Platon

toimitus
27.02.2010
Jos Nietzsche jätetään huomiotta, ei julkisesta tilasta löydy Platonin voittanutta olkinukkefilosofia. Jokainen Valtionsa vilkuillut mielipidevaikuttaja tietää, milloin on sopiva hetki kutsua arkkifilosofi piristämään karkeloita – tai laittamaan pidot pakettiin. Ristiriitaisena hahmona Platon on jokamiehen ja -paikan ad hoc: liberaalin ulkoministerin esikuva ja protofasisti, innovaatioyliopiston airut ja taidetta kammoksunut totalitaristi.

Platon taipui jälleen yhteiskunnallisen aikalaisanalyysin keppihevoseksi, kun Ville Similä kysyi Helsingin Sanomien kolumnissaan (19.2.) filosofilta neuvoa Kreikan talouskriisin tarkasteluun. Tällä kertaa avoimen yhteiskunnan vihollinen puettiin maailman menoa välinpitämättömänä tuijottelevan eskapistin viittaan.

Toimittajan analyysissä menivät dualismit sekaisin. Toisaalta hän huomautti Platonin ajatelleen, että aineellinen maailma on ideoiden maailman heijastumaa. Toisaalta Platonille annettiin kunnia todellisuuden jakamisesta kouriintuntuvaan aineelliseen maailmaan ja ”henkiseen maailmaan”, johon kuuluvat ajatukset ja tunteet. Similä samasti päättäväisesti ideat ja hengen eikä turhaan kainostellut soveltaa teoriaansa yhteiskunnallisen todellisuuden kuvaamiseen.

Filosofiset sekaannukset tiivistyivät viiltäväksi johtopäätökseksi, joka on epäilemättä ollut Platoninkin huulilla ”viimeiset 2 400 vuotta”: ”[K]riisi ei näy Ateenan toreilla, koska se tapahtuu ideoiden maailmassa.” Talouden metafysiikkaa uusintaen kolumnisti jatkoi: ”Se [kriisi] on olemassa, vaikka sitä ei voi koskettaa. Sen voi nähdä valtion taseissa ja talouslehtien käyrissä mutta se ei katoa, vaikka polttaisi Kreikan keskuspankin tietokoneet.” Similälle oli selvää, miksi kriisitietoisuus ei tärähdä keskivertokreikkalaisen tajuntaan: koska kriisi jyllää ideoiden maailmassa, ei se vielä ole koskettanut helleenejä, ja jos koskettaakin, niin pelkkänä heijastumana. Tämän lausuttuaan toimittaja vapautti sekä Platonin että itsensä – ja oletettavasti myös lukijan – kiinnostavampien aiheiden pariin.

Tekstin pinnan alla kuplii muutakin kuin ylikäynyt dialektiikka. Pelkistystensä lomassa Similä nimittäin siunaa myös nykyistä talouspuhetta hallitsevan välttämättömyyden logiikan, vieläpä Platonin nimissä. Kriisiytynyt talous, jota ei voi koskettaa saati tuhota, leijuu poliittisen todellisuuden ja ihmillisen toiminnan tuolla puolen. Se määräytyy mielivaltaisesti ja määrää kaiken. Kolumnistin tulkinnassa Platon opettaa todellisuuden tuntemisen sijaan maailmasta vetäytymistä. Filosofista väistöliikettä vieroksuva lukija voi kuitenkin kääntyä esimerkiksi oikeudenmukaisuudesta puhuneen Platonin puoleen ja arvioida uudelleen Kreikan kriisin syyt ja seuraukset.

Jaakko Belt
 
ss
11.10.2009

Nyt kun Kiasmassakin pelataan yhteiskunnallista korttipeliä ja seurataan kuka joutuu lyömään pöytään natsikortin, niin pari sanaa natsi- ja fasismikorteista on paikallaan. Natsi- ja fasismikorttien perusteeton heiluttelu, erityisesti internetin keskustelupalstoilla, on käynyt niin arkipäiväiseksi ettei siihen oikeastaan enää kiinnitä edes huomiota. Varsinkin anonyymeillä nettikeskustelupalstoilla sellaiset toteamukset kuten esimerkiksi ”koraani on fasistinen riippumatta siitä miten mukava mies Husein Muhammed on” tai toisaalta lähes jokaisen islamia kritisoivan puheenvuoron leimaaminen fasismiksi on valitettavan yleistä. Maahanmuuttoa ja siihen usein yhdistyvässä islamia käsittelevässä keskustelussa natsi- ja fasismikortit lentelevät puolin ja toisin samaan tapaan kuin hyvän päivän tutuilla on tapana tervehtiä toisiaan:  se on tapa. En kuitenkaan ryhdy selaamaan internetin keskustelupalstoja tämän enempää vaan kohdistan katseeni akateemisempana, jopa sokraattisen tyynenä järjen valona esiintyvän professori Esko Valtaojan suuntaan.

