Monikulttuurisuus
Annamari Vitikainen (julkaistu 15.8.2014)
Monikulttuurisuutta ja keskustelua kulttuurisen monimuotoisuuden tuomista haasteista voidaan pitää yhtenä 1990- ja 2000-lukujen keskeisimmistä yhteiskunnallisista teemoista. Yhteiskuntafilosofian piirissä monikulttuurisuuteen liittyviä kysymyksiä, kuten ryhmäoikeuksien oikeutusta, pohdittiin jo 70- ja 80-luvuilla, mutta tutkimuksen valtavirtaan ja yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön monikulttuurisuuskysymykset nousivat vuosituhannen lopulla. Poliittisessa retoriikassa monikulttuurisuus-termillä on pitkät juuret. Kanada ja Australia julistautuivat virallisesti monikulttuurisiksi yhteiskunniksi jo 70-luvulla, ja useissa länsimaisissa yhteiskunnissa vähemmistöjen asemaa ja yhdenvertaista kohtelua pyritään edistämään monikulttuurisuuspolitiikalla (ks. Multiculturalism Policy Index). Termin monikulttuurisuus käyttöön liittyy useita käsitteellisiä epäselvyyksiä, ja monikulttuuriseen yhteiskuntaan, monikulttuurisuusideologioihin ja monikulttuurisuuspolitiikkaan liittyviä kysymyksiä voidaan tarkastella useasta näkökulmasta.
- Monikulttuurisuus-termin moninaisuus
- Kulttuuri yhteiskuntateorioiden keskiössä
- Monikulttuurisuusteorioiden esittelyä
- Monikulttuurinen politiikka
- Monikulttuurisuustutkimus Suomessa
- Suositeltavaa jatkolukemista
- Kirjallisuus
Monikulttuurisuus-termin moninaisuus
Termiä monikulttuurisuus käytetään viittaamaan useisiin eri ilmiöihin. Deskriptiivisenä eli kuvailevana terminä monikulttuurisuudella viitataan nyky-yhteiskunnassa vallitsevaan kulttuuriseen monimuotoisuuteen. Kulttuurisesti monimuotoinen yhteiskunta sisältää useita kulttuurisesti, uskonnollisesti ja maailmankatsomuksellisesti toisistaan eriäviä ryhmiä, jotka jakavat yhdessä julkisen tilan. Deskriptiivinen monikulttuurisuuden käsite ei sinällään sisällä ajatusta kulttuurisen monimuotoisuuden arvottamisesta, eikä se myöskään ota kantaa siihen, millaista politiikkaa monikulttuurisessa yhteiskunnassa tulisi tehdä.
Normatiivisena terminä monikulttuurisuus sisältää myös oletuksen kulttuurisen monimuotoisuuden hyväksyttävyydestä. Myös termiä multikulturalismi käytetään viittaamaan normatiiviseen monikulttuurisuuteen. Normatiivinen monikulttuurisuus tarkoittaa vähimmillään sitä, ettei kulttuurisesta monimuotoisuudesta katsota tarvittavan päästä eroon. Vahvemmissa muodoissaan kulttuurisen monimuotoisuuden katsotaan myös olevan jotakin, jota on syytä arvostaa ja vaalia. Joihinkin foorumeihin rantautunut käsitys monikulttuurisuudesta maahanmuuttoa lisäävänä ideologiana on myös normatiivinen, joskin tämä näkemys on – paitsi akateemisessa ja julkisessa keskustelussa harvinainen – myös ongelmallinen samaistaessaan maahanmuuton ja kulttuurisen monimuotoisuuden.
Yleisterminä monikulttuurisella politiikalla viitataan politiikkaan, jonka pyrkimyksenä on ylläpitää ja löytää yhteisiä sääntöjä kulttuuriselle monimuotoisuudelle ja kulttuurien väliselle vuorovaikutukselle. Tämä erottaa monikulttuurisen politiikan esimerkiksi kulttuuriseen sulautumiseen tai eriytymiseen pyrkivästä politiikasta. Usein monikulttuurisella politiikalla viitataan myös niin sanottuihin kulttuurisiin erityis- tai vähemmistöoikeuksiin, kuten esimerkiksi vähemmistöryhmien itsemääräämisoikeuksiin, kulttuurisiin ja uskonnollisiin erivapauksiin, erityisiin edustusoikeuksiin tai symboliseen tunnustukseen.
Yhteiskuntafilosofiassa monikulttuurisuusteoriat tarkastelevat erityisesti kulttuurisen oikeudenmukaisuuden vaateita, erilaisten vähemmistöoikeuksien oikeutusta sekä monikulttuurisuusteorian paikkaa muiden yhteiskuntateorioiden rinnalla.
Kulttuuri yhteiskuntateorioiden keskiössä
Monikulttuurisuusteorioiden keskiössä oleva kulttuurin käsite voidaan määrittää usealla tavalla, ja erilaisilla käsityksillä kulttuurista voi olla kauaskantoisia vaikutuksia siihen, millaisena kulttuurisesti monimuotoinen ja normatiivisesti monikulttuurinen yhteiskunta nähdään. Tässä artikkelissa kulttuuria käytetään yleisterminä teoreettisessa monikulttuurisuuskeskustelussa esiintyvistä normijärjestelmistä, ja se sisältää siten myös erilaiset uskonnolliset normijärjestelmät.
Kulttuurin määritelmä
Klassisia antropologeja mukaillen kulttuurin on usein katsottu olevan kaikenkattava normatiivinen kokonaisuus, joka vaikuttaa jäsentensä ajatusmaailmaan ja toimintaan kaikilla elämän alueilla (Tylor 1973 [1871]). Vaikka käsitys kulttuurista selvärajaisena, kaikenkattavana kokonaisuutena on pitkälti hylätty, monet uudemmat kulttuurikäsitykset pohjaavat osin aikaisempiin käsityksiin.
Normatiivisten kulttuurikäsitysten mukaan kulttuuri on laaja normien, arvojen, uskomusten ja käytänteiden verkosto, joka ohjaa yksilöiden toimintaa ja toimii myös osaltaan jäsentensä identiteetin rakentajana (Margalit & Halbertal 1994; Parekh 2000; Shachar 2001). Kulttuuri vaikuttaa ja tulee näkyväksi useilla elämänalueilla – kielessä, koulutuksessa, juhlapyhissä, ihmissuhteissa – mutta sen vaikutus ei ole välttämättä yhtä vahva kaikilla elämänalueilla, eikä sen voida katsoa sanelevan tai määräävän ennalta yksilöiden toimintaa (Gutmann 2003; Phillips 2007).
