisuja" JuFon ulkopuolelta, mutta hyvin paljon pienennetyllä painoarvolla, nimittäin samalla pisteytyksellä 0,1, joka on luvassa myös luokittelemattomille JuFon 0-kategorian julkaisuille. Monia ihmis-, yhteiskunta- ja kasvatustieteellisten alojen tutkijoita kiinnostaneekin uutena tullut linjaus, joka tässä muodossa myös vahvistettiin rahoitusmalliin: "Työryhmä ehdottaa, että vuodesta 2015 alkaen vertaisarvioimattomat tieteelliset kirjoitukset (julkaisuluokka B), toimitetut kirjat ja julkaisut (C2), ammattiyhteisölle suunnatut julkaisut (D) sekä suurelle yleisölle suunnatut julkaisut (E) pisteytettäisiin rahoituslaskennassa kertoimella 0,1 riippumatta em. julkaisujen julkaisufoorumin mukaisesta tasoluokasta." (Ks. linkki muistioon edellä, s. 27)

Täten melko hätkähdyttävästi uudessa rahoituspisteytyksessä luodaan julkaisuluokka, joka sisältää ainakin jälleen ihmis-, yhteiskunta- ja kasvatustieteiden näkökulmasta täysin eriarvoisia julkaisuja, ja joiden niputtaminen samaan kategoriaan tuntuu siten varsin epäsopivalta ja epäoikeudenmukaiselta. Käytännössä uudistus nimittäin tarkoittaa, että rahoituksen kannalta olisi aivan tasavertaista julkaista tunnissa tai parissa kirjoitettu kolumni tai vieraskynä (luokka E1) kuin kuukausien (tai vuosien!) työn vaatinut laajalevikkinen oppikirja (D5), tutkimusraportti/-selvitys (D4) tai toimitettu tieteellinen julkaisu (C2; toimitettujen vertaisarvioitujen teosten asemasta tosin keskustellaan edelleen ja niihin on ainakin tällä tietoa tulossa arvonkohotus). Näin ei ainakaan saada aikaiseksi ohjauskriteeriä, joka kannustaisi näillä aloilla aina parhaisiin suuntiin. Toki kaikissa vastaavissa pisteytyksissä on juuri tämänkaltaisten ongelmien riski – ja tästä voisi ja pitäisi herätä paljon nykyistä enemmän keskustelua. Julkaisujen arvon voisi mieltää myös hyvin toisella tavalla kuin rahoitusmallissa nyt on päädytty tekemään, mutta kovin vähän tällaista keskustelua sittenkään nousee esiin.

Kokonaan oma laaja kysymyksensä muodostuu verkkojulkaisuista. Ainoastaan ISSN- tai ISBN-tunnuksella varustetut verkkojulkaisut kuuluvat julkaisutiedonkeruun piiriin. Yliopistojen tiedonkeruukäsikirja 2014 toteaakin aiheesta seuraavasti: "Verkkomediassa on myös paljon ei-traditionaalisia julkaisutyyppejä, kuten blogit, wikipedia-artikkelit tai muut verkkosivustot. Niissä julkaistaan paljon myös tieteellisesti tärkeitä julkaisuja. Tieteellisesti tai yhteiskunnallisesti tärkeiden julkaisujen erottelu näistä uusista julkaisutyypeistä ei kuitenkaan ole mahdollista, joten nämä julkaisutyypit jäävät tiedonkeruun ulkopuolelle." (OKM:n yliopistojen tiedonkeruukäsikirja 2014, s. 25; verkossa: confluence.csc.fi/download/attachments/36603300/YO_Opetus-%2Bja%2Bkulttuuriministeri%C3%B6n%2Btiedonkeruiden%2Bk%C3%A4s.PDF
Samalla toisaalta kansallisia (ja kansainvälisiä) kriteereitä ISSN-tunnuksen saamiselle on avarrettu vähitellen niin, että myös jatkuvasti päivittyvät verkkojulkaisut voidaan ottaa aiempaa paremmin huomioon. Tunnusten myöntämistä hallinnoiva Kansalliskirjasto määrittelee kriteereitä nykyään seuraavasti:

"Kansainvälisten ISSN-linjausten mukaan seuraavat kriteerit tukevat ISSN-tunnuksen antoa jatkuvasti päivittyvälle verkkojulkaisulle:
- julkaisu sisältää toimitettua aineistoa
- julkaisussa on kerrottu toimituksellinen vastuutaho
- julkaisulla on pysyvä nimeke
- julkaisulla on toimiva verkko-osoite
- julkaisu on aihesuuntautunut." (Ks. http://www.kansalliskirjasto.fi/julkaisuala/issn/issnverkkojulkaisuille.html)

Verkkojulkaisijoiden kannattaa nyt huomata tarkastella näitä ISSN-tunnuksen monipuolistuneita kriteereitä verkkosivujensa soveltuvuuden näkökulmasta, ja anoa tunnuksia, jos se näyttää verkkosivustolle soveltuvan. Näin saataisiin julkaisutiedonkeruuseen (ja julkaisufoorumiluokitteluun) mukaan kattavammin myös sellaisia tieteellistä tai yleissivistävää toimituksellista aineistoa julkaisevia verkkosivustoja, jotka eivät aiemmin ole olleet julkaisutiedonkeruun piirissä.

Vaihtoehtoisia näkökulmia

Vertailukohtia rahoituksen mahdollisiin toisenlaisiin painotuksiin saa vaikkapa tutustumalla OKM:n useilta asiantuntijaryhmiltä ja tutkimusyksiköiltä vuonna 2010 tilaamiin ehdotuksiin rahoituksen uudistamiseksi vuodesta 2013 alkaen. (Ks. verkossa OKM:n sivuilla:  www.minedu.fi/OPM/Koulutus/yliopistokoulutus/hallinto_ohjaus_ja_rahoitus/tulossopimusohjeet/, kohdassa "Yliopistojen rahoitusmallin uudistaminen vuodesta 2013 alkaen".) Ehdotuksia kertyi seitsemän seuraavilta yksiköiltä tai verkostoilta: ETLA ja VATT, Higher Education Group (HEG, Tampereen yliopisto), Helsingin yliopiston korkeakoulu- ja innovaatiotutkimuksen verkosto (HEINE), Koulutuksen tutkimuslaitos (Jyväskylän yliopisto), Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiö (OTUS), Koulutussosiologian tutkimuskeskus (RUSE, Turun yliopisto) sekä Tieteen-, teknologian- ja innovaatiotutkimuksen yksikkö (TaSTI, Tampereen yliopisto).

Ehdotukset ovat monessa suhteessa hyvin erilaisia keskenään ja jotkin niistä tarkoittaisivat koko yliopistorahoituksen lähes täydellistä uudelleenluontia. Yksi yhteinen piirre ehdotuksissa on kuitenkin rahoituksen pitkäjänteisyyden ja ennakoitavuuden korostaminen. Esimerkiksi ETLAn & VATTin yhteisehdotuksessa todetaan tutkimuksen arvioinnista seuraavasti: "Arviointi tehdään säännöllisesti mutta riittävän harvoin: 4–6 vuotta lienee hyvä arviointiväli kahdesta syystä: 1. Tutkimuksen laadun muutokseen tähtäävät muutokset vievät aikaa. 2. On järkevää palkita pitkäjänteisestä työstä, ei hetkittäisistä vaihteluista toiminnassa. Rahoitus on muuttumatonta (mahdolliset indeksikorjaukset huomioiden) rahoituskauden ajan." (Kangasharju, Toivanen & Ylä-Anttila, Ehdotus suomalaisten yliopistojen uudeksi rahoitusjärjestelmäksi, s. 5; teksti perustuu Tanayaman, Veugelersin & Toivasen aiempaan ehdotukseen Suomen innovaatiojärjestelmän arviointiraportissa Evaluation of the Finnish National Innovation System – Full Report 2009, s. 239–296, erit. liite 1, verkossa: https://www.tem.fi/files/24929/InnoEvalFi_FULL_Report_28_Oct_2009.pdf.)

Ehdotusten ajankohtana Julkaisufoorumihanke oli vasta juuri käynnistetty, joten sitä ei ole vielä sisällytetty ehdotusten rahoituskriteereihin. Sen sijaan julkaisut sisältyvät rahoituksen laskentaan ehdotuksissa esimerkiksi bibliometrisen tulosmittarin muodossa (esim. HEGin ja RUSEn ehdotukset). Käytännössä tämä tarkoittaa samalla sitä, että tällaisissa rahoitusmalleissa otettaisiin huomioon vain kansainväliset vertaisarvioidut julkaisut. Tähän nähden Julkaisufoorumi on ollut selvästi monipuolisempi ratkaisu, ensinnäkin tieteenalojen tasavertaisuuden kannalta, koska myös kotimaiset julkaisut tulevat otetuksi paremmin huomioon, ja toisekseen koska bibliometristen indeksien ongelmat ovat olleet pitkään tiedossa. Ainoastaan HEINEn ehdotuksessa viitataan JuFo-hankkeeseen: "On mahdollista, että käynnissä oleva julkaisufoorumi tarjoaa kaksiluokkaisen indikaattorin, jota voitaisiin hyödyntää." (HEINE, Ehdotus yliopistojen rahoitusmallin uudistamiseksi vuodesta 2013 alkaen, s. 14.) Viittausindeksien käyttämistä rahoituskriteereissä kritisoidaan erityisesti TaSTIn ehdotuksessa mainiten lukuisia menettelyyn liittyviä ongelmia, joita myös tutkimuksissa on monesti tuotu esiin (TaSTI, Näkemyksiä ja ehdotuksia yliopistojen laskennallisen perusrahoituksen tutkimusta ja tutkijankoulutusta koskeviin painotuksiin, s. 5).

Ehdotuksissa tarjotaan julkaisutoiminnalle hyvin erilaisia painoarvoja. Esimerkiksi HEINEn ehdotuksessa vaikutus olisi 3,5%, kun taas suurimman painoarvon julkaisuille antaa Koulutuksen tutkimuskeskuksen ehdotus, jossa koko tutkimuksen rahoitusosuus (25% kaikesta rahoituksesta) laskettaisiin julkaisujen perusteella. Samalla juuri siinä kuitenkin tarjotaan julkaisujen pisteytykseen täysin toisenlainen hahmotelma kuin nykymallissa. Jussi Välimaan ja Aila Virtasen ehdotuksessa esitetään seuraavasti: ”[Tutkimuksen] Laadun pääkriteerit ovat A) kansainvälinen julkaiseminen ja B) kansallinen julkaiseminen. Näiden lisäksi julkaisuja voidaan tarkastella seuraavissa kategorioissa: 1) artikkelit (sisältäen luvut kirjoissa), 2) tieteelliset kirjat (mukaan lukien väitöskirjat kielestä riippumatta) sekä 3) kansantajuiset julkaisut (sisältäen oppikirjat). Mikäli on tarvetta muuttaa näitä kriteereitä ja kategorioita pisteiksi, se voitaisiin tehdä julkaisun tekemisen vaatiman työmäärän perusteella seuraavasti: kotimainen tutkimusartikkeli (1 piste), kansainvälinen artikkeli (2 pistettä), kansantajuiset kirjat (3 pistettä), tieteellinen kirja (6 pistettä). Sen sijaan nykyisin yleisesti kriteerinä käytetty kv. referoitu artikkeli ei ole luotettava tutkimuksen laadun ainoana mittarina. Käytännössä se suosii mm. luonnontieteitä ja lääketiedettä sekä tieteitä, joissa kansainvälinen julkaiseminen on tieteenalan tieteellinen normi. Näin ei ole kaikissa (etenkään kansallisesti suuntautuneissa) tieteissä.” (Esitys yliopistojen uudeksi rahoitusmalliksi, s. 6; verkossa: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Koulutus/yliopistokoulutus/hallinto_ohjaus_ja_rahoitus/tulossopimusohjeet/YO_rahoitusmallin_uudistaminen_vuodesta_2013/Koulutuksen_tutkimuslaitos.pdf.) Suurin ero tämän ehdotuksen ja nykyisen rahoitusmallin välillä on siinä, että kansantajuiset kirjat (mukaan lukien oppikirjat) arvostettaisiin korkealle, toisin kuin rahoitusmallissa, jossa mikä tahansa vertaisarvioitu artikkeli (JuFon tunnistamalla julkaisufoorumilla) on vähintään pari kertaa arvokkaampi julkaisu kuin yksikään oppikirja tai muu laajemmalle yleisölle suunnattu teos.

