talous

Björn Wahlroos epäili, etteivät saksalaiset demarit ole käyneet taloustieteen peruskurssia, kun nämä ajavat minimipalkkalakia. Käppyrät kertovat, miten tulee edetä. Wahlroosin argumentoinnissa on liuta ongelmia. Ensinnäkin tieteen marssittaminen tukemaan omaa kantaa pyrkii maskeeraamaan näkökulman “tieteellisen neutraaliksi”. Wahlroos myös sivuuttaa sen, että taloustieteessä peruskurssien mallit eivät suoraan vastaa todellisuutta. Näiden lisäksi Wahlroosin tapa nähdä valtio ensisijaisesti yksilön vapautta rajoittavana toimijana, josta on syytä emansipoitua, on hyvinvointivaltioperinteeseemme huonosti istuvaa tuontitavaraa. [1] Kuitenkin juuri Wahlroosin vetoaminen “taloudellisiin realiteetteihin”, markkinoiden logiikkaan, ansaitsee tarkempaa huomiota. Se kun ei ole kirjoittajan yksinoikeus – kaikkea muuta.


Wahlroosin “Economics 101” voi antaa simppelin kannan minimipalkkalakiin. [2] Hyvin erilaisen näkökulman kysymykseen saa, jos konsultoi muita tieteitä – tai edes taloustiedettä hieman laajemmin. Yhteiskuntatieteilijöiden esittämää kritiikkiä sitä kohtaan keitä kuunnellaan poliittisessa päätöksenteossa ja kutsutaan Heureka-foorumeihin ei ole syytä leimata kateudeksi toisten alojen menestyksestä. Ehkä ongelma ei selity yhden tai toisen tieteenalan epäonnistumisella julkisuudenhallinnassa tai popularisoinneissa. [3] Taloudellisten “faktojen” valta ei rajoitu tieteeseen – puhutaan talouden kulttuuristumisesta ja yhtä lailla “kulttuuriksi kutsutun alueen” markkinaistumisesta. [4] “Talouden” alue tulee erottamattomaksi osaksi kaikkea, kun joka paikkaan työntyvä “talouspuhe” vartijoineen ja lakeijoineen muokkaa ja kaventaa näkemyksiä, joita voi esittää mielekkäinä, valintoja joita voi tehdä. Marssijärjestys on selvä: “taloudelliset realiteetit” on syytä ottaa huomioon puhuttaessa mistä tahansa, niihin vedottaessa ei tarvitse ottaa huomioon käytännössä mitään.


Taloustieteen voimakas rooli kaikkialla on tietenkin kaikkea muuta kuin neutraalia. Taloustieteellinen puhe ei puhu vain taloudesta vaan kuljettaa mukanaan käsityksensä yksilöstä ja yksilön toiminnan luonteesta ja motivaatiosta sekä yhteiskunnasta. Käsitys ihmisyydestä ei ole satunnaista vaan keskeistä siinä, miten erilaisia asioita oikeutetaan. [5] Mistä on mielekästä puhua; mistä löytyy ratkaisuja; mitkä ovat todelliset ongelmat.


Puhtaasti itsekäs ihmisyys

Taloustieteen vaaliman ihmiskäsityksen perusta on liberaalissa ihmiskäsityksessä. Taloustiede ei ole ainoa tähän pohjaava tiede, mutta ehkä sitä voi syystä pitää hallitsevimpana ja laajenemishaluisimpana muotona tästä näkemyksestä. Siinä liberaalin ihmiskäsityksen ongelmallisimmat piirteet tavoittavat uudet sfäärit. [6] Liberaali käsitys yksilöstä (mieskansalaisesta) synnytettiin 1700-luvulla aikansa tarpeisiin tekemällä eroa kuvitteelliseen historiaan, luonnontilaan. Luonnontilassa vallinnut taistelu “sivilisoidaan” yhteiskuntasopimuksella. Taistelusta ei oikeastaan luovuta ja siirrytä “yhteisiin päämääriin”, vaan itsekkyys kanavoidaan uudelleen. Seyla Benhabib kuvaa:


“Poliittisen toimijuuden muodostaminen sivilisoi [...] suuntaamalla huomion sodasta omaisuuteen, turhuuksista tieteeseen, valloituksista luksukseen. Alkuperäinen narsismi ei muutu; nyt ainoastaan itsen rajat määritetään selvästi. [...] Kateutta ei eliminoitu, vaan se kesytettiin [...] Kilpailu on domestikoitu ja kanavoitu kohti hankinnan prosesseja. [Yhteiskuntasopimuksen säätävä ] laki hillitsee ahdistusta määrittämällä itsen ja toisen rajat kiinteästi, mutta laki ei paranna ahdistusta. Ahdistus siitä, että toinen etsii aina tapoja tunkeutua tilaasi ja omia sen, mikä on sinun.” [7]


Ihmisihanne, jonka mukaan minkä tahansa ulkoisen vaikutuksen tunnustaminen merkitsee riippuvuutta, itsemääräytyvyydestä luopumista, vaatii jatkuvaa suojautumista ja kamppailua. Vaihtoehtoina on joko täydellinen autonomia (toimijuuden ehto) tai autonomian menettäminen. [8] Tarvitsevuus ja huolenpito on ulkoistettu osaksi naiseutta, jonka määrittely (mies)toimijuudelle vastakkaiseksi pitää yllä hänen käsitystä itsestään. Riippuvuus voidaan tunnistaa vain toisissa. Tuija Pulkkinen kuvaa “liberaaliksi ontologiaksi” oletusta, jossa vastuullisen ja autonomisen toimijuuden ehtona nähdään yksilön säilyminen puhtaana ja erillisenä, ja näin mikä tahansa yksilöön ulkopuolelta vaikuttava tekijä “saastuttaa” yksilöyttä. Tässä käsityksessä yksilöstä ei oteta huomioon sitä, miten yksilöksi tulemisen prosessissa “ulkoinen” läpäisee ja muovaa yksilöä. Valtaan ei törmää valmis ja itseriittoinen yksilö, sillä yksilö on jo itsessään vallan tuotosta. [9]


“Puhdas yksilöys” täydellisine autonomioineen on fiktiota, jonka saavuttamiseksi on kiellettävä ulkoiseksi määritellyltä (kuten toiset tai luonto) itsenäinen olemassaolo, jotta se ei uhkaa yksilön kuvitelmaa itsemääräytyneisyydestä ja kontrollista. Tarkempi paneutuminen siihen, mikä kulloinkin ymmärretään yksilöä rajoittavaksi, auttaa näkemään autonomian tavoittelun kulttuurisidonnaisuuden.


Perinteisesti liberaali yksilökäsitys ei näe puolisoa uhkana itsenäisyydelle, kun taas riippuvuus “ulkopuolisista” rikkoo itsenäisyyskuvitelmaa. Kaikkea toimintaa määrittävää kulttuuria ei tunnisteta rajoittavaksi, mutta valtion rajoitteita vastaan käydään väsymätöntä kamppailua. Toisten tarpeellisuus on uhka itsenäisyydelle, joka ratkaistaan alistamalla tarvitut toiset omien tarpeiden tyydytykseen. Vaikka esimerkiksi liberaalin lähestymistavan haastava hegeliläis-marxilainen näkökulma yksilöön ei ratkaise kaikkia syvälle juurtuneen liberaalin yksilökäsityksen ongelmia, huomioi se hallitsevan ja alistetun aseman keskinäisen sidoksisuuden ja molemminpuolisen riippuvaisuuden. Näyttäähän herran ja rengin dialektiikka herran riippuvaisuuden rengistä. [10]


Todellisuus resurssina

Jos autonomiaansa aktiivisesti puolustava yksilöys ei ole uutuus, mitä erityistä taloudelliseen ihmiskäsitykseen liittyy? Ekofeministinen filosofi Val Plumwood on jäsentänyt kysymystä voimistuneen välineistymisen avulla. Välineistävä suhde todellisuuteen (toisiin, ympäristöön) on ollut aiemminkin ehto omalle autonomialle. En koe olevani riippuvainen toisten työvoimasta, luonnonvaroista, kulutustuotteista. Kun käytän niitä, suhtaudun niihin välineinä. [11] Ihmisten väliset suhteet ja suhde luontoon näyttäytyvät “satunnaisina” ihmisyydelle eli niitä ei tunnusteta keskeisiksi. Välineellisyys on tietenkin väistämätön osa inhimillistä toimintaa, ja Plumwood erottaakin toisistaan kaksi välineellisyyden muotoa. Ensinnäkin on olemassa välineellinen näkökulma näkökulmana toisten joukossa sekä välineellisyys, joka totalisoi suhteen todellisuuteen:


“Välineellisyys on käytön muoto, joka ei kunnioita toisten itsenäisyyttä tai olemisen kokonaisuutta tai tiedosta heidän toimijuuttaan.” [12]


Välineisyys, instrumentalismi, on “ekonomisen ihmisen” uudenlainen vallankäytön muoto, jossa toiset ja ei-inhimillinen todellisuus, jotka on aiemmin katsottu alisteisiksi (länsimaiselle) mieskansalaiselle, muuttuvat vain resursseiksi, tuotannontekijöiksi, mahdollisuuksiksi taloudelliseen hyötyyn. Plumwood tarkastelee, miten välineellisyys vaikuttaa olevan erottamattomasti sidoksissa itsekkyyteen ja hierarkkisuuteen. [13] Vaikka nykyisin myös (tietyt ehdot täyttävät) naiset voivat nousta tämän hierarkian huipulle, pysyy ihmiskäsitys kaikkinensa perin ongelmallisena sen vaatiessa aina “toisia” turvaamaan etuoikeutettua asemaa. Kaikilla ei ole yhtäläistä pääsyä tähän valtaan, ja käytännössä maapallon resurssit loppuisivat kesken, mikäli näin olisi. Voidaan esittää vastalause, ettei tällainen vallankäyttö välttämättä eksplisiittisesti kiellä vaikkapa toisten ihmisarvoa tai luonnon itseisarvoa. Tämä kuitenkin on sanahelinää, jos (ja kun) näitä seikkoja ei oteta huomioon tehtäessä päätöksiä.


Kuten tunnettua, Kant huomautti, että toisia ihmisiä tulisi kohdella päämäärinä sinänsä eikä välineinä. Jos rationaalinen toiminta määritellään vain henkilökohtaisen hyödyn tavoitteluksi, niin hieman kärjistäen voi sanoa, että taloudellinen ihmiskäsitys ei kykene näkemään toisia ihmisiä muina kuin välineinä. [14] Taloudellinen vallankäyttö ei kiellä muita arvoja teoreettisella tasolla, mutta tekee sen käytännössä. Nykyistä tilannetta leimaakin vahvasti kaksinaismoralismi: yhtäältä voidaan puhua tasa-arvosta ja humanitaarisuudesta ja ekologisista arvoista, ja samalla toisaalla toimia näitä vastaan.


Edellä kuvatun kaltainen, homo economicukseksikin kutsuttu, käsitys ihmisestä typistää ja painottaa tiettyjä inhimillisiä piirteitä toisten kustannuksella. Ihminen ei tavoittele vain omaa etua vaan on yhtä lailla kiinnostunut yhteistyöstä. Taloustieteessä on tavattu vedota niinsanottuun vangin dilemmaan, joka ei lopulta toiminutkaan todellisuudessa. Koetilanteessa vangit eivät dilemman oletuksen mukaisesti pyrkineet maksimoimaan omaa etuaan vaan tavoittelevat yhteistyötä. Ihminen on perustavasti sosiaalinen ja yhteisöllinen. Empatia, kyky asettua toisten asemaan, on inhimillisyydelle keskeistä. Näitä perustavia piirteitä oman edun tavoitteluun keskittyvä näkökulma ei kykene ottamaan huomioon.


