Keltaiseltamereltä Punaiselle- ja Mustallemerelle

toimitus — Fri, 07 May 2010 22:58:39 +0300

Ei ole kolmeakaan vuotta siitä, kun brittivasemmiston vanha ratsu New Statesman uutisoi ”autoritäärisen kapitalismin” menestyksestä (http://www.newstatesman.com/world-affairs/2007/10/china-burma-chinese-de...). Kokenut ulkomaantoimittaja Lindsay Hilson kirjoitti Kiinan odottamattomankin nopeasta noususta talousmahdiksi ja kansainvälisen diplomatian avaintekijäksi: se oli onnistunut kasvattamaan vaurauttaan vakautta suosien ja vapautta rajoittaen. Jos USA:n johtama länsi yhä puhui demokratian puolesta silloinkin, kun uuskolonialistiset bisnes- ja eliitti-intressit ilmeisimmin johtivat sen toimia, Kiina halusi tuoda ja viedä kurinalaista ennustettavuutta yhdistettynä korkeintaan vähimmäismäärään kritiikkiä ja muuta kansalaisliikehdintää. Kun Irakin-sota väitetysti demokratiaa eksportoivana hankkeena tärväsi ”länsimaisten arvojen” mainetta, itähaastaja sai sulan hattuunsa: ”Autoritäärinen kapitalismi tepsii. Se hoitaa hommat.”

Viime heinäkuussa Slavoj Žižek diagnosoi London Review of Booksissa, että ”autoritäärisen kapitalismin virus leviää hitaasti mutta varmasti ympäri maapalloa” (http://www.lrb.co.uk/v31/n14/slavoj-zizek/berlusconi-in-tehran). Filosofis-aikalaisanalyyttinen jokapaikanhöylä, joka toimii professorina Sveitsin Leukissa keskuspaikkaansa pitävässä poikkitieteellisen tutkimuksen eurooppalaisessa yliopistossa, jatkoi aiheesta syystalvisella Helsingin-luennollaan (ks. node/4809). Hän erotti yhdeksi olennaiseksi globaaliksi kehityssuunnaksi sen, että vanha kapitalismin ja demokratian välinen ”luonnollinen liittolaisuus” on hajoamassa. Ennen kapitalismi näytti edellyttävän jonkinasteista vapautta ja kansanvaltaa, joille voi nyt herua tilaa jossain kohtaa kapitalismin äidyttyä, tai sitten ei. Žižek vannotti, että paraatiesimerkiksi kelpaavaa Kiinaa ei pidä erehtyä luulemaan jälleensyntyneeksi ikiaasialaiseksi despotismiksi. Kapitalismi ylimalkaan on muuttunut tai muuttumassa kiinalaisen esimerkin mukaiseksi kansalaisten kannatusta tai suostumusta kyselemättömäksi harvainvallaksi. Kiina ei ole kapitalismin rujo vääristymä vaan rujo totuus myös kapitalismin söpöimmistä muunnelmista.

Joku puhuisi historian viekkaudesta, ottivathan länsimaat 1800-luvun puolivälissä Kiinan väkisin osaksi maailmanmarkkinoita. Tai oikeastaan varta vasten synnyttivät maailmanmarkkinat ensimmäistä kertaa globaalissa, teollisessa, pörssivetoisessa ja kansantaloustieteen tehostamassa merkityksessä. Johonkin määrään kaikki uskovat, että länsimaissa pääsivät vähitellen vallalle – vallankumouksitse – liberaalimmat kapitalismin muodot, kun taas Kiinan suuri markkina on pysynyt milloin minkäkin tyrannian otteessa. Sen tämänpäiväinen kapitalismi olisi vain jatkoa tarinalle, jossa vakiona pysyy enemmistön räikeää alamaisuutta ja kansalaistoiminnan esteellisyyttä uhkuva hallinta. Žižek ottaa etäisyyttä eurooppalaisten pelosta ”keltaista vaaraa” kohtaan, mutta ehkä hän itsekin katsoo tilannetta liian eurokeskeisesti vihjatessaan Pekingin tarjoavan lännelle sen omaa myrkkyä ja samaa mittaa. Kapitalismin historia kirjoittuu ylimalkaan eri lailla kiinalaisesta näkökulmasta. Mutta onko perää siinä, että Kiinan nyt kolkoimmin olennoiva ei-demokraattinen kapitalismi olisi valtaamassa koko pallon?