Julkaisutyyppien arvostamista tuolloisessa rahoitusmallissa (jossa painotus oli kansainvälisillä referee-artikkeleilla) kritisoi myös TaSTI omassa ehdotuksessaan: "Julkaisuista rahoitusmallissa huomioidaan vain tieteelliset julkaisut, jolloin ulkopuolelle jäävät yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen liittyvät tehtävät, kuten ammattilehtien kautta vaikuttaminen. Tämä ei ole tasapuolista eri tieteenaloille, koska tieteellinen julkaiseminen ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen ovat toisilla aloilla limittyneet toisiinsa ja kansainväliset tieteelliset julkaisut vain osalla tieteenaloista ovat mielekkäin julkaisemisen muoto." (TaSTI, Näkemyksiä ja ehdotuksia yliopistojen laskennallisen perusrahoituksen tutkimusta ja tutkijankoulutusta koskeviin painotuksiin, s. 2.) TaSTIN oma ehdotus julkaisutuottavuuden mittaamisesta kuuluu seuraavasti:

"Tieteellisen julkaisemisen muodot eri tieteenaloilla otetaan huomioon lisäämällä julkaisujen monipuolisuutta. Lisäksi lisätään painotusta yhteiskunnallisen vaikuttamisen suuntaan huomioimalla sekä kansainväliset että kotimaiset tuotokset. Julkaisutoimintaa tulisi tarkastella tieteenaloittain, koska tieteenalojen väliset erot julkaisutoiminnassa ovat suuria. Vaihtoehtoisesti painotus voi perustua Kota-tietokannan tilastolliseen jakautumiseen yliopistoittain keskiarvona viiden vuoden aikavälillä. Julkaisufoorumihankkeen tuloksia tulisi hyödyntää julkaisutuottavuutta mitattaessa.
Indikaattoreina käytettävät julkaisumuodot:
a) Kansainvälisten ja kotimaisten referee-artikkelien lukumäärä
b) Kansainvälisten ja kotimaisten tieteellisten monografioiden lukumäärä
c) Kansainvälisten ja kotimaisten kokoomateoksissa tai painetuissa konferenssijulkaisuissa julkaistujen artikkelien lukumäärä." (s. 4)

Myös HEINEn ehdotuksessa viitataan yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen julkaisujen rahoitusmalliosuudesta puhuttaessa: "Muut julkaisut voisi olla mielekästä säilyttää mukana kriteereissä, mikäli yhteiskunnallista vaikuttavuutta halutaan korostaa. Yhteiskunnallisen keskustelun kannalta myös yleistajuisempaa tietoa tulisi olla saatavilla." (HEINE, Ehdotus yliopistojen rahoitusmallin uudistamiseksi vuodesta 2013 alkaen, s. 14.)

Verrattaessa näitä ehdotuksia nykyiseen rahoitusmalliin, muutamia huomioita nousee esiin. Olennaisin lienee se, että moniin ehdotuksiin verrattuna nykyinen rahoitusmallin muutostahti on varsin nopea eli lyhytjänteinen. Jos tieteellisen toiminnan tuottavuuden todellinen aikajänne on käytännössä lähes aina useita vuosia, sen mittaaminen kahden vuoden välein muuttuvilla rahoituskriteereillä on ongelmallista. Viime vuosina asetus rahoituskriteereistä on kuitenkin uudistettu kahden vuoden välein ja näin on ilmeisesti tarkoitus tehdä myös jatkossa (2010–2012, 2013–2014, 2015–2017, 2017–?). Toisekseen rahoitusmallissa nyt annettu painotus julkaisuvolyymeille on selvästi painoarvoltaan korkeammassa päässä ehdotuksiin verrattuna. Ainoastaan Koulutuksen tutkimuslaitoksen ehdotuksessa julkaisuille annettaisiin enemmän painoa rahoituksessa, joskin hyvin toisenlaisella pisteytyksellä kuin nykyisessä mallissa. Kolmanneksi nykyinen rahoitusmalli sijoittuu jonnekin välivaiheille sen suhteen, miten hyvin tieteenalojen erot julkaisutyypeissä ja esimerkiksi yhteiskunnallinen vaikuttavuus julkaisemisen yhtenä funktiona otetaan huomioon. Osassa ehdotuksia tähän ei viitata lainkaan ja muutamissa (Koulutuksen tutkimuslaitos ja TaSTI siihen näytetään kiinnitettävän enemmän huomiota kuin nykyisessä rahoitusmallissa.

Useimmissa ehdotushahmotelmissa toki mainitaan (kuten tavallisesti muissakin yhteyksissä ainakin muodon vuoksi), että on tärkeää ottaa huomioon tieteenalojen erot ja esimerkiksi vertailla tutkimuksen laatua ja vaikuttavuutta julkaisutuotannon mittareilla vain tieteenalojen sisällä. Toisin sanoen tieteenalojen mahdollisen eriarvoisen mittaamisen välttämiseksi voidaan verrata yliopistojen tuloksellisuutta vain tieteenalojen sisällä, ei erilaisten tieteenalojen välillä. Asiassa on kuitenkin kysymys vielä paljon syvällisemmistä eronteoista ja vaikutuksista. Rahoitusjärjestelmän julkaisumittarit vaikuttavat myös ja ennen kaikkea tieteenalojen sisällä ja yksittäisten tutkijoiden toiminnassa siihen, miten toimintaa suunnataan ja millainen työ ja julkaiseminen mielletään toivottavaksi. Tällä on syvällisiä seurauksia sille, millainen tutkimus yliopistoissa vahvistuu ja millainen heikkenee. Tämä on tieteenalojen sisäinen kysymys, mutta yhtä merkittävä tai merkittävämpikin kuin tieteenalojen julkaisuprofiilien erot niiden välisessä vertailussa. Jos rahoituskriteerit ohjaavat voimakkaasti tietyntyyppiseen julkaisemiseen, tämä muuttaa julkaisuprofiilia tieteenalojen sisällä, ja vaikutus on täysin riippumaton siitä, vertaillaanko julkaisumääriä tieteenalojen välillä vai pelkästään tieteenalojen sisällä. Silloin yliopistollisen tutkimustyön luonne, arvostus ja panos yhteiskunnalle voivat muuttua mittavastikin. 

Tieteiden ja tutkimuskohteiden erot edelleen heikosti tunnustettuja

Kuten useimmat kommentoijat yleensä muistuttavat, tutkimusaihe, tutkimustapa, tutkimuksen funktio, sen vaikuttavuuden muodot ja siten mielekkään julkaisufoorumin valinta ovat aina itsenäistä ja ensisijaista pohdintaa. Yliopistollisen toiminnan monimuotoisuus ja yhteiskunnallinen merkitys kärsii suuresti, jos ryhdytään julkaisemaan mittareita eikä itse asioita varten. Julkaisufoorumin "laadukkuus" on ennen kaikkea kiinni siitä, missä kyseessä oleva tutkimus on mielekkäintä julkaista, jotta se tulee kohdallisen muun tiedeyhteisön ja relevanttien yleisöjen lukemaksi. Tätä ei voi koskaan päätellä julkaisufoorumiluokittelusta. Samalla kuitenkin tällainen muistutus muuttuu pelkäksi muodollisuudeksi ja kuolleeksi kirjaimeksi, jos reaaliset rahoituskriteerit ohjaavat yhdenmukaiseen suuntaan.

Mittareiden mekanismeista kannattaa olla tietoinen ja seurata uusia ehdotuksia ja julkaisufoorumin luokittelujen muutoksia. Ja tietysti koettaa omalta osaltaan mahdollisuuksien mukaan myös kommentoida ja vaikuttaa niiden kehittämiseen. (JuFon ohjausryhmän kokouksissa on käyty kiinnostavia keskustelua myös monista yllä mainituista aiheista: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/materiaalit/jufo_or_22042014_p%C3%B6yt%C3%A4kirja.pdf)

Oma asiansa on sitten se, että parhaillaan on käynnissä myös yliopistojen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden mallien ja mahdollisten mittareiden selvittäminen. Aiheesta on tarkoitus käydä laajempaa keskustelua, joten sitä voi odottaa kiinnostuksella. Jos vaikuttavuuden näkökulma on uhanalainen julkaisutoiminnan rahoituskriteereissä, on syytä toivoa, että tätä kompensoivat sitten kullekin alalle parhaiten soveltuvat muut yhteiskunnallisen vaikuttavuuden kriteerit.

Toisinaan valitettavasti tuntuu siltä kuin ministeriön mietinnöissä ja suunnitelmissa ei enää oltaisi tietävinään mitään tieteenalojen erilaisista profiileista ja yhteiskunnallisista funktioista. Ministeriöllä on kuitenkin käytössään paljon sitä koskevaa tietoa mm. tieteenalojen julkaisuprofiilien huomattavasta erilaisuudesta. (Ks. esim. JuFon omaan käyttöönsä koostamia tilastoja, joissa erot näkyvät hyvin havainnollisesti: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/ohjausryhma/jufo_or_pk_18082011_liite5.pdf; tai laajemmin Tay:n TaSTin tuottama raportti: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2008/liitteet/opm33.pdf?lang=fi) Syystä tai toisesta tällaisen tiedon soveltaminen rahoitusmallissa koetaan tarpeettomaksi tai mahdottomaksi.

Kuitenkin juuri tätä tieteiden erilaisuutta koskeva keskustelu on pohjimmiltaan jäsentänyt suurin osin ns. ihmistieteiden (humanististen, yhteiskunta- ja kasvatustieteiden) koko historiallisen kehityksen: esim. Kantista ja "tiedekuntien kiistelystä" ja Hegelin "hengenfilosofiasta" myöhemmän 1800-luvun "luonnontiede/hengentiede"-jaon kautta vaikka 1900-luvun alun metodikiistaan (ihmistieteiden itsenäisyydestä), ja 60-luvun ns. saksalaisen (uus)positivismikiistan (uudempi hermeneutiikka) läpi aina vaikkapa yhteiskuntateorian sisäisiin debatteihin (kuten funktionalismi/konfliktiteoria) ja nykyaikaiseen metodologiseen keskusteluun (ja esim. kvali- ja kvantitutkimuksen tieteenteorian nousuun 80- ja 90-luvulla) jne. jne. Ei (valitettavasti) voi toki olettaa, että byrokraattisissa yhteyksissä tällaisista puhuttaisiinkaan, mutta yllättävää on, ettei niistä puhuta tieteen ohjauskriteereistä keskusteltaessa yliopistoissakaan enää. Jopa tiedon intressien habermasilaiseen jäsentelyyn pohjautuva keskustelu on kutakuinkin kadonnut suomalaisesta tiedepolitiikasta. Kuitenkin jokin perustavanlaatuinen näkökulma tieteellisen (ja yliopistollisen) työn inhimilliseen merkitykseen olisi välttämätön, jottei ainoaksi viitekehykseksi jää puhtaasti teknokraattinen ja välineellinen tarkastelutapa.

Yliopistojen kehittämistä nykyään hallitsevassa puheessa "laadun", "tuloksellisuuden", "vaikuttavuuden" ja "kv. kilpailukyvyn" vahvistamisesta tällaiset termit muuttuvat omituisella tavalla itseään uusintaviksi (ja merkityksellistäviksi) hokemiksi ilman, että perataan ja puretaan tarkemmin niiden todellista merkitystä tieteenalasta ja tutkimusaiheesta toiseen.