Monikulttuurisuusteorian piirissä on myös paljon ollut esillä käsitys kulttuurista vahvasti yhteiskunnallisiin instituutioihin liitoksissa olevana normijärjestelmänä.(Kymlicka 1989; 1995). Näkemykseen liittyy ajatus, että kulttuurin normistot, arvot, uskomukset ja käytänteet ulottuvat yhteiskunnan instituutioihin. Tämän sosiaalisinstitutionaalisen kulttuurikäsityksen mukaan yhteiskunnalliset instituutiot ovatkin järjestäytyneet tietyn vallalla olevava kulttuurisen normiston mukaan. Sekä normatiiviset että sosiaalisinstitutionaaliset kulttuurikäsitykset sisältävät elementtejä aikaisemmista kulttuurikäsityksistä: kulttuurin katsotaan olevan ainakin jossain määrin selväpiirteinen, tunnistettavissa oleva kokonaisuus, jonka vaikutus ulottuu niin yksityiseen kuin julkiseen elämään.
Sekä normatiivisia että sosiaalisinstitutionaalisia kulttuurikäsityksiä on kritisoitu siitä, etteivät ne ota tarpeeksi huomioon kulttuurin sisäistä monimuotoisuutta vaan olettavat kulttuurin yhtenäiseksi, tiettyjen arvojen, uskomusten ja käytänteiden muuttumattomaksi järjestelmäksi. Kyseisten kulttuurikäsitysten kannattajat ovat vastanneet kritiikkiin rakentamalla kulttuurista verrattain ohuita käsityksiä, joiden mukaan kulttuuri asettaa tiettyjä raameja yksilöiden valinnoille ja heidän ymmärrykselleen (Kymlicka 1989; 1995; Margalit & Raz 1994), mutta ei sinällään sulje pois kulttuurin sisäistä monimuotoisuutta, erilaisia kulttuurin tulkintoja tai vallalla olevien arvojen, normien tai käytänteiden muutosta.
Konstruktivististen kulttuurikäsitysten mukaan kulttuurin merkitykset, symbolit ja käytänteet ovat narratiivisesti rakentuneita ja jatkuvan uudelleenmäärittelyn kohteina. Näin konstruktivistisille kulttuurikäsityksille perustuvat teoriat ottavat huomioon kulttuurien jatkuvan muutoksen, monimuotoisuuden ja vuorovaikutuksen (Taylor 1994; Johnson 2000; Wedeen 2002; Benhabib 2002).
Kulttuurin arvo
Miksi kulttuuri – yksilöiden kulttuurinen tai uskonnollinen tausta, arvot, normit, käytänteet – tulisi ottaa huomioon yhteiskunnan järjestäytymisessä ja poliittisessa päätöksenteossa? Vastaukset kysymykseen pohjaavat osin käsityksiin kulttuurin arvosta, osin käsityksiin kulttuurien ja kulttuuristen ryhmien keskinäisistä suhteista kulttuurisesti monimuotoisessa yhteiskunnassa.
Monikulttuurisuusteorian piirissä kulttuurin arvoa voidaan tarkastella kahden toisistaan erillisen akselin avulla: toisaalta sijoittamalla näkemykset kollektivistisiin tai individualistisiin teorioihin ja toisaalta vertaamalla käsityksiä kulttuurin arvosta instrumentaalisina tai itseisarvoisina (Festenstein 2005, 38‒43). Kollektivistien, kuten Charles Taylorin mukaan kulttuuri tulisi käsittää ennen kaikkea sosiaalisena – kollektiivisesti tuotettuna ja kollektiivisesti elettynä – ilmiönä. Kulttuuri selittää, kontekstualisoi ja tekee toimintamme mielekkääksi ja on luovuttamaton osa sitä, mikä tekee elämämme arvokkaaksi. Taylorin mukaan kulttuurin sosiaalinen luonne heijastuu myös kulttuurin arvoon: kulttuurin arvoa ei voida käsittää tai redusoida sen yksilöille tuottamaan arvoon, vaan se on myös itsessään arvokas (Taylor 1994; 1995). Kaikkien teoreetikkojen mukaan käsitys kulttuurista itsessään arvokkaana ei kuitenkaan pidä paikkansa. Vaikka kulttuuri ymmärrettäisiin ennen kaikkea sosiaalisena ilmiönä, ei tästä vielä seuraa, että se olisi myös itsessään arvokas riippumatta kulttuurin roolista kulttuurisen ryhmän yksittäisten jäsenten elämässä ja heidän hyvinvointinsa edistämisessä (Griffin 1986; Moore & Crisp 1996).
Individualistien, kuten Will Kymlickan mukaan kulttuuri ja kulttuurinen ryhmä tulisi käsittää ennen kaikkea yksilöiden – kulttuurisen ryhmän jäsenten – kautta. Vaikka kulttuuri onkin sosiaalinen ilmiö, sillä ei ole jäsenistään riippumatonta moraalista statusta. Kymlickan kulttuurikäsitys on myös vahvasti instrumentaalinen: kulttuurilla ei ole itseisarvoa, vaan se on arvokas siksi, että se toimii yksilöiden mielekkään elämän kontekstina ja tätä kautta yksilöiden autonomian, vapauden ja hyvinvoinnin mahdollistajana (Kymlicka 1989; 1995). Kymlickan individualistis-instrumentaalista kulttuurikäsitystä on kritisoitu muiden muassa siitä, ettei se ole yhteneväinen ihmisten todellisten kulttuurikäsitysten kanssa. Esimerkiksi Margalitin ja Halbertalin mukaan ihmiset eivät arvota kulttuuriaan siksi, että tämä mahdollistaa heille vapauden valita omat maailmankatsomuksensa tai elämäntapansa, vaan siksi, että he pitävät kulttuuriaan – sen arvoja, normeja ja käytänteitä – sinällään arvokkaana, olennaisena osana hyvää elämää (Margalit & Halbertal 1994).
Käsitykset kulttuurin luonteesta ja arvosta eivät sinällään sanele, millä tavoin kulttuuri tulisi ottaa huomioon yhteiskunnan järjestäytymisessä tai poliittisessa päätöksenteossa. Kysymykset siitä, miten ja kenelle kulttuuri on arvokas, luovat kuitenkin pohjaa myös kysymyksille, miten ja miksi joitain kulttuureja tai kulttuurisia ryhmiä tulisi auttaa tai suojella. Esimerkiksi käsitys kulttuurista itsessään arvokkaana mahdollistaa ajatuksen, jonka mukaan kulttuuria tai jotain sen osa-aluetta (esimerkiksi kieltä) tulisi suojella ja ylläpitää riippumatta kyseisen kulttuurin jäsenistä ja heidän käsityksistään kyseisestä asiasta (Reaume 2000, Weinstock 2003). Käsitykset kulttuurisen ryhmän luonteesta ja sen moraalisesta statuksesta voivat taas osaltaan vaikuttaa siihen, missä määrin ryhmän inressien katsotaan olevan alisteisia tai toisaalta peittoavan ryhmän yksittäisten jäsenten intressit. Ajatus kulttuurista arvokkaana asiana – joko itsessään tai yksilöiden hyvinvoinnin kautta määrittyneenä – ei myöskään välttämättä riitä perustelemaan, miksi kulttuurin (mukaanluettuna vähemmistökulttuurien) tulisi vaikuttaa yhteiskunnan järjestäytymiseen. Usein eri kulttuurien huomioonottamisen tarvetta perustellaankin kulttuuristen ryhmien välisten suhteiden ja tasavertaisen kohtelun ja puolueettomuuden vaateiden kautta, sillä vähemmistöryhmiin kuuluvien katsotaan olevan lähtökohtaisesti epäedullisessa asemassa valtakulttuurin edustajiin nähden (Kymlicka 1989; 1995).
