plagiarismi

toimitus
15.04.2010
Teologi, filosofi, kansanedustaja ja ex-piispa Ilkka Kantolan väitöskirjaa Probability and Uncertainty in Late Medieval and Early Modern Times (1994) on käytetty väärin. Uutispäivä Demari tiesi kertoa tapauksesta jo viime marraskuun alussa. Olli Hellan kirjoittama uutinen paljasti, että filosofi Martin Stone oli plagioinut Kantolan väitöskirjaa kymmenien sivujen mitalta. Toisin sanoen esittänyt toisen lauseita ominaan, niiden alkuperää ilmoittamatta ja lainaamisen näkyvistä häivyttäen.
 
Eriasteista kirjallista, taiteellista ja tieteellistä varastamista pidetään verraten yleisenä, eikä kaikkia plagiarismin muotoja tuomita. Jos vaikka opiskelija esittelee opinnäytteessään jonkin aihepiirin aiempaa tutkimista, hän saa ladella esimerkiksi ”Ks. Anonen 1970; Benonen 1980; Cenonen 1990; Denonen 2000; Eenonen 2010” -tyyppisiä, monissa muissa teoksissa aivan identtisinä toistuvia lähdetietolausekkeita, kunhan niitä edeltävistä lauseista tai tutkielman kokonaisuudesta yhyttyy jokin omintakeisuuden vähimmäismäärä. Joku voisi väittää, että täytyy ryövätä suhteellisen paljonkin, jotta voi kurkottaa puhtaisiin papereihin. Räikeät esiintymät ovat erikseen: niissä jymäjää ihmiskauppaan viitanneen plagiarius-sanan (lat.) kolkko alkuperäiskaiku.
 
Käsillä olevassa jupakassa voi puhua sensaatiosta kahdesta syystä. Vilpistelevä Stone oli ensiksikin edennyt kepulikonstein aina professoriksi asti. Toiseksi oppituoli järjestyi Leuvenin yliopistosta. King’s Collegessa ja Sorbonnessa peruskoulutettu ja verraten runsaasti julkaissut Stone (s. 1965) väitteli Birkbeck Collegessa, kunnes siirtyi 2003 Belgiaan keskiajan tutkimuksen laitokselle. Paikka ei tosin ole kuuluisa Université catholique de Louvain, vaan siitä 1968 erkaantunut flaaminkielinen Katholieke Universiteit Leuven, jota ei pidetä prestiisillä kyllästetyn ranskankielisen yliopiston veroisena keskiajan ja uuden ajan alun tietämyksen tyyssijana. Mutta KU Leuvenkin on kunnianarvoisa oppineisuuskeskittymä, joka laskee sisarinstituutionsa tapaan syntyneensä jo 1400-luvulla. Ja Stone on itsekin sitonut tutkijuutensa pitkään paikallisperinteeseen: hän muun muassa esitelmöi Boston Collegessa syksyllä 2006 Adrian Utrechtiläisen (1459–1523) moraalifilosofisista ajatuksista XV vuosisadan Louvainissa. Monografia paaviksi (Hadrianus VI) nousseesta alankomaalaisesta – työnimellä ”Hyveellinen mies surullisina ja vaarallisina aikoina” – saattaa kuitenkin jäädä satimeen saadulta Stonelta viimeistelemättä.
 
Renessanssi- ja varhaismodernin filosofian professori Stone katosi vähin äänin KU Leuvenista joulun alla. Jo marraskuun lopulla HS:n ”Politiikan kulmapöytä” mainitsi Kantolan väitöskirjan plagioimisesta pienessä vitsillisessä palassaan. Vielä ennen vuodenvaihdetta juttu vilahti Suomessa muun muassa Plagiointitutkija-blogissa (http://plagiointitutkija.blogspot.com/2009/12/tapaus-stone.html), jossa on sittemmin palattu aiheeseen muutaman kerran.
 