OKM:n piirissäkin kuitenkin tiedostetaan jotkin mallin suurista ongelmista, vaikka se ei uudestakaan ehdotuksesta näy. Esimerkiksi OKM:n opetusneuvos Olli Poropudas kommentoi seuraavasti rahoitusmalliehdotuksen kantaa jättää julkaisujen osittaminen jatkossakin pois laskentamallista:

"Rahoitusmallityöryhmän osittamiseen liittyvä ehdotus [eli ettei yhteisjulkaisujen pisteitä ositeta]... suosii kovasti lääke- ja terveystieteitä lähinnä yhteiskunta- ja humanististen tieteiden kustannuksella. Mikäli ositusta ei tehdä, lääke- ja terveystieteet saavat resurssejaan paljon suuremman osuuden julkaisupisteistä ja niiden yliopistoille tuomasta rahoituksesta. Ja huolimatta päinvastaisesta julkilausutusta tavoitteesta, OKM:n rahanjakomalli tuntuu siirtyvän monesti lähes sellaisenaan yliopistojen sisäisiin rahanjakomalleihin. Tällöin rahoitusmalli ei enää toimi tieteenalaneutraalisti, vaan muodostuu kannanotoksi joidenkin tieteenalojen puolesta joitakin toisia vastaan. Osittamatta jättämisen tuottama siirtymä lääke- ja terveystieteen hyväksi on luokkaa kuusi milj. euroa (13 %) verrattuna siihen, että ositus tehtäisiin yliopistojen kesken ja 26 milj. euroa (40 %) verrattuna tilanteeseen, että ositus tehtäisiin tekijöiden kesken.” (Lainaus Risto Heiskalan esitelmätiivistelmistä, ks. alla.)

Kaksi vuotta sitten Julkaisufoorumihankkeen julkistamisseminaarissa 6.2.2012 Risto Heiskala piti JuFon ja rahoitusmallin suhteesta erittäin hyvän esityksen (ks. tiivistelmät: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/materiaalit/heiskala_jufoseminaari_060212.pdf). Heiskalan käyttämän urheiluvertauksen mukaan rahoitusmallissa (ja JuFossa) käy äkkiä niin, että "kymmenottelua arvioidaan hiihdon säännöin" (tieteenalojen erot jätetään huomiotta) ja "socceria rugby-säännöin" (angloamerikkalaiskeskeinen julkaiseminen arvottuu aina "laadukkaimmaksi"). Heiskala osoitti useita JuFon perustavanlaatuisia kriittisiä kohtia ja esitti joitain mahdollisuuksia korjata syntymässä olevia riskejä ja ongelmia.

Miten siis on käynyt, nyt kun rahoitusmallia "tarkistetaan" ja epäkohtia voisi korjata? Tähän löytyy myös Heiskalan oma vastaus vuonna 2014 pidetystä toisesta seminaariesityksestä. Siinä Heiskala palaa kahden vuoden takaiseen JuFo-esitykseensä ja arvioi nykytilannetta. Esitys on tutustumisen arvoinen: Enemmän laatua, vähemmän määrää?

Lähes kaikki aiemmin tunnistetut probleemit näyttävät säilyvän rahoitusmallissa myös "tarkistuksen" jälkeen. Jatkossakin tieteenalojen julkaisukäytäntöjä arvioidaan tavalla, jossa myös kymmenottelun odotetaan olevan jossain määrin hiihtoa ja jossa on lähes aina ansiokkaampaa pelata rugbya kuin socceria. Tähän nähden toivoisi humanististen ja yhteiskunta- ja kasvatustieteiden piiristä nousevan enemmän näkyvää keskustelua siitä, mikä on näiden tieteenalojen anti, luonne ja merkitys. Mitä niiltä voi odottaa? Mitä niiltä saadaan rahoituksen vastineeksi? Millä tavoin niiden tuottamat tieteelliset tulokset hyödyttävät yhteiskuntaa, kulttuuria, maapalloa, elämää? Millaisia tutkimuksellisen vaikuttavuuden prosesseja ja ketjuja niissä tällöin toteutuu? Missä ja miten näkyy tutkimusten perimmäinen relevanssi ja tutkimustoiminnan tuloksellisuus?

Kun aloitin yliopisto-opintoni vuonna 1990 filosofiassa sekä yhteiskunta- ja kulttuuritieteissä, näkyvintä tiedekeskustelua käytiin niin sanotun laadullisen tutkimuksen suosion kasvusta ja sen metodologisten perusteiden kehittämisestä. Laadullista tutkimusta kuvattiin yleensä seuraavilla tavoilla: se on pitkäjänteistä, luottamusta vaativaa, kontekstiherkkää, tutkittavien elämismaailman mahdollisimman hyvin huomioon ottavaa, tutkijan autobiografiaan sekoittuvaa jne. Pääseminen sisään tutkimuskohteen maailmaan edellytti vahvaa kulttuurista tulkintataitoa ja hienovaraista ymmärrystä elämänmuotojen ja ilmaisutapojen nyansseista. Kielen, kulttuurin ja elämismaailman keskinäisen kietoutumisen vuoksi aineistojen käännettävyys toisille kielille oli joko mahdotonta, kyseenalaista tai hankalaa, riippuen keneltä kysyi.

Suuri osa siitä, mitä silloin opin laadullisen tutkimuksen perusteista, kuulostaa nyt täysin ristiriitaiselta suhteessa kansainvälisen journaalijulkaisemisen formaattiin. Tästä huolimatta myös suurin osa kvalitutkijoista (kuten myös humanisteista ja kulttuurintutkijoista) näyttää enimmäkseen sujuvasti sopeuttaneen työnsä mainittuun formaattiin siitä huolimatta, että se hyvin monien kansainvälisten lehtien tapauksessa jäljittelee suoraan alun perin kvantitatiivisen ja kokeellisen empiirisen tutkimuksen tarpeisiin syntynyttä käytäntöä: kuvataan tutkimusongelma, aineisto ja analyysimenetelmä, raportoidaan analyysien tulokset ja kootaan lopuksi päätelmät ja pohdinnat. Laadullisen tutkimuksen oletetun omalaatuisuuden, ainutkertaisuuden ja ”erilaisuuden” (kvantitutkimukseen nähden) puristaminen tähän vakiomuottiin ei näytä tuottaneen ylipääsemättömiä ongelmia. Joko suuri osa aikoinaan laadulliseen tutkimuksen metodologiaa ja filosofiaa kehitettäessä omaksutuista väitteistä oli vain silmänlumetta tai sitten monet tieteentekijät ovat tietoisesti tai huomaamattaan myyneet nämä periaatteet lunastaakseen paikkansa urakilvassa. Tutkimuksen laadun, tuloksellisuuden ja vaikuttavuuden kriteerit on joka tapauksessa siis asetettu tavalla, jossa todellakin entistä selvemmin odotetaan myös pitkän matkan juoksijoiden olevan keihäänheittäjiä (ehkä periaatteensa myyneitä ja keskimääräistä kehnompia, mutta keihäänheittäjiä yhtä kaikki)

Kansainvälisyyttä on siten englanninkielisen artikkelin julkaiseminen vertaisarvioivassa tieteellisessä aikakauslehdessä, mutta sitä ei sen sijaan ole esimerkiksi oman alan keskeisen klassikkoteoksen tai nykykeskustelua jäsentävän uuden teoksen suomentaminen ja sen vaatima prosessi, jossa käännöstä tekevän tutkijan on pitänyt perusteellisesti konsultoida alan kotimaisia ja ulkomaisia asiantuntijoita käännösratkaisuistaan. Vaikuttavuutta on se, että artikkeli tulee julkaistuksi kansainvälisessä tieteellisessä aikakauslehdessä, mutta ei se, että käännös saa satoja lukijoita, johdattaa uusia kiinnostuneita aihepiirin juurikysymysten pariin, luo ja vakiinnuttaa uutta käsitteistöä, synnyttää keskustelua käännösratkaisuista, levittää laajemmalle yleisölle tietoutta ja sivistystä tieteenalan perinteestä, kannustaa opiskelijoita tarttumaan haastaviin teksteihin, tutustuttaa myös lähialojen muita tutkijoita peruskysymyksiin tieteenalarajat ylittävästi ja luo uusia tutkimuksellisia avauksia seminaarien, käännösarvioiden, lukupiirien ja aiheesta kiinnostuvien uusien tutkijoiden ja jatko-opiskelijoiden myötä.

Jos ja kun tällaiseen kritiikkiin vastataan viittaamalla lupaukseen suunnitteilla olevista yliopistojen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden uusista kriteereistä, on syytä muistaa, että silloin on kyseessä toinen asia, jolla ei mitenkään ratkaista edellä käsiteltyä kysymystä julkaisemisen muodoista. Parhaillaan toki kartoitetaan mahdollisuuksia arvioida ja mitata yliopistojen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta, mutta se on oma kysymyksensä ja kokonaisuutensa. Siinäkin epäilemättä luonnon- ja lääketieteelliset alat ovat vahvoilla kyvyssään osoittaa yhteiskunnallinen tärkeytensä, samoin tietysti teknologia-, innovaatio- ja yritystoimintaan suoraan panoksensa antavat alat. On turha kuvitella, että yhteiskunnallisen vaikuttavuuden mittarit kohtelisivat humanistisia ja yhteiskuntatieteellisiä aloja sen paremmin kuin nykyiset julkaisumittarit. Eikä se edes liity asiaan: joko tieteellisen julkaisutoiminnan hyvin erilaiset muodot ja foorumit käsitetään tieteen, tutkimuksen ja yliopistollisen toiminnan itsensä kannalta eri tavoin tärkeiksi tai sitten ei. Ainakaan uuden rahoitusmallin myötä näin ei käy, vaan julkaisemista sen sijaan ohjataan entistä yhdenmukaisempaan muottiin tieteenalaan, tutkimuskohteeseen ja tutkimuksen tavoitteisiin katsomatta.

Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa juuri käännökset. Merkittävien klassikkokäännösten tekeminen ja toimittaminen on joillain humanistisilla aloilla huomattavan tärkeää tieteellistä työtä – ja sitä on myös perinteisesti pidetty sellaisena vuosikymmeniä. (Tunnetuimpana esimerkkinä voi mainita antiikin filosofien Platonin ja Aristoteleen teosten suomennoslaitokset, jotka on tuotettu asiantuntijatyöryhmien vuosia kestäneessä työssä.) Tällaisten käännösteosten kohtelu julkaisutiedonkeruussa ei kuitenkaan heijasta työn todellista vaativuutta tai vaikutuksellista painoarvoa millään tavalla: "Omien tai muiden tekstien käännöksiä ei pääsääntöisesti oteta huomioon julkaisutiedonkeruussa. Ainoan poikkeuksen muodostaa käännös, jonka yhteydessä joissa [sic] toimittajalla/kääntäjällä on laaja johdanto tai esipuhe, tällöin johdanto merkitään luokkaan C2." (OKM:n yliopistojen tiedonkeruukäsikirja 2014, s. 25; verkossa: confluence.csc.fi/download/attachments/36603300/YO_Opetus-%2Bja%2Bkulttuuriministeri%C3%B6n%2Btiedonkeruiden%2Bk%C3%A4s.PDF) Mainittuun C2-julkaisuluokkaan kuuluvat toimitetut teokset (toimitetut kirjat, kokoomateokset, konferenssijulkaisut ja lehtien erikoisnumerot). Klassikkokääntäjä saa yleensä vuosien ajan kestäneestä ja alkuteoksen teoreettiseen ja historialliseen kontekstiin syvällisesti perehtymään edellyttäneestä työstään täten 0,4 julkaisupistettä (eli julkaisukategorian mukaisesti 0,1 pistettä kerrottuna monografiakertoimella 4). Ja nämäkin pisteet siis vain siinä tapauksessa, että hän on lisäksi kirjoittanut käännökseensä "laajan" johdannon tai esipuheen.
Sekä yliopisto että tieteentekijä itse hyötyvät suuresti, jos tällaiset käännöshankkeet jätetään jatkossa tekemättä ja keskitytään sen sijaan kirjoittamaan artikkeleita, joita syntyy vastaavassa ajassa ja vastaavalla työmäärällä monikymmenkertaisesti arvokkaampi volyymi tällä pisteytyksellä laskettuna.

