Ranska

toimittaja
08.05.2012
”Kotona, vedessä, minun filosofiani on: vailla rihman kiertämää. Rakastan olla alasti, vapaana liikkeissäni.”

Sanat eivät ole François Hollanden (1954–) vaan yhden kilpakumppaninsa. Sosiaalidemokraattisen PS-puolueen Hollande voitti heidät kaikki sunnuntaina ratkenneissa vaaleissa. Hänestä tuli Ranskan 24. presidentti. Onneksi tiedetään vain vähän Hollanden suhteesta pukimettomuuteen. Kuten uutistoimistot ovat väsymättä toistelleet, ranskalaiset halusivat ”normaalin” presidentin. Sekä väistyvän hallitsijan, keskustaoikeistolaisen UMP:n oikeistosiivellä eläneen Nicolas ”Bling Bling” Sarkozyn (1955–; vallassa 2007–2012), että demarien ykköskandidaatilta aina viime kevään raiskausepäilyyn saakka vaikuttaneen Dominique Strauss-Kahnin (1949–) jäljiltä he halusivat nuhteettomuutta ja matalaa profiilia. Valteiksi nousivat Hollandessa tunnistetut aggressiottomuus ja arroganssittomuus. Näitä alleviivasivat toissailtana myös suomalaiset Pariisin-kirjeenvaihtajat, YLEn Raine Tiessalo ja MTV3:n Helena Petäistö, jonka edellisenä päivänä jututtama politiikan kommentaattori Alain Duhamel lisäsi hollandelaisiin hyveisiin älykkään, järkevän, tasaisen ja tehoisan briljanssittomuuden.

Tästäkö aukeaa samalla uuden presidentin filosofinen ulottuvuus? Virkansa puolesta viisausdimensiota käsitteli populaari Philosophie magazine (2006–), jonka tuoreimmassa huhtikuisessa numerossa 58 keskitytään erittelemään Sarkozyn ja Hollanden ajattelua ja ideologiaa. Kepeistä elämäntaito-oppaista ja pykälää painavammasta Dostojevski-kirjastaan tunnettu Michel Eltchaninoff tyypittelee teemapaketissa Sarkon hobbesilaisen ankaruuden ja Hollanden rousseaulaisen muutoksen miehiksi. Koko lailla sisällökkäämpää keskustelua nähtiin samoilla palstoilla viime lokakuussa (n:o 53), kun Collège de Francen historianprofessorina vaikuttava monialavälkky Pierre Rosanvallon tenttasi Hollandelta, kuinka ”pelastaa vasemmisto”.

Mutta filosofista keskustelua on käyty yleisemmilläkin foorumeilla. 16. maaliskuuta Hollande suostui Strasbourgin kaupunginteatterissa järjestettyyn julkiseen ajatustenvaihtoon saksalaisen kohufilosofin Peter Sloterdijkin kanssa. Hollande selitti asiaa paikallislehdelle:

”Minusta on hyödyllistä, että vaalikampanjointiimme saadaan mukaan eurooppalaisen tason julkista kiistaa. Meidän toukokuun 6. päivän tuloksellamme on vaikutusta koko Euroopan suuntaan. Kelpaa kuunnella, mitä filosofilla on meille sanottavanaan näistä vaaleista ja niiden vaikutuksesta mantereemme elämään.”

Tyypilliseen tapaansa Hollande omaksuu näin lausuessaan kuulijan roolin. Filosofien sanomisia hän saattaa kuulostella siitäkin päätellen, että hänen tuekseen asettui näkyvästi esimerkiksi Bordeaux’ssa toimivan Michel de Montaigne -yliopiston professori, esteetikko Fabienne Brugère. Kannatuksensa julkisti myös Paris-VIII-yliopistossa työskentelevä ja kirjailija-journalistina parhaiten tunnettu Mazarine Pingeot, joka julkaisi viime vuonna kirjasen Cartesiuksesta. Kolmantena filosofina joukkoon liittyi useissa yliopistoissa ja lehdissä vaikuttanut demokratiateoreetikko Joël Roman.

