pop

Tällä palstalla jo pariin kertaan (http://filosofia.fi/node/4576 & http://filosofia.fi/node/4963) puffattu uusi aikakauslehti The Journal of Philosophy and Popular Culture ei ole vieläkään nähnyt päivänvaloa. Thompson Riversin yliopistossa hanketta virittelevällä filosofian apulaisprofessorilla Jeff McLaughlinilla on ollut hidasteita tiellään. Uusilla uteluilla kiusattuna hän kertoi allekirjoittaneelle, että verkkolehden toteuttamiseksi ei yksinkertaisesti ole järjestynyt riittämiin aikaa eikä tukijoukkoja. Ensi vuonna miehen on kumminkin määrä käyttää virkavapaastaan jellonanosa visioimansa filosofian ja populaarikulttuurin erikoistoimitteen pystytykseen.

 
Tätä odotellessa voi lukea, miten Briteissä ällisteltiin loppukesästä populaarin filosofian kieltämättä mietityttävää suosiota; ks. Joy Lo Dico, "Get Your Brain in Gear"The Independent. Vihlovammin samasta aiheesta, populaarin filosofian (ja populaarin luonnon- tai yhteiskuntatieteen) suoranaisista vaaroista, kirjoitti viime vuoden puolella myös yhdysvaltalainen Julian Sanchez, yksi maailman kehutuimmista blogaajista, unohtamatta ruotia ohimennen omaakin osallisuuttaan: http://www.juliansanchez.com/2009/06/01/perils-of-pop-philosophy/.

 
Lienee syytä lisätä, että Kanadassa kypsyvään tulevaan journaaliin ei välttämättä päädy laisinkaan artikkeleita populaarin filosofian tai filosofian populaaristamisen eri muodoista. Suunnitelmien mukaan se on keskittyvä enemmän tai vähemmän populaarikulttuuristen ilmiöitten, tapahtumien, esineitten, teosten tai teorioitten enemmän tai vähemmän filosofiseen erittelemiseen. Vaan kun kerran filosofiasta on jo liikkeellä monen sortin suosittuja ja kaikkia kosiskelevia tuotoksia, kaipa niidenkin kriittinen filosofinen tarkastelu lankeaa varrotun nettivälineen toimialaan. Paitsi filosofiaa ja populaarikulttuuria, se tutkisi tällöin myös filosofiaa populaarikulttuurina ja kenties populaarikulttuuria filosofiana. Nytkö siis kaivataankin lehden syntymän lisäksi sitä, että se pulpahtaisi keskuuteemme oitis täydellisen itsetiedostuksen elkein (tai vainoharhaisesti omaa luonnettaan tiukaten)? Ei kai sentään. Kunhan joskus ilmaantuisi ja edes toisinaan tuohonkin kekoon sohaisisi.

 

Jarkko S. Tuusvuori

toimitus
04.02.2010
-
 
niin & näinin pian vuodentakaisen pop-teemanumeron nettihaarakkeeseen saatiin viime kesänä viedyksi alustava ’pop’-käsitehistoriikki. Kalpaten käymisen makua oli ilmassa, kun bielefeldiläinen Transcript-kustantamo otti ja julkaisi 568-sivuisen kirjan samasta aiheesta. Tuottelias bochumilainen dosentti Thomas Hecken oli saanut valmiiksi teoksen Pop. Geschichte eines Konzepts 1955–2009. Alaotsikon aikarajauksesta toki huomaa, että painotukset eroavat: n & n -nettiesitys kartoitti ennen muuta popin esi- ja varhaishistoriaa hamasta menneisyydestä 50-luvulle saakka. Mutta ennen kuin Hecken pääsee subrubriikkinsa ajanjaksoon, hän taustoittaa tarkasteluaan lähtemällä liikkeelle 1700-luvun lopulta. Perustavaa on varhaisromantiikan ilmentämä uusi vapautuminen. Joukko taiteilijoita pääsi irti uskonnollisista ja moraalisista pakoista sekä eroon mesenaattien ja esteettisten kaavojen puristuksesta. He syöksyivät ulos salongeista kilvoittelemaan nopeasti sivistyvästä suuresta yleisöstä – vain huomatakseen, että suosittuus ja taiteellinen arvokkuus suhtautuivat toisiinsa toisin kuin ennen emansipaatiota.
 