Lopuksi karrikoitu esimerkki näistä "vaikuttavuuden" ja "tuloksellisuuden" prosesseista (ja niiden erilaisuudesta):

Lääketieteissä kärkitutkimus julkaistaan kunkin erityisalan omassa piikkijulkaisussa tai muutamissa yleislääketieteellisissä huippulehdissä, joita seuraavat juuri saman aihepiirin tutkimusryhmät kaikkialla maailmassa. Kun tulokset ovat saaneet riittävästi kriittistä testausta ja vahvistusta, niitä ryhdytään soveltamaan, ja usein sillä motivaatiolla, että tulosten kaupallistaminen on kannattavaa, joten puolestaan sovellusten testaamiseen löytyy rahoitusta. Kun sovelluksia (esim. uusia lääkkeitä) on tutkittu riittävän perusteellisesti (perusteellisuuden taso riippuu monesta kriteeristä, mm. lainsäädännöstä), tulokset kaupallistetaan tuotteiksi ja palveluiksi sekä otetaan mukaan mm. lääketieteellisen peruskoulutuksen sisältöihin sekä lääkäreiden täydennyskoulutukseen, julkaistaan "yleistajuisia" oppaita ja esittelyjä jne. Tavalliset ihmiset/kansalaiset hyötyvät tutkimuksesta tämän ketjun myötä entistä tehokkaampina lääkkeinä ja kansanterveydellisinä ohjeistuksina. Rakenne on voimakkaan hierarkkinen: tutkimus siis optimitapauksessa raportoidaan ja verifioidaan pyramidin huipulla ja sieltä sen vaikuttavuus valuu alaspäin aina tavallisen kaduntallaajan ulottuville.

Tässä vaikutusketjussa tutkimuksen impaktiarvon määrittyminen näiden alkuperäisten huippututkimusten julkaisemisena kärkilehdissä on tietysti ilman muuta perusteltua. Edellä sanottu ei ole tietenkään kritiikkiä lääketiedettä kohtaan.

Mutta kysymys kuuluu: jos jo tästä karrikoidusta esimerkistä käy selväksi, että humanistisen tai yhteiskunta- tai kasvatustieteellisen tutkimuksen ns. vaikuttavuus monilla tutkimuksen osa-alueilla ei ole luonteeltaan alkuunkaan tämän ketjun kaltainen prosessi vaan jotain hyvinkin toisenlaista ja erittäin paljon "horisontaalisempi" prosessi, niin miksi näilläkin aloilla tutkimusta pitäisi julkaisuina arvioida pelkästään ikään kuin se jäljittelisi samaa hierarkista pyramidimallia?

Väärinkäsitysten torjumiseksi kannattaa tietysti todeta, että monissa tutkimusteemoissa ja monilla osa-alueilla myös näissä jälkimmäisissä tieteissä on ilman muuta perusteltua mieltää julkaisemisen merkitys hyvinkin samaan tapaan kuin lääketieteissä. Tämän ei kuitenkaan pitäisi olla missään tapauksessa ainoa tutkimusjulkaisemisen laadun ja vaikuttavuuden kriteeri näissä tieteissä. Toivottavasti aiheesta nykyään vilkkaastikin käytävät kahvipöytäkeskustelut leviävät kunnolla myös julkisuuteen ja saavat jonkinlaista kantavuutta rahoitusmallia kehiteltäessä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että monilla aloilla tiedostetaan ongelmat ja vinoutumat, mutta niihin suhtaudutaan apaattisesti tai alistuneesti, ikään kuin OKM:n ratkaisuihin olisi mahdotonta vaikuttaa.

 

***

Tuukka Tomperi

yliopisto-opettaja (kasvatustiede, erityisesti filosofia ja yhteiskuntakasvatus)

EDU / Tampereen yliopisto


 

Tänään 20.11.2014 on vietetty YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestön UNESCOn julistamaa kansainvälistä filosofian päivää (World Philosophy Day). Kerta on kymmenes, joten teemapäivää voi pitää vakiintuneena, vaikkei ehkä kovin tunnettuna Suomessakaan. Eri puolilla maailmaa järjestetään useita teemaan liitettyjä tapahtumia, kuten UNESCOn teemasivulta käy ilmi:
World Philosophy Day 2014 – http://www.unesco.org/new/en/unesco/events/prizes-and-celebrations/celeb...
 
Suomessa päivää on juhlistettu muutamien viime vuosien tapaan Opetushallituksessa kokoontuneessa seminaarissa (http://filosofia.fi/node/6938). Tilaisuudessa on muun muassa leikitty filosofisesti, puhuttu kansainvälisistä filosofian olympialaisista (IPO, http://www.philosophy-olympiad.org/) sekä palkittu parhaita syksyn ylioppilaskokeen filosofian ja elämänkatsomustiedon suorittajia. Kuvia ja kommentteja tapahtumasta Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajien Fb-ryhmän sivuilla: https://www.facebook.com/pages/Filosofian-ja-el%C3%A4m%C3%A4nkatsomustie...
 
Päivään kuuluu myös perinteikäs Immanuel Kant -biljarditurnaus, joka kisataan Corona-baarissa. Toisaalla Helsingissä on puolestaan tarjolla useita filosofisia keskustelutilaisuuksia: http://filosofia.fi/node/6935 (ks. myös Fb-sivu: https://www.facebook.com/events/1485713605049888/)
 
Sopivasti tänä vuonna tälle samalle päivämäärälle osuu myös YK:n yleiskokouksen aloitteesta vuodesta 1954 alkaen vietetty kansainvälinen lasten päivä, joka tunnetaan myös lapsen oikeuksien päivänä. Jälkimmäinen nimitys on nyt erityisen ajankohtainen, sillä YK:n Lapsen oikeuksien sopimus täyttää 25 vuotta. Ks. teemapäivän verkkosivuja:
http://www.ykliitto.fi/tapahtumat/kansainvalinen-lasten-paiva
https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/lapsen-oikeuksien-sopimus-25-vuott...
 
Ilman aasinsiltaakin lapset ja filosofia sopivat yhteen. Kannattaa esimerkiksi noteerata läheinen historiallinen kosketus lapsilähtöisen kasvatusajattelun ja lasten oikeuksien kehityksen välillä. Yhteys johdattaa suoraan havainnoimaan myös lasten ja nuorten kanssa harjoitetun pedagogisen filosofoinnin juuria (ks. Tomperi & Juuso, "(Lasten) pedagoginen filosofia -- kasvatuksen historiallinen mahdollisuus", niin & näin 1/2014). Lasten kuunteleminen ja lasten ajattelun kunnioittaminen on yhtä lailla lasten oikeuksien edistämisen kuin pedagogisen filosofoinnin ytimessä.
 
Peruskoulun oppiaineiden joukkoon ei valitettavasti (ainakaan vielä) saatu filosofiaa lapsille ja nuorille (ks. http://filoaloite.wordpress.com/), mutta Valtioneuvosto antoi viime viikolla lukion tuntijakopäätöksen, joka tuo mukanaan toisen kaikille lukiolaisille yhteisen filosofiankurssin: http://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/koulutuspolitiikka/vireilla_koulutus/l...
Lisäksi lukiolaisille tarjotaan jatkossa mahdollisuus valita oppiaineita yhdistäviä teemakursseja, joista yhden aihepiiriksi on esitetty ajattelun taitoja. Pedagogisella filosofialla on siinä runsaasti annettavaa, ja jääkin kiinnostuksella nähtäväksi, millaista kokonaisuutta kurssiin hahmotellaan. Esimerkiksi filosofian, psykologian, äidinkielen ja matematiikan yhteistyönä voitaisiin koota monipuolisesti ajattelulle haasteita virittävää opetusta. Kurssien tavoitteet, aiheet ja sisällöt ovat kuitenkin vielä arvailujen varassa, sillä perinteisen työnjaon mukaisesti on seuraavaksi Opetushallituksen tehtävänä työstää ehdotukset opetussuunnitelman perusteiksi.
 
Myös lukioikää nuorempien lasten kanssa filosofointi ottaa Suomessa pienen askeleen eteenpäin -- perusteilla on nimittäin suomalainen P4C-yhdistys lasten, nuorten ja yhteisöjen kanssa filosofointia edistämään. Asiaa voi seurata ja mukaan liittyä esimerkiksi Facebook-ryhmän kautta: https://www.facebook.com/groups/1549664631932130/
Kaikki asiasta kiinnostuneet tervetuloa osallistumaan!
 
 
Tuukka Tomperi
 
 

”Hän oli hyvin kuuluisa, hän oli valtavan kuuluisa, hän oli maailman kuuluisin ihminen.”

Viimeiseksi eläväksi lauseeksi jäi tämä Turun kirjamessuilla viime syksynä kuultu yksirivinen Charles Chaplinista. Peter von Bagh oli esittelemässä uutuuskirjaansa Chaplin (Like 2013). Samalla hän antoi jälleen näytön omasta tunnusomaisesta pointinmuodostuksestaan, jota leimasivat tehotoisto, juoksutus, paisutus ja äkkiloppu. Laini suuren koomikon maineikkuudesta painottui vonbaghilaiseen tapaan yhtaikaa Chaplinin yleiseen merkitykseen ja mieheen jossain loputtomien esitysten ja tulkintojen syrjällä. Äänensävyistä, rytminvaihdoksista, ilmeistä, asennoista ja eleistä rakentui sanotun kylkeen niin ikään tuttu mutta hankalasti paketoituva, kaikkeen elimellisesti kiinnittyvä metataso. Jotain, joka liikkui vaikkapa kyllähän-te-tämän-tiesitte-mutta-ette-kehtaa-tai-uskalla-sitä-sanoan ja mutta-tätä-ette-ehkä-muistaneetkaan-ettekä-tätä-tienneetkään-myöntänettekö-että-juuri-tämä-muuttaa-kantannen välillä.

von Bagh teki vuosien varrella nimensä tiettäväksi lähes Chaplinin malliin. Kun sanotaan suomen sana ”elokuva”, ajatellaan oitis muuatta huiskeaa massiivirillistä hahmoa, hänen ärhäkkää piikikkyyttään ja taas lauhemmalla lailla välkähtävää viisauttaan. Tähän päälle kansainväliset kuviot, bien entendu.

von Bagh tunnetaan parhaiten elokuvan taidehistorian kävelevänä nahkaselkäisenä ensyklopediana. Moni muistaa häntä lisäksi vasemmistolaisena kulttuurikriitikkona, yhteiskunnallisena kommentaattorina ja poliittisena tarkkailijana. Itselleni hän oli näissä rooleissaan ennen kaikkea vahva ja värikäs julkinen toimija, itsensä likoon laittanut tärkeiden asioiden työstäjä ja puolustaja. Ratkaisevia olivat ensimmäiset puolitusinaa jaksoa radiosarjasta Elämää suuremmat elokuvat (1984–1993). Sisarusvoimin matkimme kotona von Baghin ja Rea Maurasen äänenkäyttöä. Miten muuten kuin pelleillen saattoi edes vähän yrittää liudentaa vastaanottimesta tulvinutta häpeämätöntä olennaisuusvaateiden seuraantoa? Miten muuten kuin kerraten ja entisestään magnifieeraten pystyi kokeilemaan ja koettelemaan mankasta kaikunutta kummaa vyörytystä ja tihentelyä?

