muistokirjoitukset

Filosofi Heikki Mäki-Kulmala menehtyi yllättäen 17.2. Tampereella. Hän teki pitkän ja monimuotoisen uran filosofian, yhteiskunta- ja kasvatustieteiden sekä opettajankoulutuksen parissa, opettajana ja tutkijana Tampereen yliopistossa sekä vapaana kirjoittajana, esseistinä ja kulttuurikriitikkona.


Mäki-Kulmala väitteli filosofiasta vuonna 2003 tutkimuksella Vastakohdat vai kaksoset: tutkimus neuvostomarxismin suhteesta moderniin länsimaiseen rationaalisuuteen. Hänen teoksiaan ovat muiden muassa Urpo Harva ja filosofin kutsumus (Tampereen yliopisto 1995), Anti-Ahmavaara. Yrjö Ahmavaara yhteiskuntatieteen mullistajana (Tampere University Press 1998), Näin puhui Sarasvuo (Vastapaino 2002), Taistolaisuuden harmaa kirja (Pilot-kustannus 2004) ja Oman uhmansa vanki. Seppo Toiviaisesta ja hänen maailmastaan (Tampereen yliopisto 2007).


Aikalaiseen kirjoittamassaan muistokirjoituksessa Mäki-Kulmalan ystävä ja työtoveri Veli-Matti Värri kirjoittaa:


”Heikki toimi kasvatus- ja yhteiskuntatieteellisten aineiden sekä filosofian opettajankoulutuksen lehtorina Tampereen yliopistossa. Hän oli erinomainen pedagogi, loistava puhuja, loistelias kirjoittaja ja verraton tarinankertoja, jonka yleissivistys oli käsittämättömän syvä ja laaja. Heikki osoitti esimerkillään, että maailman kaikki tieto, viisaus ja kauneus voivat olla käsillä myös työläiskodin pojalle. Heikin yhteiskunnallista ajattelua määrittivät syvä oikeudentunto ja huoli maailmantilasta. Ulkopuolelta annetut tuloskriteerit eivät ohjanneet Heikkiä, vaan hän tutki sitä ja kirjoitti siitä, mitä piti tärkeänä ja arvokkaana.”


”Heikki oli oppinut filosofi ja samanaikaisesti helposti lähestyttävä, sydämellinen ja viisas kansanmies. Hän antoi arvon kaikelle ”olemisen avoimuutta” kunnioittavalle ajattelulle. Siksi hän kykeni vuoropuheluun myös erilaisten maailmankatsomusten kanssa.”

http://aikalainen.uta.fi/2014/03/06/pispalanharjun-sokrates-on-poissa/

 

Mäki-Kulmala kirjoitti vuosien saatossa moneen otteeseen myös niin & näiniin. Alla linkit teksteihin.

Muutoksia työn kuvassa, niin & näin 1/12

Tarinaa historian lopusta, sivilisaatioiden kamppailuista ynnä muusta , niin & näin 2/10

Kuolemasta, sankareista ja Sarasvuosta, niin & näin 1/99

Hobittien taloustiede, niin & näin 3/96

Esa Saarinen ja pinnallisuuden sietämätön raskaus, niin & näin 2/96

Eläköön revisionismi eli Sokrateen kuolema II, niin & näin 1/96

Ilkka Niiniluoto kulttuurimme Batman niin & näin 4/95

Neuvostomarxismi ja dialektiikka, niin & näin 1/95

Hauskaa ja naurettavaa, niin & näin 2/94

 

Heikki Laurinollin muistokirjoitus Aikalaisessa:

http://aikalainen.uta.fi/2014/02/20/hyvasydaminen-oppinut/

 

Uutinen Aamulehdessä:

http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194876901862/artikkeli/filosofi+heikki+maki-kulmala+on+kuollut.html


Muita Mäki-Kulmalan teoksia verkossa:

Vastakohdat vai kaksoset: tutkimus neuvostomarxismin suhteesta moderniin länsimaiseen rationaalisuuteen.

Tampereen yliopisto, 2003.
http://urn.fi/urn:isbn:951-44-5742-0


Oman uhmansa vanki - Seppo Toiviaisesta ja hänen maailmastaan. Tampereen yliopisto, 2007.
http://urn.fi/urn:isbn:978-951-44-7039-4


toimitus


”Jälkikatsannossa Pörnin ja Niiniluodon aika oli kuin Goethen ja Schillerin kultakautta.”


Sutkautus yritti parhaansa, eikä enempää voi vaatia. Piti kai sanoa, etteivät 80-luvun loppu- ja 90-luvun alkupuolella Helsingin yliopiston filosofian laitoksella opiskelleet välttämättä tienneet viettävänsä aikaa harvinaislaatuisessa oppineisuuden ja avarakatseisuuden tyyssijassa. Vaikka sopivasta kulmasta ulkoa päin katsellen koko paikka vaikutti ahtaimman analyyttisen filosofian helvetinloukolta, tosiasiassa virantäyttöä leimannut yksipuolisuus ei kahlehtinut vuoropuhelua eikä kiristänyt soveliaiden tutkimuskysymysten alaa. Vapaus (jos vaativuuskin) henkilöityi ruotsin- ja suomenkielisten professorien moninaiseen oivallisuuteen. Vasta peräkäteen, kun oppituolit oli uusjaettu ja mediaintellektuellinakin väläytellyt Ilkka Niiniluoto (s. 1946) siirtynyt administraattoriksi, paljastui tuon vaiheen erinomaisuus. Toinen sitä leimannut hahmo on pysynyt laajalta julkisuudelta katveessa.


Ingmar Pörn kuoli 8. helmikuuta 2014 Sipoossa. Moni ei häntä kotimaassaan tuntenut, ei varsinkaan loitolla instituutista, jonka monivuotisena esimiehenä hänet muistetaan kiitollisin tunnoin. Filosofian laitoksen sivuilla julkaistuissa lyhyessä muistopuheessa häntä luonnehditaan suomeksi sanalla ”arvostettu” ja englanniksi sanoilla highly esteemed. Omalla äidinkielellään hänen tunnuspiirteensä on osuvasti ja koskettavasti hieman intiimimpää laatua: avhållen. (ks. http://www.helsinki.fi/filosofi/personal/Porn.htm)

 

”Avoimuus ja laaja valikoima ovat hyvästä”, Pörn lausahti 2006 filosofi Yrsa Neumanin niin & näin -lehdelle ja Filosofia.fi-portaalille tekemässä emeritushaastattelussa. (ks.http://filosofia.fi/tallennearkisto/tekstit/3175 &

http://netn.fi/artikkeli/aina-kun-astun-auditorioon-ilahdun-ingmar-pornin-ihmematkan-jaristykset) Hän syntyi 19. elokuuta 1935 Vaasan kupeessa Runsorin kylässä maanviljelijäperheen keskimmäiseksi pojaksi. Hän pääsi puolivahingossa oppikouluun, jossa uskonnosta ja psykologiasta vastannut opettaja tutustutti pojan filosofisiin kysymyksiin. Latinakin maittoi. 50-luvun puolivälissä alkoi filosofian pänttäys Åbo Akademissa professori Erik Steniuksen (1911–1990) opissa. Sivuaineenaan Pörn luki sosiologiaa sekä lisäksi teologiaa ja klassista kreikkaa. Studentbladetiakin tuli toimitettua. Opiskelukavereihin kuului taidehistorioitsijana sittemmin tunnettu partaveitsenterävä turkulainen Sixten Ringbom (1935–1992).

 

Tehtyään 1960 gradunsa John Lockesta ja suoritettuaan varusmiespalveluksen Pörn lähti 1962 British Councilin stipendiaattina Oxfordiin. Siellä vierähti muutama vuosi: tutkijakoulutusta antoivat kielifilosofi A. J. Ayer (1910–1988) ja loogikko William Kneale (1906–1990). Pörnin alkuun historiallinen suuntautuneisuus teki tietä ajattomammalle teorialle: Åbo Akademille 1964 vielä ruotsiksi tehty lisensiaatintyö painottui jonkinlaisena siirtymäriittinä Locken tietokäsityksiin. Neumanin jututtama Pörn kehaisi vaurasta lontoolaissukua edustaneen Ayerin charmia, mutta kertoi tulleensa tähän etäisen tiukkaan hahmoon verrattuna suorastaan mainiosti toimeen Knealen kanssa: heitä yhdistivät rakkaus antiikkiin, halu keskustella ja vaatimaton talonpoikaistausta. Molemmilta professoreilta herui suositus, kun Pörn 1965 haki ja valittiin lehtoriksi Birminghamin yliopistoon. Oxfordilainen viisastelu vaihtui yhteiskuntatieteellisesti painottuneisiin, etenkin sosiaalityöhön ja vankeinhoitoon erikoistuville tarkoitettuihin joukkoluentoihin: ”Ei käynyt päinsä tyrkyttää logiikkaa.”

 

Mahdista vireeseen

Länsi-Midlandsin maisemissa kului yli kymmenen vuotta. Pörn löysi oman tutkimusaiheensa toimintateoriasta ja vallan loogisesta mallintamisesta. Sisällöllisemmin häntä vetivät puoleensa vaikuttamismahdollisuuksien kaltaiset kysymykset. Tohtoriksi hän valmistui Birminghamissa 1968. Vaikka siellä sai ja täytyi opettajana vaalia monipuolisuutta, tutkijuus kysyi kiinnostusten virtaviivaista rajausta. Kunnianarvoisa Blackwell julkaisi Pörnin traktaatin Logic of Power (1970), jossa huimaa otsikkoa seuraa kurinalaisen tekninen katsaus aihepiiriin omantoa ilmaisevan sanaliiton etujäsentä painottaen. Niinpä siinä eritellään ’vallan’ lisäksi muun muassa ’kontrolli’- ja ’vaikutusvalta’-käsitteiden pakottavia ja ei-pakottavia merkityksiä. Teosta saatteli (Ruotsissa ilmestynyt) toinen kompakti esitys Elements of Social Analysis (1971). Näitä hieman laajemman, Uppsalassa väitöskirjaksi hyväksytyn Action Theory and Social Sciencen (1977) kustansi alankomaalainen Reidel. Pörn tutki näissä päätöissään aikomisten, tahtomisten, täytymisten ja tekemisten muodollista hahmottumista normien sääntelemälle toimijana toimijalle (agency). Hän antoi yhä tunnustetun panoksensa tavoitteellisuutta ja vääjäämättömyyttä ruotivalle, peli- ja päätösteorioitakin koettelevalle teon ja yhteistoiminnan filosofialle.

