Poliittinen vapaus

Sami Syrjämäki, Petri Räsänen  (taloudellinen vapaus) (Julkaistu 26.9.2007)

Vapaus on klassinen poliittisen filosofian teema. Myös viime vuosina keskustelu vapauden käsitteestä on ollut vilkasta. Siihen liittyvät kysymykset voidaan alustavasti jakaa poliittiseen vapauteen ja tahdonvapauteen liittyviin ongelmiin. Valtaosassa poliittista vapautta käsittelevää keskustelua kysymykset tahdonvapaudesta ohitetaan olettaen, että ihmisillä on ainakin potentiaalisesti vapaa tahto. Tarkastelun keskiöön asettuu yksilön suhde toisiin yksilöihin ja valtioon. Tosin tahdonvapauden ongelmat, kuten esimerkiksi kysymykset siitä mitkä tekijät saattavat rajoittaa tahdonvapautta, ovat jatkuvasti astumassa mukaan keskusteluun. Valinnanvapauteen liittyvät kysymykset ovat tietenkin oleellisia poliittisesta vapaudesta puhuttaessa. Yleensä filosofisessa keskustelussa termillä ”vapaus” viitataan poliittiseen vapauteen ja tahdonvapauteen viitataan kirjaimellisesti termillä ’”tahdonvapaus”.
  1. Isaiah Berlin: Positiivinen ja negatiivinen vapaus
  2. Keskustelu ennen Berlinia
  3. Keskustelu Berlinin jälkeen
  4. Gerald MacCallum jr ja Felix E. Oppenheim
  5. Charles Taylor
  6. Philip Pettit ja Quentin Skinner
  7. Vapaus talouden käsitteenä; Hayek, Nozick, Sen ja Cohen
  8. Friedrick Hayek
  9. Robert Nozick
  10. Amartya Sen
  11. G. A. Cohen
  12. Vapauden reseptiot
  13. Vapaus-teema suomalaisessa filosofiassa
  14. Suositeltavaa jatkolukemista
  15. Kirjallisuus
  16. Internet-lähteet



Isaiah Berlin: Positiivinen ja negatiivinen vapaus

Poliittisen vapauden käsitteestä käytävää filosofista keskustelua on viimeiset viisikymmentä vuotta leimannut kiista koskien vapauden jaottelua positiiviseen ja negatiiviseen vapauteen.  Kiistan ytimessä on Isaiah Berlinin (ks. Berlin vapaudesta) essee ”Kaksi vapauden käsitettä” (1958, laajennettu versio 1969).  Artikkelissaan Berlin nostaa esiin klassiseksi muodostuneen erottelun positiivisen ja negatiivisen vapauden käsitteiden välillä. Tämän jaottelun edelläkävijöiksi Berlin on maininnut muun muassa Benjamin Constantin sekä Jeremy Benthamin. Berlinin mukaan jaottelu kahteen vapauden käsitteeseen ei kata kaikkia mahdollisia vapauden käsitteitä, vaikkei hän itse muita vaihtoehtoja esittelekään.

Vaikka jaottelu usein kulkeekin Berlinin nimissä, niin Berlinin erityinen panos keskusteluun ei ole itse erottelun tekeminen vaan se, että hän onnistui kirjoittamaan siitä tavalla, joka on innoittanut muita ajattelijoita ottamaan kantaa tähän jaotteluun. Yleisesti ajatellaan, että käsitteenä (mutta ei siis terminä) positiivinen vapaus tunnettiin jo antiikin Ateenassa, missä vapaa elämä muodostui aktiivisesta osallistumisesta poliksen asioihin. Luultavasti ensimmäinen filosofi, joka on antanut negatiiviselle vapauden idealle kirjallisen muodon, on Thomas Hobbes. (ks. Hobbes, Thomas.) Hän kirjoittaa Leviathanissa vapaudesta tapaan, jota myöhemmät teoreetikot ovat seuranneet läheisesti luonnehtiessaan negatiivista vapautta. Hobbes ei käytä vapauden käsitteestään nimitystä ’negatiivinen vapaus’, mutta luonnehtii todellista vapautta ulkopuolisen estämisen tai vastustuksen poissaoloksi (kts. Leviathan, luku XXI). Hobbesin luonnehdinta toimii käytännöllisesti katsoen kaikkien myöhempien negatiivisen vapauden määritelmien lähtökohtana, vaikka määritelmissä ei viitattaisikaan Hobbesiin.

Berlinistä lähtöisin olevassa keskustelussa positiivista vapauden käsitettä on luonnehdittu sisällölliseksi ihanteeksi: vapaus on toimijan ideaalisen itsen, todellisen minän tai tietyn elämäntavan toteuttamista. Negatiivista vapautta on puolestaan luonnehdittu muodolliseksi: vapaus on esteiden poissaoloa, yksilö on vapaa kun hän voi tehdä (tai olla tekemättä) mitä haluaa ilman, että kukaan estää tai pakottaa häntä. Ero voidaan myös esittää siten, että negatiivinen vapaus on vapautta jostakin ja positiivinen vapautta johonkin. Berlin käyttää myös muotoilua, jonka mukaan negatiivinen vapaus on vapautta estämisestä ja positiivinen vapaus vapautta tietyn elämäntapaihanteen noudattamiseen. Ihminen on negatiivisessa merkityksessä vapaa lähtemään kotoaan silloin kun kukaan ei estä häntä lähtemästä, eikä kukaan toisaalta myöskään pakota häntä lähtemään. Positiivisen vapauden käsitteen mukaan ihminen voi olla vapaa kun hän on esimerkiksi pyhittänyt elämänsä Jumalan palvelemiseen (eikä ole toissijaisten maallisten intressien orjuuttama) tai osallistuu aktiivisesti poliittiseen elämään. Toisin sanoen, ihminen on positiivisen vapauskäsityksen mukaan vapaa kun hän toteuttaa oikeaa, rationaalista, todellista itseään tai tehtävää tms. Positiivisen vapauden itsetoteutuksen ihanne voi koskea yksilöä tai kollektiivia.

Berlin asettuu viime kädessä puolustamaan negatiivista vapauden käsitettä merkittävimpänä vapauden käsitteenä siinä merkityksessä, että hänen mukaansa kaikkeen vapauteen liittyy jollakin tavalla estämisen poissaolo; negatiivinen vapaus on Berlinille vapauden minimivaatimus. Hänen mukaansa kaksi vapauden käsitettä on kuitenkin loogisesti toisiaan lähellä ja ainoastaan niiden historia luo dramaattisen eron. Berlin katsoo, että positiivisen vapauden korostaminen on luonut tendenssejä, jotka ovat vieneet valtioita kohti totalitarismia. Tästä huolimatta hän ei kallistu yksipuoliseksi negatiivisen vapauden kannattajaksi. Berlin nimittäin katsoo, että on olemassa myös muita arvoja, jotka saattavat ohittaa (negatiivisen) vapauden maksimoinnin. Vapauden (kuten kaikkien muidenkin arvojen) asema yhteiskunnassa on Berlinin mukaan jatkuvan keskustelun, neuvottelun, kamppailujen ja kompromissien kohde.


Keskustelu ennen Berlinia

Kuten edellä todettiin, negatiivisen ja positiivisen vapauden käsitepari ei sinänsä ole Berlinin luoma uutuus. Berlin itsekin toteaa tämän ja viittaa mm. Jeremy Benthamiin ja Benjamin Constantiin erottelun varhaisempina käyttäjinä. Tämä terminologinen erottelu oli suhteellisen yleisesti käytössä ennen kuin Berlin piti kuuluisan esitelmänsä. Josh L. Cherniss on osoittanut, että termejä käytettiin jo 1900-luvun alkupuolella. Jäljittäessään tämän terminologisen jaottelun aikaisempia esiintymiä kirjallisuudessa hän huomasi, että sitä olivat käyttäneet ainakin Bernard Bosanquet teoksessaan The Philosophical Theory of the State (1899), Guido Ruggiero teoksessaan Storia del liberalismo europeo (1925) ja John Plamenatz teoksessaan Consent, Freedom and Polical Obligation (1938). Varhaisin termien esiintymä lienee Friedrich Schillerin kirjeessään Christian Körnerille (1793). Schiller kontrastoi muotoilemansa der negative Begriff der Freiheit positiiviseksi kutsumansa vapauden kanssa, mutta Schillerin positiivisen vapauden konseptio ei Chernissin mukaan vastaa Berlinin jaottelun positiivista vapautta. Positiivisen ja negatiivisen vapauden termien erottelu löytyy myös Kantin Käytännöllisen järjen kritiikin neljännestä teoreemasta (1788). Kant samastaa vapauden positiivisessa merkityksessään autonomiaan, jota ohjaa puhdas praktinen järki. Toisin sanoen: positiivinen vapaus merkitsee Kantille autonomisesti asetetun moraalilain seuraamista. Negatiivinen vapaus puolestaan edeltää positiivista siinä mielessä, että se on järjen riippumattomuutta niistä ns. heteronomisista impulsseista ja pyyteistä, jotka ovat luonnollisia ihmiselle, mutta joita järki itse ei ole asettanut. Tämä negatiivinen vapaus mahdollistaa praktisen rationaalisen ajattelun ja toiminnan.