Tapasin von Baghin lähietäisyydeltä naamatusten vain kerran. Kaikista mahdollisista paikoista se oli Helsingin kirjaexpo 2007. Olin pyytänyt hänet vetämääni keskustelutilaisuuteen yhdessä esseisti Antti Arnkilin kanssa. Tämä sopi hänelle hyvin, mikä ilahdutti ja ehkä vähän yllättikin Anttia ja minua. Niin ikään hänelle passasi ehdotukseni nähdä kuppilan puolella ennen sessiota ja palata sinne myös jälkipeliin. Lavalla hän puhui avoimesti ja hauskasti, nuorempiensa repliikkejä kuunnellen ja kehitellen, niistä paikoin naljaillenkin, tavalla, jota tekee mieli luonnehtia veljelliseksi. Hän myös pyrki kuin ohimennen summeeraamaan aiheemme yleisen tähdellisyyden ja hoiti sen omaan bang-up-tyyliinsä ei niinkään rutiinin välttäen vaan senkin läpi rymistellen. Kuppilassa tapahtuman perään juteltiin muun muassa Jouko Turkasta, Lovesta ja Donnie Brascosta. Vierastamme luonnehti paskantärkeydettömyys.

Tuolloin von Bagh oli päätoimittanut Filmihullua (1968–) vaatimattomat 35 vuosikertaa. Ennen muuta sen vuoksi me hänet kutsuimme. Ja ennen kaikkea siihen rooliinsa tiivistyy omasta näkökulmastani hänen tekemistensä sininen lanka. von Bagh oli elokuvan yleisen yhteiskunnallis-kulttuurisen painoarvon näkemyksellisen käsittelyn ja edistämisen asialla. Kääntäen: hän osallistui laaja-alaiseen ajankysymysten ruodintaan erityisesti muttei suinkaan poissulkevasti seitsemännen taiteen eväin ja esimerkein. Ehkä suorimmin Filmihullussa huhkimiseen yhdistyi työ Love-kirjoissa. Se, mainittu radiosarja, Sodankylän elokuvajuhlien kipparointi, laaja kirjallinen ja filmillinen tuotanto sekä professoripostiin huipentunut luennoitsijan työ ansaitsevat totta kai kukin oman huomionsa, mutta omissa ajatuksissani ne ovat aina olleet osa yleistä julkisen tilan sankaruutta, jonka ytimessä on lehdenteko. Tuon taikka tämän ilmiön näyttäytyminen julkisessa sfäärissä ansiosta tai aiheesta unohdettuna tai hoettuna viitepisteenä näytti usuttavan ottamaan kantaa ja meikkaamaan senssiä jaetussa tilassa. Tai sysäsi tekemään aficionadon affirmatiivisia, keidasmaisia, erinomaisuuksiin keskittyviä kirjoja ja filmejä. Taikka vaalimaan Sodiksen leppoisaa entusiastihenkeä kuin silkasta keino- ja luonnonvalon dialektiikasta elävää vastatodellisuutta konsanaan.

Tiedä häntä. Årgångeja tuli sittemmin vielä solkenaan lisää Filmihullussa, muita saavutuksia muualla. Kun kuolinuutinen kantautui eilen, heti suretti, että Sodankylä 2014 oli jäänyt väliin. Ilmiselvästi olin ajatellut, että von Baghin kanssa voisi koska tahansa jatkaa keskustelua, käydä seikat poikineen läpi, jahka vain sopiva tuokio löytyy. Tiedot sairaudesta ja raportit kunnon heikkenemisestä tuntuivat marginaalimerkinnöiltä tarinaan, joka sen kuin vain jatkui. Oman lyhyen kontaktin muisto – messukeskuskakofoniassa olisi voinut jättää Donnie Brascon vähemmällekin ja vaikka mainita, että Orionin kantakortti tuli 80-luvun lopulla hankittua etukynnessä erään radioprogrammin innoittamana – yhdistyi œuvrensa fragmentteihin, julkikuvansa suikaleisiin ja fläsäreihin pohjoisesta jos muualtakin. Typerä ilontapainen kumpusi siitä, että edes yhden jutun sai 90-luvulla kirjoitetuksi Filmihulluun. Pannuun otti, että jäi sittemmin kinuamatta vaihtomainos filosofisen makasiinimme puffiin, olihan jo hilpeinä kuviteltu, millaisen version päätoimittajan tavaramerkeiksi tulleista käsinkirjoitetuista ilmoista saisimme. Tajuun tunki myös Antilta ammoin saatu valokopio Petterin toimitteessa julkaistusta A. Kaurismäen tekstistä. Jälkipelit eivät vain enää onnistu. Menetys on lapinkokoinen.

Aika ajoin ihmetytti, että von Bagh jaksoi valittaa erityisesti festivaalinsa ja yleisesti muittenkin leffakulttuurimanööveriensa huonoa ja heikkoa merkillepanoa kansakunnassa ja sen viestimissä. Kyllähän YLE ja Hesari ja suuret kustantamot kumminkin levittivät leijonanosan hänen muuveistaan, usein kissankokoisin kirjaimin. Mutta oli hän eittämättä oikeassa siinä, että valkokangastaiteen äärellä viihtyvä ymmärrys laajallekin yleisölle vetovoimaisten teosten kyvystä kantaa ja artikuloida keskeisiä seikkoja jotenkin aina vesittyy ja väljähtyy, jää lunastamatta lupaustaan avarassa julkisuudessa. Siksi niin & näin -lehteenkin on viritelty kinemaattista ulottuvuutta. Joskus taas vaikutelmaksi tuli, että hän ei ollut tyytyväinen omaankaan tapaansa palauttaa arvoa elokuvakulttuurille ja kaikelle muullekin kunnolliselle, tai kykyynsä siirtää parhaita avujaan eteenpäin. Silti kovin paljon kosherimpaa ja halalimpaa tuskin sopii toivoa. Näytöt typerryttävät.

Tylsä vastakkainasettelu vonbaghilaisen rainaesseismin ja akateemisen filmitutkimuksen välillä vääristää molempia. von Baghin ote oli kyllä vähäteoreettinen, mutta ei alan skolaari proosa ole useinkaan tässä mielessä turhan järeää tai ansiokasta. Eikä grand old manimme mitään yhtä ja samaa suoltanut. Katselukokemusta syventäviin pointteihin on päästy niin yhden- kuin toisenlaisenkin kinokirjoittelun avulla. von Baghilta luontevasti sujuva puhe, ujostelematon fanitus, persous populaariin, mahtava assosiaatiokyky ja kärsimättömyys isoimpiin väittämiin etenemisessä tekivät hänestä joskus näennäisesti kiusallisen tapauksen ja tosiasiallisen kovan palan monille samoja kulttuurituotoksia perkaaville. Syteen tai saveen, hänen kirjoituksiaan on nyt taatusti helpompi hyödyntää, kun ei tarvitse pelätä harangia suoraan hevonsuusta.

Radio-ohjelman innostamat imitaatiot jäivät tavaksi. Joku ei osaa nähdä matkimisessa muuta kuin ikonoklastiaa ja Entwertungia. Eikä kai apinan ja papukaijan touhuja taikka baariviihdettä tarvitse alkaa oikeuttaa, saatikka kullata. (von Bagh itse tosin meni esimerkiksi sota-ajan tilapääviihteen rehabilitaatiossaan pidemmälle kuin useimmat hänen sympatisoijistakaan rohkenisivat.) Tämän verran silti mumistakoon: von Bagh on puhujana kiitollinen jäljiteltävä, koska hän osasi panna vauhtia masiinaan, eritellä ja liikutella aihettaan omalla myllytyksellään ja samalla kaiken aikaa havainnollistaa maneereillaan sitä, mitä on heittäytyminen muiden töllisteltäväksi ja tongiskeltavaksi. Sen enempää koruttomuus kuin suurieleisyyskään ei kaikille maistu, häneltä ne irtosivat kuin Anna Magnanilta vimmastus tai Alain Delonilta sivullisuus. Satuin sisällyttämään – satuin, my hind foot, totta Aaron, Mooseksen veli, sisällytin! – palan hänen diktiotaan torstai-iltaiseen puheeseeni, kun juhlittiin ei kenenkään muun kuin Antti Arnkilin kirjajulkkareita. Sitten kuultiin, että miehemme oli kuollut. Tunnot olivat ja ovat kaikenlaiset, etenkin kiitolliset.

Näin se varmaan nyt menisi, kaivatulla nuotilla, jota ei enää käy ehtaan vertaaminen: ”von Baghin tuotannossa, jopa hänen hahmossaan näyttäytyvät Suomen sodanjälkeisen historian, koko eurooppalaisen ja maailmanlaajuisen jälleenrakennusajan kipeät vaiheet, sen raastavat mutta samalla toivorikkaat tunnot, saalistajat ja lunastajat milloin kamppailuareenalla, milloin kuin yhteisellä kentällä matkalla kohti pahaenteistä horisonttia, ja hahmomme kasvoilla noissa aivan viimeisissä kuvissa, viimeisissä hetkissä jollain lailla vaarallisen, lähes rikollisen kaunis hehku…”

Jarkko S. Tuusvuori


Aloitin kesäkuussa kirjoittamaan "Filosofoidaan" nimistä blogia lasten ja nuorten kanssa filosofoinnista. Olen kirjoittanut esimerkiksi kirja- ja artikkelikatsauksia, tutkimusesittelyitä sekä erilaisia käytäntöön liittyviä vinkkejä. Blogiin on myös koottu tietopaketti lasten ja nuorten kanssa filosofoinnista, sekä esittely Matthew Lipmanin Filosofiaa lapsille -ohjelmasta.


Idea blogikirjoittamiseen

Opiskelen Laurea Ammattikorkeakoulussa sosiaali-alan luovien toimintojen suuntautumislinjalla. Aihe blogille syntyi omasta kiinnostuksestani filosofiaa sekä lastentarhanopettajan työtä kohtaan. Sosionomin tutkinto mahdollistaa työskentelyn lastentarhanopettajan, ja lasten kanssa filosofoinnilla vaikuttaa olevan paljon tarjottavaa varhaiskasvatukselle.

Filosofoinnista ei kuitenkaan ole paljon tietoa varhaiskasvatuksen piirissä. Filosofiaa ei ole mainittu valtakunnallisessa varhaiskasvatussuunnitelmassa ja suurelle osalle alalla työskentelevistä aihe on täysin uusi. Aihetta koskevia kursseja tai luentoja ei myöskään ole sisällytetty sosionomin opintoihin.

Lasten kanssa filosofointi on tästä huolimatta linjassa varhaiskasvatussuunnitelman kanssa, ja sen käytännöt sekä tavoitteet vastaavat varhaiskasvatussuunnitelman sisällöllisten orientaatioiden vaatimuksiin. Esimerkiksi monet alalla työskentelevät pitävät tärkeänä eettisten ongelmien tutkimista yhdessä lasten kanssa. Kuitenkaan tähän ei ole kaikilla työkaluja, menetelmiä tai varattua hetkeä päiväkotiryhmien päiväjärjestyksissä. Filosofointi lasten kanssa tarjoaisi kasvattajille menetelmiä, joilla eettisiin kysymyksiin voi lasten kanssa rakentavasti tarttua. Uskon, että moni alalla työskentelevä pitäisi filosofointia lasten kanssa hyvänä ja tervetulleena asiana, mutta ongelma on siinä, että he eivät ole koskaan kuulleetkaan asiasta.

Toivonkin, että tulevaisuudessa filosofointi saisi enemmän jalansijaa kouluissa ja päiväkodeissa.

Blogia kirjoitetaan osana opinnäytetyötä, jonka tavoitteena on blogin avulla tavoittaa yleisöä sekä jakaa tietoa lasten ja nuorten kanssa filosofoinnista. Työn tavoitteiden toteutumista mitataan kävijämäärä tilastoilla ja blogiin tulleiden kommenttien kautta. Kommentointi sekä uudet kävijät ovat tervetulleita.

