Aleksis Kivi

toimittaja
05.02.2014

”Me filosofeeraamme, sillä me olemme Saksalaisia. Me harkitsemme tätä maailmaa ja sitä ihmeteltävää, järestyksellistä rakentoa, joka kutsutaan elämäksi.”

 

Näin kuuluu kuolematon repliikki Alexis Stenvallin eli Aleksis Kiven (1834–1872) huvinäytelmässä Olviretki Schleusingenissa (1866). Tarkemmin sanottuna näin kulkee Tommi-henkilön vuorosana alkuperäiskäsikirjoituksen kieliasussa.

 

Jo aiemmin avatun Kiven digitaalisen arkiston jatkoksi SKS on nyt julkaissut Kielipankissaan ”Aleksis Kivi -korpuksen”. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkimusosastolla työskentelevän kirjallisuudentutkijan Sakari Katajamäen sanoin se on ”Kiven kirjoituksista julkaistu ensimmäinen laaja sähköinen aineisto, josta Kiven kieltä voi tutkia siinä muodossa, missä se esiintyy alkuperäisissä käsikirjoituksissa ja ensipainoksissa”. Kokonaisuuden ovat toimittaneet Katajamäen kanssa Ossi Kokko ja Elina Kela. Sen äärelle pääsee täältä:

http://www.edith.fi/kivikorpus/index.htm

Mukana ovat Kiven kaikkien elinaikanaan julkaistujen nimekkeitten ensipainokset sekä skriptit ja epistolat. Osin talkoilla (2011–2012) toteutettu digiaineisto muodostaa pohjan SKS:n kriittisille Kivi-laitoksille, joista ovat tähän mennessä ilmestyneet Nummisuutarit (2010; verkkojulk. 2011) ja Kirjeet (2012). Tämän Edith-hankkeen ruoria pitelee toimituspäällikkö Katajamäki.

 

Kun kerran korpus on saanut muotonsa, kysykäämme, mikä on tuo avainkäsitteeltä haiskahtava ’rakento’? Kiven digidossierista käy entistä kätevämmin ilmi, että sana voi toimittaa hänen käytössään yksinkertaisesti ”rakennuksen” tai ”rakennelman” virkaa: Seitsemässä veljeksessä (1870) salvos eli järeä kokopuukehikko kohoaa, kun ”kiiritellään […] hirsiä ylös rakennolle”. Vielä 50-luvun Nykysuomen sanakirjassa lisättiin vanhahtavaksi merkittyyn ”rakento”-sanaan selitys ”vars. Kivellä”.

 

Sitä kuitenkin käyttää myös Elias Lönnrot (1802–1884), vieläpä toistuvasti sellaisella paraatipaikalla kuin Kanteletar-toimitteensa saateteksteissä. Kansanrunousmies erottaa toisistaan (esimerkiksi laulun pöljyyttään epätyydyttävän) ’asian itse’ ja (sen kenties hyvinkin kauniin) ’sanarakennon’. ”Ulkonainen rakento” viittaa Lönnrotilla myös runomittaan, -nuottiin tai -rytmiin erotuksena runon merkityksestä.


Kiven teoksissa käsite latautuu vahvemmin. Sanottakoon kakistelematta, että kehyksestä tulee hänen käsissään filosofisempi käsite, vaikkei sen tarvitse nykylukijan sielussa sentään kaikkein gestellahtavimpia säveliä soitellakaan. Niin parodinen kuin Olviretken saksalaisen suuhun pantu omakuvailu tai itse-erittely onkin, se esittää ’elämän’ johonkin määrään järjestyneenä ja kenties järjenmukaisenakin muotona, joka tarjoutuu sekä elettäväksi että ihmeteltäväksi ja pohdittavaksi. Sen saattaa ajatella yhtä hyvin syntymisen ja kuolemisen välillä olevien kokemusten yleiseksi yhdentäjäksi kuin myös kokijan ja kokemusympäristön välisen ajallis-paikallisen vuorovaikutuksen erityiseksi rakenteeksi, kokemuksen mahdollistajaksi.

 

Seitsemän veljeksen kertoja kuvailee metsässä yksikseen viihtyvän Laurin tapaa toimia ja hahmottaa: ”Siinä istui hän kauan, harkiten ja tutkistellen sekä tuulenpesää että pahkaa ja tuota monikoukullista katajaa.” Teonsana ”harkita” sai siis draaman sutkien (jollei syvällisten) saksalaisten filosofeeraajien yhteydessä turhanaikaisen tai huikentelevaisen sävyn, mutta romaanikin rakentuu sen kohdalta viistosti: myös oppimattoman ja umpimielisen Laurin tekemisten ilmeisen myötämielisempi selostus uhkaa alleviivata jotakin elämälle vierasta ja tähdellisyydestä päästettyä. Katkelma jatkuu huipentuen suoranaiseksi kontemplaation kuvaukseksi:

