Arendt

London Review of Books -lehdessä (numero 9, 10.5.2007) Judith Butler kirjoittaa tuoreimmasta Hannah Arendt -kokoelmasta, joka sisältää otsikon Jewish Writings alle koottuja esseitä (Schocken 2007, ed. Jerome Kohn). Verkko-osoite: http://www.lrb.co.uk/v29/n09/
 
Kootuissa teksteissä Arendt pohtii omaa suhdettaan juutalaisuuteen, Israeliin ja kansallisvaltion ideaan. Kansallisvaltio näyttäytyy ongelmana: kansalaistensa oikeuksien vaalijana sitä voi puolustaa, nationalistisen ulossulkevana, vähemmistöjen sortoa ja pakolaisuutta synnyttävänä ilmiönä sitä on vastustettava. Poliittisen yhteisön muotona sille ei kuitenkaan ole helppoa löytää elinkelpoisia vaihtoehtoja.
 
Ongelma kosketti erityisellä tavalla juutalaisintellektuelleja, joiden oli ratkaistava suhteensa arabimaiden ja palestiinalaisalueiden keskelle syntyneeseen Israelin valtioon. Arendt suhtautui kriittisesti tai vähintäänkin epäillen sionismiin. Tunnettu filosofi Gershom Scholem syyttikin Arendtia siitä, että tältä (kuten Scholemin mukaan monilta muilta ”saksalaiseen vasemmistoon” kuuluneilta juutalaisintellektuelleilta) puuttui Ahabath Israel – rakkaus juutalaista kansaa kohtaan. Arendtin vastaus kuului:
 
”Olet aivan oikeassa – minua ei liikuta mikään tämänkaltainen ’rakkaus’, kahdesta syystä: En ole koskaan elämässäni ’rakastanut’ mitään kansaa tai kollektiivia, en sen paremmin Saksan kansaa kuin ranskalaisia tai yhdysvaltalaisia, en työväenluokkaa enkä mitään sen kaltaistakaaan. Totta tosiaan rakastan ’vain’ ystäviäni, ja ainoa tuntemani ja uskomani rakkauden laji on toisten ihmisten, persoonien rakastaminen. Toisekseen ’juutalaisten rakastaminen’ vaikuttaa minusta varsin epäilyttävältä siksikin, että olen itse juutalainen. Selventääkseni, mitä tarkoitan, saanen kertoa keskustelusta, jonka kävin Israelissa erään merkittävän poliittisen vaikuttajan kanssa. Hän puolusti uskonnon ja valtion erottamattomuutta Israelissa, mikä on minun mielestäni katastrofaalinen lähtökohta. ”Täytyyhän sinun ymmärtää, että sosialistina en tietenkään usko Jumalaan; uskon juutalaiseen kansaan.” Pidin tätä järkyttävänä lausuntona, enkä tuolloin järkytykseltäni saanut edes vastatuksi. Olisin kuitenkin voinut vastata: Tämän kansan suuruus oli kerran uskossa Jumalaan, ja juuri sellaisessa uskossa, jossa luottamus ja rakkaus häntä kohtaan oli suurempaa kuin pelko. Ja nyt tämä kansa uskoo ainoastaan itseensä? Mitä hyvää siitä voisi seurata? No, tässä merkityksessä minä en ’rakasta’ juutalaisia, enkä ’usko’ heihin; minä pelkästään kuulun heihin, ilman epäilyjä tai vastaväitteitä.”
 
Arendt piti lopulta liittovaltion muodostamista palestiinalaisten kanssa ainoana kestävänä ratkaisuna juutalaisten valtion ongelmaan. Juutalaisten kansallisidentiteetille perustettu valtio synnyttäisi kaikkien nationalististen valtioideologioiden tapaan vähemmistöjen syrjintää, muukalaisiksi sysättyjen palestiinalaisten valtavan joukon sekä jatkuvan väkivallan kierteen Israelin ja vihamielisten ympäröivien arabivaltioiden välille.
 

Butler huomauttaa, että Arendtin näkemykset liittovaltiosta voivat olla poliittisesti naiiveja. Samoin hän kritisoi Arendtin Eurooppa-keskeistä ajattelutapaa ja vähemmistöjen ongelman tarkastelemista vain kansalaisoikeuksien ja kansallisvaltion näkökulmasta – esimerkiksi rodun, etnisyyden tai monikulttuurisuuden kysymykset sivuuttaen. Tästä huolimatta Arendtin varoitus Israelin tulevaisuuden sitomisesta sionismiin oli tarkkanäköinen. Kirjoituskokoelman tärkeintä antia on juuri kodittomien ja valtiottomien – ja tätä kautta oikeudettomien – aseman pohtiminen. Butler muistuttaa, että palestiinalaisia ja juutalaisia yhdistävästä muukalaisuuden ja kodittomuuden kokemuksesta voisi kehkeytyä keskinäisen solidaarisuuden ja Lähi-Idän uusien poliittisten ratkaisujen lähtökohta.

 

 

Syndicate content