julkinen keskustelu

Julkista keskustelua Pekka Himasen tieteenä myydystä tutkimushankkeesta ja muuna elukkana myydystä hevosesta on yhdistänyt sama retorinen koukku. Sen mukaan kaikki muu keskustelu tähän mennessä on keskittynyt epäolennaisuuksiin, ja olennaisin, varsinaisin tai tärkein asia on jäänyt huomiotta. Syytöksen hienostuneemmassa versiossa koko julkinen keskustelu, etenkin sosiaalinen media, tuomitaan varmuuden vuoksi etukäteen turhaksi ja tyhmistäväksi vauhkoiluksi. Ja vaikka joku muu olisi tästä tärkeästä asiasta sattunutkin mainitsemaan, juuri tällä kertaa se tulee sanottua kunnolla ja oikein.


Long Playn artikkelissa ruodittu Himasen johtama tutkimus on herättänyt keskustelua tuon työn laadusta, tutkimuksen rahoituksesta, tutkimuksen ja mielipidekeskustelun erosta, tutkimuksen poliittisesta ohjauksesta, filosofian luonteesta, tieteellisistä instituutioista ja vertaisarvioinnista sekä akateemisen ja ei-akateemisen toiminnan suhteista, näin joitain suosikkiaiheita mainitakseni.


Hevosenliha on kirvoittanut ihmisiä pohtimaan ruuan kotimaisuusastetta, elintarvikemerkintöjä, lihantuotannon oikeutusta, teollista ruuantuotantoa, hevosen kulttuurista symboliarvoa ja ties mitä muita aiheita.


Niin koni kuin filosofikin ovat osoittautuneet yllättävän monisäikeiseksi otukseksi. Toisten mielestä pitäisi kuitenkin setviä vain yhtä säiettä kerrallaan.


”Epäolennaisen” aiheen esiin nostaminen tuntuu herättävän suurtakin turhautumista ja kiukkua. Kun joku haluaisi korostaa Suomen Akatemian toiminnan ongelmallisuutta, filosofiakäsitysten ruotiminen vie huomiota väärään suuntaan. Kasvissyöntiä propagoiva äityy ilkkumaan niitä, joita ”väärän lihan” syöminen harmittaa. Huomioarvoon suhtaudutaan kuin rajattuun luonnonvaraan.


Tällaista kritiikkiä leimaa kuitenkin virheellinen ajatus julkisen keskustelun hallittavuudesta. Kun jokin tärkeäksi koettu asia on saatu julkiseen keskusteluun, tai jokin satunnainen tapahtuma tarjoaa keinon tarttua siihen, pyritään kaikin voimin pitämään kiinni omasta näkökulmasta ja vastustamaan muita. Tällaisten julkisten keskusteluiden monihaaraisuus ja tietynlainen kaoottisuus on kuitenkin väistämätöntä. Maailman ilmiöt liittyvät itsessään moniin asioihin, joten rönsyily on ymmärrettävää niiden itsensäkin perusteella, puhumattakaan siitä, että tapahtumien monitulkintaisuus antaa eväitä kirjaviin keskustelunavauksiin.


”Turhan” keskustelun mollaaminen nojaa naiiviin oletukseen siitä, että ihanteellinen julkinen keskustelu olisi tyylikästä ongelmanratkaisua ja selkeästi eroteltujen teemojen käsittelyjä. Tällaisia tilanteita ei koskaan kuitenkaan pääse syntymään, vaan julkinen keskustelu on aina myös käynnissä ja kesken olevaa asioiden pohdiskelua, maailmankuvien rakennusta, oletusten purkamista ja niiden ylläpitoa sekä tietysti myös ennakkoluulojen leikkiä.


Ehkä löyhä kasvatus- ja valistusanalogia selventää asiaa. Yhteiskunnallinen valistustoiminta ei koskaan ole valmista eikä periaatteessa voi rakentaa edellisen varaan kovinkaan paljon, koska aina on olemassa seuraava sukupolvi tai uusi yleisö, jolle asiat ovat uusia. Jokainen julkinen keskustelu on omalla tavallaan asioiden uusi sukupolvi, joka vie mielipiteen, oletusten, uskomusten ja tiedon erojen törmäyskurssille aivan kuin edellisetkin.


