Jumala

Risto
20.12.2011

Rationaalisuuden ritarien sappi kiehui marraskuussa yli julkaisukynnyksen. Ruoansulatusnesteen maistelu ei sinänsä ole kummoista puuhaa, mutta kun läikyntä sai myös toisenlaisen ristiretkeilijän pukahtamaan, Jumalasta ja tieteestä eripuraajien yhteiset käsitykset valottuivat hauskasti.

Aamulehti 20.11. tarjosi mielipidesivuillaan terveyssosiologian professorin Markku Myllykankaan tuohtumukselle ja kliinisen fysiologian emerituksen Esko Länsimiehen pöyristykselle purkautumisväylän. Miehiä risoo muun muassa Jumalan kiittämien opinnäytteiden esipuheissa, uskontoihin liittyvien ilmiöiden tutkiminen, teologian opettaminen ja pappien kouluttaminen yliopistoissamme. Yhdestä erityisestä synnistä he antavat esimerkiksi toisen professorikaksikon Matti Leisolan ja Tapio Puolimatkan, nämä langenneet kun ovat tieteeseen kanonisoituina ihmisinä tuoneet julki henkilökohtaisia vakaumuksiaan ja vielä pönkittäneet niitä asiantuntija-asemallaan. Ylipäätään kaikenlaiselle "tieteen häpäisylle" pitäisi laittaa loppu. Tiedeyliopistojen olisi esimerkiksi "puututtava palkkalistoillaan olevien opettajien ja tutkijoiden tieteen vastaiseen toimintaan". Kirjoituksensa Myllykangas ja Länsimies lopettavat kuin manifestin:

"Oikeiden tiedemiesten ja -naisten on ryhdistäydyttävä. Taikausko ja sen harhaoppiset levittäjät on karkotettava tiedeyhteisöistä. Järjen valoa ei saa päästää sammumaan."

Skeptikkoduon puhdistushaikailuja on jo varsin asiallisesti perattu Aamulehdessä (23.11.) sekä kirjoituksen alkuperäisversion julkaisun yhteydessä Acatiimi-lehden numerossa 1/11. Lisäksi purkaus tuotti aimo massan blogitekstiä, joten siihen itseensä tuskin on syytä enempää paneutua. Eikä Tapio Puolimatkan vastine (23.11.) vihakaksikon hassutteluun ole sekään kummoisenkaan maininnan arvoinen. Vierekkäisinä nämä kirjoitukset kuitenkin osoittavat uskonto- ja tiedefanien ikiriidasta avartavan seikan: vaikka pukareiden positioilla on välimatkaa maasta taivaaseen, he osoittautuivat kovin yksimielisiksi.

Paneutukaamme siis kaikesta huolimatta hetkeksi Puolimatkan julkisiin ajatuskulkuihin. Aamulehdessä esitetty argumentti on ennestään tuttu [1]. Ensinnä hän väittää kristinuskon suuresti edesauttaneen – ellei kätilöineen – tieteen synnyssä. Ja tästä hän johtaa pääteesinsä: kristillisyys on aina ja nykyäänkin niin elimellinen osa tiedettä, että sen amputoiminen rationaalisesta ja järjestelmällisestä tiedonkeruuprojektista olisi älyllinen itsepetos ja johtaisi vääjäämättä tiedepuuhastelun perikatoon.

"Kristillinen teologia tarjosi siis tieteelliselle vallankumoukselle lähtökohtaolettamukset, jotka mahdollistivat tieteen räjähdyksenomaisen edistyksen. Siitä syystä professorien halu eristää teologia tiedeyliopiston ulkopuolelle on kuin lobotomian haikailemista itselle."

Lienisi mainitsemattakin selvää, että ilman ylettömän suopeaa tulkintaa tämä on silkka geneettinen virhepäätelmä – ja mitä muuta tämä voisi olla, se ei ole lainkaan selvää. Jos nyt kuitenkin pinnistää oikein kovasti, saattaa ymmärtää haparoivan tolkun professorismiehen väitteiden takana. Hän ilmeisesti jättää mainitsematta sen piilopremissin, joka tekee argumentista edes kaukaisesti pätevän. Jottei jo transsendenssin taa voisi nähdä tätä väitteiden johtoa epäpäteväksi, on tiede ymmärrettävä jonkinlaisella käsitteellisellä välttämättömyydellä yhtenäiseksi massiiviksi, jonka synnyinominaisuudet eivät voi muuksi muuttua. Tieteen toisenlaiseksi tuleminen johtaisi välttämättä sen tuhoutumiseen, perusteettomuuteen, pimeyden valtakuntaan ja kaikenlaiseen iljetyksen kauhistukseen. Puolimatkan täytyy siis ajatella, että tiede on yksi, yhtenäinen, mahtava monoliitti. Jos se on kristinuskosta siinnyt, se on kauttaaltaan uskonnollista – ja opettaahan jo Raamattu, että isot rakennelmat on tehtävä uskonkalliolle.