Tässä kohtaa tekstiä lukija voi tietenkin protestoida: nämä eivät ole ainoastaan ihmiskäsityskysymyksiä! Eivät olekaan. Mutta oletus omaa etuaan tavoittelevasta yksilöstä on taloustieteellisten oppien ja nykyisen “taloudellisen järjenkäytön” kivijalka tai ainakin yksi niistä. Markkinoiden vallan ja talouden mekanismien oikeuttaminen “parhaana mahdollisena ratkaisuna” on yhteydessä oletukseen ihmisistä itsekkäinä ja omaa etua tavoittelevina. [15] Vetoaminen siihen, että kaikki kääntyy parhain päin – tai vähiten huonosti – automaattisesti nojaa siihen, että muita ratkaisuja ei voi olla olemassa. Ihmiset eivät voi toimia muutoin kuin itsekkäästi. Kaikenlaisiin itsekkyyden yleiseksi hyväksi taianomaisesti kääntäviin “näkymättömiin käsiin” vetoaminen tulee ymmärrettäväksi tässä suhteessa. Joskaan tämä ei muuta sitä tosiasiaa, ettei Adam Smith itse niin tehnyt, eikä muutoinkaan ollut sokea itsekkyyden ja oman edun tavoittelun vaaroille.


Ihmisen itsereflektiivisyyden vuoksi tietynlaiseen ihmiskäsitykseen vetoaminen myös tuottaa tällaista toimintaa; ihminen peilaa väistämättä itseään kuvauksiin ja arvotuksiin. Ei ole mielekästä olettaa yhtä ihmisluontoa, joka pulppuaa esiin tehtiin mitä tahansa. [16] Jos toiset ihmiset nähdään ensisijaisesti kilpailijoina, on ymmärrettävää, että yhä harvempi haluaa harjoittaa minkään sortin solidaarisuutta. Keskinäisen kilvoittelun eetoksen hyväksyttyään toisia vilkuilee peloissaan mahdollisesta selkäänpuukotuksesta. Ja kuinka paljon nykyään puhutaankaan “verkostoitumisesta”? Ei siis toisiin tutustumista ensisijaisesti toisten itsensä vuoksi, vaan oman verkoston laajentamiseksi.


Toisin sanoen: mikäli lähtökohdaksi hyväksytään olettamus, että ihmisen toimintaa motivoi ensi sijassa oman edun tavoittelu, on näistä lähtökohdista hyvin vaikeaa, jos ei mahdotonta, puhua mistään yleisestä tavoitteesta tai “yhteisestä hyvästä” ilman, että tämä joudutaan kääntämään yksilön eduksi.


Jos perimmäiseksi totuudeksi ihmisyydestä hyväksytään välineellinen egoismi, näkemykseen on hankala lisätä muita piirteitä. Tällainen ihmiskäsitys peittää helposti muut tavoitteet allensa. Kuten Plumwood painottaa, toisten hyvinvoinnin kaltaiset päämäärät jäävät aina korkeintaan toissijaisiksi huoliksi. Jos ihmiskäsityksen rakentumisen sidoksisuutta ja siihen väistämättä liittyviä eettisiä ja poliittisia rajoituksia ei tunnisteta, jää yksi keskeinen ongelma piiloon. Piiloon jäävät myös mahdollisuudet ratkaisujen löytämiseen.

 

Elina Halttunen-Riikonen


Viitteet

1. Tällainen argumentointi on tosin saanut ainakin jonkinlaista jalansijaa. Ei ole harvinaista kuulla valitusta vaikkapa “holhouksesta” ja “hyysäyksestä”. Yksilön ja valtion/yhteiskunnan suhteen näkeminen negatiivisena on arvottava näkemys - kuten myös sen ymmärtäminen positiivisena.

2. “Taloustiede” on tässä tekstissä valtavirtainen taloustiede, eli se joka ei tarvitse etuliitteitä.

3. Keijo Rahkosen ja Heiki Hiilamon mielipide HS:ssä: www.hs.fi/mielipide/Sosiaalitieteilij%C3%B6iden+%C3%A4%C3%A4nen+luulisi+...

Tuomas Saloniemi ei tosin vedonnut vain tieteiden erilaisiin asemiin julkisessa keskustelussa, vaan tekee hyviä huomioita poliittisen keskustelun luonteesta. http://saloniemi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/149312-poliittinen-keskustelu

4. Esim. Fraser & Honneth 2003, 60-64. Ks. myös Holvas 2009.

5. Petri Räsänen kirjoittaa: “Taloudellisten realiteettien kyseenalaistamattomuus tarkoittaa, että niiden pohtiminen jää niin sanotusti akateemiseksi kysymykseksi: käytännön pakot avautuvat sentään käsitteelliselle analyysille. Talouden realiteettien taustalta löytyykin tietty käsitys ihmisistä ja yhteisestä päätöksenteosta.” Osuvaan termiin “talouspuhe” törmäsin tässä tekstissä. http://alusta.uta.fi/artikkelit/2013/09/10/taloudelliset-realiteetit-ja-akateeminen-kysymys-arvoista.html

6. Liberaalia yksilökäsitystä johdannaisineen on vuosikymmeniä kritisoitu erilaisin tavoin, vahvimmin marxilaisista ja feministisistä näkökulmista. Tässä en voi ottaa huomioon kaikkea kritiikkiä, vaan keskityn muutamiin pääpiirteisiin. Keskeinen kritiikki, jota en tässä tarkemmin käsittele, liittyy julkisen ja yksityisen hierakkiseen ja sukupuolittavaan erottamiseen toisilleen vastakkaisiksi alueiksi, joissa hallitsevat erilaiset lait.

7. Benhabib 1987, 85.

8. Yhtään tarkempi ihmisen psyyken tarkastelu osoittaa, etteivät autonomian ja riippuvaisuuden kokemukset ole vastakkaisia ja toisensa poissulkevia, vaan näiden välillä on jatkuva vuorovaikutus. ks. Benjamin 1988.

9. Pulkkinen 1998, 234-236.

10. Juuri tässä suhteessa monilla feministisillä näkökulmilla ja marxilaisilla lähestymistavoilla on paljon yhteistä. Esim. Benjamin 1988, 186-187. Kannattaa muistaa, että jo Simone de Beauvoir esitti herran ja rengin/orjan välisen suhteen kuvaavan tarkemmin miehen ja naisen suhdetta.

11. Välineellisen järjen kritiikkiä ovat esittäneet lukuisat erilaiset ajattelijat, tunnetuimpina ehkä Frankfurtin koulukunnan filosofit. Myös monet marxilaisesti suuntautuneet feministiset ajattelijat ovat esittäneet samankaltaista kritiikkiä kuin Plumwood (ks. esim. Irigaray 1987, 89-102.) Plumwoodin erityinen ansio on välineellisyyden purkaminen.

12. Plumwood 1993, 143.

13. Näiden piirteiden keskeisyyteen liittynee se, miksi ainoastaan sukupuolten tasa-arvo siinä suhteessa, että myös nainen voi saavuttaa liberaalin subjektiposition, ei riitä muuttamaan sukupuolten välistä valtasuhdetta. Tämä vaatii välineellisyyden ja hierarkkisuuden purkamista. Ks. Benjamin 1988.

14. Myös jotkut taloustieteilijät ovat tiedostaneet yksilölähtöisyyden ongelman. ks. http://filosofia.fi/node/5027

15. Antropologi Marcel Maussin (1872-1950) ja hänen seuraajiensa (erityisesti Mouvement Anti-Utilitariste dans les Sciences Sociales -ryhmä, eli MAUSS) lähtökohta voitontavoitteluun perustuvan talouskäsityksen aseman kyseenalaistamiseksi perustuukin ihmisten välisten vaihdantasuhteiden tutkimiseen. Onko käsityksellä ihmisestä itsekkäänä perusteita vai halutaanko näin vain uskoa? Onko vaihdantataloutta sellaisena kuin väitetään koskaan ollut olemassa? Ks. Douglas 2006; Graeber 2008.

16. Tämän seikan huomioiminen ei kiellä sitä, että ihmisen kehitykselle on joukko reunaehtoja. Koontia siitä, miten käytöksen eettisyys vaikuttaa olevan jollain tavalla yhteydessä esimerkiksi yhteiskunnalliseen asemaan, ks.

http://pareconfinland.blogspot.fi/2012/03/koyhyys-on-tyhmyytta-pelurit-parjaa-osa.html


Kirjallisuus

Benhabib, Seyla, The Generalized and the Concrete Other. The Kohlberg-Gilligan Controversy and Feminist Theory. Teoksessa Feminism as Critique. Toim. Seyla Benhabib & Drucilla Cornell. Polity Press, Cambridge 1987.

Benjamin, Jessica, The Bonds of Love. Psychoanalysis, Feminism, and the Problem of Domination. Pantheon Books, New York 1988.

Douglas, Mary, Pyyteettömiä lahjoja ei ole. (No Free Gifts, 1990). Suom. Jouko Nurmiainen & Jyrki Hakapää. Esipuhe teoksen Marcel Mauss, Lahja, suomennoksessa. Tutkijaliitto, Helsinki 2006.

Fraser, Nancy & Honneth, Axel, Redistribution or Recognition? A Political-Philosophical Exchance. Verso, London & New York 2003.

Graeber, Daniel, Anna pois! Suom. Tere Vaden. niin & näin 3/2008. Verkossa: http://netn.fi/sites/netn.fi/files/netn083-06.pdf

Holvas, Jakke, Talousmetafysiikan kritiikkiä. Tutkijaliitto, Helsinki 2009.

Irigaray, Luce, Sexes et parentés. Editions de minuit, Paris 1987.

Plumwood, Val, Feminism and the Mastery of Nature. Routledge, London & New York 1993.

Pulkkinen, Tuija, Postmoderni politiikan filosofia. Gaudeamus, Helsinki 1998.

 

Jatkolukemista:

Minä ja markkinavoimat. Yksilö, kulttuuri ja yhteiskunta uusliberalismin valtakaudella. Toim. Jussi Ojajärvi & Liisa Steinby. Avain, Helsinki 2008.

 


Euron kriisi on päättyneen vuoden suuri puheenaihe. Se on hyvä puheenaihe, koska kukaan ei varsinaisesti ole euron kriisin asiantuntija ja siksi asiantuntijuudesta joudutaan käymään kamppailua.

Kriisistä puhumisen tasoja on kaksi. Ensimmäinen on ratkaisun hakeminen. Poliitikoilta odotetaan toimia, joiden avulla kriisi poistuu ja yhteiskunnallinen elämä jatkuu vanhalla radallaan. Valitettavasti tällaisia puhtaasti teknisiä ratkaisuja ei ole, ja jos olisi, ne olisi jo tehty. Talouteen liittyy väistämättä kaikki sellainen eturyhmätietoisuus, ideologisuus ja instituutioihin sitoutuminen, jotka tekevät politiikasta politiikkaa ja puhtaista "ratkaisuista" mahdottomia.

Toinen taso on kysymys siitä, mitä ja mikä kriisi pohjimmiltaan on. Kriisin keston aikana "perimmäinen ongelma" on tietysti ehditty paikantaa jo jokaiselle mahdolliselle tasolle.  Kriisin pohjimmainen olemus on tästä huolimatta aidosti kiinnostava kysymys, ei niinkään siksi, että taloudellisen valuvian pohja olisi väärin paikannettu, vaan siksi, että taloudellisten kriisien käsittely talouden käsitteillä tuppaa olemaan varsin pinnallista. Erityisesti näin on silloin, kun puhe on jostain ennen kokeilemattomasta, mitä euro selvästikin on. Pohjimmiltaan tarvitsemme aatehistoriaa selittääksemme, "mistä kriisissä todella on kyse".


Valtiokäsityksiä

Euroopan talous- ja rahaliitolla on kaksi suurta ongelmaa. Näitä ongelmia on vaikea nähdä, koska niiden läsnäolo on niin itsestään selvää, ja vasta rahaliiton erityispiirteet tekevät niistä todella kriisiyttäviä. Ensimmäinen ongelmista on uusliberalismi ja toinen on kansallisvaltio. Ne vaikuttavat itsestään selviltä, koska ne ovat ainoat kaksi suurta poliittista ideaa, jotka selvisivät vahvoina ja hegemonisina siitä politiikan, väkivallan ja ideologioiden myllerryksestä, joka tunnetaan 1900-lukuna.

