argumentaatio

Presidentinvaalikeskusteluissa Timo Soini on korostanut useaan otteeseen, että kenenkään mielipide ei ole väärä, jos se on hänen omansa. Lähtöjään tämä kuulostaa mukavalta ja vastaansanomattomalta näkemykseltä. Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen. Soini onkin käyttänyt tätä lausumaa keskusteluissa taitavasti kuvatakseen perussuomalaisten kannattajia väärinymmärrettynä ja vainottunakin joukkona.

Soinin vastakritiikki ei olekaan tuulesta temmattu. Tiettyjen perussuomalaisten riveissä toimivien aktiivien touhut ovat saaneet aikaan moraalipaniikkia, ja perusteltu kritiikki heitä kohtaan tahtoo pursuta yli äyräiden koskettamaan ketä tahansa perussuomalaista. Ei vaadita ruudinkeksijää ymmärtämään, että huitova kritiikki on omiaan vahvistamaan yhteisyydentuntoa myös siellä, missä olisi aitoja mielipide-eroja. Huolimaton perussuomalaisten kritiikki voi siis kääntyä itseään vastaan. Soinin retorinen johtopäätös ”oma mielipide ei voi olla väärä” hyppää kuitenkin yli laidan toisella tavalla.

Rinnastetaan se toiseen perussuomalaisten aivoriihen oivallukseen, joka on uudelleenlämmitetty klassikko sananvapaus- ja suvaitsevaisuuskeskustelusta ympäri maailman. Esimerkiksi Soini on usein valittanut, että hänen abortti- tai seksuaalisuuskantojensa kritiikki on osoitus suvaitsemattomuudesta, samoin kuin perussuomalaisen ”maahanmuuttokriittisyyden” kritiikki. ”Suvaitsevaiston fasismi ja darvinismi kukkivat”, kuten hän totesi blogissaan 3. tammikuuta. Toisia ihmisiä kritisoivat kannatkin ovat ”omia mielipiteitä”, joita ei saa kutsua vääriksi suoralta kädeltä. Näin Soini kuvaa itsensä demokratian ja vapauden puolustajaksi ja syyttää muita niiden loukkaamisesta.

Tätä lausumaa on kuitenkin vaikea pukea yhtä pehmoisenmukavaan asuun kuin alussa mainittua omien mielipiteiden puolustusta. Siksi kannan ongelmat ovatkin selvemmät. Poliittiset mielipiteet eivät voi olla koskemattomia ja muuttumattomia, vaan niihin kuuluu kiistely ja koettelu. Kyllähän ihmisten tulisi muuttua elämänsä aikana, niin ihmissuhteissaan ja kasvatuksensa aikana kuin yhteiskuntaan osallistuessaankin. Politiikka ei ole vain mielipiteiden nokittelua.

Ja tietysti jos mielipiteeseen kuuluu, että toiset ihmiset ovat alempiarvoisia, sillä on hankalat seuraukset sen kannalta, miten yhteiskunnassa edes voidaan elää. Kun ei suvaita ominaisuuksia, joille ihmiset eivät voi mitään (toisin kuin vaikka poliittisia mielipiteitä), ollaan vaarallisella alueella. Kaikkien ihmisten arvoa korostavan Soinin luulisi tämän hyväksyvän, mutta silti hän puolustaa kaikkien mielipiteiden oikeellisuutta.

Mutta tämä kritiikki ei liene Soinille kovin merkityksellistä. Perussuomalaiset ovat strategiassaan ymmärtäneet hyvin politiikan any publicity -puolen: tärkeintä on pitää huomio itsessä ja hallita keskustelua. Vaikka keskeiset kannat ammuttaisiin täyteen reikiä, kritiikin kohteenakin perussuomalaiset säilyttävät huomioarvonsa. Tässä vaiheessa se vaikuttaa olevan tärkeintä, kun asema suurena puolueena halutaan vakiinnuttaa. Soini totesikin Neloskanavan järjestämässä keskustelussa Pekka Haaviston kanssa, että joukot oppivat ajan myötä käyttäytymään kunnolla.

Valittaminen toisten suvaitsemattomuudesta osuu myös hyvin nykytilanteeseen. Jos on ihmisryhmiä, jotka kokevat, että heidän maailmankuvansa on ollut piilossa tai ”kielletty”, poliittisen korrektiuden peittämää, tällaiset kannanotot vetoavat heidän loukkauksen tunteisiinsa. Johdonmukaisuus ei ole tärkeintä vaan toisten löytäminen. Soinin mainittu blogiteksti osuu näihin tuntoihin taitavasti:

”Älä unohda epäonnistunutta ihmistä. He haluavat olla mukana, kunhan kokevat kelpaavansa. Siinä oli suvaitsevaisuusoppia selvällä suomella sanottuna. Ihmiselämä on pyhä. Elettävä se on – jokainen elämä. Ja sillä on luovuttamaton arvonsa.”

Tässä on taiten taottu yhteen ”suvaitsevaiston” kritiikki, omien mielipiteiden oikeus ja ihmisarvo. Mutta mitä tällainen kanta tarkoittaa lopulta politiikalle? Kannatettavalta kuulostavan pienen ihmisen puolustuksen rinnalle on liitetty näkemys politiikasta, joka on vastuuton minkä tahansa puolueen johtajalta.