Monikulttuurisuusteorioiden esittelyä
Monikulttuurisuusteoriat pyrkivät vastaamaan kysymyksiin kulttuurisen monimuotoisuuden tuomista haasteista. Miksi ja miten yksilöiden kulttuurinen tausta tulisi ottaa huomioon yhteiskunnan järjestäytymisessä ja poliittisessa päätöksenteossa? Millainen olisi kulttuurisesti monimuotoinen yhteiskunta, jossa kaikki voisivat elää ja toteuttaa itseään reilun pelin hengessä, kulttuurisesta tai uskonnollisesta taustastaan riippumatta? Tässä osassa esitellään keskeisiä monikulttuurisuusteorioiden suuntauksia, niiden käsityksiä kulttuurisen monimuotoisuuden huomioonottamisen perusteista sekä monikulttuurisen politiikan oikeutuksesta.
Will Kymlickan liberaali monikulttuurisuusteoria
Yksi tunnetuimmista, ehkä tunnetuin, kulttuurisen monimuotoisuuden ja vähemmistöoikeuksien puolustajista on kanadalainen filosofi ja yhteiskuntateoreetikko Will Kymlicka. Kymlickan liberaali monikulttuurisuusteoria toimi lähtölaukauksena teoreettisen monikulttuurisuuskeskustelun nousuun 1990-luvulla, ja monet myöhemmät monikulttuurisuusteoreetikot ovat rakentaneet näkemyksensä joko Kymlikan teorian pohjalle tai sitä vastaan. Kymlickan tunnetuin teos on vuonna 1995 ilmestynyt Multicultural Citizenship. Monet tämän teoksen ajatuksista pohjaavat hänen alun perin väitöskirjaksi kirjoittamaansa teokseen Liberalism, community and culture (1989).
Kymlickan mukaan perinteiset liberaalit yhteiskuntateoriat, kuten John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria (1971) ja Ronald Dworkinin resurssien tasa-arvoon pohjaava teoria (1981), eivät ota tarpeeksi huomioon kulttuurin vaikutusta yksilöiden hyvinvointiin. Kymlickan mukaan kulttuuri – yksilöiden sosiaalinen ja yhteiskunnallinen konteksti – toimii yksilöiden hyvinvoinnin ja heidän valintojensa perustana. Kulttuurinen konteksti mahdollistaa, että yksilöt voivat tehdä mielekkäitä valintoja ja elää elämäänsä tutussa kulttuurisessa ympäristössä. Oman kulttuurisen kontekstin puute taas vaikeuttaa yksilöiden toimintaa ja vaikuttaa negatiivisesti heidän minäkuvaansa ja valinnanmahdollisuuksiinsa. Koska yksilöt eivät yleensä ole valinneet omaa kulttuuriaan, ei heidän myöskään voida lähtökohtaisesti katsoa olevan vastuussa vähemmistöasemansa aiheuttamista vaikeuksista.
Kymlickan teoria on ennen kaikkea liberaali monikulttuurisuusteoria, joka pohjaa vahvasti yksilön autonomian ja tasavertaisuuden arvoihin. Kymlickan mukaan kulttuuri toimii yksilöiden valintojen – autonomian – pohjana, ja se on arvokas, koska se mahdollistaa yksilöille mielekkään elämän ja tähän elämään sisältyvien valintojen tekemisen. Kymlickalle kulttuuri on valintojen konteksti (context of choice), eikä se siten sanele tai määrää yksilöiden toimintaa. Tasavertaisuuden periaate taas tulee esiin Kymlickan sattuma-egalitaristisen (luck-egalitarian) argumentaation kautta. Niin sanottujen sattuma-egalitaristien mukaan yksilöiden ei voida katsoa olevan vastuussa heistä itsestään riippumattomista, sattuman sanelemista tekijöistä, mutta heidän voidaan katsoa olevan vastuussa omista valinnoistaan ja näiden valintojen seurauksista (Dworkin 1981; Arneson 2004). Kymlickan mukaan kulttuuri, johon yksilö sattuu syntymään, on yksi tällainen henkilöstä itsestään riippumaton tekijä, ja siksi kulttuurin aseman (oli se sitten vähemmistö- tai enemmistökulttuuri) ei tulisi vaikuttaa huonontavasti, tai parantavasti, yksilöiden käytössä oleviin resursseihin tai heidän mahdollisuuksiinsa mielekkääseen elämään.
Kymlickan käsitys vähemmistöryhmiin kohdistuvista kulttuurisista epätasa-arvoisuuksista pohjaa pitkälti ajatukseen kulttuurista sosiaalisesti ja institutionaalisesti juurtuneena kokonaisuutena – sosiaalisinstitutionaalisena kulttuurina. Liberaali yhteiskunta – mikä tahansa yhteiskunta – on aina järjestäytynyt joidenkin kulttuuristen normistojen ja käytänteiden mukaan. Yhteiskunnan kulttuurisuus ilmenee esimerkiksi julkisissa palveluissa käytetyissä kielissä, yleisissä juhla- ja vapaapäivissä, koulujen opetussuunnitelmissa, lainsäädännössä, kansallisissa symboleissa jne. Tästä seuraa, että valtakulttuurin jäsenet voivat elää, asiaa sen enempää ajattelematta, omien kulttuuristen normistojensa mukaisesti, kun taas vähemmistökulttuurin edustajat joutuvat sopeuttamaan toimintansa itselleen vieraaseen kulttuuriseen normistoon. Esimerkiksi kristillisen kalenterin mukaisesti organisoituneessa yhteiskunnassa kristillisten juhlapäivien (sunnuntaiden, joulun, pääsiäisen) viettäminen ei vaadi kristityiltä erityisiä järjestelyjä, kun taas muiden uskontokuntien jäsenet joutuvat järjestämään juhlapäiviensä vieton kristillisen kalenterin ohessa.
