kommunismi

Syksyllä 2008 koettiin kuulemma taianomainen hetki. Kansainväliset finanssimarkkinat olivat auki, aurinko paistoi ja linnut lauloivat, mutta kukaan ei ostanut eikä myynyt mitään. Eräänlainen kapitalismin sydänpysähdys. Tämä oli yksi niistä kriiseistä, joihin Maailman kirjat -tapahtumassa vieraillut pakistanilais-brittiläinen kirjailija ja aktivisti Tariq Ali viittasi puhuessaan kutsuvieraana perjantaina 28.5. Helsingissä järjestetyssä keskustelutilaisuudessa "Kommunismin idea?" Ali esitelmöi ja pyydettyjä kommentteja esittivät Eetu Viren, Hanna Kuusela ja Joonas Laine. Sytykettä tilaisuudelle antoi Alin äskettäin Intiassa julkaistu kirja The Idea of Communism, jossa Ali kankeaa kommunismin ideaa irti sen reaalisosialistisista toteutuksista viime vuosisadalla. Kirja on osa Seagull-kustantajan laajempaa Alin toimittamaa What was communism -sarjaa, jossa kirjoittajat kuten Boris Kagarlitsky ja Slavenka Drakulic pohtivat sosialismin jälkeisen poliittisen maiseman muotoja.

 



Kuva: Eetu Viren ja Tariq Ali katsovat oikealle.


Esitelmässään Ali laati pitkiä historiallisia kaaria ja lohdullisia vertauksia. Puheen kantava teema oli maalata kuvaa kapitalismin historiasta epäonnistumisten sarjana ja samalla kapitalismista aika lailla yhtenä historiallisena hahmona. Feodaalin maailman korvasi kapitalistinen maailma, kutakuinkin "luonnonlainomaisesti". Sen sijaan siirtymistä kapitalismista sosialismiin Ali kuvasi "lain" sijaan "tietoisuuden" projektina – vallankumouksen tekemisen tehtävänä. Joka tapauksessa siirtymä feudalismista kapitalismiin vaati vuosisatoja, useita vallankumouksia, yrityksiä ja erehdyksiä, eikä vieläkään ole päätöksessään. Niinpä myös sosialismia voidaan Alin mukaan yrittää useita eri kertoja, eikä ensimmäisestä reaalisosialismin epäonnistumisesta pidä lannistua. Esimerkiksi Neuvostoliiton ja Kiinan kokemuksia pitäisi hänen mukaansa analysoida virheiden tunnistamiseksi. Jos kapitalismille halutaan antaa toinen ja kolmas tilaisuus, miksei myös kommunismille Neuvostoliiton ja itä-blokin romahduksesta huolimatta?

 

Alin historiallinen katsaus ei täysin miellyttänyt kommentaattoreita. Eetu Viren huomautti, että hän ei olut edes syntynyt Neuvostoliiton kaatuessa, eikä häntä kommunismissa kiinnosta historiallisten sosialististen valtioiden onnistumisten ja epäonnistumisten ruotiminen, vaan juuri ajatus itsessään. Viren määritteli kommunismin tavoitteeksi "työläisten vapauttamisen työstä". Tässä esimerkiksi perinteinen tavoite valtion interventioista ei häntä houkuttanut, koska nykytilanteessa valtion tehtävänä tuntuu olevan varainsiirto työläisiltä suuryrityksille. Myös Hanna Kuusela korosti, että perinteisen työläis-proletariaatin rinnalle on tullut paljon muita alistettuja ryhmiä kuten prekariaatti, maahanmuuttajat ja niin edelleen, mikä kyseenalaistaa historiallisten oppien soveltuvuuden. Ali ei kuitenkaan perääntynyt tuumaakaan, vaan veti hihastaan vanhan läksyn: historiaa tuntematta on tuomittu sitä toistamaan. Erityisesti hän korosti siirtymävaiheiden tuntemusta; miten yhdestä järjestelmästä siirrytään toiseen sitten kun valta on omissa käsissä.

 

Keskustelussa kuului, että Alin hiukan vanhakantainen sosialismin yhtenäiskäsite ja siihen liittyvä vahva yhteisen kamppailun luomisen/löytämisen vaade ei puhutellut kommentoijia. He olivat kaikki paitsi uusien kamppailujen myös "uusien käsitteiden" perässä. Tuloksena oli tietty määrä ohipuhumista. Alille ainoa tai ensisijainen historiaa liikuttava voima on lopulta eriarvoisuus, ja poliittisen analyysin mielekkyys siinä, missä määrin se ottaa huomioon eriarvoisuuden koko maailmassa. Ali oli silmin nähden tuskastunut kommentoijien ehkä hiukan pohjoisilta tai läntisiltä tuntuviin kamppailun analyyseihin. Muutenkin Alin lintuperspektiivistä suuri osa maailmaa näyttää olevan pahasti masennuksissa, mitä politiikan tekoon tulee. Esimerkiksi valtaisat Irakin sodan vastaiset mielenosoitukset, jotka jäivät vaille merkittäviä vaikutuksia saivat Alin mukaan ihmiset passivoitumaan. Vain latinalaisessa Amerikassa näkyy Alin mukaan hyvä kierre, jossa poliittiset aikaansaannokset lisäävät poliittista tahtoa ja osallistumista. Kommentaattoreista Kuusela kuitenkin huomautti, että Uuden ylioppilastalon Mannerheim-salin täyttänyt joukko näytti paitsi nuorelta myös pirteähköltä: ehkä lamaannus ei ole kaikenkattavaa.