Kun rahaliittoa perustettiin, uusliberalismi eli kaikkein vahvimpia aikojaan. Sen kyseenalaistaminen oli poliittisesti mahdotonta juuri siksi, että se oli 1900-luvun ruumiskasan päällä pää pystyssä. Vähäinen sääntely, vapaat pääomien liikkeet, hintavakauden korostaminen ja vastaavat eivät näyttäytyneet ideologioina vaan selvyyksinä.

Miksi uusliberalismista on sitten tullut rahaliitolle ongelma? Vaikka uusliberalismi voi näyttää talousopilta, pohjimmiltaan se on tapa asennoitua ihmisiin ja valtioihin. Sen asenne ihmisiin on, että he ovat pohjimmiltaan yksin ja varuillaan, ja kaikenlaiset ihmisten yhteenliittymät ovat satunnaisia ja ylipäänsä epäilyttäviä. Asenne valtioon on, että valtio on viime kädessä ahneiden virkamiesten ja populististen poliitikkojen väline viedä ihmisiltä se mikä ihmisille kuuluu. Valtiota pidetään lähtökohtaisesti loismaisena.

Teoriana siitä, mitä ihmiset ja valtio ovat ja miksi, uusliberalismi selittää psykologiaa, todellisuutta, tehokkuutta, moraalia ja paljon muuta. Ytimessä on kuitenkin valtio. Uusliberalismi toistaa kuuluvimmin kahta asiaa, filosofisesti ja rahateoreettisesti. Ensinnäkin valtio on kuin mikä tahansa markkinatoimija ja toiseksi sen myös tulee olla kuin mikä tahansa markkinatoimija. Tästä seuraa esimerkiksi uusliberalismin käsitys julkisen rahoituksen järjestämisestä ja verotuksen oikeutuksesta sekä byrokratian kritiikki ja niin edespäin.

Ajattelutavan mukaan taloudellisen arvon katsotaan syntyvän fundamentaalisesti ennen valtion toimintoja. Juuri siksi oikeisto jankuttaa työn tärkeydestä, ahkeruudesta ja sen sellaisesta: ajattelua ohjaa käsitys, jonka mukaan arvo tehdään ensin, ja valtio ulosmittaa omansa jälkikäteen. Useimmat ymmärtävät, että käsitys kuvaa huonosti modernia talousjärjestelmää, jossa valtion panos yhteiskunnallisissa ydintoiminnoissa koulutuksesta infrastruktuuriin on taloudellisen arvon luomisen ehto. Olennaisinta on kuitenkin, että modernia rahajärjestelmää tämä käsitys kuvaa vielä sitäkin huonommin. Jotta rahaa olisi ylipäänsä olemassa, tarvitaan valtion instituutioita tai vähintäänkin jotain vastaavankaltaista yhteisötason koordinaatiota. Eli juuri sitä, mikä on uusliberalismin mukaan kaikkein epäilyttävintä. Näin ollen uusliberalismi onkin hämmentävän valmis tuhoamaan modernin talouden.


Sitä saa, mitä tilaa

Euroopan rahaliitto luotiin uusliberalismin hengessä sellaiseksi, että valtion kulutusta  rajoitetaan väistämättä. Rahaliiton perustana on poliittisesti itsenäinen, inflaation kontrolliin keskittynyt keskuspankki. Tämä voi kuulostaa tekniseltä, mutta kyseessä on uusliberaalin asenteen täydellinen tuotos. Poliitikkoja estetään päättämästä rahapolitiikasta ja varmistetaan että alijäämäisten budjettien pyörittäminen tulee valtioille kalliiksi, kun sijoittajille on pakko maksaa riskilisää. Taustalla on todellinen kamppailu siitä, mitä valtion fundamentaalisesti ajatellaan olevan. Eurovaltioiden asemasta on tehty uusliberaalin doktriinin mukainen, koska valtiokäsitys euron taustalla perustuu holtittoman ja korruptoituneen byrokraatin karikatyyiin. Valtio käsitetään siis markkinoilta rahaa lainaavaksi tahoksi ilman valtion erityispiirteiden huomioimista. Julkinen kulutus ei vaikeudu kriisin takia vaan siksi, että julkisen kulutuksen vaikeuttaminen on euron alkuperäinen tarkoitus.

Kuitenkin uusliberalistinen malli epäonnistuu juuri siksi, että valtion merkitystä kieltäydytään ymmärtämästä. Kun finanssisektori paisuu liian suureksi, julkisen vallan on tehtävä jotain, ettei koko systeemi romahtaisi. Julkisen talouden tasapaino ja avoimet rahamarkkinat eivät johda vakaaseen järjestelmään, kuten friedmanilaiset kuvittelivat. Kysyntää täytyy pitää yllä, ja muutenkin huolehtia talouden edellytyksistä, mikä taas maksaa. Ja valtioiden taas täytyy saada rahoituksensa jostain.

Kriisin aikana Euroopan johtajille on kirkastumassa, että valtioiden rahoituksessa täytyy olla jokin takaportti. Toisin sanoen on syytä olla mietittynä, mikä kassa toimii viimekätisenä rahoittajana tilanteessa, jossa valtion rahoituksen järjestäminen ei muuten onnistu ja tasapainotilan etsiminen leikkauksille on paitsi itsemurha, myös mahdotonta.  Ensimmäisenä tämän takaportin puuttumisen huomasivat sijoittajat, jotka aivan oikein alkoivat pitää valtionvelkoja riskisijoituksena ja vaatia asiaankuuluvaa riskilisää. Viimekätisen rahoittajan puuttuminen tulee näin joka tapauksessa kalliiksi valtioille. Kun tilanne sitten kaatui poliitikkojen käsiin, linjaksi otettiin, että viimekätinen rahoitus järjestetään miten tahansa paitsi keskuspankin roolia muuttamalla. Päättäjillä on tai on ollut tarjota läjä erilaisia rahoituskanavia (jäsenvaltiot, EVVM, EVM, IMF), mutta tämä on edelleen sijoittajille sekavaa eli valtioille kallista. Sitä paitsi jokainen näistä malleista edellyttää budjettirahan kierrättämistä eli on jälleen hyökkäys julkisia budjetteja vastaan.

Keskuspankin ohella toinen keskeinen heijastuma tästä perustavasta ajatusmallista on moraalinen ajatus valtioiden "omista veloista", jotka on maksettava kunniallisesti itse. Veloille etsitään nyt maksajaa pitkin maita ja mantuja, koska ajatus ei toimi alkuunkaan. Valtion velkoja ei voi noin vain maksaa pois säästämällä. Pikemmin pitäisi olla jokin idea, miten velkoja voitaisiin mitätöidä. Itse asiassa se on ainoa järkevä asia, mitä tällä hetkellä voi tehdä. Mutta se taas luo vallitsevan opin mukaan vääriä signaaleja valtioille: että piikki on auki. Moral hazard. Ja juuri uusliberaali karikatyyri byrokraatista, jolla on piikki auki, on euroa kantavasti määrittävä vastapooli.

Kriisin ratkaisumallien pyörryttävä tekninen monimutkaisuus johtuukin ennen kaikkea yhdestä lausumattomasta tosiseikasta. Uusliberalismin periaatteista on nimittäin jo luovuttu täystuhon välttämiseksi, mutta sitä ei voi valitettavasti sanoa ääneen siinä mielessä, että rahoitukselle ja velalle kirjoitettaisiin uusia läpinäkyviä periaatteita. Valitettavasti tämä ääneensanomattomuus käy jatkuvasti paitsi monimutkaisemmaksi, myös kalliimmaksi.


Kilpailevat valtiot ja koordinaation pakko

Se uusliberalismista. Euron toinen ongelma on, kuten todettua, kansallisvaltio ja erityisesti ajatus kansallisesta edusta. Kansallisvaltiot on viritetty toimimaan kansallisen edun näkökulmasta. Vaikka ihmisillä saattaisikin olla jokin idea siitä, että kansallisvaltio on vanha ja kömpelö struktuuri, tästä ajatuksesta ei ole tietoakaan kun asioista tulisi sopia naapurimaan edustajan kanssa. Se ei johdu pahantahtoisuudesta, vaan kansainvälisen politiikan annetusta asetelmasta. Puolustinko yllä valtion suurta roolia? Tarkoitin julkista sektoria, julkista kulutusta, tulonsiirtoja ja sosiaalipalveluja. Nämä funktiot täytyy erottaa kansallisen intressin taakse linnoittautuneesta vahvasta valtiosta.

Euron perustajilla oli varmasti mielessään, että rahapoliittinen integraatio pakottaa syventämään talouspoliittista liittoa muutenkin. Eihän valuutta voi toimia niin, että tuotantorakenne on aivan erilainen eri paikoissa ja toiset velkaantuvat koska toiset tekevät ylijäämää. Jotta systeemi toimisi, pitäisi joka tapauksessa koordinoida kauppataseita ja pyrkiä yhtenäistämään tuotantorakennetta ja mielellään sopia yhteisistä minimipalkkasäädöksistä ja niin edespäin.

Lisäksi ainoa todellinen väline joka euron jäsenvaltioilla on keskinäiseen kilpailuun, on työvoiman oikeuksien polkeminen. Eihän siinä mitään jos ei kilpailtaisi keskenään. Eikä siinäkään mitään jos olisi oma rahapolitiikka. Mutta nykyinen järjestely, keskinäinen kilpailu ilman omaa rahapolitiikkaa, ei yksinkertaisesti toimi.
Viimekätisen rahoituksenkin hoitaminen on lähestulkoon mahdotonta, kun pitäisi saada sopu säännöistä, joilla se järjestetään. Jos toisiin ei lähtökohtaisesti luoteta, säännöt jäävät sopimatta. Siitä kärsivät kaikki. Typerintä asiassa on se, että todellinen talouspoliittisen koordinaation tarve antaa epädemokraattiselle komissiolle mahdollisuuden kaapata valta kaikilta vähänkään demokraattisilta elimiltä. Koordinaatio siis hoidetaan tavalla joka lakkauttaa demokratiasta merkittävän siivun.

Valtiot edelleenkin periaatteessa päättävät asioista, mutta komissiosta tulevien sääntöjen puitteissa. Kansalliset budjetit ovat suuria, mutta lopullinen sananvalta (ja sanktiovalta) on komissiolla. Jos sen sijaan olisimme valmiita luopumaan (suuresta osasta) kansallisvaltiotason talouspoliittista päätösvaltaa ja vahvistamaan keskustason demokraattisia elimiä (parlamenttia), demokraattisen talouspolitiikan luomiseen olisi jonkinlaiset mahdollisuudet. Lyhyesti: jos halutaan yhteinen raha, tarvitaan yhteistä talouspolitiikkaa, ja sitä voi tehdä joko demokraattisesti tai epädemokraattisesti. Keskenään kilpailevien kansallisvaltioiden asetelma johtaa helposti demokratian rajoittamiseen.


Mitä seuraa, tai on seuraamatta?

Entä sitten? Mitä tästä seuraa? Mikä kriisin olemus tässä on sitten tuotu esiin?
Toki voi käydä niin että euro hajoaa, eikä tällä pohdiskelulla enää ole ihmeemmin väliä. Taloudellinen krapula on silloin kova, maanosa painiskelee työttömyyden ja sosiaalisten ongelmien kanssa. Siitä selvitään jollakin tahdilla. Euroopan integraatio ottaa takapakkia muillakin aloilla. Kestää hyvin kauan ennen kuin vastaavanlaista kansallisvaltiot ylittävää poliittista toimijaa ryhdytään vakavasti kehittelemään seuraavan kerran, ja tämä tapahtuu varmasti jossakin Eurooppaa kiinnostavammassa paikassa, luultavasti Latinalaisessa Amerikassa.