Kymlickan liberaali monikulttuurisuusteoria sisältää useita tasoja ja pyrkii vastaamaan useisiin, osin toisistaan erillisiin kysymyksiin. Yhtäältä Kymlicka pyrkii selittämään kulttuuriin pohjaavia epätasa-arvoisuuksia: sitä, millä eri tavoin vähemmistökulttuurien edustajat ovat epätasa-arvoisessa asemassa valtakulttuurin edustajiin nähden. Toisaalta Kymlicka pyrkii myös antamaan normatiivisia perusteita sille, miksi liberaalin yhteiskunnan ja valtion tulisi ottaa kulttuuriin pohjaavat epäedullisuudet huomioon: miksi kyseiset epätasa-arvoisuudet tulisi pyrkiä korjaamaan. Kolmanneksi Kymlicka pyrkii myös argumentoimaan tietyntyyppisen monikulttuurisuuspolitiikan – vähemmistöoikeuksien – puolesta. Sen sijaan että vähemmistöt joutuisivat kamppailemaan oman kulttuurinsa säilymisestä, vähemmistöoikeudet pyrkivät korjaamaan vähemmistöryhmien tai niiden jäsenten kohtaamia epäoikeudenmukaisuuksia. Näiden oikeuksien tarkoituksena on mahdollistaa myös vähemmistöille se, mikä enemmistökulttuurin edustajille on jo mahdollista: oman kulttuurin säilyttämisen ja sen mukaan elämisen. (Kymlicka 1989; 1995).
Myöhemmässä tuotannossaan Kymlicka on pyrkinyt rakentamaan yhä monimuotoisempaa vähemmistöoikeuksien karttaa tarkastelemalla erityyppisten vähemmistöoikeuksien oikeutusta ja toimivuutta erilaisissa yhteiskunnallisissa konteksteissa (Kymlicka 2001; 2007; Kymlicka & Opalski 2001; Berman, Eyoh & Kymlicka 2004; Banting & Kymlicka 2006).
Liberaali monikulttuurisuus ja ei-liberaalit ryhmät
Kymlickan liberaalia monikulttuurisuusteoriaa on kritisoitu muun muassa siitä, että se rajoittaa yhteiskunnan monimuotoisuutta hyväksymällä piiriinsä ainoastaan sellaiset ryhmät, jotka ovat jo osaltaan omaksuneet liberaalit yksilön autonomian ja tasavertaisuuden periaatteet (Kukathas 1992; 2003; Galston 1995). Monimuotoisuuteen teoriansa pohjaavat diversiteetti-liberaalit, kuten Chandran Kukathas, ajattelevat, että ihmisten tulisi voida elää omatuntonsa mukaan myös silloin, kun heidän omatuntonsa kieltää yksilöiden autonomian ja tasavertaisuuden ideaalit. Autonomialla tässä yhteydessä viitataan yksilöiden kykyyn tarkastella kriittisesti omaa elämäänsä ja, mikäli tarpeellista, myös muuttaa toimintaansa, arvojansa ja uskomuksiansa. Kukathasin mukaan aidosti liberaalin yhteiskunnan ei tule edellyttää, että kaikkien, myös ei-liberaaleissa ryhmissä elävien ihmisten, tulisi kyetä tähän, vaan yksilöillä tulisi olla vapaus elää myös ei-kritiikitöntä, autonomian arvon kiistävää elämää. Yksilöiden autonomian sijaan Kukathas katsoo ryhmien välisen suvaitsevaisuuden ‒ puuttumattomuuden periaatteen ‒ toimivan liberaalin yhteiskunnan pohjana (Kukathas 2003).
Diversiteetti-liberalismin yhtenä vahvuutena voidaan pitää sen kykyä ottaa huomioon myös monet ei-liberaalit ryhmät ja näiden ryhmien lähtökohtainen vapaus päättää itse omista asioistaan. Kukathasin mukaan ryhmien vapaus järjestää omat asiansa parhaaksi katsomallaan tavalla on suoraa seurausta yksilöiden liittymisenvapaudesta sekä heidän vapaudestaan elää omantuntonsa mukaisesti (Kukathas 2003). Erityisesti ei-liberaalien ryhmien kohdalla haasteeksi kuitenkin muodostuu se, miten turvataan ryhmän jäsenten – erityisesti ryhmän sisäisten vähemmistöjen – perusoikeudet. Ratkaisuksi on ehdotettu muiden muassa yksilön perustavanlaatuista oikeutta poistua ryhmästään (right of exit). Siitä, miten poistumisoikeus määritetään, missä määrin se suojaa yksilöitä omalta ryhmältään ja miten kyseinen oikeus taataan, ei kuitenkaan olla yksimielisiä. Poistumisoikeuskeskustelu jatkuu edelleen yhtenä monikulttuurisuuskeskustelun juonteena (Eisenberg & Spinner-Halev 2005; Borchers & Vitikainen 2012).
Paitsi yksilön autonomian roolin kritisoijana, Kukathas tunnetaan myös erilaisten vähemmistöoikeuksien vastustajana (Kukathas 1992; 2003). Kukathasin mukaan liberaalin yhteiskunnan sisällä olevilla ryhmillä on vapaus elää parhaaksi katsomallaan tavalla, mutta tästä ei seuraa, että yhteiskunnan tulisi myös tukea kyseisiä ryhmiä tai näiden elämäntapoja. Kukathasin mallissa yksilöiden liittymisenvapaus ja ryhmien välinen puuttumattomuuden periaate yhdistyvät ajatukseen minimalistisesta valtiosta, jonka tärkeimpänä tehtävänä on ylläpitää ryhmien välistä rauhaa (Kukathas 2003, 212‒214). Sinällään laajamittaisen monimuotoisuuden ja ryhmien välisen suvaitsevaisuuden esiinnosto eivät kuitenkaan johda vähemmistöoikeuksien hylkäämiseen, vaan diversiteetti-liberalismin perusperiaatteita voidaan käyttää myös argumentoitaessa vähemmistöoikeuksien puolesta.
Tunnustuksen ja erilaisuuden politiikat
Charles Taylorin tunnustuksen politiikka (politics of recognition) lähtee liikkeelle ajatuksesta, jonka mukaan yksilöiden identiteetti, minäkuva ja itsekunnioitus rakentuvat osin ulkoisen tunnustuksen kautta (Taylor 1994; ks. myös Honneth 1995). Ulkoinen tunnustus ei tarkoita ainoastaan yksilöiden tunnustamista tasavertaisiksi muihin nähden, vaan myös heidän erityispiirteidensä, autenttisen itsensä tunnustamista. Usein yksilöiden identiteetti rakentuu vahvasti yhteisöllisyydessä ja siksi on tärkeää, että heidät tunnustetaan – ja hyväksytään – paitsi yksilöinä myös yhteisöjensä jäseninä: kristittyinä, muslimeina, saamelaisina, suomenruotsalaisina jne. (ks. myös Appiah 2005). Taylorin mukaan tunnustuksen politiikka edellyttää paitsi kulttuuristen ryhmien ja näiden jäsenten tunnustamista, myös erilaisten kulttuuristen sisältöjen – arvojen ja normien – kunnioittamista (Taylor 1994).