Tämä ei lupaa huonoa. Hecken vastaa huutoonsa nostamalla esiin Christian Garven (1742–1798), joka vaati kaikelta filosofialtakin populaariutta. (Hän ei mainitse Diderot’n vastaavaa vaatimusta.) Hän esittelee Herderin oppilaan Gottfried August Bürgerin (1747–1797), joka halusi sievistää ja ylentää ’kansan’ käsitteen, jotta kansanomaisuus voisi olla mainesana ja kansansuosio täyteläisyydentae. Hecken muistuttaa Schillerin teroittaneen, että neron tehtävänä oli juuri yhdistää sankat väenjoukot ja kouluja käyneet luokat. Schiller ja Kant yhtyivät esteettisen vapauden tähdennyksessään, mutta myös siinä, että he varoittivat liikaräikeydestä, yliärsytyksestä ja hekumallisuudesta. Tästä vie Heckenin tie muiden muassa Baudelairen kautta Nietzschen tapaan pitää Wagnerin musiikkidraamaa kiihotushakuisena ”massataiteena”. Sitten siirrytään rivakasti Marinettin futuristisiin manifesteihin ja muuhun modernistiseen avantgardeen sekä jazziin ja kitschiin.
 
Mutta eihän tämä vetele. Heckenin kirjan ensimmäiset puolensataa sivua vetävästi kirjoitettua pop-esihistoriaa on nimittäin silmiinpistävän popitonta kertomaa. Pohjustetaan kyllä sinänsä pätevästi sivulta 51 alkavaa ”populaarikulttuurin” ilmiöiden käsittelyä, vaan tuskin voi lainkaan puhua juuri käsitteen valaisemisesta tai aiheen nimenomaan käsitehistoriallisesta työstämisestä. Ei esimerkiksi puhuta Mozartin pop(ulaarius)-suhteesta. Ei muustakaan populaarin ja klassisen rajankäynnistä. Ei ylimalkaan huomioida popin varhaisia konkreettisia ilmaantumisia ennen rock-aikakautta. Flapperista, hipsterista, midbrow’sta ja paljosta muusta Hecken kirjoittaa osuvasti. Hän vain seurailee liiaksi, esipuheensa paljastamassa hengessä, pop-taiteen syntyehtoja ja alistaa löydöksensä sille. Historiikki pelkistyy pejoratiivisen massakulttuurin suureksi siirtymäksi affirmatiiviseen pop(ulaari)kulttuuriin. Kun tarina alkaa vyöryä eteenpäin IG-ryhmästä ja yhdysvaltalaisesta pop artista, se ei tuo kovin paljon uutta jo yleisesti tunnettuun. Vasta 80–00-luvun popin käänteiden jäsentelyllä on erityistä arvoa ainakin mukiinmenevänä koosteena keskusteluista.
 
Syrjään jää popin käsitteellinen vetovoima ja lupaus. Ennen kuin valittaa otsikon harhaanjohtavuutta, joutuu toteamaan, että kirjahan kuuluttaa kertovansa pop-Konzeptista. Pop mainitaan Oberbegriffinä sille ja tälle. Nide viipyilee popin hahmotustavoissa, etuoikeutetuissa rekvisiitoissa ja auktorisoiduissa tilpehööreissä. Ei ihme, jos alkaa kaivata jotain ei-konseptoitua, alemman luokan käsitteellisyyttä. Hecken toteaa ohimennen (s. 100), että murtauduttuaan esiin ”pop ei toiminut käsitteenä [Begriff] ainoastaan populaariuden lyhenteenä, vaan sitä käytettiin myös substantiaalimmin”. Hän on vain itse harmillisen kiinnostumaton tuosta popin täysipainoisemmasta ja omavoimaisemmasta käyttelystä, saati käsitteen elämästä mestari- ja gurukäyttöjen tuolla puolen. Heckenin innostumattomuus ”pop”-sanan eri instantiaatioista vahinkolaukauksineen kaikkineen yhdistyy hetkahtamattomuuteen pop-lauluista tai muista tietyistä pop-esineistä. Etusijan valtaavat teiniyden ja alakulttuuriuden kevytsosiologia, hedonismin ja postmoderniuden kevytfilosofia ja dandyn ja campin kevytkulttuurintutkimus. Aivan liian yleiset kysymykset.
Heckenin jäljiltä tuntee vetoa Jon Savagen nautinnolliseen kirjaimellisuuteen. Ja popmusiikkiin.
 