Oli miten oli, Hollandelle ei ole näyttänyt olevan sen enempää luonteenomaista kuin kampanjataktisesti juonittuakaan puhua yhdysvaltalaiseen malliin tuosta taikka tästä ”omasta filosofiastaan”. Moiseen retoriikkaan kykeni sen sijaan ilmeisen vaivattomasti keskustalaisen Modem-puolueen ehdokas François Bayrou (1951–), joka lasketteli helmikuussa taitavasti tauotellen omasta ”pedagogisesta doktriinistaan” ja ”filosofiastaan koulun kehittämiseksi”. Historiakirjoistaankin tunnettu Bayrou ilmoitti toisella kierroksella äänestävänsä Hollandea, samaan aikaan kun esimerkiksi uusvanhoillinen viikkomakasiini Le Point (1972–) antoi veteraanisosialisti Claude Allègren (1937–) kannattaa Sarkozya numerossa (n:o 2065), jossa yleisöä peloteltiin 23,5-sivuisella raportilla uhkaavasta ”Ranskan tilasta”.

Vaaleista vain ei monikaan filosofi innostunut. Omaa tietään kulkeva anarkisti Michel Onfray (joka monien ällistykseksi avustaa myös Le Pointia) oli jo ensimmäisen kierroksen edellä ehtinyt sanomalehti Le Mondessa (1944–) puolustaa nukkuvien puoluetta ja tyhjää äänestäviä. Samassa välineessä äänestämistä puolsi mutta kampanjan ja vaalien täyttä mädännäisyyttä tuskaili muutamaa päivää aiemmin filosofi Michel Serres: 81-vuotias akateemikko leimasi koko touhun vanhojen partojen mittelöksi. Tuoreimpana kollegana aiheeseen tarttui lauantaisen Le Monden sivulla École normale supérieuren professori Alain Badiou otsikkonaan ”Älykköjen rasismi”.

Hän aloitti kysymällä, miksi kaikki tuomitsevat populismin, vaikka kaikkien mielestä vallan lähteenä demokratiassa on kansa tai demos eli populus. Äärioikeistolaisen FN-puolueen populistisen ja nationalistis-muukalaisvihamielisen politiikan menestys oli järkyttänyt tai näennäisjärkyttänyt, saihan sen kandidaatti Marine Le Pen (1968–) ensimmäisellä kierroksella kolmossijan kahmaistuaan peräti 18 prosenttia äänistä. Kuitenkin poliitikkojen irtautuminen kansasta tai niin sanottujen tavallisten kansalaisten arjesta alkaa jo olla tilastollinen fakta: kun vielä 1978 vain 15 % kyselytutkimukseen vastanneista katsoi, että poliitikkoja ”ei lainkaan” kiinnosta ”teidän kaltaistenne ihmisten” ajatukset, 2010 näin arveli jo 42 %. Syypäitä luottamuksen katoon ovat Badioun mukaan johtavien poliitikkojen lisäksi johtavat intellektuellit: FN:n menestyksenä näkyvä populistinen protesti on tuotettu ylhäältä päin.

Valtapoliitikot ovat myötäilleet äärioikeiston monikulttuurisuuden vastaista kampanjaa tunnustamalla isä Jean-Marie Le Penin (1928–) ja tytär Marine Le Penin kiistakysymykset oikein asetetuiksi. Siksi sosialistinen pääministeri Lionel Jospin (1937–; vallassa 1997–2002) ei mielinyt muuttaa konservatiivisen sisäministerin Charles Pasquan (1927–; vallassa 1986–1988 & 1993–1995) ajamia ”ksenofobisia lakeja”; siksi Hollande on jo ennalta ilmoittanut suhtautuvansa laittomien siirtolaisten ”sääntelyyn” samalla tavalla kuin lain ja järjestyksen miehenä tunnettu Sarkozy. Badiou summaa: ”Suuntauksen jatkuvuus ei jätä epäilystäkään. Valtion härkäpäisesti rohkaisema pahuus muotoilee reaktiivista ja rodullista näkökantaa, ei suinkaan toisin päin.” Jos Sarkon usko ”rakkaan länsimaisen sivistyksemme” ylemmyyteen on selviö, täytyy vielä erikseen havahtua siihen, kuinka vasemmisto on taantunut peesaamaan tätä vakaumusta oikeusvaltioperiaatteenkin uhraamalla. Badioun sanoin tunnustuksettomuudestakin on tullut kultti, jonka suojissa Le Penit hengenheimolaisineen ja suurpuolueitten myötäjuoksijoineen tai silittelijöineen voivat ajaa vauraitten valkoisten ei-islamilaisten etuja. Hän ei pidättäydy puhumasta ”rehottavasta fasismista”, kun on kuvattava ranskalaista nykytodellisuutta:

”Tosiasiassa islamofobian salaisuus on intellektuellien keksimä kansanvastainen väkivalta, joka kohdistuu erityisesti suurkaupunkien nuorisoa vastaan. […] Hävetkööt hallitukset, jotka peräperää ovat kilpailleet turvallisuuden ja ’maahanmuutto-ongelman’ yhdistyneistä teemoista, ettei kävisi liian ilmeiseksi heidän palveluksensa taloudellisen harvainvallan pyyteille! Hävetkööt ääliönationalismi- ja uusrotuoppiälyköt, jotka ovat kärsivällisesti täyttäneet kommunistisen hypoteesin väliaikaista pimentoon joutumista seuranneen tyhjiön hölynpölykerroksella islamilaisesta vaarasta ja ’arvojemme’ rappiosta!”

Totutun summittaisesti kirjoittavan Badioun puheenvuorosta, jossa ei mainita nimeltä yhtään vikapääintellektuellia, jää puuttumaan muun muassa yksi kiintoisa kulma. Marine Le Penin ovelaksi taktiikaksi nousi vaaleissa itsensä ja puolueensa asemoiminen ”järjestelmänvastaiseksi” vaihtoehdoksi. Perussuomalaisten puheenjohtajan Timo Soinin suusta kuultuna tuntuisi siirto ”vanhojen puolueiden” mollaamisesta ”systeemin” sättimiseen melkoiselta sammakonhypyltä. Kuinka vain, Le Penin onnistui hyvinkin tyrehdyttää juuri tällä painotuksellaan vasemmistolaisen PG-puolueen ehdokkaan Jean-Luc Mélenchonin näkökulmasta riippuen lupaavalta tai uhkaavalta tuntunut nousu kohti pronssimitalia. Esimerkiksi kapitalismikriittisen elokuvaohjaajan Robert Guédiguianin oli helppo pitää ensimmäisen kierroksen veikkailuissa vasemmistolle parasta ennakoitavissa olevaa tulosta, Hollanden (toteutunutta) kakkoskierrokselle pääsemistä ja Mélenchonin (haaveeksi jäänyttä) kolmatta sijaa, suoranaisena ”vallankumouksena”. Kampanjansa huipentaneessa Marseillen ulkoilmapuheessaan Mélenchon halusikin esiintyä taistelijana, joka haastaa sekä suuret pääpuolueet että kaksipuoluejärjestelmän keskustalaiset ja oikeistolaiset kyseenalaistajat. Keskusteluissa paikallisten kanssa tuli vain moniaalta esiin parlamentaarisen vasemmiston kokonaiskurjuus: Hollanden hampaattomuus suurpankkien ja -yritysten edessä sekä Mélenchonin populismi, johon mahtuu sympatiaa esimerkiksi Hugo Chávezin yksinvaltaiselle uuskommunismille.

Vasta valitun presidentin filosofiasuhteesta saatiin lisätietoa aivan ratkaisevan uurnapäivän kynnyksellä. Le Monde julkaisi näet presidentinvaaliaattona haastattelun, jossa Hollandea puhutti 90-vuotias Edgar Morin, Gallian kookkaimpiin iki-intellektuelleihin laskettu vasemmistolainen sosiologi-filosofi. Samalla Le Monde saattoi ilmoittaa, ettei Sarkozya ollut saatu lupautumaan samanlaiseen eikä yhtään minkäänlaiseenkaan juttutuokioon.