 

Pörniläinen toimintateoria keräsi luonnollisesti myös kritiikkiä. Kotimaassa professori Raimo Tuomela (s. 1940) kehui Action Theory and Social Sciencen ”korkealaatuista” logiikkaa, mutta näki vialliseksi sen tavan käsitteellistää yhteiskuntatieteiden yleisiä filosofisluontoisia kysymyksiä. Pörn jatkoi kuitenkin kirjoittamalla kansainvälisille foorumeille artikkeleja yhtä hyvin formaalista deonttisesta logiikasta kuin esimerkiksi ’yhteiskuntajärjestyksen’ ja ’oikeuksien’ käsitteistä tavalla, joka saattaisi yhä kiinnostaa myös sosiologeja ja politologeja. Sosiaalitieteiden perusteiden lisäksi hän sovelsi teoriaansa 80-luvulla, kauan ennen nykyistä jälkianalyyttista emootio-, passio- ja affektimuotia, tunteiden analysointiin intentionaalisissa tahto- ja tieto-osatekijöissään. Niin ikään hän kokeili silloin välineitään nuorena lukemansa Kierkegaardin ajatuksiin ’itseydestä’, mikä sai englantilais-norjalaisen Kierkegaard-auktoriteetin, Oslon yliopiston aina kärkkään professorin Alastair Hannayn (s. 1932) puuskahtamaan, ettei aktioteoria (eivätkä muutkaan analyyttiset kalut) ylimalkaan istu tanskalaisfilosofin tulkintaan. Sekään ei estänyt Pörniä palaamasta rikospaikalle: hän muun muassa esitelmöi Lundissa keväällä 2002 elämän tarkoituksellisuudesta kierkegaardilaisen eksistentiaalifilosofian aihelmana.

 

Hufvudstadsbladetissa entistä opettajaansa ja ystäväänsä hiljan kauniisti muistellut Bernt Österman todistaa Pörnin pitäneen aina filosofiaa ensi- ja logiikkaa toissijaisena. Hän mielsi logiikan filosofian palvelijaksi ja loogis-filosofiset mallinsa pohjimmiltaan filosofisten elämisen ja olemisen ongelmien selventäjiksi. Luultavasti hänen hyvä maineensa eritoten brittifilosofien ja pohjoismaisten analyytikkojen keskuudessa juontuu vähintään yhtä pitkälti toteavaksi vuollusta, lavertelemattomasta lauseesta.

 

Pörnin sopeutumisessa saarivaltakuntaan auttoi Helsingissä 1961 tavattu skotlantilainen elämänkumppani Margaret Cooper. Pariskunta muutti kuitenkin lopulta takaisin Suomeen. Pörn nimitettiin 1978 Helsingin yliopiston filosofian ruotsinkieliselle oppituolille, joka vapautui sitä 1963 alkaen hallinneen Steniuksen jäätyä eläkkeelle. Seuraavat 20 vuotta Pörn osallistui vahvasti uusien filosofien leivontaan. Vaikka hän ei ollutkaan kovin näkyvä joukkoviestimissä kommentoija, hän esimerkiksi osallistui 80-luvulla viidennen ydinvoimalan torjumiseksi syntyneeseen kansalaisliikkeeseen. 90-luvulla hän kyseenalaisti ”genetisoituvan” ja ”perimädeterministisen” eli geenitutkimuksen ja -teknologian mahdollistaman ”prediktiivisen lääketieteen”, jossa perinnöllisyystekijöistä paljastetaan häiriöitä, puutteita ja riskejä, joille ei ole saatavilla tehokasta hoitoa, jolloin diagnostiikka irtoaa sen perinteisesti oikeuttavasta sidoksestaan terapeutiikkaan ja tuskin on ”ihmisille hyväksi”. Dosentti ja lehtori Thomas Wallgren puhuukin Vasabladetin julkaisemassa koskettavassa muistokirjoituksessaan Pörnin siirtymisestä myöhäiskaudellaan logiikasta ”filosofisen antropologian suuntaan”. Emeritoiduttuaan 1998 Pörn muun muassa toimitti Mustasaaren maamieskillan satavuotishistoriikin ja vaikutti Vaasan keskussairaalan eettisessä komiteassa. Hän eli pari vuotta yksin sen jälkeen, kun Margaret kuoli 2006, kunnes kohtasi Birgitta Lönnrothin, loppuelämänsä rakastetun.

 

Ehkä kiintoisimmin ja kenties onnistuneimminkin Pörn ulotti toiminta-analyysinsa ’hoidon’, ’hoivan’ ja ’sairauden’ moninaisiin pulmakysymyksiin. Alan nimekkäistä nykyhahmoista esimerkiksi yhdysvaltalaisprofessori Christopher Boorse (s. 1946) huomioi hänen 80-luvulta – hyvissä ajoin ennen nykypäivän bioetiikkabuumia – alkaneen työskentelynsä terveyden toiminnallisen ’tasapainomallin’ kehittelemiseksi. Pörnin filosofia, joka Östermanin ja Wallgreninkin alleviivaamaan tapaan korostaa ihmistä toimivana olentona, johti tässä maastossa luontevasti pohdintoihin toimintakyvyn ehdoista ja uhista. Toimijan tilannetta määrittivät Pörnin mukaan agentin kykyvaranto, sisäisistä ja ulkoisista oloista muodostuva ympäristö sekä elämänsuunnitelmaksi jäsentyvät päämäärät. Tähän tekemisen kehikkoon istuivat sekä pystyvyyden (adequacy) korostus pelkän mukautumisen (adaptiveness) kustannuksella että pääkäsitteen määritteleminen laajemmin kuin tautien poissaoloksi. Kun Pörn sanoi, että ’terveys’ on olosuhteiden mukaisten mahdollisten tekojen valikoima, hän irrotti sen uskomuspitoisten tai käsitekylläisten huonojen ja hyvien tuntemusten sidoksesta. Samalla hän erotti terveyden myös tuntoja tuottavien tai tyynnyttävien rohtojen ja lopulta yhteiskuntahistoriallisen medikalisaatiotrendin ja nykykulttuurisen medikalisaatioretoriikan otteesta. Pörnistä on tullut etenkin pohjolassa terveys- ja hoitotieteiden vakioviitepiste.

 

Kansanterveysasiain filosofisten ulottuvuuksien uppsalalaiset ekspertit julkaisivat 2003 kansainvälisen antologian alansa tuoreimmista tutkimuskysymyksistä ja pyysivät esipuheen keneltäpä muultakaan kuin emeritusprofessori Pörniltä. Siinä hän toivoi terveydenhuollon ammattilaistenkin pureutuvan oman alansa perimmäisyyksiin. Näistä synnyistä syvimpiä on elämän tarkoitus tai merkityksellisyyden kokemus omassa elämässä, mistä sekä Österman että toinen Helsingissä kulta-ajalla opiskellut filosofi Sami Pihlström muistavat keskustelleensa Pörnin kanssa. On harmillista, ettei hän itse tullut kirjoittaneeksi kirjanmittaista esitystä toimintakyvystä, kuolemasta ja elämän tarkoituksesta, joita hän painotti muun muassa ruotsalaisen Läkartidningenin haastattelussa 1998. Samassa yhteydessä hän mainitsi yhdeksi filosofien tehtävistä ”yhteiskunnan sirpaloitumisen vastustamisen” – vaikka ”emme olekaan ainutlaatuisen taitavia tässä puuhassa”. Pörn tiesi, miten ilmaistaan kokemus, joka sysii niin filosofeja kuin keitä tahansa kansalaisia kaikkein vahvimpaan vaikuttamiseen milloin missäkin asiassa: ”En halua elää kulttuurissa, jossa esiintyy tällaista [tai tuollaista] paskaa!”


Lopuksi

Keskustelussa Neumanin kanssa Pörn puhui mielellään Mustasaaren kunnan Tölbyn kylään 70-luvun lopulla itse rakentamastaan talosta. Puuhakkaalle konkarille kelpasivat kaikki kättentyöt kokkaamista myöten. Ihmisissä häntä viehätti lämmin ja mutkaton avoimuus. Juuri sellaisena Pörnin itsensä muistaa aktiiviajoiltaan Metsätalon käytäviltä ja luentosaleista. Jollei elettykään täyttä Sturmia ja Drangia, saatettiin matkaan yhtä ja toista kunnollista. Analysoitakoon sen kunniaksi vielä puhki alussa siteerattu lentokyvyltään vajavainen lause. Jos Niiniluoto olikin tuotantonsa ja julkisen toimintansa laaja-alaisuuden vuoksi goethemaisempi tapaus suomalaisessa kasarifilosofiassa, siinä missä runojakin nuorena julkaisseessa Pörnissä erotti riittämiin schillermäisyyttä, lähietäisyydeltä roolitus noudatti paremminkin ikäeroa. Poikamaisempaan ja varautuneempaan Niiniluotoon rinnastettuna Pörn oli aikuisempi ilmestys, huumorintajuinen, maanläheinen ja lämminhenkinen mies, jota oli helppo lähestyä.