P.S.
Tällä palstalla kerrottiin taannoin The Journal of Philosophy and Popular Culturen tulemisesta. Puuhamies Jeff McLaughlin valitteli hiljan allekirjoittaneelle, että hidasteita on riittänyt. Opiskelijavoimia on mobilisoitu, mutta syksyksi 2009 aiottu lanseeraus siirtyy ainakin pitkälle kevääseen 2010.
 
 
Jarkko S. Tuusvuori
 
tere
20.12.2009
Kaikesta tietoyhteiskuntavouhkaamisesta, "vihreästä kapitalismista" ja oletetusta talouden ”amaterialisaatiosta” huolimatta öljyn kulutus on aivan näihin päiviin asti korreloinut melko tarkasti talouden kokonaisvolyymin kanssa. Enemmän öljyä, enemmän tuotantoa.



Koska öljy yksin vastaa noin 40 prosenttia kaikesta energiasta, sama miltei lineaarinen suhde kuvaa maailmanlaajuisesti kaiken energiankulutuksen ja talouden kasvua.



Mutta juuri nyt vaurailla mailla näyttäisi olevan tilkkasen liikkumavaraa. Vuodesta 2005 lähtien OECD-maiden kulutus on ollut hienoisessa laskussa, vaikka talous on edelleen kasvanut (esimerkkinä Eurooppa).



On niin kutsuttu ”anybody's guess” mistä tämä poikkeava ilmiö johtuu. Osa selittynee energiatehokkuudella, osa muualta tuotuihin tavaroihin sisältyvän työn/energian määrällä, osa finanssisektorin laskennallisella "haamukasvulla". Joka tapauksessa OECD-maiden energiankulutuksen lasku ja taloukasvun pidempi hiililieka ei näytä innostaneen niitä ilmastotalkoisiin. Kuluttamatta jäänyt öljykään ei ole jäänyt völlehtimään markkinoille, vaan Intia ja erityisesti kovasti kasvava Kiina ovat ostaneet kaiken saatavilla olevan mustan kullan. Minä tahansa päivänä koetaan historiallinen hetki, jona ei-OECD-maiden kulutus ohittaa OECD-maiden kulutuksen. Ketäs sitten kutsutaan rikkaiksi? Hiukan ennen kuin konkurssi-GM joutui pelastettavien listalle, oli Toyota ohittanut sen suurimpana autovalmistajana. Länsimaiden finanssikriisin myötä Kiinasta on tullut kookkain yksittäinen automarkkina, suurempi kuin aikaisempi ykkönen Yhdysvallat. Mittavin Boeing Dreamliner-tilaus on tehty Intiaan. Sic transit gloria mundi. Geofilosofeille voi tulla muutakin mietittävää, kuin ranskalaisen, saksalaisen ja englantilaisen hengen eroavaisuudet.

