taide

Viime aikoina on puhuttu paljon taiteen demokraattisuudesta, kansallisesta taiteesta ja tavallisten ihmisten taiteesta. Demokratia on mukava sana, joten vaatimuksen taiteen demokraattisuudesta pitäisi kai olla kiva asia, mutta pääasiassa siihen tukeutuen on mätkitty sellaista taidetta, josta ei pidetä – ja jota ei mielellään suotaisi toisillekaan ihmisille.  

Perussuomalaisten äkkiväärä taidepoliittinen ohjelma vastusti ”tekotaidetta” tai ”rappiotaidetta” ja puolusti kansallista taideperintöä. Sitä kuvattiin ovelaksi politikoinniksikin, mutta vaalien jälkeen teema on nostettu esille uudestaan, ei niinkään taktisessa hengessä.

Toisaalta kritisoidessaan Paavo Arhinmäkeä Esa-Pekka Salonen puolusti demokraattisen kansakunnan – ja vasemmiston ponnistusten – luomaa sivistyksen projektia ja ennen kaikkea sen ”korkeakulttuurisia” ilmentymiä. Tosin on huomattavaa, että Salosenkin retoriikassa elää ajatus yhteisestä identiteetistä, hänen kuvakielellään suomalaisuuden puunrungosta. Paavo Arhinmäki on sivumennen sanoen joutunut näissä keskusteluissa niin epämääräisen rappiotaiteen puolustajan kuin kansallisen korkeakulttuurin murentajan rooliin.

Nuo näkyvimmät tapaukset peittävät kuitenkin taakseen laajemman keskustelun. Etenkin teatteritaiteen saralla on puhuttu paljon yhteiskunnallisen taiteen paluusta, ja lukuisissa arvioissa on kiitetty sitä, että tärkeistä asioista osataan taas puhua tavallisten ihmisten äänellä, ei liian taiteellisesti.

*

Äänekkäimmin taiteen demokraattisuutta penäävät eivät vaadikaan sitä, että kaikilla pitäisi olla oikeus tehdä taidetta. Sen sijaan oletetaan – ei, vaaditaan – että kansanvaltaisuuden tulisi ulottua sisältöön asti. Tarvitaan kansan taidetta, kansalle tehtyä tai kansan sanelemaa taidetta.

Demokratia ei kuitenkaan ole sisältö, vaan se on yksi tapa käydä kädenvääntöön yhteiskunnallisista konflikteista niin, että ne eivät muutu väkivallaksi kaduilla. Se on yhteiskuntamuoto, jossa valtaa ja sitä myöten toimintamahdollisuuksia yritetään jakaa laajalle joukolle. Demokraattisuutta on yritetty toteuttaa sekalaisin seurauksin, mutta ajatuksen ytimessä on kansanvaltaisuus – poliittisen toiminnan pitäisi olla mahdollista säädystä ja verenperinnöstä riippumatta.

Koska yhteiskuntia ei rakenneta vain poliittisilla foorumeilla, demokraattiset järjestelyt eivät voi taata, etteikö luokkajakoja syntyisi. Siksi politiikka ja talous ovat perimmiltään jännitteisessä suhteessa. Demokratia kriisiytyy, jos politiikka jää alisteiseksi taloudelle.

Mitä demokraattinen taide voisi tältä pohjalta tarkoittaa? Mitä on taiteen demokraattisuus, jos se ei olekaan vaatimuksia taiteen sisällöstä? Tällainen taide osallistuu omalla tavallaan julkisen elämän muodostamiseen ja kriittisen ajattelun ylläpitämiseen. Tälläkin elämänalueella käydään sitä samaa keskustelua ja kamppailua, joka leimaa demokraattista politiikkaa.

Se ei siten ole yhteisen perinnön tai kansalaisuuden dogmien ylläpitämistä – sehän olisi nationalistista taidetta, konsensuksen tai enemmistön ehdoin tehtyä taidetta. Jos taiteesta kuihtuu yhteiskuntaan väistämättä kuuluva kiistaisuus, sekin kriisiytyy.

 *

Vaikka taiteelta vaaditaan kansanvaltaisuutta, ei välttämättä puhuta enemmistön äänellä. Perussuomalaisten taidepoliittinen härnäys perustui tuttuun populismin kaavaan. ”Kyllä kansa tietää” on vain ”kyllä minä tiedän” toisin sanoin ilmaistuna. Kun kansan tahto on korkein laki, käytetään omien näkemysten tukemiseen auktoriteettia, jota ei tarvitse eikä voi todentaa. Se on oman erinomaisuuden korostusta kansanvaltaan verhottuna.

Mutta jos kansa tietää jo, miksi ylipäätään puhua mitään? Miksi muka kansalle pitää kertoa, mitä se jo tietää? Mitä virkaa sellaisella taiteella olisi? Muuta kuin kertoa kansalle, mitä sen oikeasti pitäisi olla?