 

Allekirjoittanut sai 90-luvulla Pörnin teoreettisen filosofian jatkotutkimustensa esitarkastajaksi. Neuvonpitoja ei ollut monta, mutta niistä tuli muistettavia. Käytiin yhdessä läpi konseptin ja konseption suhdetta. Puhuessaan Pörn piirteli paperiarkille viivoja ja jätti paljon vapaata tilaa. Nietzschestä tarinoitiin niitä & näitä, tulihan Pörn – yhtenä osoituksena mainitusta kulta-ajan kulttuurikukoistuksesta – luennoineeksikin Helsingissä tästä saksalais-sveitsiläisestä vallan ja toiminnan filosofista. Häntä huvitti ja ilmeisesti miellyttikin doktorandin hassu tapa käyttää ruotsia. Kun eräässä dialogissa piti välillä vaihtaa suomeen hallinnollisen seikan varmistamiseksi ja selitellä sitten epäeleganttia siirtoa, hätäpäissä kyhätty repliikki rakentui epäidiomaattisesta viittauksesta modersmålets stöd och säkerhetiin ryyditettynä yhtä epäidiomaattisella fraasilla när det gäller livets livsviktigaste saker. Pörn römähti nauruun ja vastasi ymmärtävänsä moisen tarpeen vallan hyvin.

 

”Joku voidaan muistaa innostavana opettajana, loistavana puhujana, hauskana seuraihmisenä tai terävänä älypäänä”, Österman toteaa ja jatkaa yhtä riipaisevasti kuin vastaansanomattomastikin: ”Pörn on muistamisen väärti kaikissa näissä ominaisuuksissa.”


”Me, jotka saimme opiskella ja työskennellä Ingmarin kanssa, muistamme hänet tavattoman lämpimänä ihmisenä, joka jakoi auliisti tietojaan ja elämänviisauttaan”, kirjoittaa puolestaan Wallgren. Hänen tekstinsä on kuin epäsuora eulogia Pörnin ajan filosofian laitokselle, jonka henkeä Wallgren taatusti pyrki osaltaan vaalimaan toimiessaan sittemmin sen esimiehenä ja muissa tehtävissä. Polttopisteessä on kuitenkin kaivattu henkilö: Wallgren käyttää ”monipuolisen” lisäksi Pörnin persoonallisuudesta (valjuhkoa suomalaista ”eheä”-vastinetta paljon robustimpaa) laatusanaa helgjuten, joka kuvaa hienosti hahmomme patsastelematonta patsasmaisuutta. Hänen muistoissaan ”innostava ja pidetty” Pörn ”onnistui läpi elämänsä yhdistämään ainutkertaisella tavalla alkuperäisen pohjanmaalaisen maaseutuidentiteettinsä brittiläisen herrasmiehen ja kansainvälisesti liikkuvan älykön” rooleihinsa. Eloisimmin Wallgren kertoo Pörnin esitelleen ylpeänä suuren ja hyvin hoidetun puutarhansa ”poikkeuksellisen tujakoita purjoja” ja ”eksoottisen räikeitä kaalilajikkeita”.

 

Action-filosofi on kuollut. Kuka enää vastaa tilanteiden pinkeään ironiaan hyväntahtoisesti hekottelemalla ja myötämielisesti kannustamalla. Tusen tack.

 

Jarkko S. Tuusvuori

 

Kirjallisuus
Boorse, Christopher, Concepts of Health and Disease. Teoksessa Philosophy of Medicine. Toim. Fred Gifford. North Holland, Oxford 2011, 13–64. 

Hannay, Alastair, Hamlet without the Prince of Denmark Revisited. Pörn on Kierkegaard and the Self. Inquiry. Vol. 28, Nos. 1–4, 1985, 261–271.
Jones, Andrew & Ingmar Pörn, Ideality, Sub-ideality and Deontic Logic. Synthese. Vol. 65, 1985, 275–290
.
Neuman, Yrsa, Intervju med professor emeritus Ingmar Pörn. Filosofia.fi (haast. 3/xi/06; julk. 9/xi/07); (haastattelun suomenkielinen versio:) ”Aina kun astun auditorioon, ilahdun – Ingmar Pörnin ihmematkan järistykset. Suom. Sonja Vanto. niin & näin 4/11.
Pihlström, Sami, A Meaningful Life in a Meaningful Cosmos? Two Rival Approaches. Cosmos and History. The Journal of Natural and Social Philosophy. Vol. 3, No 1., 2007, 4–17.
Pörn, Ingmar, An Equilibrium Model of Health. Teoksessa Health, Disease, and Causal Explanations in Medicine. Toim. L. Nordenfelt & B. I. B. Lindahl. Reidel, Dordrecht 1984, 3–9.

Pörn, Ingmar, Foreword. Teoksessa Dimensions of Health and Health Promotion. Toim. Lennart Nordenfelt & Per-Erik Liss. Rodopi, Amsterdam 2003.

Pörn, Ingmar, Genetic Information and Care. Teoksessa Genes and Morality. New Essays. Toim. Veikko Launis, Juhani Pietarinen & Juha Räikkä. Rodopi, Amsterdam 1999, 93–102.
Pörn, Ingmar, Genväg – för fort?
Yliopisto 4/97.
Pörn, Ingmar, Kierkegaard and the Study of the Self. Inquiry. Vol. 27, Nos. 1–4, 1984, 199–205.
Pörn, Ingmar, The Meaning of ’Rights’ in the Right to Know Debate. Teoksessa The Right to Know and the Right Not to Know. Toim. Ruth Chadwick ym. Ashgate, Aldershot 1997, 37–42.

Pörn, Ingmar, On the Nature of Emotions. Teoksessa Changing Positions. Philosophical Studies, no. 38. Department of Philosophy, University of Uppsala, Uppsala 1986, 205–214.
Pörn, Ingmar, On the Nature of Social Order. Teoksessa Logic, Methodology and Philosophy of Science. VIII. Toim. J. E. Fenstad ym. North Holland, Amsterdam 1989, 553–567.
Pörn, Ingmar,
Vad är hälsa? Teoksessa Begrepp om hälsa filosofiska och etiska perspektiv på livskvalitet, hälsa och vård. Toim. Kristian Klockars & Bernt Österman. Gummesson, Falköping 2000, 29–42.
Tuomela, Raimo, Kirja-arvostelu Pörnin Action Theory and Social Science -kirjasta. Acta Sociologica. Vol. 22, No. 1, 1979, 95–97.

Wallgren, Thomas, [Minnesord över] Ingmar Pörn. Vasabladet 1/iii/14.

Örn, Peter, I den finländska samhällsdebatten har filosofin en självklar plats. (Pörnin haastattelu). Läkartidningen 1–2/98, 37–39. 
Österman, Bernt, Människan som en handlande varelse (Pörn-nekrologi). Hufvudstadsbladet 25/ii/14.



Yhdysvaltalainen filosofi ja taidekriitikko Arthur Coleman Danto menehtyi 89-vuotiaana 25. lokakuuta 2013. Hän oli syntynyt Ann Arborissa, Michiganissa 1. tammikuuta 1924.

Danto valmistui filosofian tohtoriksi Columbian yliopistosta vuonna 1952 ja toimi Columbian filosofian professorina vuodesta 1966 alkaen. Hän toimi myös Yhdysvaltain filosofisen yhdistyksen ja Yhdysvaltain estetiikan seuran puheenjohtajana sekä The Journal of Philosophy -lehden päätoimittajana. Monen yllätykseksi Danto ryhtyi yli 60-vuotiaana taidekriitikoksi. Hän kirjoitti The Nation -viikkojulkaisuun kritiikkejä vuodesta 1984 vuoteen 2009 saakka. Sekä filosofin että kriitikon työ toivat lukuisia palkintoja.

Filosofina Danto tuli tunnetuksi erityisesti ”taidemaailman” (artworld) käsitteestään. Hänen teoksiaan ovat mm. Nietzsche as Philosopher (1965), The Transfiguration of the Commonplace (1981), Narration and Knowledge (1985), Mysticism and Morality: Oriental Thought and Moral Philosophy (1987), Connections to the World: The Basic Concepts of Philosophy (1997) ja Encounters and Reflections: Art in the Historical Present (1990).

The Art Newspaperin muistokirjoitus: http://www.theartnewspaper.com/articles/Arthur-C-Danto-philosopher-and-art-critic-has-died-aged-/30806

Artikkeli Danton taidefilosofiasta Logos-ensyklopediassa: Danton taidefilosofia

Jukka Mikkonen

Professori Juha Sihvola menehtyi vakavaan sairauteen Helsingissä 14.6.2012. Hän oli historioitsija, filosofi ja yhteiskunnallinen keskustelija, joka käsitteli tuotannossaan ja kannanotoissaan ennen kaikkea hyvään elämään, kansalaisuuteen, politiikkaan ja uskontoon liittyviä kysymyksiä.

Juha syntyi Sippolassa (29.8.1957) ja piti kotipaikkanaan sen taajamaa Myllykoskea, mutta mielsi toisaalta, joskaan ei täysin vakavalla naamalla, itsensä maailmankansalaiseksi ja puolusti kosmopolitanismin ihannetta tuotannossaan. Päästyään ylioppilaaksi 1976 hän aloitti yleisen historian opinnot Helsingin yliopistossa, ja kiinnostus antiikin historiaan ja filosofiaan heräsi opiskeluaikana. Historian laitoksella toimineiden Matti Viikarin ja Päivi Setälän lisäksi Juhan tärkeimmät opettajat olivat Holger Thesleff ja Simo Knuuttila. Väitöskirja Decay, Progress, the Good life? Hesiod and Protagoras on the Development of Culture (1989) käsitteli antiikin keskeisten filosofisten teemojen varhaisvaiheita, ja jatko-opiskelijana Juha alkoi myös osallistua Aristoteleen teosten suomennoshankkeen kokoontumisiin. Hän toimi Suomen Akatemian tutkimusassistenttina 1983–1988, nuorena tutkijana 1988–1994 ja vanhempana tutkijana vuodesta 1995 vuoteen 2000, jolloin hänet valittiin Jyväskylän yliopiston yleisen historian professoriksi. Väitöksen jälkeen Juha vietti kaksi vuotta Yhdysvalloissa: vierailevana tutkijana Brownin yliopistossa 1991–1992, ja vuodeksi 1994–1995 hän pääsi tiukasti kilpailtuun tutkimusinstituuttiin Center for Hellenic Studies (Washington DC). Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumia Juha johti 2004–2009 ja toimi samalla myös kahden Suomen Akatemian huippuyksikön History of Mind (2002–08) ja Philosophical Psychology, Morality and Politics (2008–13) varajohtajana ja antiikkiryhmän johtajana. Juha valittiin akatemiaprofessoriksi vuoden 2012 alusta, mutta sairauden paheneminen esti häntä hoitamasta tehtävää.