Kilpailu öljystä kiristyy ruohonjuuri- vai pitäisikö sanoa putkenvarsitasollakin. Meksikossa huumekartellit ovat keksineet uuden bisneksen. Valtiollisen öljy-yhtiön putkiin tehdään syrjäseuduilla reikiä ja öljy viedään tankkiautoilla ja lotjilla rajan yli yhdysvaltalaisiin öljynjalostamoihin. Alan postmoderneja pioneereja ovat Nigerian MEND-sissit, jotka jo vuosikausia ovat paitsi terrorisoineet Shellin, Chevronin ja AGIPin kaltaisten öljy-yritysten toimintaa Nigerin suistossa, myös rahoittaneet oman sangen laajan toimintansa laittomalla öljykaupalla. "Neljännen sukupolven sodankäynnin" asiantuntija John Robb on kutsunut tätä öljyn liepeillä kuhisevaa terrorismia "varjo-OPECiksi", koska Irakista Sudanin ja Nigerian kautta Meksikoon ulottuvalla alueella erilaiset rikollisten, vapaustaistelijoiden, insurgenttien ja kapinallisten sekaryhmät heiluttelevat halutessaan globaaleja öljymarkkinoita kuin Lähi-idän jätit parhaimmillaan. Tänä vuonna Nigeria lupasi tunnetuimmille kapinallisjohtajille synninpäästön, rahaa ja suojelua, jos he antautuvat. Huhujen mukaan osa johtajista suostui, muutti varhaiseläkkeelle Lontoon penthouseensa ja luovutti paikkansa nuoremmilleen, jotka muutenkin olivat jo sitä mieltä, että aika aikaa kutakin. Eipä silti, on näistä piireistä ennenkin ponnistettu pitkälle. Muudan Josif Vissarionovitš Džugašvili-niminen tsaarinriesa aloitteli uraansa vallankumousjohtajana ja varainhankkijana järjestämällä Rotschildien omistamalla öljykentällä Batumissa tulipalon, jotta työläiset saisivat lisäbonuksen palon sammuttamisesta. Rotschildit sanoivat ei. Seurasi lakkoja ja mellakoita, lopulta "Koba" Džugašvilin ensimmäinen karkotus Siperiaan ja parin kuukauden sisään myös ensimmäinen epäilyksiä herättäneen helponoloisista pakomatkoista.

Mutta öljyn kulutus korreloi yllätävämpienkin asioiden kanssa. Kun kuvaan laitetaan Yhdysvaltain öljyntuotanto ja pysyväistä suosiota saavuttaneiden pop/rock-kappaleiden syntyajat, saadaan esiin mielenkiintoinen vastaavuus, jota on hieman hankalampi selittää kuin energian ja talouden yhteyttä. Ellei sitten ole niin, että enempi energia enempänä työnä tihkuu suoraan myös viihdyttäjien enemmäksi inspiraatioksi. Määrästä laaduksi, kuten eräät dialektikot edellyttävät.

Paluu poppiin

”Kun musiikkiteollisuus painuu taloudenspiraalissa unohduksiin ja yleisöt jatkavat sirpaloitumistaan, Michael Jackson on osoittautuva viimeiseksi universaalisti rakastetuksi poptähdeksi, viimeiseksi merkiksi aataminaikaisesta yhtenäiskulttuurin käsitteestä.”
(Harry Burson 8. heinäkuuta Pop Matters -sivustolla http://www.popmatters.com/pm/feature/107582-michael-jackson-and-the-deat...)

Tämä on yksi monista paksuista avautumisista erään kuolemantapauksen johdosta. Paljon on puhuttu julkisuuden muuttumisesta. Suomessakin YLEä paheksuttiin Jackson-nekrologin korottamisesta ykkösaiheeksi, vaikka YLE kai juuri yritti olla yhtenäiskulttuurin asialla, mahdollisimman suuren yleisön palvelijana. Yllä esitetty ennuste on kiistanalainen useammasta kuin yhdestä kohdastaan. Ja vaikka se olisi yleisesti ottaen uskottava, mauttomalta tuntuu liittää Jacko juuri pysyvyyden kategoriaan. Dave Lindholmin ammoin esittämän lausunnon mukaan nyt hartaasti juhlitun ”popin kuninkaan” ydinasia oli nopeus.

