Luokkapolitiikkaa vai moraalipolitiikkaa?

Vastakkainasettelut ja kiistat kuuluvat politiikkaan jokaisessa yhteiskunnassa, jossa ihmisillä on aineellisia ristiriitoja. Jos tuloerot kasvavat ja jos tulotaso vaikuttaa yhä enemmän ihmisen yhteiskunnallisiin mahdollisuuksiin (kuten koulutukseen, välttämättömäksi tehtyyn teknologiaan, terveydenhuoltoon, elämän turvaverkkoihin ja politiikkaan osallistumiseen), on pelkästään hyväksi, että näistä asioista tulee kiihkeänkin poliittisen kamppailun teemoja.

Parhaimmillaan näin pakotetaan esiin perusteellisesti erilaisia näkemyksiä hyvinvoinnin tuottamisesta, tarpeellisesta elintasosta tai vaikka taloudellisen eriarvoisuuden merkityksestä – onko se kannustava kehityksen voima vai itseään ruokkiva ilmiö? Vielä tärkeämpää on yhä uudelleen kysyä, mistä tuloerojen kasvu juontuu. Onko se luontainen kehityksen suunta vai politiikan ja talouden keinoin tuotettu ilmiö?

Marraskuisessa A-studion syrjäytymiskeskustelussa Jari Sarasvuo ja Emilia Kukkala kiistelivät eriarvoisuuden merkityksestä. Kukkala korosti eriarvoisuutta vallitsevan talousjärjestelmän ominaispiirteenä ja voittajien etuna. Sarasvuo taas väitti, että eriarvoisuuden kasvu ei ole kenenkään etu eikä ainakaan yhteiskunnan etu. Helsingin Sanomien kirjoituksessaan hän asetti oman näkemyksensä vasten ”ideologista” jankkaamista ja kuvasi yhteiskuntaa yhteistyön tuloksena. Politiikan ja talouden suhde onkin Suomessa eittämättä Kukkalan kuvausta monisäikeisempi, globaalilla tasolla köyhyydestä saatu etu on suoraviivaisempaa[1]. Mutta Sarasvuon kuvaus yhteiskunnasta on kuitenkin sikäli ongelmallisempi, että se yksinkertaistaa kuvan eriarvoisuuden synnystä ja koko yhteiskunnasta.

Yhteiskunta ei ole yksi ja yhtenäinen, vaan se muuntuu erilaisten intressien kamppailussa[2]. Politiikan ja talouden toimin voidaan kasvattaa eriarvoisuutta, vaikka se ei ajan oloon varmasti olekaan ihmisten enemmistön etu. Toisten etujen turvaaminen joskus vain rapauttaa toisia. Suomalainen yhteiskunta on muuttunut tässä suhteessa.

Keskusteluilta on hyvä esimerkki siitä, että suomalaiseen keskusteluun on hiipinyt pitkästä aikaa ajatus yhteiskuntaluokista. Luokkakäsitteitä on monenlaisia, mutta niitä yhdistää suunnilleen samanlainen ajatus: mikäli tuotettua hyvää jaetaan systemaattisesti eriarvoisesti, mikäli hyvän määrä rajoittaa ihmisten mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen elämään, ja ennen kaikkea mikäli nämä jakolinjat alkavat periytyä tai muuten määräytyä vahvasti etukäteen, eletään luokkayhteiskunnassa. Luokkakäsitteen nousu keskusteluun kertoo ennen kaikkea siitä huolesta, että yhteiskunta on siirtymässä yhä vahvemmin tähän suuntaan.

On sitten eri asia, nähdäänkö taustalla kapitalismin vääjäämätön logiikka, talouskriisin hyväksikäyttö uusjaon tekemiseksi, hyvinvointivaltion ”yhteiskuntasopimuksen” rapautuminen, teknologinen rakennemuutos, globaalin kilpailuasetelman muutos tai talouden ja politiikan valtasuhteiden mullistuminen viime vuosikymmeninä – tai sekoitus näistä tekijöistä.

Historiallisista syistä luokkakäsitettä on nostettu eniten esiin tietysti vasemmistossa.

