antifilosofia

toimitus
10.12.2010

HKL:n myöhäbussiin kiipesi viime lauantaina kolmikymppisten bailuseurue. Pari pirteää, muutama tasatahtinen, viisi jo umpimielisiksi ryhtynyttä. Yksi vaitonainen herkistyi puhumaan, kun oli vähän aikaa keikkunut kumipyöräkyydissä lumisilla kaduilla. Haluttiin tai ei, matkasta tuli opastettu. Selostettuaan tuttavilleen ja muillekin matkustajille muun muassa Yleisradion ja MTV3:n välisen suhteen historiaa ja todettuaan, että digiaikanakin hän on valmis maksamaan television katselusta lupamaksuna tai verona, vakavansorttinen mies kertoi lounaismurtaen, mistä ei taas mielisi pulittaa senttiäkään.
 
”En mää halua maksaa filosofiasta. Joku tekee gradun siitä, kumman elämä on arvokkaampaa, hyttysen vai toukan. Joku miettii, miättii, eikä kuitenkaan tutki mitään, ei luo mitään.”
 
Filosofia ei tuota mitään, kuului linja-autoarvion variaatio filosofian mitättömyydestä (vrt. filosofia-blogissa aiemmin "Kunhan ei vain filosofiaa"). Kukaan ei vastustanut, kukaan ei kannattanut. Ajatusviivan tai kahden mittaisen tauon jälkeen näkemyksen esittäjä kommentoi itse oman analyysinsa tasoa: ”Pakko ruveta juttelemaan, kun ei enää pysty juomaan.”
 
Tämän fileeraavan itsekritiikin valossa köröttelijöitten olikin pääteltävä, ettei puhuja sittenkään ollut väittänyt filosofian turhuutta. Hän oli esimerkillistänyt filosofisen nollapisteen. Jokusen hassun pysäkinvälin matkalla hän oli sankarillisesti demonstroinut, mitä on jonninjoutavuus an sich, kun juominen vaihtuu jutteluun ja luominen ajatteluun. Ehkä kulauttelijuutta oli etkoilla arvostettu universaalisti, nyt ei tullut ajattelijuudesta edes paikallisia irtopisteitä, koska esitetty argumentti ei konsolidoinut kollektiivista baariinsiirtyjyyttä. Noissa harvalukuisissa kiperissä kurveissa aikalaiskommentaattorimme oli elänyt todeksi filosofian tarpeettomuuden – ja samalla filosofian mistään piittaamattoman pakottavuuden. Tuskin oli 68:n kyydissä yhtäkään, joka ei olisi halunnut maksaa saamastaan, ennätyksellisen itsereflektiiviseksi äityneestä julkisesta palvelusta.

 
Jarkko S. Tuusvuori

 

P.S.
Saman viikon maanantaina kirjallisuuden emeritusprofessori Aarne Kinnunen oli HS:n mielipidekirjoituksessaan ottanut kantaa käsillä olevaan yliopistokurimukseen. Hän vannotti muistamaan, että rahoituksen perässä säntäilyssä huonoiten menestyvät alat – humaniora – ovat kaikkien muiden alojen pohja, ”yliopiston runko”. Kinnunen alleviivasi yleensä humanististen tieteiden ja erityisesti filosofian ratkaisevuutta. Ne rappeutumaan päästävä yhteiskunta rappeutuu kokonaan: ”Helppo väittää, että filosofian opetus on tarpeetonta. Mutta jos ajattelee kulttuurin kokonaisuutta, näin ei voi sanoa. Kuka haluaisi filosofiasta puhdistettua lääketiedettä tai mitään muutakaan tiedettä. Haluaisinpa nähdä tulokset.”

 

P.P.S.
Verkkolokin kommenttitoiminto on ollut toistaiseksi poissa käytössä teknisten syiden takia. Yksi muita reittejä myöten saapunut palauteteksti on syytä lainata tässä yhteydessä kokonaisuudessaan:

”Mitä vitun paskanjauhantaa täälläkin jauhetaan? Raha se teitä pellejä tähänkin touhuun on laittanu! Filosofeja mukamas ja ei tajua saatana vieläkään kuinka hevon vituillaan tää maailma on ja tossa vitun etusivulla jostain politiikasta yms muista hulluista juttua? Ettekö te
pelle mukamas tiiä minkä takia heräätte aamulla ihanaan herätyskellon pirinään niinku ’kaikki’? Minkä takia nää helvetin sivut on täällä?