Blogi löytyy osoitteesta http://filosofoidaan.wordpress.com/

Jaakko Perttunen


Filosofi Heikki Mäki-Kulmala menehtyi yllättäen 17.2. Tampereella. Hän teki pitkän ja monimuotoisen uran filosofian, yhteiskunta- ja kasvatustieteiden sekä opettajankoulutuksen parissa, opettajana ja tutkijana Tampereen yliopistossa sekä vapaana kirjoittajana, esseistinä ja kulttuurikriitikkona.


Mäki-Kulmala väitteli filosofiasta vuonna 2003 tutkimuksella Vastakohdat vai kaksoset: tutkimus neuvostomarxismin suhteesta moderniin länsimaiseen rationaalisuuteen. Hänen teoksiaan ovat muiden muassa Urpo Harva ja filosofin kutsumus (Tampereen yliopisto 1995), Anti-Ahmavaara. Yrjö Ahmavaara yhteiskuntatieteen mullistajana (Tampere University Press 1998), Näin puhui Sarasvuo (Vastapaino 2002), Taistolaisuuden harmaa kirja (Pilot-kustannus 2004) ja Oman uhmansa vanki. Seppo Toiviaisesta ja hänen maailmastaan (Tampereen yliopisto 2007).


Aikalaiseen kirjoittamassaan muistokirjoituksessa Mäki-Kulmalan ystävä ja työtoveri Veli-Matti Värri kirjoittaa:


”Heikki toimi kasvatus- ja yhteiskuntatieteellisten aineiden sekä filosofian opettajankoulutuksen lehtorina Tampereen yliopistossa. Hän oli erinomainen pedagogi, loistava puhuja, loistelias kirjoittaja ja verraton tarinankertoja, jonka yleissivistys oli käsittämättömän syvä ja laaja. Heikki osoitti esimerkillään, että maailman kaikki tieto, viisaus ja kauneus voivat olla käsillä myös työläiskodin pojalle. Heikin yhteiskunnallista ajattelua määrittivät syvä oikeudentunto ja huoli maailmantilasta. Ulkopuolelta annetut tuloskriteerit eivät ohjanneet Heikkiä, vaan hän tutki sitä ja kirjoitti siitä, mitä piti tärkeänä ja arvokkaana.”


”Heikki oli oppinut filosofi ja samanaikaisesti helposti lähestyttävä, sydämellinen ja viisas kansanmies. Hän antoi arvon kaikelle ”olemisen avoimuutta” kunnioittavalle ajattelulle. Siksi hän kykeni vuoropuheluun myös erilaisten maailmankatsomusten kanssa.”

http://aikalainen.uta.fi/2014/03/06/pispalanharjun-sokrates-on-poissa/

 

Mäki-Kulmala kirjoitti vuosien saatossa moneen otteeseen myös niin & näiniin. Alla linkit teksteihin.

Muutoksia työn kuvassa, niin & näin 1/12

Tarinaa historian lopusta, sivilisaatioiden kamppailuista ynnä muusta , niin & näin 2/10

Kuolemasta, sankareista ja Sarasvuosta, niin & näin 1/99

Hobittien taloustiede, niin & näin 3/96

Esa Saarinen ja pinnallisuuden sietämätön raskaus, niin & näin 2/96

Eläköön revisionismi eli Sokrateen kuolema II, niin & näin 1/96

Ilkka Niiniluoto kulttuurimme Batman niin & näin 4/95

Neuvostomarxismi ja dialektiikka, niin & näin 1/95

Hauskaa ja naurettavaa, niin & näin 2/94

 

Heikki Laurinollin muistokirjoitus Aikalaisessa:

http://aikalainen.uta.fi/2014/02/20/hyvasydaminen-oppinut/

 

Uutinen Aamulehdessä:

http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194876901862/artikkeli/filosofi+heikki+maki-kulmala+on+kuollut.html


Muita Mäki-Kulmalan teoksia verkossa:

Vastakohdat vai kaksoset: tutkimus neuvostomarxismin suhteesta moderniin länsimaiseen rationaalisuuteen.

Tampereen yliopisto, 2003.
http://urn.fi/urn:isbn:951-44-5742-0


Oman uhmansa vanki - Seppo Toiviaisesta ja hänen maailmastaan. Tampereen yliopisto, 2007.
http://urn.fi/urn:isbn:978-951-44-7039-4


toimitus


”Jälkikatsannossa Pörnin ja Niiniluodon aika oli kuin Goethen ja Schillerin kultakautta.”


Sutkautus yritti parhaansa, eikä enempää voi vaatia. Piti kai sanoa, etteivät 80-luvun loppu- ja 90-luvun alkupuolella Helsingin yliopiston filosofian laitoksella opiskelleet välttämättä tienneet viettävänsä aikaa harvinaislaatuisessa oppineisuuden ja avarakatseisuuden tyyssijassa. Vaikka sopivasta kulmasta ulkoa päin katsellen koko paikka vaikutti ahtaimman analyyttisen filosofian helvetinloukolta, tosiasiassa virantäyttöä leimannut yksipuolisuus ei kahlehtinut vuoropuhelua eikä kiristänyt soveliaiden tutkimuskysymysten alaa. Vapaus (jos vaativuuskin) henkilöityi ruotsin- ja suomenkielisten professorien moninaiseen oivallisuuteen. Vasta peräkäteen, kun oppituolit oli uusjaettu ja mediaintellektuellinakin väläytellyt Ilkka Niiniluoto (s. 1946) siirtynyt administraattoriksi, paljastui tuon vaiheen erinomaisuus. Toinen sitä leimannut hahmo on pysynyt laajalta julkisuudelta katveessa.


Ingmar Pörn kuoli 8. helmikuuta 2014 Sipoossa. Moni ei häntä kotimaassaan tuntenut, ei varsinkaan loitolla instituutista, jonka monivuotisena esimiehenä hänet muistetaan kiitollisin tunnoin. Filosofian laitoksen sivuilla julkaistuissa lyhyessä muistopuheessa häntä luonnehditaan suomeksi sanalla ”arvostettu” ja englanniksi sanoilla highly esteemed. Omalla äidinkielellään hänen tunnuspiirteensä on osuvasti ja koskettavasti hieman intiimimpää laatua: avhållen. (ks. http://www.helsinki.fi/filosofi/personal/Porn.htm)

 

”Avoimuus ja laaja valikoima ovat hyvästä”, Pörn lausahti 2006 filosofi Yrsa Neumanin niin & näin -lehdelle ja Filosofia.fi-portaalille tekemässä emeritushaastattelussa. (ks.http://filosofia.fi/tallennearkisto/tekstit/3175 &

http://netn.fi/artikkeli/aina-kun-astun-auditorioon-ilahdun-ingmar-pornin-ihmematkan-jaristykset) Hän syntyi 19. elokuuta 1935 Vaasan kupeessa Runsorin kylässä maanviljelijäperheen keskimmäiseksi pojaksi. Hän pääsi puolivahingossa oppikouluun, jossa uskonnosta ja psykologiasta vastannut opettaja tutustutti pojan filosofisiin kysymyksiin. Latinakin maittoi. 50-luvun puolivälissä alkoi filosofian pänttäys Åbo Akademissa professori Erik Steniuksen (1911–1990) opissa. Sivuaineenaan Pörn luki sosiologiaa sekä lisäksi teologiaa ja klassista kreikkaa. Studentbladetiakin tuli toimitettua. Opiskelukavereihin kuului taidehistorioitsijana sittemmin tunnettu partaveitsenterävä turkulainen Sixten Ringbom (1935–1992).

 

Tehtyään 1960 gradunsa John Lockesta ja suoritettuaan varusmiespalveluksen Pörn lähti 1962 British Councilin stipendiaattina Oxfordiin. Siellä vierähti muutama vuosi: tutkijakoulutusta antoivat kielifilosofi A. J. Ayer (1910–1988) ja loogikko William Kneale (1906–1990). Pörnin alkuun historiallinen suuntautuneisuus teki tietä ajattomammalle teorialle: Åbo Akademille 1964 vielä ruotsiksi tehty lisensiaatintyö painottui jonkinlaisena siirtymäriittinä Locken tietokäsityksiin. Neumanin jututtama Pörn kehaisi vaurasta lontoolaissukua edustaneen Ayerin charmia, mutta kertoi tulleensa tähän etäisen tiukkaan hahmoon verrattuna suorastaan mainiosti toimeen Knealen kanssa: heitä yhdistivät rakkaus antiikkiin, halu keskustella ja vaatimaton talonpoikaistausta. Molemmilta professoreilta herui suositus, kun Pörn 1965 haki ja valittiin lehtoriksi Birminghamin yliopistoon. Oxfordilainen viisastelu vaihtui yhteiskuntatieteellisesti painottuneisiin, etenkin sosiaalityöhön ja vankeinhoitoon erikoistuville tarkoitettuihin joukkoluentoihin: ”Ei käynyt päinsä tyrkyttää logiikkaa.”

 

Mahdista vireeseen

Länsi-Midlandsin maisemissa kului yli kymmenen vuotta. Pörn löysi oman tutkimusaiheensa toimintateoriasta ja vallan loogisesta mallintamisesta. Sisällöllisemmin häntä vetivät puoleensa vaikuttamismahdollisuuksien kaltaiset kysymykset. Tohtoriksi hän valmistui Birminghamissa 1968. Vaikka siellä sai ja täytyi opettajana vaalia monipuolisuutta, tutkijuus kysyi kiinnostusten virtaviivaista rajausta. Kunnianarvoisa Blackwell julkaisi Pörnin traktaatin Logic of Power (1970), jossa huimaa otsikkoa seuraa kurinalaisen tekninen katsaus aihepiiriin omantoa ilmaisevan sanaliiton etujäsentä painottaen. Niinpä siinä eritellään ’vallan’ lisäksi muun muassa ’kontrolli’- ja ’vaikutusvalta’-käsitteiden pakottavia ja ei-pakottavia merkityksiä. Teosta saatteli (Ruotsissa ilmestynyt) toinen kompakti esitys Elements of Social Analysis (1971). Näitä hieman laajemman, Uppsalassa väitöskirjaksi hyväksytyn Action Theory and Social Sciencen (1977) kustansi alankomaalainen Reidel. Pörn tutki näissä päätöissään aikomisten, tahtomisten, täytymisten ja tekemisten muodollista hahmottumista normien sääntelemälle toimijana toimijalle (agency). Hän antoi yhä tunnustetun panoksensa tavoitteellisuutta ja vääjäämättömyyttä ruotivalle, peli- ja päätösteorioitakin koettelevalle teon ja yhteistoiminnan filosofialle.

 

Pörniläinen toimintateoria keräsi luonnollisesti myös kritiikkiä. Kotimaassa professori Raimo Tuomela (s. 1940) kehui Action Theory and Social Sciencen ”korkealaatuista” logiikkaa, mutta näki vialliseksi sen tavan käsitteellistää yhteiskuntatieteiden yleisiä filosofisluontoisia kysymyksiä. Pörn jatkoi kuitenkin kirjoittamalla kansainvälisille foorumeille artikkeleja yhtä hyvin formaalista deonttisesta logiikasta kuin esimerkiksi ’yhteiskuntajärjestyksen’ ja ’oikeuksien’ käsitteistä tavalla, joka saattaisi yhä kiinnostaa myös sosiologeja ja politologeja. Sosiaalitieteiden perusteiden lisäksi hän sovelsi teoriaansa 80-luvulla, kauan ennen nykyistä jälkianalyyttista emootio-, passio- ja affektimuotia, tunteiden analysointiin intentionaalisissa tahto- ja tieto-osatekijöissään. Niin ikään hän kokeili silloin välineitään nuorena lukemansa Kierkegaardin ajatuksiin ’itseydestä’, mikä sai englantilais-norjalaisen Kierkegaard-auktoriteetin, Oslon yliopiston aina kärkkään professorin Alastair Hannayn (s. 1932) puuskahtamaan, ettei aktioteoria (eivätkä muutkaan analyyttiset kalut) ylimalkaan istu tanskalaisfilosofin tulkintaan. Sekään ei estänyt Pörniä palaamasta rikospaikalle: hän muun muassa esitelmöi Lundissa keväällä 2002 elämän tarkoituksellisuudesta kierkegaardilaisen eksistentiaalifilosofian aihelmana.

