luonto

Thomas Hobbesin Leviathanin mukaan ihmisen elo luonnontilassa on, Tuomo Ahon suomennoksen sanoin, "yksinäinen, kurja, häijy, raaka ja lyhyt". Jeff McMahan, joka toimii filosofian professorina Rutgersin yliopistossa New Jerseyssa, on puolestaan havahtunut siihen, ettei luonto olekaan se sopusointuinen onnela, josta siniset unelmat kertovat, vaan että eläimet listivät ja ahmivat toisiaan siekailematta.


McMahan yrittelee myrskyä vesilasiin New York Times -verkkokolumnissaan "The Meat Eaters" (http://opinionator.blogs.nytimes.com/2010/09/19/the-meat-eaters/?ref=opi...), jossa hän päättelee, että kärsimyksen eliminoimisen nimissä meillä on syy toivoa kaikkien lihaa syövien lajien kuolemista sukupuuttoon. Se, että lihansyöjät hankkivat ravintoa, tuottaa ruoaksi joutuville suunnattomasti piinaa, jolta kasvissyöjien maailmassa säästyttäisiin. Ihmiskunnalla ei vielä ole pomminvarmoja välineitä muiden lajien kehityksen ohjailuun, mutta mitä enemmän vaihtoehtoja eläimistöön vaikuttamiseen saadaan, linjaa McMahan, sitä suuremmalla syyllä ihmisen tulisi pyrkiä suosimaan kasvissyöjien selviytymistä lihansyöjien kustannuksella. 


McMahan oivaltaa, että tässä tilanteessa ihmiskuntaa voitaisiin syyttää "Jumalan leikkimisestä". Hänellä on kaksi puolustuskonstia: ensinnäkin se, että silloin tuomitaan moraalinen toiminta, kun taas samalla sallitaan moraalisesti neutraali toiminta, jolla olisi samanlaiset seuraukset. Toinen vasta-argumentti on se, ettei ole Jumalaa, jonka varpaille ihmiskunta voisi astua. Luontoon vetoaminen kokee McMahanin käsittelyssä saman kestämättömän metafysiikan kohtalon kuin Jumalaan vetoaminen. Ja jos eläimille aiheutuva kärsimys on paha asia silloin, kun sen aiheuttaa ihminen, se on paha asia myös silloin, kun sen aiheuttavat toiset eläimet, päättelee McMahan. Siksi ihmisillä on moraalinen syy estää eläinten kärsimys, ja lihaa syövien predaattorien joukkokato säästäisi lukuisilta väkivaltaisilta kuolemilta.


Voisi arvella, että McMahanin artikkelin pontimena on itse asiassa löytää argumentti, jonka tarkoituksena on päästä eroon luonnon epädialektisesta epäinhimillisyydestä, siitä, että luonto todella merkitsee ihmisen näkökulmasta täydellistä vierautta. Hänen päättelyketjunsa paljastaa, miten vasta ihmisen puuttuminen asioihin, tässä tapauksessa elävien lajien olemassaolon säätely, tekee luonnon todelliseksi ihmiselle. Mutta metafysiikkakriittisten ajattelijoiden suosikkisiirtoa käyttäen McMahan on korvannut kritisoimansa metafysiikan omalla metafysiikallaan, jota hän ei vain myönnä metafysiikaksi. Kärsimyksen estämisen konkretia katoaa ja siitä tulee abstrakti periaate, jonka painon alle kaikki asiayhteydet ja kokemussuhteet romahtavat. McMahanin menetelmällä voitaisiin päätyä ties millaisiin johtopäätöksiin vain pääperiaatetta vaihtelemalla.


Vuonna 1807 Hegel kirjoitti esseen "Kuka ajattelee abstraktisti?" ja nälvi siinä niitä, jotka nostavat yhden irrallisen seikan kaiken muun yläpuolelle ja oikovat siten mutkat suoriksi. Kun ajattelu on abstraktia, sen avulla pääsee aina haluamiinsa johtopäätöksiin.

 

Tapani Kilpeläinen
 

(Hegelin essee on ilmestynyt suomeksi lehdessä niin & näin 3/03, suom. Vesa Oittinen.)

Syndicate content