muistokirjoitukset
 Kevään niin & näin -tilaustarjous |
muistokirjoitukset
toimittaja
23.07.2012
Professori Juha Sihvola menehtyi vakavaan sairauteen Helsingissä 14.6.2012. Hän oli historioitsija, filosofi ja yhteiskunnallinen keskustelija, joka käsitteli tuotannossaan ja kannanotoissaan ennen kaikkea hyvään elämään, kansalaisuuteen, politiikkaan ja uskontoon liittyviä kysymyksiä.
Juha syntyi Sippolassa (29.8.1957) ja piti kotipaikkanaan sen taajamaa Myllykoskea, mutta mielsi toisaalta, joskaan ei täysin vakavalla naamalla, itsensä maailmankansalaiseksi ja puolusti kosmopolitanismin ihannetta tuotannossaan. Päästyään ylioppilaaksi 1976 hän aloitti yleisen historian opinnot Helsingin yliopistossa, ja kiinnostus antiikin historiaan ja filosofiaan heräsi opiskeluaikana. Historian laitoksella toimineiden Matti Viikarin ja Päivi Setälän lisäksi Juhan tärkeimmät opettajat olivat Holger Thesleff ja Simo Knuuttila. Väitöskirja Decay, Progress, the Good life? Hesiod and Protagoras on the Development of Culture (1989) käsitteli antiikin keskeisten filosofisten teemojen varhaisvaiheita, ja jatko-opiskelijana Juha alkoi myös osallistua Aristoteleen teosten suomennoshankkeen kokoontumisiin. Hän toimi Suomen Akatemian tutkimusassistenttina 1983–1988, nuorena tutkijana 1988–1994 ja vanhempana tutkijana vuodesta 1995 vuoteen 2000, jolloin hänet valittiin Jyväskylän yliopiston yleisen historian professoriksi. Väitöksen jälkeen Juha vietti kaksi vuotta Yhdysvalloissa: vierailevana tutkijana Brownin yliopistossa 1991–1992, ja vuodeksi 1994–1995 hän pääsi tiukasti kilpailtuun tutkimusinstituuttiin Center for Hellenic Studies (Washington DC). Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumia Juha johti 2004–2009 ja toimi samalla myös kahden Suomen Akatemian huippuyksikön History of Mind (2002–08) ja Philosophical Psychology, Morality and Politics (2008–13) varajohtajana ja antiikkiryhmän johtajana. Juha valittiin akatemiaprofessoriksi vuoden 2012 alusta, mutta sairauden paheneminen esti häntä hoitamasta tehtävää. Aktiivisen ja yhteiskunnallisesti osallistuvan tutkimusihanteensa mukaisesti Juha toimi myös lukuisissa luottamustehtävissä, joista esimerkkeinä mainittakoon jäsenyydet Ilkka Niiniluodon johtamassa kansakunnan henkistä tilaa arvioivassa työryhmässä, Suomen Akatemian Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnassa (2001–2006) sekä Suomen Rooman Instituutin Säätiön hallituksessa, jonka puheenjohtajana Juha toimi vuodesta 2007. Juha valittiin myös Helsingin seurakuntien yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtajaksi kaudelle 2011–2012, mutta hän joutui sairauden vuoksi jättämään tehtävän. Uskonnonvapautta käsitellyt ”Religious Equality and Pluralism in Finland” Tutkijakollegiumin konferenssissa Religion and Equality in an Age of Pluralism (21.6.2011) jäi Juhan viimeiseksi julkiseksi tieteelliseksi esitelmäksi. 1980-luvun lopulla tarjoutui oivallinen tilaisuus antiikin filosofian tutkimuksen edistämiseen Suomessa, kun antiikin filosofian parissa uransa aloittanut ja maailman vaikutusvaltaisimpien filosofien joukkoon luettu Martha Nussbaum vietti kesiä Helsingissä silloisen miesystävänsä, taloustieteilijä Amartya Senin toimiessa YK:n WIDER-instituutissa. Tällöin sai alkunsa Juhan ja Marthan ystävyys, ja heidän yhteistyönsä on auttanut merkittävästi myös nuorempaa polvea jatkamaan antiikin filosofian tutkimusta Suomessa ja luomaan yhteyksiä alan kansainvälisiin huippuihin. Juhan kuolinpäivänä Martha puolusti Aalto-yliopistossa humanististen tieteiden asemaa maailmanlaajuisessa katsannossa. "Tulkaa tänne keittiön puolelle, täälläkin on jumalia" [1] Juhan poismeno jätti suuren aukon suomalaiseen intellektuaaliseen elämään. Hänet tunnettiin ja muistetaan laajalti poikkeuksellisen aktiivisena keskustelijana ja kirjoittajana, jonka asiantuntemus ja peräänantamaton kiinnostus kohdistui mitä moninaisimpiin asioihin. Hän oli yhtä lailla kotonaan kansainvälisessä antiikin filosofian tutkimuksessa, politiikkaa koskevissa debateissa, tiedepolitiikan käytännöissä, uskonnonfilosofiassa kuin kirkkohallinnon käytäntöjen, juniorijalkapalloilun, kestävyysjuoksun ja punk-rockin piirissä. Monien muodollisten akateemisten tehtäviensä lisäksi ystävät, oppilaat ja kollegat muistavat hänet hahmona, joka keräsi ympärilleen laajan joukon opiskelijoita eri tieteenaloilta ja tarjosi monille mahdollisuuden tutustua kansainvälisiin tieteen tekemisen käytäntöihin tutkimusavustajana. Samoin