venäläinen filosofia

Aleksanteri-instituutissa on paraikaa käynnissä seminaarisarja, jossa vierailevien tutkijoiden ohjelmaan osallistuvat kansainväliset huiput esittelevät ajankohtaisia hankkeitaan. Syksyn kuluessa on kuultu ja kuullaan muun muassa bloggaavista kuvernööreistä, perhepolitiikasta ja modernisaatiosta. Sarjan aloitti elokuussa professori Daniela Steila esitelmällään ajattelun ja kansallisen identiteetin historiasta Venäjällä.

 
Puhe ”venäläisestä filosofiasta” on usein ideologista: ilmauksella ei tarkoiteta vain Venäjällä tehtävää filosofista tutkimusta vaan filosofiaa, jonka ajatellaan olevan nimenomaan venäläistä ja jonka ajatellaan ilmentävän Venäjän ideaa tai venäläistä sielua. Steilan mukaan voi erottaa kuusi selvästi toisistaan erottuvaa periodia, joiden aikana ajatukseen kansallisesta filosofiasta on kiinnitetty Venäjällä erityisen paljon huomiota. Tokikaan huomio ei ole ollut aina samanlaista, ja esimerkiksi 1800-luvun jälkipuoliskolla venäläistä filosofiaa tarkasteltiin sekä maltillisen deskriptiiviseen että romanttisen kansallismieliseen sävyyn. ’Venäläinen filosofia’ tarkoittaa tällöin joko venäläisten panosta filosofian yhteen ja ainoaan hankkeeseen, tai sitten leimallisesti venäläisen ajattelun kiteytymistä omaksi, muiden maiden filosofioista eroavaksi venäläiseksi filosofiakseen. Erilaisia näkökulmia yhdistää ensinnäkin näkemys, että venäläisen filosofian suhde ortodoksiseen uskoon on erityislaatuinen, ja toisaalta huomion kiinnittäminen venäläisten Eurooppa-suhteeseen. Kysymys venäläisen filosofian omaperäisyydestä on usein käytännössä ymmärretty kysymykseksi siitä, miten venäläinen filosofia eroaa eurooppalaisesta filosofiasta.

 
Länsisuhteen merkitys ei ole edelleenkään vähäinen, mutta 1900-luvun aikana se sai aivan uudenlaisia piirteitä. Steila huomautti, kuinka länsimainen venäjäntutkimus syntyi paljolti Neuvostoliitosta 1922 paenneiden emigranttifilosofien käsitysten varaan. Kuten Nikolai Berdjajev on todennut, monet katsoivat, että maanpakoon lähtevän älymystön tehtävä oli säilyttää autenttinen venäläinen kulttuuri ja ajattelu hengissä ja siirtää ne tuleville sukupolville. Emigrantit pyrkivät ensin vaikuttamaan Neuvostoliiton tilanteeseen, ja kun heidän toiveensa osoittautuivat katteettomiksi, he toimivat aktiivisesti länsimaissa ja toivat esille näkemyksiään venäläisen filosofian historiasta ja luonteesta. Tästä seurasi Steilan sanoin ”arvolatautuneen”, autenttisuutta korostaneen filosofianäkemyksen päätyminen hallitsevaan asemaan länsimaisessa venäjäntutkimuksessa. Samaan aikaan Neuvostoliitossakin venäläisen filosofian historiaa pyrittiin tulkitsemaan arvolatautuneessa hengessä, arvot vain olivat toiset. Toisen maailmansodan aikana koettiin erityisen tärkeäksi korostaa venäläisajattelijoiden roolia materialistisen filosofian kehityksessä ja vähätellä saksalaisten merkitystä. Mikään tulkinta kontrastista venäläisen ja eurooppalaisen filosofian välillä on tuskin ollut yhtä mehukas kuin kontrasti näiden kahden arvolatautuneen kuvan välillä.

 
Perestroika ja Neuvostoliiton kaatuminen palauttivat ajatukset autenttisesta venäläisestä ajattelusta arvoonsa. Steila tiivisti, että uusi poliittinen tilanne herätti yleisen ajatuksen: oli palattava jatkamaan jotain, joka oli vain keskeytynyt neuvostovuosien ajaksi. Maastamuuttajien lännessä jatkama perinne otettiin avuksi koetettaessa hahmottaa venäläisen filosofian uutta identiteettiä.

 
Steilan mukaan tilanne on tällä hetkellä tutkijalle innoittava, koska Venäjällä tehdään erittäin arvokasta filosofian historian tutkimusta, samalla kun arvolatautunut ajattelutapa on yhä poliittisesti tärkeä. Hän lopettikin metodisiin pohdintoihin, joita pidin erityisen kiinnostavina. Yhtä aikaa olisi kyettävä sekä tarkastelemaan hyvin monenlaisia aineistoja ja muodostamaan niiden avulla kokonaiskuva venäläisestä ajattelusta, että vältettävä arvolatautuneita tutkimusta ohjaavia kehikkoja, kuten ajatuksia venäläisestä sielusta tai Venäjän ideasta. Steila viittasi D. S. Lihatsevin ’teoreettisen historian’ käsitteeseen sekä Edward van der Zweerden ajatukseen ’filosofisista kulttuureista’ menetelmällisesti painavina panoksina. Ainakin kulttuurin käsite voi kuitenkin nähdäkseni osoittautua liki yhtä ongelmalliseksi työkaluksi Steilan tarkoituksiin kuin vaikkapa idean käsite. Identiteettipolitiikan kuumat sanat eivät ole kaikkialla samoja, mikä näkyy esimerkiksi siinä, millaisessa roolissa sana ”sielu” on venäläisissä keskusteluissa. Sanalla ”kulttuuri” on kuitenkin Venäjälläkin melkoisesti identiteettipoliittista painolastia, ja jos tarkoitus on hakea metodisia ratkaisuja, joiden avulla on mahdollista pysyttäytyä identiteettipolitiikasta mahdollisimman etäällä, sanavalintoihin joutuu kiinnittämään huomiota.

 

Inkeri Koskinen

 

 

Syndicate content