Näin korostuu toisaalta siirtymän tarkoituksellisuus, esimerkiksi hyvinvointivaltion tulonsiirtojen rapauttaminen, toisaalta luokkayhteiskunnan ja kapitalismin syvä suhde. Näkemysten esittäjät ovat saaneet toistuvasti vastaansa syytöksen ”ideologisuudesta”. Tällöin ideologiasta puhutaan negatiivisessa mielessä: se on väärää tietoisuutta, sumutusta tai illuusiota, kyvyttömyyttä ja haluttomuutta katsella maailmaa sellaisena kuin se on. Ideologinen ihminen ”näkee kaiken ideologian lasien läpi”.

Ideologian käsitteeseen ei kuitenkaan väistämättä liity näitä merkityksiä. Ideologiasta on puhuttu myös positiivisessa mielessä, yrityksenä ymmärtää yhteiskunnallista todellisuutta. Tästä näkökulmasta ”luokka” ei ole maailmaa vääristävä linssi vaan työkalu, jolla nostetaan esille todellinen ilmiö, eriarvoisuuden kasvu ja jäykistyminen yhteiskunnalliseksi rakenteeksi.

*

Luokkapuhe voi kuitenkin helposti irtaantua tästä näkökulmasta ja muuttua osaksi eräänlaista ideologista pakettiratkaisua, jolloin se menettää tuota tarkasteluvoimaansa.

Carl ja Chuck Dyke tarkastelivat tätä ilmiötä niin & näin -lehden numerossa 4/2011 julkaistussa artikkelissaan ”Identiteetit”. Luokka muuttuu todellisuuden kritisoimisen välineestä osaksi identiteettikategoriaa. Mitä moninaisimpia moraaliin, uskomuksiin ja elämäntapoihin tarttuvia kysymyksiä asetetaan rinnakkain toisiaan tukeviksi sarjoiksi. Luokka ei enää kuvaakaan ensisijaisesti yhteiskunnan materiaalista todellisuutta vaan erilaisia maailmankatsomuksia tai elämäntapoja. Yhteiskunta näyttäytyy vastakkain asettuvina asiakysymysten kimppuina.

Tällä on taipumus yksinkertaistaa ajattelua ja yhteiskunnallista keskustelua, ja taipumus ulottuu paljon luokkakysymyksiä laajemmalle. Yhteiskunnallisessa keskustelussa ihmisillä on valmiit odotukset siitä, mitä mieltä pitäisi olla jokaisesta uudesta kiistakysymyksestä. On mielikuva talouden, politiikan, moraalin ja identiteettien maantieteestä, josta voi ja pitää valita paikkansa. Juuri tämä on ideologiaa heikossa muodossa, edellä mainitussa sumentavassa mielessä: muuntuva maailma on jo etukäteen maalattu valmiin värikartan mukaan. Suomalainen julkinen keskustelu on harpannut pitkälle tähän suuntaan.

Asetelma ruokkii keskustelua, jossa on leimattava ”ne” mahdollisimman kärjekkäästi korostaakseen oman ja ”meidän” näkemyksen arkijärkisyyttä, väistämättömyyttä tai luonnollisuutta. Juuri tällä tavalla esimerkiksi Matti Apunen rakentaa useissa kirjoituksissaan rykelmäkuvan ideologisten idioottien joukosta, jolle hän voi sälyttää haluamansa ajattelun virheet ja huonot näkemykset. Kasvukritiikin voi ohittaa puhumalla ”degrowthin kaltaisesta vastuuttomuudesta” yksilöimättä lainkaan, millaisista näkemyksistä puhutaan ("Yhteiskuntaopin kirja kasvattaa kuuliaisia veronmaksajia"; Puhumattakaan siitä, että "kuuliainen veronmaksaja" ohitetaan pelkällä tölväisyllä.)  Presidentti Niinistön syrjäytymisaloitteen vaihtoehtona ovat esimerkiksi ”oppinut, kyyninen tekemättömyys” ja ”viisastelevat dosentit” ("Sedällä on asiaa".) Sen sijaan että Apunen onnistuisi kritisoimaan lukkiutuneen syrjäytymiskeskustelun umpikujia, hän toistaa sen hedelmätöntä henkeä.