kuin tutkimuksessaan myös opetuksessaan ja tiedepoliittisessa toiminnassaan Juha yhdisti pikemmin kuin erotti. Hän työskenteli väsymättömästi syrjintää ja eripuraa vastaan niin sukupuolten, rotujen, uskontojen kuin tieteenalojenkin välillä. [2] "Argumentti on tärkeämpi kuin auktoriteetti" [3] Ikimuistoisia olivat Juhan 90-luvun puolivälissä vetämät lukupiirit, joissa ennen keskustelua antiikin teksteistä juostiin yhdessä ainakin kerran Töölönlahden ympäri säässä kuin säässä. Esimerkillään Juha välitti oppilailleen viestin: Voit päästä oman alasi huipulle, aivan niin pitkälle kuin haluat. Vain kova työ ratkaisee, eikä luovuttaa saa. Akateemisen uran vaatimaa työmäärää ja asennetta hän kuvasi vertauksella juoksijaan, joka maratonin loppumetreillä vaatii ”tätä lisää.” Väitöskirjojen ohjaajana hän ei välittänyt jatko-opiskelijoilleen ainoastaan laajaa asiantuntemustaan, vaan kannusti heitä kehittymään itsenäisiksi ja kriittisiksi ajattelijoiksi. Vastaväitelleelle tohtorikokelaalle hän saattoi suosittaa perspektiivin avartamista ja laajempiin kysymyksiin tarttumista. Kansainvälisesti Juha tunnetaan parhaiten hänen antiikin filosofiaa koskevista tutkimuksistaan. Monien artikkelien lisäksi tärkeimpiä lienevät Troels Engberg-Pedersenin kanssa toimitettu The Emotions in Hellenistic philosophy vuodelta 1998 ja Martha Nussbaumin kanssa toimitettu Sleep of Reason: Erotic Experience and Sexual Ethics in Ancient Greece and Rome (2002). Työstään antiikin filosofian parissa hän myös ammensi lähtökohtia ja inspiraatiota laajoihin historiallisiin ja päivänpolttaviin kirjoituksiinsa. Harva se vuosi Juhan saattoi nähdä yliopistolla tunnusomainen hymy suupielillään ja tuore kirja kainalossaan: suomenkielisestä tuotannosta päällimmäisinä muistetaan teokset Hyvän elämän politiikka (1994), Toivon vuosituhat (1998), Maailmankansalaisen etiikka (2004) ja Juhan viimeiseksi kirjaksi jäänyt teos Maailmankansalaisen uskonto (2011), joka sai paljon positiivista julkisuutta ja valittiin mm. vuoden kristilliseksi kirjaksi (2011). [4] Monien opiskelijoiden käsissä on myös kulunut yhdessä Holger Thesleffin kanssa kirjoitettu Antiikin filosofia ja aatemaailma (1994), josta erään tenttijän sanoin ”iskostuivat kajuuttaan” antiikin filosofian tärkeimmät hahmot. "Aristoteelinen luterilainen, joka oli stoalaisen hyvällä tuulella" [5] Juha oli vakuuttunut antiikin filosofian tärkeydestä nykypäivänä. Vaikka hän ehkä ajan filosofikouluista viihtyikin parhaiten Aristoteleen parissa, hän tunsi vetoa myös stoalaisten ankaraan ajatukseen, jonka mukaan onnellisuuden välttämätön ja riittävä ehto on hyve, oman sielun tila: onnellisuus on siis eräänlainen valinta, joka ei riipu ulkoisista olosuhteista. Todellisuuden luonteen syvällisesti ymmärrettyään viisas tuntee pysyvää iloa, vaikka maailma tarjoaisi koviakin vastoinkäymisiä. Antiikin filosofikouluilta Juha lienee myös perinyt ajatuksen, jonka mukaan filosofian on parannettava ihmisen elämää, samoin kuin opetuksen kuolemaa pelkäämättömyydestä. Juhan sairauden etenemistä seuranneet kollegat voivat todistaa, että mies eli loppuun asti niin kuin opetti. Miira Tuominen Marke Ahonen Malin Grahn Mika Perälä Pauliina Remes Kirjoittajat ovat Juha Sihvolan johtaman antiikin filosofian tutkimusryhmän entisiä ja nykyisiä tutkijoita Viitteet: 1. Juhan vapaa käännös Aristoteleen Herakleitokseen viittaavasta vastauksesta (Eläinten osista, 645a16–23) kysymykseen, miksi pienimmät ja vähäpätöisimmät ötökätkin ansaitsevat tulla tieteellisen tutkimuksen kohteiksi (Jyväskylän yliopiston kesäseminaari Athenis Finlandiae elokuussa 2010). 2. Teoksessaan Maailmankansalaisen uskonto Juha kirjoittaa: ”Edellyttää huomattavaa rohkeutta ja optimismia uskoa sellaisen maailman olevan tulossa, jossa ihmisarvoa oikeasti kunnioitetaan ja jossa kumppanuus erilaisten elämänkatsomusten välillä vahvistuu. Olen John Rawlsin ja Martha Nussbaumin kanssa samaa mieltä siitä, että jos emme uskoisi tällaisen maailman mahdollisuuteen, ihmissuku tuskin ansaitsisi elää.” (s. 298) 3. Juhan opetusperiaate Helsingin yliopiston historian laitoksen ajoilta. 4. Lisäksi teos toi Juhalle sekä WSOY:n kirjallisuuspalkinnon että kunniamaininnan Vuoden tiedekirjapalkinnon yhteydessä. 5. Juhan opettajan, pitkäaikaisen kollegan ja ystävän Simo Knuuttilan luonnehdinta muistopuheessa 29.6.2012.
toimitus
04.01.2011
Treating children as persons might be a small price to pay, in the long run, for some rather substantive social gains.