Vasemmistokäsityksistä lämmiteltäessä Morin luonnosteli rutiininomaisesti libertaariset, sosialistiset ja kommunistiset aatejuonteet. Näistä 1800-luvun vasemmistolaisista kilpaveljistä kommunismi tärväytyi sittemmin Maon ja Stalinin käsissä, sosialismi kuivahti demariudeksi, kun taas libertarismi sinnittelee yhä marginaaleissa. Nyt ne olisi Morinin mielestä yhdistettävä: ne täytyy yksilöä kunnioittaen koplata uudelleen niin keskenään kuin erityisesti neljännen, ekologisen idealähteen, kanssa. Hollande puolestaan näki kaikissa vanhoissa varianteissa elonmerkkejä. Nykysosialismin vain kuului XIX vuosisadan edeltäjistään poiketen saada asioita aikaan niin paikallisyhteisöissä kuin ”valtion huipullakin”. Tärkeintä oli saattaa jälleen ”demokratia markkinoita vahvemmaksi”, niin että ”politiikka ottaa taas valvontaansa rahoitusalan ja mestaroi maapalloistumista”. Ennen muuta vasemmiston tuli Hollanden sanoin ”kuvitella uusia politiikkoja”.

Sitten tehtiin välejä selviksi mitterrandilaisuuteen. Morin totesi edellisen sosialistipresidentin François Mitterrandin (1916–1996) valtakauden (1981–1995) alkaneen lupaavasti, kunnes alettiin ”käännyttää ranskalaista yhteiskuntaa uusliberalismiin”. Hollande ei oitis syyttänyt 80-luvun puoluetovereitaan finanssikapitalismille antautumisesta, vaan aloitti kiittämällä näitä maan modernistamisesta. Mutta hän myönsi, että vasemmistokin lähti mukaan Euroopan mieltämiseen ennemminkin ”suurena markkinana” kuin ”suurena projektina”. Tulemisen – tai bergsonilaisittain ’keston’ – tilassa pysyvän vasemmiston itsekritiikin osana täytyi nyt olla liberalismin kritiikki. Vain sillä keinoin päästään, ”talous-, energia-, ekologia- ja sukupolvisiirtymitse”, ulos kriisistä: ”En ole ehdokkaana oikeiston suistamiseksi, joidenkin poliittisten ja sosiaalisten uutuuksien esittelemiseksi ja sitten paikkani jättämiseksi. Tahdon panna alulle pitkävaikutteisen yhteiskunnan muodonmuutoksen, joka pystyy vakuuttamaan myös vasemmiston ulkopuolella. […] Vasemmiston pitää tietää aina, minkä puolesta se kamppailee. Se kamppailee, jotta kävisi päinsä siirtyä yhteiskunnasta toiseen, aikakaudesta seuraavaan.”

Morin tiukkasi, eikö parempi olisi puhua siirtymästä uuteen maailmaan uusine poliittisine logiikkoineen. Hollande ei vastustellut vaan vannoi, Morinin omaa avainsanaa lainaten, ”monimutkaisuuden ajattelemisen” nimeen.

Päästiin edistykseen ja kasvuun. Morin muistutti, että Condorcet’n hahmottama itsetoimiva edistyminen on ”kuollut käsitys”. Koko kuva teknis-taloudellisesta veturista kiskomassa lainomaisesti eteenpäin kulkevaa historiaa tulee hylätä. Se pitää korvata uudella tahdonalaisella ja tietoisella, kulutusyhteiskuntaa määrittelevästä ”ikuisen kasvun myytistä” irtautuvalla progressiivisuudella. Hänen mukaansa kuitenkin ”steriili” vastakäsite décroissance sietää korvata ”vihreän kasvun, sosiaalisen ja solidaarisen talouden” kaltaisilla ajatuksilla: vaikka silkkaa talouskutistusta tarvitaankin täsmäsektoreilla, tärkeintä olisi uudistaa konsumerismia eli nykymuodoissaan kerskakulutusta, muuta haaskausta ja koronkiskontaa lietsovia rahoitusta, tuotantoa ja kaupantekoa.

