Suomi

Myönnän rinnastuksen manikealaisuuden, mutta Pekka Himasen vastailmestynyttä Kukoistuksen käsikirjoitusta on välttämätöntä verrata syksyllä ilmestyneeseen Pauli Pylkön Luopumisen dialektiikkaan. Vastauksissaan nykyisyydelle teokset ovat niin vastakkaiset, että ne alkavat täydentää toisiaan.
 
Valtiolle tilaustyönä tekemässään raportissa Himasen tavoitteena on tuoda ”arvonannon etiikka” reaalipolitiikan ja talouden keskeisimmäksi periaatteeksi. Pylkölle universaali maailmankansalaisen etiikka on alunpitäen erottamaton teknis-taloudellisesta järjestä, ja niin muodoin kaiken pahan juuri: ”Toivo paremmasta maailmasta, jonka ihminen etiikan avulla itselleen tulevaisuudessa rakentaa, on pahasta.”
 
Himanen etsii omien sanojensa mukaan kolmatta tietä uusliberalismin ja uusvasemmiston väliltä. Pylkköläisen nurjailijan näkökulmasta eettisessä ja viherpestyssä kapitalismissa ei ole kyse keskitiestä, vaan äärimmäisestä laitapuolesta, länsimaisen tekniikan, talouden ja etiikan epäpyhästä ja johdonmukaisesta liitosta. Himasen käsikirja on lähes puhdaspiirteinen ilmaus Pylkön kammoamasta ajanhengestä, joka johtaa edellisen sanoin ”luovaan glokaalisuuteen”, jälkimmäisen mukaan alueellisten kulttuurien ja kaiken eloisuuden tuhoon.
 
Himas-Suomen kurjuuttajana ja kukoistuksen esteenä on ”tragedia-ajattelu”, joka summautuu raportissa sanoihin: ”Syksyllä puista tippuvat lehdet, kohta Nokiaa ei enää ole, ja ei tässä itselläkään ole enää kovin pitkä aika kuolemaan.” Luonnon kiertoon herääminen, korporatiivisen olemisen hylkääminen ja kuolevaisen kohtalon myöntäminen ovat kovin pylkköläisiä lähtökohtia.
 
Teosten ratkeamaton jännite ulottuu toki kielen tasolle. Siinä missä Pylkkö etsii kirjassaan suomenkielen kääntymättömiä varjoja, alkuristiriitaista kokemusrakennetta ja kuuntelee sanoja, Himanen latelee maailmankansalaisen peruskäsitteet (dignified life, management, flow) ja motot (”We should tax what is bad for us and reward what is good for us” ) sujuvasti englanniksi. Niin ikään ristiveto on myös ajallinen: Himasen Suomi alkaa siitä, mihin Pylkön suomalaisuus, tarkemmin sanoen ”suomisuus”, viimeistään päättyy: fennomaniaan, Gallénin ja kumppanien vuoden 1894 julistukseen, jota Himanen raportissaan siteeraa:
 
”Pikku Suomessa on nyt ruvettava luomaan uutta renessanssia, so. uutta voimaa, elämää ja maailmaa. Se on nyt tarpeen tämän kurjan, heikon, alakuloisen dekadenssin vallassa ja ajassa. [...] Vaikka keskiyössä seisomme, tai ehkä juuri sen vuoksi, emme voi olla vaistoamatta tulevan aamusarastuksen oireita.”
 
Sarastuksen ajankohdasta ja väristä voidaan kiistellä, mutta tämä keskiyön kuva on yhteinen Himaselle ja Pylkölle. Himanen on raportin muuhun sisältöön nähden yllättävän kriisitietoinen, siitäkin huolimatta, että hän ei kysy kriisiytymisen syitä, jotka Pylkölle piirtyvät kirkkaina ja mustina.
 
Ministerit Vanhanen ja Katainen ottivat Himasen raportin maaliskuun alussa ilolla vastaan. Luopumisen dialektiikka heidän kannattaisi lukea Kukoistuksen käsikirjoituksen vastinparina. Näillä eväin tuo kovasti etsitty Suomen kolmas tie ei kenties kulkisikaan uusliberalismin ja uusvasemmiston haarukasta, vaan luikertelisi Himasen pikatien ja Pylkön kinttupolun välistä. Mikä mahdoton ajatus.
 
Antti Salminen 
 
 
Syndicate content