Toisten mukaan taiteen demokratia taas rakentuu markkinoille. Suosittu on hyvää, hyvästä maksetaan, ja myyminen on tai sen pitäisi olla taiteen arvon mittari. Markkinat ovat kuitenkin huono vertauskuva demokraattiselle kiistelylle, keskustelulle ja (toivottavasti) kehitykselle jännitteiden kautta. Jos suosituin on jo valmiiksi parasta, mitään muutosta ei koskaan voi tapahtua. Uusi mukautuu ja laimentuu vakiintuneeseen makuun, eikä taiteellisia murroksia tapahdu. Hyvän on sopeuduttava ennestään hyvään, eikä uutta saa tai kannata etsiä.

Millainen olisi koulu, jossa tehtäisiin vain sitä, mikä on kivaa ja osataan jo hyvin? Millaista olisi tiede, jossa tutkittaisiin vain jo tunnettua? Jos kansa tietää ja markkinat opastavat, miksi meillä ylipäätään on olemassa kulttuuria – tai kouluja, kasvatusta, sivistystä, politiikkaa?

 *

Taiteessa käsitellään mitä monituisempia aiheita mitä erilaisimmin tavoin, eivätkä ne läheskään aina ole kovin poliittisia – eikä näin tarvitsekaan olla. Mutta jos taide käsittelee yhteiskunnallisia tai poliittisia aiheita, sen pitäisi monen nykyään ”demokraattisuutta” korostavan näkemyksen mukaan puhua suoraan, kiertelemättä, hienostelematta – ja mieluiten ”tärkeistä asioista”. Törmäsin tähän taannoin hyvin erilaisissa teatteriesityksissä: Tampereen teatterin Kuin ensimmäistä päivää  ja Teatteri 2.0:n Alkutuotanto.

Kuin ensimmäistä päivää itketti ja nauratti yleisöä kertomalla siitä, minkä kaikki tiesivät, ja tavalla, jolla kaikki puhuivat. Työelämässä ahdistuu, tehostaminen ja kehittäminen rassaa, ja vanhimmat jätetään hunningolle. Alkutuotanto taas saarnasi roolihahmojensa suulla tuttua linkolalaista kertomaa maailman kurjasta tilasta ja nykyajan kauheudesta. Kuten totesin kirjassa Linkolan ajamana, Linkolan kanssa ollaan helposti samaa mieltä, koska sanoma on niin suoraviivainen ja lohduton, ettei mitään kuitenkaan tarvitse tehdä.

Kumpikin esitys jätti tietoisesti taiteellisen etäännyttämisen sikseen. Kummassakin henkilöhahmoista tuli näytelmän ”suorapuheisen” viestin välineitä. Välillä itkettiin ja naurettiin yhteenkuuluvuuden tunteen vuoksi, mutta pääosassa oli ”tärkeiden aiheiden” käsittely niin, että yleisö saatiin nyökyttelemään yksissä tuumin, vahvistamaan sanoman tärkeys.

Mutta jos hallitseva kokemus on ”juuri noin, noin minäkin olen aina ajatellut”, taide on epäonnistunut edellä kuvatussa demokraattisessa tehtävässään. Mikään ei ole muuttunut, on vain palautettu mieleen etukäteen tiedetty. Mitä itua missään on, jos kaikki oli jo valmiiksi katettu? Totta kai esitys tai teos voi havahduttaa ottamaan selvää, kiinnittää huomiota – ja tämä on arvokasta etenkin silloin, jos joitain ongelmia tai kysymyksiä ei ole saatu nostettua muuten julkisuuteen. Tämä on yksi poliittisen taiteen eittämätön tehtävä. Mutta tuollaisten harvojen hedelmällisten mobilisaation hetkien ulkopuolella tällainen osoitteleva ja toteava taide ei haasta ajattelemaan uudestaan ja pidemmälle

Tuossa demokraattisessa – kiistelevässä ja keskustelevassa – tehtävässä onnistutaan vasta, kun vanhasta joudutaan luopumaan tai sitä joudutaan muokkaamaan. Naurussa ja itkussa ei ole mitään vikaa, ei liioin viihtymisessä, kauhussa tai järkytyksessä, mutta yhteiskunnallisesti merkityksellistä niistä tulee vasta, kun ne johtavat muutokseen.

*

Keskusteluun on vaikea puuttua, sillä tietyillä oletuksilla on vakiintunut asema. Taide on tarpeellinen asia, mutta ”taiteellisuus” on pahasta, ”tekotaiteellisuudesta” puhumattakaan. Vielä pahempaa on perätä ”syvällistä” keskustelua taiteesta (ja viihteestä). Muuhun kuin tiedottamiseen – vinkkien antamiseen – tarkoitettu kritiikki saa viisastelun leiman, ja se suututtaa. Mutta mistä tämä ärtymys kertoo? Ja miksi sen jakavat niin populistiset ”kansan äänen” puolustajat kuin ”suorapuheista” poliittista taidetta peräävät radikaalit? Siksi, koska molemmat ovat yhden totuuden perässä. Tärkeät asiat tiedetään jo valmiiksi, ja niistä pitää muistuttaa ihmisiä – pohdiskelu ja kyseenalaistaminen taas on epäilyttävää moraalista hämäryyttä.

