konferenssit

David Hume ja metafysiikka tuntuvat hankalalta yhdistelmältä. Varhaisessa tutkielmassaan A Treatise of Human Nature (1739–1740) Hume yrittää rakentaa ”mielen uuden järjestelmän” tiukan empiristisestä lähtökohdasta. Kaikki perustuu vaikutelmiin ja ideoihin, jotka ovat vaikutelmien heikkoja kopioita, sekä näiden välisiin suhteisiin. Lisäksi toisen pääteoksensa An Enquiry Concerning Human Understanding (1748) ensimmäisessä luvussa Hume tuomitsee perinteisen metafysiikan varsin tylyyn sävyyn, joka ennakoi paitsi Kantia myös Wienin piirin näkemyksiä:
 
”Oikeutetuin ja painavin vastaväite huomattavaa osaa metafysiikkaa kohtaan on se, ettei metafysiikka ole varsinaisesti tiede, vaan peräisin – – inhimillisen turhamaisuuden hedelmättömistä yrityksistä tunkeutua aiheisiin, jotka ovat lähtökohtaisesti ymmärryksen tavoittamattomissa”.
 
Silti Treatisea lukiessa ei voi välttyä huomaamasta, että suurin osa ensimmäisestä kirjasta tarkastelee sellaisia aiheita kuin aika, paikka ja kausaatio, joiden yleensä ajatellaan kuuluvan metafysiikkaan. Hume ei kuitenkaan suostu käsittelemään metafysiikkaa perinteiseen tapaan substanssin ja voimien avulla, vaan olettaa vain vaikutelmat, ideat ja niiden väliset suhteet. Metafysiikka voi pohjautua ainoastaan välittömästi havainnossa annettuun.

Hume-tutkimuksessa metafysiikka on suhteellisen tuore aihepiiri, mutta suomalainen alan tutkimus – joka tällä hetkellä henkilöityy pitkälti Tampereen yliopiston tutkijatohtori Jani Hakkaraiseen – kulkee ketterästi kehityksen kärjessä. Humen syntymän 300-vuotisjuhlaa vietettiin Tampereen yliopistossa pidetyssä kolmipäiväisessä kongressissa, jonka otsikko oli ”Humen metafysiikka ja humelainen metafysiikka”. Hakkarainen oli koonnut Tampereelle vaikuttavan joukon sekä eturivin Hume-skolaareja että nykymetafyysikkoja.

Nykymetafysiikassa Hume tunnetaan lähinnä David Lewisin välityksellä. Lewisin sorvaama käsite ’humelainen supervenienssi’ viittaa kantaan, että maailmassa on vain valtava mosaiikki ”paikallisia”, ajassa ja avaruudessa sijaitsevia pisteenkokoisia yksittäisiä tosiasioita. Kaikki muu on päältämis- tai päällekkäisyyssuhteessa (supervenience) mainittuihin tosiasioihin. Monien mielestä kvanttiteoria osoittaa tämän vanhanaikaiseen fysiikkaan ja äärinominalismiin perustuvan näkemyksen vääräksi, mutta konferenssin ensimmäisenä päivänä kuultiin toisenlaisiakin näkemyksiä. Ensimmäinen pääpuhuja Helen Beebee esitteli aiheen ja pohti kattavasti humelaisen supervenienssin pätevyyttä. Philipp Keller ja George Darby yrittivät niin ikään puhaltaa henkeä heikossa hapessa olevaan oppiin, mutta Tuomas Tahko arvioi tylymmin, ettei teoria pysty selittämään lakien ilmeistä modaalista voimaa. Crawford Elder piti humelaista supervenienssiä suorastaan savuverhona ilman substanssia, siitäkin huolimatta että Lewisin muotoilema doktriini on edelleen tärkeä ja vaikutusvaltainen. Selvästi paremmin jaksaa niin kutsuttu trooppiteoria, jota Markku Keinänen esitteli monipuolisesti keynote-esitelmässään. Keinänen argumentoi Humea ja Keith Campbellia vastaan, että troopit ovat olennaisesti riippuvaisia toisistaan.

Kokoontumisen toisena päivänä pureuduttiin heti aluksi Humen voimia koskevaan kritiikkiin. Humen mukaan voimia ei voida tuntea a priori eikä a posteriori sellaisina, jotka tekisivät vaikutuksensa välttämättömiksi. Yleensä tutkimuksessa on oletettu, että Hume ei tunnusta metafyysisten voimien olemassaoloa lainkaan, vaan luottaa jälleen kerran vain vaikutelmiin, ideoihin ja niiden välisiin suhteisiin: luonnossa vallitsevat lait on muodostettava havaituista säännönmukaisuuksista. Metafyysikko Stephen Mumford kuitenkin pyrki osoittamaan Humea vastaan, että metafyysisten voimien olemassaolo voidaan havaita tendensseinä, kokemuksen myötä ja oman ruumiin välityksellä.