Aktiivisen ja yhteiskunnallisesti osallistuvan tutkimusihanteensa mukaisesti Juha toimi myös lukuisissa luottamustehtävissä, joista esimerkkeinä mainittakoon jäsenyydet Ilkka Niiniluodon johtamassa kansakunnan henkistä tilaa arvioivassa työryhmässä, Suomen Akatemian Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnassa (2001–2006) sekä Suomen Rooman Instituutin Säätiön hallituksessa, jonka puheenjohtajana Juha toimi vuodesta 2007. Juha valittiin myös Helsingin seurakuntien yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtajaksi kaudelle 2011–2012, mutta hän joutui sairauden vuoksi jättämään tehtävän. Uskonnonvapautta käsitellyt ”Religious Equality and Pluralism in Finland” Tutkijakollegiumin konferenssissa Religion and Equality in an Age of Pluralism (21.6.2011) jäi Juhan viimeiseksi julkiseksi tieteelliseksi esitelmäksi.

1980-luvun lopulla tarjoutui oivallinen tilaisuus antiikin filosofian tutkimuksen edistämiseen Suomessa, kun antiikin filosofian parissa uransa aloittanut ja maailman vaikutusvaltaisimpien filosofien joukkoon luettu Martha Nussbaum vietti kesiä Helsingissä silloisen miesystävänsä, taloustieteilijä Amartya Senin toimiessa YK:n WIDER-instituutissa. Tällöin sai alkunsa Juhan ja Marthan ystävyys, ja heidän yhteistyönsä on auttanut merkittävästi myös nuorempaa polvea jatkamaan antiikin filosofian tutkimusta Suomessa ja luomaan yhteyksiä alan kansainvälisiin huippuihin. Juhan kuolinpäivänä Martha puolusti Aalto-yliopistossa humanististen tieteiden asemaa maailmanlaajuisessa katsannossa.

"Tulkaa tänne keittiön puolelle, täälläkin on jumalia" [1]
Juhan poismeno jätti suuren aukon suomalaiseen intellektuaaliseen elämään. Hänet tunnettiin ja muistetaan laajalti poikkeuksellisen aktiivisena keskustelijana ja kirjoittajana, jonka asiantuntemus ja peräänantamaton kiinnostus kohdistui mitä moninaisimpiin asioihin. Hän oli yhtä lailla kotonaan kansainvälisessä antiikin filosofian tutkimuksessa, politiikkaa koskevissa debateissa, tiedepolitiikan käytännöissä, uskonnonfilosofiassa kuin kirkkohallinnon käytäntöjen, juniorijalkapalloilun, kestävyysjuoksun ja punk-rockin piirissä. Monien muodollisten akateemisten tehtäviensä lisäksi ystävät, oppilaat ja kollegat muistavat hänet hahmona, joka keräsi ympärilleen laajan joukon opiskelijoita eri tieteenaloilta ja tarjosi monille mahdollisuuden tutustua kansainvälisiin tieteen tekemisen käytäntöihin tutkimusavustajana. Samoin kuin tutkimuksessaan myös opetuksessaan ja tiedepoliittisessa toiminnassaan Juha yhdisti pikemmin kuin erotti. Hän työskenteli väsymättömästi syrjintää ja eripuraa vastaan niin sukupuolten, rotujen, uskontojen kuin tieteenalojenkin välillä. [2]

"Argumentti on tärkeämpi kuin auktoriteetti" [3]
Ikimuistoisia olivat Juhan 90-luvun puolivälissä vetämät lukupiirit, joissa ennen keskustelua antiikin teksteistä juostiin yhdessä ainakin kerran Töölönlahden ympäri säässä kuin säässä. Esimerkillään Juha välitti oppilailleen viestin: Voit päästä oman alasi huipulle, aivan niin pitkälle kuin haluat. Vain kova työ ratkaisee, eikä luovuttaa saa. Akateemisen uran vaatimaa työmäärää ja asennetta hän kuvasi vertauksella juoksijaan, joka maratonin loppumetreillä vaatii ”tätä lisää.” Väitöskirjojen ohjaajana hän ei välittänyt jatko-opiskelijoilleen ainoastaan laajaa asiantuntemustaan, vaan kannusti heitä kehittymään itsenäisiksi ja kriittisiksi ajattelijoiksi. Vastaväitelleelle tohtorikokelaalle hän saattoi suosittaa perspektiivin avartamista ja laajempiin kysymyksiin tarttumista.

Kansainvälisesti Juha tunnetaan parhaiten hänen antiikin filosofiaa koskevista tutkimuksistaan. Monien artikkelien lisäksi tärkeimpiä lienevät Troels Engberg-Pedersenin kanssa toimitettu The Emotions in Hellenistic philosophy vuodelta 1998 ja Martha Nussbaumin kanssa toimitettu Sleep of Reason: Erotic Experience and Sexual Ethics in Ancient Greece and Rome (2002). Työstään antiikin filosofian parissa hän myös ammensi lähtökohtia ja inspiraatiota laajoihin historiallisiin ja päivänpolttaviin kirjoituksiinsa. Harva se vuosi Juhan saattoi nähdä yliopistolla tunnusomainen hymy suupielillään ja tuore kirja kainalossaan: suomenkielisestä tuotannosta päällimmäisinä muistetaan teokset Hyvän elämän politiikka (1994), Toivon vuosituhat (1998), Maailmankansalaisen etiikka (2004) ja Juhan viimeiseksi kirjaksi jäänyt teos Maailmankansalaisen uskonto (2011), joka sai paljon positiivista julkisuutta ja valittiin mm. vuoden kristilliseksi kirjaksi (2011). [4] Monien opiskelijoiden käsissä on myös kulunut yhdessä Holger Thesleffin kanssa kirjoitettu Antiikin filosofia ja aatemaailma (1994), josta erään tenttijän sanoin ”iskostuivat kajuuttaan” antiikin filosofian tärkeimmät hahmot.

"Aristoteelinen luterilainen, joka oli stoalaisen hyvällä tuulella
" [5]
Juha oli vakuuttunut antiikin filosofian tärkeydestä nykypäivänä. Vaikka hän ehkä ajan filosofikouluista viihtyikin parhaiten Aristoteleen parissa, hän tunsi vetoa myös stoalaisten ankaraan ajatukseen, jonka mukaan onnellisuuden välttämätön ja riittävä ehto on hyve, oman sielun tila: onnellisuus on siis eräänlainen valinta, joka ei riipu ulkoisista olosuhteista. Todellisuuden luonteen syvällisesti ymmärrettyään viisas tuntee pysyvää iloa, vaikka maailma tarjoaisi koviakin vastoinkäymisiä. Antiikin filosofikouluilta Juha lienee myös perinyt ajatuksen, jonka mukaan filosofian on parannettava ihmisen elämää, samoin kuin opetuksen kuolemaa pelkäämättömyydestä. Juhan sairauden etenemistä seuranneet kollegat voivat todistaa, että mies eli loppuun asti niin kuin opetti.


Miira Tuominen
Marke Ahonen
Malin Grahn
Mika Perälä
Pauliina Remes


Kirjoittajat ovat Juha Sihvolan johtaman antiikin filosofian tutkimusryhmän entisiä ja nykyisiä tutkijoita


Viitteet:
1. Juhan vapaa käännös Aristoteleen Herakleitokseen viittaavasta vastauksesta (Eläinten osista, 645a1623) kysymykseen, miksi pienimmät ja vähäpätöisimmät ötökätkin ansaitsevat tulla tieteellisen tutkimuksen kohteiksi (Jyväskylän yliopiston kesäseminaari Athenis Finlandiae elokuussa 2010).
2. Teoksessaan Maailmankansalaisen uskonto Juha kirjoittaa:Edellyttää huomattavaa rohkeutta ja optimismia uskoa sellaisen maailman olevan tulossa, jossa ihmisarvoa oikeasti kunnioitetaan ja jossa kumppanuus erilaisten elämänkatsomusten välillä vahvistuu. Olen John Rawlsin ja Martha Nussbaumin kanssa samaa mieltä siitä, että jos emme uskoisi tällaisen maailman mahdollisuuteen, ihmissuku tuskin ansaitsisi elää.(s. 298)
3. Juhan opetusperiaate Helsingin yliopiston historian laitoksen ajoilta.
4. Lisäksi teos toi Juhalle sekä WSOY:n kirjallisuuspalkinnon että kunniamaininnan Vuoden tiedekirjapalkinnon yhteydessä.
5. Juhan opettajan, pitkäaikaisen kollegan ja ystävän Simo Knuuttilan luonnehdinta muistopuheessa 29.6.2012.

Treating children as persons might be a small price to pay, in the long run, for some rather substantive social gains.
Matthew Lipman

Filosofian opetuksen tunnettu kehittäjä ja Filosofiaa lapsille -ohjelman (Philosophy for Children, P4C) luoja, emeritus professori Matthew Lipman, kuoli vakavan sairauden murtamana 26.12.2010 West Orangessa New Jerseyssä. Lipman oli syntynyt 24.8.1923 Vinelandissa. Hän  vietti suurimman osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan pienessä Woodbinen maalaiskylässä eteläisessä New Jerseyssä. Isänsä Wolfin ja äitinsä Sophien vanhempien kautta Lipmanin perheen sukujuuret ulottuivat Saksaan ja Liettuaan.  Vuonna 1952 Lipman avioitui Wynona Mooren (1932–1999) kanssa. Lipmaneille syntyi kaksi lasta.  Vuonna 1974 Lipman avioitui Theresa Smithin (k. 2006)  kanssa.
 