Sitten Hollande väläyttää aforistikon taitojaan: ”Edistys ei ole enää ideologia. Mutta se on yhä hedelmällinen idea.” Omaa edistysmielisyyttään hän luonnehtii suorastaan militantiksi: ”Torjun kaikki ajatukset, jotka asettavat kyseenalaiseksi tieteellisen, yhteiskunnallisen ja ekologisen edistymisen.” Mutta hän vetoaa kuin vetoaakin Rousseaun opetuksiin, kun hän viittaa teknisen edistyksen ja moraalisen tai inhimillisen edistyksen eriparisuuteen. Vasemmistolle olennainen humaani, solidaarinen, globaali edistys edellyttää hänen linjaamanaan sekä markkinoitten tehokkuudesta huolehtimista että kaupustelun tuolla puolen olevien hyvyyksien vaalintaa. Kasvussa tulee katsoa toimeliaisuuden kasvua ja ympäristön kestämistä. Teknologia on avuksi tuhlaamisen hillitsemisessä: ”Raittius ei ole kukoistuksen vastakohta. Kaikille kuuluu tarjota vapautta muttei törsyytä.”

Kansainvälisen kilpailun aihelmasta Morin tiivistää näkemyksensä näin: ”Tuotannon delokalisaation, paikoiltaan siirtymisen, hyvänä puolena on ollut se, että elintaso on kohonnut kehitysmaiksi luokitelluissa maissa. Mutta oman teollisuutemme muualle siirtymisiltä ja häipymisiltä olisi suojauduttava. Pitää yhtaikaa maapalloistaa ja purkaa maapalloisuutta: pitää jatkaa kaikkea sitä, missä globaalistuminen tuo tullessaan yhteistyötä, hedelmiä kantavaa vaihdantaa, kulttuuria ja yhteisyyttä, mutta pitää varjella seutuja, elvyttää viljelysmaita, suojella itsehallintoja. On asemoiduttava eroon koko mondialisaatio–demondialisaatio-vaihtoehdosta.” Hollande vuorostaan tokaisee, että mondialisaatio on poliittinen rakennelma. Ja politiikan kuuluu asettaa yhteiseen eettiseen harkintaan ja kansalaiskeskusteluun perustuvat rajat niin tieteelle kuin taloudelle. ”Kasinotaloutta ja pörssikeinottelua” vastaan on tuettava ”työntekijän arvokkuutta” ja ”ympäristö- ja yhteiskuntanormeihin varaavaa kilpailua”. Hän jatkaa:

”Työn tekeminen ei ole oikeiston arvo vaan kansalaisarvo: oikeus työhön tunnustetaan sitä paitsi perustuslaissakin. Työ takaa palkan, paikan yhteiskunnassa, suhteen toisiin. Meidän aikakautemme on liiallisuuden aikakautta: on palkkojen, voittojen, kurjuuden, epäoikeudenmukaisuuksien liiallisuutta. Politiikan tehtävänä on taistella liiallisuuksia, riskejä, uhkia vastaan ja typistää ne epävarmuuksiksi. Tarvitsemme humaanistamista, jottemme hukkaisi tajua siitä, minkä tähden tuotamme, vaihdamme, kaupitsemme.”

Sosiaalidemokraattis-newlabourihtäväiseen vuoropuheluun tulee uutta kulmaa ja hajontaa, kun heittäydytään demografisiksi. Morinin tiedetään ehdottaneen perustuslakiin lisäystä, mainintaa Ranskasta tunnustuksettoman yhtenäisenä mutta monikulttuurisena tasavaltana. Hän viittaa haastattelussa baskeihin, flaameihin ja alsacelaisiin, merentakaisten kolonioiden asukkaisiin ja maahanmuuttajiin, jotka kaikki kaipaavat erityisyytensä tunnustamista. Hollande puhuu perättäisistä yhdentymisistä Ranskassa, joka jo käsitteenä kaiuttaa diversiteettiä. Sen sijaan multikulti-käsite vie hänestä pois huomiota yhteisistä viitepisteistä. Tunnustuksettomuus ja ykseys ovat ranskalaisen tasavaltalaisuuden ydinasiat, jotka Hollanden mukaan riittävät pohjustamaan kaikkien kansalaisten vapauden ja veljeyden, kaikkien uskontojen yhtäläisen aseman.