Tarkempi kuva tapauksesta alkoi hahmottua julkisesti, kun leuvenilaisten opiskelijoitten englanninkielinen lehti The Voice tarttui siihen helmikuussa (http://www.thevoiceleuven.be/news/leuven/177-kuleuven-involved-in-new-pl...). Toimittaja Ielse Broeksteeg oli sattumalta käsitellyt plagiaattia jo marraskuisessa artikkelissaan (http://www.thevoiceleuven.be/news/education/118-plagiarism): herätteenä silloin oli KU Leuvenin historianprofessorin harjoittama salasiteerailu, joka oli kuitattu tiedekunnassa huomautuksella. Nyt Broeksteegin kirjoittamassa artikkelissa otsikkoon viedyn pahan sanan ”plagiaattiskandaali” perään laitettiin retorinen kysymysmerkki. Pääkysymys kuitenkin kuului, pyrkikö yliopisto peittelemään ilmiselvää skandaalia, Stonen lähtöä kun oli perusteltu ”henkilökohtaisilla syillä”.
 
Pienellä penkomisella paljastuivat ”šokeeraavat tapahtumat”. Jo marraskuussa oli kuulemma filosofianopiskelijoille ilmoitettu, ettei ”sairastunut” professori ja kansainvälisen koulutusohjelman vetäjä Stone enää palaisi töihin. Miehen huhuttiin kopioineen ainakin pariakymmentä artikkelia omia tekstejään pönkittämään. Yliopisto poisti Stonen henkilötiedot verkkosivuiltaan ja tämän teokset digitaalikirjastostaan. Keskellä epämääräiseltä tuntuvaa hissuttelua The Voice kertoi lueskelleensa Demaria: sen perusteella vähintään yksi huhu näytti pitävän kutinsa. Etenkin Stonen ohjauksessa työskennelleiden jatko-opiskelijoitten oikeusturva alkoi vaikuttaa vaarantuneelta. Broeksteegin pyynnöstä filosofian osaston johtaja Toon Vandevelde antoi lausunnon:
 
”Kuten KU Leuvenin säädökset edellyttävät, plagiointisyytös välitettiin, heti kun se tuli tietoomme, yliopistomme tieteellisen integriteetin neuvostolle. Vararehtori, professori [Peter] Marijnen vastaa asiasta tiedottamisesta. [...] Professori Martin Stone on eronnut viime vuonna Leuvenin-virastaan. Näin ovat asiat meidän kannaltamme. Filosofian osastolla ei ole mitään omaa versiotaan tosiasioista. Olemme varmoja, että tässä erityistapauksessa meitä ei voi syyttää mistään.”
(Myöhemmin Vandevelde moitti The Voicea perättömistä pimittelysyytteistä. http://www.thevoiceleuven.be/news/education/220-voicemail-reaction-from-... Hänen mukaansa yliopisto on toiminut huolekkaasti asiassa, jossa tasapainoisuus on tärkeää, eikä plagioijan, olipa tämä opiskelija tai opettaja, ”julkinen häpäiseminen” kuulu rangaistusmuotoihin.)
 
Ielse Broeksteeg jututti saman tien The Voicessa myös Ilkka Kantolaa (http://www.thevoiceleuven.be/news/education/188-interview-with-a-victim-...). Hänet esiteltiin ”Suomen sosialidemokraattisen puolueen kansanedustajana” ja ”plagiarismin uhrina”. Kantola korroboroi heti kättelyssä, että hänelle entuudestaan tuntematon Stone oli kuin olikin käyttänyt hänen väitöskirjaansa omissa teksteissään sitä tai sen tekijää lainkaan mainitsematta. Hiiskumatta sanaakaan piispaksi ryhtymisestään Kantola tyytyi vain toteamaan, että hän ei ollut itse seurannut kovinkaan tarkoin akateemisen tutkimuksen tilanteita väittelemisensä jälkeen, sillä ”urani kääntyi toisaanne”. Hän ei ollut tietoinen siitäkään, että Stone oli piipahtanut Helsingissä ensin seminaarivieraana 2008 ja uudelleen keväällä 2009 väitelleen Jussi Varkemaan opponenttina. Britin nimi tuli Kantolan tietoon, kun hänelle lähetti sähköpostia ohiolainen professori Michael Dougherty, joka oli Probability and Uncertaintyn vastikään lukenut ja sen ällistyttävän tutuksi äkännyt: siinä oli Stonen kirjoitusten vaiettu lähde. Kantola hankki ensi hätään HYKistä Doughertyn mainitseman Stonen artikkelin, josta hän näki oitis, että kymmeniä sivuja oli suoraan tai lähes suoraan jäljennetty hänen väitöskirjastaan. Sittemmin kävi ilmi, että yhden sijasta vähintään neljä Stonen kirjoitusta kopioi suruttomasti Kantolaa.
 