Hannu Juuso
Minulla oli kunnia tuntea Mat henkilökohtaisesti. Vuonna 1993 onnistuin saamaan Oulun yliopiston tutkija-apurahan ulkomaille. Kirjoitin hänelle kiinnostuksestani lasten filosofian opettamiseen ja sain välittömästi kutsun IAPC:n vierailevaksi tutkijaksi. Instituutissa, jossa tuolloin työskenteli myös samoin 2010 edesmennyt professori Ann Margaret Sharp, vallitsi työntäyteinen, kodinomainen ja lämmin ilmapiiri. Opin tuntemaan Matin tavattoman charmanttina, ystävällisenä ja auttavaisena ihmisenä, joka nautti kaikkien tapaamieni ihmisten suurta kunnioitusta ja arvostusta. IAPC:ssa viettämäni aika lukuisine keskusteluineen ja seminaareineen vaikutti merkittävästi omaan pedagogiseen ajatteluuni. Pienenä anekdoottina tuolta ajalta on mieleeni jäänyt se, kuinka Mat muistutti minua usein keittiön oven huolellisesta sulkemisesta. Miss Elly – Matin lemmikkikissa – ei saanut missään nimessä päästä karkaamaan metsään. No, eräänä lokakuun aamuna … Lukukauden aikana osallistuin useille Matin pitämille filosofian kursseille. Niillä hän ei oikeastaan koskaan pitänyt perinteistä luentoa, vaan opiskelu perustui filosofiseen keskusteluun, jota käytiin joko ennalta sovitun lukumateriaalin tai osallistujien kirjoittamien papereiden pohjalta – Miss Ellyn seuratessa tyynesti taustalla. Mat teki viimeisen ulkomaille suuntautuneen matkansa Suomeen vuonna 1996. Samoihin aikoihin ilmestyi Kasvatus-lehdessä hänestä tekemäni haastattelu. Sen lopussa Mat vastaa kysymykseen ”Mitä Filosofiaa lapsille - ohjelma voisi tarjota Suomelle?” seuraavasti:
Suomalaisia julkaisuja Lipmanista ja P4C-menetelmästä Juuso, Hannu, Lapset, filosofia ja tutkiva yhteisö. Matthew Lipmanin haastattelu. Kasvatus 25 (3), 1994, 287–293. Juuso, Hannu, Ajatteleva koulu. Matthew Lipman ja P4C. Teoksessa Tuukka Tomperi & Hannu Juuso (toim.), Sokrates koulussa. Itsenäisen ja yhteisöllisen ajattelun edistäminen opetuksessa. niin & näin -kirjat, Tampere 2008.
P4C -ohjelman tähän mennessä suomennetut oppimateriaalit Gregory, Maughn, Filosofiaa lapsille ja nuorille. Käytännön käsikirja. niin & näin -kirjat, Tampere 2009.
toimitus
03.01.2011
Yhdysvaltalaissyntyinen filosofi, toimittaja ja media-aktivisti Denis Dutton menehtyi Uudessa-Seelannissa 66-vuotiaana 28. joulukuuta 2010. Hän oli syntynyt Los Angelesissa 9. helmikuuta 1944. The Washington Postin muistokirjoitus: The New Yorkerin muistokirjoitus: Arts & Letters Daily: Jukka Mikkonen
tommi
04.11.2009
Modernin ihmistieteen jättiläinen
Ranskalainen antropologi, filosofi, strukturalistisen metodologian isä ja osallistuva intellektuelli Claude Lévi-Strauss kuoli 100-vuotiaana Pariisissa sunnuntaina 1. marraskuuta. Hän oli syntynyt Brysselissä 28. marraskuuta 1908. Filosofiksi valmistunut Lévi-Strauss aloitti tutkijanuransa 1935 São Paulon yliopiston vierailevana sosiologian professorina. Hänen vaimonsa Dina toimi samalla laitoksella vastaavassa virassa. Yhdessä he aloittivat neljä vuotta kestäneen etnografisen kenttätyön Mato Grosson ja keskisen Amazonasin alueilla. Lyhyeksi jääneen Ranskan-vaiheen 1939–1941 jälkeen juutalaista sukujuurta ollut Lévi-Strauss joutui ja pääsi muuttamaan Yhdysvaltoihin. Hän opetti New Yorkin School for Social Researchissa, jossa työskenteli myös kielitieteilijä Roman Jakobson (1896–1982). Lévi-Strauss ja Jakobson pohjustivat sotavuosina teoriaansa strukturalismista eli merkitsevien järjestelmien rakenneopista. Palattuaan Ranskaan 1948 Lévi-Strauss väitteli etnologian alaan kuuluvilla teoreettis-käytännöllisillä tutkimuksillaan sosiaalisista suhteista ja sukulaisuudesta. Hänestä tuli ensin 1950 École pratique des Hautes Étudesin uskontotieteen professori ja sitten 1959 Collège de Francen sosiaaliantropologian professori. Ranskan akatemiaan hänet valittiin 1973. Lévi-Straussin maailmanmaine perustuu ennen kaikkea teoksiin Anthropologie structurale ja La pensée sauvage. Niissä hän puolusti psykologistis-funktionalistiset ja litteraaris-historialliset kulttuuriselitykset syrjäyttävää lingvistis-strukturalistista tutkimusotetta ja esitteli bricoleurin ja inginieurin avainhahmot. Riita strukturalismin ytimestä ja perinnöstä jatkuu oppialat ylittävänä problematiikkana. Etnologikollega Jean Pouillon näki kiistakapulan 40 vuotta sitten näin: ”Monille ’rakenteesta’ puhuminen soveltuu oikeuttamaan varsin räikeän sekaannuksen: puhutaan mistä sattuu sillä tekosyyllä, että yhteiskunta muodostaa systeemin, ja yhdistellään sitten eri sarjan ilmiöitä tarkastelematta, onko rinnastelu lainkaan perusteltua. Parhaimmillaan käsitteellä tehdään fenomenologiset kuvaukset juohevammiksi. Lévi-Straussilla ’rakenne’ päinvastoin valtuuttaa ylittämään puhtaan kuvailun, siirtymään aistillisesta tai eletystä järkiperäiseen, kohti [antropologisessa kenttätutkimuksessa kerättyjen tietojen keskinäisten] suhteitten saattamista laskettaviksi.” Lévistraussilaisuuteen kuuluu kuitenkin pyrkimys tehdä oikeutta konkreettisille elämänmuodoille. Toinen ydinteema onkin ajatus insinööritaidosta erkanevasta mutta sen valtakaudellakin esiintyvästä kyhäämisestä. Teoria käsillä olevan luovaan käyttämiseen ja kesyttämättömään kulttuuriseen arvostelukykyyn perustuvan jokapaikanhöylyyden merkityksestä myös teollisissa yhteiskunnissa on pitänyt Lévi-Straussin ’villin ajattelun’ mukana filosofisissa ja sivilisaatiokriittisissä keskusteluissa. Jo Unescon 1952 kustantamassa puheenvuorossa Race et histoire hän puhui kulttuurin moninaisuuden ja toiseuden ymmärtämisen puolesta. Antropologisuuruus itse ajautui vähitellen länsimaisen omahyväisyyden kriitikon roolistaan uuteen positioon: puolustamaan eurooppalaisen pluralismin arvoa etenkin eroja ja vapautta uhkaavan islamistisen suvaitsemattomuuden haasteelta. Vastaavasti vielä 70-luvulla vallankumoukselliseksi luonnehdittu, taisteleva strukturalismi on jo 60-luvulta alkaen ja 80-luvulta tiivistyen jäänyt pahasti jälkistrukturalistisiksi niputettujen radikaalien ajatussuuntien varjoon. Ja strukturalismissa elinvoimaiseksi on usein koettu paremminkin (de Saussuren ja) Jakobsonin kielitieteellinen kuin Lévi-Straussin sosiaalitieteellinen perinne. 