Kannanotoissaan Soini nimittäin lopulta vastustaa kriittistä keskustelua. Perussuomalainen retoriikka maalaa kuvan omista näkemyksistä puhtaina ja alkuperäisinä ja vaatii niiden täydellistä loukkaamattomuutta. Ihmiset ovat siten joukossakin mielipiteineen yksin. Puoluekaan ei ole mielipiteitä muuntava ja kasvattava yhteisö – miten se voisi olla, jos jokaisen mielipide on oikea? – vaan pelkkä mielipiteitä puolustava elin. Tällainen puolue tai kansanliike ei voi kehittää omaa ääntä.

Demokratia ei tarkoita sitä, että kaikki mielipiteet ovat yhtä hyviä, ja että kaikkien tulee antaa kukkia. Se tarkoittaa, että mielipiteitä ei saa tukahduttaa väkivalloin, eikä valtiovalta saa hallita niitä.

Jokaisella on oikeus ja vapaus omiin mielipiteisiinsä. Mutta vaikka mielipiteeseen on oikeus, se ei ole automaattisesti oikea. Kuka tahansa ymmärtää, että nämä ovat kaksi eri asiaa. Demokratiaan vapauden kumppanina – itse asiassa kaikkeen elämään –kuuluu, että mielipiteitä pyritään muuttamaan, toisiin koitetaan vaikuttaa. Miksi?

Koska politiikkaan täytyy kuulua ajatus, että toisilla on vääriä mielipiteitä, joiden halutaan muuttuvan. Politiikka on kamppailua näkemysten välillä, kamppailua ihmisten kannatuksesta. Näinhän on oltava: muutoin se kutistuisi vain valmiiden jääräpäisten eturyhmien väliseksi kädenväännöksi, jossa ei opita, muututa eikä kasveta. Maailma muuttuisi, mutta näkemykset siitä eivät.

Yhteiskunnissa on aina ristiriitoja, niin näkyviä kuin piileviäkin. Demokraattisen politiikan tarkoituksena on ratkoa niitä rauhanomaisesti ja antaa kaikille mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Demokraattinen politiikka joutuu myös aina kamppailemaan asioita vastaan, jotka estävät tätä, esimerkiksi kasvavia luokkaeroja, julkisen keskustelun monopoleja tai sukupuolten, etnisten tai uskonnollisten ryhmien välisiä oikeuksien eroja. Demokraattinen yhteiskunta ei synny vain äänestysmenetelmistä ja edustamisen tavoista, vaan se pitää synnyttää, kipeästikin, vapauden, demokraattisten käytäntöjen ja tasa-arvon kolmiyhteydessä.

Ja täytyy muistaa, että tämä ei vie väistämättä rauhaisaan lintukotoon. Se vain takaa, että yhteiskunnallisia konflikteja ei ratkaista väkivalloin.

Demokratiassa on siis olennaista, että mielipiteet joutuvat koetukselle. Jotkut niistä pääsevät valtaan, mutta on tärkeää, että pelin säännöt eivät tue mitään valmiiksi (esimerkiksi taloudellisen tietämyksen haastaminen on tärkeää, ettei asiantuntijatietoon voida vedota vailla kriittistä keskustelua). Valittaminen kritiikistä ylipäänsä on siis lähtökohtaisesti epädemokraattinen näkökulma. Kritiikin tavoista ja sisällöistä sopiikin valittaa.

Mutta keskustelua ja kiistelyä ei pidä vastustaa. Niiden puutteesta kärsisi koko suomalainen poliittinen keskustelu. Tällaisesta ylimalkaisesta mielipiteiden puolustamisesta seuraa vain arvojen teatteria, jossa roolit ja näyttelijät ovat valmiita.

 

Ville Lähde

 

 

toimitus
15.09.2009
Suomen turkiseläinten kasvattajaliitossa ja/tai järjestön käyttämässä mainostoimistossa on lueskeltu argumentointioppaita. Eilinen Helsingin Sanomat sisälsi STKL:n viiden palstan levyisen ja ¾-korkuisen ilmoituksen ”Turkisten lisäksi sinulta tahdotaan kieltää moni muukin asia”. Tekstin ja kuvan mukaan ”turkisten vastustajat” ja ”eläinaktivistien propaganda” ylimalkaan eivät välitä eläinten hyvinvoinnista. Päämääränä on turkistuotannon lakkauttaminen – ja saman tien hampurilaisten sekä ”maidon, lihan, villasukkien, nahkakenkien…” kieltäminen. Turkisala taas julistaa, että kaikkien kuuluu nauttia, kuten aina ennenkin, maidosta, lihasta, villasukista, nahkakengistä, turkiksista ja muista ”laillisen ja eettisesti korkeatasoisen tuotantoeläinten pidon” tuomista hyvyyksistä. Turkistuottajat kaipaavat suomalaisten tukea oikeuksilleen ja arvostusta työlleen. He haluavat ”huudon”, ”mielenosoitusten” ja ”marssien” sijaan ”antaa työstään totuudenmukaista tietoa”.
 