 

Hufvudstadsbladetissa entistä opettajaansa ja ystäväänsä hiljan kauniisti muistellut Bernt Österman todistaa Pörnin pitäneen aina filosofiaa ensi- ja logiikkaa toissijaisena. Hän mielsi logiikan filosofian palvelijaksi ja loogis-filosofiset mallinsa pohjimmiltaan filosofisten elämisen ja olemisen ongelmien selventäjiksi. Luultavasti hänen hyvä maineensa eritoten brittifilosofien ja pohjoismaisten analyytikkojen keskuudessa juontuu vähintään yhtä pitkälti toteavaksi vuollusta, lavertelemattomasta lauseesta.

 

Pörnin sopeutumisessa saarivaltakuntaan auttoi Helsingissä 1961 tavattu skotlantilainen elämänkumppani Margaret Cooper. Pariskunta muutti kuitenkin lopulta takaisin Suomeen. Pörn nimitettiin 1978 Helsingin yliopiston filosofian ruotsinkieliselle oppituolille, joka vapautui sitä 1963 alkaen hallinneen Steniuksen jäätyä eläkkeelle. Seuraavat 20 vuotta Pörn osallistui vahvasti uusien filosofien leivontaan. Vaikka hän ei ollutkaan kovin näkyvä joukkoviestimissä kommentoija, hän esimerkiksi osallistui 80-luvulla viidennen ydinvoimalan torjumiseksi syntyneeseen kansalaisliikkeeseen. 90-luvulla hän kyseenalaisti ”genetisoituvan” ja ”perimädeterministisen” eli geenitutkimuksen ja -teknologian mahdollistaman ”prediktiivisen lääketieteen”, jossa perinnöllisyystekijöistä paljastetaan häiriöitä, puutteita ja riskejä, joille ei ole saatavilla tehokasta hoitoa, jolloin diagnostiikka irtoaa sen perinteisesti oikeuttavasta sidoksestaan terapeutiikkaan ja tuskin on ”ihmisille hyväksi”. Dosentti ja lehtori Thomas Wallgren puhuukin Vasabladetin julkaisemassa koskettavassa muistokirjoituksessaan Pörnin siirtymisestä myöhäiskaudellaan logiikasta ”filosofisen antropologian suuntaan”. Emeritoiduttuaan 1998 Pörn muun muassa toimitti Mustasaaren maamieskillan satavuotishistoriikin ja vaikutti Vaasan keskussairaalan eettisessä komiteassa. Hän eli pari vuotta yksin sen jälkeen, kun Margaret kuoli 2006, kunnes kohtasi Birgitta Lönnrothin, loppuelämänsä rakastetun.

 

Ehkä kiintoisimmin ja kenties onnistuneimminkin Pörn ulotti toiminta-analyysinsa ’hoidon’, ’hoivan’ ja ’sairauden’ moninaisiin pulmakysymyksiin. Alan nimekkäistä nykyhahmoista esimerkiksi yhdysvaltalaisprofessori Christopher Boorse (s. 1946) huomioi hänen 80-luvulta – hyvissä ajoin ennen nykypäivän bioetiikkabuumia – alkaneen työskentelynsä terveyden toiminnallisen ’tasapainomallin’ kehittelemiseksi. Pörnin filosofia, joka Östermanin ja Wallgreninkin alleviivaamaan tapaan korostaa ihmistä toimivana olentona, johti tässä maastossa luontevasti pohdintoihin toimintakyvyn ehdoista ja uhista. Toimijan tilannetta määrittivät Pörnin mukaan agentin kykyvaranto, sisäisistä ja ulkoisista oloista muodostuva ympäristö sekä elämänsuunnitelmaksi jäsentyvät päämäärät. Tähän tekemisen kehikkoon istuivat sekä pystyvyyden (adequacy) korostus pelkän mukautumisen (adaptiveness) kustannuksella että pääkäsitteen määritteleminen laajemmin kuin tautien poissaoloksi. Kun Pörn sanoi, että ’terveys’ on olosuhteiden mukaisten mahdollisten tekojen valikoima, hän irrotti sen uskomuspitoisten tai käsitekylläisten huonojen ja hyvien tuntemusten sidoksesta. Samalla hän erotti terveyden myös tuntoja tuottavien tai tyynnyttävien rohtojen ja lopulta yhteiskuntahistoriallisen medikalisaatiotrendin ja nykykulttuurisen medikalisaatioretoriikan otteesta. Pörnistä on tullut etenkin pohjolassa terveys- ja hoitotieteiden vakioviitepiste.

 

Kansanterveysasiain filosofisten ulottuvuuksien uppsalalaiset ekspertit julkaisivat 2003 kansainvälisen antologian alansa tuoreimmista tutkimuskysymyksistä ja pyysivät esipuheen keneltäpä muultakaan kuin emeritusprofessori Pörniltä. Siinä hän toivoi terveydenhuollon ammattilaistenkin pureutuvan oman alansa perimmäisyyksiin. Näistä synnyistä syvimpiä on elämän tarkoitus tai merkityksellisyyden kokemus omassa elämässä, mistä sekä Österman että toinen Helsingissä kulta-ajalla opiskellut filosofi Sami Pihlström muistavat keskustelleensa Pörnin kanssa. On harmillista, ettei hän itse tullut kirjoittaneeksi kirjanmittaista esitystä toimintakyvystä, kuolemasta ja elämän tarkoituksesta, joita hän painotti muun muassa ruotsalaisen Läkartidningenin haastattelussa 1998. Samassa yhteydessä hän mainitsi yhdeksi filosofien tehtävistä ”yhteiskunnan sirpaloitumisen vastustamisen” – vaikka ”emme olekaan ainutlaatuisen taitavia tässä puuhassa”. Pörn tiesi, miten ilmaistaan kokemus, joka sysii niin filosofeja kuin keitä tahansa kansalaisia kaikkein vahvimpaan vaikuttamiseen milloin missäkin asiassa: ”En halua elää kulttuurissa, jossa esiintyy tällaista [tai tuollaista] paskaa!”


Lopuksi

Keskustelussa Neumanin kanssa Pörn puhui mielellään Mustasaaren kunnan Tölbyn kylään 70-luvun lopulla itse rakentamastaan talosta. Puuhakkaalle konkarille kelpasivat kaikki kättentyöt kokkaamista myöten. Ihmisissä häntä viehätti lämmin ja mutkaton avoimuus. Juuri sellaisena Pörnin itsensä muistaa aktiiviajoiltaan Metsätalon käytäviltä ja luentosaleista. Jollei elettykään täyttä Sturmia ja Drangia, saatettiin matkaan yhtä ja toista kunnollista. Analysoitakoon sen kunniaksi vielä puhki alussa siteerattu lentokyvyltään vajavainen lause. Jos Niiniluoto olikin tuotantonsa ja julkisen toimintansa laaja-alaisuuden vuoksi goethemaisempi tapaus suomalaisessa kasarifilosofiassa, siinä missä runojakin nuorena julkaisseessa Pörnissä erotti riittämiin schillermäisyyttä, lähietäisyydeltä roolitus noudatti paremminkin ikäeroa. Poikamaisempaan ja varautuneempaan Niiniluotoon rinnastettuna Pörn oli aikuisempi ilmestys, huumorintajuinen, maanläheinen ja lämminhenkinen mies, jota oli helppo lähestyä.

 

Allekirjoittanut sai 90-luvulla Pörnin teoreettisen filosofian jatkotutkimustensa esitarkastajaksi. Neuvonpitoja ei ollut monta, mutta niistä tuli muistettavia. Käytiin yhdessä läpi konseptin ja konseption suhdetta. Puhuessaan Pörn piirteli paperiarkille viivoja ja jätti paljon vapaata tilaa. Nietzschestä tarinoitiin niitä & näitä, tulihan Pörn – yhtenä osoituksena mainitusta kulta-ajan kulttuurikukoistuksesta – luennoineeksikin Helsingissä tästä saksalais-sveitsiläisestä vallan ja toiminnan filosofista. Häntä huvitti ja ilmeisesti miellyttikin doktorandin hassu tapa käyttää ruotsia. Kun eräässä dialogissa piti välillä vaihtaa suomeen hallinnollisen seikan varmistamiseksi ja selitellä sitten epäeleganttia siirtoa, hätäpäissä kyhätty repliikki rakentui epäidiomaattisesta viittauksesta modersmålets stöd och säkerhetiin ryyditettynä yhtä epäidiomaattisella fraasilla när det gäller livets livsviktigaste saker. Pörn römähti nauruun ja vastasi ymmärtävänsä moisen tarpeen vallan hyvin.

 

”Joku voidaan muistaa innostavana opettajana, loistavana puhujana, hauskana seuraihmisenä tai terävänä älypäänä”, Österman toteaa ja jatkaa yhtä riipaisevasti kuin vastaansanomattomastikin: ”Pörn on muistamisen väärti kaikissa näissä ominaisuuksissa.”


”Me, jotka saimme opiskella ja työskennellä Ingmarin kanssa, muistamme hänet tavattoman lämpimänä ihmisenä, joka jakoi auliisti tietojaan ja elämänviisauttaan”, kirjoittaa puolestaan Wallgren. Hänen tekstinsä on kuin epäsuora eulogia Pörnin ajan filosofian laitokselle, jonka henkeä Wallgren taatusti pyrki osaltaan vaalimaan toimiessaan sittemmin sen esimiehenä ja muissa tehtävissä. Polttopisteessä on kuitenkin kaivattu henkilö: Wallgren käyttää ”monipuolisen” lisäksi Pörnin persoonallisuudesta (valjuhkoa suomalaista ”eheä”-vastinetta paljon robustimpaa) laatusanaa helgjuten, joka kuvaa hienosti hahmomme patsastelematonta patsasmaisuutta. Hänen muistoissaan ”innostava ja pidetty” Pörn ”onnistui läpi elämänsä yhdistämään ainutkertaisella tavalla alkuperäisen pohjanmaalaisen maaseutuidentiteettinsä brittiläisen herrasmiehen ja kansainvälisesti liikkuvan älykön” rooleihinsa. Eloisimmin Wallgren kertoo Pörnin esitelleen ylpeänä suuren ja hyvin hoidetun puutarhansa ”poikkeuksellisen tujakoita purjoja” ja ”eksoottisen räikeitä kaalilajikkeita”.

 

Action-filosofi on kuollut. Kuka enää vastaa tilanteiden pinkeään ironiaan hyväntahtoisesti hekottelemalla ja myötämielisesti kannustamalla. Tusen tack.

 

Jarkko S. Tuusvuori

 

Kirjallisuus
Boorse, Christopher, Concepts of Health and Disease. Teoksessa Philosophy of Medicine. Toim. Fred Gifford. North Holland, Oxford 2011, 13–64. 

Hannay, Alastair, Hamlet without the Prince of Denmark Revisited. Pörn on Kierkegaard and the Self. Inquiry. Vol. 28, Nos. 1–4, 1985, 261–271.
Jones, Andrew & Ingmar Pörn, Ideality, Sub-ideality and Deontic Logic. Synthese. Vol. 65, 1985, 275–290
.
Neuman, Yrsa, Intervju med professor emeritus Ingmar Pörn. Filosofia.fi (haast. 3/xi/06; julk. 9/xi/07); (haastattelun suomenkielinen versio:) ”Aina kun astun auditorioon, ilahdun – Ingmar Pörnin ihmematkan järistykset. Suom. Sonja Vanto. niin & näin 4/11.
Pihlström, Sami, A Meaningful Life in a Meaningful Cosmos? Two Rival Approaches. Cosmos and History. The Journal of Natural and Social Philosophy. Vol. 3, No 1., 2007, 4–17.
Pörn, Ingmar, An Equilibrium Model of Health. Teoksessa Health, Disease, and Causal Explanations in Medicine. Toim. L. Nordenfelt & B. I. B. Lindahl. Reidel, Dordrecht 1984, 3–9.