Lipmanin lähes neljä vuosikymmentä kestänyt vallankumouksellinen työ filosofian liittämiseksi jo pienten lasten kouluopetukseen on saanut poikkeuksellisen laajaa kansainvälistä huomiota ja sen pohjalta kouluopetusta on pyritty uudistamaan lukuisissa maissa. Lipmanin kunnianhimoisena tavoitteena oli kyseenalaistaa koulun perinteinen, suoraan opettamiseen keskittynyt diskurssi ja siirtää päähuomio lasten ajatteluun. Tämän mahdollistamiseksi Lipman muokkasi filosofian sellaiseen muotoon, että se tuli lasten ja heidän opettajiensa ulottuville. Koululuokka tulisi Lipmanin mukaan muuntaa lapsen ainutkertaista persoonaa kunnioittavaksi yhteisen ajattelun ja sokraattisen keskustelun läpäisemäksi tutkailuyhteisöksi.  
 
Lipmanille filosofoiminen lasten kanssa kypsyi vähitellen monenlaisista aineksista. Sen merkittävimmän pohjavireen muodostaa filosofinen pragmatismi ja sille rakentuva kasvatusajattelu. Aluksi Lipman aikoi insinöörin uralle kunnes kiinnostui 1940-luvun alussa palavasti filosofiasta. Omaelämäkerrassaan Lipman kirjoittaa:
 
Philosophy opened my view of things and was like discovering a camera that produced pictures that were so much more beautiful and clear than anything else I´d ever seen before. Discovering philosophy was like learning to speak and write in a different language. In fact, philosophy  was more than a language, it was a language of languages.
 
Nuorena sotilaana rintamalla Euroopassa Lipman kantoi leipälaukussaan Joseph Ratnerin toimittamaa kirjaa Intelligence in the Modern World: John Dewey´s Philosophy (1939). Epäilemättä rankat sotakokemukset keskitysleirien löytymisineen vaikuttivat suuresti hänen myöhempään ajatteluunsa. Lipman oli aloittanut yliopisto-opintonsa Stanfordissa, mutta hakeutui sodan jälkeen opiskelemaan filosofiaa New Yorkiin Columbian yliopistoon paljolti juuri siksi, että Dewey oli työskennellyt siellä pitkään. Tuolloin hän luonnollisesti perehtyi myös muiden pragmatistien kuten Charles Sanders Peircen ja George Herbert Meadin ajatteluun. Columbiassa Lipmanin opettajina ja myöhempinä työtovereina työskentelivät muiden muassa Herbert Schneider, Meyer Schapiro, John Herman Randall Jr., Ernest Nagel ja Justus Buchler.
 
Akateemisen uransa alussa Lipman oli erityisen kiinnostunut ajattelun suhteesta sosiaaliseen ja kulttuuriseen kontekstiin sekä kokemuksen sosiaalisesta muotoutumisesta. Columbiassa hän perehtyi Schneiderin välityksellä Meadin 1900-luvun alkupuolen sosiaalipsykologiseen tuotantoon ja muutamia vuosia myöhemmin Meadin Mind, Self and Society (1934) teki häneen suuren vaikutuksen. 1940-luvun lopulla Lipmanin käsiin osui venäläisen Lev Vygotskin Psychiatry-lehdessä jo vuonna 1939 julkaistu artikkeli "Thought and Speech". Vaikka tämä varhainen kosketus Vygotskin ajatteluun ei välittynyt esimerkiksi Lipmanin ensimmäisiin kirjallisiin töihin, jäi hänelle siitä vahva yhteyden kokemus, jonka Lipman löysi uudestaan kaksi vuosikymmentä myöhemmin Vygotskin Ajattelu ja kieli -teoksen ilmestyttyä englanniksi vuonna 1962.

Omaan väitöskirjaansa liittyen Lipmanin kävi v. 1950 vilkasta kirjeenvaihtoa tuolloin jo hyvin iäkkään Dewey’n kanssa ja vieraili myös tämän kotona Manhattanilla. Vielä samana vuonna Lipman matkusti saamansa apurahan turvin opiskelemaan kahdeksi vuodeksi Eurooppaan, aluksi Pariisin Sorbonneen ja myöhemmin Wieniin. Euroopassa Lipman tutustui eurooppalaiseen filosofiaan, joka sittemmin vaikutti moniin P4C:n ideoihin. Lipman mainitsee nimeltä ainakin Simmelin, Weberin, Durkheimin, Schilderin, Sartren, Bachelardin, Merleau-Pontyn, Austinin, Rylen ja Wittgensteinin. Lipman kertoo tuolloin perehtyneensä myös Jean Piaget’n psykologisiin käsityksiin sekä panneensa merkille ranskalaisten lasten ja heidän vanhempiensa välittömän suhteen ja tietynlaisen älyllisen toveruuden. Palattuaan Euroopasta Lipman väitteli Columbiassa vuonna 1954 aiheesta Problems of Art Inquiry ja ryhtyi opettamaan Columbiassa ja New Yorkin City Collegessa, joissa työskenteli myöhemmin filosofian professorina kahdeksantoista vuotta.
 
Vielä 1950-luvulla Lipman ei ollut erityisen kiinnostunut kasvatuksesta. Kiinnostus heräsi vasta 1960-luvulla, jolloin hän innostui siitä yhtä kovasti kuin aikanaan filosofiasta toisen maailmansodan aikana. Tätä kautta kehittyi myös ajatus niiden jonkinlaisesta yhdistämisestä. Varsinaisesti P4C:n idut alkoivat kuitenkin hahmottua vasta 1960-luvun lopulla, jolloin Lipman osallistui aktiivisesti keskusteluun lasten, taiteen ja kasvatuksen suhteista. Samaan aikaan hän pohdiskeli myös sitä, oliko hänen logiikan kursseistaan lainkaan hyötyä opiskelijoille. Oliko logiikan opiskeleminen vasta yliopistossa jo liian myöhäistä? Vuoden 1968 yliopistomellakat saivat Lipmanin pohtimaan erityisesti kouluissa tapahtuvaa kasvatusta. Lipman huomasi, että niin Columbian yliopiston henkilökunta sen paremmin kuin opiskelijatkaan eivät kyenneet asioiden rauhalliseen harkintaan vaan toimivat jokseenkin holtittomasti. Tällöin hän päätteli, että ongelman varsinaisena syynä oli kenties se koulujärjestelmä, jonka kaikki olivat läpikäyneet. Lipman ryhtyi myös miettimään, olisiko hänen mahdollista uudistaa logiikan ja kriittisen ajattelun kurssiaan sellaiseksi, että opiskelijat saisivat todellisia valmiuksia ajatella arvostelukykyisemmin ja kriittisemmin.

Samoihin aikoihin Lipmanille tarjoutui mahdollisuus havainnoida neurologisesti sairaiden lasten lukemaan opetusta. Hän ehdotti lapsille erilaisia, loogisten johtopäätösten tekemistä kehittäviä harjoituksia ja huomasi siitä olevan apua. Tämä vahvisti Lipmanin aavistusta ajattelutaitojen opetuksen hyödyllisyydestä jo koulussa. Lipmanista alkoi entistä enemmän näyttää siltä, että oppilaiden päättelytaitoja ja moraalista arvostelukykyä oli kehitettävä jo varhain, koska myöhemmin esimerkiksi yliopistossa siihen ei voida enää merkittävästi vaikuttaa.

Tästä seurasi filosofian ja kasvatuksen yhdistämisen oivallus. Lipmanin katse kääntyi luonnollisesti filosofiaan, erityisesti logiikkaan ja etiikkaan. Kaikkien ällistykseksi Lipman jätti arvostetun professuurinsa Columbiassa vuonna 1972 perustaakseen Filosofiaa lapsille -instituutin (Institute for the Advancement of Philosophy for Children) New Yorkin kupeessa sijaitsevaan silloiseen Montclair State Collegeen. Seuraavien vuosikymmenten aikana Lipman omistautui filosofisen oppimateriaalin kehittämiseen, lasten ajattelun tutkimiseen ja filosofiseen opettajankoulutukseen saavuttaen tällä alueella legendaarisen maineen kaikkialla maailmassa. Lipmanin merkityksestä alansa uranuurtajana saa hyvän käsityksen UNESCO:n julkaisemasta, filosofianopetuksen maailmanlaajuista tilaa ja tulevaisuutta käsittelevästä raportista Philosophy – A School of Freedom. Teaching philosophy and learning to philosphize: Status and prospects  (2007; ks. suomeksi kirjassa Sokrates koulussa, toim. Tuukka Tomperi & Hannu Juuso, niin & näin -kirjat 2008). 
 
Työuransa aikana Matthew Lipman julkaisi n. 30 teosta ja kirjoitti runsaasti tieteellisiä artikkeleita.  Hänelle myönnettiin kaksi kunniatohtorin arvoa. Lipman jäi eläkkeelle Montclairin valtionyliopistosta vuonna 2001, mutta jatkoi akateemista työtään aina vuoteen 2008, jolloin julkaisi omaelämäkertansa A Life Teaching Thinking. Elämänsä viimeiset vuodet Lipman vietti Montclairin kotinsa lähellä sijaitsevassa vanhusten palvelutalossa. 

 

 

Hannu Juuso


Post scriptum

Minulla oli kunnia tuntea Mat henkilökohtaisesti. Vuonna 1993 onnistuin saamaan Oulun yliopiston tutkija-apurahan ulkomaille. Kirjoitin hänelle kiinnostuksestani lasten filosofian opettamiseen ja sain välittömästi kutsun IAPC:n vierailevaksi tutkijaksi. Instituutissa, jossa tuolloin työskenteli myös samoin 2010 edesmennyt professori Ann Margaret Sharp, vallitsi työntäyteinen, kodinomainen  ja lämmin ilmapiiri. Opin tuntemaan Matin tavattoman charmanttina, ystävällisenä ja auttavaisena ihmisenä, joka nautti kaikkien tapaamieni ihmisten suurta kunnioitusta ja arvostusta. IAPC:ssa viettämäni aika lukuisine keskusteluineen ja seminaareineen vaikutti merkittävästi omaan pedagogiseen ajatteluuni. Pienenä anekdoottina tuolta ajalta on mieleeni jäänyt se, kuinka Mat muistutti minua usein keittiön oven huolellisesta sulkemisesta. Miss Elly – Matin lemmikkikissa – ei saanut missään nimessä päästä karkaamaan metsään. No, eräänä lokakuun aamuna …

Lukukauden aikana osallistuin useille Matin pitämille filosofian kursseille. Niillä hän ei oikeastaan koskaan pitänyt perinteistä luentoa, vaan opiskelu perustui filosofiseen keskusteluun, jota käytiin joko ennalta sovitun lukumateriaalin tai osallistujien kirjoittamien papereiden pohjalta – Miss Ellyn seuratessa tyynesti taustalla. 