Minkä helvetin takia Vanhanen vetää välistä rahaa että pääsee pressaks? Mikä teitä kaikkia vaivaa? NO VITTU RAHA!!@@ Miettikää sitä vitun filosifian pellet.. Mietitte jotain vitun tyhjää? Häpeettekö kattoo peiliin? Joudutteko vittu ryhdistäytyy siinä ja miettiä että ohhoh oonhan minä nyt viisas ja kaikkee mutta ei perkele...?!?!
JA POINTTINA TÄSSÄKIN PASKASSA ON ETTÄ TEILLÄ ON VARMAAN JOTAIN VAIKUTUSVALTAA? TEHKÄÄ NIILLE ASIOILLE JOTAIN ÄLKÄÄKÄ VAAN JAUHAKO TYHJÄNPÄIVÄSIÄ TEORIOITA ETTÄ MINKÄTAKIA, SEHÄN ON IHAN VITUSTI LIIAN SELVÄÄ JOS IHMISISTÄ ON KYSE! TEKIN OOTTE JOTAIN VITUN KORRUPTIONOITUNEITA PASKOJA VAI FILOSOFEJA LEIKKIVIÄ PELLEJÄ JOTKA MIETTII PARI VUOTTA ETTÄ MINKÄ TAKIA IHMISET TAPPAA TOISIAAN? TAI JOTAIN MUUTA PASKAA! RAHAA MAINETTA JA KUNNIAA TEKIN TÄSTÄ HALUUTTE! PELLET!

Vai meinasitteko parantaa maailmaa? Luulempa että se oma pärjääminen on etusijalla jossei sitten satu vastasyntynyttä löytymään just tällä sekunnilla.”

 

 

Peter Lodenius haastatteli pari vuotta sitten Ny Tidissä moldovalaista journalistia ja kansalaisaktiivia Liliana Vitua. Framille nousi valtiollisesti nuoren ja historiallisesti karmeita kokeneen maan ”keinotekoinen identiteetti”. Krooninen talouskurimus on pitänyt itseys- ja kielikysymykset syrjässä yleisestä keskustelusta. Vitu tiivisti: ”Koulut ovat kehnoja, eikä kansa juuri tiedä historiastaan tai olemuksestaan. [...] Järin paljon ei lueskella, vain 12 prosenttia lukee yhden tai useamman sanomalehden viikossa. Maaseudulla koululaitos on täysin tärviöllä: luokkahuoneita ei ole voitu lämmittää, eikä lapsilla ole ollut talvivaatteita. Eipä siinä ihmisille jää aikaa filosofisille kysymyksille siitä, ollaanko moldovalaisia vai eikö olla.”
 
Tässä ilmenevää anti-, esi- tai ulkofilosofisen afilosofisuuden lajia voisi nimittää hätäpäissä vaikka maslowilaiseksi. Abraham Maslow’n avulla on 40-luvulta saakka totuttu ajattelemaan toiminnan vaikuttimia portaittain jäsentyvänä järjestelmänä. Niin sanotun tarvehierarkian mukaan yhteenkuuluvuuden, arvostuksen ja itsetoteutuksen aika koittaa vasta, kun on ensisijaiset fysiologiset vajaatilat paikattu ja toissijainen turvallisuuden tunne saavutettu. Vähemmän psykologisoivasti voisi muistuttaa siitä, miten suomalaisessakin julkisuudessa on esimerkiksi suurlakkovuoden 1905 melskeissä toisteltu ajatuksia päivänpolitiikasta valtaamassa ihmisten huomiota kaikelta muulta.
 
Ryhtymys politiikkaan voidaan toisaalta erottaa omaksi afilosofisuuden perinnemuodoksi. Edustakoon sitä F. H. Bradleyn kirje Bertrand Russellille 11. elokuuta 1910: ”Tunnustan kokevani jonkinlaista hätäännystä siitä näköalasta, jossa te antautuisitte politiikkaan, jos se tarkoittaa, ettei teillä jää lainkaan aikaa filosofialle. Eikö olisi mahdollista yhdistää niitä? Jollei ole, minun ei kuulu arvioida, kumpaan suuntaan tunnette suurempaa kutsumusta.”
 