No, tällainenhan nyt on aika tavallista horinaa. Juuri siksi ei pitäisi olla yllätys, että uskontoentusiastien lisäksi myös monet tiedeintoilijat jakavat samasta science fictionista vain vähän eroavan variantin. Myllykankaan ja Länsimiehen kirjoitus on tästä perin alleviivaava esimerkki. Heillekin tiede on yhdestä rakennussarjasta konstruoitu jättikappale. He ymmärtävät sen toisaalta suunnattomaksi laitteeksi, jonka kampea kun kääntää, putkahtelee ihmiskunnan kollektiiviseen tajuntaan perusteltuja tosia uskomuksia. Homogeenisen rakenteensa vuoksi vehje on kuitenkin niin hauras, ettei siihen sovi syytää aivan mitä tahansa. Ehei, jos data ei ole kosher, jos kone erehtyy syömään uskontojen tai muiden huuruilujen saastuttamaa syötettä, saattaa se alkaa tulostella ties mitä hullutuksia. Samoin käy, jos vääräuskoiset pääsevät operoimaan tätä tuotantovälinettä. Heidät on siis karkotettava. Ja myös vanhurskaiden joukkoa on valvottava tarkoin, sillä pahimpia vihulaisia ovat revisionistit, jotka vehkeilevät selän takana vaikka väittävät olevansa hyvien puolella – niin kuin nyt kansakunnan epäilijäkerhosta katsottuna Leisola ja Puolimatka tekevät.

Jotta riita olisi alkujaankaan mahdollinen, täytyy kiistapuolien olla yksimielisiä kinattavaa asiaa paljon laajemmasta pohjasta. Tieteestä jankuttavien teistien ja huuhaanmetsästäjien kilpahoilanta osoittaa kuitenkin vielä pidemmälle käyvän teesin: jopa ohipuhuminen nousee yhteisymmärryksestä. Kenties tämä johtuu siitä, että asian äärelle päädytään samojen käsitysten innoittamina.

Aamulehdessä mielipidehtineet professorit uskovat tieteen voittojen olevan sen ansiota, että tieteentekijät jakavat yhden oikean yleiskäsityksen kaikkeudesta. Vain se varmistaa tieteelle vakaan pohjan – jos perusta menetetään, vaivutaan pimeyteen. Ilmeisesti juuri tämä usko tuottaa molempien ääripäiden kummalliset näkemykset. Ainoa ero on siinä, minkä maailmankuvan on sattunut rouva Fortunalta saamaan.

Ehkä parempi tieteenfilosofian opetus säästäisi meidät tällaiselta. Vaikka anything ei kävisikään, ei tutkijoiden tarvitse jakaa samoja käsityksiä elämästä, universumin perustasta tai todellisuudesta ylimalkaan. Riittää, että he kykenevät puhumaan keskenään.

 

Risto Koskensilta

 

Viitteet

1 Esimerkiksi TV7:n keskusteluohjelma Café Raamatun katseleminen on mainio tapa tutustua prof. Puolimatkan projektiin. Ks. esim. Café Raamattu Extra.

Fyysikko Stephen Hawkingia on paljon arvosteltu siitä, että populaarissa kosmologian esityksessä A Brief History of Time (1988) hän jätti maailmankaikkeuden synnyn avoimeksi, olettaen, että sen taustalla on oltava jokin rationaalinen syy, jonkinlainen liikkumaton liikuttaja. Hawkingia on syytetty epäjohdonmukaisuudesta, jopa kreationismista.

 
Uudessa ensi viikolla ilmestyvässä teoksessaan The Grand Design, jonka Hawking on kirjoittanut yhdessä Leonard Mlodinowin kanssa, hän muuttaa mieltään. (Ks. esim. The Guardian: http://www.guardian.co.uk/books/booksblog/2010/sep/03/stephen-hawking-pr-help-god.) Maailmankaikkeuden synty ei voi perustua Jumalankaltaisen olennon toimintaan, vaan taustalla on oltava jokin materiaalinen syy. Hawkingin mukaan uusimmat fysiikan teoriat ovat tehneet Luojan roolin universumin synnyssä tarpeettomaksi. "Koska on olemassa painovoiman laki, universumi voi luoda itsensä tyhjästä", Hawking kirjoittaa.

 
Hawkingin kelkankääntö on tietysti vallankumouksellinen tapahtuma paitsi fyysikoille ja kosmologeille, myös uskonnonfilosofeille. Joku muu, asioista paremmin tietävä, voi selostaa näitä vaikutuksia. Itselleni uutisesta heräsi muunlaisia mietteitä, jotka voisi sijoittaa tällä hetkellä muodikkaan vaihtoehtoisen historiankirjoituksen piiriin.