Mat teki viimeisen ulkomaille suuntautuneen matkansa Suomeen vuonna 1996. Samoihin aikoihin ilmestyi Kasvatus-lehdessä hänestä tekemäni haastattelu. Sen lopussa Mat vastaa kysymykseen ”Mitä Filosofiaa lapsille - ohjelma voisi  tarjota Suomelle?”  seuraavasti:

Voi olla, että se, mitä ihmiset Suomessa odottavat filosofialta  ei ole sama asia kuin mitä filosofia voisi tarjota. Mikäli sen avulla pyritään kehittämään kognitiivisia ja oppimiseen liittyviä taitoja, mielestäni se voi sen tehdä, mutta samalla sen avulla voidaan  saavuttaa myös monia muita asioita. … Myös suomalaiset lapset voisivat huomata, että tällainen toiminta – tarinoiden lukeminen ja keskusteleminen – on humaani, sivistynyt ja demokraattinen tapa opiskella.

 

Suomalaisia julkaisuja Lipmanista ja P4C-menetelmästä

Juuso, Hannu, Lapset, filosofia ja tutkiva yhteisö. Matthew Lipmanin haastattelu. Kasvatus 25 (3), 1994, 287–293.
Juuso, Hannu, Ajattelu kasvatuksessa. Matthew Lipmanin Filosofiaa lapsille -ohjelman pääpiirteet. Teoksessa Jussi Kotkavirta (toim.), Filosofia koulunpenkillä. Painatuskeskus, Helsinki 1995, 48–69.
Juuso, Hannu, Philosophy and Education for Democracy. Teoksessa Jussi Kotkavirta (toim.), Pespektiven zur Didaktik der Philosophie. Filosofian laitoksen julkaisuja 63, Jyväskylän yliopisto 1995
Juuso, Hannu, Lapset ja filosofia. Antiikin paideiasta arvostelukyvyn pedagogiikkaan. Teoksessa Timo Laine (toim.), Kasvatus filosofiaan. Filosofian julkaisuja 66, Jyväskylän yliopisto 1999, 73–95.
Juuso, Hannu, Lapsi, filosofia ja kasvatus. niin & näin 4/2007, 70–74.
Juuso, Hannu, Child, Philosophy and Education. Discussing the intellectual sources of Philosophy for Children. Acta Universitatis Ouluensis, Scientia Rerum Socialium E 91, Oulu 2007. 247 s. (Verkossa osoitteessa http://herkules.oulu.fi/isbn9789514285509/isbn9789514285509.pdf)

Juuso, Hannu, Ajatteleva koulu. Matthew Lipman ja P4C. Teoksessa Tuukka Tomperi & Hannu Juuso (toim.), Sokrates koulussa. Itsenäisen ja yhteisöllisen ajattelun edistäminen opetuksessa. niin & näin -kirjat, Tampere 2008.

 

P4C -ohjelman tähän mennessä suomennetut oppimateriaalit

Gregory, Maughn, Filosofiaa lapsille ja nuorille. Käytännön käsikirja. niin & näin -kirjat, Tampere 2009.
Nukkesairaala sekä Kuka minä olen -opettajan opas. niin & näin -kirjat, Tampere 2010.
Elfie sekä Pohdimme yhdessä -opettajan opas.
Kim ja Jonna sekä Ihmettelemme maailmaa -opettajan opas.
Harri sekä Päättelyn taitoja -opettajan opas.
Liisa sekä Eettisiä kysymyksiä -opettajan opas. 
Kaikki jälkimmäiset Painatuskeskus, Helsinki 1994–1995.

 

 

Yhdysvaltalaissyntyinen filosofi, toimittaja ja media-aktivisti Denis Dutton menehtyi Uudessa-Seelannissa 66-vuotiaana 28. joulukuuta 2010. Hän oli syntynyt Los Angelesissa 9. helmikuuta 1944.

Dutton valmistui filosofian tohtoriksi Kalifornian yliopistosta Santa Barbarassa vuonna 1975, minkä jälkeen hän opetti muun muassa Santa Barbaran ja Michigan-Dearbornin yliopistoissa, kunnes siirtyi vuonna 1984 Uuteen-Seelantiin Canterburyn yliopiston filosofian professoriksi. Hänen oli määrä jäädä eläkkeelle vuoden 2011 alussa.

Duttonin tunnetuin teos on vuonna 2009 ilmestynyt The Art Instinct: Beauty, Pleasure, and Human Evolution, jossa hän esittää darwinistisen estetiikan teoriansa. Lisäksi Dutton tunnetaan Philosophy and Literature -lehden toimittajana ja ennen kaikkea korkeatasoisia taide- ja kirjallisuusarvioita ja -esseitä kokoavan Arts & Letters Daily -verkkosivun perustajana.

Uutinen Duttonin kuolemasta The New Zealand Herald -lehden verkkoversiossa:
http://www.nzherald.co.nz/nz/news/article.cfm?c_id=1&objectid=10696919

The Washington Postin muistokirjoitus:
http://www.legacy.com/obituaries/washingtonpost/obituary.aspx?n=denis-du...

The New Yorkerin muistokirjoitus:
http://www.newyorker.com/online/blogs/newsdesk/2010/12/denis-dutton.html

Arts & Letters Daily:
http://aldaily.com
 

Jukka Mikkonen

 

  

Modernin ihmistieteen jättiläinen

Ranskalainen antropologi, filosofi, strukturalistisen metodologian isä ja osallistuva intellektuelli Claude Lévi-Strauss kuoli 100-vuotiaana Pariisissa sunnuntaina 1. marraskuuta. Hän oli syntynyt Brysselissä 28. marraskuuta 1908.

Filosofiksi valmistunut Lévi-Strauss aloitti tutkijanuransa 1935 São Paulon yliopiston vierailevana sosiologian professorina. Hänen vaimonsa Dina toimi samalla laitoksella vastaavassa virassa. Yhdessä he aloittivat neljä vuotta kestäneen etnografisen kenttätyön Mato Grosson ja keskisen Amazonasin alueilla. Lyhyeksi jääneen Ranskan-vaiheen 1939–1941 jälkeen juutalaista sukujuurta ollut Lévi-Strauss joutui ja pääsi muuttamaan Yhdysvaltoihin. Hän opetti New Yorkin School for Social Researchissa, jossa työskenteli myös kielitieteilijä Roman Jakobson (1896–1982). Lévi-Strauss ja Jakobson pohjustivat sotavuosina teoriaansa strukturalismista eli merkitsevien järjestelmien rakenneopista. Palattuaan Ranskaan 1948 Lévi-Strauss väitteli etnologian alaan kuuluvilla teoreettis-käytännöllisillä tutkimuksillaan sosiaalisista suhteista ja sukulaisuudesta. Hänestä tuli ensin 1950 École pratique des Hautes Étudesin uskontotieteen professori ja sitten 1959 Collège de Francen sosiaaliantropologian professori. Ranskan akatemiaan hänet valittiin 1973.

Lévi-Straussin maailmanmaine perustuu ennen kaikkea teoksiin Anthropologie structurale ja La pensée sauvage. Niissä hän puolusti psykologistis-funktionalistiset ja litteraaris-historialliset kulttuuriselitykset syrjäyttävää lingvistis-strukturalistista tutkimusotetta ja esitteli bricoleurin ja inginieurin avainhahmot. Riita strukturalismin ytimestä ja perinnöstä jatkuu oppialat ylittävänä problematiikkana. Etnologikollega Jean Pouillon näki kiistakapulan 40 vuotta sitten näin: ”Monille ’rakenteesta’ puhuminen soveltuu oikeuttamaan varsin räikeän sekaannuksen: puhutaan mistä sattuu sillä tekosyyllä, että yhteiskunta muodostaa systeemin, ja yhdistellään sitten eri sarjan ilmiöitä tarkastelematta, onko rinnastelu lainkaan perusteltua. Parhaimmillaan käsitteellä tehdään fenomenologiset kuvaukset juohevammiksi. Lévi-Straussilla ’rakenne’ päinvastoin valtuuttaa ylittämään puhtaan kuvailun, siirtymään aistillisesta tai eletystä järkiperäiseen, kohti [antropologisessa kenttätutkimuksessa kerättyjen tietojen keskinäisten] suhteitten saattamista laskettaviksi.”

Lévistraussilaisuuteen kuuluu kuitenkin pyrkimys tehdä oikeutta konkreettisille elämänmuodoille. Toinen ydinteema onkin ajatus insinööritaidosta erkanevasta mutta sen valtakaudellakin esiintyvästä kyhäämisestä. Teoria käsillä olevan luovaan käyttämiseen ja kesyttämättömään kulttuuriseen arvostelukykyyn perustuvan jokapaikanhöylyyden merkityksestä myös teollisissa yhteiskunnissa on pitänyt Lévi-Straussin ’villin ajattelun’ mukana filosofisissa ja sivilisaatiokriittisissä keskusteluissa. Jo Unescon 1952 kustantamassa puheenvuorossa Race et histoire hän puhui kulttuurin moninaisuuden ja toiseuden ymmärtämisen puolesta. Antropologisuuruus itse ajautui vähitellen länsimaisen omahyväisyyden kriitikon roolistaan uuteen positioon: puolustamaan eurooppalaisen pluralismin arvoa etenkin eroja ja vapautta uhkaavan islamistisen suvaitsemattomuuden haasteelta. Vastaavasti vielä 70-luvulla vallankumoukselliseksi luonnehdittu, taisteleva strukturalismi on jo 60-luvulta alkaen ja 80-luvulta tiivistyen jäänyt pahasti jälkistrukturalistisiksi niputettujen radikaalien ajatussuuntien varjoon. Ja strukturalismissa elinvoimaiseksi on usein koettu paremminkin (de Saussuren ja) Jakobsonin kielitieteellinen kuin Lévi-Straussin sosiaalitieteellinen perinne. 1900-luvun ehkä vaikutusvaltaisimman ranskalaisen tutkijan ja älykön tuotannon uudelleenarviointi ja rehabilitointi on kuitenkin hyvässä vauhdissa.