1900-luvun ehkä vaikutusvaltaisimman ranskalaisen tutkijan ja älykön tuotannon uudelleenarviointi ja rehabilitointi on kuitenkin hyvässä vauhdissa. Mutkattomana miehenä ja virkeänä bricoleurina eli näprääjänä tunnettu Lévi-Strauss otti 100-vuotissyntymäpäivillään, jo liikuntakykynsä menettäneenä, vastaan presidentti Sarkozyn tervehdyksen ”koko Ranskan kansalta”. Jarkko S. Tuusvuori Muistokirjoituksia Le Nouvel Observateur http://tempsreel.nouvelobs.com/actualites/culture/20091103.OBS6718/lanthropologue_claude_levistrauss_est_mort.html Le Monde (sis. Roger Pol-Droit’n henkilökuvan vuodelta 2008) http://www.lemonde.fr/carnet/article/2009/11/03/l-ethnologue-claude-levi-strauss-est-mort_1262337_3382.html Le Figaro http://www.lefigaro.fr/culture/2009/11/03/03004-20091103ARTFIG00574-claude-levi-strauss-est-mort-.php Le Point http://www.lepoint.fr/culture/2009-11-03/disparition-la-mort-de-claude-levi-strauss/249/0/391432 Ks. myös Eerika Koskinen-Koivisto & Janne Juhana Rantala, Claude Lévi-Strauss täytti sata vuotta. Elore 1/09: http://www.elore.fi/arkisto/1_09/ajank_koskinen_01_09.pdf Teoksia La vie familiale et sociale des Indiens Nambikwara. 1948 Les structures élémentaires de la parenté. 1949 Introduction à l’œuvre de Marcel Mauss. 1950 Race et histoire. 1952 (Rotu, historia ja kulttuuri. Suom. Jussi Träskilä. 2004) Tristes Tropiques. 1955/1962 (Tropiikin kasvot. Suom. Ville Keynäs. 1997/2003) Anthropologie structurale. 1958 Entretiens avec Georges Charbonnier. 1960 Le totémisme aujourd’hui. 1962/1965 La pensée savage. 1962 Le cru et le cult [Mythologiques I]. 1964 Du miel aux cendres [Mythologiques II]. 1966 L’origine des manières de table [Mythologiques III]. 1968 L’homme nu [Mythologiques IV]. 1971 Anthropologie structurale II. 1973 La voie des masques. 1972 Paroles donnés. 1984 Le regard éloigné. 1983 La potière jalouse. 1985 De près et de loin. 1988 Des symboles et leurs doubles. 1989 Histoire de lynx. 1991 Regarder, écouter, lire. 1993
toimitus
23.09.2009
Ei ole liioiteltua sanoa, että modernin biologian filosofian teki angloamerikkalaisessa maailmassa mahdolliseksi tieteen yhtenäisyyden idean vähittäinen murtuminen 1960-luvulta alkaen. Vielä vähemmän liioiteltua on sanoa, että Marjorie Glicksman Grene (1910–2009) oli keskeinen tuon uuden filosofisen tutkimusalan innoittaja. Filosofiseen julkisuuteen uuden alan tosin nostivat David Hull ja Michael Ruse, jotka sittemmin ovat olleet sen näkyviä edustajia.[1] Mutta Marjorie Grene vaikutti taustalla: hänen kiinnostuksensa elämän asettamia filosofisia ongelmia kohtaan periytyi 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Se oli myös modernia harrastusta moniulotteisempaa erityisesti sikäli, että häntä kiinnostivat biologiatiedettä edeltäneet tulkinnat ja perinteet. Tämän kiinnostuksen voi tiivistää kahdeksi kysymykseksi: Miten elämän ilmiöiden selittäminen poikkeaa fysikaalis-kemiallisen maailman ilmiöiden selittämisestä? Entä mitä merkitsee ihmiskäsitykselle se, että ihminen on yksi eläinlaji muiden joukossa – ja kuten nykyisin tiedämme, biologisen evoluution tuote?[2] Grenen uran alkuvaiheissa mikään ei ennakoinut hänelle merkittävää roolia nimenomaan elämän filosofina ja modernin biologian filosofian taustainnoittajana.[3] Hänen opiskelijanuransa alkukohta oli Wellesley College (”women's liberal arts college”, 1927), missä hänen pääaineekseen muodostui eläintiede. Määrätietoiset filosofian opintonsa hän käynnisti vaihto-opiskelijana Saksassa 1931–33. Hänen opettajinaan olivat Martin Heidegger Freiburgissa edellisenä vuonna ja Karl Jaspers Heidelbergissä jälkimmäisenä. Yhdysvaltoihin palattuaan Grene viimeisteli väitöskirjansa Radcliffe Collegessa, ”jota lähemmäs ei nainen tuolloin päässyt Harvardia”[4], aiheenaan käsite Existenz saksalaisessa nykyfilosofiassa. Hän onnistui kahden välivuoden jälkeen pääsemään Chicagoon assistenttiopettajaksi Rudolf Carnapin kurssille. Chicagon kausi kuitenkin loppui 1944: ”Minulle sanottiin, ettei palveluksiani enää tarvittu.”[5] Seuraavat puolitoista vuosikymmentä Grene vietti akatemian ulkopuolella – maatilan emäntänä yhdessä aviomiehensä kanssa aluksi Yhdysvalloissa, sitten Irlannissa. Hän harjoitti kuitenkin koko ajan filosofiaa: hänet kutsuttiin kirjoittamaan mannereurooppalaista filosofiaa ja erityisesti eksistentialismia esitteleviä tekstejä useisiin eri yhteyksiin.[6] Grene sai uudelleen tilaisuuden opettaa akatemiassa 50-luvun lopussa ensin tilapäisesti Manchesterissa ja Leedsissä, sitten päätoimisesti Belfastissa. Hän siirtyi takaisin Yhdysvaltoihin 1965 (University of California, Davis) saatuaan vakinaisen paikan, jossa hän toimi eläköitymiseensä asti eli vuoteen 1978. Sen jälkeen hän toimi vierailevana tutkijana ja luennoitsijana lukuisissa eri yliopistoissa. Viimeiset kaksi vuosikymmentä hänen tukikohtanaan oli Virginia Tech, missä hänen tyttärensä toimii kasvipatologian professorina.[7] Varhaisimmaksi ajatteluaan ohjanneeksi vaikutteeksi Grene mainitsee epäuskon, jonka hänessä herätti Wellesleyssä ehdottomana dogmina pidetty kartesiolainen cogito. ”Työni kestävä teema on uskoakseni ollut, että olen kieltäytynyt hyväksymästä cogitoa.”