Mahdollisten näkökulmien moninaisuus on olennainen ja tärkeä osa julkista keskustelua. Hyvässä ja pahassa on mitä olennaisinta, että yksittäinen tapaus voi herättää moninaisen teemojen joukon. Yhteiskunnalliseen huomioarvoon nimittäin liittyy se jännite, että vaikka yhteen ilmiöön riittää kosolti näkökulmia, yhtaikaa ei yleensä ole laajaa keskustelua monenkaan ilmiön äärellä. Yhteiskunnallista keskustelua käydään väistämättä tällaisessa muuttuvassa maastossa. Ylemmyydentuntoinen ja elitistinen halu pysyä loitolla ja puhtaana alentavista ”massojen” keskusteluista on vain merkki siitä, että yhteiskunnallisen keskustelun perusluonnetta ei ymmärretä. Asiat eivät etene vain keksimällä parhaita argumentteja vaan jatkuvalla keskustelulla, perustelulla, vakuuttamalla, yhä uudelleen. (”Likaisintahan” tässä on, että pölhökustaamaineessa rypevä sosiaalinen media on osoittautunut yllättävän merkitykselliseksi voimaksi.)


Sitä paitsi ehkä nuo turhat keskustelunjuonteet olisivatkin hyödyllisiä, jos niitä suostuisi kuuntelemaan? Ehkä ne paljastavatkin omia jumiutumisia ja ongelmallisia oletuksia?


Tietynlainen keskustelun kritiikki kuuluu asiaan: huonot argumentit ovat huonoja argumentteja. Asiavirheet eivät kuulu asiaan. Pekka Himasen kalsarikänneillä ei pitäisi olla mitään tekemistä kyseenalaisen tutkimuksen tai oikeastaan minkään muun kuin Pekka Himasen kännien kanssa. Toisaalta kritiikin leimaaminen ”kateudeksi” tai ”koulukiusaamiseksi” on yhtä lailla halpaa henkilöön käymistä –ja samalla sivuuttaa muiden keskustelijoiden sisällölliset väitteet.


Keskustelun taitoja koulimalla voi kuitenkin yrittää pitää huolta siitä, että ei tule avanneeksi ovia, joista ei halua kulkea. Jos ei halua keskustella filosofian luonteesta ja sen demarkaatiorajoista, ei kannata mollata yleisluontoisesti ”soveltavaa” tai ei-akateemista filosofiaa. Jos ei halua käydä keskustelua vertaisarvioinnin toimivuudesta, kannattaa vältellä liian kärjistettyjä tai ihanteellisia näkemyksiä siitä. Ylipäätään naiiveista hallinnan haaveista luopuminen ei tarkoita, etteikö keskusteluun kannata yrittää vaikuttaa.


Silti yksittäisen keskustelijan mahdollisuus kontrolloida keskustelua on aina rajallinen. Tämä on oikeastaan sama ongelma kuin kirjoitusten vastaanotossa. Juuri kukaan ei tule tulkitsemaan ja ymmärtämään tekstiä niin kuin tekijä toivoisi, ja etenkin yhteiskunnallisten kirjoitusten vastaanotto lähtee käsistä erittäin nopeasti. Mikään taidokkuus ei tätä estä, eikä sen tulisikaan. (Jonkun mielestä tämäkin teksti on ylimielistä ulkopuolista mestarointia, ja siitä vaan.)


Aika harvoin suomalaisessa julkisessa keskustelussa kiinnostutaan tieteen rahoituksesta, tieteellisestä vertaisarvioinnista puhumattakaan. On pelkästään ymmärrettävää, että eri aiheille yritetään löytää julkista tilaa – ja sen myötä kuljetaan hiljalleen yhä kauemmas yksittäistapauksesta kohti yleisempää.


Tulokset eivät ole koskaan ihanteellisia. Joskus keskustelut suistuvat lopullisesti kapeaan ja hedelmättömään umpikujaan. Parhaimmillaankin saavutukset ovat hetkellisiä, mutta se on historiassa elämisen luonne.


Ville Lähde

 


Syndicate content