Taylorin tunnustuksen politiikka asettaa selvästi vahvempia vaateita monikulttuuriselle yhteiskunnalle kuin useat liberaalit monikulttuurisuusteoriat. Siinä missä liberaalit monikulttuurisuusteoriat painottavat yksilön vapautta valita omat arvonsa ja elämäntapansa, tunnustuksen politiikka näyttäisi vaativan myös yksilöiden valintojen sisältöjen kunnioittamista. Vahvimmissa muodoissaan tunnustuksen politiikka katsookin, ettei ole riittävää, että yhteiskunta kunnioittaa jäsentensä valinnanvapautta ja suvaitsee heidän valintojensa sisältöjä, vaan sen tulee myös kunnioittaa näitä sisältöjä (ks. myös Galeotti 2002). Temaattisesti tunnustuksen politiikka on lähellä ns. erilaisuuden politiikkaa ja identiteettipolitiikkaa korostaessaan yhteiskunnan tarvetta ottaa huomioon – ja hyväksyä – myös ihmisten, ja ihmisryhmien, erityispiirteet osana yhteiskunnan järjestäytymistä ja poliittista päätöksentekoa (Kenny 2004).
Monikulttuurisuusteorioita vastaan esitetyt kritiikit
Normatiivista monikulttuurisuutta – kulttuurisen monimuotoisuuden hyväksyvää ja sitä tukevaa teoriaa ja politiikkaa – on kritisoitu monelta taholta. Osa kritiikistä on kohdistunut monikulttuurisuusteorioiden perusoletuksiin ja monikulttuurisuusteorian rooliin muiden yhteiskuntateorioiden rinnalla. Osa kritiikistä on kohdistunut niin sanottuun monikulttuuriseen politiikkaan.
Susan Moller Okinin paljon keskustelua herättänyt artikkeli ”Is multiculturalism bad for women?” (1999) nosti esiin useita aiempiin monikulttuurisuusteorioihin liittyviä ongelmia. Okinin mukaan kulttuuristen ryhmien ja näiden ryhmien elämäntapojen kritiikitön tunnustus jättää huomiotta ryhmien sisäiset valtarakenteet ja voi osaltaan vaikeuttaa entisestään ryhmän sisällä heikommassa asemassa olevien (kuten naisten ja tyttöjen) asemaa. Okin huomioi, että useat kulttuuriset tavat ja käytänteet koskevat niin sanottua yksityistä piiriä – perhettä, seksuaalisuutta, suvun jatkamista – ja vaikuttavat olennaisesti juuri naisten ja tyttöjen elämään. Näiden tapojen tunnustus tukee osaltaan patriarkaalisia valtarakenteita ja jättää kyseenalaistamatta useisiin kulttuureihin, myös valtakulttuuriin, sisältyvän oletuksen naisista miesten kontrollin kohteina (Okin 1999, 12‒17).
Okinin feministinen kritiikki on herättänyt paljon keskustelua ja ohjannut osaltaan monikulttuurisuusteorioita ottamaan paremmin huomioon myös ryhmien sisäiset valtarakenteet ja ryhmien sisäisten vähemmistöjen aseman (Cohen, Howard & Nussbaum 1999; Eisenberg & Spinner-Halev 2005). Useat teoreetikot ovat kiinnittäneet huomiota erityisesti naisten asemaan ja edustukseen vähemmistökysymyksissä (Schachar 2001; Benhabib 2002; Song 2007; Phillips 2007; 2010). Myös muihin ryhmän sisäisiin vähemmistöihin – kuten seksuaalivähemmistöihin – liittyviin kysymyksiin on alettu kiinnittää huomiota (Levy 2005). Kulttuurisen tunnustuksen ja monikulttuurisuuspolitiikan reunaehdot ovatkin nykyään olennainen osa monikulttuurisuuskeskustelua niin monikulttuurisuusteorian kuin -politiikan piirissä.
Hieman toisenlaisen kritiikin monikulttuurisuusteorioita kohtaan esittää Brian Barry teoksessaan Culture and Equality (2001). Barryn mukaan monikulttuurisuusteoriat epäonnistuvat pyrkiessään rakentamaan erityisesti kulttuurisen monimuotoisuuden huomioon ottavaa yhteiskuntateoriaa ja argumentoimaan erityisesti kulttuuristen erityisoikeuksien puolesta. Barry katsoo, että perinteiset liberaalin tasavertaisuuden periaatteet riittävät ottamaan huomioon myös mahdolliset kulttuurisesta ja uskonnollisesta monimuotoisuudesta kumpuavat haasteet (Barry 2001; 2002). On kuitenkin huomattava, että Barryn kritiikki monikulttuurisuusteorioita kohtaan ei kiistä kulttuurin roolia yksilöiden identiteetin ja hyvinvoinnin rakentajana, eikä se myöskään kiistä, etteivätkö vähemmistöryhmien kohtaamat epäkohdat voisi joissakin tapauksissa toimia myös liberaalin politiikan muokkajina. Tähän ei Barryn mukaan kuitenkaan tarvita erityistä monikulttuurisuusteoriaa, vaan kulttuurisen monimuotoisuuden haasteita voidaan ratkoa myös perinteisempien liberaalin tasavertaisuuden periaatteiden kautta.
Monikulttuurisuutta ilman kulttuuria ja kulttuurista ryhmää
Perinteisten monikulttuurisuusteorioiden voidaan katsoa pohjaavan ja ammentavan pitkälti aikaisemmasta kommunitarismin ja liberalismin välisestä debatista. Kulttuurista monimuotoisuutta ja kulttuuristen ryhmien huomioonottamista perusteltiin pitkään kommunitaristien yhteisöllisyyden, ryhmän yhteisten arvojen ja näiden kautta rakentuvan identiteetin ideaaleilla. Kymlickan liberaali monikulttuurisuusteoria muutti olennaisesti monikulttuurisuuskeskustelun suuntaa: kulttuurisesta monimuotoisuudesta ja ryhmäoikeuksista alettiin puhua myös liberaalissa viitekehyksessä ja yksilöiden hyvinvointi ja heidän oikeutensa nousivat keskeisiksi monikulttuurisuuskeskustelun elementeiksi.
Yksilöiden oikeuksien ja toisaalta sosiaalisen kulttuurin ja kulttuurisen ryhmän intressien yhteensovittaminen ei ole aina ollut helppoa, eikä kulttuuri-termin monitulkintaisuus ole ainakaan helpottanut keskustelua. Monet teoreetikot ovatkin kyseenalaistaneet ”kulttuurin” enemmän keskustelua sekoittavana kuin selventävänä terminä (Appiah 2005; Scheffler 2007; Phillips 2007), jolla on taipumus myös korostaa ryhmien välisiä eroavaisuuksia ja olettaa näille yhteinen olemus (Brubaker 2004; Eisenberg 2013). Kulttuuriin usein liitettävä yhtenäisyys ja muuntumattomuus ovat erityisen ongelmallisia silloin, kun ryhmäpohjainen politiikka näkee kulttuurin edustajat ainoastaan ryhmänsä edustajina ja jättää huomiotta niin kulttuurin sisäisen monimuotoisuuden kuin sen jäsenten yksilöllisyyden (Phillips 2007). Kulttuurien sisäisen monimuotoisuuden haasteisiin on pyritty vastaamaan paitsi korostamalla kulttuurien monitulkintaisuutta ja yksilöiden erilaisia tarpeita myös tuomalla kulttuurien vuorovaikutus ja keskustelevuus keskeisiksi osiksi monikulttuurisuusteoriaa (Benhabib 2002; Festenstein 2005).