Vuonna 1819 pitämässään esitelmässä Benjamin Constant teki erottelun käsitteiden liberte des Anciens ja liberte des Modernes välille. Tähän jaotteluun viitataan usein ensimmäisenä erotteluna, jossa myöhemmin negatiivisena ja positiivisena vapautena tunnetuksi tulleet vapauden käsitteet muotoillaan eksaktisti. Rinnastuksen osuvuudesta on kuitenkin esitetty myös poikkeavia näkemyksiä. Esimerkiksi Stephen Holmes on pyrkinyt osoittamaan, että Constantin kohdalla kysymys on pikemminkin kahden erilaisen mutta yhteensopivan positiivisen vapauden käsitteen muotoilusta kuin erottelusta positiivisen ja negatiivisen vapauden välillä. (Kts. Holmes 1984, kts. myös Biancamaria Fontanan esipuhe Constantin poliittisten kirjoitusten englanninnokseen, kts. Constant 2000). Mainittu esitelmä on tunnetuin Constantin kontribuutioista vapauden teemaan, mutta se sisältää lähinnä uudelleenmuotoiluja sekä yhteenvetoa hänen aiemmin toisaalla, kuten esimerkiksi teoksessaan De l’espitirit de conquete e de l’ursupation, laajemmin ja yksityiskohtaisemmin käsittelemästään aiheesta.

Constant operoi sekä kuuluisassa puheessaan että muussa tuotannossaan kahdella käsiteparilla: moderni/antiikin vapaus sekä yksilön/poliittinen vapaus. Ensimmäinen jaottelu on historiallinen toinen puolestaan luonteeltaan enemminkin analyyttinen. Constantin mukaan Antiikin vapaus tarkoitti vapautta todella vaikuttaa yhteisiin asioihin, mutta samalla se saattoi merkitä orjuutta yksityisessä elämässä, tai ehkä paremminkin sitä, että yksityistä elämää nykyajan mielessä ei lainkaan ollut. Tosin sanoen yksilöllä saattoi olla mahdollisuus vaikuttaa suoraan yhteisön päätöksiin, mutta tehdyt päätökset säätelivät ja sitoivat yksilöä voimakkaasti. Constant katsoo, että antiikin vapaudesta nauttiminen ei aikanaan ollut enää mahdollista koska yhteisöt ja niiden olosuhteet ovat muuttuneet radikaalisti; kansalaiset eivät päässeet osallistumaan yhteiskunnan asioihin samalla tasolla kuin he pääsivät antiikin kaupunkivaltioissa. Asiaan vaikuttaa se seikka, että historiallisen kehityksen tuloksena on syntynyt vahva erottelu yksityisen ja yhteisöllisen tilan välille. Yhteisöihin kytkeytyvä poliittinen vapaus on kaventunut yhteiskunnallisten rakenteiden muutoksen myötä ja kansalaisten mahdollisuus nauttia vapaudesta tapahtuu moderneina aikoina yhä suuremmissa määrin yksityisyyden alueella. Tämä johtuu osittain siitä, että yksityinen alue on laajentunut, mutta myös siitä, että yksilön vapauden uhrauksia ei ole enää mahdollista kompensoida suurissa määrin poliittisella vallalla: yhteiskunnat ovat tulleet liian suuriksi ja monimutkaisiksi. Myös ihmisten mahdollisuus käyttää merkittävissä määrin aikaansa yhteiskunnallisten asioiden hoitamiseen on kadonnut. Ilman orjia kansalaiset joutuvat itse pitämään huolta taloudestaan ja hyvinvoinnistaan.

Constant kytkee modernin vapauden kaupankäynnin yleistymiseen. Kun ihmiset ovat keskittyneitä kaupankäyntiin ja ylläpitämään hyvinvointiaan tätä kautta, johtaa se siihen, että mahdollisuudet keskittyä poliittiseen elämään käyvät vähiin. Constant kirjoittaa samalla tietenkin tulkintaansa Ranskan vallankumouksesta. Hän pyrkii osoittamaan, että vallankumoukselle ominaiset pyrkimykset palauttaa antiikin vapaus ottamalla mallia antiikin poliittisista instituutioista, ovat tuhoon tuomittuja, koska erot modernin maailman ja antiikin välillä ovat ylittämättömät. Asia voidaan esittää myös seuraavalla tavalla: Constantin mukaan modernit antiikin vapauden kannattajat eivät huomanneet, että samalla kun yksityisellä puolella tehtiin uhrauksia, niin samalla julkisella puolella käytettiin todellista valtaa. Constant muotoilee tämän eron siten, että hän sanoo antiikin vapauden olleen vapautta todelliseen toimintaan yhteiskunnallisessa maailmassa, kun taas modernissa tämä vapaus on kutistunut reflektiiviseksi vapaudeksi, joka ilmenee edustuksellisuutena ja mahdollisuutena arvioida edustajien päätöksiä äänestämisen kautta. Antiikin vapauden modernit kannattajat katsovat, että yksityinen vapaus voidaan uhrata poliittisen vapauden edessä, mutta he eivät huomaa, että moderneina aikoina kansalaiset eivät saa uhrauksien vastineena vapautta poliittisella areenalla. Constant tulee näin esittäneeksi historiallisen argumentin vapauden käsitteestä käytävään filosofiseen keskusteluun: eri vapauden käsitteet ovat sidottuja historiallisiin kehityskulkuihin.

Constant kuitenkin yhdistää kaksi eri vapauden käsitettä. Constant nimittäin katsoo, että yksilön vapauden ylläpitämiseen tarvitaan sitä, mitä hän kutsuu poliittiseksi vapaudeksi: kansalaisten on saatava osallistua (ja osallistuttava) yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja mielipiteiden vaihtoon. Vain tämä voi ylläpitää puitteita, joissa kansalaiset voivat nauttia myös yksilön vapaudestaan. Näin ollen Constant pyrkii käytännössä sovittamaan yhteen yksityisen ja poliittisen vapauden vaikka tekeekin käsitteiden välille analyyttisen eron.

Constant ei tietenkään hänkään ollut vailla vaikutteita. Hän ensinnäkin reagoi aikansa kiistoihin, joissa toisiaan vastaan asettuivat uudistusmieliset modernin puolustajat ja konservatiivit niin kirjallisella kuin muillakin kulttuurisilla alueilla. Pääasialliset vaikutteet tulivat kuitenkin muualta: antiikin ja modernin käsityksiä vapaudesta tarkasteli aiemmin muun muassa Montesquieu, (vaikkei käyttänytkään samoja käsitteitä kuin Constant) teoksessaan De l’espirit des lois (1748), ja häneen Constant viittaakin usein kirjoituksissaan. Toinen merkittävä vaikuttaja, erityisesti kreikkalaisen poliksen analyysissa, oli David Hume (katso esimerkiksi  Holmes 1984, 28–29).

Constantia selkeämmin ja häntä aikaisemmin erottelun positiivisen ja negatiivisen vapauden välille teki Jeremy Bentham. Bentham kävi kirjeenvaihtoa ystävänsä John Lindin kanssa ja muistuttaa Lindiä eräässä kirjeessään (maalis-huhtikuu 1776), että hän oli aiemmin raportoinut Lindille uudesta havainnostaan koskien vapauden käsitettä. Bentham esittää omana keksintönään vapauden määritelmän, johon ei kuulunut ”minkäänlaista positiivista sisältöä” vaan oli luonteeltaan ”puhtaasti negatiivinen”. Tämän uuden vapauden käsitteen hän edelleen kertoo määritelleensä ”estämisen (restraint) poissaoloksi” mutta toteaa, että Lind on lisännyt itse ”pakottamisen (constraint) poissaolon” ja kertoo vaihtaneensa sittemmin sanaksi ”pakkovallan” (coercion) koska ”se sisältää molemmat” (kts. Bentham 1776,  310–311). Tämä käsite, jonka kanssa Berlinin negatiivinen vapauden määritelmä on hyvin linjassa, ei kuitenkaan ollut varsinainen uutuus tuolloinkaan. Määritelmä on hyvin samanlainen kuin Hobbesin 1600-luvulla Leviathanissa esittämä käsitys vaikka Bentham esittää sen uutuutena. Bentham on todennäköisesti kuitenkin ensimmäinen, joka käyttää vapaudesta puhuessaan termejä positiivinen ja negatiivinen, vaikkakin hän näyttäisi asettuvan sille kannalle, että vain negatiivinen muotoilu on oikea. Toisaalta on hieman epäselvää kumpi, Lind vai Bentham, teki eron kahden vapauden käsitteen välillä aikaisemmin. Lind joka tapauksessa antaa (anonyymisti) ilmestyneen pamflettinsa Three Letters to Dr. Price (1776) alanootissa kunnian negatiivisen vapauden käsitteen ideasta ”hyvälle ja arvokkaalle ystävälleen”. Lind ja Bentham olivat nimenomaan nostamassa esiin negatiivista vapauden käsitettä ainoana oikeana ja he pyrkivät osoittamaan, että vapaus määriteltynä riippuvuuden tai herruuden poissaoloksi johtaa kestämättömiin johtopäätöksiin. Taustalla oli tietenkin Yhdysvaltojen itsenäistymiskeskustelu ja toisaalta halu pitää naisen asema perheessä sekä palvelijoiden asema vapauskeskustelun piirin ulkopuolella. (Katso esimerkiksi Pettit 1997 ja 2001).