 
Entäpä jos Galileo Galilei, joka tunnetusti sanoi maailmankaikkeuden olevan kirjoitettu matematiikan kielellä, olisi saanut syyttäjäänsä, kardinaali Bellarminea vastaan tuekseen jonkinlaisen superasianajajan ja pystynyt Hawkingin tavoin kumoamaan edellisen kirjansa tulokset? Tällöin hän olisi voinut kokeisiin tukeutuen väittää, että fyysisen maailman takana ei ole mitään tosiolevaa, ei mitään joka selittäisi liikkeen ja muut fyysiset ilmiöt. Olisi vain matemaattinen ongelma, joka on ratkaistavissa.

 
Galileon kohtaloa välttämään pyrkivä Descartes etäännytti Jumalan tietomme ulkopuolelle ja sanoi, ettemme voi tietää hänen tahdostaan mitään. Siten tuo mystinen hahmo ei suuremmin vaikuta toimintaamme kunhan muistamme pelätä häntä. Kartesiolainen kosmologia muistuttaa tässä suhteessa melkoisesti Hawkingin vanhaa kantaa, vaikka toki maailmankuva on perin erilainen kuin nykyfysiikan. Mutta olisiko René tullut toimeen ilman Jumalaa? Kun selailee Filosofian periaatteita (Teokset III), Descartes ehtimiseen esittelee fysiikan ilmiöitä, joiden taustalla ovat lämpö tai hiukkaset. Hän kuitenkin valjastaa näkemyksensä kuvitelmiksi: ”Kuvitelkaamme siis, että tämä asuttamamme Maa koostui muinoin Auringon tavoin (vaikka olikin sitä paljon pienempi) pelkästään ensimmäisen elementin aineesta.” (IV, 2). Melkeinpä voisi väittää, että fysiikassaan Descartes pärjäisi Hawkingin uudella teorialla. Hän tarvitsee Jumalahypoteesin kuitenkin muista syistä. Kuten hyvin muistetaan Mietiskelyistä, cogiton ja maailman välillä on oltava jokin takaaja, ja sen on oltava Jumala. Tätä ongelmaa Hawking ei pyri ratkaisemaan.

 
Suuremmissa vaikeuksissa Hawkingin (tai kuvitelmassamme Galileon) uuden hypoteesin kanssa olisivat Malebranche ja Leibniz. Edelliselle Jumala yhdistää maailman tapahtumat toisiinsa ja ilman oletusta Jumalasta Malebranchen maailma yksinkertaisesti romahtaisi. Leibniz tarvitsee Jumalaa  paitsi luojana (joka valitsee parhaan mahdollisista maailmoista), myös tämän maailman takuumiehenä, joka ylläpitää olemuksellaan ennalta asetettua harmoniaa. Ilman Jumalaa ei koko universumi olisi voinut olla olemassa alunperinkään, saati jatkaa eksistoimistaan. Vaikka Leibniz ei ollut erityisen uskonnollinen filosofi, koko hänen metafyysinen systeeminsä riippuu Jumalahypoteesista.

  
Mutta onko klassisissa rationalisteissa yhtäkään joka pysyisi Hawkingin matkassa? Muistan hyvin viikko sitten kuulemani Michael Della Roccan esitelmän Monism, Pluralism, and Metaphysics -kongressissa Tampereella. Della Rocca esitteli Humen hyökkäystä rationalismia vastaan ja argumentoi, että tämän esittämä kritiikki riittävän syyn periaatetta vastaan osoittaa, että johdonmukaista rationalismia voi edustaa vain äärimmäinen monisti. Siis Spinoza.

 
No katsotaanpa. Spinozan mukaan Jumala eli luonto on koko maailma ja tästä seuraa, että kaikki maailmassa on determinoitua. Vaikka Haagin filosofi tunnettiin hartaana miehenä, hänen filosofiastaan on löydetty paljon ateistisia aineksia. Jumalan voi nimittäin kovin helposti samaistaa luontoon ja läpi koko Spinozan filosofian kulkee johdonmukainen naturalismi. Mutta mikä tärkeintä ajatuskokeemme kannalta, Spinoza poikkeaa muista rationalisteista sikäli, että hänen taustansa on juutalaisuudessa kristillisyyden sijaan.

 
Koska Jumala on Spinozan opissa täydellinen ja itseriittoinen, on tietenkin ongelmallista miksi maailmaa ylipäätään tarvitaan. Luominen on nähtävä Jumalan hyväntahtoisuuden osoituksena, mutta koska spinozalaisessa determinismissä Jumala eli luonto on ollut aina olemassa ja tulee aina olemaan, se voidaan nähdä myös itsessään välttämättömänä oliona. Vaikka Etiikkansa hyvin lukenut tietää, että kaikki luontuu Jumalasta, vain Spinozan filosofian alkeet hallitseva voi hyvinkin pitää maailmankaikkeutta itsestään syntyneenä. En tiedä, miten tarkkaan Stephen Hawking on filosofiaa lukenut, mutta voisin kuvitella hänen pärjäävän suhteellisen hyvin spinozalaisessa tasavallassa.  
 

Markku Roinila

 

 

Syndicate content