Morin tivaa, eikö viimeaikaisten Montaubanin ja Toulousen ammuskelujenkin jälkeen olisi syytä kutsua koolle heinäkuusta 1790 muistuttava ranskalainen kansainkokous suuren, etnisesti kirjavan kansakunnan vahvistamiseksi? Hollande sanoo moista viritelleensäkin ja moiseen ranskalaisten-koolle-saamiseen-Ranskan-uudelleen-pohtimiseksi keskittyvänsäkin. Hänen ajattelussaan ’monikulttuurisuus’ horjuttaa tällaista yhteyden tavoittelemista.

Le Monde kysyy lopuksi kummaltakin herralta, ketkä ajattelijat tai poliitikot ovat innoittaneet heitä heidän poliittisissa koitoksissaan. Morin mainitsee nimet Herakleitos, Montaigne, Pascal, Rousseau, Hegel, Marx ja von Foerster sekä lähempinä tuttavuuksina Claude Lefortin ja Cornelius Castoriadisin. Näiden lisäksi tulevat kirjailijat Dostojevski ja (myöhäis-)Hugo. Hollande vastaa tähän tapaan:

”Marxin tuotanto on yhä hyödyksi, jotta ymmärtää kapitalismia, vaikka onkin myönnettävä kapitalismin muuttaneen muotoaan ja mittojaan. Jaurès kuuluu sosialismin ja tasavallan suuriin viitepisteisiin, koska hän oli niin ylenpalttisen älykäs, kultivoitunut, hengeltään korkea, herpaantumatta synteesiin pyrkivä. Tiedän, että Edgar Morinin ajattelussa mieluusti pidetään yllä antagonismeja, jotka sitten osoitetaan vastakohtien sijasta toinen toisiaan täydentäviksi. Tässä on siitä hyvä esimerkki: minun politiikkanäkemyksessäni pariutuvat ihanteen puolustus ja todellisen toiminnan puolustus. Samaa halusi sanoa Aimé Césaire oivallisella kiteytyksellään ’selväjärkisestä toivosta’. Victor Hugo taas on yhtä melskettä. Suuttumuksen ja selväpäisyyden voimaa. Ja mitä oikeudentuntoa! Nuoresta monarkistisesta ja romanttisesta dandysta tulee suuri tasavaltalainen, yksinvallan vastustaja, maastapakoakaan pelkäämätön Napoleon Pienen vastustaja… Valitsen vielä yhden hahmon: Albert Camus muistuttaa meitä siitä, että taistelu ihmisyyden puolesta pitää kerrata hetkestä hetkeen.”

Hollanden mainitsema ”Napoleon Pieni” oli keisari Napoleonin veljenpoika Louis Napoléon Bonaparte (1808–1873), joka kaappasi yksinvallan joulukuussa 1852 ja kruunautti itsensä keisari Napoleon III:ksi. Kirjailija Hugo lähti maasta ja laati pamfletin Napoleon le Petit. Sitä ennen Karl Marx oli jo pohtinut kirjanmittaisesti, kuinka kenestäkään niin mitättömästä henkilöstä saattoi tulla vapaissa vaaleissa maailman johtavan kansakunnan presidentti. Pöljänpuoleinen Ludvig Napoleon oli näet valittu François Hollanden pian vastaanottaman viran ensimmäiseksi haltijaksi joulukuussa 1848.

Nyt jäädään jännäämään, miltä näyttävät päivittäisessä käytössä uuden presidentin vaatteet ja aatteet. Enää tarvitsee kaarirakenteen vuoksi paljastaa alussa kuullun kandidaatin henkilöllisyys. Sehän oli kristillis-demokraattien presidenttiehdokas Christine Boutin, joka avautui nakuilun ihanuudesta viikkojulkaisu Paris-Matchille (1949–) viime lokakuussa. Tähän innosti juorulehden vakiopalsta, jossa kulloin kukakin kändis kertoo, mitä mikäkin luku juolauttaa tajuun. Boutinille numero nolla yhdistyi alastomaan onneen.


Jarkko S. Tuusvuori

Syndicate content