Keskustelu Berlinin jälkeen

Gerald MacCallum jr ja Felix E. Oppenheim

Berlinin essee käynnisti heti laajan keskustelun. Ehkä tunnetuimman kritiikin, joka kohdistuu kahden erillisen vapauden käsitteen jaotteluun, on esittänyt Gerald MacCallum jr. MacCallum katsoo, että jaottelu kahteen käsitteeseen on vain hämärtänyt keskustelua. Hänen kantansa vuonna 1967 ilmestyneessä artikkelissaan on, että kaikki jonkun vapautta koskevat väitteet tulee pystyä esittämään toimijaan kohdistuvan estämisen puuttumisena. MacCallumin kritiikki kohdistuu siis nimenomaan erottelun perusteisiin, ei siihen, että toinen positiivisesta tai negatiivisesta vapaudesta olisi jollain tapaa todempi tai oikeampi vapaus. Hän etsii ehtoja, jotka keskustelun on täytettävä, jotta se olisi mielekästä.  MacCallum katsoo, että vapaus -käsitteiden luokittelu Berlinin tapaan on sekä perustunut sekaannukseen että aiheuttanut sekaannusta poliittisen filosofian kentällä, ja kun se kerran oikaistaan niin " […] voimme suunnata mielenkiintomme tämän yhteiskunta- ja poliittisen filosofian alueen aidosti tärkeisiin kysymyksiin.” (MacCallum 1991, 101) Sillä tällöin emme enää keskustele kysymyksestä "Minkälaista vapautta haluamme?" vaan tavoittelemme kaikki yhdenlaista vapautta ja voimme keskittyä selvittämään kysymyksiä, jotka koskevat esimerkiksi sitä, mitä vapauden rajoitteet ovat tai mikä on persoona, jolle vapaus kuuluu.  Sekaannuksesta pääsemme eroon kun ymmärrämme MacCallumin perusteesin mukaisesti, että vapaus on aina jonkin esteen poissaoloa, siis Berlinin "vapautta jostakin", ja että kaikki agentin vapautta koskevat mielekkäät väitteet voidaan esittää kolmenvälisenä suhteena, joka on muotoa:

X:n vapautta Y:stä Z:aan

jossa X on toimija, Y rajoite, Z jokin teko tai päämäärä. Ajatus ilman symboleita ilmaistuna on suurin piirtein tämä:

Vapaus on aina jonkin toimijan vapautta jostakin esteestä tehdä jotakin (tai olla tekemättä) tai tulla joksikin (tai olla tulematta).

Jos kohtaamme vapautta koskevan väitteen, josta jokin näistä variaabeleista X,Y tai Z puuttuu, on puuttuva elementti löydyttävä väitteen kontekstista. Muuten kyseessä ei ole rationaalinen väite.

MacCallum luettelee esimerkinomaisesti muutamia väitteitä, joista jokin näistä variaabeleista puuttuu.  Ensiksi tapaukset, joissa X (agentti) puuttuu kokonaan tai se löytyy vasta kontekstista. "The sky is now free from clouds." väitteestä toimija puuttuu yksiselitteisesti, mutta väite "His record is free from blemish" on MacCallumin mukaan epävarma tapaus. Usein väitteissä, joissa X on epäselvästi muotoiltu, se löytyy kontekstista. Esimerkiksi "Free society" viittaa yleensä agenttien eli tiettyjen persoonien vapauksiin. MacCallum nostaa esiin myös "Free beer" ilmaisun, jossa hänen mukaansa on kysymys siitä, että agentit ovat vapaita normaaleista kauppapaikan esteistä juomaan oluen maksamatta sitä. MacCallum esittelee samaan tapaan esimerkkejä myös vapautta koskevista väitteistä, joissa rajoite (Y) tai päämäärä (Z) ovat epäselvästi muotoiltuja mutta, jotka kontekstin kautta paljastuvat rationaaliksi väitteiksi, jotka voidaan asettaa MacCallumin kaavaan. Tällä luettelolla MacCallum pyrkii ennakoimaan hänelle mahdollisesti esitettäviä vastaesimerkkejä. Esseensä lopuksi MacCallum esittää neljä 'rationaalista' kysymystä, joiden hän katsoo saattavan meidät todellisten ongelmien ääreen:

(a) Mikä voidaan laskea ihmisten vapauden estämiseksi?

(b) Mikä voidaan laskea teoksi, josta voidaan kohtuullisesti sanoa, että ihminen on joko vapaa tai ei vapaa tekemään sen?

(c) Minkälaista ihmisten vapauden estämistä voidaan pitää oikeutettuna?

(d) Minkälaisia tekoja ihmisten on parasta antaa vapaasti tehdä?

MacCallumin esseen tarkoitus on poistaa mielekkäiden kysymysten joukosta kysymys "Mikä vapaudenlaji on todellisin tai minkälaista vapautta meidän tulisi tavoitella?" Hänen mukaansa on vain yksi ainoa vapauden käsite, joka kattaa kaikki vapauden mielekkäät merkitykset.

Felix E. Oppenheim oli jo MacCallumia aikaisemmin muotoillut vapauden triadisena suhteena. Oppenheim ”B:n suhteen A on vapaa tekemään X”, jossa A on agentti, B este ja X päämäärä (Kts. Oppenheim 1961 ja 1973). Oppenheim katsoo MacCallumin tapaan, että muotoilu on deskriptiivinen eikä siis ole poliittisesti latautunut. Tämä ajatus perustuu siihen, että muotoilu sisältää vain muuttujia ja niitä yhdistäviä funktioita, joilla ei ole normatiivisia konnotaatioita, ja koska muotoilu koostuu vain neutraaleista osista, niin se on kokonaisuudessaankin neutraali. Oppeiheimin mukaan tämä muotoilu on sellainen, jonka kuka tahansa huolimatta hänen ideologisista sitoumuksistaan voi hyväksyä vapauden määritelmäksi.

Oppenheimin käsitykset voidaan kuitenkin haastaa. Esimerkiksi Conolly (1983, 200) toteaa, että normatiiviset ulottuvuudet ”eivät ole eliminoitavissa olevia ’konnotaatioita’; ilman normatiivista näkökulmaa, jonka pohjalta käsite on muotoiltu, meillä ei olisi perusteita päättää mitä ’deskriptiivisiä termejä’ sisällytämme tai jätämme pois määritelmästä”. Conollyn mukaan ’vapaus’ on käsite, jossa positivistinen dikotomia ’normatiivisten’ ja ’deskriptiivisten’ käsitteiden välillä hajoaa. Conolly tukee argumenttiaan muun muassa käymällä läpi englanninkielisiä arkisia puhetapoja vertaillen –free ja –less käyttöä sanojen loppupäätteinä eri yhteyksissä (esim. carefree, careless, dustfree room, worthless painting) ja toteaa, että –free pääte tuo mukanaan aina positiivisen latauksen. Hän päätyykin toteamaan, että sen sijaan, että normatiiviset konnotaatiot pyritään riisumaan vapauden käsitteestä olisi kysyttävä miksi vapauden käsitteeseen sisältyy positiivisesti normatiivinen konnotaatio.

MacCallumin ja Oppeheimin väitteet voidaan kyseenalaistaa muillakin tavoin. On nimittäin mahdollista muotoilla myös positiivisen vapauden käsite vastaavaan tapaan muuttujista ja niitä yhdistävistä funktioista. Jos esimerkiksi seuraamme Quentin Skinneriä (kts. Skinner 2001 ja 2003) ja määrittelemme positiivisen vapauden saavutetuksi tilaksi (de facto toteutuneeksi itsetoteutukseksi), niin voimme esittää määritelmän seuraavasti:

X on saavuttanut Y:n

jossa X on agentti ja Y itsetoteutuksen ideaali, joka puolestaan normatiivisista sitoumuksista riippuen saattaa olla ”rationaalinen itse”, ”itsen todellinen olemus”, ”elämä Jumalaa palvellen” jne. Tämä muotoilu on deskriptiivinen siinä missä MacCallumin ja Oppenheimin muotoilutkin, se koostuu ainakin näennäisesti neutraaleista muuttujista (X ja Y) ja niitä yhdistävästä funktiosta (”on saavuttanut”). Oppenheimin ja MacCallumin vaihtoehdoiksi jäisi näin ollen joko myöntää hieman paradoksaalisesti, että neutraaleja vapauden käsitteitä on useampia tai sitten, että normatiivisuus astuu sisään takaovesta kun valitsemme mitä muuttujia ja niitä yhdistäviä funktioita sijoitamme kaavaan.


Charles Taylor

Artikkelissaan ”What is wrong with negative liberty” (1979) Charles Taylor ottaa Berlinin jaottelun lähtökohdakseen, mutta uudistaa sitä. Ensinnäkin Taylor kuvaa positiivista ja negatiivista vapautta harjoittamis- ja mahdollisuuskäsitteiden (exercise/opportunity)  avulla. Vapaus harjoittamiskäsitteenä sisältää aina jonkinasteista aktiivisuutta toimijan taholta; hänen tulee harjoittaa kykyjään ja taitojaan, jotka vapauttavat hänet esimerkiksi tietämättömyyden tai addiktion luomasta epävapauden tilasta. Kysymys on jonkinlaisesta todellisen tai oikean itsen tuntemuksesta; sen erottamista mikä itsessä on merkittävää ja valintojen arvottamista tällä perusteella. Vapaus mahdollisuuskäsitteenä tarkoittaa toimijan mahdollisuuksia toimia kenenkään tai minkään estämättä häntä, riippumatta siitä käyttääkö toimija näitä mahdollisuuksia hyväkseen.