Mutta kriisin olemuksesta vielä kolme asiaa. Ensinnäkin, internationalistisella vasemmistolla ja rahaliitolla on tänä päivänä yhteiset viholliset, eli mainitut uusliberalismi ja kansallisvaltioajattelu. On kuitenkin epäselvää, mitä yhteisistä vihollisista pitäisi poliittisesti päätellä, vai pitäisikö päätellä mitään – tai onko internationalistinen vasemmisto tällä areenalla ylipäätään minkäänlainen toimija.

Toiseksi, ongelmien aatteellisen ytimen paikantaminen uusliberalismiin ja kansallisvaltiohin kertoo vasta poliittisen asetelman. Asetelma antaa mahdollisuuden mitä moninaisimpiin poliittisiin asenteisiin. Samoin kuin kaikessa muussakin politiikassa, vallan tasapaino ja kyky ilmaista kantoja ratkaisevat, mitä tapahtuu. Kun eletään vielä kohtuullisesti toimivassa demokratiassa, kaikki on periaatteessa auki. Kyse on edelleenkin vahvimmin mielikuvista. Kamppailua käydään siitä, mitä valtio on. Politiikan sisältöä tuottava voima kansan äänestä talousteknokraatteihin tiivistyy lopulta siihen, mikä mielikuva tähän kysymykseen vastaamista ohjaa. Hyvinvointivaltio vai korruptio, kansallisen identiteetin tiivistymä vai vanhentunut politiikan kehys? Oikeastaan kyse ei ole edes hallitsevasta mielikuvasta, vaan hallitsevasta karikatyyrista.

Eurooppa saattaa olla edelleen siinä määrin demokraattinen, että kriisin lopputuloksena on juuri sellainen todellisuus, johon eurooppalaisten keskuudessa vallitseva valtiokäsitys sopii. Taloudellinen ja nationalistinen oikeistolaisuus saattavat todella olla maanosan vahvimmat poliittiset ideat. Ehkä yövartijavaltion kannatus on suurempi kuin sosiaalivaltion. Ehkä kansallisuusaate on lopulta vahvempi kuin kansallisvaltion yli tähyävät voimat. Ehkä eurooppalaiset saavat juuri niin huonon Euroopan kuin ansaitsevat. Enemmän tuloeroja, enemmän keskusvallan teknokratiaa, lippu salkoon.

Kolmanneksi, ja päästäkseni lopulta kiinnostavimpaan asiaan, tämä Eurooppa saattaa kaikesta komissaarivallasta huolimatta kriisiytyä niistä syistä, joita olen yllä yrittänyt kuvata. Hanke muuttuu mahdottomaksi. Tällöin uusliberalismin ja kansallisvaltion kriisi muuttuu kiinnostavaksi alussa mainitusta syystä: koska ne selvisivät 1900-luvusta ja kaikista julistetuista "historian lopuista". Euroa tuhoavat juuri nämä opinkappaleet, joiden selviytyminen on antanut niille jonkinlaisen post-ideologisen leiman. Parhaimmillaan tilanne saattaa karistaa niistä post-ideologisuuden ja saattaa ne kontekstiinsa. Lopulta ne ovat pelkkiä voittajia, ja sellaisena varsin sattumanvaraisia. Ne ovat edelleen voimissaan, koska hallitsevassa poliittisessa kuvittelutavassa ei ole muita yhtä vahvoja ja kokonaisvaltaisia maailman hahmottamisen malleja, jotka tarjoaisivat valmiin sanaston yhteiskunnan ja talouden toiminnan ja ongelmien selittämiseen.

Huonomman Euroopan resepti syntyy siitä, että tällaiset hallitsevat ajatusmallit vahvistavat kriisin hetkellä otettaan siinä tapauksessa, etteivät ne kriisiydy kunnolla. Jos uusliberalismi ja kansallisvaltio sen sijaan kohtaavat ajatusmalleina umpikujan, syntyy jotain aivan uutta jo siksi, että näin täytyy tapahtua. Poliittisen sanaston ja sosiaalisen todellisuuden hahmotustavan täytyy kuitenkin aina tulla jostain.
Nykymaailmaa katsoessa ajatus aivan uusista hahmotustavoista ei herätä ainakaan pelkkää pessimismiä.
 
 
Teppo Eskelinen

toimitus
14.05.2010

Muinaiskreikan krisis (κρίσις) merkitsee ratkaisua, tuomiota, valintaa ja erontekoa. Kreikkalaiset ovat viime viikkoina tuoneet muinaiskreikkalaiset merkityksensä kaduille ja toreille, ja vain kyynelkaasu on helpottanut valinnan vaikeutta ja ratkaisun rasittavuutta. Nyky-Kreikan kriisi ei johdu ”vastuuttomasta lainanotosta” tai ”holtittomasta taloudenpidosta”. Ainakin ratkaisun ja valinnan merkityksissä kriisin luominen on yksinomaan vastuullista ja kohtuullista. Talouskriisin toinen aalto on todellisen murtautumista pörssien virtuaalitodellisuuteen – kriisi on totta. Ei liene yllättävää, että kriisin ja kritiikin kantaverbi on yksi ja sama krinein: erottaa, päättää, tuomita. Ja miten malttaisi olla muistuttamatta itseään, että Hippokrateen päivinä krisis tarkoitti muun ohella myös sairauden käännekohtaa.
 
Eduskunnan selväjärkisintä puhetta Kreikan tilanteesta on tullut kenties yllättävältä taholta. Seuraavat ovat otteita Keskustan kansanedustaja Markku ”Uusis” Paavalniemen virkkeistä eduskunnan lähetekeskustelussa tiistaina 11.5:
 
”Arvoisa puhemies! Kuten on tullut mainittua aikaisemminkin, niin romahdus on väistämätön. Me pitkitämme vain sitä ja pahennamme kuplaa. Kaikki on mennyt niiden nuottien mukaan, millä tästä saadaan mahdollisimman suuri tuho aikaiseksi.”
[...]
”Kahdessa vuodessa Irlannin valtionvelka suhteessa bruttokansantuotteeseen on noussut 25:stä 64:ään. Irlannin kupla on mitä suuremmalti juuri puhkeamassa. Maat yksitellen tulevat tippumaan tähän samaan kuoppaan, mihin jo moni maa on tippunut. Tässä annetaan viimeisiä tekohengityksiä.”
[...]
”Äänestän ehdottomasti vastaan tässä Kreikka-paketissa. Jostain kautta se herätys on tultava, ja täälläkin on järkeviä puheita siitä, että vastuu pitäisi saada sinne pankeille siirrettyä, näille rahoittajille.”
 
”Mr. Curling” Paavalniemi on uhanalainen käärmes hallituspuolueen kupeella. Miten on niin, että radikaali keskustalaisuus lyö kättelyssä laudalta vasemmistopuolueiden reaktiiviset ja populistiset kannanotot? Kenties tähän kysymykseen kätkeytyy ivallinen dialektiikka: mitä syvemmin pääoma kriisiytyy, sitä nopeammin parlamentaarinen vasemmisto vajoaa. Kriisin hetkinä solmitaan hämäriä liittolaisuuksia, mutta että ateenalainen anarkisti ja ”M-15” Paavalniemi seisovat samassa rintamassa, on outoa kuin todellisuus.
 
Paavalniemen lähetekeskustelupuheenvuoro 11.5
http://www.eduskunta.fi/faktatmp/utatmp/akxtmp/puh_50_2010_vp_2_21_91_p.shtml

 
Maanalaisia ääniä Kreikasta
Occupied London
http://www.occupiedlondon.org/blog/

 

Antti Salminen

 

 

Ei ole kolmeakaan vuotta siitä, kun brittivasemmiston vanha ratsu New Statesman uutisoi ”autoritäärisen kapitalismin” menestyksestä (http://www.newstatesman.com/world-affairs/2007/10/china-burma-chinese-de...). Kokenut ulkomaantoimittaja Lindsay Hilson kirjoitti Kiinan odottamattomankin nopeasta noususta talousmahdiksi ja kansainvälisen diplomatian avaintekijäksi: se oli onnistunut kasvattamaan vaurauttaan vakautta suosien ja vapautta rajoittaen. Jos USA:n johtama länsi yhä puhui demokratian puolesta silloinkin, kun uuskolonialistiset bisnes- ja eliitti-intressit ilmeisimmin johtivat sen toimia, Kiina halusi tuoda ja viedä kurinalaista ennustettavuutta yhdistettynä korkeintaan vähimmäismäärään kritiikkiä ja muuta kansalaisliikehdintää. Kun Irakin-sota väitetysti demokratiaa eksportoivana hankkeena tärväsi ”länsimaisten arvojen” mainetta, itähaastaja sai sulan hattuunsa: ”Autoritäärinen kapitalismi tepsii. Se hoitaa hommat.”

 

Viime heinäkuussa Slavoj Žižek diagnosoi London Review of Booksissa, että ”autoritäärisen kapitalismin virus leviää hitaasti mutta varmasti ympäri maapalloa” (http://www.lrb.co.uk/v31/n14/slavoj-zizek/berlusconi-in-tehran). Filosofis-aikalaisanalyyttinen jokapaikanhöylä, joka toimii professorina Sveitsin Leukissa keskuspaikkaansa pitävässä poikkitieteellisen tutkimuksen eurooppalaisessa yliopistossa, jatkoi aiheesta syystalvisella Helsingin-luennollaan (ks. node/4809). Hän erotti yhdeksi olennaiseksi globaaliksi kehityssuunnaksi sen, että vanha kapitalismin ja demokratian välinen ”luonnollinen liittolaisuus” on hajoamassa. Ennen kapitalismi näytti edellyttävän jonkinasteista vapautta ja kansanvaltaa, joille voi nyt herua tilaa jossain kohtaa kapitalismin äidyttyä, tai sitten ei. Žižek vannotti, että paraatiesimerkiksi kelpaavaa Kiinaa ei pidä erehtyä luulemaan jälleensyntyneeksi ikiaasialaiseksi despotismiksi. Kapitalismi ylimalkaan on muuttunut tai muuttumassa kiinalaisen esimerkin mukaiseksi kansalaisten kannatusta tai suostumusta kyselemättömäksi harvainvallaksi. Kiina ei ole kapitalismin rujo vääristymä vaan rujo totuus myös kapitalismin söpöimmistä muunnelmista.

 

Joku puhuisi historian viekkaudesta, ottivathan länsimaat 1800-luvun puolivälissä Kiinan väkisin osaksi maailmanmarkkinoita. Tai oikeastaan varta vasten synnyttivät maailmanmarkkinat ensimmäistä kertaa globaalissa, teollisessa, pörssivetoisessa ja kansantaloustieteen tehostamassa merkityksessä. Johonkin määrään kaikki uskovat, että länsimaissa pääsivät vähitellen vallalle – vallankumouksitse – liberaalimmat kapitalismin muodot, kun taas Kiinan suuri markkina on pysynyt milloin minkäkin tyrannian otteessa. Sen tämänpäiväinen kapitalismi olisi vain jatkoa tarinalle, jossa vakiona pysyy enemmistön räikeää alamaisuutta ja kansalaistoiminnan esteellisyyttä uhkuva hallinta. Žižek ottaa etäisyyttä eurooppalaisten pelosta ”keltaista vaaraa” kohtaan, mutta ehkä hän itsekin katsoo tilannetta liian eurokeskeisesti vihjatessaan Pekingin tarjoavan lännelle sen omaa myrkkyä ja samaa mittaa. Kapitalismin historia kirjoittuu ylimalkaan eri lailla kiinalaisesta näkökulmasta. Mutta onko perää siinä, että Kiinan nyt kolkoimmin olennoiva ei-demokraattinen kapitalismi olisi valtaamassa koko pallon?