Žižek oli sivunnut kysymystä myös LRB:n yleisönosastokirjoituksessaan huhtikuussa 2008 (http://www.lrb.co.uk/v30/n08/letters#letter5). Hänen mukaansa Kiina on seurannut Singaporen, Etelä-Korean ja Taiwanin (ja Chilen) esimerkkiä: kapitalistinen järjestelmä pystytetään pitämällä kansalaisyhteiskunta tiukasti kurissa väkivaltaisia keinoja kaihtamatta. Siirtäessään maataan kapitalismiin Kiinan johto käyttää kommunistipuolueperustaisen hallintonsa suomaa kovinta mahdollista valtiollista mahtia ja kääntää autoritäärisyyden myös taloudelliseksi voitoksi. Ajat ovat karut liberaalille lepsuilulle. Tässä pohdiskelussaan Žižek liikkuu yllättävänkin lähellä poliittisen taloustieteen valtavirtaa, minkä pitäisi tyynnyttää niin hänen villeimpien mielleyhtymiensä epäilijöitä kuin hänen omintakeisuudestaan vakuuttuneita. Žižek ei tietysti olisi Žižek, ellei hän olisi Helsingissäkin edennyt kuvaamaan myös Berlusconin Italiaa erityisen hedonistisen autoritäärisyyden tapauksena. (Tai ruotinut samassa muiden muassa yhteisvarannon yksityistämisen, ideologiattomuuden ideologian, Lutherin anekauppakritiikin, reduktion keskeneräisyyteen sortuvan neurologisen reduktionismin ja buddhalaisen bullshitin teemoja.)

Kaakkoisaasialaisten, takavuosina talousihmeisiin yltäneiden ”tiikereiden” – Etelä-Korean, Singaporen ja Taiwanin – BKT-ennätyksiä yritettiin pitkään selittää puhtaan markkinakapitalismin eli vapaan kilpailun voittoina. Viimeistään 90-luvulla kävi kirkkaasti ilmi vahvan valtion avainrooli tuloksenteon takeena. Jotkut tarkkailijat luonnehtivat tiikereitä juuri termillä ”autoritäärinen kapitalismi” (ks. esim. http://www.thelockeinstitute.org/journals/luminary_v1_n1_p3.html), jota oli 80-luvulla käytetty Brasilian talousmallista. Näiden keskustelujen kaiut erottuvat vaimeina uudessa keskustelussa muotiteemaksi kohonneesta autoritäärikapitalismista. Mainitussa New Statesmanin jutussa palautettiin mieliin, että sellainen poliittisen taloustieteen guru kuin USA:n presidentti George W. Bush oli ennustanut 2005 Kiinan joutuvan ennen pitkää seuraamaan Etelä-Korean esimerkkiä: vaurastuva keskiluokka alkaisi vääjäämättä vaatia vapaita vaaleja ja demokraattista hallintoa. Hilson oli pannut merkille, kuinka pakonomaisesti länsimaiset hallitukset vakuuttelevat vakuuttelemistaan, että ”demokratia kyllä seuraa kapitalismia niin kuin päivä seuraa yötä”.

Käsite ’autoritäärinen kapitalismi’ mieltyykin ennen muuta länsimaisen itseymmärryksen osaksi. Sillä on tavallisesti haluttu oikeuttaa kapitalismin suotuisat tai ainakin vähemmän tuomittavat muodot. Yksi tunnetuimmista uuden autoritäärikapitalismin ja uus-etatismin teoreetikoista maailmalla on israelilainen professori Azar Gat. Paitsi Kiinaan myös arabimaihin liittämäänsä trendiä arvostellen hän puolustaa vastavoimana yhdysvaltalaista liberaalikapitalismia (ks. esim. http://www.nytimes.com/2007/06/14/opinion/14iht-edgat.1.6137311.html). Autoritäärisestä kapitalismista uhkaa (jälleen) tulla länsimaisen omahyväisyyden tunnussana: itseään liberalismin nimissä onnittelevat pyrkivät ponnistautumaan moraalisesti roisto- ja sortovaltojen yläpuolelle niiden markkinoille havittelua silti kainostelematta ja länsimaitten omia vapausongelmia turhia vatvomatta. Lähes hirtehisesti autoritäärikapitalismin kriitikko Gat itse istuu Tel Avivin yliopistossa ”kansallisen turvallisuuden” oppituolilla.