Taylor argumentoi, että ainakin joissakin negatiivisen vapauden teorioissa vapaus edellyttää toimijan kykyjen harjoittamista; vapautumista esimerkiksi sisäisistä esteistä, jotta ei jähmety pelosta ilman rationaalista syytä pelkoon, tai omien kykyjen tuntemusta, ettei jossain tilanteessa mahdollisuuksien rajoissa olevat vaihtoehdot jää itsensä aliarvioinnin vuoksi harkinnan ulkopuolelle (tai yleisemminkin; ettei toimi väärän tiedon varassa). Taylor katsoo, että ainakin jotkin negatiivisen vapauden teoriat tarvitsevat taustakseen harjoittamiskäsitteen. Perusteluina Taylor esittää, että mikäli voimme puhua vapauden asteista eli arvioida nauttimamme vapauden määrää, joudumme arvottamaan toimintaa. Jos esimerkiksi liikennevalot rajoittavatkin vapauttamme ja kohtaamme ne huomattavasti useammin kuin jonkin liikenteen saralla kehittymättömän diktatuurin asukas, jonka asuinvaltiossa uskonnon harjoittaminen on kiellettyä, niin pidämme silti itseämme häntä vapaampana. Näin siitäkin huolimatta, että vapauttamme rajoittavat aktit ovat lukumäärältään harvempia kuin kohtaamisemme liikennevalojen kanssa. Taylorin mukaan tämä tarkoittaa sitä, että emme voi arvioida vapautta ainoastaan kvantitatiivisesti vaan myös kvalitatiivisesti, mikä puolestaan merkitsee hyppyä tekojen arvottamiseen ja tätä kautta liukumista kohti harjoittamiskäsitettä (ja positiivista vapautta).

Positiivisen vapauden teorioissa on kysymys juuri harjoittamiskäsitteestä. Taylor katsoo, että negatiivisessa vapauden käsitteessä on perinteisesti kiinnitetty huomio vain ulkoisiin esteisiin (tai niiden poissaoloon) ja tällainen käsite on luonteeltaan mahdollisuuskäsite, mutta jos ja kun katsomme, että vapautta rajoittavat myös sisäiset tekijät, niin mukaan tulee rationaalisen itsetoteutuksen ideaali ja harjoittamiskäsitteen elementti. Näin ollen negatiivinen vapaus voidaan muotoilla mahdollisuuskäsitteen lisäksi myös harjoittamiskäsitteenä tai ainakin molempien yhdistelmänä.

Taylor ottaa kantaa myös Berlinin ja innokkaimpien negatiivisen vapauden puolestapuhujien huoleen positiivisen vapauden tai harjoittamisvapauden affirmatiivisesta suhteesta totalitarismiin. Taylor toteaa, että toiset ihmiset saattavat nähdä itseämme paremmin mikä on lähempänä todellista itseämme. He saattavat erottaa todellisen tahtomme satunnaisista päähänpistoistamme. Hänestä on selvää, että ihmiset eivät itse aina ymmärrä parastaan. Tästä ei kuitenkaan seuraa suoraa reittiä totalitarismiin. Sillä on myös selvää, että vaikka toiset kykenevätkin antamaan meille neuvoja, niin heillä ei voi olla hallussaan menetelmää, virallista tai epävirallista, jonka avulla meidät voidaan asettaa oikealle tielle. Yleispätevää menetelmää ei voi olla olemassa edes periaatteessa, jos ihmisten ”todellinen minä” tms. ei ole jokaisen kohdalla samanlainen. Toisin sanoen, Taylorin mukaan positiivisen vapauden puolestapuhuja voi olla yksinkertaisesti sitä mieltä, että vaikka hänen vapautensa onkin tietynlaiseksi elämäntavaksi määritelty, ja vaikka muut kuin hän itse saattavat tuntea tämän elämäntavan paremmin, niin valtio ei voi edes periaatteessa suoriutua hänen pakottamisesta tai ohjaamisesta sen elämäntavan mukaiseen elämään.


Philip Pettit ja Quentin Skinner

Philip Pettit ja Quentin Skinner ovat kirjoittaneet roomalaisen republikanismin perinteeseen liittyneestä vapauden käsitteestä ja tuoneet uusia tuulia vapauden teemasta käytävään filosofiseen keskusteluun. Skinner on lähestynyt aihetta lukuisissa esseissään esimerkiksi Liberty before Liberalism (1998), ”Third Concept of Liberty (2001) ja ”Freedom and Citizens” (2003). Pettit käsittelee aihetta laajemmin esseiden lisäksi myös kahdessa teoksessaan Republicanism (1997) ja A Theory of Freedom (2001). Iseult Honohanin teos Civic Republicanism (2002) ja John W. Maynorin teos Republicanism in the Modern World (2003) sisältävät katsaukset aiheesta käytyyn keskusteluun.
 
Quentin Skinner (ks.  Skinner, Quentin) katsoo ensinnäkin, että Berlin on onnistunut erottamaan kaksi aidosti ja keskenään kilpailevaa vapauden käsitettä. Skinner pyrkii kuitenkin tarkentamaan Berlinin erottelua. Skinnerin mukaan positiivisen vapauden muotoiluissaan Berlinin olisi ollut syytä pysyttäytyä luonnehdinnassaan, jossa Berlin esittää positiivisen vapauden saavutuksena, eräänlaisena eksistentiaalisena tilana: ihminen on positiivisesti vapaa vain ja ainoastaan kun hän elää positiivisen vapauden ideaalin mukaisesti. Vapauden välttämättömänä ehtona on tällöin se, että todellakin elää ideaalin mukaisesti. Ei siis riitä, että kukaan tai mikään ei estä tällaista elämää. Skinner katsoo näin osoittaneensa, että on mahdollista muotoilla ainakin kaksi kilpailevaa vapauden käsitettä. Tämä käsite on aidosti eri kuin negatiivinen vapaus sillä tämän määritelmän seurauksena toimijan teot ja valinnat voivat olla epävapaita vaikka häntä ei olisi mitenkään estetty tai pakotettu, nimittäin silloin kun teot eivät ole ideaalin mukaisia. Skinner hakee historiallista evidenssiä argumentillensa lainaamalla mm. Thomas Hill Greenin vapaus-muotoiluja, joissa Green määrittelee todellisen vapauden olevan nimenomaan sitä, että ihminen on todella päässyt päämääräänsä (kts. esimerkiksi Green 1986).

Berlinin negatiiviseen vapauden käsitteeseen Skinner esittää täydennyksen, jota hän kutsui ensin republikanistiseksi vapauden käsitteeksi, mutta alkoi myöhemmin kutsua neoroomalaiseksi vapauden käsitteeksi. Skinner jäljittää tämän vapauden käsitteen historiaa Rooman tasavaltaan, renessassi-Italian kaupunkivaltioihin ja Englannin 1600-luvun sisällissotaan. Itse asiassa Skinner kertoo löytäneensä neoroomalaisen vapaudenkäsitteen historiantutkimuksen kautta ja haluavansa nyt nostaa esille tämän historiaan unohdetun käsitteen. Neoroomalaisen vapauden käsitteen ydin paljastuu kun huomataan, että pelkkä periaatteellinen mahdollisuus rajoittaa toimijan vapautta todellakin myös rajoittaa sitä, vaikkei kukaan sattuisikaan suorittamaan ainoatakaan rajoittamisen aktia. Tarkemmin sanoen, vapauden käsittäminen estämisen poissaoloksi on liian suppea määritelmä (negatiiviselle) vapaudelle. Voidaan siis sanoa, että itsevaltiuteen liittyvä mielivalta rajoittaa mielivallankäytön potentiaalisten kohteiden, eli alamaisten vapautta pelkällä olemassaolollaan: silkka tietoisuus estämisen mahdollisuudesta saa ihmiset ottamaan tämän mahdollisuuden huomioon toiminnassaan. Skinner lainaakin vapauden käsitettä käsittelevissä tutkielmissaan sekä klassisia roomalaisia kirjoittajia, jotka kuvailevat värikkäästi hallitsijan mielivallasta aiheutuvia psykologisia seurauksia, että englantilaisten 1600-luvun parlamentaristien argumentteja siitä kuinka jo kuninkaan aktualisoimaton mielivalta alentaa kansalaiset orjuuden tilaan.

Neoroomalaisen vapauden erityispiirteitä voidaan selventää myös seuraavalla esimerkillä: orjan herra ei välttämättä puutu lainkaan orjan elämään ja orja saattaa jopa luottaa täysin siihen, ettei hänen omistajansa puutu hänen elämäänsä. Orja ei kuitenkaan ole vapaa kuten tavalliset ihmiset, sillä jos hänet myydään tai hänen isäntänsä kuolee saattavat hänen vapautensa hävitä saman tien. Näin ollen neoroomalaista vapautta voidaan luonnehtia toimijan eksistentiaaliseksi tilaksi. Skinnerin mukaan neoroomalainen vapaus on negatiivisen vapauden käsitteen laajennus, koska kyse on jonkin – nimittäin mielivallan – poissaolosta. Se ei kuitenkaan sovi perinteisen negatiivisen käsitteen rajoihin. Sillä kyse ei ole estämisen tai rajoittamisen poissaolosta: yksinvaltias ei välttämättä käytä mahdollisuuttaan rajoittaa tai estää toimiamme. Tosin sanoen, vapaus ei ole ainoastaan toimintamme predikaatti vaan se voidaan käsittää myös eksistentiaalinen tilaksi.

On huomattava, että Skinner ei katso neoroomalaisen vapauden käsitteen olevan neutraali vapauden määritelmä, joka löisi muut laudalta. Päinvastoin hän katsoo, että se on kiinni poliittisissa kiistoissa, ja että vapauden käsitteestä ei voida ylipäänsäkään esittää neutraalia määritelmää, vaikka joissakin historiallisissa tilanteissa tietyt vapauden muodot saattavat nousta muita tärkeämmiksi.