 

Žižek oli sivunnut kysymystä myös LRB:n yleisönosastokirjoituksessaan huhtikuussa 2008 (http://www.lrb.co.uk/v30/n08/letters#letter5). Hänen mukaansa Kiina on seurannut Singaporen, Etelä-Korean ja Taiwanin (ja Chilen) esimerkkiä: kapitalistinen järjestelmä pystytetään pitämällä kansalaisyhteiskunta tiukasti kurissa väkivaltaisia keinoja kaihtamatta. Siirtäessään maataan kapitalismiin Kiinan johto käyttää kommunistipuolueperustaisen hallintonsa suomaa kovinta mahdollista valtiollista mahtia ja kääntää autoritäärisyyden myös taloudelliseksi voitoksi. Ajat ovat karut liberaalille lepsuilulle. Tässä pohdiskelussaan Žižek liikkuu yllättävänkin lähellä poliittisen taloustieteen valtavirtaa, minkä pitäisi tyynnyttää niin hänen villeimpien mielleyhtymiensä epäilijöitä kuin hänen omintakeisuudestaan vakuuttuneita. Žižek ei tietysti olisi Žižek, ellei hän olisi Helsingissäkin edennyt kuvaamaan myös Berlusconin Italiaa erityisen hedonistisen autoritäärisyyden tapauksena. (Tai ruotinut samassa muiden muassa yhteisvarannon yksityistämisen, ideologiattomuuden ideologian, Lutherin anekauppakritiikin, reduktion keskeneräisyyteen sortuvan neurologisen reduktionismin ja buddhalaisen bullshitin teemoja.)

 

Kaakkoisaasialaisten, takavuosina talousihmeisiin yltäneiden ”tiikereiden” – Etelä-Korean, Singaporen ja Taiwanin – BKT-ennätyksiä yritettiin pitkään selittää puhtaan markkinakapitalismin eli vapaan kilpailun voittoina. Viimeistään 90-luvulla kävi kirkkaasti ilmi vahvan valtion avainrooli tuloksenteon takeena. Jotkut tarkkailijat luonnehtivat tiikereitä juuri termillä ”autoritäärinen kapitalismi” (ks. esim. http://www.thelockeinstitute.org/journals/luminary_v1_n1_p3.html), jota oli 80-luvulla käytetty Brasilian talousmallista. Näiden keskustelujen kaiut erottuvat vaimeina uudessa keskustelussa muotiteemaksi kohonneesta autoritäärikapitalismista. Mainitussa New Statesmanin jutussa palautettiin mieliin, että sellainen poliittisen taloustieteen guru kuin USA:n presidentti George W. Bush oli ennustanut 2005 Kiinan joutuvan ennen pitkää seuraamaan Etelä-Korean esimerkkiä: vaurastuva keskiluokka alkaisi vääjäämättä vaatia vapaita vaaleja ja demokraattista hallintoa. Hilson oli pannut merkille, kuinka pakonomaisesti länsimaiset hallitukset vakuuttelevat vakuuttelemistaan, että ”demokratia kyllä seuraa kapitalismia niin kuin päivä seuraa yötä”.

 

Käsite ’autoritäärinen kapitalismi’ mieltyykin ennen muuta länsimaisen itseymmärryksen osaksi. Sillä on tavallisesti haluttu oikeuttaa kapitalismin suotuisat tai ainakin vähemmän tuomittavat muodot. Yksi tunnetuimmista uuden autoritäärikapitalismin ja uus-etatismin teoreetikoista maailmalla on israelilainen professori Azar Gat. Paitsi Kiinaan myös arabimaihin liittämäänsä trendiä arvostellen hän puolustaa vastavoimana yhdysvaltalaista liberaalikapitalismia (ks. esim. http://www.nytimes.com/2007/06/14/opinion/14iht-edgat.1.6137311.html). Autoritäärisestä kapitalismista uhkaa (jälleen) tulla länsimaisen omahyväisyyden tunnussana: itseään liberalismin nimissä onnittelevat pyrkivät ponnistautumaan moraalisesti roisto- ja sortovaltojen yläpuolelle niiden markkinoille havittelua silti kainostelematta ja länsimaitten omia vapausongelmia turhia vatvomatta. Lähes hirtehisesti autoritäärikapitalismin kriitikko Gat itse istuu Tel Avivin yliopistossa ”kansallisen turvallisuuden” oppituolilla.

 

Autoritäärisen kapitalismin kysymystä onkin vastustamatonta pohtia myös Israelin esimerkin valossa. Israel ei toki ole Kiinan tapaan yksipuoluejärjestelmä. Se toteuttaa parlamentarismia, osallistuu euroviisuihin ja tarjoaa hengellistä turismia. Hyvinvointia ja elämänlaatua mittaavassa HDI-vertailussa Israel oli 2007 maailmassa sijaluvulla 27, siinä missä Kiina oli vasta planeetan 92. laatuunkäyvin elinpaikka. Mutta heti kun mukaan lasketaan palestiinalaisalueet – samalla listalla Israelista erilleen laskettuna sijalla 110 – ja Israelin palestiinalaispolitiikka, vertailu käy järjelliseksi. Kumpikin maa pysyy uutisissa, koska ne ovat länsimaille sivuuttamattoman tärkeitä ja loputtoman ongelmallisia kumppaneita. Presidentti Mauno Koivisto totesi 1989 Tianenmenin verilöylyä tuoreeltaan ja peräti uhmakkaasti kommentoidakseen, että Suomi on tehnyt ja tulee tekemään kauppoja Kiinan kanssa. Israelia kyllä arvostellaan Euroopassa (ja, toisin kuin Euroopassa usein luullaan, myös Yhdysvalloissa) yleisesti, mutta vahvat Israel-lobbyt eri maissa pitävät huolen kritiikin jäämisestä varjoon. Kyynisimmillään voidaan Gideon Bolotowskyn lailla suorastaan kehua Suomen Yleisradion suorassa tv-ohjelmassa Israelin armeijan taitoa ”kliinisen tappamisen” toimessa. Ihannoivimmillaan kuvataan Bob Dylanin ”Neighborhood Bully” -laulun tapaan miesalivoimaa uhmaavaa itsepuolustajaa, joka on vihollisten keskellä muuttanut autiomaan paratiisiksi. Asiallisemmin saatetaan Yonatan Mendelin tavoin selostaa, missä mielessä itsesensuuriin uskova Israel ei ole vapauden valtakunta (http://www.lrb.co.uk/v30/n05/yonatan-mendel/diary; ynnättynä: niin & näin 3/09). Kuinka vain, Israeliin yhdistetään harvemmin vibrantin kansalaisyhteiskunnan piirteitä, useammin menestyvän talouden ja vahvan valtion synergia.

 

Israel on Kiinan suurin kauppakumppani Aasiassa. Yhteistyö syveni jo 80-luvulla, jolloin Israel myi Kiinalle miljardien arvosta aseita ja tiedusteluteknologiaa, vaikkeivät maat olleet solmineet edes diplomaattisuhteita (http://www.nytimes.com/1985/07/22/world/israel-and-china-quietly-form-tr...). Länsimaat suhtautuvatkin Kiinaan ja Israeliin kummallisen samalla tavalla. Tehdään yhteistyötä vakuutellen, että eristäminen pahentaisi asioita. Alleviivataan huolestumista ja uskotellaan, että pienet muutokset parempaan juontuvat aina omista painostustoimista. Samaan aikaan Kiinan ja Israelin johtajat ja eliitit rationalisoivat toimiaan omien päämääriensä mukaan niin kauan kuin suinkin riittää etuja ulosmitattaviksi. Jättitaloudeksi noussut Kiina pystyisi pelkästään Yhdysvaltain valtion joukkovelkakirjaomistuksillaan spekuloiden aiheuttamaan USA:n kansantaloudelle ja välillisesti muulle maailmalle mullistavia seuraamuksia. New Yorkin pörssissä israelilaisia yrityksiä on (yhdysvaltalaisten ja kanadalaisten yritysten jälkeen) kolmanneksi eniten. Etusija USA:lle pitää kummatkin maat tiukasti kansainvälisen yhteisön asialistalla ja läntisten maitten viestimissä (ja maailman huomion poissa monista muista kriiseistä). Niin on Suomessakin, mistä muistuttaa sekin, että lähes jokaisessa taloudessa käytetään päivittäin kiinalaista elektroniikkaa ja israelilaisia elintarvikkeita.

 

Professori Clive Jones, Leedsin yliopiston kansainvälisten suhteitten tutkimuslaitoksen johtaja, pureutuu keväisessä Asian Studiesissa Israelin vasemmiston alennustilaan. Kun maan presidenttinä on työväenpuolueen ex-puheenjohtaja Shimon Peres ja puolustusministerinä puolueen nykynokkamies Ehud Barak, vasemmiston voisi luulla porskuttavan. Peres kuitenkin sensaatiomaisesti erosi demareista ja tuli 2007 valituksi maan keulakuvaksi uuden, Israelin poliittiseen keskustaan sijoitetun Kadiman ehdokkaana. Barakin taas on yleisesti katsottu vieneen työväenpuolueen uuteen oikeistojohtoiseen hallitukseen lähinnä pelastaakseen oman poliittisen takalistonsa. Ja Peresinkin loikkausta edelsi tappio puoluejohtajavaaleissa, minkä odotettiin koituvan niin ikään Barakin kohtaloksi, jos hän olisi jättäytynyt joukkoineen oppositioon. Kenraali Barakin osakkeita oikeiston silmissä paransi se, että hän toimi puolustusministerinä Israelin armeijan hyökätessä Gazaan tammikuussa 2009. Jonesin mukaan poliittinen voittaja on kuitenkin oikeistopuolue Likudin Benjamin Netanjahu. Kadiman pitämästä suurimman parlamenttipuolueen asemasta huolimatta Netanjahu nousi viime vuoden helmikuun vaalien jälkeen pääministeriksi. Hän muodosti oikeistopopulistiseksi yleispuolueeksi kehittyneen Yisrael Beiteinun, uskonnollisen Shasin ja sosiaalidemokraattien kanssa jättienemmistöhallituksen, joka saattaa hyvinkin istua täyden vaalikauden, toisin kuin yksikään hallitus Israelissa neljännesvuosisataan.

 

Vielä Libanonin-sodan aikana 1982 Israelissa nähtiin suurmielenosoituksia kovan linjan politiikkaa ja palestiinalaisten sortamista vastaan. Kun Israel surmasi yli 1 300 palestiinalaista Gazassa viime vuoden alussa menettäen itse parikymmentä sotilasta, kansalaisten vastalauseet jäivät vaisuiksi. Samana vuonna työväenpuolue romahti vaaleissa, joissa muut vasemmistopuolueet, Meretz ja Hadash, säilyivät pieninä. Nyt maalla on kaikkien aikojen jyrkin ja palestiinalaisvastaisin hallitus, jossa Barak ei edusta uskottavaa vastavoimaa. Kumma kyllä, Jones malttaa olla vertaamatta telavivilaisia demareita Tony Blairin tai Paavo Lipposen tapaan alistaa koko yhteiskunta ja maailma poliittiseen järjestelmään uudella tavalla sidottujen suuryhtiöiden eduille. (Lipposen Nord Stream -konsulttiuden ja Suvi-Anne Siimeksen lääketeollisuusjohtajuuden kommentoiminen olisikin enemmän typerryttävyyksien itsestäänselvyyttä ja itsestäänselvyyksien typerryttävyyttä teroittavan Žižekin kuin kitsaasti assosioivan Jonesin heiniä.) Hän tyytyy huomauttamaan, että Israelin oikeistolaistumistrendin taustalla on ensinnäkin 90-luvulta alkanut raju talouskasvu, jonka varjolla tiettyä säätelyä purettiin ja julkisia palveluja leikattiin myös työväenpuolueen voimin. Toiseksi sitä on jouduttanut miehitettyjen alueitten 00-luvun alkupuoliskon kansannousu, jossa lasketaan kuolleen noin tuhat israelilaista ja noin 3 500 palestiinalaista. Obamalta odotetaan liikaa Tel Avivin haukkojen kurittajana: Jones arvelee, että Iranin kuohunta saattaa lisätä USA:n presidentin myötämieltä myös kovan linjan israelilaisia kohtaan, joten tasapuolinen ratkaisu Lähi-idän konfliktiin saattaa jäädä näitten huolien, ellei sitten Afganistanin tai Yhdysvaltain sisäpoliittisten kiireitten, varjoon.

