Kestävän kehityksen malli

Kaikessa sanomisessa voidaan erottaa kaksi puolta, itse sanominen, sen sisältö, ja se miten, missä ja milloin sanominen on sanottu, siis sanomisen tapa.


Himasen ja ryhmän raportti Kestävän kasvun malli on tästä hyvä esimerkki. Sen sisällössä on hyviä asioita – kuten mediassa esillä ollut huomio, että poliitikot seuraavat liikaa median agendaa ja media taas mainostajia. Samoin painopisteen asettaminen henkiseen ja inhimilliseen arvokkuuteen on tärkeää ja erittäin myönteistä. Mutta tässä samalla tulee esiin räikeä ristiriita sanomisen sisällon ja sanomisen tavan välillä. Tapa, jolla raportti on saatu aikaan ja tuotu esille sisältää lukuisia konkreettisia esimerkkejä henkisestä alennustilasta.


Esimerkiksi: pääministerin tapa tilata raportti (henkistä selkärankaa olisi osoittanut esimerkiksi pääministerin ero sen jälkeen kun epäasiallinen käytös tuli julki tai tietysti vielä paremmin kokonaan sumplimatta jättäminen), Suomen Akatemian nöyrtyminen poliittiseen paineeseen, raportin pelaaminen kaksilla korteilla, mihin filosofi Panu Raatikainen on kiinnittänyt huomiota (eli Himasen Suomi-osuudet raportissa eivät ole Oxford University Pressin julkaisemia, mutta OUP'ia pidetään laadun takeena). Tästä sanomisen tavan ja sanomisen sisällön ristiriidasta seuraa valitettava raportin sinänsä mahdollisesti hyvinkin tärkeiden huomioiden pilaantuminen. Suomen henkistä selkärankaa ei voi kasvattaa toimimalla henkisesti alamittaisella tavalla – ja tämän raportin kohdalla henkisesti alamittaisesti ovat toimineet ainakin tilaajataho, rahoittaja ja raportin kirjoittaja(tiimi). Taloustieteilijä Pertti Haaparanta toteaa tiiviisti: “Kestävän kasvun malli” on [henkisen alennustilan] osoitus, ei mikään lääke ongelmaan." Esimerkiksi oppi-isä Esa Saarisen korostama pyrkimys kukoistukseen, jota hän Himasen raportissa ja toiminnassa näkee, ei ansaitsisi tällaista ristiriitaa.

 

Kenties tässä on yleisempikin asiantuntijuuden, ainakin filosofisen asiantuntijuuden, ja politiikan suhteita koskeva oppi. On olemassa olosuhteita, sanomisen tapoja, sanomisen syntyjä, jotka tekevät periaatteessakin totuuden puhumisen lähes mahdottomaksi, koska ne muodostava liian suuren ristiriidan sanomisen sisällön ja sanomisen tavan välille. Ääriesimerkkinä vaikkapa Olli Rehn talouskomissaarina tai joku muu tärkeä talousvaikuttaja ei edes periaatteessa voi sanoa totuutta taloudesta, koska totuuden sanomisella on suora vaikutus talouteen. Tällaisten toimijoiden on esitettävä, toisin sanoen noudatettava sanomisen tapaa sisällön kustannuksella. Koska näin on, on olemassa sanomisen paikkoja ja tilanteita, joista ihmiset enemmän tai vähemmän vaistomaisesti tietävät, että totuuden sanominen ei niissä ole mahdollista. Valtiovallan isolla rahalla tilaama raportti on aika lailla paraatiesimerkki tällaisesta tilanteesta. Tämä sanomisen tavan tunnistamiseen liittyvä oikeutettu epäluulo (eli kääntäen: ajatus, että totuus vaatii julkitullakseen myös totuudelliset olosuhteet) isolla rahalla tuotettuja raportteja kohtaan on eri asia kuin lähtökohtainen kyynisyys tai kielteisyys, josta raportin ja sen syntyhistorian arvostelijoita on epäilty.


Yhden ikävän lisäkierroksen tälla kertaa lisää se, että raportin kirjoittajat eivät suinkaan voi olla tuntematta tätä sanomisen sisällön ja sanomisen tavan eroa ja keskinäistä vaikutusta. Vaatia henkistä kasvua tavalla, jonka tietää henkisesti alamittaiseksi, on paljon pahempi ongelma kuin vaatia henkistä kasvua tavalla, joka vahingossa on henkisesti alamittainen. Jälkimmäinen tapaus on tavallista inhimillistä erehtyväisyyttä, ensimmäinen itse asiassa henkistä mädättämistä. Ei oikein ole hyviä tulkintavaihtoehtoja. Joko raportin kirjoittanut ja julkaissut tiimi tietää sen syntyhistoriaan liittyvistä henkistä selkärankaa murentavista piirteistä tai ei. Jos tietää, raportin esittäminen kutsuna henkiseen kasvuun on karkeaa pilaa, joka ei voi olla masentamatta. Jos ei tiedä, on kyse koko raportin rampauttavasta lapsellisuudesta. Päädytään jälleen samankaltaisiin tunnelmiin kuin yllä: on vaikea löytää tietä, jota kautta "Kestävän kasvun malli" olisi nähtävissä esimerkkinä kypsästä ja aikuisesta keskustelusta valtiovallan, tieteen ja kansalaisyhteiskunnan välillä. Paljon on vielä töitä edessä.

 

Tere Vadén

 



Syndicate content