Avaruustähtitieteen professori ja Tuorlan observatorion entinen johtaja Esko Valtaoja kirjoitti kirjassaan Avoin tie – kurkistuksia tulevaisuuteen, että vain filosofi voi olla sanomatta Platonin ihannevaltiota fasistiseksi. Valtaoja ei tietenkään tunne Platonia käsittelevää filosofista keskustelua, eikä hän nähtävästi tunne historiantutkimuksen perusteitakaan ja tähtiä tuijottaessaan hän tippuukin kaivoon kuin Thales konsanaan. Valtaojan väite on kaksijakoinen. Ensinnäkin hän väittää, että Platonin ”ihannevaltio” on fasistinen, ja toiseksi hän väittää, että pitää olla filosofi ollakseen myöntämättä tätä tosiasiaa, ja näin ollen vihjailee filosofien fasismisympatioista. Moni soveltaisi tässä vaiheessa niin kutsuttua Goodwinin sääntöä natsi-analogioista, ja toteaisi, että reductio ad Hitlerum, tai tässä tapauksessa ehkä reductio ad Mussolinium, ei päde, jollei yhteyksiä osoiteta, ja ilman yhteyksien osoittamista keskustelija menettää kaiken uskottavuutensa. Pelkkä vihjaileva sanankäyttö ei käy argumentaatiosta edes silloin kun liikutaan humanistis-yhteiskuntatieteellisillä aloilla tähtitieteilijän arvovallalla.

Itse väitän, että ainakin muutamat filosofit ovat kutsuneet Platonin ”ihannevaltiota” fasistiseksi (tätähän Valtaojakaan ei tarkkaan ottaen kiellä), mutta luulen, että historioitsijoille tämä ele on hankalampi. Fasismi on poliittinen suuntaus, joka syntyi parituhatta vuotta Platonin kuoleman jälkeen valtiossa, joka ei ole analoginen antiikin poliksen kanssa, ja joka paini sen aikaisten kysymysten ja ongelmien parissa. Fasismin ohjelma ei yksinkertaisesti sopisi Platonin aikaan. Antiikin Kreikassa ei esimerkiksi ollut mitään merkkiä sen kaltaisesta kansallisvaltiosta, jonka nimissä fasismi polkisi yksilöiden vapautta ajaessaan kansallista ohjelmaansa. Italian fasismi syntyi reaktiona aatesuuntauksille, joissa korostettiin internationalismia tai yksilöllisyyttä nationalismin kustannuksella ja näin ollen kansallisvaltion idea oli fasismin synnylle välttämätön ehto. Lienee turha mainita, että kansallisvaltiot ovat ideanakin huomattavasti antiikin Kreikkaa tuoreempaa perua. Platonin teoksen nimikin Valtio on itse asiassa myöhempää perua (tulee sen latinankielisestä nimestä), alunperin teos tunnettiin nimellä Politeia, joka tarkoittaa suurin piirtein sitä, ”mikä yhdistää minkä tahansa yhteisön”.1900-luvulla syntyneen fasismin ja antiikin Kreikassa esitetyn ”ihannevaltion” mallin samastaminen on siis puhdas anakronismi ja se vaatii vertailukohteiden tarkastelua niin abstraktilla tasolla, etteivät abstrahoidut vertailukohteet enää korreloi todellisuuden kanssa lainkaan sillä maailma muuttuu muuallakin kuin Nummisuutareissa. Vaaditulla abstraktion tasolla emme enää tarkastelisi antiikin tai 1900-luvun fasistisia yhteiskuntia vaan itse keksimiämme ihanteellisia vertailukohteita. Historiallisen vertailun ja ongelmista voisi sanoa huomattavasti enemmänkin, mutta katsokaamme itse tekstiä.