Ideologisen idiootin hahmoa vasten on helppo esittää yksioikoisiakin yhteiskunnallisia tai taloudellisia näkemyksiä ilmiselvinä totuuksina ilman suurempia perusteluita. Kun joku jossain on sanonut jotain tyhmää, oma näkemys on varmasti arkijärkistä. ”Ne” eivät ymmärrä sitä eivätkä yhteiskunnan luonnetta ideologisuudessaan.

Moraalipoliittisessa asemasodassa oletus oikeassa olevien ja väärässä olevien ryhmien selvärajaisuudesta on niin vahva, että tämä menee läpi ”hyvänä retoriikkana” tai ”hyvinä kärjistyksinä”. Tietysti se omalla tavallaan toimii. Apunen saa ärsytyksillään aikaan juuri sellaista paheksuntaa, joka taas saa varsinaisen yleisön nielemään hänen omat näkemyksensä – koska suuttuneet ihmiset edustavat väärää arvokoalitiota. Syvällisyydessään tämä ei kuitenkaan juuri eroa perussuomalaisten monista provokaatioista.

Kärjistetty vastakkainasettelu on vanha retorinen keino, mutta keinon pitkä historia ei tee siitä hyvää, rakentavaa tai kiinnostavaa. Tällainen retoriikka on sitä toimivampaa ja houkuttelevampaa, mitä polarisoituneempi yhteiskunta on ja mitä vahvemmin valmiit asetelmat lyövät yli kriittisen ajattelun ja julkisen keskustelun. Tällaisen retoriikan suosio kertoo paljon enemmän yhteiskunnan tilasta kuin keinojensa taidokkuudesta.

*

Monet pitävät ääriasetelmista, koska ne tuntuvat piristävän poliittista keskustelua. Ne kuitenkin kuihduttavat poliittista mielikuvitusta ja estävät uudenlaisten poliittisten liittolaisuuksien syntyä. Moraalisiin karsinoihin jakautunut keskustelu pakottaa poliittisia ryhmiä omaksumaan kantoja, jotka eivät ole niille edullisia eivätkä välttämättä edes mieluisia, koska vastakohta-asetelmat lyövät elävän politiikan yli.

Perussuomalaisten, vihreiden ja vasemmistolaisten keskinäiset kinastelut kuvaavat hyvin tätä asetelmaa. Eräs ystäväni kuvasi ”refleksivasemmistolaisuudeksi” tapaa ottaa kärkevästi kantaa mihin tahansa julkisuudessa olevaan ilmiöön täysin ennustettavalla tavalla, mutta aivan hyvin voisi puhua refleksivihreydestä tai refleksiperussuomalaisuudesta. Heidi Hautalan ja Timo Soinin aikanaan käymiä väliin samanmielisiä, väliin erimielisiä sananvaihtoja vaalikeskusteluissa olisi mahdotonta kuvitella nykyisessä tilanteessa.

Ihmiset eivät oikeassa elämässä asetu siististi tällaisiin moraalikarsinoihin. He kuuluvat mitä moninaisimpiin ryhmiin, heillä on vihollisuuksia ja ystävyyksiä rajojen sisällä ja yli, ja mikäli he pysähtyvät tarkastelemaan erilaisia intressejään irti jäykistyneestä moraalipoliittisesta asetelmasta, he huomaavat, että joissain asioissa heillä voi olla paljon yhteistä vihamiestensä kanssa.

Jatkuva moraalikamppailun käyminen kaikilla rintamilla, kaikkien kysymysten kytkeminen yhteen, voi tuntua hyvässä mielessä ideologisuuden paluulta, mutta itse asiassa se vaikeuttaa asiakysymysten ymmärtämistä niiden omilla ehdoilla. Suhdetta yksittäisiin asiakysymyksiin alkavat määrittää toiset asiakysymykset ja oletukset siitä, mitä mieltä toiset ovat asiasta. Ja juuri eriarvoisuuden ja yhteiskuntaluokkien aineellisen luonteen ja historiallisen taustan ymmärtäminen kärsii tästä.