Päivän toisessa kutsuesitelmässä Anthony Eagle käsitteli Humen persoonallisen identiteetin ongelmaa, eli niin sanottua kimpputeoriaa, lähinnä nykyfilosofian pohjalta. Perdurantismia kannattavat nykyteoreetikot ovat saanet herätteitä Humen näkemyksestä, jonka mukaan identiteettimme koostuu vain ajassa olevista osista. Havaintokimpun takana ei ole mitään. Myös perdurantismikiista liitetään usein David Lewisiin, joten hän nousi Humen ohella keskeisimmäksi hahmoksi konferenssin toisenakin päivänä. Tosin myös Saul Kripkestä ja E. J. Lowesta puhuttiin. Aiheet vaihtelivat kausaatiosta (Panu Raatikainen) runsauden periaatteeseen (Roberta Ballarin) ja ominaisuuksista (Benjamin Curtis ja Pasi Valtonen) substanssidualismiin (Heikki J. Koskinen).

Tapahtuman kolmantena päivänä keskityttiin suoremmin David Humen filosofiaan. Aamun aloitti yksi Hume-tutkimuksen kärkinimistä, Don Garrett, joka pureutui kiivastempoisessa ja paljon materiaalia sisältäneessä esitelmässään Humen näkemykseen persoonallisesta identiteetistä. Garrett piti Treatisen ensimmäisessä osassa esitettyä mielen kimpputeoriaa ongelmallisena, sillä sen mukaan kaikki erilliset havainnot ovat erikseen olemassa. Mielen yhtenäisyyttä ei kuitenkaan voida selittää vaikutelmien ja ideoiden assosiaatioilla kuten Hume väittää. Mieli on kuin teatteri, jossa havainnot seuraavat toisiaan, mutta koska niiden välille ei voida olettaa kausaatiosuhdetta, ei myöskään voida olettaa yhtä mieltä, jonka havaintoja ne ovat.

Päivän toisessa pääesitelmässä Bayle-tutkijanakin tunnettu Todd Ryan puhui Humen ajan metafysiikasta ja tyhjiön käsitteestä. Ryanin mukaan kesto koostuu Humella osista. Tässä hän seuraa Pierre Baylea, jonka mukaan ei voi olla sekä ulotteisia että jakamattomia olioita. Konferenssin viimeisen kutsuesitelmän piti toinen Hume-supertähti Donald M. Baxter, joka keskittyi Humen abstraktiokritiikkiin. Humen mukaan perinteinen abstraktiokäsitys, jota esimerkiksi Locke kannattaa, erottelee mielessä sen, mitä ei voida erotella todellisuudessa. Tilanne johtaa hänen mukaansa siihen, että abstraktio olisi jonkin asian mentaalista erottamista siitä itsestään. Koska mikään ei kuitenkaan voi olla erillinen itsestään, abstraktio on mahdottomuus. Ongelma syntyy siitä, että abstraktio liittyy olennaisesti Humen käsitykseen identiteetistä. Baxter näytti vieneen tilanteen umpikujaan, mutta löysi kuitenkin ratkaisun identiteetin käsitteen uudesta tulkinnasta.

Samansuuntaiseen aiheeseen paneutui Jani Hakkarainen, joka käsitteli yksinkertaisten ominaisuuksien riippumattomuutta. Esitelmässä yhdistettiin Hume trooppiteoriaan ja Lewisiin. Hakkaraisen mukaan Hume ajatteli erotettavuus- ja kuviteltavuusperiaatteidensa pohjalta, että jokainen yksinkertaista ominaisuutta koskeva havainto on todella erillinen muita entiteettejä koskevista havainnoista. Abraham Anderson keskittyi puolestaan kuviteltavuusperiaatteeseen sekä Treatisessa että jännittävässä vuoropuhelussa Dialogues Concerning Natural Religion (1779). Humen mukaan kaikki mitä voimme kuvitella on mahdollista. Herää kysymys, voidaanko Jumalaa kuvitella. Humen vastaus näyttäisi olevan, että pystymme kuvittelemaan välttämättömän olennon mahdollisuuden, mutta sitä on mahdoton todistaa. Tässäkin suhteessa Hume on ja pysyy johdonmukaisena skeptikkona ja empiirikkona. Mutta kuten konferenssi osoitti, Humen filosofiasta voidaan löytää myös positiivista sisältöä – oli se sitten niukasti eksplikoitua tai ei. Humelaista metafysiikkaa on kuin onkin olemassa, kunhan sitä lähestytään filosofin omasta näkökulmasta eikä perinteisestä rationalistisesta metafysiikasta käsin.

