tiede

Risto
20.12.2011

Rationaalisuuden ritarien sappi kiehui marraskuussa yli julkaisukynnyksen. Ruoansulatusnesteen maistelu ei sinänsä ole kummoista puuhaa, mutta kun läikyntä sai myös toisenlaisen ristiretkeilijän pukahtamaan, Jumalasta ja tieteestä eripuraajien yhteiset käsitykset valottuivat hauskasti.

Aamulehti 20.11. tarjosi mielipidesivuillaan terveyssosiologian professorin Markku Myllykankaan tuohtumukselle ja kliinisen fysiologian emerituksen Esko Länsimiehen pöyristykselle purkautumisväylän. Miehiä risoo muun muassa Jumalan kiittämien opinnäytteiden esipuheissa, uskontoihin liittyvien ilmiöiden tutkiminen, teologian opettaminen ja pappien kouluttaminen yliopistoissamme. Yhdestä erityisestä synnistä he antavat esimerkiksi toisen professorikaksikon Matti Leisolan ja Tapio Puolimatkan, nämä langenneet kun ovat tieteeseen kanonisoituina ihmisinä tuoneet julki henkilökohtaisia vakaumuksiaan ja vielä pönkittäneet niitä asiantuntija-asemallaan. Ylipäätään kaikenlaiselle "tieteen häpäisylle" pitäisi laittaa loppu. Tiedeyliopistojen olisi esimerkiksi "puututtava palkkalistoillaan olevien opettajien ja tutkijoiden tieteen vastaiseen toimintaan". Kirjoituksensa Myllykangas ja Länsimies lopettavat kuin manifestin:

"Oikeiden tiedemiesten ja -naisten on ryhdistäydyttävä. Taikausko ja sen harhaoppiset levittäjät on karkotettava tiedeyhteisöistä. Järjen valoa ei saa päästää sammumaan."

Skeptikkoduon puhdistushaikailuja on jo varsin asiallisesti perattu Aamulehdessä (23.11.) sekä kirjoituksen alkuperäisversion julkaisun yhteydessä Acatiimi-lehden numerossa 1/11. Lisäksi purkaus tuotti aimo massan blogitekstiä, joten siihen itseensä tuskin on syytä enempää paneutua. Eikä Tapio Puolimatkan vastine (23.11.) vihakaksikon hassutteluun ole sekään kummoisenkaan maininnan arvoinen. Vierekkäisinä nämä kirjoitukset kuitenkin osoittavat uskonto- ja tiedefanien ikiriidasta avartavan seikan: vaikka pukareiden positioilla on välimatkaa maasta taivaaseen, he osoittautuivat kovin yksimielisiksi.

Paneutukaamme siis kaikesta huolimatta hetkeksi Puolimatkan julkisiin ajatuskulkuihin. Aamulehdessä esitetty argumentti on ennestään tuttu [1]. Ensinnä hän väittää kristinuskon suuresti edesauttaneen – ellei kätilöineen – tieteen synnyssä. Ja tästä hän johtaa pääteesinsä: kristillisyys on aina ja nykyäänkin niin elimellinen osa tiedettä, että sen amputoiminen rationaalisesta ja järjestelmällisestä tiedonkeruuprojektista olisi älyllinen itsepetos ja johtaisi vääjäämättä tiedepuuhastelun perikatoon.

"Kristillinen teologia tarjosi siis tieteelliselle vallankumoukselle lähtökohtaolettamukset, jotka mahdollistivat tieteen räjähdyksenomaisen edistyksen. Siitä syystä professorien halu eristää teologia tiedeyliopiston ulkopuolelle on kuin lobotomian haikailemista itselle."