Toinen vapauden käsitettä orjuuden tai herruuden (domination) poissaolona tarkastellut filosofi on Philip Pettit, jonka lähestymistapa oli alun perin Skinnerin historialliseen lähestymistapaan verrattuna systemaattisempi ja myös sitä normatiivisempi. Mutta huomattuaan yhtäläisyyksiä Skinnerin historiallisten eksplikaatioiden kanssa myös Pettit on lähestynyt aihetta historiallisesti. Pettit lähti kuitenkin alun perin liikkeelle näkemyksestä, joka mukaan atomistinen yksilön käsite on lähes epäkoherentti, erityisesti poliittisen vapauden yhteydessä. Pettitin vapauden teorian lähtökohta on sosiaalisessa antiatomismissa. Pettit, joka luonnehtii republikanistista vapautta herruuden poissaoloksi tai ei-herruudeksi on pitkälti samaa mieltä Skinnerin kanssa, mutta näkee kuitenkin eron heidän välillä. Siinä missä Skinner katsoo, että republikanistit pitivät kaikkia rajoituksia vapauden rajoituksina, Pettit näkee, että republikanistisessa traditiossa ei-mielivaltaisen rajoittamisen ei välttämättä katsota rajoittavan vapautta. Pettit muotoilee ajatuksensa seuraavasti: republikanistisen vapauden käsitteen mukaan on mahdollista ” [...] että henkilö voidaan saattaa epävapaaksi ilman että joku toinen varsinaisesti rajoittaa häntä; näin käy, kun hänet on alistettu jonkun toisen mielivaltaiselle mahdollisuudelle rajoittaa häntä. Toinen seuraus on, että henkilöä voidaan rajoittaa ilman, että hänet saatetaan epävapaaksi, ainakin herruuden alaisuuden ensisijaisessa merkityksessä; näin käy, kun rajoittaminen ei ole mielivaltaista. Näin nimittäin voi tapahtua silloin, kun rajoittamisen tarkoituksena on palvella rajoitetun avoimesti tunnustamia (tai sellaisiksi ilmeisesti katsottavia) päämääriä” (Pettit 2003). Pettitin ja Skinnerin käsityksiä on kritisoitu mm. siitä, että kyseessä on vain empiirinen teoria siitä kuinka vapautta parhaiten vaalitaan, eikä varsinainen uusi teoria vapaudesta. Toisaalta on myös esitetty, että kyseessä on vain laajennus negatiivisen vapauden käsitteeseen, eikä uusi vapauden käsite. Jälkimmäisen väitteen suhteen Skinner onkin osittain myöntyväinen ja nykyään hän puhuukin mieluummin uusroomalaisesta vapauden teoriasta vapauden käsitteen sijaan. Luennossaan Kolmas vapauden käsite hän ei vaikuta pitävän kysymystä kovin merkittävänä.


Vapaus talouden käsitteenä; Hayek, Nozick, Sen ja Cohen

Vapaus-käsite liitetään usein markkinatalouden/kapitalismin yhteyteen. Eräät talousteoreetikot ja filosofit korostavat markkinatalouden luonnetta inhimillisen vapauden mahdollistajana. Tällöin erilaiset markkinoiden vapaata toimintaa välittömästi tai välillisesti (esimerkiksi verojen kautta) rajoittavat toimenpiteet nähdään vapauden rajoitteina. Friedrich Hayek (18991992) ja Robert Nozick (19382002) ovat esittäneet vaikutusvaltaisia tulkintoja taloudellisen vapauden ja inhimillisen/poliittisen vapauden välisestä positiivisesta suhteesta. Näiden ajattelijoiden teoriat ovat tiettyyn rajaan asti luonnehdittavissa negatiivisen vapauskäsityksen kautta: mitä vähemmän rajoituksia markkinoiden toiminnalle asetetaan, sitä vapaampia ihmiset ovat. Amartya Senin (s. 1933) ajatukset vapaudesta sen sijaan voidaan nähdä tämän ns. uusliberalistisen ajatustavan kritiikkinä. Sen liittyy myös vahvemmin positiivisen vapauskäsitteen perinteeseen. Gerard Allan Cohenin (s. 1941) kritiikki uusliberalistista vapauskäsitystä kohtaan puolestaan ilmenee lähtökohtaisesti negatiivisen vapauskäsitteen puitteissa.


Friedrick Hayek

Friedrick Hayek ajattelee negatiivisen vapauskäsitteen mukaisesti, että kaikki - tietyn minimirajan ylittävä (kts. alla) - yksilön vapauden rajoittaminen sisältää totalitarismin siemenen ja on tästä syystä tuomittavaa. Yhteiskunnassa on oltava tiettyjä lakeja ja sääntöjä, mutta nämä säännöt eivät saa sisältää mitään ajatusta ’hyvästä elämästä’ tai ihmisten ja yhteiskunnan päämäärästä. Yhteiskunnallisesti hyväksyttävät säännöt ovat Hayekin mukaan kehittyneet evolutiivisen (ns. spontaanin) prosessin kautta ilmentäen niitä käytäntöjä, jotka parhaiten ovat auttaneet ihmislajia selviytymään. Omistusoikeus, rehellisyys ja perhe ovat Hayekin mukaan tärkeimpiä niistä evolutiivisesti hyödyllisistä instituutioista, joiden avulla inhimillinen toiminta ja yhteiselämä ovat saavuttaneet nykyiset mittasuhteensa. Lakeihin kirjatut säännöt puolestaan ilmentävät näitä yhteiskunnassa yleisesti hyväksyttyjä sääntöjä.

Hayekin mukaan ns. uusi moraali, joka korostaa yksilöiden itsenäisyyttä ja erilaisten mielipiteiden mahdollisuutta on syrjäyttänyt aikaisemman yhteisöllisen (heimoyhteisöjen) moraalin. Yhteiskunta on Hayekin mukaan vapaa, mikäli se uuden moraalin mukaisesti tunnustaa yksilöiden erilaiset intressit eikä aseta yhteiskunnalle mitään omaa päämäärää, jota sen tulisi toteuttaa ja jolle yksilöiden intressit olisivat alisteisia. Usein kuitenkin ajatellaan, että politiikan avulla yhteiskuntaa voidaan tavalla tai toisella (esimerkiksi tasaisemman tulonjaon kautta) ohjata kaikkia sen jäseniä hyödyttävään suuntaan. Hayek ei hyväksy tätä. Koska Hayekin mukaan ihmiset eivät pysty sopimaan siitä, mitä päämääriä tai arvoja yhteiskunnan tulisi toteuttaa (mitä ’hyvä elämä’ pitää sisällään) seuraa tästä päätösvallan ajautuminen ns. asiantuntijoille, joiden omat intressit ja arvovalinnat ohjaavat yhteiskunnan kehitystä. Lisäksi Hayek ajattelee, että on mahdotonta saada sellaista tietoa yhteiskunnan toiminnasta, joka olisi pätevää sen ohjauksen kannalta: moderni yhteiskunta on niin monimutkainen, että sen suuntaa ei voida ohjata mitenkään ei-satunnaisella tavalla. Tältä pohjalta Hayek argumentoi, että kaikki (vaatimattomatkin) yhteiskunnan toimintaa ohjaamaan pyrkivät (sosialistiset tai hyvinvointivaltiota puolustavat) ideologiat ovat valheellisia ja sisältävät totalitarismin siemenen.

Vapaa markkinatalous sen sijaan ei Hayekin mukaan pyri ohjaamaan yhteiskuntaa kohti jotakin yhteistä päämäärää vaan sovittaa yksilöiden omat (usein vastakkaiset) päämäärät yhteen. Markkinatalouden sisäiset mekanismit (mm. hintasignaalit) pitävät huolen siitä, että ihmisten erilaiset intressit voivat (enemmän tai vähemmän) harmonisesti toteutua. Hayekin mukaan vain vapaa markkinatalous sallii ihmisten vapaasti (vailla valtion ohjausta) tehdä omat valintansa. Ainoastaan ’laillisuusperiaate’ (the rule of law) – eli lakiin kirjatut yhteiskunnassa yleisesti hyväksytyt säännöt (kts. yllä) – rajoittaa ihmisten toimintaa. Tämä ajatus tietyistä yksilöiden toimintaa ohjaavista ja rajoittavista laeista erottaa Hayekin vapauskäsityksen puhtaasta negatiivisesta vapauskäsityksestä. Hayekin mukaan vapaus täytyy ymmärtää lakien rajoittamaksi vapaudeksi: koska lait ilmentävät inhimillisen toiminnan evolutiivista luonnetta, ne on syytä hyväksyä kunnes voidaan osoittaa perusteltu syy niistä luopumiseen.


Robert Nozick

Robert Nozick ymmärtää vapauden käsitteen John Locken (16321704) (ks. Locke, John) ajatusten pohjalta. Locken mukaan ’vapaus’ ei tarkoita (Hobbesilaista) vapautta toimia omien mielihalujensa mukaan, jolloin mikä tahansa yksilön toiminnan rajoittaminen tarkoittaisi vapauden rajoittamista. Lockelle vapaus on vapautta ’luonnonoikeuden’ puitteissa: yksilöllä on oikeus toimia siten kuin haluaa tiettyjen kaikkia ihmisiä koskevien yleisten oikeuksien puitteissa (esimerkiksi oikeus elämään). Näiden oikeuksien määrittämät rajoitukset yksilön toiminnalle (esimerkiksi kielto tappaa toista) eivät Locken mukaan ole yksilön vapauden rajoituksia. Sen sijaan kaikki muut rajoitukset (esimerkiksi sananvapauden rajoittaminen) rajoittavat samalla yksilön vapautta.