 
Markku Roinila

 

 

Ach. Berliini. Unter den Linden, Kreuzberg, Charlottenburg, Potsdam! Vain unissasi, jätkä... European Society for Early Modern Philosophy -organisaation II kongressi Mind in Nature (15.–17.2.2010; http://www.kongress.esemp.de/index.php) on ohjelmaltaan paitsi erittäin korkeatasoinen, myös silkkaa murhaa. Ensimmäisen päivän tarjonta Humbold Universitätin edustavassa Senaatsaalissa kestää yhdeksästä kahdeksaan ja kevyemmän toisen päivän jälkeen päätöspäivä tarjoaa varhaismodernia filosofiaa yhdeksästä puoli kymmeneen illalla. Kun päälle tulevat vielä muodolliset ja epämuodolliset iltamenot, takki on kongressin jälkeen tyhjä.
 
 
 
Jäi päähän sentään jotakin. Ohjelma lähti liikkeelle Descartesista ja päättyi Spinozaan ja Leibniziin. Toki Hobbesia, Lockea, Humea ja muita saarivaltion filosofeja (Berkeleytä lukuunottamatta) muistettiin, mutta teemana mielen toiminta ja suhde ympäröivään maailmaan suosi ehkä hiukan enemmän klassista rationalismia. Keskeisiksi aihelmiksi muodostuivat kuvittelukyky, representaatio yleensä, tahdonvapaus, tunteet ja mielen toiminnan rajat ja -häiriöt. Toisin sanoen tämänhetkisen trendin mukaisesti tarjolla oli paljon sellaista, mitä voisi kutsua moraalipsykologiaksi, vaikka toki metafysiikka pysyi myös kuvioissa.
 
Keynote-esitelmissä ei ollut valittamista. En ole koskaan aiemmin ollut kongressissa, jossa olisi ollut koolla näin edustava valikoima alansa huippunimiä. Ohjelman avasivat kongressin järjestelytoimikunnan puheenjohtaja Dominik Perler sekä Catherine Wilson, joiden aiheina olivat eläimen ja ihmisen ero Descartesilla ja Spinozalla (Perler) ja havaintojen virheettömyys Descartesin kuudennen Mietiskelyn puitteissa (Wilson). Viimeisenä iltana kuultiin Michael Della Roccan esitelmä riittävän syyn periaatteesta Spinozalla ja Leibnizilla. Sen perusteesinä oli, että Spinoza pystyi soveltamaan periaatetta paljon paremmin kuin Leibniz. Väite herätti tuohtumusta paikalla olleissa Leibniz-skolaareissa, jotka katsoivat Della Roccan Leibniz-näkemyksen turhan yksipuoliseksi. Daniel Garberin kommentti sai kuitenkin Della Roccan heltymään spontaaniin rakkaudentunnustukseen Leibniz-gurulle: ”I love you!”
 
Viimeinen esitelmä keskiviikon myöhäisillassa olikin samaisen Garberin uuteen Leibniz-kirjaan Leibniz: Body, Substance, Monad perustuva katsaus universaalioppineen substanssiopin kehitykseen. Esitys oli selkeä ja johdonmukainen, epäilemättä helpotus monelle kuulijalle, ainakin jos on uskomista edellisen illan menoissa kuultuihin huokailuihin Leibnizin filosofian vaikeudesta.  
 
Ensimmäisen päivän iltaesitelmä oli myös selkeä ja erittäin kiinnostava esitys Humen kimpputeoriasta. Udo Thielin mukaan Humen kiistelty teoria voidaan ajatella siten, että mieli ilmenee meille, ajatteleville substansseille, erilaisten kvaliteettien kimppuina. Kyse ei siis ole mielen olemuksesta, vaan siitä, että Humen mukaan meillä on aina jokin käsitys havaintoja yhdistävästä minästä – siitäkin huolimatta, että ao. käsitetty minä ei välttämättä ole missään yhteydessä todelliseen minään. Thielin mukaan Hume tulee vastaan teoriaan kriittisesti suhtautunutta skottilaista terveen järjen koulukuntaa tällä kompromissilla, joka kuulostaa sinänsä uskottavalta ratkaisulta. Thielin hypoteesin tyydyttävyydestä voidaan toki olla montaa mieltä.
 