Lienisi mainitsemattakin selvää, että ilman ylettömän suopeaa tulkintaa tämä on silkka geneettinen virhepäätelmä – ja mitä muuta tämä voisi olla, se ei ole lainkaan selvää. Jos nyt kuitenkin pinnistää oikein kovasti, saattaa ymmärtää haparoivan tolkun professorismiehen väitteiden takana. Hän ilmeisesti jättää mainitsematta sen piilopremissin, joka tekee argumentista edes kaukaisesti pätevän. Jottei jo transsendenssin taa voisi nähdä tätä väitteiden johtoa epäpäteväksi, on tiede ymmärrettävä jonkinlaisella käsitteellisellä välttämättömyydellä yhtenäiseksi massiiviksi, jonka synnyinominaisuudet eivät voi muuksi muuttua. Tieteen toisenlaiseksi tuleminen johtaisi välttämättä sen tuhoutumiseen, perusteettomuuteen, pimeyden valtakuntaan ja kaikenlaiseen iljetyksen kauhistukseen. Puolimatkan täytyy siis ajatella, että tiede on yksi, yhtenäinen, mahtava monoliitti. Jos se on kristinuskosta siinnyt, se on kauttaaltaan uskonnollista – ja opettaahan jo Raamattu, että isot rakennelmat on tehtävä uskonkalliolle.

No, tällainenhan nyt on aika tavallista horinaa. Juuri siksi ei pitäisi olla yllätys, että uskontoentusiastien lisäksi myös monet tiedeintoilijat jakavat samasta science fictionista vain vähän eroavan variantin. Myllykankaan ja Länsimiehen kirjoitus on tästä perin alleviivaava esimerkki. Heillekin tiede on yhdestä rakennussarjasta konstruoitu jättikappale. He ymmärtävät sen toisaalta suunnattomaksi laitteeksi, jonka kampea kun kääntää, putkahtelee ihmiskunnan kollektiiviseen tajuntaan perusteltuja tosia uskomuksia. Homogeenisen rakenteensa vuoksi vehje on kuitenkin niin hauras, ettei siihen sovi syytää aivan mitä tahansa. Ehei, jos data ei ole kosher, jos kone erehtyy syömään uskontojen tai muiden huuruilujen saastuttamaa syötettä, saattaa se alkaa tulostella ties mitä hullutuksia. Samoin käy, jos vääräuskoiset pääsevät operoimaan tätä tuotantovälinettä. Heidät on siis karkotettava. Ja myös vanhurskaiden joukkoa on valvottava tarkoin, sillä pahimpia vihulaisia ovat revisionistit, jotka vehkeilevät selän takana vaikka väittävät olevansa hyvien puolella – niin kuin nyt kansakunnan epäilijäkerhosta katsottuna Leisola ja Puolimatka tekevät.

Jotta riita olisi alkujaankaan mahdollinen, täytyy kiistapuolien olla yksimielisiä kinattavaa asiaa paljon laajemmasta pohjasta. Tieteestä jankuttavien teistien ja huuhaanmetsästäjien kilpahoilanta osoittaa kuitenkin vielä pidemmälle käyvän teesin: jopa ohipuhuminen nousee yhteisymmärryksestä. Kenties tämä johtuu siitä, että asian äärelle päädytään samojen käsitysten innoittamina.

Aamulehdessä mielipidehtineet professorit uskovat tieteen voittojen olevan sen ansiota, että tieteentekijät jakavat yhden oikean yleiskäsityksen kaikkeudesta. Vain se varmistaa tieteelle vakaan pohjan – jos perusta menetetään, vaivutaan pimeyteen. Ilmeisesti juuri tämä usko tuottaa molempien ääripäiden kummalliset näkemykset. Ainoa ero on siinä, minkä maailmankuvan on sattunut rouva Fortunalta saamaan.

Ehkä parempi tieteenfilosofian opetus säästäisi meidät tällaiselta. Vaikka anything ei kävisikään, ei tutkijoiden tarvitse jakaa samoja käsityksiä elämästä, universumin perustasta tai todellisuudesta ylimalkaan. Riittää, että he kykenevät puhumaan keskenään.

 

Risto Koskensilta

 

Viitteet

1 Esimerkiksi TV7:n keskusteluohjelma Café Raamatun katseleminen on mainio tapa tutustua prof. Puolimatkan projektiin. Ks. esim. Café Raamattu Extra.

Skotlantilainen scifi-kirjailija ja aktiivinen julkinen keskustelija Ken McLeod ruoti taannoisessa blogimerkinnässään heikkoa evoluutiokeskustelua. Tekstin pääaiheena oli Richard Dawkinsin saama kritiikki ja kriitikoiden puutteellinen tietämys tämän ajatuksista. Netin pohjatroolausretkillään McLeod on onnistunut kaivamaan hyytäviä esimerkkejä siitä, miten etenkin teoksen Selfish Gene kimppuun on käyty sitä juurikaan lukematta.