 

Poliittista keskustelua Israelissa perinteisesti säädellyt liberaalien ja etnonationalististen painotusten välinen eripura muuntui lopulta joksikin kolmanneksi: yhdentyneeksi armeija- ja valtiokeskeiseksi uusliberalismiksi. Jones tulkitsee Kadiman vaalivoitot 2006 ja 2009 merkeiksi liberaalin ja etatistisen tendenssin yhtymisestä: vahva juutalaisvaltio eristää Palestiinan muurin taakse ja takaa oikeistolaisen talousmallin. Koska Israelin itsenäisyysjulistus – perustuslakia ei ole – lupaa tasavertaisen kansalaisuuden kaikille sukupuoleen, rotuun tai uskontoon katsomatta, maasta halutaan pois ne arabit, jotka eivät vakuuta uskollisuuttaan valtiolle. Netanjahu kyllä tunnusti retorisesti viime kesäkuussa palestiinalaisten oikeuden omaan valtioon, mutta hän lateli perään joukon edellytyksiä, jotka käytännössä käyvät vasten Israelin ja palestiinalaishallituksen Annapolisissa 2007 tekemää sopimusta kahden valtion mallista rauhanneuvottelujen ennakkoehtona. Barak taas oli viime syksynä hyväksymässä uusia rakennushankkeita Länsirannan siirtokuntiin eli käytännössä sulauttamassa sosiaalidemokratiaa etnonationalistiseen oikeistoon. Liberaaliin oikeistoon hän oli sulauttanut sen jo tukemalla talouden täsmäderegulaatiota. Nähtäväksi jää, antaako työväenpuolue lopullisesti tukensa Länsirannan juutalaistamiselle, mitä sentään Meretz ja Hadesh vastustavat. Tällä hetkellä demareista on lähinnä täydentämään etnis-kansallisen yhtenäisyyden ideologiaa. Heihin keskittyvän Jonesin sanoin vasemmisto ei ehkä ole Israelissa täysin kuollut, mutta se on vähintäänkin kriittisessä tilassa.

 

Žižek soveltaisi varmasti tapaukseen ”uuden vastanapaisuuden” ajatustaan. Hän on erottanut yhdeksi maailmanlaajuiseksi ydintendenssiksi sen, miten II maailmansodan jälkeinen sosiaalidemokratian ja maltillisen konservatiivisuuden välinen jännite on purkautunut. Keskustaoikeisto–keskustavasemmisto-akseli on korvautunut uudella polariteetilla, jossa napoina ovat neutraalin teknokraattinen (mutta kenties sosiaalisesti vasemmistolaisehko) keskusta ja uusi oikeistopopulismi, joka pystyy yhdentämään itseensä mitä tahansa vanhoja vasemmistolaisia painotuksia työläisten oikeuksista alkaen. Tuskin oli sattumaa, että Žižek työsti tätä seikkaa pitkään myös Helsingissä, kivenheiton päässä Vanhasen ja Kataisen työhuoneista. Tässä asetelmassa opposition eli radikaalin vasemmiston ainoana turvana ovat odottamatta viriävät ”uudet joukkotoiminnan muodot” (ja muuan lacanilaista dialektiikkaa veivaava popteoreetikko). Žižek ei kuitenkaan puhu Israelin poliittisten puolueitten välisistä jännitteistä eikä maan autoritäärisestä kapitalismista, vaan hän erittelee mieluummin joko juutalaisuuden ja juutalaisvastaisuuden historiallisia kiemuroita tai, kuten viime vuoden huhtikuussa Guardianissa, Israelin palestiinalaispolitiikkaa: maata jäytää ja palestiinalaisten taloutta kuristaa ”valtion harjoittaman väkivallan todellinen ongelma” (http://www.guardian.co.uk/commentisfree/2009/aug/18/west-bank-israel-set...). Tästä pitäisi olla lyhyt matka autoritäärisen kapitalismin israelilaisen variantin analyysiin, mutta se vaatisi nykyeurooppalaisen katsannon sijaan ajallisesti ja avaruudellisesti toisenlaista otetta.

 

Mahdollisuus tähän voisi aueta Kiinan lisäksi eilis- ja tämänpäiväisen Turkin suunnalta. Žižek onkin luonnehtinut Turkkia avaimeksi itseydessään seonneen Euroopan ongelmaan: joko eurooppalaisuus uudistuu päin tuntematonta Turkin avulla tai se vajoaa ”hitaaseen rapautumiseen ja muuttuu siksi, mitä Kreikka oli varttuneelle Rooman valtakunnalle: nostalgiseksi kulttuurimatkailukohteeksi vailla mitään varteenotettavaa vaikutusvaltaa” (http://www.guardian.co.uk/commentisfree/2007/oct/23/comment.turkey).

 

Kun puhutaan Israelin suhteista sitä lähellä oleviin maihin, tuodaan kernaasti esiin muita muslimivaltioita helpompina kumppaneina maltilliset naapurit Egypti ja Jordania. Israelin tilannetta Aasian ja Euroopan välisenä maana, jolla on myös erityissuhde Yhdysvaltoihin, heijastelee kuitenkin etusijaisimmin ja ainoalaatuisimmin Turkki. Mainitussa HDI-vertailussa Turkki on sijaluvulla 79, mutta valtavan 72-miljoonaisen väestönsä ansiosta se muodostaa koko maailman taloustoimijoita kiehtovan markkina-alueen. Joku ehkä huomasi pienen uutisen viime keväänä: Turkissa valmistui jo miljoonas Toyota, joista ehkä joka viides on myyty Eurooppaan (esim. http://www.automobilesreview.com/auto-news/toyota-produces-one-millionth...). Malesialainen Proton taas perui aikeensa vallata Euroopan maantiet Turkkiin perustettavan kotteroliukuhihnan voimin, lama kun tuli väliin, mutta pelkkä sillanpääasema-aiekin kertoo Turkin vetovoimasta. Israelilla on Turkin kanssa vapaakauppasopimus ja muutenkin verraten läheiset välit. Turkki muistuttaa myös järjestelmältään Israelia: kumpikin näistä vahvan, USA:n tukeman armeijan ja etnonationalistisen ideologian pönkittämistä, 1900-luvun puolimaissa kuin tyhjästä syntyneistä itäisen Välimeren ainakin muodollisista demokratioista on ollut kroonisesti sotatilassa omien vähemmistöjensä tai naapuriensa kanssa. Yhteytensä sinetiksi Israel ja Turkki kaavailevat yhteistä jättirakennushanketta: putkilinjaa, jota pitkin kulkisi öljyä, kaasua, sähköä, vettä ja valokaapelia Mustaltamereltä Punaisellemerelle (http://query.nytimes.com/gst/fullpage.html?res=9F01E5D61231F935A25751C1A9609C8B63).

 

Kuten Tunç Aylik muistuttaa, Mustameren alue on ollut vanhimpien nimiensä Axeinos (Tyly meri) ja Euxeinos (Vieraanvarainen meri) mittainen. Meren mustuus tarkoitti kai alkuaan sen pohjoisuutta ja myöhempien aikojen Odessan votkaturisteille mustaa huumoria, mutta monen mielikuvissa se viittaa myös karmeisiin valtakamppailuihin tällä tärkeällä sisämerellä ja suuren altaan pohjamudissa muhiviin maailmanennätyksellisiin saastekerroksiin. Pian Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen Euroopan Unioni kiinnostui alueesta. Laajenemisvisioissa otettiin huomioon elpyvä regionaaliyhteistyö Mustallamerellä. EU:n komissio linjasi 1997, että unionin huomattavien strategistenkin etujen mukaista oli Mustanmeren alueen ”poliittinen vakaus ja taloudellinen kukoistus”. Parisataamiljoonaa potentiaalista kuluttajaa saattoi hyvinkin kaivata eurooppalaisia tavaroita, palveluita ja ajatuksia. Ja paljonkin aasialaista taitoa voisi kulkeutua tuota kautta vanhalle mantereelle. Jos elämänlaatu Suomessa oli 2007 jo mainitussa HDI-vertailussa 12. parasta maailmassa, Bulgaria oli samassa mittauksessa 61., Romania 63., Venäjä 71., Ukraina 85. ja Moldova 117. Kaikki nämä rantavaltiot pyrkivät nousemaan tilastossa, ja alueellisen herruuden kaikki muodot kiinnostavat. Venäjä on ostanut edullisilla kaasutoimituksilla luvan pitää nykyiseen Ukrainaan kuuluvat Mustanmeren tukikohtansa ja tilaisuuden säilyttää siten näköalapaikkansa Krimillä. Yhdysvallat taas toi samoille vesille, Romanian Constantaan, joukkoja Irakin sodan aikaan, eikä ainakaan romanialaisten nykyhallinto kiirehdi heidän hätistämistään. Varapresidentti Joe Biden sai viime lokakuisella Bukarestin-vierailullaan ylitsevuotavan ystävällisen vastaanoton presidentti Traian Băsesculta. Niin Romaniaan kuin Bulgariaankin on tulossa yhdysvaltalaisia ohjuksia. Oksymoroni ja ei, washingtonilainen ajatushautomo järjesti hiljan Bukarestissa ”ensimmäisen Atlantic Councilin Mustanmeren energia- ja talousfoorumin”.

 

Mustanmeren alueen tulevaisuuden hahmottamiseen on paras ottaa vauhtia 700 vuoden takaisesta Euraasian integraatiosta. Princetonissa tutkiva Nicola Di Cosmo selostaa Journal of the Economic and Social History of the Orientin tuoreessa 50-vuotisjuhlanumerossa mongolialaisten vallanpitäjien ja italialaisten kauppiaitten kohtalonyhteyttä XIV vuosisadan Mustallamerellä. Vanha mongolivallan ykseys oli vaihtunut neljän keskenään kilvoittelevan kaanikunnan – Kultaisen Ordan, Il-kaanien valtakunnan, Yuan-dynastian ja Tšagatain kanaatin – kauhun tasapainoksi. Mustallamerellä aukesi noin sadaksi vuodeksi, veristen valtausten välissä, pelitilaa kauppiaille ja kasvualustaa kulttuurille. Tätä ”kansainvälisen kaupan hermokeskusta”, välimerellisen sivilisaation, itäisempien kulttuurien ja Kultaisen Ordan mongolimahdin kohtaamista on pidetty sekä kolonialismia pohjustavana ”Euroopan laajentumisena” että ”ensimmäisenä maailmanjärjestelmänä”. Merenkulun mestarit Genovan ja Venetsian tasavalloista purjehtivat pahki Bysantin valtakunnan ja ottivat mongolien hallitsemat Mustan- ja Asovanmeren alueet markkinoikseen 1280-luvulta alkaen. Italialaisten puuhat mahdollisti niin sanottu Pax Mongolica eli keskiaasialaisen kaanivallan mantereisesta ylivoimasta juontunut kaupparauha.

 

Di Cosmo huomauttaa, että mongoleja on tutkimusyhteyksissäkin saatettu kuvata aroilta ryskyvänä luonnonvoimana. Osuvampaa olisi selittää heidän menestystään kirjavissa kulttuurivaihdoissa kypsyneellä sotilaallis-poliittisella taidolla ja etevällä virkakunnalla. Miljoonia neliökilometrejä haltuunsa ottaneet nomadit solmivat kumppanuuksia valtaamillaan mailla: Mustanmeren rannoillakin pienen mutta hallitsevan vähemmistön muodostaneet mongolit uursivat uraa valtion monopolia tai kontrollia turvanneelle kaupanteolle. Heille kehittyi silmää erottaa hallinnolleen siedettävät ja sietämättömät hankkeet oman määräysvaltansa piirissä. Muiden muassa kreikkalaisia ja armenialaisia kuhisseella Mustallamerellä sukeuduttiin mongolien sallimuksesta kosmopoliiteiksi, suvaittiin uskontoja ja innostuttiin niin urheilusta kuin näyttämöviihteestäkin. Di Cosmo intoutuu itse puhumaan ”kahlehtimattoman vaihdon” tuottamista kirkkaista näkymistä, jotka harvoille valppaille aikalaisille lupasivat ”yhdentyneempää maailmaa”. Railakas multikultius nojasi yhtä kaikki italialaisten erityisasemaan talouden ja politiikan napahenkilöinä. Yksilövaurautta tähdentävä Genova ja valtiomammonaa painottava Venetsia kävivät keskenään muutamia sotia. Ne löysivät kuitenkin toisensa rintaman samalta puolelta, kun suvereniteettinsa loukkauksista herkät mongolit suuttuivat 1343 vähäksi aikaa eurooppalaisille kumppaneilleen.