[8] Toinen varhainen vaikute oli pettymys loogiseen positivismiin. Grenelle kehittyi vakaumus, että tietoa ei voi johtaa loogisista periaatteista vaan se syntyy käytännöllisen toiminnan tuloksena. Hänen näkemyksensä tutkimuskäytäntöjen merkityksestä vahvistui olennaisesti, kun hän työskenteli 50-luvulla kemisti Michael Polanyin avustajana toimittaen tämän tieteenfilosofista esseekokoelmaa Personal Knowledge.[9] Yksi Polanyin teoksen ydinteemoista on tacit knowedge – eli kehollisten, esiartikuloitujen toimintojen ja rutiinien merkitys artikuloidun tiedon kantajana ja tukipisteenä. Ajatus tuki Grenen naturalistista näkemystä: inhimillinen tieto kasvaa todellisista vuorovaikutuksista aineellisen maailman kanssa. Tietäminen on maailmassa elävälle, historialliselle oliolle mahdollinen kyky. ”Tietämisen luonnetta perätessämme pohdimme sellaista, mitä me ja jotkut muut eläimet teemme.”[10] Belfastissa Grene sai tehtäväkseen opettaa klassista filosofiaa. Hän tutustui systemaattisesti Aristoteleen teksteihin, erityisesti Aristoteleen biologiaan.[11] Hänen suhtautumisensa Aristoteleeseen heijastaa hyvin hänen näkemystään historian merkityksestä filosofialle yleisemminkin. Hän ei ollut ”aristoteelikko”, vaan hän pyrki oppimaan Aristoteleelta erityisesti sitä, millä tavoin elollisen ja elottoman luonnon keskinäinen suhde voidaan ymmärtää. Biologia alkoi näyttää filosofisesti erityisen lupaavalta tieteenalalta, koska se poikkesi olennaisesti tuonaikaista tieteenfilosofiaa hallinneesta klassisen fysiikan ihanteesta. Grene päätyi näkemykseen, että läntisen filosofisen perinteen käsitys tieteestä olisi kehittynyt erilaiseksi, jos sen ihanteeksi olisi otettu fysiologia eikä fysiikka. ”Ehdotin, että käsitystä tieteenfilosofiasta itsestään tulisi paljolti uudistaa ottamalla biologia olennaiseksi tarkastelun kohteeksi.”[12] Polanyin ohella Grenen elämää, biologiaa ja ihmisluontoa koskeviin filosofisiin näkemyksiin vaikuttivat erityisesti Helmut Plessner, Maurice Merleau-Ponty ja J. J. Gibson; Merleau-Pontya mahdollisesti lukuun ottamatta kaikki ovat Polanyin tavoin angloamerikkalaisen filosofian valtavirrassa jokseenkin tuntemattomia. Plessnerin filosofisesta antropologiasta hän omaksui näkemyksen eläinten ’paikantuneisuudesta’ (positionality). J. J. Gibsonin ’ekologisen psykologian’ avainkäsite on ’tarjouma’ (affordance): organismien suhteet ympäristöönsä eivät jäsenny passiivisen havainnoinnin kautta, vaan päinvastoin organismit ovat ympäristössään aktiivisia. Ne käyttävät hyväkseen ympäristön positiivisia ja välttävät negatiivisia tarjoumia. Tämä lähestymistapa antoi tukea hänen tiedenäkemykselleen: ”Gibsonin ’ekologinen lähestymistapa’ tarjoaa nähdäkseni niin epistemologisesti kuin ontologisesti vakaan lähtökohdan nykyisille pyrkimyksille ymmärtää tieteen käytäntöjä, mikä korvaa kuluneet ’loogisen rekonstruktion’ abstraktiot.”[13] Marjorie Grenen moniulotteinen lukeneisuus sekä hänen kykynsä yhdistää elämän filosofian perusongelmien pohdintaan moninaisia käsitteellisiä ja empiirisiä aineksia tekevät hänen tekstiensä lukemisen poikkeuksellisen virkistäväksi. Grene oli ensimmäinen naisfilosofi, jolle on omistettu sarjan The Library of Living Philosophers teos. Sen 23 esseetä sekä erityisesti Grenen railakkaan kriittiset vastaukset tarjoavat kokonaisuudessaan laaja-alaisen joskin valtavirta-ajattelusta poikkeavan läpileikkauksen elämän ja biologian filosofisiin ongelmiin. Grene tiesi itse olevansa sivussa valtavirrasta: ”harvoja ja yksinäisiä ovat ne, jotka jakavat filosofiset taipumukseni.”[14] Mutta se ei häntä erityisemmin häirinnyt – jos ei ilahduttanutkaan. Grenen elämänkaari kattoi huomattavan osan 1900-luvun keskeistä filosofiaa. Hän ei kehittänyt systemaattista koulukuntaa; pikemminkin hän piti itseään opettajana (”kaikki opettajat tietävät oppivansa vain sen, mitä he opettavat”[15]). Hänen uransa oli monipolvinen, mutta tämä ei ollut jälkikäteen arvioiden pelkkä rasite vaan teki hänelle mahdolliseksi koota yhteen monipuolisia vaikutteita. ”Joukko vaikutteita ja mielenkiinnon kohteita ovat auttaneet minut löytämään ilmeisesti lupaavan kehyksen, jonka avulla reflektoida minua kiinnostaneita ongelmia: persoonan luonne, tietoväitteiden luonne, tieteenfilosofian ongelmat paitsi biologiassa myös yleisemmin.”[16] Yrjö Haila (Ympäristöpolitiikan professori, Tampereen yliopisto) Viitteet 1 David L. Hull, Philosophy of Biological Science. Prentice-Hall, Englewood Cliffs, 1974; Michael Ruse, The Philosophy of Biology. Hutchinson, London 1973. 2 Grenen kiinnostuksen moniulotteisuudesta antaa hyvän kuvan hänen esseekokoelmansa The Understanding of Nature. Essays in the Philosophy of Biology. Boston Studies in the Philosophy of Science, XXIII; D. Reidel, Dordrecht, 1974; Katso myös Marjorie Grene & David Depew, The Philosophy of Biology. An Episodic History. Cambridge University Press, Cambridge 2004. 3 Grenen omaelämänkerrallisia tekstejä ovat A Philosophical Testament. Open Court, Chicago 1995 (=PT); sekä Intellectual Autobiography. Teoksessa The Philosophy of Marjorie Grene. The Library of Living Philosophers Volume XXIX. Toim. R.E Auxier & L.E. Hahn. Open Court, Chicago 2002 (=IA). 4 IA, 7. 5 IA, 10. 6 Tulokseksi syntyi muiden muassa kaksi kohteidensa suhteen hyvin kriittistä kirjaa: Dreadful Freedom. A Critique of Existentialism (1948) sekä Heidegger (1957). 7 Nimikkeenään ”Honorary University Distinguished Professor and Adjunct Professor of Philosophy and Science Studies”. 8 IA, 4. 9 The University of Chicago Press, Chicago 1958. 10 PT, 47. 11 Grene, A Portrait of Aristotle. The University of Chicago Press, Chicago 1963. 12 IA, 19. 13 IA, 24. 14 IA, 26. 15 PT, 17. 16 IA, 26.