Autoritäärisen kapitalismin kysymystä onkin vastustamatonta pohtia myös Israelin esimerkin valossa. Israel ei toki ole Kiinan tapaan yksipuoluejärjestelmä. Se toteuttaa parlamentarismia, osallistuu euroviisuihin ja tarjoaa hengellistä turismia. Hyvinvointia ja elämänlaatua mittaavassa HDI-vertailussa Israel oli 2007 maailmassa sijaluvulla 27, siinä missä Kiina oli vasta planeetan 92. laatuunkäyvin elinpaikka. Mutta heti kun mukaan lasketaan palestiinalaisalueet – samalla listalla Israelista erilleen laskettuna sijalla 110 – ja Israelin palestiinalaispolitiikka, vertailu käy järjelliseksi. Kumpikin maa pysyy uutisissa, koska ne ovat länsimaille sivuuttamattoman tärkeitä ja loputtoman ongelmallisia kumppaneita. Presidentti Mauno Koivisto totesi 1989 Tianenmenin verilöylyä tuoreeltaan ja peräti uhmakkaasti kommentoidakseen, että Suomi on tehnyt ja tulee tekemään kauppoja Kiinan kanssa. Israelia kyllä arvostellaan Euroopassa (ja, toisin kuin Euroopassa usein luullaan, myös Yhdysvalloissa) yleisesti, mutta vahvat Israel-lobbyt eri maissa pitävät huolen kritiikin jäämisestä varjoon. Kyynisimmillään voidaan Gideon Bolotowskyn lailla suorastaan kehua Suomen Yleisradion suorassa tv-ohjelmassa Israelin armeijan taitoa ”kliinisen tappamisen” toimessa. Ihannoivimmillaan kuvataan Bob Dylanin ”Neighborhood Bully” -laulun tapaan miesalivoimaa uhmaavaa itsepuolustajaa, joka on vihollisten keskellä muuttanut autiomaan paratiisiksi. Asiallisemmin saatetaan Yonatan Mendelin tavoin selostaa, missä mielessä itsesensuuriin uskova Israel ei ole vapauden valtakunta (http://www.lrb.co.uk/v30/n05/yonatan-mendel/diary; ynnättynä: niin & näin 3/09). Kuinka vain, Israeliin yhdistetään harvemmin vibrantin kansalaisyhteiskunnan piirteitä, useammin menestyvän talouden ja vahvan valtion synergia.

Israel on Kiinan suurin kauppakumppani Aasiassa. Yhteistyö syveni jo 80-luvulla, jolloin Israel myi Kiinalle miljardien arvosta aseita ja tiedusteluteknologiaa, vaikkeivät maat olleet solmineet edes diplomaattisuhteita (http://www.nytimes.com/1985/07/22/world/israel-and-china-quietly-form-tr...). Länsimaat suhtautuvatkin Kiinaan ja Israeliin kummallisen samalla tavalla. Tehdään yhteistyötä vakuutellen, että eristäminen pahentaisi asioita. Alleviivataan huolestumista ja uskotellaan, että pienet muutokset parempaan juontuvat aina omista painostustoimista. Samaan aikaan Kiinan ja Israelin johtajat ja eliitit rationalisoivat toimiaan omien päämääriensä mukaan niin kauan kuin suinkin riittää etuja ulosmitattaviksi. Jättitaloudeksi noussut Kiina pystyisi pelkästään Yhdysvaltain valtion joukkovelkakirjaomistuksillaan spekuloiden aiheuttamaan USA:n kansantaloudelle ja välillisesti muulle maailmalle mullistavia seuraamuksia. New Yorkin pörssissä israelilaisia yrityksiä on (yhdysvaltalaisten ja kanadalaisten yritysten jälkeen) kolmanneksi eniten. Etusija USA:lle pitää kummatkin maat tiukasti kansainvälisen yhteisön asialistalla ja läntisten maitten viestimissä (ja maailman huomion poissa monista muista kriiseistä). Niin on Suomessakin, mistä muistuttaa sekin, että lähes jokaisessa taloudessa käytetään päivittäin kiinalaista elektroniikkaa ja israelilaisia elintarvikkeita.

Professori Clive Jones, Leedsin yliopiston kansainvälisten suhteitten tutkimuslaitoksen johtaja, pureutuu keväisessä Asian Studiesissa Israelin vasemmiston alennustilaan. Kun maan presidenttinä on työväenpuolueen ex-puheenjohtaja Shimon Peres ja puolustusministerinä puolueen nykynokkamies Ehud Barak, vasemmiston voisi luulla porskuttavan. Peres kuitenkin sensaatiomaisesti erosi demareista ja tuli 2007 valituksi maan keulakuvaksi uuden, Israelin poliittiseen keskustaan sijoitetun Kadiman ehdokkaana. Barakin taas on yleisesti katsottu vieneen työväenpuolueen uuteen oikeistojohtoiseen hallitukseen lähinnä pelastaakseen oman poliittisen takalistonsa. Ja Peresinkin loikkausta edelsi tappio puoluejohtajavaaleissa, minkä odotettiin koituvan niin ikään Barakin kohtaloksi, jos hän olisi jättäytynyt joukkoineen oppositioon. Kenraali Barakin osakkeita oikeiston silmissä paransi se, että hän toimi puolustusministerinä Israelin armeijan hyökätessä Gazaan tammikuussa 2009. Jonesin mukaan poliittinen voittaja on kuitenkin oikeistopuolue Likudin Benjamin Netanjahu. Kadiman pitämästä suurimman parlamenttipuolueen asemasta huolimatta Netanjahu nousi viime vuoden helmikuun vaalien jälkeen pääministeriksi. Hän muodosti oikeistopopulistiseksi yleispuolueeksi kehittyneen Yisrael Beiteinun, uskonnollisen Shasin ja sosiaalidemokraattien kanssa jättienemmistöhallituksen, joka saattaa hyvinkin istua täyden vaalikauden, toisin kuin yksikään hallitus Israelissa neljännesvuosisataan.