 

Di Cosmon mukaan onkin vältettävä talouden ylikorostusta: italialaisten toimia Mustallamerellä tulee tarkastella poliittisena strategiana. Kuten Marco Polosta muistetaan, yksittäiset eurokaupustelijat kävivät mongolien luvalla Kiinassa asti tyrkyttämässä ja tinkimässä, mutta Apenniinien niemimaan kaksi vaurasta tasavaltaa ei ulottanut valtioetujaan niin kauas. Mustaltamereltä järjestyi laivauksen ja kaupoissa olemisen taitajille hyvistä myynneistä koituvaa kansantalouden tasapainotusta ja ennen muuta elintarvikehuollon vahvistusta vaikkapa kauppasaarron varalta. Siksi sinne sijoitettiin valtavasti rahaa ja otettiin suuria riskejä, kun taas etäämmäksi ei lähetetty diplomaatteja, eipä aina edes tervehdyskäynnille kutsuttuja edustajia, saati sitten sotilaita. Mustallamerellä italialaiset sinnittelivät vielä mongolivallan kaaduttuakin, aina 1400-luvun lopulta alkaneeseen turkkilaisvaltaan asti. Siihen loppui lysti, jota nyt yritetään herätellä eloon EU:n jäseneksi suittavan Turkin kanssa.

 

Valitettavasti Di Cosmo ei suoraan pohdi tapauskertomuksessaan Mustanmeren varhaisen sekakulttuurin protodemokraattista tai protokapitalistista luonnetta. Hän vain tulee kuvanneeksi yhden prekäärin suhteellisen vapauden vyöhykkeen syntymistä tietyin osin höllentyneen voimahallinnon suojiin. Liikaa idealisointia suitsii se, että siirtomaatuotteista, joista venetsialaisten Don-joen suulle perustama kauppakaupunki Tanais tuli kuuluisaksi, havitelluimpiin kuuluivat orjat. Kuten Eyüp Özveren selostaa Aylikin toimittamassa antologiassa, maailmansotien välillä vaikuttanut romanialainen historioitsija George I. Bratianu painotti ”eurooppalaisten kauppiaitten taloudelliselle penetraatiolle suotuisaa konjunktuuria”. Hän tutki Mustanmeren varhaishistoriaa korostaen aina Balkanille asti ulottunutta alueellista ykseyttä. Kaikki alkoi Bysantin valtakunnan heikosta hegemoniasta, joka mahdollisti ulkopuolisten toimijoitten suhteellisen omavaltaiset liikkeet. Näiden näkökulmasta taas mongolit pohjoisessa ja Bysantti etelässä muodostivat voimatasapainon, jonka turvin voitiin haastaa Aleksandrian asema idän ja lännen vaurausvirtojen kanavoinnissa: Mustallemerelle pääsi kehittymään vapaakaupan kaltaiset markkinat. Oman valuuttansa yleiseen käyttöön hoidelleiden italialaisten kauppiaitten historiallinen merkitys piili siinä, että he olivat panemassa täytäntöön esi- ja varhaiskapitalistista pääomien kasaamisprosessia.

 

Venetsialaiset tunnetaan viime aikoina pahamaineisiksi tulleiden joukkovelkakirjalainojen keksijöinä. Bratianu katsoi, että mongolien ja italialaisten välisissä valtajärjestelyissä ennakoitiin eurooppalaisen kauppa- ja finanssikapitalismin tulevat vaiheet. Kaiken ytimessä oli ”institutionaalinen joustavuus ja hallinnollinen kekseliäisyys”: sekä mongolit että italialaiset olivat kaukana kotoa – jos heillä nyt kulkijakansoina kiinteää kotia olikaan – kokeilemassa uusia rahoitusinstrumentteja ja muita pelivälineitä vailla omimpien perinteittensä painolastia. Mongoleille tärkeää oli logistiikka ja juoheva kaukokauppa, siinä missä heitä aiemmin yläkynnessä ollut Bysantti oli keskittynyt lähietujensa konservatiiviseen suojaamiseen. Italialaiset merenkulkijat ymmärsivät kumpiakin. Mongolien tapaan he vaalivat esteettömän liikkumisen oppia ja etsivät mahdollisuuksia tehdä rahaa lupauksista, luottamuksista ja velvoituksista. Syntyivät taloudellis-strategiset ”salmien kysymys” ja ”Tonavan-kysymys”. Italialaisten mellastuksen päättäneessä Ottomaanien imperiumissakin tiedettiin oitis, miksi tuo sisämeriseutu oli niin ratkaiseva. Osmanihallitsija Mehmet II Valloittaja otti itselleen kauppareittikontrollia kajahtelevan arabialais-mongolialaisen arvonimen ”kahden mantereen sulttaani ja kahden meren kagaani”.

 

Auferre, trucidare, rapere, falsis nominibus imperium; atque, ubi solitudinem faciunt, pacem appellant, kirjoitti roomalainen Tacitus isästään kertovassa elämäkerrassa 98 jaa. K. J. Hidén suomensi nämä kaledonialaisen Calgacuksen lausumat sanat roomalaisista: ”Ryöstämistä, murhaamista ynnä rosvoilemista he väärillä nimityksillä kutsuvat hallitsemiseksi, ja missä aikaansaavat erämaan, siellä sanovat rauhan vallitsevan.” Tästä muistuttava Di Cosmo huomauttaa, että Pax Romanan edellytyksenä oli Rooman imperiumin brutaali perustaminen. Pax Mongolicankin muodostama stabiliteetti juontui mongolien mobiliteetista, tuhoisasta valloitussodasta.

 

Moni toivoo, että Kiina, Israel, Turkki ja Venäjä alkaisivat menettää uskoaan pakkovakauden ja valtioväkivallan siunauksellisuuteen. Jotkut odottavat aggressiivisen kapitalismin kaatumista tiettyjen luonnonvarojen niukentumiseen tai muihin hallitsemattomiin kriiseihin ja katastrofeihin. Mutta tällä erää kiinalaisen kapitalismin taloudelliset saavutukset ja kasvumahdollisuudet ovat omiaan lisäämään myös kannatusta epädemokraattisille tavoille moninkertaistaa mammonaa, eivätkä länsimaisen demokratian ryvettyminen poliitikkojen siunaamaksi korporaatiovallaksi ja länsimaisen ajattelun sinnikäs itsesievistely oikeuta autoritäärikapitalismin pahuuden sijoittamista kokonaan ei-länsimaisiin toisiin. Kansanvaltaisen, oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen talouden ja politiikan puolesta on meneillään uusia mahdollisuuksia avaavia prosesseja siellä täällä. Niissä kuuluu olla mukana. Teoriaa vain on liian vähän eikä liian paljon, sanoi Žižek Helsingissä. Tässä hän on oikeassa. Ja oli Žižekin elokuva-, musiikki- tai kahvila-analyyseista mitä mieltä tahansa, voi iloita siitä, että autoritäärisen kapitalismin käsitteellistäjäisissä on mukana hänenlaisensa verraton yhdistelmä teoreettista tehoa, kieroa huumoria ja hellittämätöntä eurooppalaista itsekritiikkiä.


Jarkko S. Tuusvuori

 

Kirjallisuus
Authoritarian Capitalism. Brazil’s Contemporary Economic and Political Development. Toim. Thomas C. Bruneau & Philippe Faucher. Westview, Boulder 1981.
Gat, Azar, Victorious and Vulnerable. Why Democracy Won in the 20th Century and How It Is Still Imperiled. Rowman & Littlefield, Lanham 2009.
Lingle, Christopher, Singapore’s Authoritarian Capitalism. Asian Values, Free Market Illusions, and Political Dependency. Locke Institute, Fairfax 1996.
Politics of the Black Sea. Dynamics of Cooperation and Conflict. Toim. Tunç Aylik. Tauris, London 2001.
Tacitus, Agricola (De vita et moribus Iulii Agricolae, 98). Suom. K. J. Hidén. 1904. Näköisp. Kirja kerrallaan, Helsinki 2004.

 

Taloustieteilijät tapaavat huomauttaa, että heidän metodologiansa sallii määritellä inhimillisen hyvinvoinnin laaja-alaisesti. Taloudellisen hyödyn lisäksi hyvinvointi voi olla iloa elämästä tai osallistumisesta poliittiseen päätöksentekoon. Taustalla on ajatus, että ihmisten hyvinvointi riippuu siitä, miten heidän mieltymyksensä (preferenssinsä) tulevat tyydytetyiksi.
 
Taloustiede kykenee toki huomioimaan ihmisten mieltymyksiä rajoitetusti. Nämä rajoitteet eivät koske niinkään mieltymysten sisältöä kuin niiden rakennetta. Perinteisesti esimerkiksi mieltymykset, jotka vaihtuvat taajaan tai riippuvat vahvasti toisten ihmisten mieltymyksistä, ovat olleet haasteellisia taloustieteelle. Viime vuosikymmenten kehitys taloustieteessä on kuitenkin johtanut siihen, että tämän tyyppisiä kysymyksiä on alettu ottaa yhä enemmän huomioon.
 
Stephen Marglinin (The Dismal Science, 2008) mukaan valtavirran taloustiede ohittaa monet inhimillisen hyvinvoinnin kannalta keskeiset teemat kuten tarpeen yhteisöllisyyteen. Hänen mukaansa taloustiede ei ole tuottanut sellaisia tuloksia, jotka palvelisivat tätä inhimillisen hyvinvoinnin kannalta tärkeää kysymystä. Robin Hahnelin mukaan taloustiede vähättelee ns. ulkoisvaikutusten (sopimuksen osapuolten tarkoittamattomien vaikutusten) laajuutta eikä kiinnitä riittävästi huomiota taloudellisten instituutioiden ja ihmisten halujen kehittymisen väliseen suhteeseen (Poliittisen taloustieteen aakkoset, 2008). Post-Autistic Economics Network -sivustolla (http://www.paecon.net) tarkastellaan laajasti valtavirran taloustiedettä kriittisestä näkökulmasta.
 
Onko valtavirran taloustiede oikeassa puolustaessaan taloustiedettä rikkaana tieteenä? Vai ovatko kriitikot oikeassa?
 
Taloustieteen metodologisten lähtökohtien tarkastelu tarjoaa yhden näkökulman tämän kysymyksen pohdintaan. Metodologisen individualismin mukaan yhteiskunnan rakenteet ja instituutiot heijastavat yksittäisten ihmisten päätöksiä – toisin sanoen, ihmisten mieltymykset heijastuvat yhteiskunnan instituutioissa. Jos ihmiset haluavat, että tuotantovälineet otetaan yhteisomistukseen, syntyy jonkin sortin sosialistinen yhteiskunta. Jos ihmiset haluavat, että tuotantovälineet ovat yksityisomistuksessa, syntyy jonkin sortin markkinatalous. Yhteiskunta muotoutuu muutenkin ihmisten erilaisten mieltymysten perustalta. Periaatteessa ihmiset saavat sen, mitä haluavat.
 