Nozick muotoilee tämän Locken ajatuksen uudelleen. Nozickin mukaan toimintaamme rajoittavien yleisten oikeusperiaatteiden tulee nojata ajatukseen yksilöiden rajoittamattomasta oikeudesta itseensä (self-ownership). Ajatukset yleisestä ja yhtäläisestä ihmisarvosta sekä ihmisestä päämääränä sinänsä ovat tämän ajatuksen ilmentymiä. Tämän lisäksi yksilön oikeus omaan itseensä pitää Nozickin mukaan sisällään oikeuden omiin kykyihin ja niiden mahdollistamiin saavutuksiin. Tämä puolestaan synnyttää rajoittamattoman omistusoikeuden (property-ownership) kaikkiin oman työn tuloksiin (esimerkiksi yritystoiminnasta saatavaan voittoon tai työstä saatavaan palkkaan). Sellaiset yksilön toiminnan rajoitukset, jotka palvelevat yksilön oikeutta omaan itseensä ja omaisuuteensa ovat Nozickin mukaan yhteiskunnallisesti hyväksyttäviä rajoituksia, eivätkä rajoita yksilön vapautta. Toiminnan rajoitukset määrittyvät siis yksilön oikeuksien kautta (esimerkiksi yksilöiden oikeus fyysiseen koskemattomuuteen ja oikeus olla tulematta huijauksen kohteeksi). Markkinatalouden kannalta erityisen tärkeä, yllä mainittuihin oikeuksiin liittyvä, oikeus on Nozickin painottama oikeus tavaroiden ja palveluiden vapaaseen vaihdantaan. Mikäli yksilöllä on omistusoikeus johonkin, on hänellä myös oikeus tehdä tälle mitä hän itse haluaa kuten esimerkiksi myydä se. Nozickin mukaan vain vapaan omistusoikeuden ja vapaan vaihdantaoikeuden tunnustava kapitalistinen yhteiskunta voi toteuttaa yksilön itsemääräämisen ihanteen. Kaikki muu kuin ns. ’minimaalinen valtio’ (minimal state), joka keskittyy vain fyysisen koskemattomuuden, omistusoikeuden ja vaihdantaoikeuden turvaamiseen, on Nozickin mukaan inhimillistä vapautta rajoittava järjestelmä. Esimerkiksi verotuksen avulla tapahtuva yksilöiden rahankäytön mahdollisuuksien kaventaminen sotii yksilöiden itsemääräämisoikeutta ja vapautta vastaan.

Nozickin teoria vapaudesta on muodollinen teoria niistä yksilön oikeuksista, joita yhteiskunnalla ei ole lupa loukata. Kysymys yksilöiden tosiasiallisesta, ns. materiaalisesta mahdollisuudesta toteuttaa itse valitsemiaan päämääriä ei teoriassa nouse esiin. Tässä teoriassa vailla omaisuutta olevalla työntekijällä on samat oikeudet kuin rikkaalla tuotantolaitoksen omistajalla: molemmilla on omistus – ja vaihdantaoikeus (kuviteltuun tai realisoituneeseen) omaisuuteensa. Kummankaan vapautta ei Nozickin mukaan myöskään rajoiteta, jos hänelle ei aseteta muita kuin yleisen oikeusteorian mukaisia rajoituksia. Nozickin teoria on ehkä vaikutusvaltaisin ns. libertaristisen ajattelutavan esitys, joskin Nozick itse myöhemmin otti etäisyyttä tähän traditioon. Hayekin tapaan myös Nozick operoi vahvasti negatiivisen vapauden käsitteen kautta. Kuitenkin Nozickin ajatusta yksilöiden oikeuksista vapauden (moraalisena) perustana voidaan lähestyä myös positiivisen vapauden käsitteen kautta.


Amartya Sen

Amartya Sen tarkastelee vapauden käsitettä kahdesta näkökulmasta. Hänen mukaansa poliittisessa filosofiassa on tavallisesti keskitytty ns. toimija-vapauden (agent-freedom) käsitteen eli vapauden prosessi-aspektin (process aspect of freedom) tarkasteluun. Tällöin huomio kohdistuu siihen prosessiin tai toimintamalliin, jonka mukaisesti yksilön valinnat tapahtuvat. Sekä negatiivinen että positiivinen vapaus kuuluvat tämän käsitteen piiriin: Onko yksilö (negatiivisen vapauskäsitteen mielessä) vapaa valitsemaan itse ilman, että hänen valintaansa ohjaa jokin ulkopuolinen pakko? Kontrolloiko yksilö (positiivisen vapauden mielessä) itse omaa valintaprosessiaan? Missä määrin hänellä on kyky muodostaa päämääriä, sitoumuksia ja arvoja?

Tämän vapauskäsityksen rinnalle Sen nostaa ns. hyvinvointi-vapauden (well-being freedom) käsitteen, joka puolestaan liittyy ns. vapauden mahdollisuus-aspektiin (opportunity aspect of freedom). Tässä yhteydessä Sen kiinnittää huomion niihin yksilön kykyihin ja ympäristön tarjoamiin mahdollisuuksiin, jotka edesauttavat/estävät yksilön pyrkimyksiä saavuttaa fysiologinen, taloudellinen ja psykologinen hyvinvointi. Tämä teoria tunnetaan ns. toimintakykyjen lähestymistavan (capability approach) nimellä ja sen toinen tunnettu edustaja on Martha Nussbaum (s. 1947). Painottamalla myös materiaalisten ehtojen merkitystä inhimilliselle vapaudelle hyvinvointi-vapauden käsite asettuu formaalia vapauskäsitystä (kts. yllä: Nozick) vastaan. Sen esittää viisi ehtoa, joiden avulla hyvinvointivapauteen voidaan vaikuttaa: 1) poliittiset vapaudet (mm. lehdistön vapaus), 2) taloudelliset olosuhteet, 3) sosiaaliset mahdollisuudet (mm. terveydenhoito), 4) läpinäkyvyyden takaaminen (yhteiskunnallisten prosessien ennustettavuus) ja 5) turvallisuus. Nämä ehdot ovat toisiinsa kietoutuneita ja tarjoavat kasvualustan hyvinvointi-vapaudelle.

Sekä toimija-vapaus että hyvinvointi-vapaus ovat Senin mukaan tärkeitä ja ansaitsevat yhteiskunnallisen tunnustuksen. Ne ovat myös läheisessä suhteessa toisiinsa. Esimerkiksi kyky muodostaa omia päämääriä (toimija-vapaus) on itsessään tärkeä osa (psykologista) hyvinvointiamme. Samalla se myös laajentaa sitä yksilön mahdollisuuksien perspektiiviä, jonka avulla hän voi parantaa esimerkiksi taloudellista hyvinvointiaan. Hyvinvointivapauden suhteen on mainittava, että yksilön oma toiminta ei aina ole oleellista sen kannalta. Esimerkiksi vapaus fysiologiseen hyvinvointiin voidaan turvata yhteiskunnan tarjoaman yleisen terveydenhuollon kautta. Tämä yksilösubjektista irrottautunut vapauden (tai mahdollisuuksien) määritelmä erottaa Senin teorian selvästi Hayekin ja Nozickin teorioista. Lisäksi Sen tekee eron vähemmän tärkeiden vapauksien ja ns. substantiaalisten (hyvinvointi-) vapauksien välillä. Taloudellinen vapaus ei ole vapauden ensisijainen muoto eikä taloudellinen liberalismi yksinoikeutettu yhteiskunnallinen teoria. Tässä suhteessa Sen seuraa positiivista vapauskäsitystä ja liittää yhteen ajatukset vapaudesta ja ’hyvästä elämästä’.


G. A. Cohen

Myös G.A. Cohen kritisoi uusliberalistista näkemystä kapitalistisesta yhteiskunnasta inhimillisen vapauden turvaajana. Sen sijaan että kapitalistinen yhteiskunta turvaisi suurimman mahdollisen vapauden alueen jokaiselle, rajoittaa se Cohenin mukaan toisten ihmisten vapautta luodakseen toisille uusia vapauksia. Esimerkiksi yhteiskäytössä oleva puistoalue sallii kaikkien ihmisten käyttää sitä vapaasti hyväkseen. Mikäli tämä alue kuitenkin tulee jonkin yksityisen henkilön omistukseen, lisääntyy tämän henkilön vapaus käyttää sitä kaikkien muiden vapauden kustannuksella (joilta nyt on pääsy kielletty puistoalueelle). Kapitalistinen yhteiskunta - kuten mikä tahansa yhteiskunta - sekä luo vapauksia että rajoittaa niitä. Tässä suhteessa Cohen esittää, että negatiivisen vapauskäsityksen puolustajien tulisi itse asiassa kannattaa sosialismia, joka hänen mukaansa lisää vapauden kokonaismäärää yhteiskunnassa. On kuitenkin huomattava, että Cohen itse liittää vapauden tarkastelun laajempaan kontekstiin eikä palauta sitä kysymykseen vapauden kokonaismäärästä. Cohen pohtii esimerkiksi vapauden käsitteen suhdetta Nozickin ajatukseen yksilön rajoittamattomasta oikeudesta itseensä (self-ownership, kts. yllä) sekä tasa-arvon käsitteeseen.