Mutta mikään tulevaisuuden politiikka ei pelkisty yhdeksi ohjelmaksi, eikä kansa ole koskaan yksi vaan monta. Jos jotain sisällöllistä demokraattisesta taiteesta hakisi, eikö se olisi juuri tätä? Jokainen kansakunta on taistelujensa historian, eriarvoisuutensa, etnisten jännitteiden ja monen muun takia ristiriitainen tiheikkö. Taiteen pitää heijastaa tätä – eikä ensisijaisesti puhumalla monikulttuurisuudesta vaan olemalla moniäänistä, monikeinoista ja siksi välillä ”epäselvää” ja ”vaikeaakin”.

Tässä on myös todella merkityksellisen taidekeskustelun mieli: lukukeinojen ja ymmärryksen välineiden tarjoaminen näiden risteävien erojen ja samanlaisuuksien keskellä. Ei siis vain kokoelma taidehistoriallista tietämystä siitä, mistä jokin kerrontamuoto on peräisin, mihin jokin lause, kuva tai kohtaus viittaa tai miten tekijän tausta selittää taideteosta. Tällaisilla näkökulmilla on tietysti sivistyksellinen merkitys. Parhaimmillaan ne avartavat näköaloja taiteeseen, mutta ne voivat myös kaventaa tarkastelua vakiintuneisiin kaavoihin, itsetietoisen taidekulttuurisiin näkökulmiin, oikeaoppisiin sivistyneisiin tulkintoihin. (Yksi rakkaita ärtymyksen aiheita minulle on ”luonnon” symbolien kulttuuri- ja taidehistoriallinen erittely samalla, kun käsitteeseen liitettyihin ajatuksiin suhtaudutaan epäkriittisesti.)

Taide voi kuitenkin antaa tätä laajemmin eväitä oman itsen ja yhteiskunnan uudelleenajatteluun. Sitä tarvitaan, koska me olemme samaan aikaan radikaalisti erilaisia ja samanlaisia keskenämme. Tällaisen kritiikin keinot opettavat tarkastelemaan ”samaa” kokemusta yhä uudelleen, tekemään siitä monta kokemusta, näkemään itsensä moninaisuuden keskellä. Taiteesta ja makuasioista kiistelyllä voi olla vahva yhteiskunnallinen ja muuttava vaikutus.

*

Kuten perussuomalaisten taidepoliittinen sketsi, Erkko Lyytisen tuottama elokuva Suomen Mannerheim oli ilmeisen tietoinen härnäys, joka paljasti, miten syvällä konsensuksen vaatimukset asuvat. Tämän avartavan reaktion jälkeen keskustelu uudesta elokuvasta jäi kuitenkin ulkokohtaiseksi itse teokseen nähden, vaikka YLE kytkikin sen kollaasimaiseen sisällissodan työstämiseen televisiossa. ”Musta Mannerhein” oli kortti, joka jäi lopulta käyttämättä minään muuna kuin tahallaan ärsyttävänä nurinkääntönä, ja yhteys itse teokseen jäi ohueksi.

Mannerheim on paitsi nationalistinen ikoni myös yhä uudestaan sisällissodan traumoja ja ylipäätään kansallisen kertomuksen siloteltua luokkataustaa rikki repivä hahmo. Elokuvasta kuultuani toivoin, että se olisi palannut Mannerheimin tarinan juurille, venäläisen imperialismin maailmaan ja Mannerheimiin sen kartanlaatijana. Millainen mahdollisuus se olisikaan ollut paeta valmiiksi käsikirjoitettua Mannerheim-kiistakertomusta ja avata sekä historiallisesta että nykyisestä moninaisuudestamme puolia, joita harvemmin muistetaan?

Rodullisen nurinkäännön kytkeminen imperialismin ja kolonialismin tarinoihin olisi antanut aineksia vaikka mihin. ”Mustalla Mannerheimilla” olisi ollut sisällöllinen rooli viedä katsoja toisenlaisten imperialismien äärelle löytämään tuttua vieraasta. Kääntötempulla olisi ollut muukin kuin härnääjän rooli.

*

Perinteitä kunnioittava, kansan äänellä puhuva ja suorapuheinen taide voi kuulostaa hyvältä idealta. Mutta eikö silloin lopulta joku muu päätä puolestamme, mitä me olemme ja haluamme?

Taiteen ei tarvitse olla aina mukava ja hauska kokemus. Se voi saattaa meidät myös sen äärelle, ettemme tiedä, keitä me olemme.

 

Ville Lähde

 

Kirjoituksen edellinen versio on ilmestynyt Teatteri&Tanssi -lehden numerossa 1/2013.

 

Syndicate content