Vielä Libanonin-sodan aikana 1982 Israelissa nähtiin suurmielenosoituksia kovan linjan politiikkaa ja palestiinalaisten sortamista vastaan. Kun Israel surmasi yli 1 300 palestiinalaista Gazassa viime vuoden alussa menettäen itse parikymmentä sotilasta, kansalaisten vastalauseet jäivät vaisuiksi. Samana vuonna työväenpuolue romahti vaaleissa, joissa muut vasemmistopuolueet, Meretz ja Hadash, säilyivät pieninä. Nyt maalla on kaikkien aikojen jyrkin ja palestiinalaisvastaisin hallitus, jossa Barak ei edusta uskottavaa vastavoimaa. Kumma kyllä, Jones malttaa olla vertaamatta telavivilaisia demareita Tony Blairin tai Paavo Lipposen tapaan alistaa koko yhteiskunta ja maailma poliittiseen järjestelmään uudella tavalla sidottujen suuryhtiöiden eduille. (Lipposen Nord Stream -konsulttiuden ja Suvi-Anne Siimeksen lääketeollisuusjohtajuuden kommentoiminen olisikin enemmän typerryttävyyksien itsestäänselvyyttä ja itsestäänselvyyksien typerryttävyyttä teroittavan Žižekin kuin kitsaasti assosioivan Jonesin heiniä.) Hän tyytyy huomauttamaan, että Israelin oikeistolaistumistrendin taustalla on ensinnäkin 90-luvulta alkanut raju talouskasvu, jonka varjolla tiettyä säätelyä purettiin ja julkisia palveluja leikattiin myös työväenpuolueen voimin. Toiseksi sitä on jouduttanut miehitettyjen alueitten 00-luvun alkupuoliskon kansannousu, jossa lasketaan kuolleen noin tuhat israelilaista ja noin 3 500 palestiinalaista. Obamalta odotetaan liikaa Tel Avivin haukkojen kurittajana: Jones arvelee, että Iranin kuohunta saattaa lisätä USA:n presidentin myötämieltä myös kovan linjan israelilaisia kohtaan, joten tasapuolinen ratkaisu Lähi-idän konfliktiin saattaa jäädä näitten huolien, ellei sitten Afganistanin tai Yhdysvaltain sisäpoliittisten kiireitten, varjoon.

Poliittista keskustelua Israelissa perinteisesti säädellyt liberaalien ja etnonationalististen painotusten välinen eripura muuntui lopulta joksikin kolmanneksi: yhdentyneeksi armeija- ja valtiokeskeiseksi uusliberalismiksi. Jones tulkitsee Kadiman vaalivoitot 2006 ja 2009 merkeiksi liberaalin ja etatistisen tendenssin yhtymisestä: vahva juutalaisvaltio eristää Palestiinan muurin taakse ja takaa oikeistolaisen talousmallin. Koska Israelin itsenäisyysjulistus – perustuslakia ei ole – lupaa tasavertaisen kansalaisuuden kaikille sukupuoleen, rotuun tai uskontoon katsomatta, maasta halutaan pois ne arabit, jotka eivät vakuuta uskollisuuttaan valtiolle. Netanjahu kyllä tunnusti retorisesti viime kesäkuussa palestiinalaisten oikeuden omaan valtioon, mutta hän lateli perään joukon edellytyksiä, jotka käytännössä käyvät vasten Israelin ja palestiinalaishallituksen Annapolisissa 2007 tekemää sopimusta kahden valtion mallista rauhanneuvottelujen ennakkoehtona. Barak taas oli viime syksynä hyväksymässä uusia rakennushankkeita Länsirannan siirtokuntiin eli käytännössä sulauttamassa sosiaalidemokratiaa etnonationalistiseen oikeistoon. Liberaaliin oikeistoon hän oli sulauttanut sen jo tukemalla talouden täsmäderegulaatiota. Nähtäväksi jää, antaako työväenpuolue lopullisesti tukensa Länsirannan juutalaistamiselle, mitä sentään Meretz ja Hadesh vastustavat. Tällä hetkellä demareista on lähinnä täydentämään etnis-kansallisen yhtenäisyyden ideologiaa. Heihin keskittyvän Jonesin sanoin vasemmisto ei ehkä ole Israelissa täysin kuollut, mutta se on vähintäänkin kriittisessä tilassa.