Oli miten oli, pop-käsitettä on aiheellista setviä kultakin puoleltansa. Populaarius niin suosittuuden kuin koko kansaa (tai täysyleisöä tai ketä tahansa) koskevuuden merkkinä, samoin kuin tiettynä, eri aikoina omakseen erottuvana tyylilajina pysyy kiehtovana tutkimuskohteena. niin & näin 1/09:ssä kerrottiin (ks. Jukka Mikkonen, ”Populaarikulttuurifilosofiaa”) vireillä olevasta hankkeesta akateemisen ”filosofiaan ja populaarikulttuuriin keskittyvän journaalin” perustamiseksi. Projektin vetäjä Jeff McLaughlin kertoi allekirjoittaneelle heinäkuussa, että lehti on kuin onkin syntymässä. Printtiformaatista luovuttiin lähinnä taloudellisista syistä, McLaughlin harmittelee, mutta suhtautuu open access -pohjaiseen nettilehtijulkaisemiseen toiveikkaasti. Hän mainitsee peräti sankan joukon tutkijoita tarjoutuneen mukaan toimitusneuvostoon, johon valikoitui sitten 42 filosofian tohtoria ympäri maailmaa.

Yhdysvaltalaisen Journal of Popular Culturen (1967–) mallin mukaan uusi, vielä nimeämätön filosofian ja popkulttuurin verkkolehti toivoo juttuja laajasta aihepiiristä: mainonta, huvipuistot, animaatiot, sarja- ja pilakuvat, liikennevälineintoilijat, kuuluisuudet, sirkukset, sotapelit, keräily, valokuvaus, tanssi, fanius, muoti, vaatteet, ruumiinmuokkaus, festivaalit, messut, markkinat ja maailmannäyttelyt, elokuvat, ruoka, nettikulttuuri, kuva- ja sanomalehdet, kirjat, slangi, musiikki, radio, kuluttaminen, elektroniikka, lelut, klubit, seurat, taikurit, urheilu, underground, televisio, teatteri, trendit, villitykset, pelit, paraatit…

Syksyn tullen Kanadan Brittiläisessä Kolumbiassa sijaitsevan Thompson Riversin yliopiston suojissa alkaa tapahtua. Filosofian apulaisprofessori McLaughlin – joka on julkaissut muun muassa kirjan Comics as Philosophy (2005) – aikoo rakentaa sivuston yhdessä tietojenkäsittelytieteen opiskelijoitten kanssa, niin että se saadaan toimintaan lukukauden loppuun mennessä. Kustannukset pysyvät kurissa, kun atk-porukka tekee oman osuutensa opinnäytetyönä, eikä vetäjä itse laskuta kuin kulukorvauksia. Ei ihme, että yliopisto on yhtenä vihreänä valona hankkeen takana. Asiasta innostuneen McLaughlinin sanoin ”populaarikulttuuria käytetään filosofiassa muodollisesti ja epämuodollisesti, ja niinpä minä haluaisin tästä journaalin, jossa filosofit voisivat laittaa oivalluksensa yhteiseen jakoon”.

niin & näin 1/09:n popnumeron jatkeeksi luotu nettipesäke filosofia.fi/pop täydentyy nyt viimeisen kerran. Siellä julkaistaan katsaus pop-käsitteen historiaan, suuren lauluntekijän Warren Zevonin (1947–2003) haastattelu ja vielä yksi satsi poplistauksia, jotta saadaan 100 listan paketti valmiiksi. Popnumeron nettihaarakkeeseen sisältyvä katkelma Jaska Filppulan romaanista taas poistetaan sovitusti sivustolta, koska samaa tarinaa ilmestyy kirjana (Me ei oltu valtaosaa. Like 2009).
 
niin & näin kiittää Jaskaa ja muita poptalkoisiin osallistuneita.
 

Jarkko S. Tuusvuori

Ps.
Apulaisprofessori McLaughlin kertoo, että nyt on lehdellä nimikin: The Journal of Philosophy and Popular Culture. Sen sijaan open accessin kohtalosta ei ole tietoa…
Tuotantotapaa ja tuotoksia odotellessa voi lukea yhdeltä kenties odottamattomalta taholta tulevaa kotimaista pop-pohdiskelua. Yliopistossa on nimittäin ilmestynyt hiljakkoin kaksi esseellistä asian vieriltä ja ytimistä: Kyösti Niemelän ”Madonna on Dylan” (6–7/09) ja Tapani Kilpeläisen Keith Richardsia käsittelevä ”Aikamme ainoa elämäntapafilosofi” (8/09).
 

Syndicate content