Mutkattomana miehenä ja virkeänä bricoleurina eli näprääjänä tunnettu Lévi-Strauss otti 100-vuotissyntymäpäivillään, jo liikuntakykynsä menettäneenä, vastaan presidentti Sarkozyn tervehdyksen ”koko Ranskan kansalta”.

Jarkko S. Tuusvuori

Muistokirjoituksia

Le Nouvel Observateur
http://tempsreel.nouvelobs.com/actualites/culture/20091103.OBS6718/lanthropologue_claude_levistrauss_est_mort.html

Le Monde (sis. Roger Pol-Droit’n henkilökuvan vuodelta 2008)
http://www.lemonde.fr/carnet/article/2009/11/03/l-ethnologue-claude-levi-strauss-est-mort_1262337_3382.html

Le Figaro
http://www.lefigaro.fr/culture/2009/11/03/03004-20091103ARTFIG00574-claude-levi-strauss-est-mort-.php

Le Point
http://www.lepoint.fr/culture/2009-11-03/disparition-la-mort-de-claude-levi-strauss/249/0/391432

Ks. myös Eerika Koskinen-Koivisto & Janne Juhana Rantala, Claude Lévi-Strauss täytti sata vuotta. Elore 1/09:
http://www.elore.fi/arkisto/1_09/ajank_koskinen_01_09.pdf


Teoksia

La vie familiale et sociale des Indiens Nambikwara. 1948
Les structures élémentaires de la parenté. 1949
Introduction à l’œuvre de Marcel Mauss. 1950
Race et histoire. 1952 (Rotu, historia ja kulttuuri. Suom. Jussi Träskilä. 2004)
Tristes Tropiques. 1955/1962 (Tropiikin kasvot. Suom. Ville Keynäs. 1997/2003)
Anthropologie structurale. 1958
Entretiens avec Georges Charbonnier. 1960
Le totémisme aujourd’hui. 1962/1965
La pensée savage. 1962
Le cru et le cult [Mythologiques I]. 1964
Du miel aux cendres [Mythologiques II]. 1966
L’origine des manières de table [Mythologiques III]. 1968
L’homme nu [Mythologiques IV]. 1971
Anthropologie structurale II. 1973
La voie des masques. 1972
Paroles donnés. 1984
Le regard éloigné. 1983
La potière jalouse. 1985
De près et de loin. 1988
Des symboles et leurs doubles. 1989
Histoire de lynx. 1991
Regarder, écouter, lire. 1993
 
 
Ei ole liioiteltua sanoa, että modernin biologian filosofian teki angloamerikkalaisessa maailmassa mahdolliseksi tieteen yhtenäisyyden idean vähittäinen murtuminen 1960-luvulta alkaen. Vielä vähemmän liioiteltua on sanoa, että Marjorie Glicksman Grene (1910–2009) oli keskeinen tuon uuden filosofisen tutkimusalan innoittaja. Filosofiseen julkisuuteen uuden alan tosin nostivat David Hull ja Michael Ruse, jotka sittemmin ovat olleet sen näkyviä edustajia.[1] Mutta Marjorie Grene vaikutti taustalla: hänen kiinnostuksensa elämän asettamia filosofisia ongelmia kohtaan periytyi 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Se oli myös modernia harrastusta moniulotteisempaa erityisesti sikäli, että häntä kiinnostivat biologiatiedettä edeltäneet tulkinnat ja perinteet. Tämän kiinnostuksen voi tiivistää kahdeksi kysymykseksi: Miten elämän ilmiöiden selittäminen poikkeaa fysikaalis-kemiallisen maailman ilmiöiden selittämisestä? Entä mitä merkitsee ihmiskäsitykselle se, että ihminen on yksi eläinlaji muiden joukossa – ja kuten nykyisin tiedämme, biologisen evoluution tuote?[2]
 
Grenen uran alkuvaiheissa mikään ei ennakoinut hänelle merkittävää roolia nimenomaan elämän filosofina ja modernin biologian filosofian taustainnoittajana.[3] Hänen opiskelijanuransa alkukohta oli Wellesley College (”women's liberal arts college”, 1927), missä hänen pääaineekseen muodostui eläintiede. Määrätietoiset filosofian opintonsa hän käynnisti vaihto-opiskelijana Saksassa 1931–33. Hänen opettajinaan olivat Martin Heidegger Freiburgissa edellisenä vuonna ja Karl Jaspers Heidelbergissä jälkimmäisenä. Yhdysvaltoihin palattuaan Grene viimeisteli väitöskirjansa Radcliffe Collegessa, ”jota lähemmäs ei nainen tuolloin päässyt Harvardia”[4], aiheenaan käsite Existenz saksalaisessa nykyfilosofiassa. Hän onnistui kahden välivuoden jälkeen pääsemään Chicagoon assistenttiopettajaksi Rudolf Carnapin kurssille. Chicagon kausi kuitenkin loppui 1944: ”Minulle sanottiin, ettei palveluksiani enää tarvittu.”[5] Seuraavat puolitoista vuosikymmentä Grene vietti akatemian ulkopuolella – maatilan emäntänä yhdessä aviomiehensä kanssa aluksi Yhdysvalloissa, sitten Irlannissa. Hän harjoitti kuitenkin koko ajan filosofiaa: hänet kutsuttiin kirjoittamaan mannereurooppalaista filosofiaa ja erityisesti eksistentialismia esitteleviä tekstejä useisiin eri yhteyksiin.[6]
 
Grene sai uudelleen tilaisuuden opettaa akatemiassa 50-luvun lopussa ensin tilapäisesti Manchesterissa ja Leedsissä, sitten päätoimisesti Belfastissa. Hän siirtyi takaisin Yhdysvaltoihin 1965 (University of California, Davis) saatuaan vakinaisen paikan, jossa hän toimi eläköitymiseensä asti eli vuoteen 1978. Sen jälkeen hän toimi vierailevana tutkijana ja luennoitsijana lukuisissa eri yliopistoissa. Viimeiset kaksi vuosikymmentä hänen tukikohtanaan oli Virginia Tech, missä hänen tyttärensä toimii kasvipatologian professorina.[7]
 
Varhaisimmaksi ajatteluaan ohjanneeksi vaikutteeksi Grene mainitsee epäuskon, jonka hänessä herätti Wellesleyssä ehdottomana dogmina pidetty kartesiolainen cogito. ”Työni kestävä teema on uskoakseni ollut, että olen kieltäytynyt hyväksymästä cogitoa.”[8] Toinen varhainen vaikute oli pettymys loogiseen positivismiin. Grenelle kehittyi vakaumus, että tietoa ei voi johtaa loogisista periaatteista vaan se syntyy käytännöllisen toiminnan tuloksena. Hänen näkemyksensä tutkimuskäytäntöjen merkityksestä vahvistui olennaisesti, kun hän työskenteli 50-luvulla kemisti Michael Polanyin avustajana toimittaen tämän tieteenfilosofista esseekokoelmaa Personal Knowledge.[9] Yksi Polanyin teoksen ydinteemoista on tacit knowedge – eli kehollisten, esiartikuloitujen toimintojen ja rutiinien merkitys artikuloidun tiedon kantajana ja tukipisteenä. Ajatus tuki Grenen naturalistista näkemystä: inhimillinen tieto kasvaa todellisista vuorovaikutuksista aineellisen maailman kanssa. Tietäminen on maailmassa elävälle, historialliselle oliolle mahdollinen kyky. ”Tietämisen luonnetta perätessämme pohdimme sellaista, mitä me ja jotkut muut eläimet teemme.”[10]
 
Belfastissa Grene sai tehtäväkseen opettaa klassista filosofiaa. Hän tutustui systemaattisesti Aristoteleen teksteihin, erityisesti Aristoteleen biologiaan.[11] Hänen suhtautumisensa Aristoteleeseen heijastaa hyvin hänen näkemystään historian merkityksestä filosofialle yleisemminkin. Hän ei ollut ”aristoteelikko”, vaan hän pyrki oppimaan Aristoteleelta erityisesti sitä, millä tavoin elollisen ja elottoman luonnon keskinäinen suhde voidaan ymmärtää. Biologia alkoi näyttää filosofisesti erityisen lupaavalta tieteenalalta, koska se poikkesi olennaisesti tuonaikaista tieteenfilosofiaa hallinneesta klassisen fysiikan ihanteesta. Grene päätyi näkemykseen, että läntisen filosofisen perinteen käsitys tieteestä olisi kehittynyt erilaiseksi, jos sen ihanteeksi olisi otettu fysiologia eikä fysiikka. ”Ehdotin, että käsitystä tieteenfilosofiasta itsestään tulisi paljolti uudistaa ottamalla biologia olennaiseksi tarkastelun kohteeksi.”[12]
 
Polanyin ohella Grenen elämää, biologiaa ja ihmisluontoa koskeviin filosofisiin näkemyksiin vaikuttivat erityisesti Helmut Plessner, Maurice Merleau-Ponty ja J. J. Gibson; Merleau-Pontya mahdollisesti lukuun ottamatta kaikki ovat Polanyin tavoin angloamerikkalaisen filosofian valtavirrassa jokseenkin tuntemattomia. Plessnerin filosofisesta antropologiasta hän omaksui näkemyksen eläinten ’paikantuneisuudesta’ (positionality). J. J. Gibsonin ’ekologisen psykologian’ avainkäsite on ’tarjouma’ (affordance): organismien suhteet ympäristöönsä eivät jäsenny passiivisen havainnoinnin kautta, vaan päinvastoin organismit ovat ympäristössään aktiivisia. Ne käyttävät hyväkseen ympäristön positiivisia ja välttävät negatiivisia tarjoumia. Tämä lähestymistapa antoi tukea hänen tiedenäkemykselleen: ”Gibsonin ’ekologinen lähestymistapa’ tarjoaa nähdäkseni niin epistemologisesti kuin ontologisesti vakaan lähtökohdan nykyisille pyrkimyksille ymmärtää tieteen käytäntöjä, mikä korvaa kuluneet ’loogisen rekonstruktion’ abstraktiot.”[13]
 
Marjorie Grenen moniulotteinen lukeneisuus sekä hänen kykynsä yhdistää elämän filosofian perusongelmien pohdintaan moninaisia käsitteellisiä ja empiirisiä aineksia tekevät hänen tekstiensä lukemisen poikkeuksellisen virkistäväksi. Grene oli ensimmäinen naisfilosofi, jolle on omistettu sarjan The Library of Living Philosophers teos. Sen 23 esseetä sekä erityisesti Grenen railakkaan kriittiset vastaukset tarjoavat kokonaisuudessaan laaja-alaisen joskin valtavirta-ajattelusta poikkeavan läpileikkauksen elämän ja biologian filosofisiin ongelmiin. Grene tiesi itse olevansa sivussa valtavirrasta: ”harvoja ja yksinäisiä ovat ne, jotka jakavat filosofiset taipumukseni.”[14] Mutta se ei häntä erityisemmin häirinnyt – jos ei ilahduttanutkaan. 
 