On kiistatonta, että tähän metodologisen individualismin taustalla olevaan ajatukseen sisältyy ongelmia. Myös taloustieteilijät tunnustavat tämän. Ihmiset eivät esimerkiksi aina ole rationaalisia, ja heidän valinnoillaan on usein tarkoittamattomia seurauksia. Jos tämäntyyppiset ongelmat kuitenkin sivuutetaan, onko teorian lähtökohta kunnossa?
 
Vastaus riippuu periaatteessa siitä, onko teorian taustalla oleva käsitys inhimillisestä hyvinvoinnista määritelty oikein. Ovatko taloustieteellisten mallien lähtökohdaksi valitut yksilöiden mieltymykset ”oikeita”? Vastaavatko ne sitä, mitä ihmiset tosiasiassa haluavat?
 
Marglinin peruskritiikki taloustieteellistä lähestymistapaa kohtaan on seuraavanlainen: vaikka taloustiede periaatteessa sallii kaikenlaisten inhimillisten mieltymysten huomioimisen, ajautuu se käytännössä määrittelemään ihmisen kapealla tavalla. Marglinin mukaan tämä johtuu taloustieteilijöiden väitteestä, että markkinat – yksityiseen voitontavoitteluun ja vapaaseen kauppaan perustuva yhteiskuntajärjestys – ovat (ilman merkittäviä varauksia) hyväksi ihmisille. Jotta markkinoiden voi sanoa olevan hyväksi ihmisille (eli lisäävän heidän hyvinvointiaan), täytyy ihmisten kuitenkin olla tietynlaisia. Ihmisillä ei voi esimerkiksi olla mieltymyksiä, jotka suuntautuvat vahvasti yhteisöllisiin sitoumuksiin, velvollisuuksiin tai altruistiseen toimintaan.
 
Tämä johtopäätös vaikuttaa luontevalta. Metodologisen individualismin puitteissa on syytä ajatella, että yllä kuvattujen ”sosiaalisten” mieltymysten runsaus heijastuisi yhteiskunnan tasolla siten, että markkinoiden tilalle/rinnalle syntyisi toisenlaisia (tätä tarkoitusta varten tehokkaampia) instituutioita – ja lopputuloksena olisi sosialistisempi yhteiskuntarakenne.
 
Toki myös valtavirran taloustieteen tulosten pohjalta voidaan päätyä – ja useimmiten päädytäänkin – suosittelemaan ratkaisua, jossa markkinat ja sosiaaliset/julkiset instituutiot toimivat rinta rinnan. Tällöin julkisten instituutioiden tehtävänä on parantaa markkinoiden toimintaa ja suorittaa tarpeelliset tulonsiirrot, jotta ihmisten hyvinvointi paranisi. Esimerkkejä tästä ovat vaikkapa valtioiden oikeuslaitokset, verotusjärjestelmät ja kansainvälisten organisaatioiden (kuten WTO:n) välityksellä tehdyt sopimukset. Perustava ero Marglinin ja monien valtavirran taloustieteilijöiden välillä sen sijaan koskee yllä esitettyä kysymystä: Ovatko itse markkinat (yksityinen voitontavoittelu vapaan kaupan avulla) hyväksi ihmisille?
 
Marglin väittää, että koska markkinat eivät huomioi ihmisille tärkeitä ”sosiaalisia” mieltymyksiä, eivät ne tältä osin ole hyväksi ihmisten hyvinvoinnille. Mitä ratkaisuja tähän tilanteeseen on Marglinin näkökulmasta tarjolla?
 
Ensimmäiseksi, voimme edelleen luottaa markkinoihin ja rakentaa markkinapohjaisia ratkaisuja, jotka tyydyttävät ihmisten tarvetta yhteisöllisyyteen. Tai sitten voimme pyrkiä korjaamaan tilannetta poliittisilla toimenpiteillä. Itse asiassa näiden kahden vaihtoehdon välinen ero ei välttämättä ole kovin suuri, koska uusien markkinapohjaisten ratkaisujen luominen vaatii poliittista hyväksyntää.
 
Toiseksi, jos ongelman ydin on markkinoissa, niin voimme ajatella, että on tehokkaampaa puuttua suoraan markkinoiden toimintaan. Korjausliike voidaan tehdä jo alkumetreillä ja ”sisäistää” yllä kuvatut ”sosiaaliset” arvot markkinoiden mekaniikkaan (mikä Marglinin näkökulmasta vaatisi tarkastelemaan uudelleen monia vallitsevan talousajattelun lähtökohtia, kuten vapaakauppaa). Voitaisiin siis hakea tasapainoa markkinoiden ”sosiaalisella” tasolla aiheuttamien hyvinvointitappioiden ja niiden aikaansaamien hyötyjen välillä.
 
Tätä Marglinin ehdottamaa ratkaisua valtavirran taloustieteilijät eivät ainakaan julkisessa roolissaan tunnu hyväksyvän. Tämä johtunee siitä, että heidän mielestään Marglin on väärässä: yksityinen voitontavoittelu vapaan kaupan avulla ei syrji ”sosiaalisia mieltymyksiä” ainakaan millään merkittävällä tavalla. Markkinat eivät sulje ulkopuolelleen ”sosiaalisia” mieltymyksiä. (Ks. esimerkiksi Pertti Haaparanta: http://blog.hse-econ.fi/?p=768)
 
Onkin huomattava, että markkinainstituutioiden ja ihmisten mieltymysten välistä suhdetta on pohdittu myös valtavirran taloustieteen puitteissa. Esimerkiksi ns. motivaatioiden syrjäytymisen teoriassa (ks. Frey ja Jegen, Motivation Crowding Theory, Journal of Economic Surveys 15:5, 2001) on empiirisesti tutkittu, miten ihmisten ns. sisäinen motivaatio (teko on oma palkintonsa) voi muuttua, kun tekoja aletaan motivoida ulkoisilla taloudellisilla kannustimilla. Sisäiseen motivaatioon teoriassa on liitetty esimerkiksi sosiaaliset arvot, vastuullisuus, vastavuoroisuus ja kansalaishyveet, kuten myös yrittäjyys, innovatiivisuus ja luovuus. On havaittu, että joissakin tapauksissa taloudelliset kannustimet vähentävät sisäistä motivaatiota, joskus merkittävää vaikutusta ei ole ja joskus taas taloudelliset kannustimet lisäävät sisäistä motivaatiota. Näiden kysymysten tarkastelu on tärkeää pohdittaessa markkinainstituutioiden vaikutusta inhimilliseen motivaatioperustaan ja ihmisten mieltymyksiin.
 
Hämmentävää tässä keskustelussa on kuitenkin valtavirran taloustieteilijöiden ja heidän kriitikkojensa perustava erimielisyys. On huomattava, että metodologisen individualismin puitteissa ei ole lyöty lukkoon sitä, minkälaisiin yhteiskunnallisiin instituutioihin teoriassa päädytään. Markkinainstituution kyseenalaistaminen inhimillisen hyvinvoinnin näkökulmasta on siis täysin sallittua taloustieteen teorian puitteissa. Valtavirran taloustieteilijöiden tähän suuntaan viittaavia puheenvuoroja ei silti ainakaan julkisuudessa ole. Markkinoiden toimintaa on heidän mukaansa syytä korjata silloin, kun ne eivät toimi tehokkaasti. Myös tulonsiirtojen avulla tehty yksilöiden lähtökohtien tasaaminen on monen mielestä tarpeellista. Sen sijaan itse markkinat eivät valtavirran taloustieteilijöiden mukaan näyttäisi olevan ristiriidassa minkäänlaisten inhimillisten perusarvojen – kuten ”sosiaalisten” mieltymysten – kanssa.
 
Petri Räsänen
 
 
toimitus
27.02.2010
Jos Nietzsche jätetään huomiotta, ei julkisesta tilasta löydy Platonin voittanutta olkinukkefilosofia. Jokainen Valtionsa vilkuillut mielipidevaikuttaja tietää, milloin on sopiva hetki kutsua arkkifilosofi piristämään karkeloita – tai laittamaan pidot pakettiin. Ristiriitaisena hahmona Platon on jokamiehen ja -paikan ad hoc: liberaalin ulkoministerin esikuva ja protofasisti, innovaatioyliopiston airut ja taidetta kammoksunut totalitaristi.

Platon taipui jälleen yhteiskunnallisen aikalaisanalyysin keppihevoseksi, kun Ville Similä kysyi Helsingin Sanomien kolumnissaan (19.2.) filosofilta neuvoa Kreikan talouskriisin tarkasteluun. Tällä kertaa avoimen yhteiskunnan vihollinen puettiin maailman menoa välinpitämättömänä tuijottelevan eskapistin viittaan.

Toimittajan analyysissä menivät dualismit sekaisin. Toisaalta hän huomautti Platonin ajatelleen, että aineellinen maailma on ideoiden maailman heijastumaa. Toisaalta Platonille annettiin kunnia todellisuuden jakamisesta kouriintuntuvaan aineelliseen maailmaan ja ”henkiseen maailmaan”, johon kuuluvat ajatukset ja tunteet. Similä samasti päättäväisesti ideat ja hengen eikä turhaan kainostellut soveltaa teoriaansa yhteiskunnallisen todellisuuden kuvaamiseen.

Filosofiset sekaannukset tiivistyivät viiltäväksi johtopäätökseksi, joka on epäilemättä ollut Platoninkin huulilla ”viimeiset 2 400 vuotta”: ”[K]riisi ei näy Ateenan toreilla, koska se tapahtuu ideoiden maailmassa.” Talouden metafysiikkaa uusintaen kolumnisti jatkoi: ”Se [kriisi] on olemassa, vaikka sitä ei voi koskettaa. Sen voi nähdä valtion taseissa ja talouslehtien käyrissä mutta se ei katoa, vaikka polttaisi Kreikan keskuspankin tietokoneet.” Similälle oli selvää, miksi kriisitietoisuus ei tärähdä keskivertokreikkalaisen tajuntaan: koska kriisi jyllää ideoiden maailmassa, ei se vielä ole koskettanut helleenejä, ja jos koskettaakin, niin pelkkänä heijastumana. Tämän lausuttuaan toimittaja vapautti sekä Platonin että itsensä – ja oletettavasti myös lukijan – kiinnostavampien aiheiden pariin.

Tekstin pinnan alla kuplii muutakin kuin ylikäynyt dialektiikka. Pelkistystensä lomassa Similä nimittäin siunaa myös nykyistä talouspuhetta hallitsevan välttämättömyyden logiikan, vieläpä Platonin nimissä. Kriisiytynyt talous, jota ei voi koskettaa saati tuhota, leijuu poliittisen todellisuuden ja ihmillisen toiminnan tuolla puolen. Se määräytyy mielivaltaisesti ja määrää kaiken. Kolumnistin tulkinnassa Platon opettaa todellisuuden tuntemisen sijaan maailmasta vetäytymistä. Filosofista väistöliikettä vieroksuva lukija voi kuitenkin kääntyä esimerkiksi oikeudenmukaisuudesta puhuneen Platonin puoleen ja arvioida uudelleen Kreikan kriisin syyt ja seuraukset.

Jaakko Belt
 
tere
15.06.2009
niin & näin -lehden numerossa 2/09 julkaistu Aki Järvisen teksti laman taustoista löytyy nyt netistä:
SUPERLAMAN TAUSTATEKIJÄ n:o 1 - TALOUSAJATTELU
KASVUN USKONTO


Pankeilla on reservivaatimukset eli jokainen talletus pankkiin oikeuttaa pankin lainaamaan siitä 90% ulos (jos reservivaatimus on 10%). Tietenkin pankki pyrkii maksimoimaan tulonlähteensä eli lainauksen. Seurauksena pankeilla on rajusti velkaa (asiakkaiden talletukset) ja saatavina asunto- jne. lainat. Lyhyesti: systeemi perustuu velkaan. Tilanne on hallinnassa niin kauan kuin ihmiset eivät nosta tilejään tyhjäksi ja maksavat lainansa säntillisesti korkojen kanssa. Koron takia systeemi vaatii ikuisen kasvun, mutta rajallisella planeetalla se on mahdottomuus.
Syndicate content