Toisen päivän keynote-esitelmät koskivat Descartesia ja Spinozaa. Rotterdamilaisen Han van Rulerin laajoja kaaria kiertelevä esitelmä tarkasteli Descartesin väitettyä stoalaisuutta ja päätyi kiistämään sen. Descartesin rationalismi on van Rulerin mukaan elämänhallintaa, johon sisältyy ajatus siitä, että ihminen voi muuttaa luontoa. Ajatus on vastakkainen stoalaiselle luonnon armoilla sinnittelemiselle. Susan James käsitteli esitelmässään Spinozan Teologis-poliittista traktaattia ja sen filosofian ja teologian välistä tasapainoa. Jamesin mukaan nämä kaksi oppia voivat täydentää toisiaan, vaikka varsinainen todistustaakka on filosofialla, kun puhutaan Jumalaan liittyvistä asioista.
 
E. J. Lowen esitelmän aihe liittyi Locken käsityksiin kielestä. Locken mukaan kieli on välttämätön, mutta potentiaalisesti vaarallinen väline. Lowen mukaan Locken kieliteoriaa ei pidä lukea fregeläisen suurennuslasin läpi, vaan sanat on ymmärrettävä vain mielessä olevien ideoiden nimityksiksi. Aivan toisenlainen aihe oli puolestaan Dennis des Chenellä, joka sukelsi syvään substanssioppiin ja organismeihin myöhäisaristotelismista Leibniziin.
 
Keynote-esitelmien lisäksi kongressi koostui kahdesta päällekkäisestä teemasessiosta, jotka oli organisoitu siten, että kukin uskottu skolaari (Cees Leijenhorst, Michael Hampe, Lena Halldenius, Andreas Hüttermann, Sophie Roux ja James Hill) oli kutsunut neljä puhujaa ja toimi sessionsa puheenjohtajana. Esitelmien aiheet vaihtelivat suurestikin sessioiden sisällä, mutta niiden kieli pysyi enimmäkseen samana. Siten saksankieliset esitelmät saivat selkeästi oman yleisönsä muiden tyytyessä englantiin tai ranskaan.
 
Mainitsen sessioesitelmistä vain muutaman itseäni kiinnostaneen. Kärkipäässä ovat luonnollisesti suomalaisten tähtihetket: Juhana Lemetti puhui aktiivisen sensorisen kuvittelukyvyn mahdollisuuksista ja rajoitteista varhaismodernissa naturalismissa, käsitellen muun muuassa sellaisia vähemmän tunnettua hahmoja kuin Pierre Gassendi ja Robert Hooke, ja Martina Reuter passioiden ja kuvittelukyvyn roolista Mary Wollstonecraftin filosofiassa, erityisesti suhteessa Richard Pricen filosofiaan. Molemmat edustajamme selvisivät vaativasta tehtävästään kunnialla ja saivat innostuneen vastaanoton.
 
Saksankielisissä Leibniz-esitelmissä suuntauduttiin melko perinteisiin tutkimusaiheisiin, tahdonvapauteen ja ihmisen tiedollisiin kykyihin. Uppsalan Peter Myrdalin esitelmä oli kiinnostavampi. Myrdal puhui siitä, miten Leibnizin ja Spinozan aktiivisuutta koskevissa käsityksissä on selviä yhteyksiä, ja siitä, miten näiden käsitys ihmisen täydellistymisestä on hyvinkin vertailukelpoinen. Pisalainen Stefano di Bella esitteli metafyysisempää rakennelmaa Jumalan luomistyöstä. Esitys sisälsi uusia ideoita ja herätti suurta kiinnostusta. Vielä on mainittava Locken tahdonvapaudesta kirjaa kirjoittava Richard Glauser, jonka esitelmän aiheena oli Locken akrasiaa koskevat näkemykset. Glauser ei tuonut esille mitään varsinaisesti uutta, mutta esitti selkeän katsauksen Locken käsityksistä Essay Concerning Human Understandingin toisen kirjan kiehtovaan 21. lukuun liittyen. 
 
Kuten suurissa kongresseissa tapaa olla, esitelmien lisäksi tapahtuu koko ajan verkostoitumisen jalossa taidossa. Philosophical Psychology, Morality and Politics Research -huippuyksikön piiriin kuuluva Suomi-delegaatio (Lemetin ja Reuterin ohella allekirjoittanut, Vili Lähteenmäki ja Ville Paukkonen) loi suhteita, keskusteli, illasti ja edusti parhaansa mukaan. Osa ehti myös vierailla vallatun anarko-queer-kommuunin lämmittämättömässä ja mukavuuslaitoksettomassa baarissa ja kohtasi matkan varrella Berliinin mielen ohella myös sen luonnon, Oranienburger Straßen maksullisen rakkauden hämmentävän runsaan ja eksplisiittisen tarjonnan. Valistuneet varhaismodernin filosofian tutkijat toki jättivät moiset passiot omaan arvoonsa ja palasivat hotelliin vällyjen alle, syvempien mietteiden pariin. Unta ei kauan tarvinnut odottaa.

Markku Roinila  (Teksti ja kuvat)
 
 
 
Syndicate content