Cohen on pohtinut myös kysymystä työntekijöiden vapaudesta jättää oma yhteiskuntaluokkansa (proletariaatti). Koska kapitalistinen yhteiskunta Cohenin mukaan sallii yksittäisten työntekijöiden siirtyä proletariaatista porvarien luokkaan (petty bourgeois) ja koska yhteiskunnassa aina on hyödyntämättömiä mahdollisuuksia, on jokaisella työntekijällä hänen mukaansa periaatteessa vapaus jättää oma yhteiskuntaluokkansa. Käytännössä tämä vapaus on Cohenin mukaan kuitenkin rajoitettua. Yksittäisillä ihmisillä ei välttämättä ole tarvittavaa kykyä siirtyä luokasta toiseen tai yhteiskunnassa ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi avoimia mahdollisuuksia. Toisaalta työntekijöillä on kapitalistisessa yhteiskunnassa Cohenin mukaan myös vapaus muodostaa yhteisomistukseen perustuvia yrityksiä (worker’s cooperatives) mutta tätä vapautta rajoittaa kapitalistisen järjestelmän sisäinen logiikka, joka ei ole suopea tämän tyyppiselle yritystoiminnalle (jolloin sille on vaikea saada rahoitusta). Vaikka yksittäisellä työntekijällä Cohenin mukaan aina onkin periaatteessa mahdollisuus jättää oma yhteiskuntaluokkansa, ei proletariaatilla luokkana tätä vapautta ole: kaikkien työntekijöiden ei ole mahdollista siirtyä porvarien luokkaan.


Vapauden reseptiot

Keskustelua vapauden käsitteestä käydään monella tasolla. Kiistat lähtevät liikkeelle (poliittisten) käsitteiden luonteesta. W. B. Gallie on esittänyt, että jotkut käsitteet ovat essentiaalisesti kiistanalaisia ja niistä ei voida edes periaatteessa saavuttaa neutraalia määritelmää. Vapauden käsitteen kohdalla tätä vastaan on esitetty erilaisia argumentteja. MacCallum tyytyy esittämä oman määritelmänsä ja pyrkii osoittamaan, että se on ainoa oikea vapauden määritelmä. Felix Oppenheimin normatiivinen näkemys on, että politiikan tutkimuksessa käsitteet on ensin määriteltävä neutraalisti ennen kuin asiassa voidaan edetä. Adam Swift lähtee liikkeelle käsitteen ja käsityksen välille tehtävästä erosta: käsite tarkoittaa käsitteen "perusrakennetta", josta voimme olla yhtä mieltä ja käsitys taas tarkoittaa tietyn käsitteen erityistä tulkintaa, joka määrittelee käsitteen tarkemmin. Pohjimmaltaan Swiftin mukaan kyse on siis yhdestä käsitteestä, joskin siitä voidaan keskustella kuinka liha asetetaan luiden päälle. Ian Carter katsoo, että essentiaalinen kiistanalaisuuden hyväksyminen johtaisi rationaalisen keskustelun hylkäämiseen.

Swift, Carter, Oppheim ja MacCallum ovat sitä mieltä, että on olemassa yksi neutraali tapa määritellä vapauden käsite.  John Gray on kutsunut heidän asennettaan W. L. Weinsteinilta lainaamallaan termillä restriktivismiksi. Gray, joka itse suhtautuu restriktivismiin hyvin kriittisesti, kuvaa restriktivistejä seuraavasti (kts. Gray 1984, 322)

Restriktivistit tyypillisesti, vaikka eivät ehkä välttämättä:

1. tarkastelevat vapautta ensisijaisesti deskriptiivisenä käsitteenä.
2. katsovat, että vapauden käsitteen korrektia käyttöä koskeva rationaalinen konsensus voidaan saavuttaa ilman yksimielisyyttä laajemmista yhteiskunta- ja poliittisen teorian alaan kuuluvista kysymyksistä; he kieltävät, että vapauden käsitteen käyttö on riippuvainen ihmistä ja yhteiskuntaa koskevista konjektuureista, ja että se on siten aina teoriapitoinen.
3. kieltävät, että itseä ja sen kykyjä koskevat metafyysiset kiistat liittyvät yhteiskunnallisen vapauden luonnetta koskeviin kiistoihin.

Yllä mainituista teoreetikoista John Grayn lisäksi mm. Skinner, Sen ja Pettit katsovat, että keskenään kilpailevia tai toisiaan täydentäviä vapauden käsitteitä on useampia. Skinnerin mukaan Berlinin peruserottelu on oikea ja hän täydentää sitä, mutta pitää uskottavana, ettei tämäkään luokittelu ole täydellinen – eikä täydellistä luokittelua voida edes esittää. Skinner esimerkiksi katsoo, ettei vapauden kaltaisista poliittista termeistä ole mahdollista antaa neutraalia määritelmää. Ne ovat juurtuneet kulttuurisiin käytäntöihin ja nousseet esiin niin useiden kilpailevien teorioiden muodossa, että on pelkkä illuusio kuvitella olevan mahdollista esittää yksi ja ainoa kaikkien rationaalisten ihmisten hyväksyttävissä oleva teoria niistä (Kts. Skinner 2001, 264–265).

Tässä artikkelissa on lähdetty liikkeelle Berlinin tunnetuksi tekemästä jaottelusta, esitelty siihen kohdistuvaa kritiikkiä ja täydennyksiä sekä sen historiaa. Lähtökohdan ei tarvitse olla tämä. Vaihtoehtoisiakin jäsennyksiä on tehty ja tässäkin artikkelissa vapauden käsite nostetaan erikseen myös talouden käsitteenä. David Miller (1991) tekee puolestaan kolmikantaisen erottelun republikanistisen, liberaalin ja idealistisen vapauden käsitteiden välille.  Ensimmäisen mukaan ihminen on vapaa nimenomaan vapaan poliittisen yhteisön jäsenenä. Vapaalla poliittisella yhteisöllä tarkoitetaan tässä yhteydessä itsenäisesti hallittua yhteisöä, jonka jäsenet osallistuvat aktiivisesti hallintoon eli esimerkiksi lait heijastavat jäsenten tahtoa. Liberaalilla vapauden käsitteellä Miller tarkoittaa suurin piirtein samaa kuin negatiivisen vapauden käsitteellä tarkoitetaan, mutta hän ei siis laske Skinnerin muotoilemaa vapauden käsitettä tähän ryhmään vaan ennemminkin edelliseen. Tämän vapauden käsitteen mukaisesti ihminen on vapaa siinä määrin kuin hän voi tehdä niitä asioita, joita haluaa, ilman että muut estävät häntä. Kolmas, idealistinen vapauden käsite siirtää huomion yhteiskunnallisista ja sosiaalisista rakenteista persoonan tasolle. Tämän käsityksen mukaan persoona on vapaa kun hän on autonominen ja seuraa autenttisia halujaan, rationaalisia käsityksiä siitä, kuinka hänen tulisi elää. Vapaus on enemminkin sisäisesti saavutettava mielentila kuin ulkoisten esteiden tieltä raivaamista.

Osa yllä mainituista artikkeleista sisältää yleisluontoisia katsauksia keskusteluun vapauden käsitteestä. Muista laajemmin vapauskeskustelua tarkastelevista tutkimuksista mainittakoon teoksessa Blackwell Companion to Political Philosophy oleva Chandran Kukathasin artikkeli ”Liberty”, jossa Kukathas asettuu negatiivisen vapauden käsitteen puolestapuhujaksi, ja kyseenalaistaa mahdollisuuden muotoilla vapaus muilla tavoilla. Nigel Warburton on koostanut vapauden käsitteestä kirjan Freedom. An introduction with Readings (2001), jonka puutteena on se, ettei siinä käsitellä lainkaan neoroomalaista vapauden käsitettä. William Parentin artikkeli ”Some Recent Work on the Concept of Liberty” (1974) sisältää kriittisen katsauksen vuosien 1958–1974 väliseen keskusteluun ja lähtee siis liikkeelle Berlinin kuuluisasta esseestä. Alan Wertheimerin artikkeli ”Liberty, Coercion and the Limits of the State” Blackwellin oppikirjassa Guide to Social and Political Philososophy lähestyy asiaa puolestaan suoraviivaisesti yksilönvapauden näkökulmasta keskittyen kysymykseen: missä määrin valtio voi estää yksilöä. Stanford Encyclopedia of Philosophy sisältää Ian Carterin artikkelin negatiivisesta ja positiivisesta vapaudesta. Carter päätyy lopputulokseen, että vapaus voidaan muotoilla lukemattomilla tavoilla, jotka vaihtelevat sen mukaan kuinka toimija, rajoitus tai päämäärä käsitetään. Carter kallistuu kuitenkin MacCallumin suuntaan ja toteaa, että ainakin silloin kun kyse on mitattavasta vapaudesta ts. puhutaan vapauden asteesta tai sen määrästä, on MacCallumin triadinen formulointi toistaiseksi toimivin ratkaisu.


Vapaus-teema suomalaisessa filosofiassa

Suomessa vapauden käsitettä ei ole tutkittu merkittävissä määrin. Panoksensa on toki antanut mm. G. H. von Wright, joka on tarkastellut tekojen vapautta, mutta teema ei ole ollut keskeisellä sijalla suomalaisessa filosofiassa.  Von Wrightin essee on julkaistu suomennettuna Suomen Filosofisen Yhdistyksen vapaus-kollokvion julkaisussa Ajatus 43 (1986). Ajatuksen kyseinen nide sisältää enemmänkin vapautta käsitteleviä artikkeleita, jotka ovat peräisin Suomen Filosofisen Yhdistyksen vapaus-kollokviosta. Muita kirjoittajia niteessä ovat Juhani Saalo, Ghita Holmström, Ilkka Patoluoto, Arto Siitonen, Gabriel Sandu, Jari Talja, Timo Airaksinen, Matti Häyry, Mauri Männistö, Juhani Pietarinen, S. Albert Kivinen, Hannu Sivenius, Markku Mäki, Erik Lagerspetz, Ingmar Pörn, Martin Kusch, Ilkka Niiniluoto, Simo Knuuttila ja Juha Teräväinen.