Žižek soveltaisi varmasti tapaukseen ”uuden vastanapaisuuden” ajatustaan. Hän on erottanut yhdeksi maailmanlaajuiseksi ydintendenssiksi sen, miten II maailmansodan jälkeinen sosiaalidemokratian ja maltillisen konservatiivisuuden välinen jännite on purkautunut. Keskustaoikeisto–keskustavasemmisto-akseli on korvautunut uudella polariteetilla, jossa napoina ovat neutraalin teknokraattinen (mutta kenties sosiaalisesti vasemmistolaisehko) keskusta ja uusi oikeistopopulismi, joka pystyy yhdentämään itseensä mitä tahansa vanhoja vasemmistolaisia painotuksia työläisten oikeuksista alkaen. Tuskin oli sattumaa, että Žižek työsti tätä seikkaa pitkään myös Helsingissä, kivenheiton päässä Vanhasen ja Kataisen työhuoneista. Tässä asetelmassa opposition eli radikaalin vasemmiston ainoana turvana ovat odottamatta viriävät ”uudet joukkotoiminnan muodot” (ja muuan lacanilaista dialektiikkaa veivaava popteoreetikko). Žižek ei kuitenkaan puhu Israelin poliittisten puolueitten välisistä jännitteistä eikä maan autoritäärisestä kapitalismista, vaan hän erittelee mieluummin joko juutalaisuuden ja juutalaisvastaisuuden historiallisia kiemuroita tai, kuten viime vuoden huhtikuussa Guardianissa, Israelin palestiinalaispolitiikkaa: maata jäytää ja palestiinalaisten taloutta kuristaa ”valtion harjoittaman väkivallan todellinen ongelma” (http://www.guardian.co.uk/commentisfree/2009/aug/18/west-bank-israel-set...). Tästä pitäisi olla lyhyt matka autoritäärisen kapitalismin israelilaisen variantin analyysiin, mutta se vaatisi nykyeurooppalaisen katsannon sijaan ajallisesti ja avaruudellisesti toisenlaista otetta.

Mahdollisuus tähän voisi aueta Kiinan lisäksi eilis- ja tämänpäiväisen Turkin suunnalta. Žižek onkin luonnehtinut Turkkia avaimeksi itseydessään seonneen Euroopan ongelmaan: joko eurooppalaisuus uudistuu päin tuntematonta Turkin avulla tai se vajoaa ”hitaaseen rapautumiseen ja muuttuu siksi, mitä Kreikka oli varttuneelle Rooman valtakunnalle: nostalgiseksi kulttuurimatkailukohteeksi vailla mitään varteenotettavaa vaikutusvaltaa” (http://www.guardian.co.uk/commentisfree/2007/oct/23/comment.turkey).

Kun puhutaan Israelin suhteista sitä lähellä oleviin maihin, tuodaan kernaasti esiin muita muslimivaltioita helpompina kumppaneina maltilliset naapurit Egypti ja Jordania. Israelin tilannetta Aasian ja Euroopan välisenä maana, jolla on myös erityissuhde Yhdysvaltoihin, heijastelee kuitenkin etusijaisimmin ja ainoalaatuisimmin Turkki. Mainitussa HDI-vertailussa Turkki on sijaluvulla 79, mutta valtavan 72-miljoonaisen väestönsä ansiosta se muodostaa koko maailman taloustoimijoita kiehtovan markkina-alueen. Joku ehkä huomasi pienen uutisen viime keväänä: Turkissa valmistui jo miljoonas Toyota, joista ehkä joka viides on myyty Eurooppaan (esim. http://www.automobilesreview.com/auto-news/toyota-produces-one-millionth...). Malesialainen Proton taas perui aikeensa vallata Euroopan maantiet Turkkiin perustettavan kotteroliukuhihnan voimin, lama kun tuli väliin, mutta pelkkä sillanpääasema-aiekin kertoo Turkin vetovoimasta. Israelilla on Turkin kanssa vapaakauppasopimus ja muutenkin verraten läheiset välit. Turkki muistuttaa myös järjestelmältään Israelia: kumpikin näistä vahvan, USA:n tukeman armeijan ja etnonationalistisen ideologian pönkittämistä, 1900-luvun puolimaissa kuin tyhjästä syntyneistä itäisen Välimeren ainakin muodollisista demokratioista on ollut kroonisesti sotatilassa omien vähemmistöjensä tai naapuriensa kanssa. Yhteytensä sinetiksi Israel ja Turkki kaavailevat yhteistä jättirakennushanketta: putkilinjaa, jota pitkin kulkisi öljyä, kaasua, sähköä, vettä ja valokaapelia Mustaltamereltä Punaisellemerelle (http://query.nytimes.com/gst/fullpage.html?res=9F01E5D61231F935A25751C1A9609C8B63).