Laajasti ymmärrettynä monikulttuurisella politiikalla voidaan viitata mihin tahansa valtion tai muun insitutionaalisen, kansainvälisen tai kansallisen toimijan harjoittamaan politiikkaan, jonka pyrkimyksenä on säännellä kulttuurisesti monimuotoisen yhteiskunnan toimintaa. Monikulttuurinen politiikka eroaa esimerkiksi kulttuuriseen sulautumiseen tai eriytymiseen pyrkivästä politiikasta, sillä se hyväksyy kulttuurisen monimuotoisuuden ja kulttuurien välisen vuorovaikutuksen olennaisena osana yhteiskuntaa. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että monikulttuurinen politiikka pyrkisi aina ylläpitämään kulttuurista monimuotoisuutta tai tukemaan kulttuuristen vähemmistöjen erityispiirteitä esimerkiksi erilaisilla vähemmistöoikeuksilla. Laajasti ymmärrettynä monikulttuurinen politiikka pyrkii löytämään yhteisiä pelisääntöjä kulttuurisesti monimuotoisessa yhteiskunnassa. Toisinaan nämä pelisäännöt tarkoittavat yksilöiden identtistä kohtelua heidän kulttuurisesta taustastaan riippumatta. Toisinaan taas yhtäläinen – tasavertainen – kohtelu voi tarkoittaa myös eriytettyä kohtelua, esimerkiksi erilaisia vähemmistöoikeuksia.
Vähemmistöoikeuksien luokittelua
Yhteiskuntafilosofisessa kirjallisuudessa vähemmistöoikeuksia on luokiteltu muun muassa oikeuksien haltijan, tyypin ja sisällön mukaan. Tässä vähemmistöoikeuksilla viitataan erityisesti ryhmän tai ryhmän jäsenten laillisiin, valtion tai muun instituution antamiin oikeuksiin. Vähemmistöoikeuksia voidaan kutsua myös kulttuurisesti eriytetyiksi (culturally differentiated) oikeuksiksi, sillä ne koskevat kaikkien kansalaisten sijaan jotakin ryhmää tai ryhmän jäseniä (Kymlicka 2001, 42).
Kollektiivisesti harjoitettavat ryhmäoikeudet, esimerkiksi ryhmän itsemääräämisoikeudet, ovat oikeuksia, joiden haltijana ja käyttäjänä on ryhmä kollektiivina. Yksilöllisellisesti harjoitettavat ryhmäoikeudet ovat oikeuksia, joita käyttävät ryhmän yksittäiset jäsenet. Tällaisia voivat esimerkiksi olla vapautus armeijasta tai koulujen uskonnollisista juhlista. Toisinaan vähemmistöoikeudet voivat koskea ryhmän yksittäisiä jäseniä, mutta samalla ne ovat riippuvaisia ryhmän muista yksilöistä. Tällaisia ovat esimerkiksi koulutus- tai edustukselliset kiintiöt. Vähemmistöoikeuksista puhuttaessa on tärkeää kiinnittää huomiota siihen, ketä/keitä oikeus koskee ja millä tavoin se sääntelee niin haltijansa kuin muiden yhteiskunnan toimijoiden (ryhmien, ryhmän jäsenten, ei-jäsenten, valtion) välisiä suhteita (Schachar 2001, 27).
Erilaisten vähemmistöoikeuksien normatiivinen oikeutus riippuu paitsi oikeuksien haltijoista (ryhmä/yksilöt), myös oikeuksien sisällöistä. Esimerkiksi alkuperäiskansojen maankäyttöoikeudet, kielivähemmistöjen kielioikeudet ja uskonnollisten vähemmistöjen oikeus harjoittaa omaa uskontoaan koskevat hyvin erityyppisiä asioita (maata, kieltä, uskontoa), ja niiden puolesta sekä niitä vastaan voidaan esittää hyvin erityyppisiä argumentteja (Song 2009). Toisinaan vähemmistöoikeudet pyrkivät ylläpitämään vähemmistöryhmän autonomiaa (esim. kansallisten vähemmistöjen tai alkuperäiskansojen itsemääräämisoikeudet), toisinaan ne taas pyrkivät mahdollistamaan vähemmistöjen yhdenvertaisen kohtelun ja osallistumisen laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa (esim. uskonnolliset erivapaudet tai vähemmistöjen edustuksen turvaaminen poliittisessa päätöksenteossa). Jacob T. Levy luokittelee vähemmistöoikeudet kahdeksaan kategoriaan sen mukaan, onko niissä kyse erivapauksista, kulttuurisesta tuesta ja avustuksesta, itsemääräämisoikeuksista, ulkoisista suojista, sisäisistä rajoitteista, laillisten koodien tunnustamisesta, poliittisesta edustuksesta vai symbolisesta tunnustuksesta. Näistä kuhunkin liittyy hieman erityyppisiä normatiivisia kysymyksiä. (Levy 1997.) Levyn kategorisointi tuokin hyvin esiin vähemmistöoikeuksien monimuotoisuuden ja sen, miksi vähemmistöoikeuksista ei voida keskustella yhtenä yhtenäisenä kategoriana, vaan kukin kysymys on käsiteltävä omassa normatiivisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissaan (ks. myös Carens 2000).
Monikulttuurisuuspolitiikkaa vastaan esitetyt kritiikit
Vuosituhannen vaihteen jälkeen yhteiskunnallinen keskustelu monikulttuurisuudesta ja monikulttuurisesta politiikasta on saanut yhä kriittisempiä sävyjä. Monet ovat kritisoineet monikulttuurista politiikkaa ja vähemmistöoikeuksia niiden kyvyttömyydestä integroida vähemmistöryhmiä osaksi liberaalia yhteiskuntaa. Osa kritiikistä on kohdistunut harjoitetun monikulttuurisuuspolitiikan aitoihin epäkohtiin; osa on liioitellut ja yleistänyt kritiikin koskemaan kaikkea monikulttuurisuutta – deskriptiivisessä, normatiivisessa ja poliittisessa mielessä. Maakohtaiset analyysit ovat osoittaneet, että väitteet monikulttuurisuuspolitiikan kokonaisvaltaisesta epäonnistumisesta ovat liioiteltuja (Wessendorf & Vertovec 2010; Triandafyllidou, Moodod & Meer 2011; Kivistö & Wahlbeck 2013). Joihinkin vähemmistöoikeuksiin, kuten alkuperäiskansojen oikeuksiin, suhtaudutaan kuitenkin selvästi myönteisemmin kuin esimerkiksi maahanmuuttajien integraatioon tähtäävään politiikkaan (Kymlicka 2012). Poliittisen teorian ja yhteiskuntafilosofian piirissä kysymykset erilaisten monikulttuurisuusmallien ja vähemmistöoikeuksien reunaehdoista sekä poliittisen ja sosiaalisen integraation edellytyksisä ovat olennainen osa monikulttuurisuuskeskustelua (esim. May, Modood & Squires 2004; Holtug, Lippert-Rasmussen & Lægaard 2009; Balint & Guérard de Latour 2013).