Eerik Lagerspetz erottelee positiivisen vapauden eri lajeja artikkelissaan ”Seitsemän vapauskäsitystä, Isaiah Berlinin ’positiivisen’ ja ’negatiivisen’ vapauden kritiikki” (Politiikka 40(2)). Vuonna 1996 julkaistussa artikkelissaan ”Vapaus, yksilöllisyys ja yhteiskunta” hän tarkastelee yhteiskunnan säätelevää roolia suhteessa vapauteen. Lagerspetzin esitelmä SFY:n ”kielto”-kollokviossa käsittelee myös samoja teemoja sekä vapauden käsitettä yleisemminkin – tosin painottaen tahdonvapauteen liittyviä kysymyksiä poliittisen vapauden jäädessä vähemmälle huomiolle. Johanna Oksala on tutkinut Foucault’n näkökulmia vapauteen ja hänen teoksensa Foucault on Freedom (2005) tuo esiin mahdollisuuksia tarkastella vapautta Foucault’n filosofiassa ja sen kautta. Tuija Pulkkinen tarkastelee kysymystä miksi joidenkin mielestä valtio on vapauden vihollinen ja toisten mielestä ne kuuluvat yhteen teoksessaan ”Valtio ja vapaus” (1989).  Juhana Lemetti käsittelee vapauden käsitteen idologisia sidoksia (neo)republikanismissa ja liberalismissa artikkelissaan ”Vapaus vielä kerran?” (Ajatus 60).

niin & näin – lehdessä ilmestyy teemanumero vapaudesta vuonna 2008.


Suositeltavaa jatkolukemista

Carter, Ian; Kramer, Mathew H; Steiner, Hillel (eds.) (2007) Freedom. A Philosophical Anthology.
– Tuore antologia. Kattava kokoelma vapauden käsitettä eri puolilta käsitteleviä artikkelikatkelmia 1500-luvulta alkaen.

Berlin, Isaiah (2002). Liberty. Oxford University Press, Oxford.
– Sisältää Isaiah Berlinin keskeiset vapauden käsitettä pohtivat esseet.

Miller, David (edt.) (1991 ja uudistettu 2006; The Liberty Reader), Liberty. Oxford University Press, Oxford.
– Perusartikkelit yksissä kansissa. Myös Millerin esipuhe on hyödyllinen. Uudistettuun laitokseen on lisätty esseitä ja Quentin Skinnerin essee on vaihdettu tuoreempaan.

Warburton, Nigel (2001). Freedom. An introduction wiht Readings. Routledge, London
– Oppikirjamainen johdatus itseopiskeluun ja lukemisto.

Kirjallisuus

Arendt, Hannah (1961), What is freedom. The Protable Hannah Arendt (2000). Penguin Books, New York.

Bentham, Jeremy (1776), A Letteri to John Lind, nro. 158. Correspondence of Jeremy Bentham vol 1. (1968). Athlone Press, London.

Berlin, Isaiah (1958), ”Two Concepts of Liberty” in Berlin, Isaiah (2002a).

Berlin, Isaiah (1995), ”Liberty” in The Oxford Companion to Philosophy. Oxford University Press, Oxford.

Berlin, Isaiah (2000), The Proper Study of Mankind. An Anthology of Essays. Farrar, Straus and Giroux, New York.

Jahanbegloo, Ramin (2000), Conversations with Isaiah Berlin. Pheonex Press, London 2000.

Cherniss, Josh L. (2007), Isaiah Berlin’s early Political Thought. One and Many: Reading Isaiah Berlin. Prometheus Books, New York.

Cohen, G.A. (1983), The Structure of Proletarian Unfreedom. Contemporary Political Philosophy, an Anthology. Robert E. Goodin, Philip Pettit (eds.) (1997). Blackwell Publishing, Oxford.


Cohen, G.A. (1986), Are Freedom and Equality Compatible? Contemporary Political Philosophy, an Anthology, Second Edition. Robert E. Goodin, Philip Pettit (eds.) (2006). Blackwell Publishing, Oxford.


Cohen, G.A. (1995), Self-Ownership, Freedom, and Equality. Cambridge University Press, Cambridge.

Constant, Benjamin (1988), Political Writings. Cambridge University Press, Cambridge.

Conolly, W. E. (1983), The terms of Political Discourse. Excerpt in Freedom. A Philosophical Anthology. Carter, I. Kramer, M. H., Steiner H. (edts.) (2007) Blackwell Publishing, Malden.

Fontana, Biancamaria (1988), Inroduction. Benjamin Constant, Political Writings. Cambridge University Press, Cambridge.

Gallie, W. B (1968), Essentially Contested Concepts. Philosophy and the Historical Understanding. Schocken Books, New York.

Gray, John (1984), ”Negative and Positive Liberty” in Conceptions of Liberty in Political Philosophy. Zbigniew Pelczynski, John Gray (edt.). Athlone Press, London.

Green, Thomas Hill (1881/1986), Liberal Legislation and Freedom of Contract. Lectures on the Principles of Political Obligation and Other Writings. Cambridge University Press, Cambridge.

Harris, Ian (2005), "Berlin and His Critics" in Isaiah Berlin Liberty. Oxford University Press, Oxford.

Hayek, Friedrich (1944), The Road to Serfdom. Routledge, London.

Hayek, Friedrich (1960), The Constitution of Liberty. University of Chicago Press, Chicago.

Holmes, Stephen (1984), Benjamin Constant and making of modern liberalism, Yale University Press, New Haven

Honohan, Iseaul (2002), Civic Republicanism. Routledge, London.

Kukathas, Chandran (1995), Liberty. A Companion to Contemporary Political Philosophy. Robert E. Goodin, Philip Pettit (edt.), Blackwell Publishers, Oxford.

Lind, John (1776), Three Letters to Dr. Price.

MacCallum, Gerald, Jr (1991), Negative and Positive Freedom. Liberty. David Miller (edt.) Oxford University Press, Oxford

Maynor, John W. (2003), Republicanis in the Modern World. Polity, Cambridge.

Miller, David (1991). Introduction. Liberty. Oxford University Press, Oxford.

Nozick, Robert (1974), Anarchy, State, and Utopia. Blackwell, Oxford.

Oppenheim, Felix (1961), Dimensions of Freedom. St. Martins, New York.

Oppenheim, Felix (1973), “’Facts’ and ‘Values’ in Politics: Are They Separable?” in Political Theory. Vol. 1. No. 1.

Parent, William (1974). Some Recent Work on the Concept of Liberty. American Philosophical Quaterly. July.

Pelczynski, Zbigniew; Gray, John (edt.) (1984), Conceptions of Liberty in Political Philosophy. Athlone Press, London.

Pettit, Philip (1997), Republicanism. A Theory of Freedom and Goverment. Oxford University Press, Oxford.

Pettit, Philip (2001), A Theory of Freedom. From the Psychology to the Politics of Agency. Polity Press, Cambridge.

Pettit, Philip (2002), Keeping Republican Freedom Simple, On a Difference with Quentin Skinner. Political Theory vol. 30, no. 3.

Sen, Amartya K. (1985), Well-being, Agency and Freedom: The Dewey Lectures 1984. Journal of Philosophy, 82.

Sen, Amartya K. (1987), On Ethics and Economics. Basil Blackwell, Oxford.

Sen, Amartya K. (1999), Development as Freedom. Oxford University Press, Oxford.

Sen, Amartya K. (2002), Rationality and Freedom. The Belknap Press of Harvard University Press, Cambridge (Massachusetts).

Skinner, Quentin (1998), Liberty Before Liberalism. Cambridge Universtity Press, Cambridge.

Skinner, Quentin (2001), ”Third Concept of Liberty”. Proceedings of the British Academy 117. Oxford University Press, Oxford. Suomennos (2003) Kolmas vapauden käsite. 23°45, Eurooppalaisen filosofian seura, Tampere.

Skinner, Quentin (2003), ”States and the freedom of Citizens”. States and Citizens. (ed. Quentin Skinner Bo Stråth) Cambridge University Press, Cambridge.

Swanton, Christina (1992), Freedom. A Coherence Theory. Hackett, Indiapolis.

Swift, Adam (2001), Political Philosophy. Polity Press, Cambridge.

Taylor, Charles (1985), What is Wrong With Negative Liberty? Philosophical Papers. Cambridge University Press, Cambridge (Massachusetts)

Wertheimer, Alan (2002), Liberty, Coercion, and the Limits of the State. The Blackwell Guide to Social and Political Philosophy. Blackwell, Malden.

Internet-lähteet

Online Library of Liberty sisältää lukuisia klassikkotekstejä tiedostoina, jotka voi ladata omalle koneelle.
http://oll.libertyfund.org/Home3/index.php

Benjamin Constant ”De la liberté des anciens comparée à celle des modernes”
http://www.panarchy.org/constant/liberte.1819.html

Ian Carterin artikkeli “Positive and Negative Liberty” Stanford Encyclopediassa:
http://www.science.uva.nl/~seop/entries/liberty-positive-negative/

Ian Carterin artikkeli “The Concept of Freedom. Part I: Background, Methodology, and the ‘Positive-Negative’ Debate”
http://mason.gmu.edu/~ihs/hsrfall96.html#Freedom

Ian Carterin artikkeli “The Concept of Freedom. Part II: Classical Liberalism and Contemporary Debates”
http://mason.gmu.edu/~ihs/hsr/w96hsr.html#freedom

Quentin Skinnerin luento ”How many concepts of liberty” podcast
http://www.usyd.edu.au/podcasts/2006/skinner.shtml

Quentin Skinnerin luento ”Three Concepts of  Liberty” – video:
http://www.college.columbia.edu/core/lectures/fall2003/index.php