Kuten Tunç Aylik muistuttaa, Mustameren alue on ollut vanhimpien nimiensä Axeinos (Tyly meri) ja Euxeinos (Vieraanvarainen meri) mittainen. Meren mustuus tarkoitti kai alkuaan sen pohjoisuutta ja myöhempien aikojen Odessan votkaturisteille mustaa huumoria, mutta monen mielikuvissa se viittaa myös karmeisiin valtakamppailuihin tällä tärkeällä sisämerellä ja suuren altaan pohjamudissa muhiviin maailmanennätyksellisiin saastekerroksiin. Pian Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen Euroopan Unioni kiinnostui alueesta. Laajenemisvisioissa otettiin huomioon elpyvä regionaaliyhteistyö Mustallamerellä. EU:n komissio linjasi 1997, että unionin huomattavien strategistenkin etujen mukaista oli Mustanmeren alueen ”poliittinen vakaus ja taloudellinen kukoistus”. Parisataamiljoonaa potentiaalista kuluttajaa saattoi hyvinkin kaivata eurooppalaisia tavaroita, palveluita ja ajatuksia. Ja paljonkin aasialaista taitoa voisi kulkeutua tuota kautta vanhalle mantereelle. Jos elämänlaatu Suomessa oli 2007 jo mainitussa HDI-vertailussa 12. parasta maailmassa, Bulgaria oli samassa mittauksessa 61., Romania 63., Venäjä 71., Ukraina 85. ja Moldova 117. Kaikki nämä rantavaltiot pyrkivät nousemaan tilastossa, ja alueellisen herruuden kaikki muodot kiinnostavat. Venäjä on ostanut edullisilla kaasutoimituksilla luvan pitää nykyiseen Ukrainaan kuuluvat Mustanmeren tukikohtansa ja tilaisuuden säilyttää siten näköalapaikkansa Krimillä. Yhdysvallat taas toi samoille vesille, Romanian Constantaan, joukkoja Irakin sodan aikaan, eikä ainakaan romanialaisten nykyhallinto kiirehdi heidän hätistämistään. Varapresidentti Joe Biden sai viime lokakuisella Bukarestin-vierailullaan ylitsevuotavan ystävällisen vastaanoton presidentti Traian Băsesculta. Niin Romaniaan kuin Bulgariaankin on tulossa yhdysvaltalaisia ohjuksia. Oksymoroni ja ei, washingtonilainen ajatushautomo järjesti hiljan Bukarestissa ”ensimmäisen Atlantic Councilin Mustanmeren energia- ja talousfoorumin”.

Mustanmeren alueen tulevaisuuden hahmottamiseen on paras ottaa vauhtia 700 vuoden takaisesta Euraasian integraatiosta. Princetonissa tutkiva Nicola Di Cosmo selostaa Journal of the Economic and Social History of the Orientin tuoreessa 50-vuotisjuhlanumerossa mongolialaisten vallanpitäjien ja italialaisten kauppiaitten kohtalonyhteyttä XIV vuosisadan Mustallamerellä. Vanha mongolivallan ykseys oli vaihtunut neljän keskenään kilvoittelevan kaanikunnan – Kultaisen Ordan, Il-kaanien valtakunnan, Yuan-dynastian ja Tšagatain kanaatin – kauhun tasapainoksi. Mustallamerellä aukesi noin sadaksi vuodeksi, veristen valtausten välissä, pelitilaa kauppiaille ja kasvualustaa kulttuurille. Tätä ”kansainvälisen kaupan hermokeskusta”, välimerellisen sivilisaation, itäisempien kulttuurien ja Kultaisen Ordan mongolimahdin kohtaamista on pidetty sekä kolonialismia pohjustavana ”Euroopan laajentumisena” että ”ensimmäisenä maailmanjärjestelmänä”. Merenkulun mestarit Genovan ja Venetsian tasavalloista purjehtivat pahki Bysantin valtakunnan ja ottivat mongolien hallitsemat Mustan- ja Asovanmeren alueet markkinoikseen 1280-luvulta alkaen. Italialaisten puuhat mahdollisti niin sanottu Pax Mongolica eli keskiaasialaisen kaanivallan mantereisesta ylivoimasta juontunut kaupparauha.