*

Moraaliset kysymykset ovat ilmiselvästi tärkeitä, mutta niistä voi tulla liian tärkeitä. Seksuaalipolitiikasta, uskonnosta, kasvatuksesta, maahanmuutosta ja monista muista asioista on paljon helpompi muodostaa näkemyksiä kuin taloudesta ja sosiaalipolitiikasta. Käykin helposti niin, että moraalipolitiikka alkaa ohjata poliittisia liittoumia, ja aineellisempi politiikka, joka tietysti on myös moraalisesti merkityksellistä, jää sen jalkoihin. Vai onko joku oikeasti sitä mieltä, että sukupuoliasenteet ja tuloverotus ovat kohtalonyhteydessä toisiinsa?

Juuri tähän on vienyt yhdysvaltalainen ”kulttuurien kiista”, joka tekee mahdolliseksi moraalipoliittisten intressiryhmien suhteettoman vallan. Yhteiskunnan rakenteellinen muuttaminen on erittäin vaikeaa, jos tietyt taloustoimet ovat automaattisesti homojen tai punaniskojen hommaa. Ihmiset voivatkin helposti päätyä kannattamaan talouspolitiikkaa, joka on täysin heidän omien etujensa ja arvostustensa vastaista.

Presidentti Niinistön tekemien syrjäytymis- ja palkka-avausten ympärille siinnyt keskustelu kuvastaa hyvin tätä asiakysymysten yhteenkietoutumista. Etenkin vasemmistossa on yritetty viedä keskustelua kohti sosiaalipolitiikkaa tai progressiivisen verotuksen maineenpalautusta, mutta toisaalta vasemmiston reaktioiden moralismi vetää toiseen suuntaan.

Jokainen oikeistolaiseksi tulkittu ele luetaan automaattisesti epärehelliseksi, todellisia motiiveja peittäväksi populismiksi tai korkeintaan vanhakantaiseksi hyvinvointiajatteluksi, jossa kapitalismin tuottamia ongelmia ei oteta tosissaan. Lopulta ahneutta, naiiviutta, juonikkuutta tai epärehellisyyttä korostava retoriikka keskittää huomiota nahisteluun yksilöiden motiiveista ja vaikeuttaa keskustelun viemistä koko yhteiskunnan ja talouden alueelle.

Vastustaja tulkitaan ensisijaisesti valmiin moraalipoliittisen vastakkainasettelun kautta, eikä haluta tai osata nähdä esimerkiksi sitä, miten monenlaisia historiallisia kerrostumia ”oikeiston” ajatusmaailmassa edelleen on. Hyväntekeväisyyden ja vastuun korostaminen on itse asiassa yhden ”oikeistolaisen” juonteen peruspiirteitä – mutta se tietysti kytkeytyy ajatukseen, että niillä torjutaan nykyisen talousjärjestyksen väistämättömiä ongelmia. Talouden laeille ei nähdä vaihtoehtoja, joten tämä on ainoa, joskin kivulias, tie hyvinvoinnin laajenemiseen.

Naljailu yksilöiden motiiveista vie sivuun pääasiasta: näkemykset talouden ja politiikan suhteista poikkeavat toisistaan radikaalisti. Samaan hengenvetoon voi sanoa, että esimerkiksi Niinistön peräänkuuluttama ”arvoista” puhuminen tarvitsee rinnalleen myös keskustelua ja väittelyä siitä, millainen yhteiskuntamme itse asiassa on. Arvoja ei ole tyhjiössä, vaan ne voidaan ymmärtää vain muuta ihmiselämää vasten.

Mikä avuksi? Mitään ihmelääkettä ei ole, koska aineelliset intressit ja ristiriidat eivät pelkästään keskustelemalla ja neuvottelemalla katoa. Talous on tässä mielessä elämälle perustavaa – vaikka kuten nähtiin, erilaiset symbolit, arvostukset ja uskomukset voivatkin välillä käydä sen ylitse. Perustavaa se on myös siksi, että luokkayhteiskunnan syntyminen rapauttaa demokratian perusedellytystä, mahdollisuutta osallistua poliittiseen elämään.

Yhteiskuntien taloudellisen ja sosiaalisen järjestyksen muuttaminen vaatii niihin pureutuvaa politiikkaa. Muihin moraalisesti merkityksellisiin kysymyksiin tarttuminen vaatii niille sopivaa politiikkaa. Kaiken nivominen yhteen luo poliittisen tilanteen, jossa oikein mitään ei voi tehdä, koska pitää yrittää tyydyttää omaa, lopulta melko satunnaisesti syntynyttä, moraalista koalitiota.