McLeodin katsaus osoittaa, miten äärimmilleen keskustelu on polarisoitunut angloamerikkalaisessa maailmassa. Hyvä esimerkki on New Scientist -lehden tammikuun 2009 numeron kansikuva, jonka otsikkona oli ”Darwin was wrong”. Vaikka numero keskittyi pohtimaan lajiutumisen ja polveutumishistorian ongelmia, Richard Dawkins ja monet muut evoluutioteorian puolustajat vaativat jopa boikottia lehteä vastaan. Juoksuhauta-asemissa ei tieteenalan sisäiselle rakentavalle keskustelulle ole juuri tilaa, kuten niin & näin -lehden evoluutioteemanumerossa todettiin.

Suomessa tilanne ei ole onneksi näin paha, kenties siksi, että meillä kreationismilla ei ole vielä samanlaista nostetta. Toinen syy keskustelun puutteelle lienee se, että Suomessa ei juuri ole tieteitä koskevaa julkista debattia, sivistynyttä tai sivistymätöntä.

Valitettavasti polarisoituminen näkyy jossain määrin myös McLeodin blogitekstissä. Kaikki kritiikki Dawkinsia kohtaan tuntuu pelkistyvän geenien merkityksen ja evolutiivisen valinnan väheksynnäksi, ja jopa Stephen Jay Gouldin kaltainen tieteenalaa uudistanut hahmo heittyy osaksi tiedesotaa. McLeodin puolustukseksi voi sanoa, että Gould näyttäytyy tekstissä lähinnä tulkitsijoidensa kautta, ja siitä löytyykin pari aika karmivaa esimerkkiä täydellisestä väärinymmärryksestä.

On toki selvää, että Dawkinsia koskevassa keskustelussa tehdään toistuvia kardinaalivirheitä: itsekkyyden metafora sekoitetaan organismin psykologiseen tai toiminnalliseen itsekkyyteen; mutualismia korostettaessa hyökätään kilpailun ylikorostuksen lisäksi valinnan käsitettä vastaan ja niin edelleen. Tässä kohtaa ei voi olla mainostamatta Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen teosta Evoluutio ja ihmisluonto, joka on oiva opas näiden solmujen setvimiseen.

Silti McLeodin tekstistä syntyy vaikutelma, että kaikki ”vasemmistolainen” kritiikki on vulgäärimarxilaista päällysrakenneanalyysia tai absurdiksi vietyä sosiaalista konstruktionismia. Evoluutiotietessä Dawkinsin näkemystä vastaan asetetaan vain ryhmävalinnan teoria.

Näin tieteenalan uudistumisen ytimessä olevat kysymykset jäävät sivuun (fiksusta kriittisestä tieteenteoriasta puhumattakaan). Tärkein kritiikki muun muassa Dawkinsin geenikeskeisyyttä kohtaan ei liity väitettyyn geneettiseen determinismiin vaan siihen, miten informaatio ylipäätään ymmärretään biologiassa. Ylikosken ja Kokkosen kirja antaa tämän ymmärtämiseen hyvät eväät. Tässä riittää kiteytys: kunhan informaatiota välittävä kanava on tarpeeksi vakaa ja luotettava, se voi toimia valintaprosessissa. Mary-Jane West-Eberhardtin teos Developmental Plasticity and Evolution, jonka Chuck Dyke arvioi niin & näin -lehden numerossa 3/2006, on parhaita yleisesityksiä siitä, miten informaatiota välittyy myös sukusolujen muodostaman ns. ituradan tuolla puolen.

Vaikka McLeodin kirjoitus jääkin tämän vuoksi retorisesti hiukan huteralle maaperälle, ei häntä sovi uteliaisuuden puutteesta syyttää. Filosofia.fi-portaalissa julkaistussa kirjoituksessaan hän kuvasi Genomics Forum -verkostoa, joka pyrkii herättämään monipuolisempaa keskustelua aiheesta ja luomaan yhteyksiä luonnontieteiden ja yhteiskuntatieteiden välille. Foorumin huhtikuun 2009 uutiskirjeessä kysyttiinkin New Scientist -lehteä mukaillen, kuinka tarpeellinen Darwinin hahmo on keskustelulle. Ehkä rintamalla saadaan joskus joulurauha.