Di Cosmo huomauttaa, että mongoleja on tutkimusyhteyksissäkin saatettu kuvata aroilta ryskyvänä luonnonvoimana. Osuvampaa olisi selittää heidän menestystään kirjavissa kulttuurivaihdoissa kypsyneellä sotilaallis-poliittisella taidolla ja etevällä virkakunnalla. Miljoonia neliökilometrejä haltuunsa ottaneet nomadit solmivat kumppanuuksia valtaamillaan mailla: Mustanmeren rannoillakin pienen mutta hallitsevan vähemmistön muodostaneet mongolit uursivat uraa valtion monopolia tai kontrollia turvanneelle kaupanteolle. Heille kehittyi silmää erottaa hallinnolleen siedettävät ja sietämättömät hankkeet oman määräysvaltansa piirissä. Muiden muassa kreikkalaisia ja armenialaisia kuhisseella Mustallamerellä sukeuduttiin mongolien sallimuksesta kosmopoliiteiksi, suvaittiin uskontoja ja innostuttiin niin urheilusta kuin näyttämöviihteestäkin. Di Cosmo intoutuu itse puhumaan ”kahlehtimattoman vaihdon” tuottamista kirkkaista näkymistä, jotka harvoille valppaille aikalaisille lupasivat ”yhdentyneempää maailmaa”. Railakas multikultius nojasi yhtä kaikki italialaisten erityisasemaan talouden ja politiikan napahenkilöinä. Yksilövaurautta tähdentävä Genova ja valtiomammonaa painottava Venetsia kävivät keskenään muutamia sotia. Ne löysivät kuitenkin toisensa rintaman samalta puolelta, kun suvereniteettinsa loukkauksista herkät mongolit suuttuivat 1343 vähäksi aikaa eurooppalaisille kumppaneilleen.

Di Cosmon mukaan onkin vältettävä talouden ylikorostusta: italialaisten toimia Mustallamerellä tulee tarkastella poliittisena strategiana. Kuten Marco Polosta muistetaan, yksittäiset eurokaupustelijat kävivät mongolien luvalla Kiinassa asti tyrkyttämässä ja tinkimässä, mutta Apenniinien niemimaan kaksi vaurasta tasavaltaa ei ulottanut valtioetujaan niin kauas. Mustaltamereltä järjestyi laivauksen ja kaupoissa olemisen taitajille hyvistä myynneistä koituvaa kansantalouden tasapainotusta ja ennen muuta elintarvikehuollon vahvistusta vaikkapa kauppasaarron varalta. Siksi sinne sijoitettiin valtavasti rahaa ja otettiin suuria riskejä, kun taas etäämmäksi ei lähetetty diplomaatteja, eipä aina edes tervehdyskäynnille kutsuttuja edustajia, saati sitten sotilaita. Mustallamerellä italialaiset sinnittelivät vielä mongolivallan kaaduttuakin, aina 1400-luvun lopulta alkaneeseen turkkilaisvaltaan asti. Siihen loppui lysti, jota nyt yritetään herätellä eloon EU:n jäseneksi suittavan Turkin kanssa.

Valitettavasti Di Cosmo ei suoraan pohdi tapauskertomuksessaan Mustanmeren varhaisen sekakulttuurin protodemokraattista tai protokapitalistista luonnetta. Hän vain tulee kuvanneeksi yhden prekäärin suhteellisen vapauden vyöhykkeen syntymistä tietyin osin höllentyneen voimahallinnon suojiin. Liikaa idealisointia suitsii se, että siirtomaatuotteista, joista venetsialaisten Don-joen suulle perustama kauppakaupunki Tanais tuli kuuluisaksi, havitelluimpiin kuuluivat orjat. Kuten Eyüp Özveren selostaa Aylikin toimittamassa antologiassa, maailmansotien välillä vaikuttanut romanialainen historioitsija George I. Bratianu painotti ”eurooppalaisten kauppiaitten taloudelliselle penetraatiolle suotuisaa konjunktuuria”. Hän tutki Mustanmeren varhaishistoriaa korostaen aina Balkanille asti ulottunutta alueellista ykseyttä. Kaikki alkoi Bysantin valtakunnan heikosta hegemoniasta, joka mahdollisti ulkopuolisten toimijoitten suhteellisen omavaltaiset liikkeet. Näiden näkökulmasta taas mongolit pohjoisessa ja Bysantti etelässä muodostivat voimatasapainon, jonka turvin voitiin haastaa Aleksandrian asema idän ja lännen vaurausvirtojen kanavoinnissa: Mustallemerelle pääsi kehittymään vapaakaupan kaltaiset markkinat. Oman valuuttansa yleiseen käyttöön hoidelleiden italialaisten kauppiaitten historiallinen merkitys piili siinä, että he olivat panemassa täytäntöön esi- ja varhaiskapitalistista pääomien kasaamisprosessia.