Kantolan väitöksen kustantajan, Luther-Agricola-Seuran, edustaja Olli Hallamaa hälytettiin avuksi. Hän, Dougherty ja Kantola lähettivät yhdessä reklamaatiot Stonen artikkeleita julkaisseille journaaleille. Asia meni tiedoksi myös Stonen kotiopinahjoon King’s Collegeen. Kantolan sanoin ”nämä laitokset ovat tehneet parhaansa oikaistakseen tieteellisen väärinkäytön ja paljastaakseen totuuden”. Hän lisäsi, että Stonen on jo todettu plagioineen useita muitakin tutkijoita.
 
Kantolalta myös kysyttiin, onko Stone pyytänyt häneltä anteeksi. Ei ole. Kuulemma Stone on vedonnut vahinkoon. King’s Collegessa ja KU Leuvenissa ollaan Kantolan käsityksen mukaan järkyttyneitä. Hänen omat tuntonsa kuuluivat:
 
”Tämä on ollut hyvin outo sattumus minun nykyisessä elämässäni. Tuntee, että omaa akateemista tutkimusta ajalta ennen 90-luvun puoliväliä pidetään tieteellisesti niin arvokkaana, että sitä voi riistää, kun pyritään pätevöitymään professoriksi. Toisaalta tämä on perin surullinen tapaus Stonelle ja yliopistoyhteisölle. Olen kovin kiitollinen professori Michael Doughertylle ja tohtori Olli Hallamaalle heidän erinomaisesta ja ammattitaitoisesta tavastaan käsitellä tätä tapausta.”
 
Voi panna merkille, että Kantola ei tässä parjaa Stonen alhaista manööveriä. Hän huolehtii totuudesta ja menettelytavoista sekä suree väärintekijän puolesta. Tätä voi verrata tyyliin, jolla Kantola tuomitsi (blogissaan 21/iii/10 http://www.ilkkakantola.net/blog/ sekä HS 23/iii/10) nimenomaan moraalifilosofisesti – puhumalla väärään ”eettisen oikeutukseen” johtavasta päättelyvirheestä tai ”eettisestä hypystä” – Jussi Halla-Ahon (HS 21/iii/10) pehmoiset puheet valmiudestaan hirmutekoihin lastensa puolesta. Joku saattoi ajatella, että ehkä ainoastaan itse moraalisessa myrskynsilmässä aikoinaan viivähtänyt Kantola uskaltaa ottaa Halla-Ahon väitetysti vaarallisen vastustamisen riskin mustamaalaus- tai vihakampanjoita pelkäämättä (Halla-Aho vastasikin Kantolalle blogissaan ad hominemia kaihtamatta http://www.halla-aho.com/scripta/kavalat_piiloviestit.html). Vaan paremminkin lienee niin, että Kantolan poliittiset kyvyt, joita varmasti lujittaa teoreettis-käytännöllinen käsitys epävarmuudesta ja todennäköisyydestä, auttoivat toimimaan taiten kummassakin kalabaliikissa, niin Halla-Ahon kuin Stonenkin harhautumien kanssa.
 
Maaliskuun alussa myös belgialaiset yleisviestimet kertoivat Stonen narahtaneen vilpistä (esim. http://www.standaard.be/artikel/detail.aspx?artikelid=QV2MUK7T). Kuun puolimaissa tapauksesta uutisoi jo Times Higher Educationkin (http://www.timeshighereducation.co.uk/story.asp?storycode=410670). Melanie Newmanin laatimassa artikkelissakin lainattiin päälähteenä The Voicea, mutta myös vararehtori Marijnen oli saatu kiinni. Tämä kertoi asiaa tutkineen raadin päättäneen, että ”Martin Stonen toiminta on erittäin kyseenalaista tieteellisen integriteetin kannalta”. Niinpä kaikki Stonen KU Leuveniin tavalla tai toisella yhdistyvät julkaisut katsottiin ”ongelmallisiksi”, ei enää osaksi yliopiston tieteellisiä tuotoksia. Marijnen vahvisti, että Stone oli itse eronnut tutkinnan aikana. King’s Collegesta taas kuului, että heidän oma selvittelytyönsä tapaus Stonesta on kesken.
 