Grenen elämänkaari kattoi huomattavan osan 1900-luvun keskeistä filosofiaa. Hän ei kehittänyt systemaattista koulukuntaa; pikemminkin hän piti itseään opettajana (”kaikki opettajat tietävät oppivansa vain sen, mitä he opettavat”[15]). Hänen uransa oli monipolvinen, mutta tämä ei ollut jälkikäteen arvioiden pelkkä rasite vaan teki hänelle mahdolliseksi koota yhteen monipuolisia vaikutteita. ”Joukko vaikutteita ja mielenkiinnon kohteita ovat auttaneet minut löytämään ilmeisesti lupaavan kehyksen, jonka avulla reflektoida minua kiinnostaneita ongelmia: persoonan luonne, tietoväitteiden luonne, tieteenfilosofian ongelmat paitsi biologiassa myös yleisemmin.”[16]

Yrjö Haila
(Ympäristöpolitiikan professori, Tampereen yliopisto)
 
 
Viitteet
1 David L. Hull, Philosophy of Biological Science. Prentice-Hall, Englewood Cliffs, 1974; Michael Ruse, The Philosophy of Biology. Hutchinson, London 1973.
2 Grenen kiinnostuksen moniulotteisuudesta antaa hyvän kuvan hänen esseekokoelmansa The Understanding of Nature. Essays in the Philosophy of Biology. Boston Studies in the Philosophy of Science, XXIII; D. Reidel, Dordrecht, 1974; Katso myös Marjorie Grene & David Depew, The Philosophy of Biology. An Episodic History. Cambridge University Press, Cambridge 2004.
3 Grenen omaelämänkerrallisia tekstejä ovat A Philosophical Testament. Open Court, Chicago 1995 (=PT); sekä Intellectual Autobiography. Teoksessa The Philosophy of Marjorie Grene. The Library of Living Philosophers Volume XXIX. Toim. R.E Auxier & L.E. Hahn. Open Court, Chicago 2002 (=IA).
4 IA, 7.
5 IA, 10.
6 Tulokseksi syntyi muiden muassa kaksi kohteidensa suhteen hyvin kriittistä kirjaa: Dreadful Freedom. A Critique of Existentialism (1948) sekä Heidegger (1957).
7 Nimikkeenään ”Honorary University Distinguished Professor and Adjunct Professor of Philosophy and Science Studies”.
8 IA, 4.
9 The University of Chicago Press, Chicago 1958.
10 PT, 47.
11 Grene, A Portrait of Aristotle. The University of Chicago Press, Chicago 1963.
12 IA, 19.
13 IA, 24.
14 IA, 26.
15 PT, 17.
16 IA, 26.
 
Polish philosopher Leszek Kolakowski (1927-2009) died on Friday, July 17.

Obituary by Reuters:
-------------------------------------

WARSAW (Reuters) - Leading Polish philosopher Leszek Kolakowski, who turned against his Marxist beliefs, went into exile and then branded his old doctrine "the greatest fantasy of the 20th century," died on Friday aged 81.

Kolakowski, who won international renown with his monumental "Main Currents of Marxism," died in hospital in Oxford, the PAP state news agency said. Kolakowski had lived and taught mainly at Oxford since leaving communist Poland as a dissident in 1968.

"We have lost a man who rendered remarkable services in the cause of a free and democratic Poland," the speaker of Poland's parliament, Bronislaw Komorowski, told deputies who observed a minute of silence for Kolakowski.

Starting off as an orthodox Marxist in postwar Poland, Kolakowski became progressively disenchanted and his calls for a more democratic version of socialism led him into conflicts with the censors which finally forced him to move to the West.

In exile, first at Berkeley University in California and then at Oxford's All Souls, Kolakowski wrote books on the history of ideas, culminating in his "Main Currents of Marxism," published in 1978, which chronicled the origins, rise and decline of Karl Marx's philosophy.

Kolakowski argued that the totalitarian cruelty of Josef Stalin's Soviet Union was the logical end of Marxist thought.

From Britain, he backed Poland's pro-democracy Solidarity movement which finally overthrew communist rule in 1989. In his later years, Kolakowski wrote plays and short stories and took a keen interest in religious issues.

(Writing by Gareth Jones, editing by Ralph Boulton.)

Source:
http://www.reuters.com/article/entertainmentNews/idUSTRE56G67Q20090717

---------------------------------------

Obituary by Christopher Hitchens (Slate, 20.7.2009): 
http://www.slate.com/id/2223212/

Some of the other obituaries:
http://www.guardian.co.uk/world/feedarticle/8616935
http://www.opendemocracy.net/article/leszek-kolakowski-1927-2009-a-life-...
http://pajamasmedia.com/rogerkimball/2009/07/17/leszek-kolakowski-rip/
http://www.insidehighered.com/blogs/university_diaries/in_memory_of_lesz...
http://www.demdigest.net/blog/regions/leszek-kolakowski-1927-2009.html
http://sanseverything.wordpress.com/2009/07/17/leszek-kolakowski-rip/

Val Plumwood in memoriam

(11.8.1939 – 28.2.2008)


Australialainen ympäristöfilosofi Val Plumwood kuoli helmikuun lopussa kotonaan Braidwoodissa Canberran lähettyvillä. Hänet löydettiin maaliskuun 1. päivänä syrjäisestä kotitalostaan, minne hän oli menehtynyt päivää paria aiemmin. Alkujaan hänen kerrottiin menehtyneen käärmeenpuremaan, mutta poliisin tutkimuksissa kuolinsyyksi paljastui sairaskohtaus.

Val Plumwoodia pidetään yhtenä modernin ympäristöfilosofian pioneereista, ja kotiseuduillaan hänen muistetaan ennen kaikkea toiminnasta Australian sademetsien puolesta. Kansainvälisesti hänet tunnetaan kuitenkin parhaiten dualismikriittisistä kirjoituksista, etenkin teoksesta Feminism and the Mastery of Nature (1993). Tässä teoksessa ja monissa muissa kirjoituksissaan Plumwood pyrki erittelemään eräänlaista herruuden logiikkaa, joukkoa tekniikoita, joilla dualistisia ajattelumalleja rakennetaan ja ylläpidetään.
Häntä on sekä arvostettu että kritisoitu kattavasta ”Läntisen” rationaliteetin kritiikistään, jossa hän pyrki osoittamaan erilaisten alistavien suhteiden välisiä teoreettisia ja historiallisia suhteita. Plumwoodin mukaan ympäristökriisin juuret ovat pitkät, ja se kumpuaa ennen kaikkea perustavista kulttuurisista ajattelumalleista.
Hänen kritiikkinsä kohdistui myös moniin ympäristöliikehdinnän ja feminismin suuntauksiin, etenkin ekofeminismin sellaisiin suuntauksiin, jotka korostivat ”naisellisen” yhteyttä luonnollisuuteen. Laajemminkin hän arvosteli sellaisia dualistisia suhteita kritisoivia projekteja, jotka eivät olleet herkkiä itse dualismin logiikalle. Tässä hän oli samoilla linjoilla monien 1990-luvun ympäristöfilosofien kanssa – tuolloin oli käynnissä laaja ympäristöfilosofian sisäisen kritiikin ja uudistumisen vaihe.

Val Plumwood, omaa sukua Morrell, syntyi vuonna 1939 Sydneyn laitamilla. Ensimmäisestä avioliitosta hänellä oli kaksi lasta, jotka molemmat kuolivat jo aiemmin. Hänen toinen aviomiehensä oli ympäristöfilosofi Richard Routley, jonka kanssa hän kirjoitti Val Routleyn nimellä useita artikkeleita sekä kirjan Australian metsätuhoista. Heidän kirjoituksensa vaikuttivat syntyvään moderniin ympäristöfilosofiaan merkittävästi. Avioeron jälkeen hän otti nimen Plumwood kotiseutunsa Plumwood Mountainin mukaan. Hänen elämänsä keskeinen muovaava kokemus oli krokotiilin hyökkäys vuonna 1985 Kakadun kansallispuistossa. Myöhemmässä tuotannossaan ja esitelmissään hän viittasi usein tähän kokemukseen ja sen aiheuttamaan kategorioiden mullistukseen: miten vieraalta riistana olo nykyihmisestä tuntuukaan.

Plumwood vieraili vuonna 1998 Porissa ja Tampereella kansainvälisessä ympäristötutkimuksen seminaarissa. Samassa yhteydessä hän esittäytyi tamperelaisille filosofian opiskelijoille ja antoi haastattelun niin & näin -lehdelle. Hän oli mieleenpainuva ja kärkäs ihminen, joka oli tottunut kamppailemaan väheksyntää vastaan naisena, ympäristönsuojelijana ja filosofina.
 
Ville Lähde
 
Ks. niin & näin -lehden haastattelu numerossa 4/98, verkossa:
http://www.netn.fi/498/netn_498_plum.html

Plumwoodin muistosivusto:
http://valplumwood.com/
 
 
Syndicate content