toimitus
21.07.2009
Polish philosopher Leszek Kolakowski (1927-2009) died on Friday, July 17.
Obituary by Reuters: ------------------------------------- WARSAW (Reuters) - Leading Polish philosopher Leszek Kolakowski, who turned against his Marxist beliefs, went into exile and then branded his old doctrine "the greatest fantasy of the 20th century," died on Friday aged 81. Kolakowski, who won international renown with his monumental "Main Currents of Marxism," died in hospital in Oxford, the PAP state news agency said. Kolakowski had lived and taught mainly at Oxford since leaving communist Poland as a dissident in 1968. "We have lost a man who rendered remarkable services in the cause of a free and democratic Poland," the speaker of Poland's parliament, Bronislaw Komorowski, told deputies who observed a minute of silence for Kolakowski. Starting off as an orthodox Marxist in postwar Poland, Kolakowski became progressively disenchanted and his calls for a more democratic version of socialism led him into conflicts with the censors which finally forced him to move to the West. In exile, first at Berkeley University in California and then at Oxford's All Souls, Kolakowski wrote books on the history of ideas, culminating in his "Main Currents of Marxism," published in 1978, which chronicled the origins, rise and decline of Karl Marx's philosophy. Kolakowski argued that the totalitarian cruelty of Josef Stalin's Soviet Union was the logical end of Marxist thought. From Britain, he backed Poland's pro-democracy Solidarity movement which finally overthrew communist rule in 1989. In his later years, Kolakowski wrote plays and short stories and took a keen interest in religious issues. (Writing by Gareth Jones, editing by Ralph Boulton.) Source: http://www.reuters.com/article/entertainmentNews/idUSTRE56G67Q20090717 --------------------------------------- Obituary by Christopher Hitchens (Slate, 20.7.2009): http://www.slate.com/id/2223212/ Some of the other obituaries: http://www.guardian.co.uk/world/feedarticle/8616935 http://www.opendemocracy.net/article/leszek-kolakowski-1927-2009-a-life-... http://pajamasmedia.com/rogerkimball/2009/07/17/leszek-kolakowski-rip/ http://www.insidehighered.com/blogs/university_diaries/in_memory_of_lesz... http://www.demdigest.net/blog/regions/leszek-kolakowski-1927-2009.html http://sanseverything.wordpress.com/2009/07/17/leszek-kolakowski-rip/
TT
26.03.2008
Val Plumwood in memoriam(11.8.1939 – 28.2.2008) Australialainen ympäristöfilosofi Val Plumwood kuoli helmikuun lopussa kotonaan Braidwoodissa Canberran lähettyvillä. Hänet löydettiin maaliskuun 1. päivänä syrjäisestä kotitalostaan, minne hän oli menehtynyt päivää paria aiemmin. Alkujaan hänen kerrottiin menehtyneen käärmeenpuremaan, mutta poliisin tutkimuksissa kuolinsyyksi paljastui sairaskohtaus. Val Plumwoodia pidetään yhtenä modernin ympäristöfilosofian pioneereista, ja kotiseuduillaan hänen muistetaan ennen kaikkea toiminnasta Australian sademetsien puolesta. Kansainvälisesti hänet tunnetaan kuitenkin parhaiten dualismikriittisistä kirjoituksista, etenkin teoksesta Feminism and the Mastery of Nature (1993). Tässä teoksessa ja monissa muissa kirjoituksissaan Plumwood pyrki erittelemään eräänlaista herruuden logiikkaa, joukkoa tekniikoita, joilla dualistisia ajattelumalleja rakennetaan ja ylläpidetään. Häntä on sekä arvostettu että kritisoitu kattavasta ”Läntisen” rationaliteetin kritiikistään, jossa hän pyrki osoittamaan erilaisten alistavien suhteiden välisiä teoreettisia ja historiallisia suhteita. Plumwoodin mukaan ympäristökriisin juuret ovat pitkät, ja se kumpuaa ennen kaikkea perustavista kulttuurisista ajattelumalleista. Hänen kritiikkinsä kohdistui myös moniin ympäristöliikehdinnän ja feminismin suuntauksiin, etenkin ekofeminismin sellaisiin suuntauksiin, jotka korostivat ”naisellisen” yhteyttä luonnollisuuteen. Laajemminkin hän arvosteli sellaisia dualistisia suhteita kritisoivia projekteja, jotka eivät olleet herkkiä itse dualismin logiikalle. Tässä hän oli samoilla linjoilla monien 1990-luvun ympäristöfilosofien kanssa – tuolloin oli käynnissä laaja ympäristöfilosofian sisäisen kritiikin ja uudistumisen vaihe. Val Plumwood, omaa sukua Morrell, syntyi vuonna 1939 Sydneyn laitamilla. Ensimmäisestä avioliitosta hänellä oli kaksi lasta, jotka molemmat kuolivat jo aiemmin. Hänen toinen aviomiehensä oli ympäristöfilosofi Richard Routley, jonka kanssa hän kirjoitti Val Routleyn nimellä useita artikkeleita sekä kirjan Australian metsätuhoista. Heidän kirjoituksensa vaikuttivat syntyvään moderniin ympäristöfilosofiaan