Monikulttuurisuustutkimus Suomessa
Suomessa teoreettista monikulttuurisuustutkimusta on tehty sekä filosofian että muiden tieteenalojen piirissä. Juha Räikkä on tutkinut vähemmistöoikeuksien tematiikkaa mm. toimittamassaan teoksessa Do We Need Minority Rights? : conceptual issues (1996) ja Eerik Lagerspetz artikkelissaan ”On Language Rights” (1998). Marianne Raulon Ihmisiä vai IHMISIÄ?: vähemmistöoikeuksien filosofiaa (1999) on suomenkielinen yhteiskuntafilosofinen johdatus vähemmistökysymyksiin. Annamari Vitikaisen väitöskirja Limits of Liberal Multiculturalism (2013) tarkastelee liberaalin monikulttuurisuusteorian perusteita ja vähemmistöoikeuksien jakamisen periaatteita. Erityisesti tunnustuksen politiikkaa ja tematiikkaa ovat tutkineet Arto Laitinen ja Heikki Ikäheimo (Laitinen: “Misrecognition, Misrecognition, and Fallibility” (2012), Ikäheimo & Laitinen: ”Analyzing Recognition: Identification, Acknowledgement and Recognitive Attitudes Towards Persons” (2007)).
Poikkitieteellistä, myös erityisesti suomalaiseen yhteiskuntaan ja yhteiskuntapolitiikkaan nivoutuvaa monikulttuurisuustutkimusta tehdään esimerkiksi Etnisten suhteiden ja nationalismin tutkimuskesksessa (CEREN:issä) sekä Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiön (CUPORE:n) Monikulttuurisuus-hankkeessa. Alkuperäiskansojen oikeuksiin ja oikeudelliseen sääntelyyn keskittyvää tutkimusta tehdään Lapin yliopiston Pohjoisen ympäristö- ja vähemmistöoikeuden instituutissa.
Crowder, George (2013). Theories of Multiculturalism: An Introduction. Polity Press, Cambridge & Malden.
–Uudehko englanninkielinen johdatus monikulttuurisuuskysymyksiin. Tarkastelee sekä perinteisempiä filosofisen monikulttuurisuuskeskustelun perusteita että uudempia globalisoituvan maailman tuomia haasteita.
Laden, Anthony Simon & Owen, David (toim.) (2007). Multiculturalism and Political Theory. Cambridge University Press, Cambridge.
–Helpostilähestyttävä kokoelmateos monikulttuurisuusteemoihin niin filosofian kuin poliittisen teorian piirissä.
Raulo, Marianne (1999). Ihmisiä vai IHMISIÄ?: vähemmistöoikeuksien filosofiaa. Yliopistopaino, Helsinki.
–Suomenkielinen yhteiskuntafilosofinen johdatus vähemmistökysymyksiin.
Appiah, Kwame Anthony (2005). The Ethics of Identity. Princeton University Press, Princeton.
Arneson, Richard (2004). ”Luck Egalitarianism Interpreted and Defended”. Philosophical Topics, Vol. 32, No. 1 & 2.
Balint, Peter & Guérard de Latour, Sophie (toim.) (2013). Liberal Multiculturalism and the Fair Terms of Integration. Palgrave Macmillan, Basingstoke, Hampshire.
Banting, Keith & Kymlicka, Will (toim.) (2006). Multiculturalism and the Welfare State: Recognition and Redistribution in Contemporary Democracies. Oxford University Press, Oxford.
Barry, Brian (2001). Culture and Equality: an Egalitarian Critique of Multiculturalism. Polity Press, Cambridge.
Barry, B. (2002). “Second Thoughts – and Some First Thoughts Revived”. Teoksessa: Kelly, Paul (toim.) Multiculturalism Reconsidered. Polity Press, Cambridge and Malden.
Benhabib, Seyla (2002). The Claims of Culture: Equality and Diversity in the Global Era. Princeton University Press, Princeton and Oxford.
Berman, Bruce, Dickson Eyoh & Will Kymlicka (toim.) (2004). Ethnicity and Democracy in Africa. James Currey, Oxford & Ohio University Press, Athens.
Borchers, Dagmar & Vitikainen, Annamari (toim.) (2012). On Exit: Interdisciplinary Perspectives on the Right of Exit in Liberal Multicultural Societies. De Gruyter, Berlin and Boston.
Brubaker, Rogers (2004). Ethnicity Without Groups. Harvard University Press, Cambridge (MA).
Carens, Joseph H. (2000). Culture, Citizenship and Community: A Contextual Exploration of justice as Evenhandedness. Oxford University Press, Oxford.
Cohen, Joshua, Matthew Howrad & Martha Nussbaum (toim.) (1999). Is Multiculturalism Bad for Women? Princeton University Press, Princeton.
Dworkin, Ronald (1981) “What is Equality? Part 2: Equality of Resources”. Philosophy and Public Affairs, Vol. 10, No. 4, 283‒345.
Eisenberg, Avigai (2013). ”Identity Politics and the Risks of Essentialism”. Teoksessa: Balint, Peter & Guérard de Latour, Sophie (toim.) Liberal Multiculturalism and the Fair Terms of Integration. Palgrave Macmillan, Basingstoke, Hampshire.
Eisenberg, Avigail & Spinner-Halev, Jeff (toim.) (2005). Minorities within Minorities. Equality, Rights and Diversity. Cambridge University Press, Cambridge.
Festenstein, Matthew (2005). Negotiating Diversity: Culture, Deliberation, Trust. Polity Press, Cambridge.
Galeotti, Anna Elisabetta (2002). Toleration as Recognition. Cambridge University Press, Cambridge.
Galston, William (1995). “Two Concepts of Liberalism”. Ethics, Vol. 105, 516‒534.
Griffin, James (1986). Well-Being: Its Meaning, Measurement, and Moral Importance. Oxford University Press, Oxford.
Gutmann, Amy (2003). Identity in Democracy. Princeton University Press, Princeton and Oxford.
Holtug, Nils, Kasper Lippert-Rasmussen & Sune Lægaard (toim.) (2009). Nationalism and Multiculturalism in a World of Immigration. Palgrave Macmillan, Basingstoke, Hampshire.