 

Ville Lähde
 
 

Ken MacLeod
 

Miten saada jo osallistuvat osallistumaan
– tieteiskirjallisuuden fanit julkisen keskustelun foorumina

 
Geenitutkimuksen eri haarat ja lisääntynyt tietämys ihmisen perimästä vaikuttavat arkeen monin tavoin. DNA:ta käytetään rikostutkimuksessa, geeniterapiaa ja geneettistä kartoitusta lääketieteessä, ja sairauksien periytymistä kyetään tutkimaan tarkemmin. Kuulemme väitteitä siitä, että milloin minkäkin ominaisuuden ”aiheuttavat” geenit on löydetty. Geenimanipuloidusta ruuasta kiistellään.
 
Iso-Britanniassa on perustettu yhteiskuntatieteellisten tutkimuslaitosten verkosto tutkailemaan geenitutkimuksen sosiaalisia aspekteja. Verkoston osana toimiva ESRC Genomics Policy and Research Forum levittää verkoston työn tuloksia julkiseen keskusteluun ja poliittisiin elimiin (http://www.genomicsforum.ac.uk/). Foorumi on pyrkinyt muun muassa saamaan aikaan teemojen kirjallista ja taiteellista pohdintaa. Viime vuonna toimin Foorumin palkkaamana kirjailijana tässä hankkeessa.
 
Olen tieteiskirjailija, ja minulla on lukuisia ystäviä, tuttavia ja kontakteja laajassa kirjallisessa yhteisössä, ja olenkin kyennyt laajentamaan Foorumin toiminta-aluetta virallisiin ja epävirallisiin kirjallisen elämän instituutioihin, jotka ulottuvat Edinburghin kirjallisuusjuhlista ja paikallisista yliopistolaitoksista fanien julkaisuihin ja tapaamisiin kahviloissa ja pubeissa.
 
*
 
Tieteiskirjallisuuden juuret ovat satiireissa ja kummallisten matkojen kuvauksissa, kuten Keplerin Somniumissa tai Moren Utopiassa. Mary Shelleyn Frankenstein oli synnyttämässä populäärimpää otetta tieteellisiin aiheisiin, ja tämän tieteellisen romantiikan perinne kulminoitui 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen, esimerkiksi Jules Vernen ja H. G. Wellsin töihin. Pian tämän jälkeen Kiinassa vuoden 1911 vallankumous iski kipinää lukuisille kaunokirjallisille töille, joissa tiede ja insinööritaito raivasivat polkua loistavaan tulevaisuuteen.
 
Yhdysvaltalainen kirjallisuuskriitikko Gary Westfahl on kuitenkin esittänyt, että tieteiskirjallisuus syntyi itsetietoisena lajityyppinä vasta 1920-luvulla. Amazing Stories -lehden perustaja Hugo Gernsback toivoi, että tieteiskirjallisuudesta syntyisi kanava tieteen julkiselle käsittelylle, joka myös innostaisi tieteellistä toimintaa tarjoamalla ajatuskokeita ja uudenlaisia tutkimussuuntia tai pohtimalla tieteen sosiaalisia seuraamuksia. Lehden kirjepalstan myötä syntyi myös tieteiskirjallisuuden fanikulttuuri. Kirjepalstalle osallistuvat alkoivat kirjoittaa toisilleen, julkaista fanilehtiä, perustaa klubeja ja klikkejä ja pitää scifi-tapaamisia.
 
Toisin kuin stereotyyppi eristäytyneestä ja sosiaalisesti kyvyttömästä tieteisfanista antaisi ymmärtää, fanien järjestäytyneet verkostot koostuvat ihmisistä, jotka tuntevat tieteen tuloksia, keskustelevat paljon ja jakavat tiedettä ja sen yhteiskunnallisia seurauksia koskevia näkemyksiään läheistensä kanssa (liiaksikin, mutta se onkin eri juttu). Jos yhteiskunnallisesta osallistamisesta puhutaan, ovat tieteisfanit jo osallistuvia.
 