merkittävästi. Avioeron jälkeen hän otti nimen Plumwood kotiseutunsa Plumwood Mountainin mukaan. Hänen elämänsä keskeinen muovaava kokemus oli krokotiilin hyökkäys vuonna 1985 Kakadun kansallispuistossa. Myöhemmässä tuotannossaan ja esitelmissään hän viittasi usein tähän kokemukseen ja sen aiheuttamaan kategorioiden mullistukseen: miten vieraalta riistana olo nykyihmisestä tuntuukaan. Plumwood vieraili vuonna 1998 Porissa ja Tampereella kansainvälisessä ympäristötutkimuksen seminaarissa. Samassa yhteydessä hän esittäytyi tamperelaisille filosofian opiskelijoille ja antoi haastattelun niin & näin -lehdelle. Hän oli mieleenpainuva ja kärkäs ihminen, joka oli tottunut kamppailemaan väheksyntää vastaan naisena, ympäristönsuojelijana ja filosofina. Ville Lähde Ks. niin & näin -lehden haastattelu numerossa 4/98, verkossa: http://www.netn.fi/498/netn_498_plum.html Plumwoodin muistosivusto: http://valplumwood.com/
TT
23.10.2007
Tommi Wallenius
Muistokirjoitus André Gorzille (1923–2007) Nimellä André Gorz tunnettu filosofi, kirjailija ja lehtimies teki itsemurhan 24. syyskuuta 2007 yhdessä syöpää sairastaneen vaimonsa Dorinen kanssa. Heidät löydettiin vieretysten kuolleena Vosnonin (Auben departementissa, Pariisista kaakkoon) talostaan, lähimmille ystävilleen ja sukulaisilleen kirjoittamiensa viestien keskeltä. André Gorz syntyi Wienissä vuonna 1923 Gerard Hirsch -nimisenä. Gorzin äiti oli saksalaissyntyinen katolinen, hänen isänsä oli ajan antisemitistisen ilmapiirin vuoksi katolilaiseksi kääntynyt juutalainen. Koulussa häntä kutsuttiin saksalaisittain nimellä Horst, mutta muuttaessaan Pariisiin vuonna 1949 oli suotavampaa aloittaa lehtikirjoittelu ranskalaistetulla nimellä Michel Bosquet. Pariisilaistunut Gorz sai Ranskan kansalaisuuden vuonna 1954. Vuonna 1957 hän julkaisi ensimmäisen kirjansa Le traître kirjailijanimellä André Gorz, koska pelkäsi kirjojensa kumouksellisen luonteen vaarantavan hänen työmahdollisuutensa toimittajana. Työskenneltyään Paris-Press ja L’Expess -lehdissä hän siirtyi Jean Danielin ja kumppanien kanssa perustamaan vasemmistolaista, vuonna 1964 ilmestymisensä aloittanutta viikkolehteä Le Nouvel Observateur. Hän osallistui myös sartrelaisen Les Temps Modernes -lehden toimitustyöhön. Gorz oli valmistunut Lausannessa kemisti-insinööriksi vuonna 1945, muuta yliopisto-tutkintoa hänellä ei ollut eikä hän koskaan toiminut opettajana. Filosofikirjailija Gorz antoi hyvin vähän haastatteluja ja suhtautui varauksellisesti julkisuuteen, vaikka olikin ahkera ja kantaaottava kirjoittaja ja mielipidevaikuttaja. Hän vierasti sitoutumista mihinkään identiteettiin, mutta Gorzia on liitetty eksistentialismiin, marxismiin ja ekologiseen liikkeeseen. Gorz vitsaili englantilaisten pitävän häntä Jean-Paul Sartren perillisenä, saksalaisten Frankfurtin koulukunnan jälkeläisenä, Ranskassa hän taas käy paremminkin Ivan Illichin oppilaasta. Sartren tapaan André Gorzin eksistentialistisen marxismin keskipisteessä oli yksilön autonomia, joka taas oli välttämättön ehto myös yhteiskunnan muuttamiseksi. Gorz kritisoi voimakkaasti yhteiskunnan alistamista ekonomiselle järjelle ja vaati puolestaan talouden alistamista poliittiselle ohjaukselle. 1960- ja 1970-lukujen vaihteesta lähtien radikaali kapitalistisen tuotantojärjestelmän ja konsumerismin kritiikki kehittyi hänen ajattelussaan vahvaksi ekologiseksi painotukseksi. Nopeita ja radikaaleja muutoksia tuotantotapoihimme ja kulutustottumuksiimme vaatinutta Gorzia pidetäänkin Ranskassa yhtenä ekologisen ajattelun isänä. Myöhemmin hän tuli tunnetuksi myös proletariaatin kulttiin ja perinteiseen palkkatyön malliin käpertyneen vasemmiston kritiikistä. Gorz itse kävi dialogia Marxin teosten kanssa kehitellen kansalaisten perustulolle pohjautuvaa utopiaa, jonka tarkoitus oli haastaa palkkatyölle perustuneet mallit, jotka ovat käyneet vanhanaikaisiksi työn yhä vähentyessä ja muuttuessa materiaalisesta immateriaaliseksi. André Gorzin paristakymmenestä kirjasta viimeiseksi jäi hänen englantilaissyntyiselle vaimollensa omistama, vuonna 2006 ilmestynyt Lettres à D. – Histoire d’un amour. Hän kirjoittaa kirjeen muotoon laaditussa tekstissään katuvansa sitä, kuinka hän oli kuvannut puolisoaan totuudenvastaisesti ensimmäisessä romaanissaan, ja sitä, miten vähän Dorine oli myöhemminkin esillä hänen kirjoituksissaan, vaikka juuri tämä oli mahdollistanut teokset ja koko hänen eksistenssinsä. Gorz kirjoittaa Lettres à D.:ssä: »Täytät pian 82 vuotta. Olet lyhentynyt kuudella senttimetrillä, painat enää vain neljäkymmentäviisi kiloa, ja olet yhä kaunis, viehkeä ja haluttava. Viisikymmentäkahdeksan