THE:n uutiseen saatu hersyvyyshakuinen verkkokommentti nimimerkiltä ”Bryan” kuului: ”Šokeeraavinta tässä kaikessa on se, että Suomen eduskunnan jäsen on väitellyt. Useimmat oman parlamenttini jäsenistä selvisivät lukiosta lunttaamalla.” (Ehkä joku on jo tällä välin kertonut Bryanille, miten pääsee Suomen Unkarin-suurlähettilääksi.) Toinen nettikommentaattori ”Theo” käytti leveämpää pensseliä. Hän väitti kokemuksen syvällä kyberavaruusäänellä, että Stone oli ollut oppilaitaan kohtaan pahantahtois-alentuvainen kyykyttäjä, joka ylvästeli ”akateemisen ankaruuden” hyveillä. Kolmas webbikeskustelija alkoi jo sääliä Stonea. Neljäs lohkaisi, että pari viikkoa ennen eroamistaan Stone oli vetänyt opiskelijoilleen ”julkaisemista” käsitelleen erikoiskurssin.
 
Koko lailla hirtehisemmin Stone oli The Voicen mukaan tavannut tervetuliaissanoissaan uusille opiskelijoille varta vasten varoitella plagiointirikosten seurauksista. Itse asiassa ei ole laisinkaan niin kuin asiaa kommentoinut George Washington -yliopiston englanninprofessori Margaret Soltan uumoilee (http://www.margaretsoltan.com/?p=21935) letkauttaessaan, että Stonen tapaukseen avautuisi jotain erityistä kulmaa, koska ”hän oli moraalista pauhannut [pontificate] uskonnonfilosofi”.
 
Sen sijaan Stonen tapaukseen rakentuu erityinen ulottuvuus, koska hän erikoistui kysymyksiin tieteellisyydestä ja sen erilaisista irvikuvista. Hänen leipälajinsa oli arveluttava argumentointi. Yhdessä Jonathan Wolffin kanssa toimittamassaan kirjassa The Proper Ambition of Science (2000, 41) Stone tulee selittäneeksi Albert Suuren (1193?–1280) loihtimaa kolmijakoa. Yhdenlaiset tajut kunnostautuvat kuvittelukyvyn ja aistimisen saralla. Toisenlaiset ällit ovat omiaan oivaltamaan metafyysisiäkin seikkoja sopivan profeetallis-jumalisen opetuksen turvin. Vasta kolmannet – filosofiset – mielet pystyvät Albertuksen mukaan omin neuvoin ymmärtämään asioita.
 
Tähän huutoon Stone vastasi itse osallistumalla Freiburgissa 2006 järjestettyyn tutkijatapaamiseen ”Himokkuus keskiajalla”. Hänen osakseen tuli valottaa, mitä Antonius Firenzeläinen (1389–1459) oikein sanoikaan seitsemään kuolemansyntiin luetusta ’ylpeydestä’ eli superbiasta. Syyskuussa 2008 hän pureutui Uppsalassa järjestetyssä symposionissa ’intention’ ongelmallisuuteen. Vastaavasti tammikuussa 2009 Stone otti osaa kotikentällä Leuvenissa pidettyyn kansainväliseen filosofiseen konferenssiin ”(Un)Masking the Realities of Power”. Stonen esitelmä oli nimeltään ”Narrataan Aristoteleen kanssa ja ilman Aristotelesta: humanistit ja skolastikot sekä varhaismoderni kiista valehtelemisesta”. Viime kesänä hän luennoi The American College of Louvainin puolella ’omantunnonkysymyksistä’ keski- ja nykyaikaisina ajatuspähkinöinä.
 
Stonen jo yli kymmenen vuoden ajan tuloillaan olevaksi ilmoitettu päätyö ei ole vielä kyörääntynyt päivänvaloon Oxford University Pressiltä. Kaksiniteisen teoksen oli määrä ensin selvitellä ikikyseenalaisen kasuistiikan eli tapaussidonnaisen moraalisen ajattelun ja arvioinnin historiaa Aristoteleesta Kantiin ja puida sitten teemaa myös arkietiikan ja moraalisen päättelyn valossa. Palturin suhteellisuutta ruotineen suurteoksen piti huipentaa elämäntyö, joka romuttuikin kesken kaiken Ala-Tikkurilan Shelliltä tuttuun tökeröön puuhasteluun. Kirja kantoi työrubriikkia ”Hienovaraiset taidot”.
 
Jarkko S. Tuusvuori
  
 
Syndicate content