Jos siis vilkaisemme Platonin Valtiota, niin mitä sieltä löytyy? Jotkut filosofit ovat tavanneet korostaa, että Valtio on enemmänkin tutkimus sielusta, se osista sekä ideaopista kuin ihanteellisesta yhteiskunnasta. Epäilemättä teos on monitasoinen, mutta poliittisen ulottuvuuden unohtaminen ei vaikuta uskottavalta tulkinnalta. Teoksesta löytyy kuitenkin muita perusteita kyseenalaistaa populaaria tulkintaa, jonka mukaan Platon esittäisi siinä käsityksensä siitä minkälainen on ihannevaltio. Tulkinta ei mene pieleen siinä, etteikö Sokrates esittäisi tässä dialogissa kuvaa ihannevaltiosta, vaan siinä, että se on kovin toisenlainen kuin on annettu ymmärtää. Itse asiassa Sokrates toteaa alussa ihannevaltion olevan lähinnä sellainen, jossa ihmiset asustelevat, juovat itse tuottamaansa viiniä, keskustelevat ystävien kanssa, pitävät huolta perheistään ja syövät terveellistä ja hyvää, muttei pröystäilevää, ruokaa. Vasta kun Sokrateelle huomautetaan, etteivät ihmiset osaa elää pröystäilemättä, Sokrates alkaa pohtia toisenlaista valtiomallia. Tämä uusi valtiomalli ei siis ole ihannemalli, vaan korruptoitunut muoto, jota luksukseen tottuneet ahneet ihmiset tarvitsevat. Lisäksi voidaan todeta, että dialogin lopussa Sokrateskin toteaa, ettei tämä korruptoitunutkaan malli ole ehkä toteutettavissa. Hän ei siis katso sen olevan realistinen esitys valtionrakenteesta.

Näiden tekstuaalisten huomautusten päälle voidaan vielä lyödä yksi yleisempi tulkinnallinen huomio. Nykyään on melko vaikea löytää filosofian historiasta kertovaa teosta, jossa ei mainittaisi sitä tulkinnallista ongelmaa, jonka Platonin teosten muoto tuottaa. Niitä ei ole kirjoitettu teorioiksi; niissä ei esitetä väitettä, jota pyritään kaikin keinoin tukemaan. Ne ovat dialogeja ja dialogeissa esiintyvät henkilöt tarkastelevat asioita eri kannoilta, eivätkä keskustelut aina johda selkeään lopputulokseen. Näin ollen kaikki yritykset koota yhteen Platonin filosofia opinkappaleista on aina epäilyttävää. Antiikin filosofian voidaan muutenkin katsoa olevan enemmänkin elämäntapa, kuin kokoelma teoreettisia oppeja (sivumennen sanoen, ranskalainen Pierre Hadot on kirjoittanut antiikin filosofiasta elämäntapana erinomaisia kirjoja).

Voimme kuitenkin unohtaa tulkinnalliset erimielisyydet sekä historian tulkinnan ongelmat, ja miettiä, mitä siitä seuraa, jos hyväksymme kuvauksen, jonka mukaan Platonin oletettu ihannevaltio on fasistinen. Perusteet tällä varmaan lienevät ne, että kyseisessä valtiomallissa kansalaiset unohdetaan yksilöinä ja heitä johdetaan diktaattorisin ottein. Jos katsomme, että nämä tai jotkin niiden kaltaiset perusteet oikeuttavat rinnastuksen, niin olemmekin tilanteessa, joka yllättänee jopa tähtitieteilijän: nyt voimme nimittäin kuvat kaikkia menneitä ja tulevia diktatuureja fasistisiksi. Ehkä voimme jopa unohtaa kokonaan käsitteen diktatuuri, ja puhua vain fasismista. Tämä on kuitenkin liian kova hinta maksettavaksi fasismikortiksi nimetystä retorisesta aseesta, joka on jo menettänyt voimastaan suurimman osuuden. Tärkeämpää on, että voimme tehdä eroja erilaisten diktatuurien välille. Tämä on tärkeää siksi, että vain säilyttämällä erot meidän on mahdollista esittää eri diktatuureista tarkkoja analyyseja, arvioida syitä niiden syntyyn, menestykseen ja tuhoon. Kontekstuaaliset analyysit ovat korvaamattomia mikäli haluamme ottaa opiksemme diktatuureista.

Sami Syrjämäki
Syndicate content