Venetsialaiset tunnetaan viime aikoina pahamaineisiksi tulleiden joukkovelkakirjalainojen keksijöinä. Bratianu katsoi, että mongolien ja italialaisten välisissä valtajärjestelyissä ennakoitiin eurooppalaisen kauppa- ja finanssikapitalismin tulevat vaiheet. Kaiken ytimessä oli ”institutionaalinen joustavuus ja hallinnollinen kekseliäisyys”: sekä mongolit että italialaiset olivat kaukana kotoa – jos heillä nyt kulkijakansoina kiinteää kotia olikaan – kokeilemassa uusia rahoitusinstrumentteja ja muita pelivälineitä vailla omimpien perinteittensä painolastia. Mongoleille tärkeää oli logistiikka ja juoheva kaukokauppa, siinä missä heitä aiemmin yläkynnessä ollut Bysantti oli keskittynyt lähietujensa konservatiiviseen suojaamiseen. Italialaiset merenkulkijat ymmärsivät kumpiakin. Mongolien tapaan he vaalivat esteettömän liikkumisen oppia ja etsivät mahdollisuuksia tehdä rahaa lupauksista, luottamuksista ja velvoituksista. Syntyivät taloudellis-strategiset ”salmien kysymys” ja ”Tonavan-kysymys”. Italialaisten mellastuksen päättäneessä Ottomaanien imperiumissakin tiedettiin oitis, miksi tuo sisämeriseutu oli niin ratkaiseva. Osmanihallitsija Mehmet II Valloittaja otti itselleen kauppareittikontrollia kajahtelevan arabialais-mongolialaisen arvonimen ”kahden mantereen sulttaani ja kahden meren kagaani”.

Auferre, trucidare, rapere, falsis nominibus imperium; atque, ubi solitudinem faciunt, pacem appellant, kirjoitti roomalainen Tacitus isästään kertovassa elämäkerrassa 98 jaa. K. J. Hidén suomensi nämä kaledonialaisen Calgacuksen lausumat sanat roomalaisista: ”Ryöstämistä, murhaamista ynnä rosvoilemista he väärillä nimityksillä kutsuvat hallitsemiseksi, ja missä aikaansaavat erämaan, siellä sanovat rauhan vallitsevan.” Tästä muistuttava Di Cosmo huomauttaa, että Pax Romanan edellytyksenä oli Rooman imperiumin brutaali perustaminen. Pax Mongolicankin muodostama stabiliteetti juontui mongolien mobiliteetista, tuhoisasta valloitussodasta.

Moni toivoo, että Kiina, Israel, Turkki ja Venäjä alkaisivat menettää uskoaan pakkovakauden ja valtioväkivallan siunauksellisuuteen. Jotkut odottavat aggressiivisen kapitalismin kaatumista tiettyjen luonnonvarojen niukentumiseen tai muihin hallitsemattomiin kriiseihin ja katastrofeihin. Mutta tällä erää kiinalaisen kapitalismin taloudelliset saavutukset ja kasvumahdollisuudet ovat omiaan lisäämään myös kannatusta epädemokraattisille tavoille moninkertaistaa mammonaa, eivätkä länsimaisen demokratian ryvettyminen poliitikkojen siunaamaksi korporaatiovallaksi ja länsimaisen ajattelun sinnikäs itsesievistely oikeuta autoritäärikapitalismin pahuuden sijoittamista kokonaan ei-länsimaisiin toisiin. Kansanvaltaisen, oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen talouden ja politiikan puolesta on meneillään uusia mahdollisuuksia avaavia prosesseja siellä täällä. Niissä kuuluu olla mukana. Teoriaa vain on liian vähän eikä liian paljon, sanoi Žižek Helsingissä. Tässä hän on oikeassa. Ja oli Žižekin elokuva-, musiikki- tai kahvila-analyyseista mitä mieltä tahansa, voi iloita siitä, että autoritäärisen kapitalismin käsitteellistäjäisissä on mukana hänenlaisensa verraton yhdistelmä teoreettista tehoa, kieroa huumoria ja hellittämätöntä eurooppalaista itsekritiikkiä.

Jarkko S. Tuusvuori

Kirjallisuus
Authoritarian Capitalism. Brazil’s Contemporary Economic and Political Development. Toim. Thomas C. Bruneau & Philippe Faucher. Westview, Boulder 1981.
Gat, Azar, Victorious and Vulnerable. Why Democracy Won in the 20th Century and How It Is Still Imperiled. Rowman & Littlefield, Lanham 2009.
Lingle, Christopher, Singapore’s Authoritarian Capitalism. Asian Values, Free Market Illusions, and Political Dependency. Locke Institute, Fairfax 1996.
Politics of the Black Sea. Dynamics of Cooperation and Conflict. Toim. Tunç Aylik. Tauris, London 2001.
Tacitus, Agricola (De vita et moribus Iulii Agricolae, 98). Suom. K. J. Hidén. 1904. Näköisp. Kirja kerrallaan, Helsinki 2004.

Filosofia.fi - kapitalismi

Keltaiseltamereltä Punaiselle- ja Mustallemerelle