 

Millä tavalla oli luonto heidät saattanut matkaan? Mikä oli vääristänyt katajan noin moneen kymmeneen mutkaan ja polveen? Ja kallistui hän alas, nojaten päänsä vasten vanhaa, ruohoittunutta viholaispesää. Siinä katsoi hän puiden latvoja, purjehtivia hattaroita, mietiskellen maan ja taivaan rakentoa […]”

 

Piruilua tai ei, Laurin filosofisuus ei kumpua saksalaisten elämän erittelijöiden tapaan ainakaan pinnistetystä tarpeesta vastata kansallista tyyppikuvaa. Se näyttää nousevan kokijan tarpeesta ymmärtää suhdettaan elinpiiriinsä. Jos jotain tyypitellään tämän veljeksistä niukkapuheisimman ja taiteellisimman, suorastaan sulkeutuneen henkilön otteissa, niin kenties sittenkin omanlaistaan vähäsosiaalista avoimuutta, omatahtista tarkkaavaisuutta ja oppivuutta.

 

Laurin tapauksessa painottuu rakenteen sijasta rakenteistumisen tapahtumakulku, syiden ja vaikutusten ketju, jota maastossa omin päin ja neuvoin liikkuva hahmo perkaa ja pui mitä kouriintuntuvimmin. Kertoja antaa ymmärtää, että hahmoa auttaa totaliteettiin ja kausaliteettiin pureutumisessa mielikuvituksekas kyky virittäytyä liikoja ”harkitsemattomaan”, ”tutkistelemattomaan” ja ”mietiskelemättömään” olemiseen. Nuorukainen näet halusi aika ajoin eroon ”aatoksistaan”. Ellei uni – tai personifioitu ja hellitelty Unonen – silloin ottanut tullakseen, Lauri ”aatteli” itsensä myyräksi tai karhuksi. Tässä käsitteellisessä jäsentelyssä ajatteleminen on nimenomaan erilaisten kokemistapojen kokeilemista, vaihtelevien olemismallien jahtaamista ja pyydystämistä, siinä missä seisahtuneempi ja asetelmallisempi varta vasten tehty ajatustyö ilmaistaan mainituilla muilla verbeillä.

 

Käsitteen tulkinnassa tarvitaan vielä avuksi toista varhaisempaa näytelmäkappaletta. Teoksen Yö ja päivä (1866) pikkutyttönä sokeutunut Liisa saa näkönsä takaisin ja valmistautuu ottamaan vastaan ensimmäisen päivänkoittonsa uusin silmin. Aamuhämärissä puhuessaan hän vertaa näkemättömyyttään käsityskyvyttömyyteen, luolan pimeyteen ja ”synkeään, humajavaan arkkiin”. Vastaavaan tapaan toinen, näkevä henkilö vähättelee ”himmeää tietoaan”. Liisa vakuuttaa kohtaavansa tyynesti tilanteen, kun ”kerran on eteeni avettu se suuri, se loistava rakento, vaikka kalvenenki nyt ja vapisen. Oi! välähtäköön eteheni taivasten valkeus, ja kirkas otsa vasten kirkasta otsaa seisomme aamu ja mä, hymyellen toinen toisellemme.”

 

Tässä rakenne viittaa yhtaikaa valon paljastamaan järjestyneisyyteen ja valoon itseensä. Aaltoja tai hiukkasia, kokemuksellisesti valo on erojen toteamisen ja kokonaisuuksien erottumisen ennakkoehto, näköhavainnon edellytys. Näkeminen on aina jonkin näkemistä, käsittäminen jonkin käsittämistä. Paitsi elämään eräänlaisena rakenteena, Kivi viittaa myös valoon, havaitsemiseen ja oivaltamiseen jonkinmoisina rakentoina tai vähintäänkin rakenteitta onnistumattomina asioina.

 

Tietokanta hakutoimintoineen sijaitsee osoitteessa:  

https://korp.csc.fi/

Kiven kirjoitteiden ohella se sisältää nykyisellään myös 12 muuta korpusta, muun muassa lauseopin arkiston murrekorpuksen. Jos haluaa selata ja haravoida vain stenvallilaista tuotantoa, voi valikosta poistaa muut korpukset käytöstä. (Valikko: 13 korpusta --> SKS:n aineistoja --> Aleksis Kivi)

 

Digiarkisto ja koko korpus mahdollistavat loppumattomat möyrinnät Kiven ihanuuksissa. Tilaisuus moiseen olkoon laajinta lajia, tartuttakoon siihen yhtä hanakasti kuin enemmän tai vähemmän kriittisiin painatteisiin. Pää viholaispesään!

 

 

Jarkko S. Tuusvuori

 

Syndicate content