 

Ei ehkä yllättäen Ali nosti tärkeäksi tavoitteeksi demokratian kaikilla mahdollisilla tasoilla. Demokratia on Euroopassakin pikemminkin vähentymässä kuin lisääntymässä. Koska demokratia edellyttää demokraatteja, johtaa asiantuntijavallan kasvu vastaavasti kansalaisten anti-demokratisoitumiseen. Tästä Ali näki merkkejä ympäri maailmaa: syntipukki talouden ja politiikan ongelmiin löytyy jostakin tuolta, vaikkapa Kreikasta, maahanmuuttajista tai yksittäisistä ahneista pankkiireista. Niinpä esimerkiksi Argentiinan kokemuksiin viitaten Ali huomautti, että demokratiassa on se hyvä puoli, että ihmisten on pakko sivistää itseään, jos ja kun kukaan ei päätä asioista heidän puolestaan. Demokratiallakin on siis oma hyvä kierteensä.

 

Yksi demokratian ongelmista on kuitenkin, että se ei välttämättä ole taloudellisesti kaikkein tehokkain päätöksentekojärjestelmä. Ali teroitti, että kapitalismin ja demokratian välillä ei ole välttämätöntä yhteyttä. Pikemminkin kapitalismi voi päästä suurempiin tehoihin kun se liitetään jonkinlaiseen autoritarismiin. Niinpä individualismi ja konsumerismi voivat ideoiden markkinoilla valita autoritaarisuuden demokratian sijaan. Vanhan porvariston sivistysarvot ovat menossa samassa pesuvedessä kuin vanha työväenliike ja proletariaatin kapina. Kuten Ali Middlesexin yliopiston filosofian oppiaineen lakkautusuhkaa vastaan pidetyssä mielenosoituksessa kyseli: Kuka koskaan on opiskellut filosofiaa rahan takia? (Ks. http://www.youtube.com/watch?v=p2fmvKkEy98)

 

Tere Vadén

 

 

Vanhalla ylioppislastalolla julkaistiin 30. 11. kaksi Slavoj Žižek-teosta, ensinnäkin Kimmo Jylhämön ja Hanna Kuuselan toimittama Politiikkaa, idiootti! (Into) ja toiseksi Janne Porttikiven suomennosvalikoima Pehmeä vallankumous (Gaudeamus). Aikaisempia suomennoksia ovat Janne Kurjen Ideologian ylevä objekti ja Tervetuloa reaalisen autiomaahan (molemmat Apeiron). Politiikkaa, idiootti! on tyylilajiltaan mielenkiintoinen. Toimittajat ovat koonneet tekstin palasista, Žižekin nimenomaan poliittisista huomioista, jätteäen filosofiset ja psykoanalyyttiset teemat sivuun. Tätä yllättävän jäntevää tilkkutäkiä täydentää pitkä, viime keväänä tehty haastattelu, jossa puheeksi tulee myös Suomen geopolitiikka. Pehmeä vallankumous on perinteisempi ja laaja artikkelikokoelma, joka on jaettu kolmeen osastoon, teoria, elokuva ja politiikka.

 


[kuva Sami Syrjämäki]


Lehdistötilaisuudessa ”kultuuriteorian Elvis” lähes ensitöikseen käänsi Marxin 11. Feuerbach-teesin ympäri. Žižekin mukaan maailmaa on nyt muutettu ja muutetaan tarpeeksi kovalla vauhdilla ja filosofien tehtävä olisi keskittyä parempaan muutosten tulkintaan. Itse hän aikoo toteuttaa omaa ohjettaan vetäytymällä seuraavaksi lukemaan ja kirjoittamaan Hegelistä. Enemmän ja paremman tulkinnan tarve varmaankin miellytti suurta osaa kuulijakunnasta myös Porthaniassa, jossa Žižek iltapäivällä luennoi täydelle P1-salille. Kuulijoilta loppui happi paljon aiemmin kuin Žižekiltä ”alustavat esimerkit ja huomautukset.” Tyylilleen uskollisena Slovenian höyryjuna ei kuitenkaan jättänyt asioita yksiselitteisiksi, vaan korosti ideologiakritiikin lisäksi poliittisen toiminnan tarvetta. Luennon otsikko ”What does it mean to be a communist today?” sai vastauksekseen toteamuksen, että koska reformit eivät riitä pelastamaan kapitalismia sen omilta antagonismeilta, tarvitaan ”kollektiivista organisoitumista”, joka on sekä valtion että markkinoiden ulkopuolella. Organisoitumisen on Žižekin mukaan oltava poliittisen liikkeen organisoitumista, ja kommunismin nimen se saa kolmesta syystä, Ensinnäkin hänen mukaansa antagonismit liittyvät asiaan nimeltä ”commons”; yhteiseen luontoon, geeneihin, yleisiin tietokykyihin, henkiseen ”omaisuuteen” ja niin edelleen. Toiseksi ”kollektiivisen organisoitumisen” pitää olla riittävän radikaalia, jopa shokeeraavaa, nyt kun juuri ”kollektiivinen organisoituminen” on kapitalisminkin märkä uni. Kolmanneksi Žižek nosti itsekritiikin merkityksen. Hänen mukaansa vielä ei ole esitetty vakuuttavaa teoriaa stalinismista; tarvitaan parempia tulkintoja ja juuri vasemmiston on esitettävä kritiikki paremmin kuin vastustajansa.


Syndicate content