Honneth, Axel (1995). The Struggle for Recognition: The Moral Grammar of Social Conflicts. Polity Press.
Ikäheimo, Heikki & Laitinen, Arto (2007). ”Analyzing Recognition :Identification, Acknowledgement and Recognitive Attitudes Towards Persons”. Teoksessa: van den Brink, Bert & Owen, David (toim.) Recognition and Power: Axel Honneth and the Tradition of Critical Social Theory. Cambridge University Press, Cambridge.
Johnson, James (2000). “Why Respect Culture?”. American Journal of Political Science, Vol. 44, No. 3, 405‒418.
Kenny, Michael (2004). The Politics of Identity: Liberal Political Theory and the Dilemmas of Difference. Polity Press, Cambridge and Malden.
Kivistö, Peter & Wahlbeck, Östen (toim.) (2013). Debating Multiculturalism in the Nordic Welfare States. Palgrave Macmillan, Basingstoke, Hampshire.
Kukathas, Chandran (1992). “Are There Any Cultural Rights?”. Political Theory, Vol. 20, No. 1, 105‒139.
Kukathas, Chandran (2003). The Liberal Archipelago: A Theory of Diversity and Freedom. Oxford University Press, Oxford & New York.
Kymlicka, Will (1989). Liberalism, Community and Culture. Clarendon Press, Oxford.
Kymlicka, Will (1995). Multicultural Citizenship: A Liberal Theory of Minority Rights. Clarendon Press, Oxford.
Kymlicka, Will (2001). Politics in the Vernacular: Nationalism, Multiculturalism, and Citizenship. Oxford University Press, Oxford.
Kymlicka, Will (2007). Multicultural Odysseys: Navigating the New International Politics of Identity. Oxford University Press, Oxford.
Kymlicka, Will (2012). Multiculturalism: Success, Failure, and the Future. Migration Policy Institute, Washington, DC.
Kymlicka, Will & Opalski, Magda (toim.) (2001). Can Liberal Pluralism Be Exported? Western Political Theory and Ethnic Relations in Eastern Europe. Oxford University Press, New York.
Lagerspetz, Eerik (1998). ”On Language Rights”. Ethical Theory and Moral Practice, Vol. 1, No. 2, 181‒199.
Laitinen, Arto (2012). ” “Misrecognition, Misrecognition, and Fallibility”. Res Publica, Vol. 18, 25‒38.
Levy, Jacob T. (1997). “Classifying Cultural Rights”. Teoksessa: Shapiro, Ian & Kymlicka, Will (toim.) Ethnicity and Group Rights. New York University Press, New York.
Levy, Jacob T. (2005). ”Sexual Orientation, Exit and Refuge”. Teoksessa: Eisenberg, Avigail & Spinner-Halev, Jeff (toim.). Minorities within Minorities. Equality, Rights and Diversity. Cambridge University Press, Cambridge.
Margalit, Avishai & Halbertal, Moshe (1994). “Liberalism and the Right to Culture”. Social Research, Vol. 61, No. 3, 491‒510.
Margalit, Avishai & Raz, Joseph (1994) [1990].“National Self-Determination”. Teoksessa: Raz, Joseph. Ethics in the Public Domain: Essays in the Morality of Law and Politics. Clarendon Press, Oxford.
May, Stephen, Tariq Modood & Judith Squires (toim.) (2004). Ethnicity, Nationalism and Minority Rights. Cambridge University Press, Cambridge.
Moore, Andrew & Crisp, Roger (1996). “Welfarism in Moral Theory”. Australasian Journal of Philosophy, Vol. 74, No. 4, 598‒613.
Multiculturalism Policy Index: www.queensu.ca/mcp/index.html
Okin, Susan Moller (1999). “Is Multiculturalism Bad for Women”. Teoksessa: Cohen, Joshua, Matthew Howard & Martha Nussbaum (toim.). Is Multiculturalism Bad for Women? Princeton University Press, Princeton.
Parekh, Bhikhu (2000). Rethinking Multiculturalism: Cultural Diversity and Political Theory. Palgrave Macmillan, Basingstoke, Hampshire.
Phillips, Anne (2007). Multiculturalism without Culture.Princeton University Press, Princeton and Oxford.
Phillips, Anne (2010). Gender & Culture. Polity Press, Cambridge and Malden.
Rawls, John (1971). A Theory of Justice. Harvard University Press, Cambridge, Mass.
Reaume, Denise (2000). “Official Language Rights: Intrinsic Value and the Protection of Difference”. Teoksessa Kymlicka, Will & Norman, Wayne (toim.). Citizenship in Diverse Societies. Oxford University Press, Oxford.
Räikkä , Juha (toim.) (1996) Do We Need Minority Rights? Conceptual issues. Brill Academic Pub.
Scheffler, Samuel (2007). “Immigration and the Significance of Culture”. Philosophy & Public Affairs, Vol. 35, No. 2, 93‒125.
Shachar, Ayelet (2001). Multicultural Jurisdictions: Cultural Differences and Women’s Rights. Cambridge University Press, Cambridge.
Song, Sarah (2007). Justice, Gender and the Politics of Multiculturalism. Cambridge University Press, Cambridge.
Song, Sarah (2009). ”The Subject of Multiculturalism: Culture, Religion, Language, Ethnicity, Nationality, and Race?” Teoksessa: de Buin, Boudewijn Paul & Zurn, Christopher (toim.). New Waves in Political Philosophy. Palgrave Macmillan, Basingstoke, Hampshire.
Taylor, Charles (1994). “The Politics of Recognition”. Teoksessa: Gutmann, Amy (toim.) Multiculturalism: Examining the Politics of Recognition. Princeton University Press, Princeton.
Taylor, Charles (1995). “Irreducibly Social Goods”. Teoksessa: Taylor, Charles. Philosophical Arguments. Harvard University Press, Cambridge, Mass.
Triandafyllidou, Anna, Tariq Moodod & Nasar Meer (toim.) (2011). European Multiculturalisms: Cultural, Religious and Ethnic Challenges. Edinburgh University Press, Edinburgh.
Tylor, Sir. E. B. (1973) [1871]. Primitive Culture: Researches into the Development of Mythology, Philosophy, Religion, Language, Art and Custom. Gordon Press, New York.
Vertovec, Steven & Wessendorf, Susanne (toim.) (2010). The Multiculturalism Backlash. Routledge, London and New York.
Vitikainen, Annamari (2013). Limits of Liberal Multiculturalism. Philosophical Studies from the University of Helsinki 38. Juvenes, Tampere.
Wedeen, Lisa (2002). ”Conceptualizing Culture: Possibilities for Political Science”. The American Political Science Review, Vol. 96, No. 4, 713‒728.
Weinstock, Daniel (2003). ”The Antimony of Language Policy”. Teoksessa: Kymlicka, Will & Patten, Alan. (toim.). Language Rights and Political Theory. Oxford University Press, Oxford.