*
 
Fooruminen ensimmäinen julkinen tilaisuus vuonna 2009 oli paneeli ”Digitaalinen evoluutio”, jossa käytettiin hyväksi laajaa kiinnostusta tietokonepeleihin tuomaan esiin synteettisen biologian teemoja. Paneeli hyödynsi edellä kuvattuja yhteyksiä, etenkin paikallista tapahtumakalenterilehteä The Skinny. Seuraavassa tapahtumassa paikallinen kirjailijoiden ryhmä Writers Bloc järjesti lukutilaisuuksia, joissa käytiin läpi genetiikkaa käsitteleviä novelleja. Koska ryhmällä on ollut pitkät perinteet käsitellä säännöllisten lukutilaisuuksien (3–4 vuosittain) teemoja hirtehisellä huumorilla, saimme paikalle paljon sellaisia ihmisiä, joita ”tiedevalistus” ei olisi kiinnostanut. Tämän tapahtuman myötä julkistettiin seuraava hanke, Human Genre Project, jota työstin hankkeen toisen palkatun kirjailijan Pippa Goldsmithin kanssa. Hankkeessa jäljiteltiin perinteisiä kromosomien ja geenien karttoja ja kerättiin joukko Foorumin teemoja käsitteleviä tekstejä vastaavanlaiseksi temaattiseksi kartaksi (http://www.humangenreproject.com/). Sivulta löytyy jo yli 70 kirjoitusta.
 
Kenties kiintoisin kokeilu koko hankkeen aikana oli joukko avoimia keskustelutilaisuuksia, joissa pohdittiin luonnontieteiden, yhteiskuntatieteiden ja yhteiskunnan suhteita. Sarja kulki nimellä ”the Social Sessions”. Ensimmäisessä istunnossa The Laboratory of Dr. Latour tutkittiin tieteentekijöiden kuvia niin kirjallisuudessa kuin tieteentutkimuksessakin. Tilaisuudessa käytettiin hyväksi Writers Blocin kokemuksia, kun Andrew Wilson lausui teemaan sopivia tieteiskirjallisuuden otteita muun muassa Wellsin teoksesta The Island of Dr. Moreau ja Paul McAuleyn kirjasta The Secret of Life.
 
Toisessa tapaamisessa Dr. Jekyll’s DNA teemana oli rikokset ja genetiikka, ja se veti paikalle yli satapäisen yleisön etenkin siksi, että pääpuhujiksi oli saatu Ian Rankin ja Lin Anderson. Tilaisuudessa päästiin keskustelemaan syvällisesti DNA:n todistusvoimasta, DNA-arkistoista ja väitetyistä geneettisistä taipumuksista rikollisuuteen. Kolmannessa tapaamisessa käsiteltiin runouden ja tieteen suhteita, ja se onnistuikin houkuttelemaan paikalle väkeä laajemmista kirjallisuuspiireistä ja synnyttämään erittäin eloisan keskustelun.
 
Kaikissa näissä tapaamisissa kerättiin laaja yleisö epäviralliseen mutta innostuneeseen ja älykkääseen keskusteluun uusien ”elämätieteiden” yhteiskunnallisista puolista. Koko hankkeen onnistumisen tärkein syy on ollut epävirallisten ja virallisten kirjallisten instituutioiden hyödyntäminen. Näin paikalle saatiin yleisöä, joka muuten ei olisi varmasti nähnyt Foorumin asiaa omakseen.
 
Tällainen eristäyminen olisi kuitenkin ollut virhe. Kun geneettinen tutkimus ja bioteknologia muuttavat alati ymmärrystämme ihmisluonnosta ja ihmisen identiteetistä ja antavat valtioille ja kaupallisille tahoille yhä parempia mahdollisuuksia tutkia ja tuotteistaa elämämme uusia, yksityisimpiäkin, puolia, tarvitaan yhä enemmän kirjailijoiden ja taiteilijoiden kriittistä reflektiota näistä aiheista. Samoin on tieteen tekijöiden nähtävä itsensä ja työnsä tässä reflektiossa.
 
(Suom. Ville Lähde)  
 
MacLeodin blogi:
http://kenmacleod.blogspot.com/

 

 

Syndicate content