Pörn, Ingmar, Foreword. Teoksessa Dimensions of Health and Health Promotion. Toim. Lennart Nordenfelt & Per-Erik Liss. Rodopi, Amsterdam 2003.

Pörn, Ingmar, Genetic Information and Care. Teoksessa Genes and Morality. New Essays. Toim. Veikko Launis, Juhani Pietarinen & Juha Räikkä. Rodopi, Amsterdam 1999, 93–102.
Pörn, Ingmar, Genväg – för fort?
Yliopisto 4/97.
Pörn, Ingmar, Kierkegaard and the Study of the Self. Inquiry. Vol. 27, Nos. 1–4, 1984, 199–205.
Pörn, Ingmar, The Meaning of ’Rights’ in the Right to Know Debate. Teoksessa The Right to Know and the Right Not to Know. Toim. Ruth Chadwick ym. Ashgate, Aldershot 1997, 37–42.

Pörn, Ingmar, On the Nature of Emotions. Teoksessa Changing Positions. Philosophical Studies, no. 38. Department of Philosophy, University of Uppsala, Uppsala 1986, 205–214.
Pörn, Ingmar, On the Nature of Social Order. Teoksessa Logic, Methodology and Philosophy of Science. VIII. Toim. J. E. Fenstad ym. North Holland, Amsterdam 1989, 553–567.
Pörn, Ingmar,
Vad är hälsa? Teoksessa Begrepp om hälsa filosofiska och etiska perspektiv på livskvalitet, hälsa och vård. Toim. Kristian Klockars & Bernt Österman. Gummesson, Falköping 2000, 29–42.
Tuomela, Raimo, Kirja-arvostelu Pörnin Action Theory and Social Science -kirjasta. Acta Sociologica. Vol. 22, No. 1, 1979, 95–97.

Wallgren, Thomas, [Minnesord över] Ingmar Pörn. Vasabladet 1/iii/14.

Örn, Peter, I den finländska samhällsdebatten har filosofin en självklar plats. (Pörnin haastattelu). Läkartidningen 1–2/98, 37–39. 
Österman, Bernt, Människan som en handlande varelse (Pörn-nekrologi). Hufvudstadsbladet 25/ii/14.



toimittaja
05.02.2014

”Me filosofeeraamme, sillä me olemme Saksalaisia. Me harkitsemme tätä maailmaa ja sitä ihmeteltävää, järestyksellistä rakentoa, joka kutsutaan elämäksi.”

 

Näin kuuluu kuolematon repliikki Alexis Stenvallin eli Aleksis Kiven (1834–1872) huvinäytelmässä Olviretki Schleusingenissa (1866). Tarkemmin sanottuna näin kulkee Tommi-henkilön vuorosana alkuperäiskäsikirjoituksen kieliasussa.

 

Jo aiemmin avatun Kiven digitaalisen arkiston jatkoksi SKS on nyt julkaissut Kielipankissaan ”Aleksis Kivi -korpuksen”. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkimusosastolla työskentelevän kirjallisuudentutkijan Sakari Katajamäen sanoin se on ”Kiven kirjoituksista julkaistu ensimmäinen laaja sähköinen aineisto, josta Kiven kieltä voi tutkia siinä muodossa, missä se esiintyy alkuperäisissä käsikirjoituksissa ja ensipainoksissa”. Kokonaisuuden ovat toimittaneet Katajamäen kanssa Ossi Kokko ja Elina Kela. Sen äärelle pääsee täältä:

http://www.edith.fi/kivikorpus/index.htm

Mukana ovat Kiven kaikkien elinaikanaan julkaistujen nimekkeitten ensipainokset sekä skriptit ja epistolat. Osin talkoilla (2011–2012) toteutettu digiaineisto muodostaa pohjan SKS:n kriittisille Kivi-laitoksille, joista ovat tähän mennessä ilmestyneet Nummisuutarit (2010; verkkojulk. 2011) ja Kirjeet (2012). Tämän Edith-hankkeen ruoria pitelee toimituspäällikkö Katajamäki.

 

Kun kerran korpus on saanut muotonsa, kysykäämme, mikä on tuo avainkäsitteeltä haiskahtava ’rakento’? Kiven digidossierista käy entistä kätevämmin ilmi, että sana voi toimittaa hänen käytössään yksinkertaisesti ”rakennuksen” tai ”rakennelman” virkaa: Seitsemässä veljeksessä (1870) salvos eli järeä kokopuukehikko kohoaa, kun ”kiiritellään […] hirsiä ylös rakennolle”. Vielä 50-luvun Nykysuomen sanakirjassa lisättiin vanhahtavaksi merkittyyn ”rakento”-sanaan selitys ”vars. Kivellä”.

 

Sitä kuitenkin käyttää myös Elias Lönnrot (1802–1884), vieläpä toistuvasti sellaisella paraatipaikalla kuin Kanteletar-toimitteensa saateteksteissä. Kansanrunousmies erottaa toisistaan (esimerkiksi laulun pöljyyttään epätyydyttävän) ’asian itse’ ja (sen kenties hyvinkin kauniin) ’sanarakennon’. ”Ulkonainen rakento” viittaa Lönnrotilla myös runomittaan, -nuottiin tai -rytmiin erotuksena runon merkityksestä.


Kiven teoksissa käsite latautuu vahvemmin. Sanottakoon kakistelematta, että kehyksestä tulee hänen käsissään filosofisempi käsite, vaikkei sen tarvitse nykylukijan sielussa sentään kaikkein gestellahtavimpia säveliä soitellakaan. Niin parodinen kuin Olviretken saksalaisen suuhun pantu omakuvailu tai itse-erittely onkin, se esittää ’elämän’ johonkin määrään järjestyneenä ja kenties järjenmukaisenakin muotona, joka tarjoutuu sekä elettäväksi että ihmeteltäväksi ja pohdittavaksi. Sen saattaa ajatella yhtä hyvin syntymisen ja kuolemisen välillä olevien kokemusten yleiseksi yhdentäjäksi kuin myös kokijan ja kokemusympäristön välisen ajallis-paikallisen vuorovaikutuksen erityiseksi rakenteeksi, kokemuksen mahdollistajaksi.

 

Seitsemän veljeksen kertoja kuvailee metsässä yksikseen viihtyvän Laurin tapaa toimia ja hahmottaa: ”Siinä istui hän kauan, harkiten ja tutkistellen sekä tuulenpesää että pahkaa ja tuota monikoukullista katajaa.” Teonsana ”harkita” sai siis draaman sutkien (jollei syvällisten) saksalaisten filosofeeraajien yhteydessä turhanaikaisen tai huikentelevaisen sävyn, mutta romaanikin rakentuu sen kohdalta viistosti: myös oppimattoman ja umpimielisen Laurin tekemisten ilmeisen myötämielisempi selostus uhkaa alleviivata jotakin elämälle vierasta ja tähdellisyydestä päästettyä. Katkelma jatkuu huipentuen suoranaiseksi kontemplaation kuvaukseksi:

 

Millä tavalla oli luonto heidät saattanut matkaan? Mikä oli vääristänyt katajan noin moneen kymmeneen mutkaan ja polveen? Ja kallistui hän alas, nojaten päänsä vasten vanhaa, ruohoittunutta viholaispesää. Siinä katsoi hän puiden latvoja, purjehtivia hattaroita, mietiskellen maan ja taivaan rakentoa […]”

 

Piruilua tai ei, Laurin filosofisuus ei kumpua saksalaisten elämän erittelijöiden tapaan ainakaan pinnistetystä tarpeesta vastata kansallista tyyppikuvaa. Se näyttää nousevan kokijan tarpeesta ymmärtää suhdettaan elinpiiriinsä. Jos jotain tyypitellään tämän veljeksistä niukkapuheisimman ja taiteellisimman, suorastaan sulkeutuneen henkilön otteissa, niin kenties sittenkin omanlaistaan vähäsosiaalista avoimuutta, omatahtista tarkkaavaisuutta ja oppivuutta.

 

Laurin tapauksessa painottuu rakenteen sijasta rakenteistumisen tapahtumakulku, syiden ja vaikutusten ketju, jota maastossa omin päin ja neuvoin liikkuva hahmo perkaa ja pui mitä kouriintuntuvimmin. Kertoja antaa ymmärtää, että hahmoa auttaa totaliteettiin ja kausaliteettiin pureutumisessa mielikuvituksekas kyky virittäytyä liikoja ”harkitsemattomaan”, ”tutkistelemattomaan” ja ”mietiskelemättömään” olemiseen. Nuorukainen näet halusi aika ajoin eroon ”aatoksistaan”. Ellei uni – tai personifioitu ja hellitelty Unonen – silloin ottanut tullakseen, Lauri ”aatteli” itsensä myyräksi tai karhuksi. Tässä käsitteellisessä jäsentelyssä ajatteleminen on nimenomaan erilaisten kokemistapojen kokeilemista, vaihtelevien olemismallien jahtaamista ja pyydystämistä, siinä missä seisahtuneempi ja asetelmallisempi varta vasten tehty ajatustyö ilmaistaan mainituilla muilla verbeillä.

 

Käsitteen tulkinnassa tarvitaan vielä avuksi toista varhaisempaa näytelmäkappaletta. Teoksen Yö ja päivä (1866) pikkutyttönä sokeutunut Liisa saa näkönsä takaisin ja valmistautuu ottamaan vastaan ensimmäisen päivänkoittonsa uusin silmin. Aamuhämärissä puhuessaan hän vertaa näkemättömyyttään käsityskyvyttömyyteen, luolan pimeyteen ja ”synkeään, humajavaan arkkiin”. Vastaavaan tapaan toinen, näkevä henkilö vähättelee ”himmeää tietoaan”. Liisa vakuuttaa kohtaavansa tyynesti tilanteen, kun ”kerran on eteeni avettu se suuri, se loistava rakento, vaikka kalvenenki nyt ja vapisen. Oi! välähtäköön eteheni taivasten valkeus, ja kirkas otsa vasten kirkasta otsaa seisomme aamu ja mä, hymyellen toinen toisellemme.”

 

Tässä rakenne viittaa yhtaikaa valon paljastamaan järjestyneisyyteen ja valoon itseensä. Aaltoja tai hiukkasia, kokemuksellisesti valo on erojen toteamisen ja kokonaisuuksien erottumisen ennakkoehto, näköhavainnon edellytys. Näkeminen on aina jonkin näkemistä, käsittäminen jonkin käsittämistä. Paitsi elämään eräänlaisena rakenteena, Kivi viittaa myös valoon, havaitsemiseen ja oivaltamiseen jonkinmoisina rakentoina tai vähintäänkin rakenteitta onnistumattomina asioina.

 

Tietokanta hakutoimintoineen sijaitsee osoitteessa:  

https://korp.csc.fi/

Kiven kirjoitteiden ohella se sisältää nykyisellään myös 12 muuta korpusta, muun muassa lauseopin arkiston murrekorpuksen. Jos haluaa selata ja haravoida vain stenvallilaista tuotantoa, voi valikosta poistaa muut korpukset käytöstä. (Valikko: 13 korpusta --> SKS:n aineistoja --> Aleksis Kivi)

 

Digiarkisto ja koko korpus mahdollistavat loppumattomat möyrinnät Kiven ihanuuksissa. Tilaisuus moiseen olkoon laajinta lajia, tartuttakoon siihen yhtä hanakasti kuin enemmän tai vähemmän kriittisiin painatteisiin. Pää viholaispesään!

 

 

Jarkko S. Tuusvuori