P. T. Geach tiivisti 1976 kirjassaan Reason and Argument ajattelutaitojen merkityksen: ”Logiikka jokapäiväisenä käytäntönä on liian vakava asia jätettäväksi ammattiloogikoille, aivan niin kuin politiikkaakaan ei voi turvallisesti jättää ammattipoliitikoille. Jokaisen koulitun ihmisen tulisi oppia käsittelemään pitävän ja pitämättömän argumentin, todistelun ja seuraamusten, ajatusten ja tekojen hyvän perustelemisen sekä johdonmukaisuuden käsitteitä tottuneesti ja johonkin määrään pätevästi.”
 
Perinteisesti päättely- ja argumenttikäsikirjat oikeuttavat itsensä tarjoutumalla suojaamaan kansalaisia propagandalta. Perustelutaktiikoista tai todistelustrategioista jotain tietävä älyää, niin väitetään, helpommin sen, milloin poliitikot, virkamiehet tai talousvaltiaat koettavat sumuttaa sanoillaan. Mutta selittelyskenen kolttosista ja puliveivauksista kertovat kirjat kiinnostavat auttamatta myös opinhaluisia ja taidonjanoisia propagandisteja.
 
Pörheäturkkisten nisäkkäitten häkittäjät käyttävät ilmoituksessaan avoimesti slippery slopeksi eli liukkaaksi luiskaksi tai kaltevaksi pinnaksi kutsuttua argumenttia. Jos eläintensuojelijoille annetaan periksi yhdessä asiassa, livetään oitis alas mielivaltaisten, kokonaista elämänmuotoa uhkaavien muutosten rinnettä. Eläinsuojelijoiden ja heidän sympatiseeraajiensa tulisi käsittää, että vaatimukset tarhauksen perusteellisesta muuttamisesta tai lakkauttamisesta suistavat yhteiskunnan raiteiltaan. ”Hyökkäykset” tarhoille vastaavat näin tarkoin halua panna oikeus ja perinteet vaakalaudalle. Kaikki menee lehmänhännän suuntaan. Dominot tanssivat. Kohokohtana on kolme pistettä.
 
STKL ei ole puffissaan saanut aikaan yhtään hassumpaa jälkeä. Ensinnäkin se simuloi vahvaa eläinoikeusajattelua leimaamalla miedon eläinoikeusajattelun arveluttavaksi: moni turkkien vieroksuja pupeltaa mielellään purilaista siannahkaloafereissaan. Toiseksi se pystyy retorisella eleellään sekoittamaan asetelmaa, jossa moni eläinsuojelua tukeva tai harjoittava nimenomaan ajattelee, että turkistuotanto on vain ääritapaus tuotantoeläinten kohtelun ja/tai pitämisen yleisestä ongelmasta.
 
Niljakkaan äyrään argumentti ”jos A, niin Ö” ei ole virhepäätelmä, jos A:sta todella seuraa B, jos B:stä todella johtuu C, jos C todella viettää D:hen ja niin edelleen. Manuaalit neuvovat tavallisesti vastaamaan tällaiseen argumenttiin kysymällä: etkö siis näe mitään vikaa tuossa asiassa (kuten eläinsuojelussa) itsessään, vaan vasta sen toisen, kolmannen tai yhdeksännen mutkan takana häämöttävissä luulotelluissa seurauksissa? Koira- ja näätäeläinten vangitsijoille voisi myös maistattaa omaa lääkettä: jos turkiseläintarhaus sallitaan, pian sallitaan hirvien, copywritereiden ja elinkeinoasiamiesten telkeäminen virikkeettömään metalliverkkosäilöön.
 
Maassa, jossa vihreät ja keskusta kuuluvat hallitusyhteistyöstä huolimatta pahimpiin riitapukareihin, ei ole juuri toivoa luomutuotannon merkittävästä lisäämisestä poliittisen tahdonmuodostuksen turvin. Siksi eläinsuojelukeskustelu koostuu lähinnä tarha- ja propagandaiskuista.
 
Hirtehistä kyllä, kaltevan pinnan argumentista tunnetaan eläinperäinen versio. Vanhan tarinan arabi salli suosikkikamelinsa pistää kuonon yöksi suojaan hänen makuukamariinsa. Tämä tykkäsi kyttyrää. Ennen pitkää huoneessa seisoi koko sorkkaeläin täydessä huiskeudessaan. Slippery slopea voidaan kutsua myös kamelinkuonoargumentiksi. ”Totuuden vääristelystä” tuohtuneet turkistuottajat taas haluavat pitää suurimman osan kettujen, supikoirien, naalien, minkkien ja hillerien jäsenistä piilossa julkisuudesta. Esille saisivat kernaimmin päästä vain korkean jalostusasteen lopputuotteet: juhlavastaanottojen stoolat, tanssiaisten puuhkat, paraatien nikitat, tarhaajien sankaruus ja itse muokattu informaatio.
 
Jarkko S. Tuusvuori & Sami Syrjämäki
 
 
Syndicate content