Poliittisen kulttuurin ja julkisen keskustelun muuttuminen on prosessi, johon voi vaikuttaa. Yksilölle ensimmäiset askeleet ovat helppoja. Joka ainoaan tyrmistystä aiheuttavaan asiaan ei ole pakko reagoida. Joka ikistä asiaa ei tarvitse politisoida. Kannattaa muistaa, että toisissa asioissa erittäin väärässä oleva ihminen voi olla oikeassa joissain toisissa.

Keskustellessa ja neuvotellessa ei kuitenkaan tarvitse unohtaa ristiriitoja tai erilaisia näkemyksiä yhteiskunnasta, politiikasta ja taloudesta. Mutta jos moraalipoliittisen lukkotilanteen syntyä haluaa vastustaa, täytyy olla valmis olemaan välillä samoilla linjoilla ”huonojen ihmisten” kanssa.

Rasismi ja muukalaisviha on hankala mutta erittäin tärkeä esimerkki. Rasistiset asenteet eivät ole tietenkään pelkästään minkään luokka-aseman ohjelmoinnin tuloksia tai syrjäytymisen aiheuttamaa ”väärää tietoisuutta”. Ihmiset ovat tätä paljon monimutkaisempia, ja heidän näkemyksensä kumpuavat monista lähteistä. Rasismikysymyksessä eri linjoilla olevilla ihmisillä voi kuitenkin olla paljon yhteistä niissä luokkakysymyksissä, joista puhuttiin edellä, ja paljon eroa ihmisiin, jotka ovat heidän kanssaan samoilla linjoilla rasismikysymyksessä. Juuri siksi jokaista kamppailua ei voi käydä täysillä joka hetki. Jos etsii vain ihmisiä, jotka jakavat tietyn arvostusten listan, ei voi kuin marginalisoitua.

Poliittisen kulttuurin tasolla asia on paljon vaikeampi. Viime vuosina Suomeen on tuotu aggressiivisesti yhdysvaltalaista persoonallisuuteen ja tyyliin keskittyvää politiikkaa – etenkin vaaleissa. Kampanjoinnin ja retoriikan malleja on otettu kulttuurista, jossa moraalipoliittisten koalitioiden vastakkainasettelut ovat erittäin vahvoja. Tällöin korostuu kaikkiruokaisuus, tasapainottelu ja varovainen suhde politiikan sisältöihin. Retoriikka ja tyyli alkavat hallita sisältöä. Näitä totuttuja totuuksia vastaan pitää uskaltaa kamppailla.

Ville Lähde

Viitteet:
[1] Mihin Kukkala viittaakin kärkevässä jälkikirjoituksessaan: http://pantterin.blogspot.fi/2012/11/kuka-elaa-ja-kenen-kustannuksella.h...
[2] Tuoreessa kirjoituksessaan Sarasvuo maalailee samaa ”ihmeen”
kaltaista yhteistyöyhteiskunnan kuvaa, jota ”idealistit” (jonka voinee
korvata ”ideologilla”) eivät näe: http://yle.fi/puhe/ohjelmat/jari_sarasvuo/
jari_sarasvuo_miksi_idealistit_eivat_tee_ihmeita_5067.html
Kari-Pekka Kuronen
11.07.2013
Erittäin hyvää ja antoisaa analyysiä julkisen keskustelun ja asenneilmaston tilasta. Tällaisilla "väli-inventaarioilla" yhteiskunnan ilmapiiristä kotimainen filosofia lunastaa paikkansa ainakin minun, itsekin lehtien yleisönosastoille ajatuksiani kirjoittavan silmissä. Lisäksi tällaisilla tiivistelmillä on painoarvoa kun niitä käyttää viittauksina omiin mielipiteisiinsä. Ne tavallaan antavat legitiimiä tukea sellaiselle, joka haluaa kirjoittaa jotain itseajateltua havainnoimastaan ympäristöstä. Samoin näiden tekstien painoarvo on siinä, että niihin viittaamalla - kuten lääketieteellisiin tutkimuksiin viittaamalla - karistaa omista puheistaan popolistin leiman pois ja pystyy argumentoimaan asiansa jankuttamatta, ilman turhia huutomerkkejä.