Ehkä esimerkki valaisee, mutta johtaa se harhaankin. Bradley ei väitä, että politikoinnista yleisesti seuraa filosofiasta pidättyminen. Päinvastoin hän ehdotteli koplausta. Silti hän arveli, että Russell olisi filosofisissa tutkimuksissaan korvaamaton mutta poliittisissa hankkeissaan hyvinkin vaihdettavissa (pätevämpiin tai ponnekkaampiin tai muualla sanottavasti kaipaamattomiin toimijoihin). Vaan filosofian ylimääräisyyttä tai haitallisuutta toistellaan kyllä riittämiin politiikassa ja yhteiskuntatieteissä. Filosofiavastaisuuden voisi veikata juontuvan ajatuksesta, jonka mukaan filosofisuus – tai ”turha filosofointi” – on toimimisen ja tapahtumisen tai vähintäänkin niiden kirkkaan havaitsemisen pahin este. Tämä selitys yhdistäisi kätevästi tosiasiallisuuden nimeen vannovan poliittisluontoisen antifilosofisuuden taiteen kentiltä tuttuun asenteeseen, jonka mukaan liikafilosofisuus vaikkapa draamassa tai lyriikassa pilaa esteettisen nautinnon. Kummallakin lailla uskotaan ajettavan jonkin omalakisen, teoriavapaan ja käsiteriippumattoman handelnin tai geschehenin tai ereignenin asiaa.
 
Tony Scottin ohjaama toimintaelokuva Purppuravyöhyke (Crimson Tide, 1995) lujittaa tulkintaa. Sukellusveneen kapteeni Ramsey (Gene Hackman) saa nuoremmasta miehestä Hunterista (Denzel Washington) uuden XO:n. Erilaiset upseerityypit hahmottuvat, kun Ramsey aikansa Hunterin mietteitä kuunneltuaan toteaa kuivasti: ”[Omina opintoaikoinani] laivaston sotakorkeakoulussa [opiskeltiin] metallurgiaa ja ydinreaktoreita, ei 1800-luvun filosofiaa.” Miehet käyvät kyllä perään eksegeettisen minidebatin von Clausewitzin sanomisista, mutta koko kohtauksen on määrä vahvistaa armeijan, sotilaselämän tai sodankäynnin ensisijaisuus filosofiattomuuden näyttämönä.
 
Filosofiattomuus tai filosofiavastaisuus voi olla filosofisesti painavaa. Jollei jo mainittu Hollywood-raina rimaa ylitä, niin hätiin voi huutaa Pascalin: ”Filosofian pilkkaaminen on todellista filosofoimista.”
 
Useammin tapaa kuitenkin silkkaa yllätyksettömyyttä. Akateemikko Olli Lounasmaalta saadaan vielä puuttuva esimerkki (luonnon)tieteellisestä filosofia-antipatiasta. Hän kun lohkaisi juhlapuhujan ominaisuudessa 90-luvulla, että kuuluisiksi tulleilla kylmälaboratoriokokeilla voitiin päästä monillakin aloilla lopullisesti eroon joutavasta filosofisesta spekulaatiosta. Näkökannan kylkiäiseksi ja tässä jakoon pantavan pienen lajitelman päätteeksi sopii lainata taloudellisen antifilosofisuuden viimeaikaista tour de forcea.
 
Savon Sanomat tiesi kertoa viime joulun alla ”joensuulaisen monialaliikemiehen” Yrjö Laakkosen ajatelmista. Tämä oli pohtinut lahjoittavansa rahaa Itä-Suomen yliopistolle. Matkassa oli mutkia: ”Selvä enemmistö pitäisi kouluttaa oikeisiin ammatteihin. Näitä filosofeja ja tutkijoita vähän vähemmän. [...] Se on eri juttu kun näitä geenejä ja veriä tutkitaan.”

Jarkko S. Tuusvuori
 
Syndicate content