vuotta olemme eläneet yhdessä ja rakastan sinua enemmän kuin koskaan. Viime aikoina olen uudelleen rakastunut sinuun, ja uudestaan kannan sisälläni raatelevaa tyhjyyttä, joka täyttyy vain kun kehosi painautuu omaani vasten.» Gorz jatkaa toisaalla samassa teoksessa: »Emme kumpikaan haluaisi elää kauemmin kuin toinen meistä. Olemme usein sanoneet, että jos meillä olisi toinen elämä – mikä on vastoin kaikkea todennäköisyyttä – haluaisimme viettää sen yhdessä.» André Gorzin teoksia • Le traître (1957) • La morale de l'histoire (1959) • Stratégie ouvrière et néocapitalisme (1964) • Le socialisme difficile (1967) • Réforme et révolution (1969) • Critique du capitalisme quotidien (1973) • Critique de la division du travail (1973) • Écologie et politique (1975) • Écologie et liberté (1977) • Fondements pour une morale (1977) • Adieux au prolétariat – Au-delà du socialisme (1980) • Les Chemins du Paradis – L’agonie du capital (1983) • Métamorphoses du travail – Critique de la raison économique (1988) • Capitalisme, Socialisme, Écologie (1991) • Misères du présent, richesse du possible (1997) • L’immatériel – Connaissance, valeur et capital (2003) • Lettre à D. – Histoire d'un amour (2006) Suomennoksia • Työväenliike ja sosialismi. Huutomerkki-sarja, 1971. • Eläköön työttömyys! Kirjoituksia työstä, ekologiasta, vapaudesta. Suomennettu useista alkuteoksista, toim. Keijo Rahkonen, suom. Risto Heiskala. Helsinki, Kansan sivistystyön liitto 1982. Logokseen on lisätty artikkeli André Gorz, jonka on kirjoittanut Tommi Wallenius.
TT
11.06.2007
Richard Rorty (1931–2007)
Yhdysvaltain tunnetuin filosofi Richard Rorty kuoli haimasyöpään 8. päivä kesäkuuta. Uuspragmatisti Rorty työskenteli niinsanotun analyyttisen ja niinkutsutun mannermaisen filosofian välisellä ei-kenenkään-maalla. Hänen teoksiaan olivat:
Philosophy and the Mirror of Nature (1980), Consequences of Pragmatism (1982), Contingency, Irony, and Solidarity (1988), Philosophical Papers I–III (1991 & 1998), Achieving Our Country: Leftist Thought in Twentieth Century America (1998) ja Philosophy and Social Hope (2000).
Näin Rorty kuvasi hankettaan Risto Kuneliuksen tekemässä niin & näin -haastattelussa:
”Metafyysinen perinne on tikapuut, joita pitkin olemme kiivenneet, mutta joita emme tarvitse enää. Voimme heittää tikapuut kädestämme ja jatkaa matkaa ilman niitä. Metafysiikka on huikea perinne, joka jatkuu aina Ranskan vallankumoukseen asti. Se tekee koko vallankumouksen mahdolliseksi. Mutta sen jälkeen metafysiikan voi vähin erin panna syrjään ja unohtaa. Siitä on tullut vanhentuneiden työkalujen kokoelma. Emme tarvitse sitä enää.
[…]
Jeesus ilmaantui jostain ja sanoi: ”Kaikki ihmiset ovat veljiä keskenään.” Kaikki ajattelivat, että hän oli järjiltään, mutta ajatus kuitenkin tarttui. Se oli hyvä ajatus, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mistä se sai alkunsa. Marx väitti, että Euroopan porvaristo riistää työväenluokkaa – ja oli oikeassa. Mutta mistä se tuli hänen mieleensä. En tiedä. Hyvä että jonkun mieleen tuli.
[…]
Pragmatismi on paljon radikaalimpi ajattelutapa kuin useimmat ihmiset ajattelevat. Se nakertaa maata monien tavanomaisten uskomustemme alta. Aika usein pragmatismia moititaan siitä, että se on arkijärkistä, yritys ilmaista tavanomaisia, arkisia itsestäänselvyyksiä filosofisesti. Mutta pragmatismi on itse asiassa monien arkijärkisten asettamustemme vakavaa koettelemista.
[…]
Minusta kaiken kritiikin muoto pitäisi olla yksinkertaisesti ajatus: ”Ei asioiden tarvitse olla näin, ne voisivat olla myös noin.”
(niin & näin 2/99)
Stanfordin lehdistötiedote:
Todd Gitlinin muistokirjoitus:
Washington Postissa julkaistu muistokirjoitus:
New York Timesissa julkaistu muistokirjoitus:
Verkkolinkkejä:
Laaja online- ja offline-tekstien bibliografia:
TT
07.03.2007
Ranskalainen sosiologi ja filosofi Jean Baudrillard kuoli 77-vuoden iässä
Le Monden verkkosivulle kerättyjä linkkejä muistokirjoituksiin: http://www.lemonde.fr/web/article/0,1-0,36-880003,0.html Muistokirjoitus Le Mondessa: http://www.lemonde.fr/web/article/0,1-0,36-879957,0.html Muistokirjoitus Pierre Assoulinen blogissa Le Monden verkkosivuilla: http://passouline.blog.lemonde.fr/2007/03/07/pour-saluer-baudrillard/ Guardian-lehden muistokirjoitus: http://www.guardian.co.uk/obituaries/story/0,,2028464,00.html Julian Bagginin kirjoittama muistokirjoitus Guardianin verkkolehdessä: http://commentisfree.guardian.co.uk/julian_baggini/2007/03/the_shadow_of_his_former_self.html Times-lehden muistokirjoitus: http://www.timesonline.co.uk/tol/comment/obituaries/article1483898.ece
|
